Video ei ole enää saatavilla

Saara Suvannon esikoislevy.

Pieni Illon kylä Satakunnassa. Kylän rukoushuoneelta, synkkien kuusien vierestä, syksyn koleudesta kaikuu lauluääni. Kun rakennusta lähestyy, alkaa erottaa myös säestävän urkuharmonin voimakkaan, periksi antamattoman sykkeen. Ääni säröilee, mutta laulaja ei välitä tästä vaan etsii keuhkoistaan uuden syvätason kuten vanhat blueskarjujat. Puut näyttävät aistivan tämän raivokkaan revittelyn kilometrin päässäkin.

On loppuvuosi 1986 ja Saara Suvanto äänittää läpimurtoonsa johtanutta demoaan. Ensi vuonna ääni kuuluu jo stereoista ja televisioista. Se erottuu, eikä voi olla herättämättä voimakkaita tunteita kuulijoissa. Debyyttialbumia myydään miltei 20 000 kappaletta, kunnioitettava määrä aiemmin tuntemattomalta taiteilijalta.

Suvannon ensilevy on omapäinen ja briljantti yhdistelmä rockia, bluesia, kantria ja iskelmää sekä hieman souliakin. Erittäin hauraiden ihmissuhdetarinoiden ja parin rennomman menopalan joukosta hiteiksi nousevat Ruman rajun Raija rouvan rokki (ilman väliviivaa) sekä sodanvastainen Kissat ja koirat ja linnutkin.

Kuvateksti: Saara Suvanto esittämässä Kissat ja koirat ja linnutkin -kappaletta vuonna 1990. (Lähde: YLE TV1 Mediakomppanian henkilökuva samalta vuodelta.)

Etenkin jälkimmäinen on muodostunut ehkä Suvannon suosituimmaksi kappaleeksi. Lapsen näkökulmasta laulettu, miltei kansanmusiikkimainen, mahdollisimman suora pyyntö aikuisille hidastaa hurjaa tahtiaan ja lopettaa sotiminen. Suvannon revityn oloisen äänen kautta kappale saa vielä voimakkaampia tasoja. Ilpo Murtojärven ja Jukka Alihangan tuotanto on 1980-lukulaisuudessaan maltillisen dramaattinen, joissain kohdissa jopa riisutun oloinen.

”Hei isä, ne tahtoo lapsetkin
ilmaan räjäyttää
kaikki kissat ja koirat ja linnutkin
ei niiltä mikään rauhaan jää”

Juuri sellainen kappale, joka ei voisi nousta kuin Illon seitsemänlapsisen viljelijäperheen maaperästä. Jonka lapsiin kuuluvat Suvannon lisäksi laulun hänen kanssaan kirjoittanut isoveli Martti Heikkilä, sekä pikkusisko, iskelmälaulaja Hanna Ekola.

Siellä sen tarina alkaakin.

Illon maantie

Heikkilän perheen isä toimi viljanpuinnin ohessa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) maallikkosaarnaajana. Martti Heikkilä muistaa musiikin olleen usein läsnä perheen asuttamassa Illon Vuorivainion talossa.

”Meidän kasvuympäristössä 1960-luvulla laulaminen oli tärkeää. Laulettiin lastenlauluja, kansanlauluja ja hengellisiä lauluja. Evankelisen liikkeen Siionin Kannel oli se, jonka sävellysten musiikillinen tyyli myös varmaan tarttui syvälle, ainakin mulla ja ehkä Saarallakin. Se tyyli on käsittääkseni jossain määrin erilainen kuin virsikirjan sävelmissä. Ruotsalaisia kansansävelmiä esimerkiksi.”

”Lapsuus 1960-luvulla oli sillä tavalla vapaata, että saimme olla paljon omissa oloissamme ja puuhata omia juttujamme. Ympärillä oli metsää, peltoa ja vuori, periaatteessa ei saanut mennä kauemmaksi kuin että koti näkyi, mutta siinäkin taidettiin vähän luistaa.”

”Eli se oli tekemiseen ja luovuuteen kannustavaa. Se evankelinen hengellisyys ei sitä rajoittanut. Ja tässä tullaan siihen, mikä ehkä musiikillisen kehityksen kannalta oli kaikkein tärkeintä. Aloimme jo nuorina sepittää omia lauluja”, Heikkilä kertoo.

”Kun John F. Kennedy ammuttiin vuonna 1963, Saara teki ensimmäisen laulunsa: ’Kennedy ajaa autollaan u-uu/Kennedyä ammutaan u-uu/Lapset itkee Kennedyä u-uu.’ Jokainen rivi tuplattiin ja näin tarina eteni dramaattisena.”

Heikkilän suku on laajalti musikaalinen. Miten Saara Suvannon voimakas lauluääni kehittyi?

”Se tuli jo 1960-luvulla meidän yhteisissä laulamisissamme esiin. Ja sitten kun tytöt alkoivat esiintyä SLEY:n illoissa. Äänen vahvuus liittyi varmaan jotenkin Saaran temperamenttiin. En silti muista, että olisin lapsuudessa pitänyt jotakuta muita parempana laulajana.”

”Mistä sitten johtuu se, että niin Saaralla kuin Hannalla on ollut selvästi erottuva saundi ja vibraatto lauluäänessään? Ja sitä samaa on varmaan jonkin verran meillä muillakin. Itselläni myös nasaaliutta ja Saarallakin. Johtuuko se musiikillisen koulutuksen puutteesta, että kukaan ei ollut opettanut, miten kuuluu laulaa? Tai jopa siitä, että 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka meillä ei kuunneltu juuri muuta musiikkia kuin lastenlauluja? Eli Saarankaan lapsuusvuosina ei ollut mitään radiosta kuultuja musiikillisia esikuvia”, Martti Heikkilä pohtii.

”Voisiko olla jotain geneettistä ja jotain opittua? Voisiko liittyä myös sleyläisyyteen? Oma yksityiskohtansa on se, että evankelinen herätysliike on ollut vahva alueilla, jotka ovat olleet myös vahvoja kansanmusiikkialueita kuten Kaustinen ja Pohjois-Karjala.”

”Sekin oli varmaan tärkeää, että kotitalosta löytyi paikkoja, joissa sai laulaa täysillä. Kolmikerroksisessa talossa oma suosikkipaikkani oli kellarikerroksessa, jossa betoniseinistä lähti hyvä kaiku. Ja jos sieltä jotain kuuluikin, niin sitä pidettiin meillä ihan luonnollisena, kun joku jossain täysillä veteli.”

1960-luvun lopulla myös popmusiikki saapui Heikkilän perheeseen radion ja television välityksellä.

”Syksyn Sävelet olivat iso juttu ja Saaralle ennen muuta Rauli Badding Somerjoki. Saaran ensimmäinen ostokasetti oli Suzi Quatro, vuonna 1974. Se oli siis kovin juttu silloin.”

Entä Janis Joplin, johon Suvantoa usein verrattiin?

”Myöhemmistä vaikuttajista ainakin Bonnie Tyler ja Rod Stewart tulevat mieleen. Olisiko Joplin ollut sitten artistiuran aikana tullut vertaus? 1970-luvullakin se oli niin, ulkomainen popmusa oli enemmän siskojen juttu”, Heikkilä sanoo.

Martti Heikkilä ehti sisaruksista ensimmäisenä levyttämään. Ainakin Hanna Ekola pitää isoveljeä pikkusiskojen esikuvana musiikkiuralla.

Martti Heikkilän vuonna 1979 Masa Paljasjalka -salanimellä tekemä soolosingle.

Sairaudet varjostivat Saara Suvantoa hänen koko elämänsä ajan. Niistä huolimatta hän toi persoonaansa esiin räväkästi.

”Yksi meitä lapsia pieninä koskettanut laulu oli Musta Saara. Afrikkalaislapsen kuoleminen uskossa ja pelastettuna liittyi meidän mielessä siihen, mitä omassa perheessä oli tapahtunut, kun Saara oli kaksivuotiaana sairastunut sokeritautiin. Siihen aikaan diabeteksen ennuste ei ollut niin hyvä kuin tämän päivän lapsilla”, Martti Heikkilä kertoo.

”Saaran temperamentin ja äkkipikaisuuden liitin lapsena jotenkin hänen sokeritautiinsa. Että kun sokerit ovat alhaalla, niin voi suuttua helposti.”

”Mutta räiskyvä persoona hän oli ilman muuta, sekä lapsena että aikuisena. Ja mielialat ailahtelivat myös. Niin kuin nuorempana itsellänikin.”

”Meillä oli muutenkin paljon sitä, että olimme massaan verrattuna erilaisia. Ainakin Saara ja minä omaksuimme vahvasti sellaisen asenteen, että olemme vastarannankiiskejä. Emme niitä tavallisia taapertajia, jotka eivät tiedä muusta kuin tavaran perässä juoksemisesta ja siitä, miten kuuluu olla.”

”Erilaisuuden tunne saattoi olla jonkinlaista alemmuudentunnettakin, mutta myös vahva halu kulkea omaa tietään”, Heikkilä toteaa.

Ensilevytykset ja erään valkean helmen kirjoitus

Opiskelu Karkun evankelisella opistolla oli tuotteliasta aikaa Saara Suvannolle. Osa siellä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa syntyneistä lauluista päätyi myöhemmin levytettäviksi. Martti Heikkilä oli tällöin itse Suomen ulkopuolella.

”Olin 1980-luvun alkupuolen Ruotsissa Västeråsissa opettajana. Tämän vuoksi en ihan läheltä seurannut Saaran kaikkia vaiheita, mutta toki se oli ajatuksissa mukana.”

”Saaralta alkoi mennä näkö niin, että 1980-luvulle tultaessa, 20-vuotiaana, hän oli diabeteksen takia jo täysin sokea.”

Kuinka omakohtaisia Suvannon omat kappaleet olivat?

”Monet olivat omakohtaisia. Olisi hänen oma asiansa kertoa mitkä ja miten”, Heikkilä vastaa.

Suomalaista naisrockia laajalti esittelevässä Rockin korkeat korot -historiikissa Hanna Ekola yhdistää tiettyjä Suvannon biisejä tämän rakkaussuhteisiin ja sokeutumiseen. Mutta parempi antaa Martti Heikkilän jatkaa:

”Saaran ensimmäinen avioliitto jäi lyhyeksi, mutta muistan, että hän teki jo silloin demoja. Yhdessä toisen aviomiehensä Hannu Suvannon kanssa Saara sai aikaan entistä ammattimaisempia äänityksiä teknisesti ja sitten omakustanteen Säveleni teille soikoon, jolla Saara yritti Syksyn Säveleen 1985. Oma single oli iso juttu, vaikka se esiraadilta ohi menikin.”

Saara Suvanto äänittämässä kotistudiollaan vuonna 1990. Taustalla Hannu Suvanto. (Lähde: Mediakomppania)

Tätä ennen Suvannolla oli vuosina 1981–83 sopimus iisalmelaisen Tapio Palmrothin yksin pyörittämän levy-yhtiön kanssa. Yhtään julkaisua Palmroth ei saanut Suvannon musiikille rahoituksen puuttuessa järjestettyä, mutta Kissat ja koirat ja linnutkin sai syntynsä hänen vaikutuksestaan.

”Se oli Palmrothin tilaus, joka tuli mulle Saaran kautta. Tilauksen otsikkona oli ’sota lapsen silmin’. Saara välitti saman tilauksen myös siskollemme Riitalle, joka samoihin aikoihin teki tekstin Särkynyt ääni rastaalla, jonka Saara sävelsi. Sekin julkaistiin Saaran debyytillä”, Martti Heikkilä kirjoittaa.

”Kissat ja koirat ja linnutkin syntyi todennäköisesti vuonna 1982. Ydinsodan pelko oli läsnä paljon vahvemmin kuin nyt. Muutama vuosi myöhemmin tuli Tšernobylin onnettomuus ja teksti sai enemmän myös muuta kuin ydinsotaan liittyvää ulottuvuutta.”

”Västeråsissa Råby-nimisen lähiön kaksiossa syntyi teksti ja sen kanssa melodia. Kun biisejä tekee tekstilähtöisesti, siinä miettii paljon enemmän tekstin sävyjä kuin musiikin. Sanojen saundia ja rytmiä. Todennäköisesti kertsi syntyi ensin ja melodia yhdessä sanojen kanssa. Kitara oli mulla mukana tekoprosessissa.”

”Mutta niin kuin joskus käy, säkeistömelodiasta tuli väkinäinen ja pyysin Saaraa tekemään sen uudestaan. Ja minkä Saara teki, kelpasi mulle kovasti. Eli kertsin melodia on mun ja säkeistöjen Saaran.”

”Enää ei taida olla eri versioita tekstistä minkään laatikon pohjalla”, Heikkilä harmittelee. ”Mutta eiköhän se mennyt niin, että sen kertsin tein ensin. Kirjoitin siihen, mitä ydinsodan pelko merkitsee lapsen näkökulmasta. Että ne on kissat, koirat ja linnut, joista lapsi läheisten lisäksi on huolissaan. Ja siten, että lapsi kertoo peloistaan isälle ja äidille.”

”Säkeistöihin tuli sitten ikään kuin aikuisen viesti toisille aikuisille, kuinka meidän täytyy oppia kuuntelemaan lasta ja hidastamaan ja muuttumaan taas hiukan lapsiksi itsekin.”

”Kuuntele lapsen ääntä, vielä kun aikaa on
Anna jo kiireen olla, kulkija rauhaton
Hälinässä ääni hukkuu, viattoman lapsosen
Yöllä kun hän jo nukkuu, kirkkaana kuulet sen.”

”Rakenne oli alusta asti sama kuin 1989 tammikuussa Hanna Ekolalle syntyneessä Villihevosia-biisissä. Kertsillä liikkeelle ja sitten vasta säkeistöihin”, Heikkilä toteaa.

Kissat ja koirat ja linnutkin kuuluu Suvannon laulutuotannon yhteiskunnallisempaan puoleen, kuten kolmannelta levyltä Kaunotar ja kulkuri löytyvä, Heikkilän sanoittama Missä kaikki kuolleet.

”Ilman muuta Saaralle tuntui luontevalta kirjoittaa kappaleita, joissa laulettiin siitä, mitä maailmassa tapahtui juuri tänään. Se on jotain, mitä olisin halunnut tehnyt enemmän, jos olisi ollut julkaisukanavia. Nää on lauluja, joita on turha tehdä pöytälaatikkoon.”

Mutta vuonna 1986 tältä valkealta helmeltä puuttui vielä julkaisukanava.

Lääketiedettä ja musiikkia

Tarina siirtyy Turkuun, jossa Kissat ja koirat ja linnutkin -kappaleen sekä Suvannon debyyttialbumin tuottamisesta vastasivat Ilpo Murtojärvi ja Jukka Alihanka.

Kitaristina ja sovittajana tunnettu Murtojärvi ottaa yhteyttä muutama päivä monivuotisen yhteistyökumppaninsa Alihangan kuoleman jälkeen. Alihanka kuoli viime viikon torstaina vaikeaan sairauteen.

”Yhteistyöstä Jukka Alihangan kanssa pitäisi kirjoittaa kokonaan uusi tarina, mutta lyhyesti yritän sanoa jotakin.”

”Tutustuimme Jukan kanssa Anneli Saariston ensimmäisen levyn teon yhteydessä musiikkimoguli Rauno Lepistön Turkuun rakentamalla Studio 55:llä. Olin projektissa kitaristina.”

”Jonkun ajan päästä olin tekemässä soololevyäni Avaus ja Jukka tarjoutui auttamaan levyn julkaisussa, kun Ensio Music -levyfirma ei oikein uskonut levyn kaupallisuuteen. Sehän oli instrumentaaliprogea tai jotain sinne päin. Levy julkaistiin Jukan Luumu-levymerkillä.”

”Jossain vaiheessa tehtiin Tuula Amberlan Lulu, jossa minä toimin sovittajana. Siitä lähti melkoinen yhteistyö levyjen teon merkeissä”, Murtojärvi kertoo.

Alihankaa haastateltiin Lulun tekemisestä Nuorgamissa huhtikuussa 2011.

”Jukka oli melkoinen ideanikkari ja halusi tehdä musiikkia hieman toisin kuin muut sen ajan trendikkäät firmat. Olin samoilla aaltopituuksilla. Ehkä juuri siksi meidän yhteistyömme toimi. Minä olin musiikin ammattilainen, Jukka taas kouluttautunut lääketieteen ammattilaiseksi. Jukan ajatusmaailmasta ja kokemuksista tuli ideoita, joita ei aina pelkästään muusikon lähtökohdista löydy. Jukka oli tehnyt lauluja hyvin nuoresta ja tekstit olivat hänen vahva alueensa.”

”Varsinkin Tuula Amberlan kohdalla haettiin soundia, josta muodostui tavallaan tavaramerkki, jota Turku-soundiksikin joissain piireissä kutsuttiin. Eli laulusta kaikki kaiut pois ja niin edelleen. Eräänlainen olohuonemeininki”, Murtojärvi kirjoittaa.

Martti Heikkilä pitää Alihankaa Saara Suvannon löytäjänä:

”Jotenkin Jukka Alihangassa oli jotain samaa voimaa ja karismaa kuin Otto Donnerissa.”

”Saara lähetti muistaakseni 1986 demoja eri levy-yhtiöihin, yksi niistä oli Rauno Lepistön eli Lepparin Ensio Music. Leppari antoi Jukalle yhtenä päivänä nipun C-kasetteja. Jukka kuunteli ne illalla kotona ja sitten muistaakseni heti seuraavana päivänä tuli Lepparin luo, että tämä. Leppari soitti siitä paikasta Saaralle.”

Illon rukoushuoneella urkuharmonilla äänitetty demo teki välittömästi vaikutuksen myös Ilpo Murtojärveen:

”En ollut ennen kuullut suomeksi tuollaista valtavaa fiilistä, mikä laulussa oli. Kylmät väreet menivät. Sitten piti miettiä, miten tämä kannattaisi tallentaa, jotta ei tuhottaisi fiilistä. Ensimmäiseksi tehtiin studiossa Saaran kanssa demo, jossa Saara lauloi ja soitti akustista ja minä fillailin akustisella mukana. Siinä oli fiilikset kohdallaan, ja alettiin miettiä, julkaistaanko tuo tekemämme demo sellaisenaan vai otetaanko bändi mukaan. Päädyttiin bändiin.”

”Jukka halusi myös vaikuttaa biisien nimiin ja ehkä järjestykseen levyllä. Muun muassa Viimeinen motelli oli kai jonkun muun niminen alun perin”, Murtojärvi lisää.

”Alihangalta tämä demo päätyi neljälle levy-yhtiölle. Saaralla oli valittavana Gugi Kokljuschkinin Sonet Music, Lepistön Ensio Music ja taisi olla Finnlevykin. Saara valitsi Sonetin”, Martti Heikkilä täydentää.

Samanlainen prosessi tapahtui paria vuotta myöhemmin Hanna Ekolan ensilevyn kanssa, jolloin useampikin Martti Heikkilän kappale kulkeutui Alihangan kautta Sonetin julkaistavaksi.

Pelastusarmeijasoundi

Saara Suvannon debyytti äänitettiin muutamassa päivässä keväällä 1987. Murtojärvi muistelee:

”Päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että minä kirjoitin demon pohjalta laput bändille, ja biisit vedettiin livenä Saaran kanssa nauhalle.”

”Studio 55 (myöhemmin nimeltään Riverside-studio) oli juuri muuttanut Aurakadulta joenvarteen. Tilat olivat ensimmäistä kertaa käytössä tässä projektissa ja studio oli vielä osittain kesken. Minä ja Saara soitimme erittäin kaikuvassa tilassa studion viereisessä salissa, aivan kuin demollakin. Muu bändi soitti studiossa. Kuuloyhteys tietty oli.”

Saara Suvanto ja Ilpo Murtojärvi jammailevat vuonna 1990. (Lähde: Mediakomppania.)

”Soittomme oli tarkoitus olla vain demona bändille, ja me vedettäisiin osuutemme sitten uudestaan studiossa taustan päälle. Näin oli pakko tehdäkin, koska laulumikki ja kitaramikit vuosivat toisiinsa siellä salissa ja sitä aikamoista kaikua ei saanut niistä pois.”

”Siinä levyllä ja myös myöhemmillä Saaran levyillä soitti bassoa Pasi Lyysaari, rumpuja ja perkussioita Timo Koskinen, koskettimia Matti Puurtinen ja kitarat minä. Äänitykset hoiti Erik Gylphe. Eka levy ei mielestämme kaivannut sen enempää päällesoittoja eikä taustalaulujakaan. Livefiilis oli niin vahva.”

Heikkilän juttua varten tavoittama Saara Suvannon ex-aviomies, Hannu Suvanto, muistelee erityisesti Kissat ja koirat ja linnutkin -biisin äänitystä:

”Kun sen pohjia tehtiin, oli Alihangalla ajatus ’pelastusarmeijakompista’, johon hän haki rumpusaundeille kaikua studion vieressä olevasta isohkosta salista, mistä Koskinen olisi paukutellut rumpuosuudet. Asiaa kokeiltiinkin, mutta lopputulos ei sitten ihan tyydyttänytkään, joten lopulliset rummut tehtiin studiossa ja miksausvaiheessa lisättiin kaikua rumpuihin.”

Murtojärvi jatkaa: ”Mielestäni Saaran meininki henki jotain tosi roots-juttua, ja tämä ’pelastusarmeijasaundi’ positiivisessa mielessä oli hyvin lähellä sitä. Johonkin laitettiin kaikuisaa isorumpua jne. Siihen aikaan ei juuri käytetty kontrabassoa levytuotannossa Suomessa, mutta me haluttiin se tähän juttuun. Muistaakseni myös perkussiot, ne bongot ja triangelit, oli kompin ajatuksena jo alussa.”

Kissat ja koirat ja linnutkin alkaa Murtojärven hienolla, noin 40 sekunnin kitaraintrolla.

”Saattaa olla, että Saaran demolla oli kitaran virittelyä tai jotain siinä kohtaa ja sain siitä idean. Tällaisia tapauksia oli jonkun verran, että ehkä tahattomastikin Saaralta tuli jotain pikku juttuja, joista otin kiinni, että tuohan olisikin hyvä”, Murtojärvi sanoo.

”Sen intron ajatuksena on ainakin pysäyttää kuuntelemaan, että tästä jatkuu vielä tarinaa, kuunnelkaa loppuun. Tai jotain sellaista. Myöhemmin opin, että radiota ajatellen tuollainen menee harakoille. Mainosradioissa ei enää oikein jaksettu odotella jonkun intron loppumista, vaan piti laittaa kunnon rytinä alusta lähtien. Kohokohta pitäisi paljastaa heti. Jos biisin lopussa on jotain tuollaista, se ilman muuta feidataan radiossa pois, ja oikeastaan feidataan tylysti myös alusta. Siihen puhutaan jotain tosi tärkeää löpinää päälle. Laulajan tai biisintekijöiden mainitsemisesta puhumattakaan.”

”Biisintekijä saa olla kiitollinen sellaisista kitaroinneista kuin Ipellä tässä introssa tai Juha Björnisellä Villihevosten kitarasoolossa”, Martti Heikkilä kehuu.

Tämä ”pelastusarmeijan soittokunta” kasvaa vajaan neljän minuutin kestonsa aikana akustisesta karuudesta isohkoksi orkesteriksi, jossa Matti Puurtisen syntetisaattorit tavoittavat niin taivaalliset harmoniat kuin ne karheat urut, jolla Suvannon voisi kuvitella demonsa äänittäneen.

Epätavallisen soitinyhdistelmänsä takia Kissat ja koirat ja linnutkin on koko ensilevyn lailla ollut aina niitä 1980-luvun lapsia, joka hyödynsi aikakauden innovaatioita harkitusti, ei ylilyönnein. Mutta tämä pelastusarmeijabändi asustaa myös aikansa ulkopuolella, Heikkilän mainitsemissa kansanlauluissa ja ehkä 1960-luvun folkissa.

Biisin salaisimpana kikkana toimii lopussa mukaan liittyvä tuplauslaulu. Se voi huijata kuulijaa niin, että studiossa kuulostaisi olleen aito lapsiääni.

”Kyllä se muistaakseni oli Saaran oma ääni hiukan nopeutettuna”, Murtojärvi paljastaa.

Saara Suvannon debyyttialbumilla Kissat ja koirat ja linnutkin tuntuu eräänlaiselta myrskyn silmältä. Väkevien ja toisaalta lähellä murtumista olevien parisuhdekertomusten keskellä se tuntuu tarjoavan kuulijalle vielä kovempaa maailmankuvaa räjähtävine luontokappaleineen, kunnes Martti Heikkilän säkeistöt tarjoavat biisin ytimessä helpottavasti viattomuutta ja toivoa.

”Kuuntele lapsen ääntä, vielä sen kuulla voi
Kaupungin hiljetessä hennoimmat äänet soi
On silloin isojen vuoro liittyä laulamaan
Ja valtava lapsikuoro soi yli kaiken maan”

On erityisen liikuttavaa, että tämän lapsen viattomuuden laulaa esille ihminen, joka oli nuoren elämänsä aikana ehtinyt kokemaan jo paljon, ja jonka kokemukset kuuluvat äänen kaikissa säröissä, murinoissa ja falsettitaajuuksissa, sanoitusten jokaisessa tavussa.

Vaikka kyse on jokseenkin erityylisestä musiikista, 1980-luvun Suomessa Suvanto tuntuu olleen se, joka kävi lähimpänä Joose Keskitaloa ja Mirel Wagneria. Sama rujouden ja kauneuden peloton yhdistäminen, sama arastelemattomuus on läsnä Suvannonkin parhaimmissa hetkissä. Mikä Suvannolla kuvaston äärimmäisyydessä puuttuu, sen voi ääni täydentää.

Jos elämä tähän särkyisi

Saara Suvannon levytysura jäi kolmen albumin mittaiseksi. Kaikki ilmestyivät Sonet Musicilla Ilpo Murtojärven tuottamina, viimeisenä vuoden 1992 Kaunotar ja kulkuri. Siltä löytyy kolme Martti-veljen tekemää tekstiä.

Mediakomppanian vuonna 1990 tekemässä henkilökuvassa Suvanto kertoo, että hänellä on mennyt levybisneksessä hyvin:

”Siis siinä mielessä, että minusta ei oo tehty mitään muuta. Ei oo yritetty muokata miksikään toiseks. Vaan mä saan olla ihan oma itteni.”

”Kyllä Saara oli taiteilijaidentiteetiltään naislaulaja ja -lauluntekijä. Hän oli muutenkin kaikkien heikompien puolella. Näkövammaisuuden hän halusi pysyvän erillään taiteilijuudesta. Alussa se toteutuikin, kun ekan levynkannen valokuvasta sitä ei huomaa eikä sitä muutenkaan pidetty tiedottamisessa esillä”, Martti Heikkilä lisää.

Vuonna 1994 ilmennyt osteoporoosi ja yleensäkin diabeteksen myötä heikentynyt terveydentila haittasivat viimeisinä vuosina Suvannon laulujen kirjoittamista ja äänittämistä. Neljäs albumi oli kuitenkin suunnitteilla vielä vuonna 1999, jolloin Suvanto kuoli.

”Yksi minun kappaleeni oli sen levyn kaavailuissa mukana. Se on edelleen levyttämättä”, Heikkilä kertoo.

”Saaran keikkailu oli vähäistä. Se johtui osittain siitä, että kynnys nousta lavalle oli hänelle välillä vuorenkorkuinen. Jos hän olisi keikkaillut säännöllisesti, yleisöltä tullut välitön palaute olisi varmaan rohkaissut silloin kun sitä olisi tarvittu.”

Suvanto esiintyi levyjensä julkaisun aikaan jonkin verran Ilpo Murtojärven kanssa.

”Keikat jäivät kyllä todella muutamaan. Saaran terveydentila ymmärtääkseni ei oikein sallinut keikkailua tai teki siitä turhan hankalaa, ja jokunen keikka jouduttiin perumaankin. Ne pari keikkaa, jotka tein hänen kanssaan, olivat melko pienelle yleisölle ja todella pienimuotoisia. Saaran laulu tietysti toimi ja fiilis”, Murtojärvi muistelee.

”Jonkun olisi 1990-luvun jälkipuolella pitänyt ymmärtää, että näin upealla artistilla olisi voinut laulattaa myös yhden levyllisen covereita. Olisittepa kuulleet, miten Saara veti House of the Rising Sunin”, Heikkilä harmittelee.

