Maalta kaupunkiin ja pystybaariin.

”Et tahtonut olla niin kuin muut,
ei sulle kelvannut taivaan tähdet ja kuut,
sä olit niin erilainen”

Biisin kertojaminä kuvailee Kyllikkiä, mutta jos jätetään keskimmäinen rivi pois, niin kuvaus sopii lähes kaikkiin Gösta Sundqvistin luomiin hahmoihin. Tai ainakin viimeinen rivi, sillä onhan moni Göstan hahmo erilainen vasten omaa tahtoaan. Esimerkiksi Kyllikki-biisin onneton kertojaminä, joka ajautuu Kyllikin perässä maalta kaupunkiin ja tulee solvatuksi juopporentuksi pystybaarissa.

Tässäkin tarinassa on tuttuun göstamaiseen tapaan huvittava perusvire, mutta tarina on surullisen traaginen. Ja sävellys ja sovitus liikkuvat iskelmän maailmassa, joten siinäkin mielessä vuonna 1983 nauhoitetussa biisissä yhtye on rockimman tuotannon sekä muun muassa konepopin ja rockabilly-vääntöjen palannut ensisinkkunsa tunnelmiin.

Tosin Kyllikki on tempoltaan eri luokkaa kuin Mitä kuuluu Marja-Leena, ja basson ja rumpujen luoma rytmitausta menee melkeinpä humppaosastolle. Instrumentaatiota piristävät loppupuolella kitaran ja vihellyksen yhdessä kuvioima välisoitto sekä viimeisiä urkukuviointeja tähdittävät taputukset.

Alkuaikoinaan Leevi and The Leavings julkaisi paljon sinkkuja, jotka eivät olleet mukana yhtyeen albumeillam ja Kyllikkikin ilmestyi sinkkuna kolmannen ja neljännen albumin välissä vuonna 1983 sekä 7-tuumaisena että kakkosbiisinä neljän biisin Jos taivaalta sataisi rahaa -EP:llä.

Lokakuun alussa näin EP:n levymessuilla myynnissä hintaan 50 euroa. Minä ostin EP:n aikoinaan normaalihintaisena ja jos myisin sen, olisi se vähän kuin taivaalta sataisi rahaa. Mutta en myy, koska en halua todeta, että olen kaivannut sinua Kyllikki.

Video ei ole enää saatavilla

Coldplay vastaa plagiaatiosyytöksiin kylmällä katseella.

Kaiketi koko 2000-luvun suurimman bändin hittibiisi, joka ei omalaatuisuudessaan ole edes yhtyeen paras tekele, mutta varmaankin tunnetuin ja tarttuvin.

”For some reason I can’t explain
I know Saint Peter won’t call my name
Never an honest word
But that was when I ruled the world”

Kesällä 2008 ilmestynyt Coldplayn neljäs albumi Viva la Vida or Death and All His Friends meni suoraan listaykköseksi lähes kaikissa mahdollisissa maissa, paitsi Suomessa. Toki suomalaisen listan kakkossijaan syynä lienee se, että julkaisupäivä oli kaikkialla sama, mikä tarkoitti Suomessa kahta päivää lyhyempää listaviikkoa. Levystä puhuttiin jo etukäteen lähes yhtä paljon bisnestapauksena kuin taiteellisena kokonaisuutena, mutta se ei laskenut yhtään levyn musiikillista tasoa.

Itse arvion levyn Sue-lehteen toiseksi parhaalla arvosanalla ja päätin arvioni lauseeseen ”A Rush of Blood to Headin (2002) yksittäisten loistobiisien jatkumoa ei uutukaiselta löydy, mutta kokonaisuutena levy on Coldplayn paras albumi.”

Seison edelleen sanojeni takana ja ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että valitsin tähän äänestykseen Coldplaylta juuri Viva la Vidan. Äänestin biisiä ehkä siksi, että miellyttävän staccato-viulusektion ympärille rakennettu biisi erottuu toteutuksellaan lähes kaikesta muusta Coldplay-tuotannosta ja on erilaisuudessaan omalaatuinen poikkeus tummasävyisemmän tuotannon joukossa. Coldplayn biisejä yleensä kuljettavat kitarat ja pianot ovat poissa ja sovituksensa takia biisi on monesti heitetty barokkipopin kategoriaan.

