Kuvassa kaksi hienoa miestä, joista ainakin toinen on kova panemaan.

Kaukolla ja Rikulla on hyvä vaihde päällä.

Olin joskus aikoinaan jatkoilla jossain Turun Kaskenmäessä. Muuan neiti kertoi heittäneensä vaikeroivan Kauko Röyhkän niskaperseotteella rappukäytävään muutamaa viikkoa aiemmin.

Oululainen heilani taas teki aikoinaan Röyhkästä parityönä kouluesitelmän. Ja kuulemma vain kaveri antoi taiteilijalle nuoren vartensa. Riku Mattilan seksielämästä en tiedä mitään.

Turkulaistunut Röyhkä on saanut Mattilan kanssa aivan hemmetin hienon vaihteen päälle. Nykysoinnista saavat oman osansa puritaanisimmat Narttu-fanit ja myös myöhemmän tuotannon ystävät. Siinäpä tämä levy kiteyttynä on. Täydellinen jatko-osa sille edelliselle levyllä, jonka nimeä en enää muista. Eikä se Helvetti nyt niin järjettömän hyvä biisi ollut.

Röyhkä on suomalaisessa rockissa tällä hetkellä täysin omassa luokassaan. Kruunu sen kuin kirkastuu, jos Röyhkän pakotonta uusiutumiskysyä vertaa aikalaisartisteihin. Muut vanhenevat, Röyhkä näyttää koko ajan uskottavammalta.

Tämä kaikki suitsutus, vaikka uudelta albumilta löytyy pari hukkapalaakin. Tuntuu kuin nekin vain korostavat parempiensa hyvyyttä. Hetkinen? Tämähän on siis aikuisrockia. Olematta sitä alkuunkaan.

90 Kaksi lensi tuulen mukaan on niin suvereeni, että tähän tekisi mieli kirjoittaa ainoastaan, että tässä on vitun hyvä levy. Osta klassikko ja nauti. Tai niin, mikäs sen estää.

Video ei ole enää saatavilla

Mitäs tuli tehtyä, Leavings-orkesteri pohtii.

Suomirockin legendat tippuvat kertapamauksella alas sieltä minne heidät olen mielessäni sijoittanut.

Olen varta vasten käynyt ihmettelemässä Gösta Sundqvistin hautamonumenttia Espoossa. Olen kuunnellut Pohjois-Karjalassa kesän 1988 pelkästään Häntä koipien välissä -albumia. Olen soittanut 1990-luvun puolivälissä ilmaisjakelulehden kesätoimittajana Johanna Kustannukseen ja vaatimalla vaatinut Göstan haastattelua. Olen jopa kaivanut naftaliinista Göstan teinivuosien soittokaverin Partasen ja kutsunut itseni tämän kotisohvalle kuuntelemaan toverusten pre-Leavings-aikakauden progetuotoksia.

No niin. Ja mitäs nyt sitten? Mihin saa valittaa?

Suomirockin legendat tippuvat kertapamauksella alas sieltä minne heidät olen mielessäni sijoittanut. Kaikki tästä levyarviosta kiinnostuneet tietänevät, että Risto Paananen, Niklas Nylund ja Juha Karastie ovat olleet aina enimmäkseen päivätöissä ja Leavings on ollut harrastus. Kuvio on kiehtovan epätodellinen ja herrat ovat pysyneet tyystin Göstan varjossa.

Leevi and The Leavingsin keikasta tarjottiin 600 000 markkaa vuonna 1989. Nyt tuore Tavastia-keikka Youtubessa saa lähinnä vaivautuneeksi. Vähän sählätään biisien alkujen kanssa, eikä oikein lavakarismakaan riitä ja onko tää nyt sitten karaokea vai ollaanko me tässä keikalla? Vain pahimmassa painajaisessani Aki Tykki korvaa Gösta Sundqvistin Leavingsin soittaessa elävänä.

Tietysti tällä myöhempien aikojen triolla on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta minulla on myös sama oikeus purnata. Niin paljon tässä pilaantuu Leevi and The Leavings -mystiikkaa. Oikeudenmukaisessa maailmassa Leavings olisi äänittänyt tämän albumin Iittalassa kesämökillä itselleen ja käynyt parilla pistokeikalla jossain karaokebaareissa lähitienoolla. Koko homma olisi tullut julki jonkun paikallisen insinöörin kännykkävideona. Se olisi ollut sen oikean Leavingsin tapa tämä juttu, mutta nyt onkin kyse Leavings-Orkesterista.

Tilanne on siis varsin kiusallinen. Tämäkin muuten on yksi syy, miksi en tästä innostu. Siis comebackista, joka on verhottu uudeksi aluksi. Koko asiaan liittyy liikaa kiusallisia asioita. Leavings aamu-tv:ssä vastaamassa kysymykseen: ”No sanokaapa poijjaat mitä Gösta tästä sanoisi?” Uuden materiaalin vertaaminen vanhoihin suomirockin klassikoihin. Välispiikit keikalla.

En pidä tästä tunteesta ollenkaan. Minkäänlaiselle avarakatseisuudelle en luonnollisesti anna sijaa. Piste.

Arpapeliä-albumi kuulostaa alkuun siltä kuin se olisi Samae Koskisen vähän akustisempi albumi. Hyvin nopeasti myös selviää, ettei tässä ole mandoliinia enempää Leavingsia. Mikä pettymys.

Kyse on joukosta sangen päteviä soittajia, jotka ovat tehneet levyn hyvin tavanomaisesta materiaalista. Sanalla sanoen studioalbumi. Lienee sovitettukin siellä. Paljon on sekaan mahtunut latteuksia tyynyssä olevasta tuoksusta ja susta, joka katsot siitä vanhasta valokuvasta mua. Välillä poiketaan iskelmällisissä tunnelmissa. Kaikki on kovin tasapaksua.

Otetaanpa tarkasteluun vaikka kappale nimeltä Kesäreissu, jonka lyyrisestä onttoudesta kertovat seuraavat neljä avausriviä:

”Kaupungin helle ja hikisyys hermoille meillekin käy /
Prätkällä lähdettiin landelle, siellä muita ei näy /
Grillissä herkkuja tirisee, nautiskella kerrankin vois /
Huurteista juomaakin maistelen, kiire ei ole pois”

Loppubiisissä vielä saunotaan, katsellaan järvelle ja todetaan, että kaksinpa tässä ollaan. Siis mitä helvettiä? Ei tämä ole biisi, vaan ote mökin vieraskirjasta.

Vaikeuksia ei tuota huomioiden tekeminen, mutta kun tarinat eivät tunnu rakentuvan sitten millään. Ja mikä pahinta, ne eivät kosketa. Jos kirjoittaisin tähän mitä mieltä olen ”kaikki muumit laaksossa” -tyyppisistä metaforista, arvio menisi kunnianloukkauksen puolelle.

Ainoa valopilkku albumilla on Mieleni kauas kiitää -biisin kertosäe. Muutenkin kappaleessa on sitä jotain, mitä tälle levyllä olisi toivonut niin paljon enemmän. Toinen hyvä asia Leavings-orkesterissa se, että suomalaisen rockin suurin parasiitti Leewings saa sen johdosta toivottavasti vähemmän keikkaa.

33 Leavings-orkesterin biisit ovat staattisen tylsähköjä folk-poljentoisia tarinoita, jotka eivät oikein kerro mistään. On kivaa olla kahdestaan ja niin edelleen. Tai sitten on ikävää, kun ollaan erikseen.

Video ei ole enää saatavilla