Wikipediassa lukee tätä kirjoittaessa edelleen virheellisesti, että Saara Suvanto kuoli syöpään. Martti Heikkilä oikaisee asian:

”Syöpää ei Saaralla koskaan ollut. Puhuin hänen kanssaan viimeisen kerran puhelimessa jouluaattona 1999. Joulun jälkeen hän joutui sairaalaan. Saaran puoliso oli lähtenyt sairaalasta ennen puoltayötä eikä mitään hälyttävää ollut. Olin ensimmäinen, jonka päivystävä lääkäri tavoitti puolenyön jälkeen 29.12.1999. Hän kertoi, että kuolinsyy oli kammiovärinä. Eli sydänkohtaus.”

Saara Suvanto postuumisti julkaistun kokoelmalevyn takakannessa.

Illon rukoushuone on nyt hiljainen. Mutta ääni kaikuu yhä meissä, jotka olemme sen joskus kuulleet.

”Harva ehtii kokea sadassakaan vuodessa kaikkea sitä, minkä Saara neljässäkymmenessä. Kaikki on suhteellista”, vastaa Heikkilä kysymykseen siitä, jäikö Suvannolta vielä jotain saavuttamatta.

”Olin paljon tekemisissä Saaran kanssa hänen toisen avioeronsa jälkeen vuonna 1998 ja aina kesään 1999, jolloin hän meni kolmannen kerran naimisiin ja sai kokea vielä yhden onnen ja rakkauden. Autoin Saaraa löytämään asunnon Helsingin Laajasalosta ja kävin siellä yhteen aikaan vähintään kerran viikossa.”

”Ja mulla on kyllä päällimmäisenä pelkästään valoisia ja elämänuskoisia muistoja näistä käynneistä, vaikka oli selvää, että Saaran kävelyt oli kävelty. Hän oli tyytyväinen mutta ei niin tyytyväinen, että olisi tuntenut kaiken jo saavuttaneensa. Jos elämässä mikään ei jäisi kesken, sehän tarkoittaisi, että lakkaa elämästä ennen aikojaan. Eteenpäin oli elävän mieli Saarallakin.”

Saara Suvanto jätti jäljen myös Ilpo Murtojärveen:

”Saara oli ehdottomasti persoonallisimpia laulajia ja lauluntekijöitä, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Saara oli ilmiö Suomen musiikkimaailmassa.”

Entä miltä Kissat ja koirat ja linnutkin kuulostaa sen tekijöille tänään?

”Kuulostaa Saara Suvannolta. Se on pääasia. Keskeneräisen studion saundi ja kaikuisa sali kuuluu minun korvissani, vaikka se kaiku onkin varmasti miksattu pois. Mutta Kissat ja koirat ja linnutkin on minusta ajaton biisi, se sopii myös tähän päivään. Tekstissä on synkkyyttä, mutta eipä tämä maailma vieläkään valmis ja täydellinen paikka ole. Biisissä on ikään kuin lapsen silmin katsottua viattomuutta ja totuutta”, Murtojärvi kuvailee.

”Tuleehan niitä kommentteja biisistä joskus YouTubesta luettua. Ja tuntuu, että aina myös joku nuorempi löytää Saaran ja ihastuu ääneen, oli sitten kyse tästä biisistä tai muista”, Martti Heikkilä kertoo.

”Kun tätä laulua harvakseltaan kuuntelen, niin kyllä se saa aina väreet pintaan. Kyllä se on mulle niitä tärkeimpiä lauluja.”

”Toisinaan sanotaan, ettei lauluilla voi muuttaa maailmaa. Jos ei lauluilla, niin teoilla voi. Ja kun yksilö ryhtyy sanoista tekoihin, niin joskus ne tekoon johtavat sanat voivat olla jostakin laulusta. Siksi kannustan nuorempia: tehkää edelleen myös rauhanlauluja ja maailmanparannusbiisejä. Tehkää kaiken uhallakin!”

MARTTI HEIKKILÄ

Syntynyt Kiikassa 1954.

Kirjoittanut kappaleita Saara Suvannon lisäksi sisar Hanna Ekolalle sekä muista artisteista mm. Matille ja Tepolle. Tunnetuimpia ovat Kissat ja koirat ja linnutkin, Hanna Ekolan Villihevosia sekä lastenlaulu Meidän kissa (säv. Jussi Rasinkangas).

Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n toiminnanjohtaja vuosina 1995–2008.

Popmode Oy:n Biisiverstas-lauluntekijäkoulutuksen opettaja 2013–.

Toimii nykyisin vapaana toimittajana ja kouluttajana sekä säveltää ja sanoittaa. Ei erottele työtä ja harrastusta tiukasti toisistaan. Asuu enimmäkseen maalla harrastaen myös kasvimaata ja pienimuotoista metsänhoitoa.

Teki vuonna 1979 soolosinglen taiteilijanimellä Masa Paljasjalka. ”Julkaisijana oli Matin ja Tepon levy-yhtiö M&T Tuotanto. Tämä oli onni -biisi oli tv:ssäkin Syksyn Sävelen satoa -ohjelmassa ja kamera zoomasi alussa trubaduurin paljaisiin jalkoihin. Olin aloittanut demojen lähettämisen joka suuntaan varmaan 1978. Kirjeeni levy-yhtiöihin päättyi aina ’täysikuuterveisin paradoksiikan professori Masa Paljasjalka’. Matti ja Teppo ymmärsivät, että tässä tyypissä voisi olla jotain, vaikka sinkun vaatimaton menestys saikin Matin perääntymään albumista.”

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1987? ”Paljon Baddingia hänen kuolemansa johdosta. Kaustisen festivaaleilla kaikkea hyvää, kuten Värttinää, Koinureita, JPP:tä ja Hääkuoroa. Pelimannitalo oli ykköspaikka. Tuula Amberlan laulamaa Jukka Alihankaa. Mikael Wieheä myös. Ruotsista mukana oli seurannut Thorstein Bergmanin ruotsinkielinen versio Bön om att bli begravd på stranden ranskalaisen Georges Brassensin biisistä Supplique pour être enterré à la plage de Sète. Mahtava biisi, joka osoittaa, miten vähän melodialla voi joskus olla merkitystä, jos biisissä ja sen tekstissä on maaginen rytmi.”

Villihevosia on sekä ihastuttanut että jossain määrin ärsyttänyt kuulijoita. Miltä erilaiset reaktiot tuntuvat? ”Kaikki käy. Paljon enemmän kuin kommentit ’ihan kiva’. Biisintekijälle se on tosin helpompaa, sillä vaikka haukuttaisiin itse biisiä, se ei tunnu kovin henkilökohtaiselta senkään vuoksi, ettei siinä yleensä mua edes mainita.”

”Sanoittajana tuntee tiettyä ylpeyttä siitä, että sanonta ’vieläkö on villihevosia’ on alkanut elää omaa elämäänsä biisistä irrallaankin. Ja ennen kuin joku toisin todistaa, uskon sen omassa päässä keksityksi. Tai ehkä se putosi jostain sillä hetkellä, kun ajoin neljän ruuhkaa vastaan Tarvontietä Karkkilasta Espooseen.”

ILPO MURTOJÄRVI

Syntynyt Huittisissa 1954.

Soittanut kitaraa progebändeissä Yellow ja Kaamos sekä uuden aallon bändissä Pasi & Mysiini. Sävelsi Kaamoksen Deeds and Talks -levyn. Julkaisi progesoololevyn Avaus vuonna 1983. Ollut monissa jazzprojekteissa mukana 1980-luvulta alkaen. Tuottanut ja sovittanut mm. Anneli Saaristoa, Tuula Amberlaa, Anna Hanskia, Joel Hallikaista, Rainer Frimania, Merja Raskia, Esko Rahkosta sekä Mattia ja Teppoa.

Toiminut teatteri- ja studiomuusikkona. Soittanut YLE TV2:n projekteissa.

Opettanut kitaransoittoa koko uransa ajan. Tällä hetkellä Turun konservatorion sähkökitaransoiton lehtori.

Järjestää konservatorion ja jazzbaari Monkin kanssa Monday Jazz Happeningia Turussa. Mukana monissa muissa projekteissa.

Teki yhteistyötä Jukka Alihangan kanssa vuosina 1981-2004. ”Välillä oli hiljaisempia aikoja, mutta vuonna 2004 Tuula Amberlan Taas luoti lentää -levylle tehtiin myös Jukan biisit Mies on sika, Junat ei pysähdy pienillä asemilla ja Perhosen unen katkeamatta.”

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1987? ”En oikein muista. Ainakin aloin olla kyllästynyt 1980-luvun chorus-kitarasoundeihin ja siihen kaiutettuun virveli-iskuun. Musiikillinen suunta löytyi ehkä uudestaan, kun kuulin Robben Fordia Pori Jazzissa. Tuli mieleen, että tällaistahan sen pitikin olla, oli jotenkin unohtunut. Eli tavallaan takaisin perusjuttuihin vaihteeksi. Ainakin joksikin aikaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Sukupuolirooleilla leikkiminen ja uusi tietokone synnyttivät radiohitin.

Laulaja-lauluntekijä Maritta Kuulan Mä en tarvi äitii on yksiselitteisen ihastuttava kappale. Se on muovinen, se on ajaton. Voiko kukaan vastustaa kappaletta, jonka teksti alkaa näin iskevästi?

”Älä puhu roskaa, beibi, pää kii,
ei, älä keskeytä mua joka kerta”

Mä en tarvi äitii -kappaleessa kuuluu musiikillisina vaikutteina Kuulan kiinnostus Motown-souliin. 1990-luvun puolivälissä hän kuunteli kotonaan toisinaan esimerkiksi The Shangri-Lasin ja The Supremesin tuotantoa.

The Shangri-Lasin Leader of the Pack olikin eräänlainen lähtökohta, kun hän sävelsi Mä en tarvi äitii -kappaletta.

Kappaleeseen piti kuitenkin saada särmää. Kuula päätti sanoittaessaan leikkiä popmusiikin sukupuolirooleilla.

”Ajatukseni oli kääntää perinteinen asetelma ylösalaisin. Usein popkappaleissa mies on renttumainen ja itsekäs tai sitten vahva ja voimakas, se auringonlaskuun ratsastava hahmo. Kirjoitin tekstin, jossa nainen on renttumainen ja voimakas, mutta mies puolestaan huolehtiva, isällinen tai äidillinen”, Kuula kuvailee.

”Siitä tekstin naisesta tuli lopulta räyhäkkä. Biisi on tarkoituksella sarjakuvamainen ja yksinkertainen”, hän sanoo.

Marittan kuvasi Tomi Palsa.

Täydelliseksi Motown-pastissiksi kappaleen teki Kuulan Valo ota vastaan -albumia sovittanut ja tuottanut Heikki Tikka.

Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeen rumpalina tunnettu Tikka muistelee kuulleensa Mä en tarvi äitii –kappaleen ensimmäisen kerran Kuulan keikalla.

”Se sovitus ei ollut minusta silloin vielä ihan valmis. Minulla on sellainen muistikuva, että [Narttu-yhtyeen basisti] Mats Huldén olisi myös kuullut kappaleen ja olisimme jutelleet siitä keskenämme. En ole nyt ihan varma, mutta muistelisin Matsin sanoneen, että kappaleesta kannattaisi tehdä suoraviivainen versio. Hän ei siis muuten osallistunut levyntekoon, heitti vain tuollaisen idean”, Tikka kertaa.

”Matsin heitosta tuli mieleen sellainen positiivinen pölkkypäisyys, että kappaleen voisi tehdä pikkuisen huumoripohjalta, tavallaan pilke silmäkulmassa.”

Tikka oli hiljattain hankkinut Atari-tietokoneen ja Master Tracks Pro -sekvensseriohjelman. Niillä hän alkoi rakentaa Mä en tarvi äitii -kappaleen sovitusta.

”Kappaleessa on oikeita rumpuja, bassoa, stemmalaulua ja soittamaani kitaraa. Jouset, koskettimet, kulkuset, putkikellot ja patarummut on tehty kaikki sekvensserillä”, Tikka listaa.

”Se jyskyttävä rumpukomppihan on pöllitty The Spencer Davies Groupin Keep on Runningista”, hän hymähtää.

Tomi Palsa kuvasi Heikki Tikan Kerkko Koskinen Kollektiivin keikalla kesän 2013 Ruisrockissa.

Albumia seurasi pettymys

Kun Mä en tarvi äitii julkaistiin singlenä, kappaleesta tuli radiohitti. Kuula ei siitä hämmentynyt, vaikka se oli hänen uransa ensimmäinen.

”Ajattelutapani oli sellainen, että vain paiskin kappaleita huolettomasti menemään enkä pohtinut tuollaisia. Radiosoittoa on vasta nyt jälkikäteen arvostanut eri tavalla, koska onhan se tärkeää, että ihmiset kuulevat kappaletta ja saavat tietää artistista.”

Tikka alkoi puolestaan elätellä toiveita, että radiosoitto herättäisi kiinnostusta myös Valo ota vastaan -albumia kohtaan.

”Mä en tarvi äitii oli hetken aikaa Ylen radiokanavien soitetuin kappale, mutta se siinä on mielenkiintoista, että se ei millään tavalla edesauttanut levymyyntiä. Se on minusta todiste siitä, että radiokanavien soittolistoilla ei ole hirveästi merkitystä”, Tikka sanoo.

”Mehän kuvittelimme, että nyt kaikki lähtee tästä radiosoiton myötä, mutta eihän siitä mikään sitten lähtenyt”, hän toteaa.

Eikä siinä kaikki.

Tikka koki epäonnistuneensa Valo ota vastaan -albumin tuottajana.

”Kun se albumi ilmestyi, ajattelin, että se on aivan paska. Olin täysin pettynyt itseeni ja kaikkiin muihinkin. Aina ne omat odotukset ja haaveet ovat isompia kuin mitä se varsinainen lopputulos sitten on”, hän sanoo.

Mä en tarvi äitii ilmestyi Valo ota vastaan -albumilla.

Nyt vuosia myöhemmin hän kuitenkin suhtautuu albumiin toisella tavalla.

”Nythän se kuulostaa hauskalta. Sillä on paljon vahvoja biisejä. Kai minua aikoinaan häiritsi levyn soundi ja tuotannon kälyisyys. Silloin olisin halunnut levyn olevan tuotannoltaan ammattimaisempi enkä lainkaan tajunnut, että sehän kuulostaa vain sympaattisen inhimilliseltä.”

Tikan mukaan luovaa työtä seuraa usein tyhjyyden tunne, joka saattaa kääntyä pettymykseksi. Valo ota vastaan -albumi ei ole Tikan pitkällä uralla ainoa kerta, kun hän löytää itsensä elämäntilanteesta, jossa on antanut kaikkensa niin hyvässä kuin pahassakin.

”Levyn vuoksi tekee älyttömästi töitä. Kun se ilmestyy, siitä voi olla arviot Nuorgamissa, Rumbassa ja Soundissa, mutta tuo kaikki on viikossa ohi. Seuraavalla viikolla ilmestyy taas uudet levyt. Se voi olla masentava kokemus”, hän kuvailee.

Tikka on kuitenkin tiedostanut, että lannistavien tuntemusten kanssa on vain opittava elämään.

”Senhän takia näitä levyjä tehdään, että on pakko olla jotain tekemistä. Musiikki on niin tärkeää, että tulisi hulluksi, jos sitä ei tekisi. On vain pakko toteuttaa itseään, koska ei ole mitään muita vaihtoehtoja.”

Kuulalla itsellään ei ole erityistä suhdetta Mä en tarvi äitii -kappaleeseen, vaikka se on toistaiseksi hänen tunnetuin laulunsa.

”Aikoinaan ajattelin hyvän popkappaleen olevan sellainen, että se jää mieleen, jos sen kuulee vaikka taksissa. En minä Mä en tarvi äitii -kappaletta nyt miljoonaa kertaa kuuntelisi, koska se on niin yksinkertainen. Toisaalta popkappalehan se on, sellaisena se toimii”, hän sanoo.

Maritta Kuula kuului myös viisi albumia tehneeseen 500 kg lihaa -yhtyeeseen.

Maritta Kuula

Julkaisi soolodebyyttinsä vuonna 1992. Kuula on tehnyt yhteensä viisi sooloalbumia, seuraava ilmestyy todennäköisesti ensi keväänä.

Millainen ihminen olit vuonna 1996? ”Olen 5- tai 6-vuotiaasta asti ollut samanlainen ihminen. Tietysti sitä jollain tavalla muuttuu, mutta ydin pysyy samana. Vasta pari päivää sitten mietin, että maailmakin on muuttunut vain näennäisesti. Yhä täällä ollaan tietyissä asioissa erittäin vanhoillisia, vaikka aika menee eteenpäin.”

Millaista musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Olen aina kuunnellut musiikkia laidasta laitaan.”

Heikki Tikka

Soitti 1980-luvulla rumpuja Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeessä. Sen jälkeen soittanut muun muassa Hearthillissä sekä työskennellyt niin studiomuusikkona, tuottajana kuin sovittajanakin. Tikka on mukana Maritta Kuulan tulevalla albumilla.

Millainen ihminen olit vuonna 1996? ”Epävarma, koska Valo ota vastaan oli ensimmäinen tuottamani albumi.”

Millaista musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Jos tekisin itselleni säännön, että ostaisin musaa vain yhdeltä vuodelta, se olisi vuosi 1972 tai 1973. Niinä vuosina on tehty prosentuaalisesti eniten hyvää musiikkia. 1960-luvun loppu oli vielä niin naiivia aikaa, mutta 1970-luvun alussa rhythm and bluesista oli tullut psykedelian kautta oikeasti kiinnostavaa eikä vain sellaista hassua hömppää. Vaikka olen aina kuunnellut myös uutta musiikkia, siinä on aina yhteys tuohon aikakauteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Kylmän sodan tunnelmista kummunnut punk-anthem toi vapauden viestin rautaesiripun kummallekin puolelle.

”[Skviit]aurinko on verenpunaineeen”

Siskoni kasettinauhuri söi laulusta ensimmäisen rivin, mutta olin silti myyty. Olin kahden tai kolmen ikäinen, enkä ymmärtänyt kappaleen sanoista sitäkään vähää mitä elämästä. Mutta kappaleen kielikuvat kiehtoivat. Annoin sanojen leijua ajatuksiini ja näin kaiken totena; kaatopaikalla mätänevän ajan ruumiin, kuuman teräksen taivaalla, ruostuneet rintamerkit, koko piikinterävän ajankuvan.

Vaikka mitäpä olisin tiennyt ympäröivästä ajastakaan? Vain musiikin, jonka kuulin, vailla konteksteja. Siihen rakastuin. Juokse villi lapsi oli minulle virittäytymistä johonkin, jota en tuntenut, mutta jonka vaistosin. Niinpä kappale räjäytti, joka kerta, tulivuorenpurkauksen tavoin. Suljin silmäni, tartuin rytmiin ja sähköön. Ja tajusin, miten konkreettinen asia toivonkipinä voi olla.

”Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi
siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi
juokse henkesi edestä, ota toivonkipinä mukaan
taivas on täynnä kuumaa terästä ehkä pian,
sitä ei tiedä kukaan”

Näin se kävi. Juokse villi lapsi kasvoi ensimmäiseksi kappaleeksi, jonka osasin täysin ulkoa. Ja jos saan aikanaan mahdollisuuden valita, se on myös viimeinen laulu, jonka joskus esitän – rohkaisuna niille, jotka jälkeeni tulevat.

Sillä kappaleen sanomaan olen halunnut uskoa aina. Silloinkin kun en ole täysin osannut elää sen mukaan.

Prophetallinen johdatus

”Ratkaiseva tekijä oli se, kun Ari (Taskinen, Pelle Miljoona OY:n kosketinsoittaja) toi New Yorkista Prophet 5 -syntetisaattorin. Se mullisti koko soundimaailman”, hymähtää Pelle Miljoona muistellessaan, mistä kaikki lähti liikkeelle.

Juokse villi lapsi syntyi osana sitä luovaa prosessia, jossa punkin energia, avautuvan maailman huuto ja Prophet 5:n inspiroima äänimaailma yhdistyivät yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rock-levyistä. Levyn yläotsikoksi määrittyi sen nimikkoraita, Moottoritie on kuuma, mutta lopullinen lumovoima rakentui niistä spontaanin kokeilun ja elämänjanoisen nuoruuden synnyttämistä kipinöistä, jotka lensivät levypajalta moneen suuntaan.

Moottoritie on kuumalla puhui elämä itse, sellaisena kuin se sukupolvelleen avautui. Levy osui ajan hermoon, mutta säilytti sen ympärillä ripauksen salaperäisyyttä. Albumi viljeli suuria sanoja, mutta vapautti ne fraseologisesta taakastaan. Se loi sanomalleen musiikillisen muodon, joka teki jokaisesta ajatuksesta läsnä olevan ja kyseenalaistamattoman.

Tästä kontekstista ei Villiä lastakaan voi erottaa.

Osakeyhtiöstä päivää! Ari Taskinen, Pelle Miljoona, Sami Takamäki (Sam Yaffa), Tumppi Varonen ja Andy McCoy .

Moottoritien sävellyksistä suurimman osan kynäillyt Taskinen tunnustaa levyn kappaleiden saaneen muotonsa osin vahingossa, mutta samalla luonnollisena reaktiona aikaansa. Pelle Miljoona & 1980 oli kivunnut kahdella albumillaan (Pelko ja viha, 1979, ja Viimeinen syksy, 1979) yhdeksi Suomen suurimmista yhtyeistä ja määrittynyt koko suomalaisen punkin keulakuvaksi. Orkesterin ilmaisu oli kuitenkin tullut nopeasti tiensä päähän ja Viimeisen syksyn ilmestyessä muusikoita ohjasivat jo uudet suunnitelmat.

Syntyi Pelle Miljoona OY, yhtye joka muodostui lopulta tekijöidensä väyläksi pois ahtaaksi käyneestä punk-sapluunasta. Kirittäjäkseen orkesteri tarvitsi kuitenkin oikean soittimen.

”Mun alkuperäinen soitin oli kitara, jota soitin Problems?:issa”, Taskinen muistelee. ”Pellen kanssa hakkasin bassoa ensimmäiset pari vuotta. Kun Stefu ja Rubberduck (Stefan Piesnack ja Rubberduck Jones, 1980:n kitaristit) lähtivät ja Andy ja Sami (Andy McCoy ja Sam Yaffa, OY:n kitaristi ja basisti) tulivat tilalle, aloin soittaa keyboardejakin. Mulla oli ensin vaatimaton Farfisa ja joku Yamaha, mutta sitten tuli sen verran Teosto-korvauksia, että pääsin New Yorkiin ostosreissulle. Prophet maksoi siellä puolet siitä mitä Suomessa, ja kun kaupasta sai sellaisen kuitin, ettei tulleja tarvinnut maksaa liiaksi, sain koko reissun tavallaan kaupan päälle.”

”Prophetissa oli ihan oma soundinsa, sehän on maailman kuuluisimpia polyfonisia syntetisaattoreita. Soundi oli yhtä strongi kuin sähkökitaran, mutta se ei kuitenkaan mennyt päällekkäin kitaran kanssa. Se soitti korkeampaa tai matalampaa, ja täytti tilan tanakasti. Totta kai uusi soitin inspiroi uusiin biiseihin ja teemoihin. Mulla ei ollut mitään pianokoulutatsia, joten se oli jatkuvaa löytöretkeilyä – ai näinkin voi tehdä! Siitä koko Moottoritie lähti muovautumaan.”

”Olihan siinä sitäkin, että alkupunkia oli veivattu mielestäni ihan riittävästi. Pellelle riittivät monesti hyvät sanat ja kolme sointua, mutta mua kiehtoi uusi aalto. Koko homma kehittyi luontevasti eteenpäin.”

Kehityksen vauhti oli huima. Vaikka jo 1980:n levyt hahmottuivat melkoiseksi musiikilliseksi kasvutarinaksi, oli Moottoritie on kuuma jotakin aivan muuta. Levyn sydän löi vielä punkin tahtiin, mutta sävelet ja äänimaailma olivat paljon aiempaa laveampia, maalailevampia, haaveileviakin. Tekijöiden huomaamatta uusi ja vanha kohtasivat levyllä tavalla, josta tuli jotakin täysin ajatonta.

”Minä en ainakaan hahmottanut, miten iso levy oli tulossa”, Pelle Miljoona tunnustaa. ”Ja tuskin Tumppikaan (Varonen, OY:n toinen laulaja–rumpali). Se oli vaan yksi levy siinä jatkumossa. Kyllä me tajuttiin että niissä biiseissä oli tiettyä magiikkaa, koska jengi alkoi diggailla ja tunnistaa niitä keikoilla, mutta en mä vieläkään ymmärrä, miten kaikkea siinä tapahtui.”

”Itse asiassa en muista paljoakaan koko levyn tekemisestä. Äänitimme sitä kesällä samalla kun teimme paljon keikkoja. Se teki varmasti levylle hyvää. Laulut istahtivat kohdilleen keikoilla ja äänitys oli ennemminkin taltiointia kuin puurtamista. Käytännössä soitimme kaiken livenä sisään ja se kuuluu sieltä hyvällä tavalla.”

”Koko levyllä on sellainen ”on the road” -fiilis, joka tuli siitä, kun kierrettiin Suomea paljon. Olihan se myös jonkinlainen aikuistumisriitti; pohdintaa siitä, mitä mä haluan tehdä elämälläni. Moottoritie heijasteli sitä, että punk-aika oli vähän feidaantumassa ja teemat alkoivat laajentua. Tuli mahdollisuus henkilökohtaisempaan kerrontaan. Tuo sanoma osui yksiin uuden soundin kanssa.”

Kylmän tuulen puhallus

Moottoritien kappalemateriaalista ei heikkoa lenkkiä löydy. Kuitenkin juuri Juokse villi lapsi tuntuu albumin varsinaiselta aarteelta. Siinä on nimikkokappaleen eksistentiaalista levottomuutta, mutta samalla myös suoraviivaisuutta ja energiaa, jopa periksiantamattomuutta. Ilmaisuvoimansa ja identiteettinsä kappale on säilyttänyt häkellyttävän hyvin. Siinä missä Pelle on joskus esittänyt Moottoritie on kuumaa kyllästyksissään tangoversiona, on Juokse villi lapsi kulkenut miehen mukana lähes muuttumattomana. Myös Taskisen on ollut helppo rakastaa lastaan.

”Juokse villi lapsi kuuluu mun kolmen suosikkibiisin joukkoon”, linjaa Taskinen. ”Sitä ei oikein koskaan kyllästynyt soittamaan keikoilla. Mä ymmärrän jos Pelleä kypsyttää, kun joku huutaa että ’soita Moottoritie’, mutta luulen että Pelle veivaa Villiä lasta vielä tänäkin päivänä mielellään.”

”Mehän tosiaan teimme laulun yhdessä Pellen kanssa. Pellellä oli sanat ja jopa se A-osa suunnilleen valmiina, mutta kertosäe oli jotenkin kökkö. Kehittelin siihen uuden kertosäkeen ja jatko-osan. Noin se meni aika usein. Yleensä Pellellä oli teksti ensin ja kappaleet rakennettiin niiden ympärille. Kirjoitin itsekin joitakin sanoja, mutta ainoastaan Tumpille.”

Myös Villin lapsen rakenne hahmottui tekstin ehdoilla. Pelle muistelee esimerkiksi laulun vaanivan johdannon perustuneen siihen, että hän oli kirjoittanut liian paljon sanoja kappaleen alkuun.

”Villin lapsen introhan on sellaista mullistavaa elektronista kohinaa”, Pelle nauraa. ”Kun teksti oli aika kertova ja hyvä, ei siitä viitsinyt nipsasta mitään veks. Päätettiin ottaa ne pari ekaa rundia hiplaillen ja tuoda rummut messiin vasta sitten. Risto Hemmi (äänittäjä) oli siinä tärkeässä roolissa. Mä luulen että ne Taskisen kanssa duunaili keskenään niitä soundeja ja me muut keskityttiin muihin asioihin. En kyllä muista mihin.”

”Atte Blomhan (tuottaja) siinä alussa päästeli niitä häiriöääniä pienestä taskuradiostaan. Se oli Aten oma idea”, täydentää Taskinen.

Suuri osa kappaleen vetovoimasta perustuu sen sanoihin, joihin Pelle onnistui vangitsemaan monta terävää, mutta samalla metaforista kuvaa ajastaan. Teksti loi kuvaa pinnallisesta maailmasta, joka sulkee erilaisuuden ulkopuolelleen. Tähän dystopiaan hän upotti viittauksia jopa punk-kulttuurin unelmien murenemisesta. Laulun pohjimmainen sävy oli kuitenkin rohkaiseva. Vaikka maailma tuntui vieraalta, ahtaalta ja uhkaavalta, oli jossakin myös tie pois, vapauteen, hyväksyntään. Ketäpä tällainen sanoma ei olisi joskus puhutellut?

”Kyllä siinä oli ajankuvaa aika paljon”, Pelle nyökkää. ”Eihän tekstit yleensäkään tyhjästä synny. Paitsi Bo Diddleyllä. Eikä ehkä silläkään.”