Vokalisti Chris Martinin kirjoittamassa tekstissä on raamatullisia viittauksia ja tarina huipentuu Martinin havaintoon kuinka hän ei olekaan valittujen listalla eikä Pyhä Pietari huudakaan hänen nimeään. Q Magazinen haastattelussa Chris Martin analysoi enemmänkin uskontojen ”lopuksi hyvät teot palkitaan” -ajatusmallia ja vitsaili omasta pahuudestaan bändihommissa.

Ehkäpä tekstissä ja kommentoinnissa olikin jotain syvällisempää ja omantunnonpuhdistusta, sillä Viva la Vidaa on useammin kuin kerran syytetty plagiaatiksi. Kitaristi Joe Satriani haki oikeusteitse selvitystä onko Viva la Vidassa riittävästi yhteyksiä Is There Love in Space? -instrumentaaliinsa, mutta lopullisen sovun asia sai oikeussalin ulkopuolella. Prosessin ollessa vielä kesken Cat Stevens pohti Foreigner Suite -mammuttinsa loppuosan yhtäläisyyksiä Viva la Vidaan, mutta jäi odottelemaan ensin Satriani vs. Coldplay -tapauksen lopputulemaa ja lopulta myöntyi, että Coldplay on plagioinut biisinsä vahingossa.

Omaksi tekeleekseen Viva la Vidaa on väittänyt myös amerikkalainen bändi Creaky Boards ja yhtäläisyyksiä on löytynyt myös italialaisen Giovanni Battista Pergolesin sävellykseen, mutta hän ei ole vaatinut asiasta selvitystä, koska kuoli vuonna 1736.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Coldplaylta äänestettiin myös kappaleita Clocks, High Speed ja The Scientist.

Alkuaikoinaan Ladytron pukeutui keikoilla Andromeda uhkaa -elokuvan inspiroimiin hopeisiin avaruusuniformuihin, mutta sittemmin yhtye on laajentanut uniformukäsitteensä ainoastaan värimääritteiseksi.

Liverpoolilaisen konenelikon suurin hitti vuodelta 2005. Matkaa on yhtä paljon Abbaan kuin tummasävyisen syntetisaattoripopin lähteille.

”What you touch you don’t feel
Do not know what you steal
Destroy everything you touch today
Please destroy me this way”

Ensikosketukseni Ladytroniin tapahtui legendaarisena paskan gootin viikonloppuna keväällä 2001. Helsingissä oli livetarjontana perjantaina Musta Paraati -tributeksi muuttunut, comebackina mainostettu keikka ja lauantaina soitti surkean keikan Christian Death, jonka johtohahmo Valor ei saanut pääkaupungistamme sopivia huumeita.

Keikkojen välissä Samuli Knuuti esitteli ostamaansa Ladytronin debyyttialbumia 604, joka musiikillisesti pelasti koko viikonlopun. Kaksivuotias Ladytron tarjosi oman vaihtoehtonsa vuosituhannen vaihteen runsaaseen elektroniseen tarjontaan ja oli kaksikymmentä vuotta vanhoilla retrosoundeillaan piristävä poikkeus konemaailmassa, jossa huhuiltiin vielä kauemmas menneisyyteen tai vaihtoehtoisesti kauemmas tulevaisuuteen.

Tämä futusoundeilu myös kostautui, sillä puoli vuotta myöhemmin Ladytronin saapuessa ensimmäiselle Suomen-keikalleen Turun Koneisto-festivaalille, olivat matkatavarat jääneen jonnekin puolitiehen. Koska Ladytronin soundit ja taustat eivät kulkeneet kätevästi käsimatkatavaroissa, joutui yhtye soittamaan keikkansa lainatuilla analogisynilla, mikä tarkoitti epäonnistunutta keikkaa ja vahvaa väitettä siitä, että Ladytronin mainio studiotuotanto ei toimi livenä.

Ladytron sai alkunsa vuonna 1999 Liverpoolissa, kun opiskelijat Daniel Hunt ja Reuben Wu alkoivat luoda musiikkia syntikoillaan. Poikien debyyttisinglellä He Took Her to a Movie lauloi ruotsalainen Lisa Eriksson, mutta lopullinen kokoonpano muovautui kun vokalisti-kosketinsoittajiksi tulivat skotlantilainen Helen Marnie ja bulgarialainen Mira Aroyo.

Tomi Palsa kuvasi Ladytronin Ruisrockissa vuonna 2009.