”Villiin lapseen vaikutti sen aikainen jyrkkä vastakkainasettelu Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Ilmassa oli sodan uhkaa, ja täällä pienessä Suomessa maailmanpolitiikan sapelinkalistelu koettiin aika voimakkaasti.”

”Mutta oli siinä laajempaakin tatsia siihen lyhyeen aikakauteen. Selvästi siinä 1970- ja 1980-luvun taitteessa tapahtui jotain, mikä erotti vuosikymmenet toisistaan. Ehkä jälkikäteen ajatellen Juokse villi lapsi kertoo siitä ajasta jotain sellaista, mitä mikään muu bändi ei ollut silloin vielä tavoittanut.”

”Luulen, että silloin suomalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa otettiin ensimmäisiä askeleita Eurooppaan. Venäjä ja Ruotsi olivat aina olleet lähellä, mutta tuolloin alettiin hahmottaa koko Eurooppa yhtenä kontinenttina. Ainakin itselleni se aukesi silloin. Me oltiin sitä sukupolvea, joka kävi interreilillä monta kertaa. Se Eurooppa tuli sieltä. Oli ihan valtava fiilis mennä ensimmäistä kertaa jonnekin Kreikkaan. Tai Saksan läpi junalla. Eurooppa oli suunta, johon saattoi kasvaa.”

”Tai sitten tämä on vain selittelyä. Ehkä se ’tuuli muuttuu kylmemmäksi’ (laulun avausrivi) onkin vain merkki siitä, että silloisessa kodissani, puutalokommuunissa Linnunlaulussa, veti joka helvetin kolosta ja ikkunasta.”

”Muistan joka tapauksessa jonkun oikeistolaisen mussuttaneen jossakin lehdessä, että Pelle tuomitsee porvarit heppoisin perustein. Siitä tiesin, että biisi oli onnistunut.”

Pelle Miljoona OY, villit ja vapaat.

Samastumispintaa yli rajojen

Vaikka Juokse villi lapsi kiinnittyi avoimesti aikaansa, on sen sanoma myös kestänyt aikaa. Loppujen lopuksi laulun aihe on ikuinen ja nousee aina pintaan yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä. Mitä enemmän ajassa on levottomuutta, sitä enemmän on myös kovaa pintaa ja epäluuloja. Tuo ilmapiiri pakottaa villit lapset juoksemaan, tänäkin päivänä.

”Olihan se aika rankkaa aikaa, kun otettiin ensimmäisiä askeleita individualistiseen yhteiskuntaan, vaikka yhteiskunta ei ollut siihen vielä oikein valmis”, Pelle huokaisee. ”Joukkoliikkeet alkoivat feidaantua, mutta samaan aikaan syntyi uudenlaisia leirejä. Mä muistan kun me oltiin Tumpin kanssa kerran vappumarssilla. Siellä oli tuhansia ihmisiä katujen varsilla ja sieltä ne huutelivat, että ’kommarit hirteen’. Hyvä ettei tullut kananmunia saatana. Ja meistä oli vain hienoa marssia paremman maailman puolesta.”

”Nykyään ilmassa on samanlaista hälyä. Kun me katsotaan historiassa taaksepäin, me voidaan hahmottaa jotain aikakausia ja aikoja, mutta tätä hetkeä emme näe. Emme me tiedä, että mitä vittua tulee tapahtumaan. Tuolla kallispalkkaiset Topelius-yliopiston tilastonikkarit puhuvat televisiossa lukuja ja lukuja ja lukuja, mutta samalla kaikki on ihan sattumanvaraista. Sikäli Villi lapsi on tietynlaisena punk-anthemina vieläkin ajankohtainen.”

”Onneksi siinä on kuitenkin sellaista uplifting messagea, että vittu hei, ei peli ole vielä menetetty, jossakin on vielä jotain meitä varten.”

Laulun laajaan samastumispintaan tarttuu myös Taskinen. Kun hän 1990-luvun alussa vieraili Virossa ja tutustui sikäläisiin taiteilijoihin, nousi Pelle Miljoona monta kertaa esille keskusteluissa. Jos Villin lapsen sanoma vapaudesta oli ollut länsiorientoituneessa Suomessa jonkinlainen aikuistumisen ja heräävän kokemuksellisuuden metafora, olivat laulun sanat olleet aivan toisella tavalla totta rautaesiripun toisella puolella

”Kävi tosiaan ilmi, että ne virolaiset taiteilijat pitivät kovasti arvossaan sekä Pelleä että muutenkin suomalaista punkia. Erityisesti Juokse villi lapsi oli ollut heille tärkeä. Meillehän se on tällainen romanttis-filosofinen rokkiteksti, mutta siellä se oli konkretiaa. Neuvosto-Viron aikanahan punkkarit joutuivat helposti putkaan tai jopa mielisairaalaan. On hienoa ajatella, että meidän musiikkimme antoi heille voimaa keskellä tuota todellisuutta.”

”Ne seurasivat tietenkin tarkkaan Suomen televisiota ja radiota, ja imivät sieltä unelmia. Ehkä Pelle ja Juokse villi lapsi olivat punkkareille sitä mitä K-kaupan Väiski oli muille eestiläisille; lupaus jostain paremmasta.”

”Laulun sanoma olisi voinut toimia muuallakin. Tästä ei ole koskaan puhuttu, mutta me yritettiin jossain vaiheessa tehdä englanninkielisiä versioita Moottoritien biiseistä. Ei ne taipuneet siihen millään. Jäi maailmankuuluisuus sitten saavuttamatta.”

Lapsi kasvaa, juoksu jatkuu

Painoarvostaan huolimatta Moottoritie on kuuma edustaa vain lyhyttä aikakautta Pelle Miljoonan ja Ari Taskisen elämässä. Albumilla soittanut kokoonpano hajosi jo ennen levynjulkaisukiertuetta McCoyn ja Yaffan lähdettyä Tukholmaan etsimään nostetta Hanoi Rocksilleen. OY sukelsi puolestaan vaihtelevilla kokoonpanoillaan yhä syvemmälle uuden aallon ja futurismin muotomaailmaan, kunnes vuonna 1983 Taskinenkin katsoi mittansa tulleen täyteen. Hän suuntautui monenlaisiin sävellyshankkeisiin samalla kun Pelle tarrasi kiinni kolmeen sointuunsa ja heittäytyi olosuhteita kavahtamattomaksi rock-kulkuriksi.

OY nähtiin uudestaan lavalla vasta vuonna 2011, kun yhtye teki Moottoritien aikaisessa kokoonpanossaan kehutun albumiklassikkokiertueen.

”Se oli todella hyvä rundi”, riemastuu Pelle. ”Kaikilla oli positiivinen asenne ja kaikki halusi tehdä sen. Ihan ekoista treeneistä lähtien tuntui siltä, että jumalauta, tää kuulostaa samalta kuin ennenkin. Andy oli hyvässä iskussa, Samia oli helvetin kiva nähdä pitkästä aikaa ja vanhat laulut oli helppo ottaa haltuun. Aika harvalle tuli varmaan sellainen fiilis että tää on rip-off ja fyrkat veks. Kyllä me vedettin kybällä koko ajan.”

Sikariporras tilinpäätöksen hetkellä: Pelle Miljoona OY vuonna 2011.

Ennen paluukiertuetta – ja sen jälkeenkin – Villi lapsi on seurannut Pelleä uskollisesti. Se on taipunut niin jämäkäksi trio-rockiksi kuin jousin kuorrutetuksi kamarisovitukseksikin. Jos livelevyt lasketaan mukaan, törmää kappaleeseen Pellen diskografiassa jopa useammin kuin lauluista ilmeisimpään, Moottoritie on kuumaan. Viimeisin, varsin suoraviivainen luenta kappaleesta on kuultavissa Elävänä Vastavirrassa -purkitteella (2013), jolla Pelle viipaloi kappaleen poikki ja pinoon uuden United-kokoonpanonsa kanssa.

”Se on hyvä rokkibiisi ja säilyy varmasti keikkabiisinä niin kauan kun mä näitä hommia teen. Sitä on siinäkin mielessä hyvä soittaa, että muistan kaikki sanat, kun olen veivannut sitä niin pitkään. Tosin yksi säkeistö on pudotettu pois. Se on nimittäin aika helvetin pitkä biisi. Keikoilla olen huomannut lyhyemmän kaavan paremmaksi.”

”Mä kelailen Unitedia sen kautta, että me ollaan rock-bändi, joka soittaa hyviä rock-biisejä. Tuollainen Hurriganes-asenne sopii Villiin lapseen hyvin. Se kiihtyy aina, niin kun Remunkin soitto, vaikka miten koettaisin pitää tahtia.”

”Mähän oon saanut soittaa Villiä lasta helvetin hyvien kitaristien kanssa. On ollut Crazy Heiskasta, Tatu Mannbergia ja nyt Mela (Jukka Melametsä). Vaihtuvuus on ollut kovaa, mutta se ei johdu pomosta, vaan ihan siitä että tää on pahimmillaan vitun turhauttavaa duunia. Monella tulee kilometrit täyteen. Kyllä sen ymmärtää, että kun yhden talven viettää jossain vetoisessa autossa, niin siitä loppuu se romantiikka. Mutta lapsi juoksee, vaikka väki vaihtuu. Se on mulle elämäntapa.”

Tuoreeltaan kiitellyn Diaspora-albumin julkaissut United – Pelle, Melametsä ja Tumppi – on Pellen ties kuinka mones kokoonpano, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että se on montaa edeltäjäänsä pysyvämpi. Yhtye keikkailee tällä hetkellä aktiivisesti ja jossakin vaiheessa tarkoituksena olisi purkittaa uusi levy. Sitä ennen Pellen aikaa vie kuitenkin uuden romaanin, kolmannentoista, kirjoittaminen.

Taskinen on puolestaan jättänyt kapakannurkkakiertueet sikseen, mutta pysynyt tiiviisti tekemisissä musiikin kanssa. 2000-luvun kuluessa hän on säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia ja julkaissut kollaasimaisen soololevyn (Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland, 2006). Miestä ovat työllistäneet myös poikkitaiteelliset projektit, etenkin yhteistyö runoilija Teemu Hirvilammen kanssa.

”Mähän oon ihan freelancer, nytkin on työn alla kaksi sävellystyötä pariin dokumenttielokuvaan”, toteaa Taskinen innostuneesti. ”Ja Hirvilammen kanssa olemme työskennelleet kimpassa jo 30 vuotta. Vuosi sitten meiltä tuli toinen levy ja keikkaakin tehdään silloin tällöin. Se on nastaa ja ihan toisenlaista. Meillä on ollut kaikenlaisia vaiheita, taustanauhoja ja syntsaa, mutta nyt mä olen palannut soittamaan skittaa. Ja soitankin taas ihan kybällä.”

Ja villi lapsi, hän jatkaa elämäänsä, niin levyillä, lavoilla kuin meissäkin, jotka olemme lauluun joskus samastuneet. Hänen pakonsa on ikuista, mutta aina toivorikasta. Eihän elämän ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Jokainen aika synnyttää omat villit lapsensa, omat pakolaisensa, omat vapauden haaveensa. Tästä haaveesta tuo koko laulu elää, keskellä vaihtuvia aikoja ja muuttuvia valta-asetelmia.

Tai ehkä kyse on sittenkin jostain paljon konkreettisemmasta.

”Villi lapsi varmasti se herkkä punkkarityttö, jonka mä näin kerran tuolla steissin neonvaloissa kun satoi ja tuuli”, toteaa Pelle velmusti virnistäen.

Näkyyn on helppo tarttua, olipa se totta tai ei. Siinä on yksi mielikuva lisää kappaleen rikkaaseen kuvakieleen. Herkkä tyttö, joka luo katsojaansa lyhyen silmäyksen, epävarman kuin ympäröivä aika. Silmissä vilahtaa jotain, pelko tai toivo, ehkä pelkkä illuusio.

Sitten hän juoksee pois.

Pelle Miljoona, Petri Tiili, s. Haminassa 1955

Koulutukseltaan peruskoulunopettaja. Julkaissut livelevyt mukaan lukien yli 30 albumia lähes yhtä monen kokoonpanon kanssa. Soittanut lisäksi rumpuja Suspendersin vuonna 2007 julkaistulla levyllä Time Is Limited. Vieraillut myös muun muassa J. Karjalaisen ja Colmen Cowboyn levyillä sekä Apua! Orkesterin Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinglellä. Pelle Miljoonan mukaan nimetty tie sijaitsee Porissa.

Kirjoittanut 12 romaania. Uusi romaani, Tähden varjossa, on työn alla. Julkaissut lisäksi kaksi sanoituksistaan koostuvaa runokirjaa sekä omaelämäkerran.

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Romantikko.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”The Clash ja London Calling.”

Juokse villi lapsi viidellä sanalla: ”Andy, Sami, Taskinen, Tumppi, Pöllö.”

Bonuskysymys (Inka, 3 v.): miksi Pelle Miljoona on kasvattanut takkutukan: ”Olen ollut liikaa tekemisissä Rölli-peikon kanssa.”

Toivebiisi: “Elvis Presleyn In the Ghetto. Se on maailman parhaan laulajan loistavin tulkinta. Elvis ylittää itsensä siinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Ari Taskinen, s. Espoossa 1959

Freelance-säveltäjä. Säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia. Soittanut Pelle Miljoona & 1980:n sekä Pelle Miljoona OY:n lisäksi esimerkiksi Problems?:issa, Tresholdissa ja Huntersissa. Julkaissut soololevyn Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland (2006) sekä kaksi levyä runoilija Teemu Hirvilammin kanssa.

Kirjoittanut runokokoelman Susien taivas (2006).

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Varmaan vähän itseäni täynnä oleva pikkurokkistara. Se oli aika ristiriitaista aikaa. Ihmisenähän olin hirveän nuori ja viaton, mutta samaan aikaan pyöritin aikamoista bisnestä, joka rokkitouhuun aina liittyy.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Ennen kaikkea näitä New York -punkkareita ja uusiaaltoilijoita, Richard Hell and the Voidoidsia, Televisionia ja Patti Smithia. Ja tietenkin The Clashin London Calling kolahti. Kuuntelin silloin kaikenlaista musaa, en ollut missään nimessä fundamentalisti.”

Juokse villi lapsi (noin) viidellä sanalla: ”Juokse villi lapsi vielä aikuisena ja vanhanakin.”

Toivebiisi: ”Olen julkaissut YouTubessa erilaisia pikkusyntsahärveleillä tehtyjä pläjäytyksiä nimellä Taskent99. Niistä voisi valita jonkun. Siitä tulisi hyvä ristiriita.”

Video ei ole enää saatavilla

Pave Maijanen, helmi äijä. Kuva: Toni Aurell.

Mukavan kokoinen ja sinnikäs lukijaporukka on oikeassa: Suomipopin valkeat helmet -juttusarja on ollut jo Nuorgamin syntyhetkiltä lähtien sen parhaimmistoa.

Sarjaa tekevät kirjoittajat ovat samaa mieltä. Valkeita helmiä on mahdottoman mieluisaa tehdä, kun saa tuoda eri tasoilla esille itselle tärkeimpiä, joskus liikaakin sivuun jääneitä kappaleita. Saa nostalgisoida ja saa löytää jotain ikään kuin ensimmäistä kertaa. Saa tietää miksi Pave Maijanen lauloi ”keskipenkistä” ja miten monipuolista Miljoonasateen tuotanto oikeasti onkaan.

On myös kuulunut puheita, että sarjalla olisi ollut suora vaikutus Nypyköiden Keräilyerä 1994–95 -kokoelman julkaisuun!

Selkientaputtelun ohessa on toki muistettava, että sarjan tahti on hidastunut selvästi siitä optimistisesta kaksiviikkoisesta, joka sen ensimmäisen vuoden aikana vielä toteutui. Mitä voimme sanoa. Joskus on esteitä, joskus on liikaa kunnianhimoa, joskus ei uskalla edes soittaa sankarilleen.

Toimitus vetäytyy Nuorgamin torin reunalle miettimään sarjan jatkosuunnitelmia. Sillä välin voi kerrata kuultua. Viikon soittolistanamme siis kaksi tusinaa valkeita helmiä, olkaapa hyvät!

(Sarjassa esillä olleet Tuula Amberlan, Kadotettujen, Pienien miehien ja Raptorin biisit jäivät Spotifyn puutteiden takia listalta pois. Juttu Karkkiautomaatin Minne vaan -biisistä ilmestyi ainoastaan Nuorgamin printissä.)

Valkeat helmet

1. Pave Maijanen – Lähtisitkö (1984)
2. Noitalinna huraa! – Järvellä (1986)
3. Kumma heppu & lopunajan voidellut – Meritähti (1981)
4. Claudia – Korallia (1986)
5. Miljoonasade – Lelukaupan häät (1992)
6. Wilma – Lautalla (1991)
7. Puolikuu – Nyt loppuu todellisuus (1992)
8. Freeman – Kaksi lensi yli käenpesän (1976)
9. Kollaa kestää – Kirjoituksia kellarista (1979)
10. Keba – Kesä Espalla (1987)
11. Kauko Röyhkä ja Narttu – Lauralle (1984)
12. Se – Ei asfaltti liiku (1978)
13. Sir Elwoodin hiljaiset värit – Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa (1991)
14. Nypykät – Lainattu seteli (1994)
15. Juice Leskinen Slam – Outoon valoon (1980)
16. Radiopuhelimet – Jäämeri (1992)
17. Aknestik – Missä on mun sinitaivas? (1998)
18. Jonna Tervomaa – Suljettu sydän (1997)
19. Bogart Co. – Princess (1985)
20. Jarno Sarjanen – Sunnuntaiaamu (1971)
21. Kaseva – Joku jota rakastan (1976)
22. Karkkiautomaatti – Minne vaan (1998)
23. Ismo Alanko – Extaasiin (1993)
24. The Krispies – (I’m on the) Radio (1997)

Kuuntele soittolista tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Lama-Suomen merkittävimmän rapyhtyeen uhon täyttämä omakuva tuli Hyvinkäältä. Tai ehkä sittenkin Andromedasta. Lukija on hyvä ja yrittää ottaa selvää!

”Tämä tarina on legenda Raptorista
Joku voisi luulla, ettei ole paljon kertomista
Mutta kuten kohta kuulette, sitä riittää
Kun Raptori Suomessa mainetta niittää”

Elokuussa 1990 olin musiikkitrendin harjalla. Olin saanut syntymäpäivälahjaksi Raptori-yhtyeen C-kasetin Moe!, jota luokkatoverini halusivat kilpaa kuunnella.

Suurin suksee oli levyn tuhmin ja tunnetuin kappale Oi Beibi, mutta esimurrosikäiselle itselleni sen teemat kuulostivat hieman liian aikuisilta. Pidin yhtyeen poliittisemmasta tuotannosta – kuka ikinä Sulo Aittoniemi olikaan, oli hän ilmeisesti tosi tyhmä – mutta suurimmaksi suosikikseni nousi yhtyeen nimikkokappale Raptori. Sen kömpelösti beatboksatussa rytmissä ja räkäisellä kiihkolla huudetuissa sanoituksissa oli jotain, joka saa sen säkeet palaaman mieleen lähes neljännesvuosisata myöhemmin:

”Raptori on rap-bändeista parhain
Heräämme joka aamu kymmeneltä varhain
Kiinnitämme nahkavöihimme niittejä
Tsekkaamme riimejä, varastamme biittejä…”

Nuorena tietysti kuvittelin kappaleen kertovan vinolla tavallaan Suomen ensimmäisen merkittävän rap-yhtyeen tarinan, mutta sittemmin en enää ole ihan varma. Tuliko yhtye tosiaan Hyvinkäältä? Tulivatko heput todella suoraan lukiosta? Joutuivatko he mummojen pahoinpitelemiksi?

Päätin kysyä asiaa yhtyeen sanoittaja JuFo III:lta (Juho Peltomaa). Tämä ei välttämättä selventänyt asiaa.

Sanoituksia tähtisumusta

Raptori-faneille tulee joulu kymmenen vuoden välein.

Suomiräpin ensiaallon keskeisin sanoittaja vastaa kysymyksiin mökiltä Porkkalasta. Kaikkea hän ei enää muista.

”Oliko Raptori meidän ekoja biisejä? Varmaan se saattoi olla,” JuFo aloittaa haastattelun.

Sehän oli jo ensimmäinen biisi ensimmäisellä minilevyllänne Kohella oi Pluto (1990).

”Ai oliko. Kai se sitten oli ekoja.”

Otetaanpa toinen lähestymiskulma.

Aikalaishaastatteluissa Raptori kiisti haastatteluissa tekevänsä suomenkielistä räppiä ja muistutti, ettei heillä ollut hiphopin kanssa mitään tekemistä. Nimikkokappaleessaan yhtye kuitenkin uhoaa olevansa nimenomaan rap-bändeista parhain.

Eikö tässä ole ristiriita?

Kysymys naurattaa JuFoa.

”Totta kai on. Mutta jos pengot vanhoja haastatteluja, niin suunnilleen joka toisessa me kiistimme olevamme hiphopia ja joka toisessa myönsimme. Linjamme oli, ettei haastatteluissa kannata kertoa mitään todellista. Emme ole myöhemminkään nähneet syytä muuttaa tätä linjaa.”

Tämä käy selväksi, kun kysyn, kauanko kappaleen kirjoittaminen kesti.

”Siis mehän emme varsinaisesti kirjoittaneet mitään – kappaleet vain siirrettiin telepaattisesti päihimme Andromedan tähtisumusta”, JuFo vastaa.

”Prosessin pituus riippui vain siitä, miten hyvä yhteys milläkin hetkellä saatiin luotua.”

Juupa juu.

Amerikan tuomisia

Moe! kelpasi noin 90 0000 suomalaiselle.

Ihan täysin JuFo ei kuitenkaan onnistu nonsense-linjassaan. Vaikka kysymys yhtyeen hyvinkääläisyydestä saa miehen muistuttamaan Hyvinkään olevan mielentila ja pohtimaan syvämerisatamaan ulottuvaa Suur-Hyvinkäätä, innostuu hän silti muistelemaan rap-musiikin saapumista radanvarteen.

”Raptorin perustajiin kuulunut Micco (Mikko Honkakorpi) oli vaihto-opiskelijana Yhdysvalloissa. Hän toi sieltä mukanaan valtavan määrän rap-kasetteja, NWA:ta, Public Enemyä ja niin edespäin. Micon kaverina minäkin tulin kuulleeksi niitä aika tavalla. ”

”Izmon (Ismo Heikkilä) ja Kaivon (Tero Kaikkonen) kiinnostuksen kohteet olivat varmaan vähän toiset, mutta tämä oli ikään kuin lopputulos.”

Mistä Raptorin sanoitukset sitten tulivat?

”Niin siis minähän opiskelin rapmusiikkia kolme vuotta, minkä jälkeen pyrin tiivistämään kaiken oppimani. Sanoitukset kirjoitin pergamenteille. Eri versioita tein ainakin 300, kunnes syntyi sellainen, jonka Izmo kelpuutti. ”

Todellisuudessa prosessi oli ilmeisesti nopeampi – toisaalla Izmo on muistellut JuFon rustanneen Oi Beibin sanat vartissa. Muutenkaan sanoituksiin ei suhtauduttu turhan vakavasti: esimerkiksi Tyyris Tyllerö -kappaleen tekemisen JuFo III kertoi tyssänneen tunneiksi, kun mieleen ei juolahtanut riimiä riville ”niin kuoli tyyris”, mutta tarinamme jatkuu.

”Lopulta soitin kaverilleni Juho ’Elzu’ Elorannalle, joka oli hyvä suustaan. Pyysin häntä kertomaan, mikä rimmaisi jatkuu-sanan kanssa. Hän ehdotti pelakuuta.”

Niinpä seuraavaksi riviksi tuli ”huh hah hei ja kukkii pelakuu”. Jolla ei siis itse tarinan kanssa ole mitään tekemistä.

Mutta takaisin yhtyeen nimikkokappaleeseen. Siinä puhutaan käydystä lukiosta – oliko tämä omakohtaista?

”Itse asiassa lukio saattoi olla vielä kesken. Sain jopa ehdot liikunnasta, kun olin Raptorin takia liikaa poissa. Niinpä jouduin suorittamaan kesällä kaikki tunnit”.

Kappaleessa on myös kohta, josta en koskaan ollut saanut selvää. JuFo kuitenkin kertoo ystävällisesti, että kohdan ”eksplisoimme paljon, mutta heikosti” ensimmäinen sana on todella sivistyssana eksplisoida, eli sanoa selvästi.

”Saattoi tosin olla, että äänsin sen tahallaan mahdollisimman huonosti”, JuFo muistelee.

Ja riimi ”joku päivä meille käy Vennamon Veikosti” viittasi ilmeisesti Vennamon kantamiseen ulos eduskuntatalosta?

”Joo-o. Tai sitten saattoi käydä niin, että olin vain onnekas.”

Sanotte laulussa myös olevanne köyhiä. Mutta levythän myivät ja teillä oli kamalasti keikkaa?

”No, kyllähän rahaa tuli hetken aikaa paljon – mun vuosituloni olivat 19-vuotiaana jotain 500 000 markkaa. Mutta se ei kestänyt kauan.”

Mieslaulajien aatelia

Jufo III, todistettavasti Suomen kolmanneksi paras mieslaulaja.

”Raptori valloittaa kaikki naiset
Jos meitä et diggaa pahalta haiset
Raptori vetää aina pidemmän korren
Joskus myös nykäisemme kanan alta orren”

Omasta erinomaisuudesta kertovat uhobiisit ovat iso osa rapmusiikin perinnettä, mutta Raptori otti asiansa tosissaan. Jo ensimmäisellä levyllä oli kaksi kappaletta yhtyeestä itsestään: Raptori ja levyn avausraita Minä ja ryhmä. Vuoden 1991 Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian -levyllä samaa jatkoivat Karvanoppaelvis sekä Suomenkielinen Rap-biisi ja comeback-levyltä Ouu-Raisakson! (2000) JuFon nimikkobiisi J3H sekä nostalginen Hiphopmusiikkia.

Miksi teitte noin kamalasti kappaleita, joissa kehutte itseänne?

”Kun me oltiin niin hyviä”, JuFo vastaa itsevarmasti.

Ihan katteettomalta väite ei ainakaan yhtiön suosion perusteella näytä: Moe! myi yli 90 000 kappaletta ja seuraajakin 50 000. JuFoa itseään miellyttää erityisesti hänen sijoittumisensa kolmanneksi parhaaksi mieslaulajaksi Suosikin äänestyksessä 1990.

”Minusta se on hyvä saavutus, etenkin kun en osaa laulaa.”

Mies myös kehuu jatkaneensa samalla linjalla: ensin mainostoimistossa AD:na, vaikkei osannut piirtää, ja nyt keinoäly-yhtiössä, vaikka on matemaattisesti harvinaisen lahjaton.

Mutta se laulu. Näin myöhemmin kuunneltuna Raptorin suoritus on suorastaan raju: JuFo tuntuu karjuvan koko kappaleen suoraa huutoa. Eikö se käynyt äänen päälle?

”Ei se käynyt. Eihän meillä ollut kuin 30 keikkaa kuukaudessa”, JuFo kommentoi, mutta myöntää, etteivät kaikki kappaleet olleet ihan yhtä rankkoja. Välillä ääni sai huilatakin.

Kappaleesta tehtiin myös video, mutta tietojen nyhtäminen siitä ei ole helppoa. Kun kysyn, miten Irwin ja Matti Pellonpää päätyivät videolle, vastaa JuFo yhtyeen pyörineen herrojen kanssa samoissa piireissä.

”Ja pyörimme muuten edelleen. Etenkin Irwinin kanssa.”

Videon laadusta hän sentään suostuu kommentoimaan, ettei maassa ollut tuolloin kuin yksi musiikkivideoita näyttänyt ohjelmaa.

”Sitä kannattaa ehkä verrata muiden aikalaisten videoihin.”

Neljättä tulemista odotellessa

Huh hah hei ja kukkii pelakuu.

1990-luvun alussa Raptorin tähdenlento oli kirkas, mutta lyhyt. Menestystä kesti jotakuinkin kaksi vuotta, minkä jälkeen yhtye pakkasi nahkatakkinsa naftaliiniin – yhtyeen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Pelkona oli kuulemma muuttuminen Popedaksi.

”Ajatus oli tehdä jutusta niin iso kuin mahdollista, mutta vain hetkeksi”, JuFo selittää.

Aikoinaan yhtye uhosi tekevänsä comebackin kymmenen vuoden välein. Kaksi comebackia onkin jo nähty vuosina 2000 ja 2010. Seuraava on JuFon mukaan varmasti luvassa vuonna 2020, mutta hän ei vielä osaa sanoa, missä muodossa.

”Ollaan vähän mietitty jotain televisiokanavaa, mutta katsotaan nyt. Ja lisäksi Oi Beibi III on yhä tekemättä – vuonna 2000 jouduimme siirtymään suoraan osaan IV, koska teknologia ei vielä ollut mahdollistanut kolmannen osan toteuttamista. Mutta nyt aletaan olla jo aika lähellä”.

Jufo III Nuorgamin puhe -tilaisuudessa Flow Festivalilla lauantaina 10.8.2013 kello 19.30. Keskustelun aiheena ”singulariteetti, robotit ja Raptori” – tai sitten jotain aivan muuta. Paikkana Lämpö ja muina vieraina Oukkidouppi sekä Panssarijuna.

JuFo III

Juho ”JuFo III” Peltomaa syntyi Hyvinkäällä 1971.

Raptorin perustajajäsen, vokalisti ja sanoittaja. Myöhemmin tehnyt musiikkia yhtyeessä Allekirjoittanut.

Tehnyt Raptorin kanssa comebackit vuosina 2000 ja 2010. Seuraava comeback on luvassa vuonna 2020.

Toiminut musiikkiuransa jälkeen copywriterina ja markkinointijohtajana kännyköiden grafiikkateknologiaa suunnittelevassa yhtiössä.

ZenRobotics-keinoäly-yhtiön markkinointijohtaja ja yksi perustajista.

Kuvaile Raptori-kappaletta viidellä sanalla: ”Innostunut, vailla ennakkoasennetta, sopivassa kontekstissa.”

Toivekappale: ”Laita Finlandia, kun kerran ollaan Porkkalassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Lemonator-nimisestä terapiaprojektista tuli ihan oikea bändi, joka vaati uuden terapiaprojektin. Tuon projektin nimi oli The Krispies, jonka maailmoja syleilevää, vilpitöntä iloa hohtavassa avainbiisissä lauletaan radiosta, auringonpaisteesta ja sinisestä taivaasta.

The Krispies ei ollut ensimmäinen. Radioteemaisilla kappaleilla oli noustu maailmalla listoille jo ennen loppuvuotta 1997. Esimerkkejä on monia. Donna Summer lauloi aiheesta Giorgio Moroderin tuottamalla On the Radio -diskoklassikolla vuonna 1979. The Buggles lauloi samana vuonna radion kulta-ajoista Video Killed the Radio Starilla. Freddie Mercury lauloi radion ja television valtataistelun kääntymisestä jälkimmäisen voitoksi Queenin Radio Ga Ga -hitillä 1984. R.E.M. sai Radio Songilla yhden isoista hiteistään vuonna 1991. Kuluvan vuosituhannen puolella radiotunnelmista ovat laulaneet ainakin Lana Del Rey, Beyoncé ja System of a Down.

Suomessa aiheesta ei ole kovin usein laulettu. Vuoden 1997 lopulla julkaistulla singlellä asiaa korjasi osaltaan tuolloin nokkelaa Larry Crane -pseudonyymiä käyttänyt Lemonator-keulahahmo Lasse Kurki. Kappaleen nimi oli (I’m on the) Radio ja esittävän kokoonpanon nimi The Krispies.

Lasse Kurki alias Larry Crane.

Miten The Krispies sai alkunsa? Nykyään Warner Musicin kotimaisen musiikin tuotantopäällikkönä työskentelevä Lasse Kurki kertoo.

”Siihen aikaan (vuonna 1997 ja The Krispiesin toistaiseksi ainoan albumin Solid Gold Rockstars julkaisuvuonna 1998) tein hirveästi biisejä. Nyt, kun on lapsi mukana elämässä, musiikki ei ole enää koko maailma. Viime vuosituhannen lopulla se oli juuri sitä. Maailman tärkein asia. Uskon, että hyvät bändit syntyvät niin, että ne ovat jäsenilleen maailman tärkeimpiä. Bändi ei voi olla vaan ihan kiva juttu, jota tekee kaiken muun ohella, vaan se ajaa kaiken edelle – tyttöystävien, perheen, duunin. Muuten ei synny hyvää bändiä.”

”I haven’t slept very much
Havin’ a hell of a time
Took my mind set it on one thing”

Lasse Kurjen, kitaristi Risto Eskolinin, basisti Antti Karisalmen ja rumpali Mikko von Hertzenin (von Hertzenin lähdettyä Intiaan, rumpaliksi tuli vuonna 1998 Kelly Ketonen) muodostama Lemonator oli jäsenilleen se maailman tärkein asia.

”Nykyään se ei luonnollisestikaan ole sitä, koska kaikilla on niin paljon kaikkea muuta. Siksi bändi ei ole enää aktiivinen. Lemonator perustettiin alun perin terapiaprojektiksi, jossa ei olisi sitä kaikkea bändissä olemiseen liittyvää paskaa. Sitten siitä tulikin oikea bändi.”

”Tahkosimme ensimmäistä levyä ja teimme keikkoja ihan erkkinä. Viking Linen tähtiristeilyillä, Forssan bluesfestivaaleilla, missä tahansa. Se oli maailman hauskinta, mutta vedimme sen homman niin tappiin, että oli pakko hengähtää. Oli perustettava uusi terapiabändi.”

Pop, melodiaa ja harmoniaa

Niin syntyi The Krispies. Kurki kertoo kokeneensa ja kokevansa edelleen sielunveljeyttä yhtyeen toisen nokkamiehen, Egotripin kitaristi-laulaja-biisintekijä Knipin kanssa.

”Hynnisen Kari silloisesta Zen Garden -levy-yhtiöstä oli todella innoissaan The Jayhawksin Sound of Lies -levystä. Hän kysyi minulta ja Knipiltä, että voisimmeko tehdä jonkun tällaisen vastaavan levyn kimpassa. Melodisen ja harmonisen levyn, joka on pop ja vaivattoman oloinen. Siitä innostuneena istuimme Knipin kanssa silloisessa kämpässäni Helsingin Sörnäisissä. Kummallakin oli ideoita ja teimme siltä istumalta ainakin kaksi biisiä. Toinen niistä oli (I’m on the) Radio, toinen singlen b-puoleksi päätynyt Dear Louise.”

The Krispiesin basistiksi valikoitui Aleksi Mänttäri, Kurjen bändikaveri Little Big Little -yhtyeestä. Rumpaliksi miehet pyysivät Kurjen ja Mänttärin kanssa Grateful Dead -tribuuttibändissä soittaneen ja muun muassa Kauko Röyhkä & Narttu -kokoonpanossa vaikuttaneen Heikki Tikan. Tikka soitti myös tämän vuosituhannen puolella Knipin johtamassa, yhden levyn julkaisseessa The Tunes -sivuprojektissa.

The Krispies oli iloa, valoa ja auringonpaistetta.

(I’m on the) Radio on auringonpaisteineen ja sinisine taivaineen silkkaa iloa, valoa ja – noh, auringonpaistetta pilvettömällä taivaalla. Lasse Kurki kuvailee itsensä ja Knipin nimiin kreditoitua kappaletta omaelämäkerralliseksi tarinaksi siitä, mitä nuorelle popparille tapahtuu ja miltä popparista tuntuu, kun ihmiset tulevat ensimmäistä kertaa repimään hihasta ja kertomaan, millainen todella olet ja miltä sinusta tuntuu.

”Se oli ihanaa, mutta en ole koskaan uskonut niitä tarinoita liikaa. Mikä on tavallaan ollut vähän ongelma, sillä kunnon rokkarihan myös vähän uskoo niihin tarinoihin ja katoaa siihen maailmaan. Jalkojen ei pidä pysyä liian tukevasti maassa. Omat jalkani ovat pysyneet liian tukevasti maassa ja sen takia olen päätynyt töihin levy-yhtiöön enkä kiertämään maailman lavoja. Olen siitä tosi kiitollinen, koska vaikka tykkäänkin soittamisesta, tykkään enemmän ehkä kuitenkin olla taka-alalla.”

”Sunshine, under the blue sky
Open the radio, I’m on the radio”

Rakkautta ja elämäniloa

Kurki kertoo olleensa (I’m on the) Radiossa niin rehellinen kuin siinä vaiheessa elämäänsä osasi poplaulussa olla.

”Biisi on poplaulun kontekstissa täysin totta. Sen ei ikinä ollut tarkoituskaan olla mitenkään supersyvällinen laulu. Se on kyllä yksi hauskimmista biiseistä ikinä soittaa. Kun kitarariffi lähtee renkuttaen liikkeelle, se miten biisi koko bändin voimin rullaa, se draivi, jonka tahtiin pystyy hyppimään tasajalkaa. Se on kiva laulaa, siinä on kaunista harmoniaa ja Knipin hienot stemmat.”

”(I’m on the) Radio lähti rakentumaan säkeistöstä. Olin superrakastunut Matthew Sweetin, Teenage Fanclubin, The Posiesin, Big Starin ja The Jayhawksin musiikkiin. (I’m on the) Radio on tavallaan inkarnaatio kaikista näistä imetyistä vaikutteista. Kummallinen yhdistelmä rakkautta ja elämäniloa. Ei kylläkään mitenkään jäsentyneessä muodossa – jos joku lyriikan asiantuntija päätyisi analysoimaan kappaletta, löytyisi varmaan monta virhettä.”

Lasse Kurki elää nyt elämänsä parasta aikaa. Myös The Krispies aktiivihetkenään oli ikimuistoinen ajanjakso elämässä.

”Siihen liittyi puhdas rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen, kun pääsi tekemään niitä juttuja kunnolla. Ihmiset diggasivat. Siinä oli ihanaa vilpittömyyttä ja kirkasotsaisuutta, kun ei tietänyt liikaa eikä välittänyt asioista. Sitä oli vaan keskisormi pystyssä kaikkia sääntöjä vastaan. Oli sitä mieltä, että radiossa soi aika paljon paskaa musaa, kun siellä pitäisi soida jotain paljon parempaa. Kaikessa oli me vastaan muu maailma -meininki. Se asenne pitää ollakin, kun tehdään asioita kunnolla.”

Video ei ole enää saatavilla

Lasse Kurki ja Knipi päättivät kuusitoista vuotta sitten The Krispies -terapiaprojektin kohdalla, että siitä ei tule työtä. Eikä siitä tullutkaan.

”Soitimme viisi keikkaa. Lyhyt rundi, Helsingissä Semifinal ja Vanha Ylioppilastalo. Päähän on jäänyt sellainen muistikuva, että meillä meni yhteensä kahdeksan päivää Solid Gold Rockstarsin biisien kirjoittamiseen ja treenaamiseen. Levy äänitettiin tosi nopeasti tuottaja Tom Nymanin johdolla. Osittain jopa huolimattomasti, muttei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Luotettiin spontaaniin fiilikseen, josta tulee elävyyttä musiikkiin. (I’m on the) Radio oli avainbiisi, ensimmäinen single, jonka ympärille levy kasattiin.”

”Biisin kertosäkeessä kerrotaan siitä, miten elämässä paistaa aurinko. Tyyliin ’kuuntele, äiti, mä olen radiossa’. Vaikka omat biisit ovat soineet paljon radioaalloilla, siihen ei ikinä kyllästy. Se ei ole ikinä itsestäänselvyys. Säveltäjänä, sanoittajana tai tuottajana se on kuitenkin se ultimate menestysmittari. Radio on instituutio, rakastan radiota. Mieti, mikä sen merkitys on ollut jo aikojen alussa. Se tunne, kun oma biisi soi radiossa, siihen tunteeseen jäi muinoin koukkuun. Silloin tiesi, että tätä haluaa tehdä.”

”Sunshine, under the blue sky
And open the radio, I’m on the radio”

”Kun pääsen telkkariin, se on osa duunia. Se on hauskaa, mutta en saa siitä mitään ekstraa. Jos olen jossain KIDSingissä, se on duunia ja se on hauskaa, mutta ei jotain, mitä olen tavoitellut. Mutta jos biisi soi radiossa, se on jotain, mitä olen tavoitellut. Jotain, mihin en kyllästy.”

”Jos kuulen tekemäni Anna Puun biisin soivan radiossa, se tuntuu täysin samalta, kun kuulin (I’m on the) Radion soivan Radiomafialla kuusitoista vuotta sitten. Nuorena poikana asenne oli sellainen, että ’vittu, oli jo aikakin, nytkö vasta tajuatte’. Nykyään sitä osaa arvostaa, että ihmisiä kiinnostaa, että pystyy olemaan osa sitä musiikin kiertokulkua. Olen tehnyt biisejä aktiivisesti 20 vuotta. Ikinä en ole sammuttanut radiota, jos oma biisi soi.”

Pahamaineinen modulaatio

(I’m on the) Radiosta löytyy yksi musiikkikappalerakenteen riskialtteimmista elementeistä – modulaatio. Jos kappaleessa on modulaatio, sen pitää olla äärimmäisen hyvin perusteltu. Tässä laulussa se on juuri sitä.

”Modulaatio on tärkeä. Etenkin, kun sitä edeltää hiljainen c-osan jälkeinen kertosäe. (I’m on the) Radiossa kiteytyy oikeastaan kaikki se, mikä on minulle supertärkeää biisintekijänä, tuottajana ja sovittajana – että biisi alkaa jostain, sitten kasvaa, kasvaa ja kasvaa osa osalta, säilyen mielenkiintoisena loppuun asti ja loppuu juuri sillä hetkellä, ennen kuin se käy pitkästyttäväksi, jättäen kuulijalle sellaisen nälän, että haluaa kuulla laulun heti uudestaan.”

(I’m on the) Radiossa Kurki laulaa myös itsensä toistamisesta.

”Jo 1990-luvun lopulla tiesin, etten halua toistaa itseäni. En halua, että asiat pyörivät raiteillaan. Muistan, kun olin yhdeksännellä luokalla TET-harjoittelussa Ehon leipomossa ja lähdin neljän päivän jälkeen takaisin kouluun, koska en kestänyt sitä hommaa. Se ei sopinut luonteelleni ollenkaan. Olen nykyään kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä, jossa jokainen päivä on erilainen. Ikinä ei tiedä, miten viikot tulevat menemään.”

”Same old same never
So glad we’re together
Go on, choose the better day”

”The Krispies on unelmabändi. Emme ole tehneet toista levyä, koska päätimme jo muinoin, että sen pitää olla hauskaa ja vaivatonta. On kyllä äänitetty pari Krispies-biisiä, joita ei ole julkaistu. Joskus ne varmaan jossain julkaistaan. Muutamia melodioitakin on tehty. Aina kesäiltaisin tulee hetkiä, jolloin lähetellään Knipin kanssa viestejä, että nyt laitetaan bändi taas kasaan. Kiireitä kuitenkin riittää. Olemme paljon tekemisissä, hän on rakas ystävä. Olemme tehneet kimpassa Anna Puuta ja Knipillä on lisäksi Egotrippi-kuviot.”

Jos (I’m on the) Radio alkaisi yhtäkkiä soida esimerkiksi haastattelupaikkana toimineen ravintolan kovaäänisistä, Lasse Kurki miettisi, että kuka laittoi biisin soimaan.

”Haluaisin käydä heti kumartamassa sille hienolle ihmiselle. Biisi vie aikamatkalle Sörkkaan, siihen Vilhonvuorenkujan yksiöön, jossa Knipin kanssa istuimme tekemässä biisejä. Koko The Krispies yleensäkin vie siihen aikaan ja paikkaan.”

”Comebackin aika tulee kun tulee. Omalla painollaan. Hynnisen Karilta tulee noin vuoden välein viestiä, että koskas tehdään uusi Krispies-levy. Ja minulla on sellainen fiilis, että jonain päivänä se vielä tehdään.”

Lasse Kurki

Lasse Kristian Kurki syntyi 31. tammikuuta 1969 Turussa. Opiskeli nuoruudessaan klassisen kitaran soittoa Itä-Helsingin musiikkiopistossa, kävi pianotunneilla ja soitti rumpuja.

Lemonatorin laulaja-kitaristi ja biisintekijä. Yhtye on julkaissut kuusi studioalbumia. Terapiabändi The Krispiesin lisäksi vaikuttanut 1990-luvun alkupuolella Dragonfly– ja Little Big Little -yhtyeissä.

Kirjoittanut lauluja muun muassa Anna Puulle, Jonna Tervomaalle, Laura Närhelle, Jipulle ja Samuli Edelmannille. Tuottanut muun muassa Anna Puun ja Egotripin levyjä sekä Ipanapa-lastenmusiikkialbumeja.

Työskennellyt Warner Musicin kotimaisen musiikin tuotantopäällikkönä vuodesta 2010 lähtien. Juontanut musiikkiohjelmia Radio Helsingillä.

Sai vuonna 2008 Gramexin 40-vuotisjuhlapalkinnon yhdessä Kari Kriikun ja Riku Niemen kanssa tunnustuksena monipuolisista ansioistaan esittävän säveltaiteen alalla.

Kuvaile (I’m on the) Radiota viidellä sanalla: ”Energinen, levollinen, naiivi, syvällinen, harmoninen.”

Video ei ole enää saatavilla

Kolkosta ympäristöstä ponnisti lihallisen ekstaasin ja rakkauden hymni, joka valloitti aikansa nuoret.

1990-luvun alun Suomi oli murrosvaiheessa. Samalla kun lama nakersi kansalaisten itsetuntoa ja talousongelmat romuttivat monien elämän, iski amerikkalainen populaarikulttuuri ja markkinatalous yhä voimallisemmin kiinni täkäläiseen kulttuuriin ja kulutustottumuksiin. Meneillään oli henkinen ja materialistinen mullistus, jonka taustalla näkyivät niin Euroopan hidas vapautuminen itä-länsi-jaottelusta kuin vapaan markkinatalouden mahdin kasvu meidän jokapäiväisessä arjessamme.

Tätä murrosvaihetta Ismo Alanko oli purkanut sanoiksi ja säveliksi jo vuoden 1990 Kun Suomi putos puusta -levyllään, jonka akustisessa soinnissa kuuluivat suomalainen melankolia ja juureva rosoisuus kiedottuna yhteiskunnan ja yksilön kohtaamien muutosten herättämiin tuntoihin. Se oli soitinvalikoimaltaan ja sävellyksiltään rikas, kirjava teos, jonka läpi kulki kuitenkin tietty alakuloinen havainto härmäläisten eksymisestä suureen maailmaan.

Hassisen Kone ja Sielun Veljet -yhtyeiden keulakuvana Alanko oli jo hankkinut maineen kiihkeänä, äkkivääriä ja suorastaan shamanistia sävyjä keikkoihinsa loihtivana esiintyjänä. Suomi putos puusta oli Alangon ensimmäinen soololevy, ja sen suosio lujitti tekijänsä jo entuudestaan vahvaa asemaa kotimaisen rock-kentän taiteellisesti kokeilunhaluisena ja näkemyksellisenä toimijana. Lama-ajan henkisesti harmaassa Suomessa hän oli näkyvä ja kuuluva hahmo.

Video ei ole enää saatavilla

Suomi putos puusta -levyä seurasi vuoden 1993 Jäätyneitä lauluja -albumi, joka vei Alangon kokeellisuuden vielä pidemmälle, sillä se oli ensimmäisiä kotimaisia rock-levyjä, joilla konemusiikilla oli voimakas vaikutus sisältöön. Se oli levy, joka soi vieraantuneemmin ja hektisemmin kuin edeltäjänsä, ja sai monet Alangon aikaisempaa tuotantoa fanittaneet hämmentymään.

Kiivaan konesointinsa ja hakkaavien rytmiensä keskelle levy kätki kuitenkin yhden kotimaisen rock-historian lempeästisoivimmista ja ylevimmistä rakkauslauluista. Sillä vaikka Jäätyneitä lauluja soi ajoittain ahdistuneen kolkosti, on kaiken takana usko parempaan:

”Olen kuullut rumia tarinoita eläimistä ja ihmisistä
Nähnyt kuinka aurinko nousee lännestä iltaisin
Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän
ja kun kaiken lasken yhteen toistan ikivanhan lauseen:
Uskon rakkauteen”

Konevelhon viholliset ja ystävät

Sekvensseri, rumpukone, syntetisaattori – valtaosa näistä konemusiikin ytimeen kuuluneista laitteista oli vielä 1990-luvun alussa kotimaiselle rockmusiikkikentälle kauhistus. Usko siihen, että konemusiikki ei ollut aitoa musiikkia, tai että se olisi jotenkin helpompaa ja halvemmin tehtyä kuin kovalla työllä opeteltu perinteisten soitinten soittaminen, oli edelleen syvällä joidenkin alan toimijoiden keskuudessa. Kun Ismo Alanko, yksi tuon ajan tunnetuimmista ja arvostetuimmista muusikoista julkaisi konemusiikkiin painottuneen levyn, olivat reaktiot vähintäänkin värikkäitä.

”Kyllä se herätti paljon ristiriitoja. Niin sanotun aidon musiikin ja konemusiikin välinen kuilu oli aika syvä. Osa jengistä vihasi sitä siksi, että se oli konemusiikkia. Toisia taas häiritsi se, että se oli niin erilainen edelliseen verrattuna. Erityisesti mulle on jäänyt mieleen se, kun Saku Tuominen kirjoitti City-lehteen, joka oli tuohon aikaan vielä jonkin sortin auktoriteetti, että ’Jäätyneitä, ylikypsiä, ja pohjaanpalaneita lauluja.’ Jotenkin Tuominen ei voinut ollenkaan hyväksyä sitä levyä.”

”Toisaalta olen varsinkin jälkikäteen tavannut hirveästi ihmisiä, joille se levy on ollut todella merkittävä, ja ensimmäinen levy, jonka kautta he ovat tutustuneet musiikkiini. Sitä ikäpolvea, joka oli teinejä 90-luvun alussa, se on puhutellut. Ja kyllä kriitikotkin kehuivat yksittäisiä biisejä. Pornografiaa, Laboratorion lapset ja tietysti Ekstaasiin saivat paljon kehuja.”

Konemusiikista Alanko oli kiinnostunut kuultuaan brittiyhtyeitä, joiden musiikissa elektronisen musiikin ja rockin äänimaailmat kohtasivat. Muun muassa Prodigyn ja Jesus Jonesin innoittamana hän päätti opetella käyttämään sekvensseriä.

Video ei ole enää saatavilla

Uusien demojen työstämiseen osallistuivat myös Raptorin Izmo ja huumorirap-ryhmän tuottajana toiminut Manne Railo.

”Tutustuin Raptorin kavereihin osittain siksi, että ne oli mun pikkuveljen Ilkan frendejä, ja osittain siksi, että Jufo III oli alaikäisenä pyörinyt Sielun Veljien keikoilla. Se oli sellainen Etelä-Suomen vakiokasvo, joka ilmestyi kyselemään keikkapaikoille, että pääsisikö sisään, ja me aina laskettiin se takaovesta.”

”Alunperin tein kaikista biiseistä demot, mutta sen jälkeen me tehtiin Izmon kanssa niistä versiot ja Manne Railo, eli Mitro, joka oli jo tehnyt Sielun Veljille remixejä ja miksannut Onnellinen päivä -kappaleen, tuli mukaan kuvioon.”

Alanko muistelee, että jo ennen levyn julkaisua Railon työt olivat saaneet osakseen pientä ylenkatsetta.

”Remixit oli silloin vielä aika uusi juttu kotimaisessa musiikissa. Sielun Veljien Laatikoita-remixistäkin sai aina kuulla kuittailua. Sellaista se on, kun tekee jotain uutta. Dilemmahan on se, että jos tekee samaa kuin aikaisemmin, niin kaikki miettii että ’taas vittu tätä samaa’, ja sitten taas jos tekee jotain erilaista, niin osa jengistä haluaa sitä mitä on tehnyt aikaisemmin.”

Jo mainittujen Raptorin Izmon ja Manne Railon lisäksi studiossa Alangon rinnalla nähtiin kirjava joukko tuon ajan kovimpia ammattilaisia ja kotimaisen musiikkikentän tulevia vakiokasvoja. Alangon veljen Ilkan lisäksi lauluosuuksia olivat levyttämässä Veeti Kallio ja Ona Kamu, ja rummuissa nähtiin maan todennäköisesti eniten käytetty sessiorumpali Anssi Nykänen. Kitaraa Alangon lisäksi levyllä soittaa Riku Mattila, ja kuullaanpa musiikin monitoimimies Tommi Lindellin tivoliurkujakin Pornografiaa-kappaleella.

”Levystä valtaosa tehtiin syntikoilla ja rumpukoneilla, mutta olihan siellä oikeita soittimia jonkin verran, tosin esimerkiksi Janne Haaviston ja Anssi Nykäsen studiossa soittamat rumpuluupit äänitettiin ja käsiteltiin uusiksi.”

”Koko levyn alkuperäiset demot olivat kyllä huomattavasti härskimpiä kuin levylle päätyneet versiot. Demoilla leikin kaikilla äänimaisemilla. Käytin esimerkiksi rumpujen sijasta tykinlaukauksia bassorumpuna ja kiväärejä virvelinä. Se oli tavallaan lapsellista, ne kappaleet olivat aika perverssin kuuloisia. Niistä jäi oikeastaan vain efektejä lopullisiin versioihin.”

Yksi kappale jäi kuitenkin levylle jo melkein sellaisena, kuin se demovaiheessa oli. Tuo kappale oli Ekstaasiin.

”Ekstaasiin ei juuri muuttunut enää levytysvaihessa. Mutta sillähän olikin paljon pidempi historia kuin levyn muilla biiseillä.”

Rakkauden teatteria

”Kun samettikäsi hyväilee vatsani herkkiä kohtia
olen vapaa ekstaasissa ilman kimaltavaa kemiaa
kun pehmeät huulet kulkevat pitkin ihoni raukeita karvoja
olen vapaa ekstaasissa sinun kanssasi”

Ekstaasiin alkaa raukean verkkaisesti, kuplivan rytmin ja ovelasti junnaavan kitaran vetämänä, mutta kasvaa kertosäkeeseen mennessä ylitsevuotavaksi rakkauden hymniksi.

”Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän
Siellä sataa rakkautta joskus liikaakin
Ekstaasiin, sinne vie lämmin iho vasten toista, liikkumatta
Vuosisata vuosisadan jälkeen tietää sen
Ekstaasiin, ekstaasiin”

Kappaleen hillitystä mahtipontiseen kulkeva dramaturgia selittyy sillä, että se oli alunperin tehty juuri draaman tarpeisiin.

”Teimme 1991 silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni Kirsti Kuosmasen kanssa sellaista näytelmää kuin Grande Finale, eli Suuri kusetus. Lähdimme Barcelonaan, josta vuokrasimme asunnon. Päätimme, että ollaan siellä niin kauan, että näytelmä tulee valmiiksi. Välillä ajeltiin autolla Pyreneillä ja oltiin teltassa yötä ja sitten taas kirjoitettiin. Teimme yhdessä henkilöhahmot ja näytelmän rungon ja juonen. Sen jälkeen kirjoitin dialogin. Se oli psykedeelinen, suorastaan lapsellisen mahoton juttu, jopa campia.”

”Näytelmässä oli käännekohta, jossa nuori, kirkassilmäinen ylioppilaspoika, joka ihmettelee muiden dekadenttien hahmojen toimintaa, kohtaa kuoleman jälkeisessä maailmassa rakkauden. Sellaisen puhtaan ja kauniin yksiselitteisen rakkauden, joka voittaa kaiken paskan ja pahan. Ja siihen kohtaukseen mun piti kirjoittaa jotain, niin kirjoitin tekstin, josta tuli sitten Ekstaasiin.”

”Kun olin kirjoittanut sen, niin se sama teksti päätyi melkein sellaisenaan levylle. Sen takia kappaleessa säilyi sellainen vähän ovela, polveileva rytmi. Erityisesti kertosäkeessä. Kirjoittaessa en ajatellut säveltä, joten kun sävellysvaiheessakin päätin pitää sen oudon rytmin. Päätin, etten murjo sitä tasaisemmaksi pötköksi, vaan annan sen olla. Kun pääsin himaan Espanjasta, niin sovitin sen pianon äärellä biisiksi.”

Kappaleen julkinen ensiesitys oli näytelmässä, joka esitettiin Vanhalla ylioppilastalolla 16 kertaa. Tilanteesta tekee erikoisen myös se, että kappaleen esitti myöhemmin kotimaisen näyttelijä- ja ohjaajakaartin kärkeen kohonnut Jani Volanen. Eikä hän ollut ainoa näytelmässä esiintynyt, josta on myöhemmin tullut alallaan tunnettu.

”Sen ohjasi Kari Väänänen. Muistan, että koska en ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut mitään tuollaista, mulla oli hirveä kynnys näyttää tekstiä kenellekään, mutta näytin sen Karille, joka innostui siitä valtavasti. Näyttelijöiksi siihen tuli kasa lahjakkaita nuoria nimiä, Volanen esitti ylioppilasta, Martti Suosalo ja Tero Jartti olivat mukana, ja Sanna Fransman. Se oli mieletön ensemble näin jälkeenpäin ajateltuna.”