Debyyttialbumi 604 oli hyvinkin retrohenkistä futupoppia. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Light & Magic vei yhtyeen soundia tummempaan suuntaan ja vuonna 2005 ilmestynyt kolmosalbumi Witching Hour oli selvä yritys laajentaa kuulijakuntaa, joskin enemmän bändin kuin yleisön ehdoilla.

Ladytron-nelikon lisäksi studiossa olivat mukana Light & Magic -kiertueella jo yhtyettä vahvistaneet basisti Pop Levi ja rumpali Keith York. Avustavasta rytmiryhmästä huolimatta Ladytronin soundi oli edelleenkin sähköinen, ja tyhmempi kuulija tuskin edes noteerasi tietoisesti, että rumpukoneita ja ohjelmoituja bassoja oli korvattu ihmisten soittamilla osuuksilla.

Tietoisuutta tai ei, mutta Witching Hour nosti Ladytronin kotimaansa albumilistalle, ja levyn toisena sinkkulohkaisuna julkaistu Destroy Everything You Touch muodostui yhtyeen suurimmaksi hitiksi. Se on ilmestymisensä jälkeen kuultu kaikilla Ladytronin keikoilla.

Destroy Everything You Touch on täydellisen reipashenkinen, mutta samanaikaisesti traaginen neljän ja puolen minuutin poplaulu, jossa sekä säkeistö että kertosäe jäävät päähän ensi kuulemalta. Samaa tarttuvuutta on syntsakuvioissa, jotka taustoittavat tyttöjen yhteislaulua. Joskus neljännesvuosista ennen Destroy Everything You Touch’in julkaisua Suosikki-lehdessä oli juttua sekä Abbasta että The Human Leaguesta. Tuskin kukaan lukijoista osasi arvata, että joskus tulee bändi, joka niputtaa sujuvasti molempien bändien parhaat puolet.

Witching Hourin jälkeen Ladytron on julkaissut kaksi albumia, ja uutta levyä on lupailtu tälle vuodelle. Toistaiseksi julkaisuilta ei ole löytynyt yhtä tarttuvaa biisiä kuin Destroy Everything You Touch, enkä välttämättä menisi lyömään vetoa seuraavankaan levyn osalta. Ainakaan kovin suurella summalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ladytronilta äänestettiin myös kappaletta International Dateline.

A.R. Kane, unipopin suuri tuntematon.

Dreampopista puhuttaessa ei ihan ensimmäisenä tule mieleen brittikaksikko A.R. Kane. Onkin ihan loogista, että yhtyettä on kutsuttu aikansa aliarvostetuimmaksi bändiksi. Ja jos A.R. Kane tulee joskus mieleen, niin silloin yleensä taustalla soi M/A/R/R/S-kollektiivin hitti Pump Up the Volume, jonka tekijäjoukkoon kuuluivat A.R. Kanen molemmat jäsenet, Alex Ayuli ja Rudy Tambala.

A.R. Kanen debyyttialbumin sixty-nine julkaisi Rough Trade. Musiikillisesti bändi liikkui jossain Cocteau Twinsin ja The Jesus And Mary Chainin välimaastossa. Lontoo, tyylikumppanit ja Rough Trade sekä bändin singlejä ennen debyyttiä julkaisseet 4AD ja One Little Indian olivat luonnollinen osa dreampop-maailmaa, mutta molempien jäsenten tummaihoisuus teki A.R. Kanesta yksinäisen poikkeuksen genressään.

Suurimman hittinsä A.R. Kane sai vuonna 1989 biisillä A Love from Outer Space, joka oli lohkaistu kakkosalbumilta ”i”. Debyyttialbumin haamut kummittelivat jossain taustalla, mutta maalailevaa laulua taustoitti entistä tanssittavampi rytmiikka, joka oli sukua saman ajanjakson brittiläiselle modernille soulille. Yhdistelmä oli melko eksoottinen ja siinä oli jotain samanlaista erikoisuutta kuin lapsena samaan lasiin kaadetussa maidossa ja kolajuomassa. Tosin sillä erotuksella, että kun kahta hyvää juomaa yhdistäessä syntyy nautintakelvoton yhdistelmä, oli A Love from Outer Space yhtäaikaisesti ärsyttävän kummallinen sekä miellyttävän tarttuva.