Koska teksti oli tehty näytelmään, Alanko jätti siihen viittauksia ja sanoja, jotka eivät välttämättä olisi istuneet yksinkertaiseen poplauluun.

”Esimerkiksi sitä ’kyrvät nousevat taivaalle iltaisin’ -kohtaa moni on ihmetellyt ja sanonut, että miksi sun piti pilata tämä laulu tuollaisella. Mutta en mä halunnut ottaa sitä pois, koska se viittasi asioihin jotka siinä näytelmässä oli. Ne kyrvät kai tarkoittivat pommikoneita. Sodan fallossymboleita.”

Kappaleen tekstistä Alanko sanoo edelleen pitävänsä paljon, ja pohtii, että kyseessä on jokseenkin kolkon ja tarkoituksella lama-aikaa hirtehisesti kommentoineen levyn lämmin kohta. Jäätyneiden laulujen keskelle on eksynyt sulamispiste, joka lämmittää vuosisatojen halki kulkevalla uskollaan rakkauteen.

”Ehkä siinä on tiettyä positiivisen hengen hakemista laman keskellä, vaikkei mitään hirmu tiedostettua. Sellainen mielenkiintoinen pointti siihen liittyy, että halusin sillä levyllä tehdä tekstejä, jotka kuvasti ajan henkeä, sitä, kuinka samanaikaisesti laman kanssa amerikkalaisuus tunki Suomeen helvetin voimallisesti. Sen takia joissakin sanoituksissa on hyvin epärunollista ja poliittista kieltä, sanoja kuten pornografiaa, demokratiaa ja niin edelleen.”

”Rakkaus voittaa kuitenkin lopulta. Se on se perusasia, jonka kanssa kaikki kamppailee. Tietysti jos on niin kova nälkä, ettei voi ajatella muuta, niin silloin ehkä ei, mutta heti kun perustarpeet on tyydytetty, niin kyllä se rakkaus alkaa askarruttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Liiketoiminnasta lavoille

Kun Jäätyneitä lauluja -levyn julkaisua suunniteltiin, oli selvää, mistä kappaleesta tulisi ensimmäinen singleraita.

”Oli jotenkin koko studiotyöskentelyn ajan selvää, että Ekstaasiin olisi se kappale, joka singlenä julkaistaisiin. Ei sitä taidettu missään vaiheessa kyseenalaistaa. Kaikki oli siitä innoissaan.”

Kappaleen, kuten koko Jäätyneitä lauluja -albumin, julkaisi Alangon ja Sielun veljet -yhtyeen muiden jäsenten yhdessä perustama Seal On Velvet -levymerkki.

”Se oli meidän bändin yhteinen projekti, mutta oikeastaan Jukka Orman lempilapsi. Meillä oli kunnianhimoinen ajatus, että julkaistaisiin kaikkea mikä ei muuten näkisi päivänvaloa. Ja kyllähän me julkaistiinkin, esimerkiksi Motelli Skronklea ja Keskusteluorkesteria ja kaikkea hyvinkin avantgardistista kamaa. Ajatus oli kunnianhimoinen, mutta ongelmana oli, että kukaan meistä ei ole bisnesmies, ja aina kun on liiketoiminnasta kyse, niin kyllä siinä tarvitaan joku, jota oikeasti kiinnostaa se talousasioista huolehtiminen ja rahanteko.”

”Musiikkihommat vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei mulla riitä virta pyörittää muuta, joten erosin yhtiöstä aika pian. Se oli kaunis ajatus, joka ei koskaan toteutunut täysimittaisena, mutta Suomi putos puusta ja Jäätyneitä lauluja -levyt julkaistiin sillä merkillä, ja nehän pärjäsivät listoillakin ihan hyvin. Levyjen jakelusta vastannut Poko oli myös tyytyväinen. Siellä tykättiin Jäätyneitä lauluja -levystäkin, kun sillä oli radiohittejä. Ekstaasiin soi paljon esimerkiksi Radiomafialla.”

1990-luvun alun soololevyjen jälkeen Alangon ympärillä on nähty erilaisia kokoonpanoja vuosituhannen vaihteen Ismo Alanko Säätiöstä hänen ja Teho Majamäen duo-esiintymisiin. Vaikka sen julkaisusta on kulunut jo 20 vuotta, on Ekstaasiin kuultu suhteellisen säännöllisesti Alangon keikoilla, vaikka aina sen esittäminen ei aina ole ollut helppoa.

”Tehon kanssa meillä oli vaikeuksia soittaa sitä, me ei oikein löydetty hyvää versiota. Se on niin iso biisi, että ei siitä oikein saa kahdestaan hyvää. Pianolla sen voisi toki soittaa yksin”.

”Jotenkin se on niin vaativa, että se tarvitsee bändin. On rumpalista ja basistista kiinni, kuinka hyvin se svengaa. On aina hankalaa, kun tekee biisejä alunperin koneella ja sitten livebändillä yrittää löytää siihen sen oikean tuntuman.”

Video ei ole enää saatavilla

Ismo Alanko

Ismo Kullervo Alanko syntyi 12. marraskuuta Helsingissä. Vietti lapsuutensa Joensuussa, minkä vuoksi tuotannossa voimakkaita vaikutteita Itä-Suomesta.

Hassisen Kone -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1979–82, Sielun Veljet -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1982–92 ja 2010–11.

Sooloura alkoi 1990, minkä jälkeen levyttänyt ja esiintynyt myös Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla -yhtyeiden kanssa.

Julkaissut yli 20 levyä ja lukuisia livetaltiointeja eri kokoonpanoilla. Levyttää ja keikkailee edelleen aktiivisesti.

Alangon lyriikoista on koottu kaksi teosta: Rakkaus on ruma sana: Valitut laulutekstit, ilmestyi Johnny Knigalta vuonna 2004, ja kaikkien hänen siihen astisten laulujensa sanoitukset sisältä Sanat WSOY:n kustantamana vuonna 2011.

Kuvaile Ekstaasiin-kappaletta viidellä sanalla: ”Edelleen herkullinen, rytmisesti ovela kappale.”

Video ei ole enää saatavilla

Lempäälän peltoja kutittanut tuuli nosti ilmaan yhden kauneimmista suomalaisista rakkauslauluista.

Maailma on täynnä rakkauslauluja. Ne pursuavat näkökulmia, tunnetiloja ja lyyrisiä rönsyjä. Rakkauden todellisen olemuksen niistä tavoittaa ani harva.

Joskus jokin teos voi kuitenkin iskeytyä olennaisen ytimeen lähes huomaamatta. Kasevan Joku jota rakastan on tällainen laulu. Sen tiiviiseen ja ehyeen sanomaan voi samastua jokainen, joka on joskus saanut tunteilleen tasavertaista vastakaikua.

”Joku jota rakastan, joka joskus ymmärtää, on lähelläin, on lähelläin
Joku jota rakastan, joku jota haluan, on lähelläin, niin lähelläin
Kasvojansa hyväillen, sydäntänsä kuunnellen, kuin varoen
Silmät melkein itkien, sanojansa kuunnellen mä vaikenen, mä vaikenen”

Tuntuu kuin rakkaus itse olisi kirjoittanut itsensä paperille. Omakuvaansa se tarvitsi vain neljä säettä.

Tuulen tuomaa

Kuten onnistuneimmat ja kiinteimmät kokonaisuudet usein, Joku jota rakastan on ennen kaikkea tunnelmakuva, tietyn hetken lävistänyt tuntemus. Kappaleen tekijä, Kasevan toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Mikko Jokela muistaa hyvin tuon kesäisen hetken vuodelta 1975.

”Oikeastaan laulu vain syntyi. Olin vuokrannut perheeni kanssa pienen maaseutupaikan Lempäälästä ja seurasin siellä viljan kasvua. Katselin pellolle ja kuuntelin laulua päässäni. Tajusin heti, että tässä se on. Nuotin nuottia en ollut kirjoittanut etukäteen.”

”Siinä yhdistyivät senhetkinen elämäntilanne, tunnemaailma ja se maisema. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle tekstistä. Pyörittelin sitä mielessäni samalla kun katsoin, miten ruispelto lainehti tuulessa. Siitä alkoi syntyä sävel. Kertosäkeen kuorokohta on se tuuli.”

Laulu päätyi Kasevan vuonna 1976 julkaistulle kakkosalbumille Kun maailma elää. Ikuistettunakin kappale pysyi uskollisena hetken hauraudelle. Laulu istui kuin valettu Kasevan kaunosieluiseen ja harmoniseen ilmaisuun, jota Jokela oli kehittänyt vuosien ajan aisaparinsa Asko Raivion kanssa.

”Meille oli syntynyt Askon kanssa 1960-luvulla ajatuksen yhteys. Mä sävelsin jo silloin ja opetin Askolle nuotit. Se puolestaan löysi opettajakseen jazz-kitaristin, jonka soitosta ammensin hienoja soitinnuksia, akordeja ja muita. Samoihin aikoihin harjoiteltiin äänilaulantaa etenkin pyöräsuojissa, joissa oli hyvä kaiku. Meille muodostui ihan oma ääni John Lennonin ja Paul McCartneyn tapaan. Se pohjasi kvartti-kvintti-stemmoihin. Lopullinen Kasevan soundi syntyi kun saatiin Tapio Rauma mukaan. Sillä oli tenoriääni, jonka se osasi murtaa hienosti.”

”Minun ja Askon välinen yhteys ei tarvinnut aina edes sanoja. Kun levy-yhtiöltä tuli käsky äänittää toinen levy, meille oli selvää että teemme tämän kappaleen ja Kun maailma elää -laulun. Ne olivat kumpikin syntyneet samoissa maisemissa ja Asko tavoitti niiden tunnelman yksi yhteen. Kerroin vain mielialani kappaleissa ja tarttumapinta oli valmis. Meidän ei tarvinnut kehua tai ohjeistaa. Kumpikin tiesi, milloin jälki oli hyvää.”

Kasevan ääni kaikui komeasti niin lavoilla, pyöräkellareissa kuin treenikämpälläkin.

Läheisin yhteys Jokelalla oli kuitenkin vaimoonsa Sirpaan. Nuorena avioitunut pari oli kasvanut 1970-luvun puoliväliin tultaessa kolmilapsiseksi perheeksi, jonka arjen pyörittäminen vaati kummaltakin ymmärrystä ja toisen kunnioittamista. Joku jota rakastan on kuvaus noista vuosista, suoraan sydämestä kumpuava kiitos elämänkumppanille.

”Se laulu tosiaan käsittelee meidän suhteemme syvyyttä. Se on omakuva, joka syntyi sävelen tarttumapintaan.”

”Toisen ymmärtäminen ei ole mikään lukkoon lyöty asia hyvässäkään suhteessa. Kohdallani se oli kuitenkin aika lähellä sitä, koska vaimoni oli hyvin pyyteetön ihminen. Välillä minussa on ollut varmaan aika paljon ymmärtämistä, joten en voi kuin olla kiitollinen siitä tavasta, jolla hän minua seurasi. ”

”Monet asiat oli helpompi sanoa lauluissa. Eiväthän ne täysin niitä tunteita tyhjentäneet, mutta toimivat eräänlaisina venttiileinä.”

Ottoja studiossa

Kun maailma elää -levy toi yhteen kaksi maailmaa. Herkkyydestään ja tunteikkuudestaan huolimatta Kaseva edusti tamperelaista työväenkulttuuria, sitä jota Lauri Viita kuvaa karkein ääriviivoin. Albumin tuottaja, Otto Donner, oli puolestaan ruotsinkielisen sivistyssuvun kasvatti ja intomielinen jazz-mies. Musiikillinen näkemys sulatti erilaiset taustat kuitenkin ensiluokkaisesti yhteen. Kaseva toi levylle upeiden sävelmien lisäksi suoran ja rehellisen elämänasenteensa. Donner vastasi siihen ripauksella suuren maailman eleganssia.

”Levy-yhtiö painosti meitä levyttämään ja kertoi että Otto Donner haluaa tehdä levyn kanssamme. Ajateltiin että mikäpäs siinä. Otto oli käynyt Tukholmassa Marcus Music -studioilla jonkun toisen bändin kanssa ja halusi, että levytämme siellä. Kun Otto ehdotti Ruotsin matkaa, kysyin vakavissani että millä me sinne mennään. Se hymyili ja luuli että pilailen, mutta olin täysin tosissani. En ollut lentänyt koskaan aiemmin elämässäni.”

”Otto poltti siihen aikaan mieluusti sikareja ja hauskuutti meitä studiossa. Oton tehtävänä oli enemmänkin olla meille henkisenä tukena ja järjestellä studioon soittajia. Toimihan se tietenkin myös tulkkina, kun äänittäjä puhui vain englantia ja ruotsia. Koko matka muistutti Uuno Turhapuron ulkomaanreissua ja meni monta kertaa vähän överiksi, mutta studiossa meitä kyllä ohjattiin hyvin. Levylle saatiin lopulta hienoa jälkeä.”

Joku jota rakastan -kappaleen trumpettisoolon puhalsi Otto Donner.

Levyn huolellisesta ja harkitusta ulkomuodosta huolimatta tuotantoprosessi jätti sijaa myös sattumalle. Monen laulun viimeinen silaus syntyi vasta studiossa, spontaanisti ja vuorovaikutteisesti. Kasevan ja Donnerin yhteistyötä leimasivat samanaikaisesti leikkimielisyys ja omistautunut ote, joiden pohjalla oli kaikenpuolinen kunnioitus kappaleita ja niiden tunnelmia kohtaan.

”Joku jota rakastan on esimerkiksi samaan aikaan yksinkertainen ja moniulotteinen sävellys. Siinähän laulumelodia menee soitantaan nähden vieraisiin sävellajeihin. Kun sovitin laulua, Donner tapaili sitä hyräilemällä. Se tykkäsi tavattomasti laulun hienovaraisesta jazz-tunnelmasta ja siitä, ettei oikealle tai väärälle ollut mitään vakioasetusta. Koin laulun ihan samalla tavalla.”

”Otto tilasi levylle paikallisia puhaltajia ja jousisoittajia. Ruotsalaiselle flyygelitorven soittajalle sattui kuitenkin huono päivä, emmekä saaneet haluamaamme nauhalle. Muistin kuulleeni, että Otto puhaltaa torvea ja kysyin, voisiko hän yrittää. Otto piipahti viikonloppuna Helsingissä ja toi trumpetin tullessaan. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen torvisoolonsa jälkiosaan. Aloimme jo miettiä, että miten tässä käy, kun äänittäjämme keksi kuunnella Oton sooloa sähköpianon ja Askon kitararaitojen päällä. Se leikkasi soolosta loppuosan pois ja säästi vain sen tidididi-ton-ton-ton-osan. Se osui kohdalleen. Otto katsoi minua hymyillen, että näinhän sen pitikin mennä.”

”Seuraavaksi keksin, että etkös sä Otto laulanut vähän kuorojakin. Tulepas mukaan. Niin Otto joutui myös laulamaan. Siitä tuli vähän sellaista kireyttä suhteessa meidän pyöreään ja pehmeään kuoroääneen, mutta ei sitä taida muut huomata.”

”Otto muuten keksi sen säkeistön alle tulevan pienen kuoropätkän. Se teki sen lennossa. Mä vain kuuntelin ja nyökkäilin, että juu, hieno on.”

Kasevan välitön lähestymistapa toi sen musiikkiin jäljittelemättömän pohjavireen, mutta johti ajoittain myös ristiriitaisiin tilanteisiin. Jokela muistelee hykerrellen, miten yhtyeen toimintamallit saivat toisinaan sekä studiohenkilökunnan että Donnerin hermostumaan.

”Kerran Otto tuli kysymään joitain sovituksia. Sillä oli studiossa jo viulubändi valmiina. Sanoin että juu juu, kohta on valmista, istuin flyygelin ääreen, löin sieltä merkkiäänen ja rupesin kirjoittamaan. Kun sain nuotit valmiiksi, orkesteri ei pystynytkään lukemaan niitä. Nuotit olisi pitänyt kirjoittaa jokaiselle jouselle erikseen.”

”Järvisen Joukon (Kasevan basisti) kanssa kirjoitettiin sitten käsi vapisten samalla kun Otto kertoi, kuinka monta tuhatta kruunua orkesterin istuttaminen maksoi. Ei siinä auttanut muu kuin tehdä. Järvinen lähti sitten taksilla studioilta johonkin kopiointiliikkeeseen monistamaan nuotteja. Tällaista se oli.”

”Pari asiaa jäi harmittamaan. Ensinnäkään en ollut tyytyväinen lauluosuuksiini Joku jota rakastan -kappaleessa. Jälkeenpäin vuodet ovat kyllä hioneet puutteellisuuden pois ja olen ymmärtänyt, että kappale onnistui hyvin. Enemmän kismittää se, että levylle tuli pari täyteraitaa. Huomattiin vasta studiossa, että levy oli jäämässä vajaaksi ja tehtiin nopeasti pari lyhyttä ja rytmikkäämpää laulua. Ne olivat Pena ja Hän tulee taas. Olisi pitänyt turvautua joihinkin muihin lauluihin, vaikka hyvinhän nuokin otettiin vastaan.”

Kaseva vuonna 1974: Tapio Rauma, Asko Raivio, Mikko Jokela, Jouko Järvinen ja Nils Jokela.

Hiljaista, himmeää ja harrasta

Kaseva oli 1970-luvulla suosittu orkesteri, jonka konsertteihin saattoi tulla tuhansiakin ihmisiä. Siitä huolimatta yhtye piti profiilinsa matalana. Osa soittajista säilytti päivätyönsä ja Jake Nymanin kirjaaman anekdootin mukaan viisikko saattoi peruuttaa konsertteja sienestyskauden takia. Vaatimattomuudessaan ja musiikillisessa hioutuneisuudessaan yhtye olikin jonkinlainen outolintu suomalaisessa rock-maailmassa, jota hallitsivat Hurriganesin, Coitus Intin ja Alwari Tuohitorven kaltaiset jytäremmit.

”Kyllähän siinä oli monenlaista. Keikkajärjestäjät ottivat meidät mielellään soittamaan, koska yleisömme sanottiin käyttäytyvän keskimääräistä paremmin. Toisaalta kun olimme jossain Helsingin liepeillä lähiöissä ja teollisuusalueilla, lavalle saattoi lennellä käpyä ja ties mitä, kun soittelimme näitä itkuvirsiämme. Keikan lopulla ronskeinkin yleisö kyllä yleensä lauloi Maria mukana.”

”Onneksi Lovessa ymmärrettiin meidän musiikkia täydellisesti. Siinä oli sellaista hengenheimolaisuutta. Nehän julkaisivat silloin kaikenlaista ja hyvä niin. Esimerkiksi Joku jota rakastan on sellainen laulu, jota ei olisi aina ollut mahdollista toteuttaa.”

Love Recordsin avaramielinen julkaisupolitiikka tukahtui kuitenkin taloudelliseen mahdottomuuteensa. Kun yhtiö meni 1970-luvun lopulla konkurssiin, alkoi Kasevakin himmentää liekkiään. Yhtye vetäytyi lavoilta kolmannen levynsä (Meidän huoneessa, 1982) jälkeen, ja Raivion tapaturmainen kuolema seitsemän vuotta myöhemmin tuntui sinetöivän Kasevan kohtalon. Musiikki pysyi kuitenkin ihmisten mielissä silloinkin kun yhtye oli poissa. Niinpä orkesteri otettiin lämmöllä vastaan, kun se päätti palata lavoille 2000-luvun alussa.

”Keikoillamme on nykyisin aivan oma tunnelmansa. Paikalle tulee ihmisiä, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kohdanneet tämän musiikin. Nyt heillä on asuntolainat maksettuina, perheet ja ikää, mutta musiikki vie niihin muistojen kultaamiin aikoihin, jolloin elämä oli vielä avoinna.”

”Monet ovat kertoneet, että Joku jota rakastan on heille hyvin tärkeä laulu. Ja onhan sen voiman aistinut myös keikoilla. Yleisön reaktio on yleensä hiljainen, himmeä ja harras.”

”Kappale herättää selvästi tietynlaista kunnioitusta. Keväällä esimerkiksi tällainen nuori rap-artisti kuin Asa otti yhteyttä ja kysyi, voisiko käyttää kappaletta musiikissaan. Se lupasi oikein erikseen käsitellä laulua hellästi. Ehkä laulun omakohtaisuus tekee ihmisiin vaikutuksen. Jokainen varmaan aistii, ettei siinä ole mitään kuviteltua.”

Kaseva paluunsa aikoihin 2000-luvun alussa. Vuonna 1989 hukkuneen Asko Raivion soittaa Tapio Virtanen (kuvassa keskellä).

Jokelalle laulusta tuli uudella tavalla merkityksellinen, kun hänen vaimonsa, laulun rakastettu, kuoli syöpään alkuvuodesta 2012. Jäljelle jäänyttä tyhjyyttä on ollut vaikea paikata. Viidenkymmenen aviovuoden jälkeen Jokela on joutunut sanojensa mukaan opettelemaan paljon uudestaan. Samalla hän on siirtänyt laulun sanat lavoilta vaimonsa hautakiveen. Laulettaviksi ne ovat nykyisin liian painavia ja muistorikkaita.

”Laulun alku, nuotinnus ja sanat ovat tosiaan kiveen hakattuja. Hautakivessä on nuottiviivasto ja avaussanat sen alla. Kivessä on valmiiksi minunkin nimeni, mutta päivämäärä puuttuu vielä.”

”Konserteista olen jättänyt laulun pois. En pysty sitä enää laulamaan, sillä se heittää niin voimakkaan signaalin läpi tajunnan ja kehon. Mieleen tulee niin paljon muistoja ja koko sen suhteen ainutlaatuisuus. Mä pidän sitä jonkinlaisessa kotelossa tuolla pääni sisällä. Sieltä se ei katoa minnekään.”

Kappaleen ajaton elämä jatkuu myös levyllä. Sanat, joita tuuli soitti Lempäälän pelloilla ja joilla rakkaus kirjoitti itsensä kiveen, kaikuvat edelleen yhtä kirkkaina, avoimina ja optimistisina kuin vuonna 1976.

Me, joilla on ollut onni löytää elämäämme oma ainutlaatuinen rakkautemme, voimme upota laulun tunnelmaan, vaikuttua kerronnan paljaudesta ja ymmärtää etuoikeutemme.

Vaieten, silmät melkein itkien.

Mikko Jokela

Syntynyt 1. marraskuuta 1947 Tampereella.

Kasevan laulusolisti ja lauluntekijä. Soitti yhtyeessä myös 12-kielistä kitaraa sekä satunnaisesti esimerkiksi sähköpianoa ja sitaria. Harrastaa saksofonin ja klarinetin soittoa.

On tehnyt muille vain vähän musiikkia, mutta sävelsi pyynnöstä Nouse aamusi -kappaleen Suomen euroviisukarsintaan vuonna 1981. Kappaleen sanoitti Asko Raivio, sovitti Otto Donner ja esitti Pepe Willberg. Lisäksi Jokela on vieraillut muun muassa Kirkan Kaksi puolta -levyllä vuonna 1977.

Työskennellyt autoalalla vuosina 1964–1975, koti-isänä ja päätoimisena muusikkona vuosina 1975–1984 ja Tampereen kaupungin museo- ja kirjastolaitoksen palveluksessa vuosina 1984–2002.

Millainen ihminen olit vuonna 1976? ”Olin nuori, energinen, luova ja yritteliäs musiikin parissa.”

Mitä musiikkia kuuntelit silloin? ”Olen ollut kaikkiruokainen musiikin suhteen, mutta vuosina 1975–1976 kuuntelin pääasiassa klassista musiikkia, jazzia, poppia ja rockia. Suurempia suosikkejani ovat aina olleet muun muassa Claude Debussy, Mozart, Benny Goodman, Lester Young, Charlie Parker ja Stan Getz. Popin puolella olen pitänyt esimerkiksi The Beatlesista, Eaglesista ja CCR:sta. Myös kansanlaulut ja lastenlaulut ovat olleet aina merkityksellisiä minulle.”

Joku jota rakastan kolmella sanalla: ”Se on henkilökohtaisin.”

Toivelaulu: ”Toivelaulut valitaan olosuhteiden ja tunteiden mukaan. Viime aikoina sellaisia ovat olleet kaikki laulut Mark Knopflerin levyltä Kill to Get Crimson.”

Video ei ole enää saatavilla

Ystävyydestä syntyi pioneerityötä ja klassikkokappaleita.

Keskiolutkuppilassa tunnelma on jähmeä. Enosta, Kannukselta, Pellosta ja Pudasjärveltä Helsinkiin muuttaneet miehet tappavat aikaa, murahtaen välillä toisilleen väsähtäneesti. Joku lehteilee Hymyä ajatuksissaan. ”Tuore joulukuun 1971 numero. Ennen lehdessä vilisi paljon tekstiä, nyt on kuin lihatiskillä kävisi. Oikeita aiheita sentään mukana, kuten ainainen maaltapako. Kotona vanhusten luona olisi hyvä käydä. Mitä minä täällä? Eilen kiersi huhua tehtaan lopettamisesta.”

Jukeboksi ainakin on tuliterä. Muutaman vuoden päästä siitä soivat yhä enemmän itsesääliin vajonneet iskelmät. Nyt soi kuitenkin jotain vähän aikaa sitten Amerikasta näihin oloihin muokattua, joka saa miesten hyväksynnän. ”Se on Sarjanen, Maunulasta”, osaa joku sanoa. ”En mä siitä muuta tiedäkään. Ei taida oikein kukaan tietää.”

Kliseet ovat tuttuja, mutta joistain asioista on puhuttava mahdollisimman suoraan.

Video ei ole enää saatavilla

Syksyn sävel 1971: ainoa jäljelle jäänyt esitystallenne keikkaelämää vältelleestä Jarno Sarjasesta.

Pienen pojan haaveet on moneen kertaan versioitu klassikko, jonka myötä kantri viimeinkin iskee kyntensä Suomen kamaraan. Jarno Sarjasen esikoisalbumilla ja muulla tuotannolla on kuitenkin paljon muuta annettavaa. Kun debyyttilevy julkaistiin viimein uudelleen pian Sarjasen kuoleman jälkeen vuonna 2009, saattoi huomaamatta jäädä eräs seikka: albumi on harvinaisen eheä kokonaisuus, jollaisia Suomessa oltiin vuoden 1971 loppuun mennessä julkaistu vasta kahden käden sormilla laskettava määrä.

Sarjanen oli jo saanut meriitteihinsä ensimmäisen suomalaisen kantrisinglen, Nukkekodin. Miehen esikoisalbumi on myös Suomen ensimmäinen yksittäisen artistin tekemä kantrialbumi (Jussi Raittisen koordinoima eri esittäjien Kantri ilmestyi joitakin kuukausia aiemmin). Biisikeskeinen juttusarjamme tekee näillä perustein toisen poikkeuksensa ja haastattelee albumin tiimoilta Kari Kuuvaa, maineikasta pitkän linjan laulunkirjoittajaa, joka kirjoitti valtaosan albumin kappaleista.

Ystävystyminen, yhteistyö ja ramppikuume

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1966.

Cantores Minores -poikakuorossa musiikkiuransa aloittanut Sarjanen ja aloitteleva lauluntekijä Kuuva tapasivat ensimmäisen kerran Fennada-Filmin vanhoissa tiloissa Kulosaaressa vuonna 1964. Taloa käytti muiden bändien ohella treenipaikkanaan myös beatcombo Willy and the Wanderers, jonka solistina ja komppikitaristina Kuuva toimi.

”Olimme Jarnon kanssa ensitapaamisesta lähtien ns. bestikset. Huumorimme, elämänfilosofiamme ja musiikkimakumme olivat hyvin samankaltaisia. Varmaankin ensimmäinen yhdistävä tekijä meillä oli kiihkeä Elvis-fanitus. Muut asiat tulivat mukaan sitten pikkuhiljaa. Jo varhain tuli selväksi, että meistä kumpainenkin oli ahkera lukumies.”

”Jarno ei varsinaisesti bändiini liittynyt, hän lähti vain silloin tällöin seurakseni rundille ja nousi joskus lavallekin komppikitaraa soittamaan.”

”Jarnon esiintymiskauhu oli todella omaa luokkaansa, se tuli ilmi jo Wanderersin aikoina. Kompin sijasta hänen piti soittaa soolokitaraa, mutta jo parin keikan jälkeen hänen oli pakko lopettaa: ramppikuume ei hellittänyt lavallakaan ja hän sekosi välillä sooloissaan perusteellisesti. Traagista tässä oli se, että privaatisti, ihan soittajien kesken, hänet tunnettiin tuolloin ’kaupungin nopeimpana kitaristina’.”