A Love from Outer Spacen ja ”i”:n jälkeen kaksikko oli lähes hiljaa seuraavat viisi vuotta ja hajosi sitten vuonna 1994 ilmestyneen kolmosalbuminsa jälkeen. Bändin ainoa hitti sopii mainiosti teemaa kartoittaville albumeille Pump Up the Volumen seuraan, mutta vielä paremmin debyyttialbuminsa sopii shoegazingin esikuvalevyjen hämärään joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1988 kukaan meistä ei tiennyt vielä mitään Madchesterista eikä manchesterilaisesta The Stone Rosesista. Tai ehkä joku suomalainen brittiläisten viikkotabloidien lukija tiesi, että bändi oli nauhoittanut kolme singleä vuosina 1985–87 ja tuotattanut nauhoituksiaan kotikaupunkinsa legendaarisilla herroilla Martin Hannettilla ja Peter Hookilla.

Kotipaikastaan ja avustajistaan huolimatta The Stone Rosesin musiikissa ei ollut sukulaisuutta Factoryyn. The Stone Rosesin psykedelian alta löytyi musiikillisesti lievä The Smiths -yhteys, mutta konkreettisempi yhteys löytyi rumpalitasolla. Simon Wolstencroft -niminen herra soitteli molempien yhtyeiden varhaiskokoonpanoissa, mutta jätti molemmat bändit, koska osasi ennustaa, että kummankaan yhtyeen ura ei lähde etenemään.

The Stone Rosesin nimetön debyyttialbumi nauhoitettiin vuoden 1988 aikana, mutta julkaistiin vasta keväällä 1989. Ja samaa koskee albumin ensimmäistä sinkkuirrotusta Made of Stonea, mutta se ei estä kumoamaan väitettä, että Made of Stone on yksi hienoimmista vuonna 1988 tehdyistä poplauluista.

Sävellyksenä ja perustoteutuksena kappale on kevyttä poppia, jossa Manin basso koukeroi mukavasti Ian Brownin laulaessa tarttuvaa melodiaa ja John Squiren soittaessa kitarallaan heleitä sointuja. The Stone Rosesin yhteydessä useasti mainittu psykedelia astuu kuuluviin vasta ajassa 2.38, kun Squire aloittaa höyryisen soolonsa. Psykedeelistä oli myös kitaristi Squiren Jackson Pollockia kunnioittava kansitaide, joka tuli The Stone Rosesin ystäville tutuksi myös yhtyeen myöhempien levyjen kansista.

Suomessa Made of Stone kuultiin ensimmäisen kerran livenä Provinssirockissa kesäkuussa 1990 ja seuraavan kerran kaiketi kahden kuukauden päästä, kun keikkapaluun tehnyt The Stone Roses esiintyy Turun Veritas-stadionilla. Jos innostuit Suomen-keikasta, niin kannattaa tsekata kalenteri.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Stone Rosesin ensimmäinen tv-esiintyminen ei mene ihan putkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Uuteen nousuun, John Lydon tuumaa.

Tietokilpailukysymys. Mikä yhdistää jazz-tuottaja Bill Laswellia, tilulilukitaristi Steve Vaita, Miles Davisin luottorumpalia Tony Williamsia sekä japanilaista kokeellisen elektroniikan pioneeria Ryuichi Sakamotoa?

Nyt on ehkä helppoa katsoa otsikkoa ja keksiä vastaus, mutta olisiko ilman sitä tullut ensimmäisenä mieleen Public Image Ltd:n Rise? Laswell tuotti biisin ja muut olivat soittajina John Lydonin taustalla, kun solvaus- ja syljeskelykykyinen punapää otti kantaa vuonna 1986 kovinkin ajankohtaiseen aiheeseen eli Etelä-Afrikan rotusortoon.

John Lydonin vuonna 1978 perustettu Public Image Ltd oli vähitellen hajonnut tähden ympäriltä, ja viidettä studioalbumiaan – joka sai nokkelasti nimen Album – tähti työsti enemmänkin sooloalbumina. Soittajiksi valikoitui edellä mainittujen lisäksi muun muassa ruotsalainen jazz-basisti Jonas Hellborg sekä Cream-rumpali Ginger Baker, joka ei tosin soita Rise-singlellä eli yhtyeen suurimmalla hitillä.

Sex Pistols -aikoinaan Lydon halveksi lähes kaikkea, joten jazz-miesten tai Cream-konkarin näkyminen soittajatiedoissa vain kahdeksan vuotta Sex Pistolsin hajoamisen jälkeen vaikutti kovastikin oudolta.

Musiikillisesti Rise alkoi olla jo aika kaukana postpunkista, mutta Lydonin vihainen fraseeraus muistutti menneisyydestä. Video puolestaan muistuttaa, että vuonna 1986 puvut olivat isoja.

Video ei ole enää saatavilla

Kajagoogoo, tukka hyvin, kaikki hyvin.

Kajagoogoon debyyttisinglen Too Shyn videolla yhtye soittaa pienen klubin lavalla ja tarjoilija haaveilee laulaja Limahlista, mutta on liian ujo osoittaakseen kiinnostustaan laulajaa kohtaan. Limahl ei kuitenkaan ollut tosielämässä liian ujo työskennellessään tarjoilijana Embassy Clubilla kesällä 1982; hän meni rohkeasti Duran Duranin kosketinsoittaja Nick Rhodesin juttusille. Siitä eteenpäin homma onkin historiaa, joskin tarina mahtuu ohuen kirjan väliin.

Vuonna 1979 Leighton Buzzardissa perustettu avantgardistinen fuusiojazzkvartetti Art Nouveau kyllästyi ensisinkkunsa jälkeen soittamaan pelkkiä instrumentaaleja ja löysi Melody Maker -ilmoituksella laulajakseen Christopher Hamillin, joka muokkasi sukunimestään anagrammin Limahl. Samalla muokattiin myös bändin nimi GagaGooGoon kautta Kajagoogooksi.

Nick Rhodesin kautta EMIlle päätynyt demonauha johti levytyssopimukseen ja ensisingle Too Shy ilmestyi tammikuussa 1983. Tuottajan roolissa studiossa hääräsivät Duran Duranin hovituottaja Colin Thurston sekä Nick Rhodes ja lopputuloksena oli rauhallisen kaunis puolihituri, joka vetosi muihinkin kuin Duran Duran -faneihin. Single meni helmikuussa Iso-Britannian listaykköseksi. Duran Duran sen sijaan sai ensimmäisen listaykkösensä vasta kuukautta myöhemmin.

Kajagoogoon debyyttialbumi White Feathers ilmestyi huhtikuussa ja levy nousi brittilistalla sijalle viisi. Menestystä riitti myös levyltä lohkotuille sinkuille Ooh to Be Ah ja Hang on Now, vaikka tuottajan vastuu olikin siirtynyt kokonaisuudessaan Rhodesilta Thustonille. Albumia promotoineen brittikiertueen lomassa Kajagoogoo keikkaili muuallakin Euroopassa, muun muassa Lappajärven Tulivuorirockissa heinäkuussa 1983.

Elokuun Suosikki julkaisi Tulivuorirockista kuvan lippalakkiin ja tuulitakkiin pukeutuneesta Limahlista. Faneja harhauttanut valepuku tuskin kuitenkaan oli syynä siihen, että puolen vuoden menestystarinan jälkeen Limahl sai bändistä potkut ja alkuperäinen kokoonpano jatkoi neljistään, basisti Nick Beggsin ottaessa vastuulleen myös lauluosuudet.

Kutistuneen Kajagoogoon debyyttisingle Big Apple ilmestyi syyskuussa 1983 ja hieman myöhemmin syksyllä oli Limahlin soolosinglen vuoro. Hajoamisen jälkeiset urat sekä yhtyeellä että sen laulajalla olivat menestykseltään alkusukseeta vaatimattomampia, joten 2000-luvun 80’s-konsertteihin viisimiehinen Kajagoogoo saattoi lähteä muistakin syistä kuin pelkästä nuoruuden muistelusta.

Suureellisesti promottujen comeback-konserttien lisäksi Kajagoogoo on keikkaillut viime vuosina kuvien perusteella myös Too Shy -videosta muistuttavi pienemmissäkin klubeissa, joiden tarjoilijattaret saattavat edelleenkin haaveilla Limahlista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1984 Limahl luikautti tunnuslaulun lastenelokuvaan Päättymätön tarina. The NeverEnding Storyn kirjoittivat elektronero Giorgio Moroder ja rumpalimestari Keith Forsey.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran, so good they named it twice.

Vuosi 1982 oli Duran Duranin vuosi. Jos unohdetaan lähinnä Yhdysvaltain markkinoille suunnattu Carnival EP, joka niputti singlejen remixit, niin kaikki yhtyeen vinyylijulkaisut olivat kotimaassaan Iso-Britanniassa top ten -kamaa.

Kakkosalbumi Rio sekä kaunis singlebiisi Save a Prayer olivat listakakkosia ja albumin nimisingle yhdeksäs. Vuoden vauhdikkain Duran Duran -single Hungry Like a Wolf nappasi listalla sijan viisi.