”Keskustelimme tuosta rimakauhusta paljonkin, silloin ja myös myöhemmin. Perimmäistä syytä siihen emme koskaan keksineet. Vain alkoholin avulla hän muutaman keikan levyuransa alkuvaiheessa pystyi heittämään, mutta parin pieleen menneen kostean yrityksen jälkeen hän totesi, ettei edes kannata yrittää.”

Sarjasen maine jäi kulttitasolle ja laajeni pikkuhiljaa vain omien levytysten sekä muiden artistien hänen kappaleistaan tekemien tulkintojen kautta.

”Jarno sisäisti vahvasti sellaisen ajattelun, ettei hän välittänytkään julkisuudesta, eikä ns. tähteydestä. Hän halusi ennen kaikkea olla hyviä levyjä tekevä laulaja-lauluntekijä ja siinä hän kyllä onnistui loistavasti.”

Kuuvaa soolomenestys kutsui Tango pelargonian ja Pikku Ninan myötä jo 1964. Sarjasen kanssa tehtävä musiikki sai odottaa julkaisuaan vielä muutaman vuoden.

The Birth of the Kantri

Countrykappaleita on Suomessa versioitu 1920-luvulta lähtien, mutta itsekirjoitetut kappaleet puuttuivat. Jopa Jussi Raittisen ja kumppaneiden Kantri-LP (jonka tekoon Kuuva ja Sarjanen osallistuivat vuonna 1971) koostui käännöskappaleista, poikkeuksena Kuuvan kirjoittama Nukkekoti, jonka Sarjanen oli levyttänyt jo 1968. Kuuva oli vielä maamme ainoa kantrilaulujen kirjoittaja; vasta myöhemmin 1970-luvulla muut alkoivat tuoda omaa näkemystään esiin.

”Varsinainen kantridiggari minusta tuli jo 12-vuotiaana, kun äitini toi minulle ulkomaanmatkalta tuliaiseksi Eddy Arnoldin LP:n Anytime. Opettelin tuohon aikaan kitaransoittoa ja tuo Arnoldin levy antoi siihen kummasti lisää potkua. Myöhemmin kantridiggaamiseni lisääntyi, kun tutustuin kantriguru Jussi Raittiseen.”

”Kantrilevyjen kuuntelun lisäksi kävimme myös joissakin alan konserteissa (jollaiset olivat Suomessa silloin harvinaista herkkua) ja kerran sain backstagella jopa kätellä silloista suurta idoliani Bobby Barea. Baren levytykset olivat ehkä alussa suurin innoittajani kantrin tekemiseen.”

Maailmalla ensimmäinen rocksukupolvi oli alkanut kaivella populaarimusiikin juuria uuden innostuksen löytämiseksi. Sarjasenkin varhaislevytykset rinnastuvat jossain määrin tähän uuteen countryrockiin. Esikoisalbumin taustabändinä oli Country Boys, Kantri-LP:llä jo esiintynyt Jussi Raittisen Boysistaan muokkaama erikoiskokoonpano. Kaikki kokeneita suomalaisia popmuusikoita, asiaankuuluvana kuorrutuksena Roy Rabbin pedal steel -kitara. Ryhmittymä esiintyi Kuuvan kanssa osuuskuntahipoissa nimellä Jussi, Kari and the Country Boys.

Country Boys vuonna 1971. Vasemmalta Roy Rabb, Jussi Raittinen, Kari Kuuva, Aikka Hakala, Antero Jakoila, Kaj Westerlund.

Jarno Sarjasen esikoiselle laitetut singleraidat (Vapaa oon/Mietin mitä teen ja Bronson) oli äänitetty jo 1970 osin muiden soittajien kanssa. Loput yhdeksän kappaletta nauhoitettiin lokakuussa 1971 Country Boysin voimin muutaman vierailijan avustaessa. Esimerkiksi Pienen pojan haaveiden hienon huuliharppuosuuden soitti Heikki Jäntti.

”Pyrimme taustojen teossa livemeininkiin ja siihen, että jokainen soittaja sai toteuttaa itseään. Runkona meillä olivat alkuperäiset demonauhani, joihin olin päällesoitoilla tehnyt kitarajuttuja ja laulustemmoja. Niitä sitten kuunneltiin, eikä sen kummempia sovituksia meillä sointulappuja lukuun ottamatta ollutkaan. Jos jollekulle tuli hyvä ’koukku’ tai riffi mieleen, sitä tietenkin kokeiltiin. Ja tulihan niitä. Olimme kaikki nuoria, innokkaita, kantrikärpäsen puremia soittajia.”

”Koska Jarno oli paras mahdollinen tulkki hirmuisella fiilingillä syntyneille ensimmäisille kantrilauluilleni (Nukkekoti, Parasta mielestäni), oli valtava ilo tehdä niitä hänelle lisää. Eikä tietenkään vähiten siksi, että olimme myös mitä parhaimpia ystäviä!”

Kuuva itse soitti albumilla komppikitaraa ja hänen selvästi kuuluviin miksatuista taustalauluosuuksistaan kuuluu aito innostus.

Kantrin syvin olemus

Kuuva kirjoitti Sarjasen esikoisalbumille omin voimin kymmenen kappaletta. Loput kaksi (Mietin mitä teen ja Paikkakunnan putkassa) syntyivät Sarjasen kanssa yhteistyönä. Hirtehinen avausraita Tässä vielä eletään maksimoi viljelijähahmonsa kurjuuden niin, että kuulijaa alkaa väkisinkin naurattaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Vakavaa suhtautumistamme kantriin kuvastaa kai se, ettei Jarnon ensikiekolla juuri huumoria viljellä. Tässä vielä eletään on ainoa parodinen kappale levyllä, ellei sitten Paikkakunnan putkassa -krapulalaulustamme halua niitä piirteitä löytää. Myöhemmissä kantribiiseissäni on huumorin pilkettä hieman enemmän.”

Tango pelargonian väärintulkinnan jälkeen kuulijat olivat muun tuotannon myötä oppineet tuntemaan Kuuvan humoristina, vaikka se olikin vain osa totuudesta. Tässä vielä eletään on tarpeellinen muistutus siitä, ettei kantriakaan kannata ottaa liian vakavasti. Sitten loppulevy voi hiljentyä musiikkilajinsa edessä, kuten peruskiveä muuratessa kuuluu tehdäkin.

”Jarnolle tekemäni laulut olivat jo tekovaiheessa kantriksi tarkoitettuja. Koska olin niitä tehdessäni ajatellut nimenomaan häntä, oli Jarnon helppo heittäytyä tunnelmaan, mutta myös antaa teoksiini se viimeinen ja ratkaiseva silaus: ainutlaatuinen Sarjas-soundi.”

Matalalta laulaminen muuttaa monien äänet etäisiksi ja kylmiksi. Sarjasen laulu on tällöinkin lämmin, pehmeä ja erittäin inhimillinen.

”Jarno oli innokas Elvis-fani. Jos kuuntelee hänen fraseeraustaan, niin Elviksen vaikutuksen kyllä löytää. Kantriosastolla Jarno vannoi alkuaikoina Bobby Baren letkeän laulutyylin nimeen. Myös kanadalainen folkartisti Gordon Lightfoot oli Jarnon esikuvia.”

Sunnuntaiaamun melankolia on Kuuvaa ja Sarjasta parhaimmillaan. Laulun rakenne on vähäeleisen dramaattinen: kertojan aution kaupungin kuvailu paljastuu välttelyksi, kun tämä viimein väliosassa myöntää, mistä on kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

”Sunnuntaiaamu syntyi kuin itsestään Töölönlahden rannalla tekemäni varhaisen aamukävelyn tuloksena. Sekoitin tunnelmakuvaukseen omia muistojani erään seurustelusuhteen päättymisestä ja hyvinhän se toimi. Tämä on yksi suosikeistani levyllä.”

”Tulen entisen rakkaani luota mä pois
Luku päättynyt yksi taas on
vaikka luulin sen jatkuvan, niin jatkuvan
Aamu on kaunis kuin totta ei ois
että syömmeni itkee
ja auringon toivoisin sammuvan, pois sammuvan”

Sarjanen ei kuulosta siltä, että torjuisi tai kiroaisi aurinkoa pois. Hän on murtuneimmillaan ja kuitenkin äärimmäisen sympaattinen. Tälle miehelle tarjoaisin lohtupullon. Vaan jotkut asiat on hiljaa yksin kituutettava.

Mietin mitä teen, Juo maljas pois, Nyt uskon viimeinkin, Bronson; hienouksia albumilla riittää. Pikatien tekijä on kirjoittajan mielestä kenties sen aliarvostetuin hetki.

Video ei ole enää saatavilla

”Pikatien tekijän innoittajana on varmasti ollut Jimmy Webbin musiikki, jota ihailen suunnattomasti. Vieläkin webbmäisempi lienee Matti Eskolle tekemäni samankaltainen laulu Pikateiden lapset.”

”Mä pikatietä teen, se johtaa jonnekin
helteeseen jäin töihin niin kuin toisetkin
ja määränpäätä tien mä edes tiedä en
mä muiden kanssa hiljaa etenen

Joskus mietin miksi muille tietä teen
miks’ omaa tietäin alkaa voi en uudelleen”

Pikatien tekijä on suomalainen Wichita Lineman. Asfaltinlappaaja ei kiipeä pohtimaan yksinäisyyttään puhelinpylvääseen kuten Webbin kaapelinkorjaaja, vaan pysyy rikkonaisena muiden rinnalla koko ajan raataen. Biisissä on mausteena Webbin eteerisyyttä, joka tuntuu vievän sitä kantrin rajojen ulkopuolelle.

Suomipop oli nousemassa kansainväliselle tasolle. Sama tapahtui välittömästi suomikantrin kohdalla. Kaj Westerlundin basso soi korkealta ja pitkin koko nuottiviivastoa kuin McCartneylla. Roy Rabbin steelkitara nostaa jalat asfaltista. Jani Uhlenius soittaa pianojuttuja, jotka kuullaan myöhemmin Abban Dancing Queenilla.

”Tuskin enää kuljen täällä milloinkaan
teen tietä vain mä tuntemattomaan”

”Jokin laulu jää kai soimaan”

Jarno Sarjanen kertoi esikoisalbumin julkaisun jälkeen YLE:n tekemässä haastattelussa, että ulkomaille oli meneillään pieniä viritelmiä. Kuuva kumoaa tämän.

”Se Jarnon väite, että olisin saanut Bobby Barelle myytyä Nukkekodin, on kyllä legendaa. Raittisen Jussi tosin soitti kappaleen Barelle RCA:n konserttijatkoilla ja Bare kohteliaisuudesta sanoi pitäneensä siitä.”

”Pienen pojan haaveet olisi saattanut pärjätä hyvin esimerkiksi Ruotsissa, mutta levy-yhtiöt ja kustantajat eivät tuohon aikaan juurikaan ulkomaanmarkkinoihin satsanneet.”

Tämän jutun aloittanut tuokiokuva ei sekään ollut kovin totuudellinen. Suomikantri jäi vuonna 1971 lähinnä muusikkopiirien kuunneltavaksi. Syksyn säveleen osallistunut melankolisen toiveikas Pienen pojan haaveet sijoittui seitsemänneksi. Sarjasen debyytistä tuli keräilylevy pian ilmestymisensä jälkeen.

Tänään Sarjasen ja Kuuvan kappaleet elävät Suomessa. Pienen pojan haaveet on laulukirjoissakin. Suosittu on myös esikoisalbumin päättävä kulkuriromanttinen Vapaa oon, jonka Liljan Loisto versioi viime keväänä. Merkittävimmän työn biisien suosion kannalta teki ne vuonna 1977 levyttänyt Jukka Raitanen.

”Raitasen versioita arvosti kovasti Jarnokin. Hänestä oli hienoa, että Jukka kävi niitä keikoilla esittämässä hänen puolestaan. Vaatimaton Raitanen taas nimitti itseään mielellään ’Vara-Sarjaseksi’.”

Sarjasen seuraava studioalbumi Sarjastus (1977) sisälsi vain hänen itsensä kirjoittamiaan kappaleita. Kuuvan lauluja hän levytti jatkossakin, koko uran ajalta niitä kertyi yhteensä 20.

Kun Sarjanen palasi studioon parin vuosikymmenen levytystauon jälkeen vuonna 2008 tehdäkseen muutaman uuden biisin Rocket Recordsin kattavalle urakoosteelle, alkoi taas tapahtua. Kuuva ja Sarjanen ryhtyivät suunnittelemaan yhteisen levyn tekemistä. Enempää ei ehditty, koska Sarjanen menehtyi yllättäen leukemiaan helmikuussa 2009.

”Suunnitelmamme oli, että tekisimme muutaman biisin yhdessä ja loput olisivat olleet sitten puoliksi Jarnon, puoliksi minun laulujani. Tuolle levylle tarkoitettuja kappaleitani ilmestyy varmasti tulevilla omilla levyilläni.”

”Jarnon kuolema oli minulle sellainen järkytys, että surutyö jatkuu edelleenkin. Uskoisin, että sellaista ystävää, kuin Jarno oli minulle, harvoin ihmiselämässä kohtaa.”

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1994.

”Jarnon ensialbumi kuuluu edelleenkin laulutuotantoni tärkeimpien levyjen joukkoon. Se sisältää joitakin ehdottomasti parhaita biisejäni ja levyn tunnearvo on minulle tietenkin suuri. Aivan varmasti olimme tärkeitä kantrimusiikin uranuurtajia Suomessa. Olen siitä ylpeä ja Jarnon kulttimaine hivelee myös minua.”

Lauluntekijä Kuuva

Kari Kuuvan laulutuotanto käsittää satoja lauluja. Luomme vielä pienen katsauksen hänen uraansa, onhan kyseessä yksi tiheimmistä Valkeisiin helmiin haastatelluista musiikintekijöistä.

”Olen alusta alkaen ollut lauluntekijänä innostunut amatööri, enkä ole kovin paljoa tilaustöitä tehnyt. Yleensä laulujeni lähtökohtana on ja on ollut melodinen inspiraatio. Syntynyt sävellys on sitten tuonut pintaan tunteita ja tunnelmia, jotka olen purkanut sanoiksi. Tällaisia lauluja minulla on ollut kymmenittäin ’pöytälaatikossani’ ja aina kun joku artisti on tarvinnut biisejä, olen kutsunut hänet tai hänen tuottajansa kotiini etsimään sopivia. Mitään hirmuista ammattilaiskirjoittajan rutiinia ei siis ole minulle päässyt syntymään.”

”Ajoittain olen saanut kunnian tehdä tietyille hyville artisteille enemmänkin lauluja. Tällaisia ovat olleet Sarjasen lisäksi Sammy Babitzin, Virve Rosti, Ritva Oksanen, Frederik, Kari Tapio, Matti Esko, Jukka Raitanen… Tällaiset laulut ovat olleet tavallaan tilaustöitä, mutta eivät rutiininomaisia: hyvä ja mieluinen artisti itsessään on toiminut silloin innoittajana ja inspiraation lähteenä.”

Kuuvan soolouralla on ollut pitkään hiljaista. Edellinen pitkäsoitto Ajopäiväkirja ilmestyi 1991.

”Olen saanut juuri uuden levyn aikaiseksi runsaan 20 vuoden tauon jälkeen. Tauko johtuu vuonna 1991 tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, jonka seurauksena murskaantunut selkänikamani keskiselässä korvattiin luusiirteillä ja metallipuristimella. Rankka toipuminen vei koko 1990-luvun.”

”Vasta 2000-luvun alussa aloin uudelleen kirjoittaa lauluja. Itse en kuitenkaan pitänyt tarpeellisena levyttää, koska en enää voinut ammatillisessa mielessä keikkailla.”

”Tuottajaguru Atte Blom kiinnostui kuitenkin pari vuotta sitten songwriter-tyyppisestä materiaalistani siinä määrin, että sai minut houkuteltua pitkästä aikaa studioon. Uusi ’minun näköiseni’ albumi on nyt viilattu valmiiksi ja julkaisuajankohta on helmikuun alussa.”

”Olen todella iloinen siitä, että saan taas julkaistua ominta itseäni. Itse asiassa olemme sopineet kolmesta levystä, joten seuraavaa varten olen jo aloittanut sävellys- ja sanoitustyön.”

Kari Kuuva tarjoaa Nuorgamin lukijoille myös kantrimaistiaisen pian julkaistavalta levyltään!

”Tankki täynnä unelmia on laulu, jonka tein Sammy Babitzinin muistoksi hänen menehdyttyään auto-onnettomuudessa 1973. En saanut sitä jostain syystä silloin levyttää, joten tein sen nyt.”

KARI KUUVA

Syntynyt Tampereella 20. helmikuuta 1946.
Kirjoittanut Suomen äänitearkiston mukaan 367 levytettyä kappaletta (lukema ei sisällä 2000-luvulla levytettyjä)! Tunnetuimmat ovat itse levytetty Tango pelargonia ja Sammy Babitzinin Daa da daa da.
Oma levytysura alkoi vuonna 1964 ja se käsittää toistaiseksi 139 kappaletta.
Kantrikappaleita on Jarno Sarjasen lisäksi syntynyt muun muassa Jukka Raitaselle, Kari Tapiolle, Jyrki Härköselle, Matti Eskolle ja Kake Randelinille.
Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1971? ”Säveltäjänä rakastin hyviä melodioita ja olin tietenkin Beatles-fani. Bändin lopetettua nousivat poplistallani kärkipaikoille muun muassa Elton John ja Gilbert O’Sullivan. Olin myös jo hyvin varhain suuri bossanovan ystävä. Antônio Carlos Jobimin musiikki jaksoi kiehtoa, kuten myös bossan kaupallisemmat sovitukset tyyliin Sérgio Mendes & Brasil 66. Kantrin puolella suosikkejani olivat muun muassa Glen Campbell, Bobbie Gentry, John Denver ja kantri-folkmies Gordon Lightfoot.”
Miltä nykyinen popahtava Amerikan kantri vaikuttaa? ”Sanotaan näin, että ns. popkantri on mielestäni useimmiten kivempaa kuultavaa kuin pelkkä liukuhihnapop. Todella hyvää popahtavaa ja rokahtavaakin kantria alkoivat kehiin tuoda 1990-luvun lopulla esimerkiksi Shania Twain ja Keith Urban, joista pidän kovasti. Minusta on hienoa kuulla myös uuden aallon kantribändejä. Rascal Flatts ja Dixie Chicks ovat tehneet huikeata uraa, ja Eli Young Band, The Band Perry ja Zac Brown Band ovat suuria suosikkejani. Perinteinen kantri säilyy aina, joten uusille raikkaille tuulille on tilaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Bogart Co. – Princess (1985)

Vanhan rakkauden jälki on seurannut Ressua vuosikymmenten halki

1980-luvulla suomalainen musiikkivienti otti hapuilevia ensiaskeleitaan. Useimmiten ne johtivat harhaan. Kansainväliset markkinat ummistivat silmänsä täkäläisiltä yhtyeiltä, eikä takaportti auennut edes Euroviisujen kautta. Vientitoivojen toimintaa ohjasivat mielikuvat, hatara usko ja naiivi yritteliäisyys. Anglosaksisen kulttuurin dominoimassa maailmassa näillä eväillä pääsi töin tuskin kotikatua kauemmas.

Silti kunnianhimoisimmat jaksoivat yrittää.

Yksi avoimimmin ulkomaille tähyillyt orkesteri oli turkulainen Bogart Co., joka rynnisti hiuspehkot hulmuten kansainvälisen tanssimusiikin kilpakentille. Levyjä purkitettiin Tukholmassa ja Lontoossa, ja musiikkivideoita kuvattiin Kanarian saaria myöten. Samaan aikaan kotimaassa heiluivat pilkkakirveet. Yhtyeen avoin kaupallisuus, värikylläisyys ja hyväntuulisuus tuntuivat rikkovan kaikkia suomalaisen rock-maailman kirjoittamattomia lakeja.

Läpimurto jäi haaveeksi, mutta vika ei ollut suoranaisesti sisällössä. Jos Suomesta olisi löytynyt todellista vientiosaamista, olisi Bogart Co. voinut osua samaan kultaiseen diskosuoneen kuin vaikkapa Modern Talking. Hullunrohkean asenteen lisäksi yhtyeellä oli nimittäin taskussaan todellinen valtti – kansainväliset mitat täyttävä hittikappale.

Neonvärisen humun takana, tuulipuvun tuolla puolen soivat särkyneen rakkauden sävelet. Siellä hymyili surumielistä hymyään kaunis ja kaivattu prinsessa.

Turusta Tukholmaan

Kun Bogart Co. julkaisi Princess-singlensä alkuvuodesta 1986, yhtyeellä meni lujaa. Sen kakkosalbumi, Dance Station (1985), viihtyi Suomen albumilistalla ja avaussingle All the Best Girls villitsi tanssilattioilla. Menestys maistui viisikolle, sillä vain paria vuotta aiemmin sen debyytti (No 1, 1983) oli flopannut niin pahoin, että levy-yhtiöt olivat jättäneet yhtyeen tuotantosuunnitelmiensa ulkopuolelle. Dance Stationin avulla orkesteri tuntui pääsevän vihdoinkin lähelle suurta unelmaansa.

”Meillä oli alusta asti selkeä päämäärä. Me haluttiin tehdä kansainvälistä musiikkia, mutta Suomessa ei ollut mielestämme osaamista sellaiseen. Wigwamit ja muut olivat tehneet järjettömän kovia juttuja, mutta modernia ja ajan hermoilla ollutta soundia ei löytynyt mistään.”

”Näin sitten ruotsalaisessa Secret Servicessa soittaneen Ulf Wahlbergin eräillä tv-studioilla. Kävin kysymässä häpeillen, kiinnostaisiko häntä tuottaa musiikkiamme. Olin varma että mies käskee suksimaan ties minne, mutta sehän pyysikin lähettämään nauhan. Lähetin All the Best Girls -demon, ja kun soitin perään jonkun ajan kuluttua, Uffe kehui materiaalia ja suostui tuottamaan musiikkiamme.”

”Ongelmana oli kuitenkin raha. Meiltä puuttui levy-yhtiö ja paineet sen löytämiseksi kasvoivat. Me käytiin läpi kaikki suomalaiset firmat, mutta niissä sanottiin vaan että ’hyvä bändi mutta ei kiinnosta’. Ilmeisesti yhtiöt olivat pelästyneet ensimmäistä levyämme. Se ei juuri liikkunut, eikä siitä oikein tykätty. Olisi pitänyt laulaa rockia suomeksi.”

”Onneksi lopulta Matin ja Tepon levy-yhtiössä Teppo oli sitä mieltä, että tää on hyvä homma. Niiltä saatiin rahaa ja päästiin Tukholmaan tekemään levyä.”

Lopputulos, Dance Station, on hämmästyttävän linjakas ja onnistunut levy. Vaikka 1980-luku on kiinnittynyt paksuksi pakkeliksi levyn pintaan, ovat sen äänimaailma ja kappalemateriaali kestäneet aikaa hyvin. Huolellinen jälki ja suuri sointi palvelivat myös yhtyeen visiota. Orkesteri oli päättänyt valloittaa ulkomaat niiden omilla keinoilla. Kansainvälisyyden haasteeseen saattoi vastata vain lähtemällä leikkiin mukaan.

”Kuuntelin noihin aikoihin vaikka mitä, mutta lähtökohtanani oli aina pop. Valtaosa suosikeistani tuli ulkomailta, joten oli luontevaa, että halusimme kuulostaa samalta kuin ne.”

”Halusimme aktiivisen tuottajan ja oli hienoa päästä työskentelemään sellaisen miehen kanssa, jonka bändiä olin ihaillut. Uffe toi meidän juttuihin sellaista Juno- ja Jupiter-synamaailmaa. Se funtsasi kuitenkin paljon enemmän biisien rakenteita kuin soundijuttuja. Mehän sitä vastoin riehuttiin kaikkien efektien kanssa. Uffe joutui oikeastaan kantamaan huolen siitä, että saatiin ylipäänsä biisit kasaan.”

”Me oltiin usein sitä mieltä, että kukaan muu ei tee näitä asioita niin hyvin kuin me. Olihan se aika vääristynyttä, mutta nuorilla artisteilla pitää olla kovaa uhoa, jolla ne jaksaa alkuvaikeuksien läpi. Meillekin tuli niin paljon kaikenlaista niskaan, että piti uskoa hulluna omaan tekemiseensä. Ja kyllä me uskottiinkin.”

Vientitoivot maailmalla. Bogart Co.:n kulta-aikoina sekä soundit että kampaukset olivat suuria. Studiossa Sam Eagle, Reddie Redford, Johnny Gustafsson, Guy Stoneman ja Vinnie Lane.

Katkelma päiväkirjasta

Princess ei kuitenkaan kertonut uhosta tai edes heijastellut sitä. Laulun taustalta löytyi omakohtainen ja tuttu tarina menetetystä rakkaudesta ja sen korventavasta jälkipoltosta. Tarinan henkilökohtaisuudesta kertoo se, että vuonna 1988 Ressu kirjoitti sille sisarlaulun Where Are You, jossa hän palasi Princessin tunnelmiin ja muotokieleen pienen ajallisen välimatkan takaa. Samaa teemaa käsitteli myös debyyttilevyltä löytynyt My Princess.

”Princess on ensimmäisiä tekemiäni biisejä. Laulu on kuin päiväkirjani sivuilta, vaikka en koskaan päiväkirjaa kirjoittanut. Ei se tietenkään sanasta sanaan ole totta, vaan eipä noita asioita tarvinnut parikymppisenä kauheasti dramatisoidakaan. Kerronnan kypsyys ei huimannut päätä, mutta vilpittömyyttä oli senkin edestä.”

”Nauhoitin kappaleen demoon auttavat soinnut pienellä keyboardilla ja lauloin melodian siihen päälle. Varsinainen sovitus tehtiin treenikämpällä. Totta kai studiossa viilattiin soundia, sillä Uffella oli paljon sanottavaa siihen syntikkamaailmaan, mutta bändikämppäsovitus antoi lopulliset suuntaviivat.”

”Bändi otti laulun hyvin vastaan, enkä pelännyt missään vaiheessa, että laulu olisi liian erilainen. Me tehtiin aina liiankin paljon kaikenlaista, eikä kukaan meistä ollut sellainen puristi, joka kelpuuttaa vain tietynlaisia lauluja.”

Dance Stationin energisessä maailmassa Princessin pehmeä pumppaus ja herkistynyt tulkinta erottuvat selvästi. Samalla kappale on kuitenkin saumaton osa levykokonaisuutta; nöyrä hengähdystauko, jonka voi tulkita myös viimeiseksi silaukseksi. Laulua kuunnellessa on edelleen helppo tavoittaa se hartaus, jolla kappaletta on tehty.

”Laulun äänimaailma on tarkoituksella pehmeä, vaikka me haluttiin tehdä kappaleesta tanssittava. Se oli pakko jättää tuollaiseksi. Biisin luonne olisi kärsinyt niistä kovista biiteistä, joita laitoimme muille Dance Stationin kappaleille.”

”Kun Princessia nauhoitettiin, Uffekin tajusi, että laulu on minulle tärkeä. Se keksi, että jumalauta, nyt vähennetään valoja. Mulla rupesi laulaminen menemään entistä vaikeammaksi, ja kun Uffe otti loputkin valot pois, mä itkin jo niin paljon, ettei laulamisesta tullut yhtään mitään. Se sessio jouduttiin keskeyttämään. Jatkettiin sitten, kun pystyin laulamaan taas vähän.”

Olennainen osa Princessin tenhovoimaa on sen video, jonka tyylikkäät nyanssit – laulun tahdissa vilkkuvat liikennevalot, balettitanssijan unenomaiset hypyt ja pyörivä prinsessanukke – istuvat kappaleen kerrontaan mestarillisesti. Paradoksaalista kyllä, 1980-lukulaisen räikeyden perikuvaksi ikonisoitunut Bogart Co. vastasi Princessin videolla hienoimmasta visuaalisesta jäljestä, jonka vuosikymmen suomalaiseen populaarikulttuuriin jätti.

”Videon teki Tapanisen Juha Helsingistä. Luin iltapäivälehdestä, että hän oli voittanut jonkun palkinnon, ja otin yhteyttä. Ainoana ongelmana oli jälleen raha puute. Halusimme kilpailla kansainvälisten artistien kanssa, joten videonkin piti näyttää joltain, vaikka budjetti oli ihan eri luokkaa. Tappi onnistui kuitenkin hyvin. Se ymmärsi laulun tunnelmaa ja sillä oli hyvä visio.”

Juha Tapanisen ohjaama Princess-video tihkuu kaipausta ja etääntymisen tragiikkaa.