Vuonna 1982 toiminta musiikkiteollisuudessa oli nopeaa. Tarinan mukaan Hungry Like a Wolf olisi sävelletty ja sanoitettu yhtenä helmikuisena päivänä ja samaan päivään olisi jopa mahtunut biisin ensimmäisen (ja julkaisemattoman) version nauhoittaminen. Julkaistu versio nauhoitettiin lopulta huhtikuussa, ja single julkaistiin heti toukokuun alussa viikkoa ennen Rio-LP:n julkaisua.

Hungry Like a Wolfissa singleä oleellisempi juttu oli video. Duran Duran oli aikansa aktiivisin video-bändi, ja Hungry Like a Wolfin sekä Save a Prayerin videoita yhtye lähti tekemään Sri Lankaan. Videoon haettiin samanlaista tunnelmaa kuin vuotta aiemmin valmistuneessa menestyselokuvassa Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa Harrison Ford seikkaili Indiana Jonesina viidakossa.

Laulaja Simon Le Bon on Duran Duranin tohtori Jones, joka saa väsyneenä voimia paikallisen pikkupojan pyyhkeestä puristamastaan likaisesta vedestä.

Andy Taylorissa ei kuitenkaan ollut sankarin kuolemattomuutta, sillä kitaristi joi kuvausten aikana vettä laguunista ja sairastutti itsensä sairaalakuntoon. Sairastumisella ei sotkettu pelkästään videokuvausten aikatauluja, vaan myös suomalaisten fanien kalenterit; toukokuulle suunnitellut Suomen-keikat siirtyivät syyskuulle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kesällä 2011 Duran Duranin piti tuli toiselle Suomen-vierailulleen, mutta tällä kertaa sairastumisvuorossa oli Simon Le Bon, joka vielä muutama viikko aiemmin jaksoi laulaa Hungry Like a Wolfin komeasti Coachella-festivaalilla. Kuvasta päätellen viidakkojuoksu ei olisi enää sujunut vuoden 1982 tahdilla.

Video ei ole enää saatavilla

Kirjan lukeminen muutti käsitykseni sekä Ian Curtisista että Love Will Tear Us Apart -klassikon sanoituksesta.

”When routine bites hard
And ambitions are low
And resentment rides high
But emotions won’t grow
And we’re changing our ways
Taking different roads
Then love, love will tear us apart again”

Love Will Tear Us Apart oli Joy Divisionin ensimmäinen listahitti.

Ensimmäinen säkeistö on kuin melkein minkä tahansa avioliiton huonoista hetkistä, mutta kirjasta käy ilmi, että arkirutiinit Curtisin perheessä eivät vain käyneet tylsiksi. Vakavasti sairas Ian Curtis kohteli vaimoaan henkisesti ala-arvoisesti, ja – jos kirjaan on uskominen – oli mulkku.

Love Will Tear Us Apartin tarina on surullinen ja todellisen tuntuinen, mutta todellisuudessa Ian ja Deborah Curtisin rakkaustarina oli paljon traagisempi. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on yksi maailman hienoimmista lauluista.

Komeiden basso- ja syntikkakuvioiden kuljettama Love Will Tear Us Apart nauhoitettiin maaliskuussa 1980 Strawberry-studiolla Stockportissa lähellä yhtyeen kotikaupunkia Manchesteria. Bändi oli nauhoittanut biisistä jo kaksi aiempaa versiota, John Peel Session -version marraskuussa 1979 sekä studioharjoitelman tammikuussa 1980 Pennine Sound -studiolla. Pennine-versio päätyi sinkun b-puoleksi ja John Peel -versio sai kunnian olla taustanauhana, kun yhtye kuvasi biisilleen videota, mikä selittää sen, että kuva ja ääni kulkevat epäsynkassa.

Toinen mainio amatöörilisä videossa on värimaailma, joka ei ole jälkikäsittelyssä tehty tehoste vaan jonkinlainen häiriö kuvanauhassa. Heti alkutahdeissa paukutettava ovi ei ole oikeasti ruskea, vaan valkoinen.