Aavan meren tuolla puolen

Dance Station saattoi olla Suomen ensimmäinen kansainvälistä tasoa lähennellyt tanssipoplevy. Levyä ei otettu kuitenkaan vastaan yksinomaan kiitellen. Vaikka albumi löysi nopeasti tiensä ihmisten soittimiin, päätyi yhtye kriitikoiden hampaisiin. Räikeät mielipide-erot osoittivat, että Bogart Co. oli pohjimmiltaan rohkea ja kiinnostava yhtye, joka teki asioita toisin. Sen Herreys-henkiset koreografiat, maidonvalkea julkisuuskuva, häpeilemätön pop-asenne ja korskea ulkoasu kyseenalaistivat virkistävällä tavalla suomalaisen rock-maailman totunnaisuuksia.

”Jotkut karsastivat meitä ja jotkut rakastivat. Kriitikot pitivät meitä lähinnä hyvänä haukkumisen kohteena, mutta yleisö löysi meidät siitä huolimatta. Kun jälkeenpäin miettii, niin monta asiaa olisi voinut tehdä eri tavalla, mutta sitten oli asioita, joita ei olisi missään nimessä kannattanut tehdä toisin. Erilaisuus oli valttimme.”

”Luulen, että meidän juttua on alettu ymmärtää vasta myöhemmin. Totta kai meidän fanit, joita oli älyttömästi, jakoivat näkemyksemme jo silloin, mutta ne ajattelivatkin vain että ’tää on hyvä biisi ja noi esiintyy hienosti’. Toimittajista vasta nykyinen sukupolvi on tainnut tajuta, mistä meissä oli kyse.”

”Olihan se välillä turhauttavaa, mutta kyllä kaikki kääntyi bändin kannalta positiivisen puolelle.  Jos me olisimme tehneet niin kuin muut rakkaassa kotimaassamme neuvoivat, niin tuskinpa olisimme myyneet yhtä paljon levyjä tai saaneet yhtä paljon väkeä keikoille.”

Vaikka Bogart Co.:n lähtökohtia on opittu ymmärtämään, elää yhtyeen perintö myös toista elämää. Orkesterin riikinkukkomaiset promokuvat kiertävät pitkin internetiä, ja orkesteria käsitellään tämän tästä esimerkkinä siitä, mikä kaikki suomalaisessa musiikkimarkkinoinnissa meni aikoinaan pieleen. Samalla Bogart Co.:n tekemisistä välittyvä kotikutoisuus on herttainen muistutus niistä realiteeteista, joiden varassa suomalainen populaarikulttuuri opetteli maailman tavoille.

”Kyllähän me mietittiin ihan pirusti, miten asiat pitäisi tehdä, ja tehtiin asiat sitten omalla tavallamme.  Vuonna 1987 meille tuli brittimanageri, joka ihmetteli meidän touhuja ihan helvetisti. Se sanoi, että jos teidän täytyy pukeutua hullusti, niin voisitteko pukeutua edes vähän vähemmän hullusti.”

”Kerran se näki meidät keikalla Forssan kuplahallissa ja ihmetteli että ei hemmetti, bändi näyttää tolta, mutta väkeä on silti noin paljon. Siinä taisivat kulttuurit kohdata.”

”Silloin kaikki oli sellaista kokeilemista. Me halusimme breikata ulkomailla, mutta se ei ikinä onnistunut. Eihän se ole tietenkään muiden vika kuin meidän, mutta…”

”Siinä oli kaikenlaista. Esimerkiksi All the Best Girls nousi Saksan sinkkulistalla 30:n tuntumaan, kun se vedettiin yhtäkkiä pois markkinoilta. Saksassa oli jo valmiiksi Bogart-niminen yhtye ja siitä oli tulossa oikeushässäkkä. Keski-Euroopan valloitus jäi siihen.”

”Englannissahan meiltä vaihdettiin nimi jostakin syystä. Zap and Go! Joku elokuvayhtiö oli ilmoittanut, että me ei voida käyttää Bogart Companya. Eihän nimellä olisi periaatteessa ollut meille merkitystä, sillä kukaan ei tuntenut meitä siellä, mutta emme me halunneet vaihtaa sitä. Meillä oli levy julkaistuna ja olimme mielestämme matkalla jonnekin.”

Jälleen yhdessä. Dance Station vierailulla Ressun studiolla syksyllä 2012.

Prinsessan monet kasvot

Bogartin Co.:n liito katkesi kuuden albumin jälkeen vuonna 1989. Samoihin aikoihin Ressu käynnisteli menestyksekästä soolouraa, joka teki hänestä yhden 1990-luvun äänistä Suomessa. Bogartilaisten kanssa syntyi puolestaan tuotantotiimi RELS, joka siirsi Suomen muutaman vuoden kuluttua eurodance-aikaan nimellä Sound of R.E.L.S..

Sekä Sound of R.E.L.S. että Ressun sooloura perustuivat osin kierrättämiseen. Soolouransa tukipilareiksi Ressu pystytti coveroituja voimaballadeja, Sound of R.E.L.S. puolestaan versioi muun muassa Bogart Co.:n vanhoja kappaleita. Uudelleentulkintojen joukossa oli myös Princess.

Kolmannen elämänsä Princess aloitti vuonna 2009, kun Ressu levytti kappaleen suomeksi Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa.

”Itse asiassa mä odotin pitkään, että joku nuori poppari tekisi oman versionsa Princessista.  Mutta kun sitä ei alkanut tulla, niin me tehtiin se itse. Se Sound of R.E.L.S.:in versio oli lähinnä tuotannon päivitys, mutta kun ryhdyttiin tekemään laulua Jussin kanssa suomeksi, halusin että siihen tulee uusi teksti, joka ei pohjaa tähän vanhaan stooriin.”

”Mun mielestä lauluja pitää versioida uudestaan. Maailma on täynnä hyviä biisejä, eikä niitä saisi unohtaa sitten kun niiden aika on ohi. Mä olen tehnyt paljon covereita ja pukenut niille tavallaan uudet vaatteet. Jos joku biisi on hyvä, niin sen voi tehdä monella tavalla. Esimerkiksi Prinsessaan olen todella tyytyväinen. Uusissa versioissa täytyy olla kuitenkin joku idea, joka antaa niille oman elämän. Pelkkä kopiointi ei riitä.”

”Virossahan artisti nimeltään Mari-Leen teki kappaleesta oman versionsa (Printsess, 2008). En oikein tiedä sen taustoja, mutta annoin sille luvan kuultuani, että se oli aikaisemmin tehnyt Dingon Autiotalon. Mun mielestä on yksinomaan hienoa, että laulut elävät tällä tavalla.”

Nykyisin Ressun pääprojektina on Ressu ja Jussi -duo. Vaikka kaksikon suosio pohjautuu suurilta osin heidän itsensäkin tiedostamaan nostalgia-arvoon, on taiteilijoiden katse tulevassa. Tämä kuvaa Ressun musiikillista filosofiaa. Hänen mielestään lauluja pitäisi katsoa uusista perspektiiveistä sitä mukaa kuin vuodet ja muodit vaihtuvat.

Eteenpäin suunnattu katse tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että Bogart Companya tuskin saadaan takaisin, vaikka yhtyettä osattaisiin ehkä arvostaa toisella tavalla kuin 25 vuotta sitten.

”Me ollaan kyllä tehty 2000-luvulla joitakin keikkoja. Vähän väliä ihmiset toivovat, että kasaisimme rivit uudestaan, mutta se olisi aika iso projekti. Me ollaan hyvissä väleissä, mutta kaikilla on omat kuvionsa.  Mulle on nyt tärkeintä se, mitä me tehdään Jussin kanssa, joten Bogart ei ole tässä vaiheessa relevantti. Se ei ole kombona sellainen, että sillä olisi jatkuvuutta.”

”Sen sijaan Princess seuraa minua koko ajan, always. Se on ollut monelle kuulijalle lohdun tai lohduttomuuden lähde, joten pidän sitä siksikin mukana. Ja onhan se mulle tärkeä laulu, vaikka sanat ovat vaihtuneet. Siellä pohjalla on aina se sama biisi.”

”Ei se kuitenkaan saa tunteita purkautumaan niin valtoimenaan kuin silloin joskus. Asiat eivät pysy samanlaisina ihmisen päässä tai missään muuallakaan. Muutenhan me oltaisiin edelleen kaikki rakastuneita siihen ensimmäiseen tai toiseen tai kolmanteen tyttöystävään ja kaikki olisi päin hemmettiä elämän loppuun asti. Ei voisi hyväksyä enää koskaan ketään muuta. Mutta ei se mene näin. Onneksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Ressun ja Jussin versio Prinsessasta kertoo kokonaan toisen tarinan.

RESSU (Reddie Redford)

Oikealta nimeltään Esa Mäkelä, syntynyt 30. Heinäkuuta 1961 Turussa.

Bogart Co:n laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Osa Bogart-miehistöstä koostunutta RELS-tuotantotiimiä, joka on muun muassa tuottanut Matti Inkistä, MC Nikke T:tä ja Neon 2:ta sekä levyttänyt nimillä Boozin Bang N Dance Crew ja Sound of R.E.L.S..

Menestynyt sooloartisti, joka on julkaissut viisi soololevyä ja useita kokoelmia. Keikkailee nykyisin Neon 2:sta tutun Jussi Rainion kanssa. Ressulta ja Jussilta on ilmestynyt kaksi levyä sekä joitakin singlejä.

Kirjoittanut FC TPS:n maalilaulun Sydän rinnassa. Bogart Co:n C’mon Baby -laulun säveleen tehty C’mon Tepsi on soinut TPS:n jääkiekko-otteluissa.

Princess viidellä sanalla: ”Aito, alkuperäinen, voi että ah.”

Millainen ihminen olit vuonna 1985? ”Aika paljon rohkeampi. Nykyisin mietin enemmän, voinko tehdä jonkun asian vai en.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? “Intoilin todella paljon Paul Youngista, Duran Duranista, Spandau Balletista, Howard Jonesista ja Tears for Fearsista. Lisäksi olen aina pitänyt Paul McCartneysta, niin persoonana kuin laulajanakin.”

Toivebiisi: ”Bruce Springsteenin The Riverissa on sellainen lataus, melodia ja sanat, joille olen aina herkistynyt. Mun ensimmäisessä vuokrakämpässä oli vanha piano, jota taoin vajavaisilla soittotaidoillani ja lauloin Riveria itku kurkussa. Nykyisin pystyn laulamaan sitä jo itkemättäkin. Toinen tärkeä laulu on Paul McCartneyn Waterfalls. Siinä on mun mielestä hieno filosofia, vaikka se onkin vähän sellainen 20 sentin ajatelma. Waterfalls ei ollut koskaan iso hitti, mutta kolahti minuun henkilökohtaisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Jaakonaho esitteli vuonna 1996 toisilleen Jonna Tervomaan ja Tuure Kilpeläisen. 16 vuotta myöhemmin ovat kaikki kolme piirtäneet oman vahvan jälkensä suomalaiseen pop-musiikkiin.

Suomalainen pop-yleisö yllätettiin housut kintuissa talvella 1997. Ikätovereidensa lapsitähtenä muistaman Jonna Tervomaan single Suljettu sydän lävähti vahvojen kitaravallien kanssa kuulijoiden korviin tyylillä, jota ei suomenkielisessä pop-musiikissa ollut aiemmin kuultu, etenkään naislaulajan esittämänä.

Kappaleen esittäjä oli monelle kuulijalle tuttu lapsuudesta, mutta biisin tekijät, säveltäjä Tuure Kilpeläinen ja sovittaja/tuottaja Jussi Jaakonaho, olivat vielä tuolloin varsin nimettömiä uuden polven muusikoita.

”Olin tavannut Jussi Jaakonahon jo vuonna 1994 Rumban pikkuilmoituksen kautta, jossa etsittiin muun muassa Tom Waitsia, R.E.M.:iä ja Captain Beefheartia diggailevaa laulajaa. Meillä olikin Jaakonahon kanssa Salamanteri-niminen orkesteri, jonka keikkasetissä Suljettu sydän roikkui pitkään. Olin tehnyt sen mökillä kesällä 1995 aivan vain kitaraa rämpyttämällä. Kappale oli siis silloin eräänlainen hetkensä lapsi”, Kilpeläinen muistelee vajaat 20 vuotta myöhemmin.

Jaakonaho johdatti kaksi ”junantuomaa”, forssalaisen Tervomaan ja kouvolalaisen Kilpeläisen, yhteistyöhön.

”Tapasimme Jonnan kanssa ensimmäisen kerran juuri Suljettu sydän -biisiin liittyen Café Tin Tin Tangossa. Puhuimme siellä lähinnä teksteistä. Suljetun sydämen alkuperäisestä versiosta jäi jäljelle oikeastaan vain kertosäe ja tuo ’kaikkihan sen näkee’ -hokema. Biisin alkuperäinen teksti oli jollain tapaa kevyempi, arkisempi. Jonna toi sanoitukseen yleismaailmallisempaa ja syvällisempää otetta”.

”Olin noihin aikoihin vielä musiikintekijänä varsin pihalla. En yhtään tiennyt mitä haluan, joten oli hyvä, että ne biisit kaikkine muutoksineen esitti juuri Jonna. Suljetun sydämen tavoin Likaisen miehen ja monen muunkin biisin näkökulma muuttui kiinnostavammaksi naisen laulamana”, Kilpeläinen kertoo.

Tervetullut biisi toimittajillekin

Jonna Tervomaan päätyminen yhteistyöhön juuri Kilpeläisen ja Jaakonahon (sekä levyllä soittavien Sampo Haapaniemen, Anssi Växbyn ja Mikko von Hertzenin) kaltaisten omaehtoisten muusikoiden kanssa ei ollut jälkikäteen ajateltuna mikään itsestäänselvyys. Se kuitenkin kertoo siitä, miten vahva oma näkemys Helsinkiin opiskelemaan muuttaneen Tervomaan toimintaa ohjasi. C-luokan Poptori-humppa-artistiksi tai entiseksi tenavatähdeksi ajautuminen ei ollut Tervomaan mielestä todellinen uhka.

”Olihan sedillä kaikenlaisia visioita, joo. Monenlaista vääntöä oli ja joitain kokeilujakin. Polygramilla sain vihdoin läpi ajatuksen siitä, että koko jutun voi unohtaa, jolleivät he hyväksy sitä, että teen vain sellaista, minkä tunnen omakseni. Kesti aika kauan löytää sopivat biisinkirjoituskumppanit, mutta tuskinpa itsekään olisin aiemmin ollut valmis artistiksi.”

”Suljettu sydän oli tässä kehityksessä aivan avainbiisi. Luulisin, että levy-yhtiössäkin valkeni vasta biisin myötä se, mitä halusin. Me teimme näitä biisejä varsin pimennossa, mutta kyllähän Suljettu sydän sitten heillekin kelpasi”, Tervomaa naurahtaa.

Tervomaan ja Kilpeläisen kohtaaminen oli siis täydellinen musiikillinen ”Kismet”. Suljettu sydän kolahti myös tekijöilleen itselleen.

”Muistan, kun Jussi soitti ensimmäistä kertaa sitä minulle Vanhan kuppilassa korvalappustereoilla. Olin vain että ’Wau!’. Biisi kuulosti niin raikkaalta. Kukaan ei ollut tehnyt tuollaista aiemmin tässä maassa. Biisi oli samalla myös eräänlainen virstanpylväs naisten esittämässä Suomirockissa”, Kilpeläinen tuumaa.

”Eikä vain naisten, vaan aivan kenen tahansa tekemässä suomalaisessa musiikissa! Itse muistan kuulleeni biisin ekan kerran Radiomafian Jööttiä vai Jautaa -ohjelmassa. Istuin keittön lattialla ja jännitin aivan älyttömästi! Biisi tuntui olevan kuitenkin heti hyvin tervetullut. Tuolloin elettiin kotimaisen musiikin saralla nosteaikaa ja toimittajatkin vaikuttivat olevan aina tosi fiiliksissä, kun tuli jokin uusi kotimainen albumi”, Jonna kertoo.

”Totta. Radiomafian Satu Keto oli suoraan yhteydessä minuun kertoakseen että ’tänään se tulee’. Vaikea kuvitella, että moista tapahtuisi enää nykyisin”, Kilpeläinen vahvistaa.

1990-luvun lopulla Tuure Kilpeläinen vasta etsi musiikillista identiteettiään.

”Jussi Jaakonaho -soundia” laajalla kaistalla

Suljettu sydän päätyi itseoikeutetusti Tervomaan aikuisiän uran avanneelle albumille (Jonna Tervomaa, 1998), ja on kuulunut Jonna Tervomaan keikkarepertuaariin aina ilmestymisestään lähtien.

”Kyllähän se miltei joka keikalla vedetään. Se on hyvä biisi siinäkin mielessä, että sen voi esittää niin monella tapaa. Koskaan sen esittäminen ei tunnu yhdentekevältä. Siinä on myös hyvä osallistumistempo, levyversio kuulostaakin tänä päivänä todella hitaalta.”, Jonna kertoo.

”Sen biisin teossa ovat olleet tähdet kohdillaan. Yhäkin kun laittaa biisin soimaan kovalla volyymillä, niin sieltä vyöryy sellainen harvinaislaatuinen raikas energia, joka imaisee kuin kärpäspaperi. Totta kai siinä on hieman jo nostalgialisääkin, mutta onhan biisi kestänyt hyvin aikaa”, Kilpeläinen täydentää.

Kaksikko korostaa Jussi Jaakonahon panosta kappaleen lopullisessa ulospanossa ja muotokielessä.

”Suljettu sydän lanseerasi tämän ’Jussi Jaakonaho -soundin’ laajalla kaistalla. Ei siihen aikaan ‒ levyttävistä bändeistä ainakaan ‒ kukaan soittanut kitaraa samalla tapaa. Jussihan oli meistä myös ainoa, joka oli opiskellut äänittämistä edes jonkin verran. Hänessä oli sellaista ihastuttavaa nörttiyttä; jos tarvittiin jokin hörpötin, niin Jussi kaivoi sen kyllä esiin. Ja jos Jussi olisi tässä, hän varmaankin manaisi nyt biisiin laitettua kalkatusta ja konepuksutusta. Oliko se sitten se ’rahiseva luuppi’”, Jonna ja Tuure nauravat.

Biisistä tehty video näki julkisuuden valon vasta huomattavasti myöhemmin, vuonna 2008 julkaistun Lemmikit-kokoelmalevyn myötä. Tervomaa ei ole vieläkään videosta kovin innoissaan, vaikkei lopputulos sentään aivan kelvoton ole.

”Se oli todella surullinen sessio. Olisihan siitä biisistä voinut tehdä hieman paremmin aikaa kestävän videon. Ajatuksena oli tehdä se yhdellä otolla, mutta mukana ollut cd-soitin pomppi ja pätki koko ajan, joten huulisynkasta ei ollut tietoakaan. Lisäksi ohjaajalla oli kauhea kiire lentokentälle. Olin myös artistina silloin nuori, kokematon ja epävarma ‒ oli kauheita paineita jo sellaisestakin, että paljonko saa näkyä ihoa paidan ja housun välistä”, Tervomaa huokailee.

Menestyksen tuuli alkoi tuivertaa Jonna Tervomaan hiuksia heti Suljetun sydämen ilmestyttyä.

Musiikin vuoksi, elämän ehdoilla

Suljetun sydämen julkaisun jälkeen Tervomaan ja Kilpeläisen urat ovat edenneet varsin erilaisia latuja. Tervomaa jatkoi uraansa monilla taiteellisesti ja kaupallisestikin menestyneillä albumeilla, kun taas Kilpeläinen oli pitkään kaukana parrasvaloista. Tervomaan viimeisin levy (Parempi loppu) on kuitenkin jo vuodelta 2007. Keikkojakin Tervomaa on heittänyt viime vuosina harvakseltaan.

”Minähän en ole ikinä tehnyt hirveästi keikkoja. Olen varonut polttamasta itseäni loppuun. Olen aina halunnut, ettei lavalle nouseminen ole yhdentekevä asia. Olen tajunnut, etten tule elämässäni tekemään varmasti mitään muuta tällä samalla intensiteetillä. Musiikin tekeminen ja sen esittäminen on mun ’se juttu’ ja sitä on suojeltava.”

”Viime vuodet olenkin puuhannut muita asioita ‒ muun muassa kasvattanut yhden ihanan tyttären kolmevuotiaaksi. En ole pystynyt enkä halunnutkaan riuhtaista itseäni nykyisestä elämänkuviosta, johon suhtaudun myös antaumuksella. Putsasin jokunen vuosi sitten pöydän aivan tietoisesti kaikesta, tauko vain venyi aiottua pidemmäksi. Nyt asiat ovat kuitenkin jälleen etenemässä. Mitään julkistettavaa ei vielä ole, mutta erityisesti tärkeät tuottaja-asiat alkavat hiljalleen hahmottua,” Jonna kertoo.

Kilpeläinen pääsi puolestaan usean matalan profiilin levyn jälkeen todelliseen cross over -suosioon Linnan juhlien esiintymisen ja Kaihon Karavaani -yhtyeensä myötä. Kilpeläinen takookin nyt, kun rauta on kuumaa, ja uusin, epäilemättä myös melkoisia kaupallisia odotuksia mukanaan kantava Afrikan tähti -levy on juuri ilmestynyt.

”Oma tekeminen on vasta viime vuosina kiteytynyt. On löytynyt ne tekemisen tavat, jolloin on itsensä ytimessä. Nyt se koko valtava musiikillinen aava meri on edessä” Kilpeläinen maalailee.

Jussi Jaakonaho on edelleen läheinen työtoveri Kilpeläiselle, sillä hän on äänittänyt kaikki miehen albumit.

”Jussi on oikeastaan bändin seitsemäs jäsen. On hirveän tärkeää, kuka nappuloissa on. Olemme myös yhdessä koko ajan tien päällä ja bändin kanssa tarkoituksellakin matkustetaan pienellä Ford Transitilla, jolloin kaikkien päät surraa kosketusetäisyydellä toisistaan. Tilanne on nyt ihanteellinen ja auki moneen suuntaan. Pääsemme tekemään musaa, joka on lähellä ihmistä ‒ mennään soittamaan sitten yökerhoihin, rokkiklubille tai vaikka Särkän lavalle. Meihinhän on laitettu jotain ’uuden iskelmän’ leimaa tai ansiomerkkiä, aivan miten vaan. Itse koen vain hienoksi, että olemme nyt hieman tällaisissa Agents-ympyröissä”, Kilpeläinen hymyilee.

Suljettu sydän toi Tuure Kilpeläisen ja Jonna Tervomaan yhteen myös syksyllä 2012. Kuva: Sami Perttilä.

Jonna Tervomaa & Tuure Kilpeläinen

Jonna Tervomaa on syntynyt 7. Tammikuuta 1973 Forssassa, Tuure Kilpeläinen 29. kesäkuuta 1970 Uudessakaupungissa.

Tervomaa tuli alkujaan tutuksi lapsi- ja teinitähtenä, jolloin hän levytti kolme albumia. Aikuisiän ura on tuottanut toistaiseksi viisi pitkäsoittoa ja kokoelman.

Tuure Kilpeläinen on julkaissut kuusi soololevyä, joista vuonna 2011 julkaistu Erämaa on myynyt platinaa. Lisäksi Kilpeläinen on kirjoittanut musiikkia lukuisille artisteille.

Millaista musiikkia Jonna Tervomaa kuunteli vuonna 1996: ”Noihin aikoihin tuntuu tulleen todellinen musiikkiryöppy ulkomailta ja totta kai se vaikutti omaankin musiikkiin. Silloin ostin levyjä ja kävin keikoilla huimaan tahtiin. Neil Young, Tom Waits, R.E.M., The Band ‒ ja Captain Beefheart erityisesti Jussin vaikutuksesta. Itselleni olivat tärkeitä myös naispuoliset singer/songwriterit, kuten Aimee Mann, Julianna Hatfield ja Sheryl Crow.

Toivebiisit:

Kilpeläinen: ”Ashimban Wakukaya. Olen kuunnellut viime aikoina todella paljon afrikkalaista musiikkia. Jussi Jaakonaho on tälläkin levyllä mukana. Meillähän on eräänlainen 20-vuotistaiteilijajuhla parin vuoden päästä Jussin kanssa. Sellainen visio on nyt, että sen kunniaksi voisi tehdä jotain maailmanmusiikkiin liittyvää yhdessä.”

http://soundcloud.com/jaakonaho/ashimba-wakukaya/s-VqCNv

Tervomaa: ”Caetano Veloson Cucurrucu Paloma.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Suomenkielisen brittipopin kirkkain helmi näki päivänvalon Haukiputaalla.

Aknestik ei ollut enää mikään Vuoden Uusi Tulokas ryhtyessään äänittämään Aallonmurtaja-albumiaan loppuvuodesta 1997. Jälkikäteen on helppo nähdä yhtyeen olleen viidennellä levyllään uransa primessa niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin – löytyihän levyltä tekijöilleen mukavat Gramex-korvaukset tuleviksi vuosikymmeniksi taannut Suomirokkia-hitti sekä monia jyhkeän komeita Suomipop-helmiä.

Missä on mun sinitaivas? on eräs noista Aknestikin kultakauden biiseistä, jotka ovat vain kasvaneet korkoa matkan varrella. Kappaleen moniselitteinen sanoitus, aikalaistensa läpi suodatettu melodinen kitaravalli ja edelleen tyylikkäältä näyttävä video saavat palaamaan laulun pariin vielä lähes 15 vuotta sen ilmestymisen jälkeenkin.

Aknestikin laulaja-basisti Jukka Takalo muistaa laulun syntyajat hyvin, sillä Aknestikin ura oli tuolloin eräänlaisella vedenjakajalla.

”Meillä oli tuohon aikaan – ainakin omasta mielestämme – jotenkin väärä imago. Me koimme ihmisten näkevän meidät joinain villasukkapoppareina, jotka laulavat kaloista kertovia lauluja! Ajeltiin taas joltain keikkareissulta farmariautolla takaisin kohti pohjoista ja komppikitaristimme Vesa Kupila taisi ensimmäisenä todeta, että asialle täytyy tehdä jotakin.”

”Mietimme eri vaihtoehtoja, mutta totesimme lopulta, että meistä itsestämmehän se lähtee. Aallonmurtaja-levyn tekoon oli hyvät lähtökohdat, sillä Janne Huotari, joka oli oululaisen Soundmix-studion isäntänä tuolloin, suorastaan vaati saada tuottaa ja äänittää levyn ’kun sillä on niin mahtavia biisejä’. Meille varattiin studioaikaa pari viikkoa, mutta käytännössä teimme levyä kolme kuukautta. Huotarihan oli ollut mukana jo aiemmalla Säätiedotuksia merenkulkijoille -levyllämme (1996), jonka tuottaja Niksu Nikula oli menehtynyt odottamatta. Janne tuli näiden sessioiden myötä Aknestikiin myös toviksi basistiksi ja siirryin itse solistiksi.”

1990-luvun loppupuolen musiikillinen ilmapiiri kuuluu Aallonmurtajalla selvästi. Kuulaimmin aikakauden brittipop-vaikutteet kaikuvat juuri Missä on mun sinitaivas? -kappaleessa.

”Oasista ja Kentiä oli kuunneltu joo. Ja jo aiemmin The Curea ja The Smithsiä. Kai Latvalehto (kitaristi ja toinen säveltäjä) oli puolestaan kova U2-fani. Kyllähän meillä oli varsin samanlaiset musiikilliset juuret kuin Oasiksella, joten oli luontevaakin riisua ne villasukat ja siirtyä stadionrockiin, kun ainakin osa biiseistä oli sellaisia jo valmiiksi.”

”Missä on mun sinitaivas? onnistuu tässä hyvin. Oasikselta löytyy vähintään kolmesta biisistä samat sointukulut, Whateverista ja Don’t Look Back in Angerista nyt ainakin. Itsekin olimme jo tätä levyä edeltäneen kokoelmalevyn (Hittejä, piisejä ja hittipiisejä, 1997) bonusbiisillä Neptunuksella hakeneet jonkinlaista Oasis-tunnelmointia.”

Merten kiharapäät uransa vedenjakajalla.

Lohdullista lohduttomuutta

Aknestikin sanoituksista vastasi aina Takalo, mutta sävellystyön muodot Latvalehdon kanssa vaihtelivat suurestikin.

”Jos Kaitsu oli jonkin biisin isä, minun piti kuunnella tarkemmalla korvalla hänen kommenttejaan sanoituksista. Jos biisi oli lähtöisin lähinnä omasta kynästäni, olivat käteni vapaammat. Missä on mun sinitaivas? on sävellyksenä enemmän tätä minun omaa Dylan-osastoani, mutta sanat tein vasta sen jälkeen, kun kappaleeseen oli tullut tuo Kaitsun nostattava kitarajylhyys. Se on siis ehkä puhtain esimerkki meidän yhteistyössä tekemästämme kappaleesta.”