Love Will Tear Us Apart julkaistiin huhtikuussa 1980 vain kuukausi ennen Ian Curtisin itsemurhaa. Top 20:een single nousi välittömästi laulajan kuoleman jälkeen. On vaikea veikkailla, kuinka paljon Curtisin kuolemalla oli osuutta single myyntiin, mutta Love Will Tear Us Apart oli ensimmäinen Joy Divisionin listamenestyjä. Yhtyeen omalaatuisuudesta ja jääräpäisyydestä kertoo, että heinäkuussa 1980 julkaistulla Closer-kakkosalbumilla kappaletta ei kuulla.

Videon upottaminen on estetty, mutta voit katsella sen tästä.

Bonus!

Love Will Tear Us Apartin on coveroinut bändi jos toinenkin, ja harvalle on kiitosta herunut. Youtube on täynnä covereita, mutta mustahuulien näkökulmasta hauskin pätkä on The Curen versio, jonka yhtye nauhoitti livenä vuonna 2000 australialaisen radioaseman aamuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Andy McCluskey ja Paul Humphreys lauloivat maailman ensimmäisen atomipommin pudottaneesta lentokoneesta.

Mitenkähän mahtavat OMD:n – tai aikalaismerkinnän mukaisesti Orchestral Manoeuvres in the Darkin – Andy McCluskey ja Paul Humphreys nukkua yönsä? Heillä on hittibiisi, mutta ilman neljännesmiljoonan ihmishengen menetystä (arvio on varovainen erityisesti jälkisairastuneiden määrän suhteen) kaksikolla ei sitä olisi. Toki Enola Gayssa moititaan paholaista, mutta silti on mahdollisuus syyttää OMD:tä haudoilla tanssimisesta.

Laulun kirjoittanut Andy McCluskey laulaa toisen säkeistön alussa hienon kaksoismerkityksen. Kaikkihan tiedämme, että Enola Gay oli lentokone, joka pudotti maailman ensimmäisen atomipommin elokuussa 1945 Hiroshimaan ja että pommin nimi oli Little Boy.

”Enola Gay, is mother proud of little boy today?”

McCluskey siis kysyy kysymyksen lentokoneelta. Mutta samalla kysymys on osoitettu pommikonetta lentäneen Paul Tibbetsin äidille eli Enola Gay Tibbetsille. Amerikkalaisesta näkökulmasta 1940-luvulla Paul Tibbets oli sotasankari, mutta kuinkahan kauan mahtoi äiti Tibbets ylpeillä poikansa savutuksilla ja vielä mainita, että osoittaakseen rakkauttaan poika nimesi lentämänsä koneen äitinsä mukaan.

Ja mahtoikohan Enola Gay Tibbets vielä 87-vuotiaana – kolmea vuotta ennen kuolemaansa – kuulla OMD:n hittibiisiä?

Huvittavaa sinänsä, Enola Gay Tibbets sai nimensä puolestaan vuonna 1886 ilmestyneestä romaanista Enola; or, Her Fatal Mistake. Ainakin joku Enola Gay -nimen ympärillä pyörineistä virheistä tosiaankin oli kohtalokas.

Syyskuussa 1980 julkaistu Enola Gay oli OMD:n ensimmäinen top ten -hitti, ja samoin kärkikymmenikköön nousi myös kuukautta myöhemmin ilmestynyt albumi Organisation. Yhtyeellä oli tuolloin vauhti päällä, sillä sen nimetön debyyttialbumi oli ilmestynyt saman vuoden helmikuussa ja kolmosalbumikin saatiin kauppoihin syksyllä 1981.

Vuosien varrella OMD:lla on ollut suurempiakin listamenestyksiä, mutta Enola Gay on biisi, josta OMD muistetaan nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Enola Gay onkin omistettu äidille, niin Rushin Manhattan Project on puolestaan pojalle, Paul Tibbetisille.

Video ei ole enää saatavilla

Bauhaus silloin joskus (vasemmalta oikealle): Peter Murphy, David J, Daniel Ash ja Kevin Haskins.

Unkarilaissyntyinen kauhuelokuvanäyttelijä Bela Lugosi kuoli vuonna 1956. Northamptonilainen Bauhaus levytti 23 vuotta myöhemmin aiheesta laulun, jota pidetään maailman ensimmäisenä gothic rock -levytyksenä, joskaan punkin jälkeistä tummasävymusiikkia ei tuolloin vielä gootiksi kutsuttu.

Bauhausin debyyttisingle tai oikeastaan debyyttimaxi nauhoitettiin kuuden tunnin studiolivesessiona jo tammikuussa 1979, vaikka levy julkaistiinkin vasta elokuussa. Yli yhdeksänminuuttisessa biisissä rumpali Kevin Haskins takoo tasaista rytmiä rummuilla, joita, samoin kuin Daniel Ashin kitaraa, on kaiutettu tyylillä, mikä tekee biisistä dubahtavan. Basisti David J soittaa paikoitelleen epäpuhtaitakin nuotteja ja laulaja Peter Murphy laulaa ”undead, undead, undead…” -kohdan siinä määrin epäselvästi, että minä en ole ainoa, joka kuuli täysin päinvastaista: ”I’m dead, I’m dead, I’m dead…”

Tony Scottin elokuvassa Verenjano (1983), jossa David Bowie esittää vampyyria, Bauhaus esiintyy lyhyesti yökerhon bändinä soittamassa Bela Lugosi’s Deadia. Toinen kauhuelokuvaulottuvuus sinkussa on sen kansi, joka on napattu Robert Wienen saksalaisesta mykkäelokuvasta Tohtori Caligarin kabinetti (1920).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tamperelainen gothic rock -yhtye Two Witches levytti oman tribuuttinsa sekä Bauhausille että vampyyrielokuville. Bela Lugosiakin ehkä tunnetumpi Dracula-näyttelijä Christopher Lee näytteli Hammer-yhtiöiden tuotannoissa useita kertoja vampyyrikreiviä 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Two Witches levytti ensimmäisen versionsa biisistään Like Christopher Lee vuonna 1989 ja myöhemmin toisen version vuonna 1993 debyyttialbuminsa saksalaispainokselle.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme mielikuvituspoikaa, Michael, Lol ja Robert.

Yhtyeen kakkossinkulla ei ollut näistä mitään. Lyhythiuksinen Robert Smith komppasi kitarallaan kaksi ja puoli -minuuttisen uuden aallon poplaulun, jossa ei ollut lainkaan syntikoita. Sanoitus oli nuoren miehen vuodatus päättyneestä suhteesta. Hankaluuksista huolimatta Robert Smith muisti moneen kertaa vakuuttaa, että pojat eivät itke.

Boys Don’t Cry -single ilmestyi kesäkuussa 1979 ja vain kuukautta aiemmin oli julkaistu The Curen debyytti-LP Three Imaginary Boys, jolta ei löytynyt Boys Don’t Cryta eikä Killing an Arab -debyyttisingleäkään. Vajaa vuosi myöhemmin albumista ilmestyi amerikkalaisille markkinoille suunnattu versio, nimeltään Boys Don’t Cry, ja sillä oli luonnollisesti mukana samanniminen singlebiisikin.

Vuonna 1986 ilmestyneen Staring at the Sea -singlekokoelman markkinointia varten Boys Don’t Cry ilmestyi uudelleen sinkkuna ja biisi oli päivitetty uusilla vokaaliosuuksilla. Videota varten The Cure astui kameran eteen debyytti-LP:n kokoonpanossa; Robert Smithin lisäksi valaistun verhon takana soittavat vuonna 1979 yhtyeestä eronnut basisti Michael Dempsey sekä kosketinsoittajaksi siirtynyt Lol Tolhurst, joka teki paluun rumpupallille.

Vuonna 1999 Boys Don’t Cry lainasi nimensä Oscar-palkitulle elokuvalle, joka käsitteli paljon hurjempia juttuja kuin suhteen päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

”From station to station / back to Düsseldorf City /
meet Iggy Pop and David Bowie / Trans-Europe Express”

Kraftwerk-herrat ovat aina olleet edellä aikaansa, mutta tuskin tajusivat kuudetta levyään tehdessään, että enää oli vain vähän aikaa siihen, kun maailma oli täynnä syntikoihin nojaavia bändejä, jotka vannoivat Kraftwerkin nimeen.

Trans-Europe Express -lp:n nimiraita on klassikko, mutta perussuomalaiset karttavat sitä tekotaiteellisuutensa takia: klassikkobiisi ei voi kestää yli kuutta minuuttia ja sen kantava teema ei voi olla junan jyskettä jäljittelevä rytmitys sekä vocodorin kautta toistuva biisinnimen hokeminen. Koneelliset viulut onneksi maalaavat kauniisti ja ihmisääni kertoo lyhyesti (noin 35 sanalla, mukaan lukien artikkelit ja prepositiot), että matka kulkee Pariisista Wienin kautta Düsseldorfiin, jossa David Bowie ja Iggy Pop odottavat.

Video ei ole enää saatavilla