Sanoituksensa puolesta Missä on mun sinitaivas? edustaa korkealentoisempaa Takaloa. Suomirokkia, Muistatko Elina? ja vaikkapa Toukokuussa ovat huomattavasti yksiselitteisempiä pop-sanoituksia kuin maailmankaikkeuteen uppoava Missä on mun sinitaivas?

”Me ollaan pölypallo maailmankaikkeudessa
tai bakteereita Jumalan suussa
Me ollaan lentohiekkaa, me ollaan matkalla
ei tiedetä minne, silti mennään

Missä on mun sinitaivas, missä myrskyinen sää
minne uivat pilvilaivastot, mihin johtaa matka tää

Meidät on kadotettu, hukattu maailmasta
Eikä kukaan kerro mikä on oikein
Meidät on unohdettu, unohdettu ikuisesti
laivaan, jota ei kukaan ohjaa”

”Latvalehdon jylhät kitarat antoivat mahdollisuuden tehdä tuollaisen fiilissanoituksen, jossa on hyvin vähän konkretiaa ja joka antaa kuulijalle valtaa päättää, mistä biisissä lauletaan.”

”Mielikuvista ja tunnelmistahan siinä on kyse. Se on lähinnä kai jokin visio, yksittäinen kuva jostain maailmankaikkeus-ajatuksesta. Joskus sopivalla hetkellä tuntuu, että avaralle taivaalle katsoessa pilvet uivat laivastona kaikki samaan suuntaan. Onhan nuo sanat tarkempaa katsottuna aika ateistisia, mutta niistä pystyy varmasti löytämään jonkinlaista ’lohdullista lohduttomuutta’ – erään levymme työnimenä olikin ’Lohtu’. Minkäänlainen maailmanlopun ja tuhon ajatus ei ollut koskaan sitä, mitä halusimme musiikissamme korostaa. Musiikki voi olla olkapää johon nojata.”

Musiikki tarjosi lohtua ja lupauksen suuresta maailmasta näillekin pohjois-pohjanmaalaisille nuorille.

Aknestikilla oli taipumus täydentää musiikkiaan kuvallisella ilmaisulla. Monet yhtyeen kappaleista saivatkin kylkiäisikseen komeita musiikkivideoita, eikä jo itsessään varsin visuaalinen Missä on mun sinitaivas? tehnyt poikkeusta. Videoiden budjetit eivät päitä huimanneet, mutta tyylikkään ulospanon takana oli runsaasti harrastuneisuutta.

”Video on kuvattu samassa paikassa kuin monet muutkin Aknestik-videot, eli Kiiminkijoen suulla Perämerellä Martinniemen edustalla. Robbie Williamsin Angels-video oli ilmestynyt hieman aiemmin ja tähän haluttiin samanlaista meininkiä. Angelsissahan tyyppi kävelee autiomaassa leuhkan näköisenä. Sävytimme siis kuvaa hieman ruskeaksi, jotta saatiin Kiiminkijokikin näyttämään autiomaalta.”

”Olin jättänyt kirjallisuuden opinnot ja opiskelin 1990-luvulla videontekoa. Ohjasin ja leikkasin Aknestikin videot ja oli kiehtovaa jatkaa sävellys- ja sanoitustyötä vielä kuvassakin – olihan musiikkivideo vielä 1990-luvulla ’se’ juttu. Aknestikin videoissa en ikinä pyrkinyt kuvittamaan sanoitusta tai tekemään videosta biisin mainosta. Luulen, että siksi ne videot ovat säilyttäneet niin hyvin katsottavuutensa. Missä on mun sinitaivas? -videossa piti esitellä se villasukat hyljännyt jylhä rokkimeininki, tietenkin kotimaisemissa. Videota kuvattiin myös Oulussa, koska Haukiputaalla ei ole – ja hyvä niin – riittävän isoja kerrostaloja.”

Video ei ole enää saatavilla

Yön Ollikin tykkäsi

Missä on mun sinitaivas? äänitettiin Aallonmurtaja-albumin ensimmäisissä sessioissa.

”Samoissa sessioissa tehtiin Suomirokkia ja joku kolmaskin biisi. Juha Torvinen oli tuolloin Pokon A&R-henkilönä ja muistan, ettei hän ollut kovin innoissaan Suomirokista; ’Noh, tällaisia biisejä aina välillä syntyy’. Häntä kai hieman ahdisti kun siinä puhuttiin Suomirokista. Mutta Sinitaivaasta hän piti hulluna. Epe Helenius taas diggasi kovasti molemmista ja olikin aivan innoissaan; ’Nyt lähteekin mahtava levy bändiltä! Kaksi kovaa hittibiisiä heti ekassa sessiossa’.”

”Myöhemmin myös Olli Lindholm innostui Sinitaivaasta, ja hän pyysi minua tekemään sanoitukset pariin Yön kappaleeseen. Yö ei tuohon aikaan ollut lähelläkään huippua. Sanoitustarjouksiani ei lopulta käytetty, kun sanoittajaksi jo aiemmin pyydetty Juice Leskinen saikin ryyppyputkensa poikki.”

Sinitaivaan lisäksi Aallonmurtajalta ovat jääneet elämään erityisesti kappaleet Jäänmurtaja, Muistatko Elina? – sekä tietysti Suomirokkia.

”Suomirokkia-biisistä olin tehnyt jo kolme vuotta aiemmin eräänlaisen diskoversion entiseltä Stalker-mieheltä Ilkon Kakelta Raahesta ostamallani syntikalla. Se oli suorastaan Pet Shop Boysia, joka oli juuri tehnyt U2:n kanssa jostain biisistä remix-version. Pyörittelimme näitä biisejä Kaitsun, Haukiputaan The Edgen kanssa ja Huotarin Janne sai lopulta tuottajana käännettyä sen tähän muotoon. Biisissähän pyrin jotenkin ironisoimaan koko Suomirokkia, sillä elettiin aikakautta jolloin Hausmyllyt soivat joka paikassa ja oikea Suomirokki oli mielestäni kadonnut. Suomirokkia oli meille itsellemme lopulta varsin ristiriitainen kappale; yritimme ironisoida Suomirokkia, mutta meistä itsestämme tuli laulun myötä osa sitä.”

”Joitakin biisejä tehtäessä riideltiin kovastikin. Esimerkiksi Elinan toisessa a-osassa halusin välttämättä esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, ja tyttö esittelee kuinka tamppoonia käytetään. Tuottaja ja kitarasankari olivat vaan, että ei vittu, ei tamppoonia voi laittaa pop-kappaleeseen! Itsehän olin vaan, että voi saatanan lestadiolaiset, mikä teihin on tullut? Jouduin kirjoittamaan sen sitten uusiksi, ja kyllähän se kieltämättä parani. Se ei ollut siis levy-yhtiön sensuuria, vaan lestadiolaisten bändikavereiden.”

Aallonmurtaja nosti Aknestikin panoksia Suomirockin pelilaudalla, mutta aivan ykköskategoriaan ei bändi koskaan noussut.

”Biisit alkoivat soida radiossa yhä runsaammin ja rupesimme kulkemaan keikoillakin jo ison PA:n kanssa. Oltiin Ilosaarirockin päälavalla ja kierrettiin juuri näitä Tuiskulan kaltaisia legendaarisia keikkapaikkoja. Ihmiset tiesi biisejä ja oltiin ’taattuja suomirokkareita’, mutta eihän meistä koskaan mitään Eppu Normaalia tullut. Aallonmurtajan tuoma suosio potkaisi hieman jälkijunassa, sillä seuraava Tulevaisuus on myöhemmin -levy myi suoraan paremmin kuin Aallonmurtaja, ja vasta vuonna 2000 julkaistu kokoelmalevy (Hitit – Suomirokkia ja suuria tunteita) myi yli 10 000 kappaletta ja nousi TOP-10:een.”

Suosionsa huipulle kavutessaan Aknestik pääsi puhumaan Suomirokista muun muassa Jyrkiin.

Keikkaelämään hiljalleen väsähtänyt Aknestik laittoi itsensä telakalle seitsemännen levynsä, Vedenpaisumuksen, jälkeen vuonna 2002.

”Aknestik oli perustettu ja toimi kaveripohjalta, miehistönvaihdokset eivät olisi tulleet kysymykseen. Halusin jatkaa aktiivisesti keikkailevana lauluntekijänä, joten oli parempi, että bändi siirtyi aktiiviuralta passiiviuralle ja rupesin itse sooloilemaan.”

Pienimuotoisia keikkoja yhtye on heittänyt tuon jälkeenkin.

”Sinitaivasta emme ole noilla keikoilla soittaneet. Ei kylläkään ole mitään syytä, miksi ei.”

JUKKA TAKALO

Syntynyt vuonna 1967 Skinnsgattebergissä, Ruotsissa.

Kotipaikka: Martinniemi, Haukipudas

Aknestikin laulaja ja basisti vuosina 1984–2002. Yhtyeen muut jäsenet olivat: Kai Latvalehto (kitara), Vesa Kupila (kitara), Mikko Rautalin (rummut), Maako Härönen (basso 1998–2002).

Julkaissut kolme sooloalbumia: Jukka Takalo (2005), Vastarannan laulut (2011), Kahden hengen disko (2012)

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1998? ”Suedea ainakin. Ja Finnhitsejä olen kuunnellut aina. Yleensä kuitenkin aina enemmän yksittäisiä biisejä kuin albumikokonaisuuksia.”

Toivebiisi: ”Jeanetten Porque te vas. Levytettiin se aikoinaan myös Satu ja Vaahtopäät -yhtyeen kanssa nimellä Veit sydämen.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Alkuun hieman historiaa. Vähältä nimittäin piti, ettei Nuorgamin nimeksi tullut Jäämeri.

Kun nimeä ”talkoovoimin pyöritettävälle verkkomedialle, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin” kylmänä talvena 2011 mietittiin, oli Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannosta lainattu Jäämeri pitkään paras vaihtoehto.

Jäämeri kuitenkin hylättiin – osittain siksi, että siitä välittyi liian ”oululainen” fiilis. Ja kukapa sitä haluaisi? Siispä nimilautakunta kääntyi kannoillaan ja tarpoi muutaman peninkulman etelään, Nuorgamiin, Suomen pohjoisimpaan kylään, jota – mitä sopivimmin – kutsutaan ”portiksi Jäämerelle”. Mutta se siitä.

Radiopuhelimet Oulun Pikisaaressa 1990. Vasemmalta Jukka Kangas, Jarno Mällinen, Eero Korhonen, Jyrki Mäki ja Jyrki Raatikainen. (Kuva: Jorma Mylly)

”On pakko lähteä
vielä kerran on nähtävä
Jäämeri
ja seistävä sen äärellä”

Jarno Mällinen on nähnyt Jäämeren vain kerran, ja siitäkin on yli kaksikymmentä vuotta. Radiopuhelimet-yhtyeen kirjaileva kitaristi kiersi marraskuussa 1989 Suomen ja Norjan Lappia, yhtenä Mieskuoro Huutajien huutajista.

”Jäämeren rannalla pysähdyimme huutamaan ulapalle päin. Kivinen ranta, hopeanharmaa aallokko. Semmoinen se oli”, Mällinen kuvailee.

“Paluumatkalla eräs huutajista joutui psykoosiin.”

Miten hienoa olisikaan, jos voisin kirjoittaa tuon traumaattisen kokemuksen toimineen katalysaattorina ja inspiraationa Radiopuhelimien vuonna 1992 julkaistulle albumille ja sen nimikappaleelle. Mutta kun en voi.

Kipinä Jäämeren säveltämiseen syttyi nimittäin huomattavasti tavanomaisemman arkielämän tilanteen myötä. Sellaisen, johon monen on helppo samastua.

”Olin käymässä vanhempieni luona sukujuhlissa ja tunnelma kiristi hermoja. Kotiin päästyäni alkoi sitten kiihkeä rämpytys ja biisi oli melko pian valmis”, Mällinen kertoo.

Poikamiesboksissa syntyi raivokas riffikimppu, joka ammensi paljon kahdesta Mällisen musiikillisen sivistyksen tukipylväästä, Stoogesista ja Birthday Partysta. Kappaleen nykivä ja riuhtova tempo vihjasi kuitenkin myös kitaristin uudesta rakkaudesta, jazzista.

”Olin löytänyt ennen kaikkea Charles Mingusin. Tavoittelin biisejä tehdessäni välillä jonkinlaista leijuvaa ja eteeristä jazztunnelmaa. Esimerkiksi [Jäämeri-albumilta löytyvä] Se päivä on lähtenyt suoraan Mingusin Goodbye Pork Pie Hatin tunnelmasta, vaikkei sitä kuulekaan”, Mällinen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Jäämeri on merkitty Mällisen säveltämäksi ja oululaisyhtyeen laulajan J.A. Mäen sanoittamaksi. Työnjako oli kappaleen kohdalla juuri näin selkeä.

”Tuohon aikaan tapanamme oli, että kun toin uuden riffikimpun treenattavaksi, Mäki alkoi plarata paksua lappunivaskaa, jossa oli irtotekstejä monilta tekijöiltä. Bändin treenatessa Mäki valitsi nivaskasta jotenkuten istuvan tekstin ja sovitti sen musiikkiin”, Mällinen kertoo.

Se, että Jäämeren hyinen teksti ja jähmettynyt rytmiikka sopivat niin hyvin yhteen, on siis enemmän tai vähemmän sattumaa.

”En muista, että olisimme tässäkään tapauksessa etukäteen pohtineet, millainen teksti sopisi biisin tunnelmaan. Sellaiset pohdinnat alkoivat myöhemmin, ja Oulu on kaupungin nimi -levyltä (2000) alkaen Mäki on kirjoittanut tekstejä suoraan musiikkiin”, Mällinen kertoo.

”Harmaasta vihreään
vaihtaa väriään
Jäämeri
kallioiden keskellä”

Rumpali Jyrki Raatikainen vietti Jäämeri-albumin äänittämistä edeltävän puolivuotisen maailmaa ympäri matkaten. Reissun puolivälissä Mällinen lähetti Aasiassa olleelle Raatikaiselle kasetillisen kitarariffejä, joihin tämä voisi alkaa pohtia sopivia rumpukomppeja. Metodi ei toiminut alkuunkaan.

”Kun ei ollut treenivuorovaikutusta eikä lihastuntumaa musiikkiin, eivät ajatustasolla kaavaillut kompit toimineet. Kun viimein pääsimme treenaamaan, biisien sovittamisessa piti melko nopeasti palata lähtökuoppiin”, Mällinen kertoo.

Siksi Jäämeri-levyn treenaaminen onkin jäänyt Mällisen mieleen Radiopuhelimet-uran vaivalloisimpana urakkana.

”Ja olivathan musiikilliset pyrkimyksemmekin varsin erilaisia edeltävään kaahaukseen verrattuna.”

Jäämerikin kulki alun perin bändille tyypillisellä, suoraviivaisella, Mällisen ”Radiopuhelimet-jazziksi” kutsumalla kompilla. Uutta kulmaa etsivä Mällinen halusi kuitenkin jotain nykivämpää.

”Ehdotin Raatikaiselle, että haitsu pistäisi aina väliin ’tsuh-tsuh’, vähän niin kuin Captain Beefheartin Run Paint Run Runissa. Doc at the Radar Station -levyn hyvin tuntevana hän äkkäsi mitä tarkoitin ja käänsi kompin nopeasti oikeanlaiseksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mällinen kertoo Radiopuhelin-musiikin kappaleiden syntyvän yleensäkin yhteisen sovitustyön seurauksena. Muusikot osallistuvat muidenkin kuin omien osuuksiensa sorvaamiseen.

”Treeneissä kaikki kommentoivat toistensa osuuksia ja sovitusratkaisuja. Itse osallistun ennen kaikkea oikean rumpukompin hakemiseen Raatikaisen ja usein myös ’Kätsin’ (toinen kitaristi Esa ”Ray Katz” Nissi) kanssa, koska rytmi on meille niin tärkeä elementti.”

Jäämeri äänitettiin Oulun Soundmix-studiolla tammikuussa 1992 tuottaja Riku Mattilan johdolla. Vaikka levyä äänitettiin vain viisi päivää, ei sitä missään nimessä vain roiskaistu narulle; kappaleista soitettiin Mällisen mukaan todella monia ottoja.

Mattila osasi taitavan tuottajan tapaan vahvistaa pyrkimyksiä, joita yhtye itse ei ollut vielä täydellisesti tiedostanut.

”Riku painosti ja painosti meitä hidastamaan Jäämeri-biisin tempoa ja soittamaan ’liimamaisemmin’. Vanhasta kaahauksesta oli vielä rippeitä jäljellä ja siitä oli päästävä eroon. Rikun painostuksen ansiosta lopputuloksesta tuli kiteytynyt ja kristallinkirkas”, Mällinen kehuu.

Studiossa oli myös suomimetallin soundiin sittemmin lähtemättömän jälkensä jättänyt Mikko Karmila, joka oli mukana ”äänittämässä sekä kommentoimassa eli vittuilemassa”.

”Karmilan tyyli antaa palautetta on mainio, hän sanoo suoraan vaan ei pahalla. Tuolloisesta kerrasta jäi mieleen lause: ’Teillä vois olla jotain ihan hyviä juttuja, jos te vaan osaisitte soittaa ne’.”

”Takana Eurooppa
pois mielestä kaikki turha
Jäämeri
on rauhoittavan julma”

Jos Jäämeri herätti Nuorgamin nimilautakunnan mielessä liian ”oululaisia” assosiaatioita, siitä on osittain syyttäminen 1980- ja 1990-lukujen taitteen suomalaista rockmediaa.

”Tämä ’Oulu-soundi’ oli lehtimiesten keksimä termi, mutta sillä tavalla tosi ilmiö, että kaveerasimme paljon Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsin ja Faff-Beyn jätkien kanssa ja treenasimme samoissa kämpissäkin. Ja soitimme lujaa.”

Mällisen mukaan Oulu-soundi oli jollain tasolla tietoinenkin vastaisku kaupungin ”normirock-meiningille”.

”Juuret kylvettiin jo 16–17-vuotiaana, jolloin suhtauduin Velvet Undergroundiin, Stoogesiin, Captain Beefheartiin, Birthday Partyyn ja Crampsiin kuin jonain uutena totuutena, joka piti levittää valaistumattomien epäjumalanpalvojien keskuuteen. Sama eetos siirtyi omankin musiikin tekemiseen”, hän kertoo.

Oulu-leimaa tiukemminkin Radiopuhelinten otsassa loisti Bad Vugum -leima. Se merkitsi arvostusta, mutta ei määräänsä enempää kaupallista menestystä.

”SM-sarjaa olivat tuolloin Kolmas Nainen, Suurlähettiläät ja sellaiset. Me taas kilpailimme samassa sarjassa kuin Circle ja Sweetheart, jotka olivat uusia nuoria nousijoita; silloin huomasin ensimmäisen kerran kuuluvani vanhempaan ikäpolveen.”

Radiopuhelimet Muhoksella vuonna 1993, jolloin yhtye jo koki edustavansa ”vanhempaa ikäpolvea”. Vasemmalta Jarno Mällinen, Jyrki Raatikainen, Jyrki Mäki, Eero Korhonen ja Jukka Kangas. (Kuva: Esko Männikkö)

Jäämeri toi Radiopuhelimille ensimmäisen listasijoituksen: se vietti yhden viikon Suomen virallisen albumilistan 34. sijalla. Mitenkään erityiseltä levyn menestys ei kuitenkaan ilmestyessään tuntunut. Yhtyeen uudistunut, paahdosta nykivämpään muuttunut tyyli herätti faneissa ja kriitikoissa jopa pientä nikottelua.

”Rumban singlepalstalla arvostelija ihmetteli paahdon tilalle tullutta nykimistä ja vertasi biisiä ’ujoon spastikkoon’, vaikkei varsinaisesti haukkunutkaan. Se tuntui turhauttavalta, koska itse mielsin nykimisen nimenomaan raivokkaaksi.”

Radiomafian singleraadissa kappale soitettiin puolestaan J. Karjalaiselle, joka oli tykännyt K.O.-levystä (1990).

”Karjalainen ei aluksi tunnistanut bändiä ja sanoi sitten nimemme kuullessaan jotakuinkin: ’No, ehkä se oli jotain huumoria’.”

Levyn ilmestymisen jälkeen Radiopuhelimet lähti CMX:n kanssa ensimmäiselle pitemmälle ulkomaankiertueelleen ja soitti viiden viikon aikana lähes kaksikymmentä keikkaa Saksassa, Itävallassa, Italiassa ja Tanskassa.

”Puhelinten” kiertässä Eurooppaa Jäämeri-albumia alkoivat hiljalleen ymmärtää muutkin kuin avantgardistit ja jazzilla päänsä sekoittaneet metelinystävät. Varsin pian se olikin helppo nähdä vedenjakajana, uutena alkuna uralla, jonka ”aallonpohjana” Mällinen pitää edeltävää Pian, pian -albumia (1991).

”Levyn julkaisuaikaan ’soittakaa vanhoja biisejä!’ -huutojen määrä oli huipussaan. Onneksi ne alkoivat nopeasti vähentyä”, Mällinen muistelee.

”Kiinnostus lähti hiljalleen nousuun, ja itsestäkin tuntui, että olin välttänyt kaahauksen vangiksi jäämisen ja löytänyt luovan vapauden. Pakkotahtisuus ja väkinäinen puristaminen biisien teossa katosivat Jäämeren jälkeen kokonaan.”

2000-luvulle tultaessa Radiopuhelimet oli jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa yhtenä Suomi-alternativen suurista. Pitkä työ on kantanut hedelmää myös kasvaneena levymyyntinä: yhtyeen kaksi edellistä albumia, Viisi tähteä (2007) ja Rakastaa sinua (2010), ovat komeilleet albumilistan peräti 11. sijalla.

”Hassua, että suurin menestys ja parhaat myyntiluvut ovat tulleet aikana, jolloin niistä ei enää kanna murhetta”, Mällinen sanoo.

”Tietysti toivon edelleen mahdollisimman suurta suosiota ja olen sen eteen valmis työskentelemään, mutten ota siitä stressiä samalla tavoin kuin nuorempana, jolloin kyttäsimme, paljonko ihmisiä tulee keikalle.”

Radiopuhelimet nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

”Ajan alusta viimeiseen päivään
taukoamatta hetkeksikään
Jäämeri
huokailee hurjaa virttään”

Mällinen menee hiljaiseksi, kun häneltä kysyy Jäämeren sanoituksesta. Hän hämmentyy itsekin huomatessaan, ettei osaa oikeastaan sanoa, mistä Mäen teksti kertoo.

”Outoa… Olen ehkä kuullut tekstin niin useasti, että olen lakannut miettimästä sitä. En edes muista sitä kokonaan. Jotain ajattomia, jylhiä ja jäisen kirkkaita mielikuvia siitä kuitenkin tulee. Sopii sikäli musiikkiin.”

Parhaiten Mällisen mieleen on jäänyt ”ajan alusta viimeiseen päivään” -säkeen koominen kaksoismerkitys.

”Biisin englanninnoksessa säe oli: ‘I drive the vessel until the last day’. Tälle olemme usein hekotelleet. Olisi kannattanut käyttää ilmaisua ’aikojen alusta viimeiseen päivään’.”

Mällisen suhde Jäämereen on lämmin, kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

”Siinä ei ole kokeilun tai ’hengenvetobiisin’ – lievempi versio täytebiisistä – makua. Kuulijaystävällinen, suhteellisen helppo, iskevä juttu”, hän luonnehtii.

Vaikka kappale on Radiopuhelimien asteikolla hitti, minkäänlaista riippakiveä siitä ei ole päässyt muodostumaan. ”Nykimistä” on Mällisen mukaan yhä mukava soittaa.

”Ei se ole keikoilla pakkovalinta, helppo valinta kylläkin. Biisi on niin hyvin selkäytimessä, että se voidaan vetäistä vaikka treenaamatta, jos yllättävä tarve tulee.”

Mällinen muistaa kuulleensa Jäämeren kahdesti muuten kuin oman yhtyeensä esittämänä.

”Aika yllättävä ja mainio oli Petri Hannuksen talking blues -esitys Laitasaaren keisarin (Jolly Jumpersin Hannuksen ja Marko Leuanniemen sekä Radiopuhelimien Raatikaisen trio) soolokeikalla joskus 1990-luvulla”, hän muistelee.

”Lisäksi joku vuosi sitten Zacharius Carls Groupin Ossian Marttala taisi esittää Jäämeren sekä joillain keikoilla että kotiäänitteellä. En ole ihan varma… mutta hän teki joka tapauksessa useammankin folkblues-tyylisen version biiseistämme. Kaunista, taitavasti soitettua kamaa. Siis ihan erilaista kuin alkuperäinen.”

Kuuntele Jäämeri-albumi tai Jäämeri-kappale Spotifystä.

Jarno Mällinen nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

Jarno Mällinen

47-vuotias muusikko-kirjailija. Syntynyt Helsingissä, asuu Oulussa.

Kaksitoista albumia tehneen Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi ja kosketinsoittaja. Oli mukana perustamassa yhtyettä vuonna 1986.

Soitti vuodet 1983–1986 Kansanturvamusiikkikomissiossa, jossa olivat Radiopuhelinten alkuperäiskokoonpanosta myös Jyrki Raatikainen ja Jukka Kangas.

Esikoisromaani Kieroonkasvukertomus (Like) julkaistiin vuonna 2011. Kertoo murrosikäisestä Tommi-pojasta ja hänen yläkoulu- ja lukiovuosistaan. Perustuu kahdeksan muun kirjoittajan kanssa tehtyyn musiikkidraamaan Tommi, jonka Juha Hurme ohjasi Nälkäteatterille.

Jäämeri viidellä sanalla: ”Nykivä, atonaalinen, blues, kirkas, rähinä.”

Radiopuhelimet kesällä 2012: ”Soittamme muutaman keikan ja jatkamme akustisen setin hiomista. Myös uusi albumi on tekeillä. Akustinen demo pitäisi saada aikaiseksi Rikun kanssa piakkoin ja levy viimeistään ensi vuoden alkupuolella, toivottavasti.”

Radiopuhelimet keikalla:

12.7. Tammerfest, Tampere. Yksinäisten illat – säälimättömän ovela Radiopuhelimet-faniristeily: Radiopuhelimet alasti, risteilyisäntänä The Orphan plays Radiophones (Ossian Marttala / Zacharius Carls Group) ja teemaan sopivia yllätysnumeroita.

27.7. Qstock, Oulu.

Video ei ole enää saatavilla

Slamin kitaristi Jari Yliaho muovautui laulajaksi kun käsky kävi. Luvatun palkan sijasta hän sai itselleen tunnuslaulun.

Aki ja Mika Kaurismäen ohjaama Saimaa-ilmiö (1981) on suomalaisen rockin raikkaimpia dokumentteja. Juice Leskisen ideoimalla Tuuliajolla-kiertueella purkitettu elokuva on välittömyydessään ajaton tallenne niistä vuosista, jolloin Suomi-rock valmistautui astumaan lopullisesti marginaalista valtavirtaan.

Elokuva on täynnä kiinnostavia monologeja, humalaista huumoria, pakahduttavan kaunista järvenselkää sekä ainutlaatuisia livekatkelmia. Oman säväyksensä tuovat Syrjän veljesten ja Ismo Alangon kaltaiset uransa alkumetriä kulkevat muusikot, joiden kautta rakentuu kuva nousevasta sukupolvesta äänitorvineen.

Yksi henkilö on kuitenkin ylitse muiden, Leskinen itse. Yleisön edessä Juice on iskuvarman yhtyeensä rutinoitunut ja lupsakka kippari. Lavan ulkopuolella hän piirrättää itsestään kuvaa äkkiviisaana kansantaiteilijana ja isähahmona, joka on yhtä kotonaan lohduttomien spitaalivitsien kuin Lauri Viidan runoudenkin parissa.

Tavalliseksi rivimieheksi Leskinen suostuu vain kerran. Slamin konsertoidessa Kuopion Työnkulmassa hän ohjaa valokeilan yhtäkkiä viereensä: ”Taitaa olla meriselityksen paikka. Nyt Yliaho siis laulaa”. Rumpali Vesa Sytelä jyräyttää ilmoille säkenöiden groovaavan intron, johon muu yhtye kiinnittyy terhakkaasti. Kitaristi ottaa ujoja mutta määrätietoisia askeleita kohti yleisöä. Säkeistön alkaessa hän lähes koskettaa mikrofonia ylähuulellaan ja uppoaa omistautuneeseen lauluun:

”Tiesinhän että erehdyin
mutta virneeseen naaman vedin jaloon
Asiallista yskää ryin
ja puhelimeen huusin vieraan haloon”

Tulkitsijan vähäeleinen omistautuneisuus nostaa laulun yhdeksi elokuvan hienoimmista hetkistä.

Video ei ole enää saatavilla

Bianco-palkalla laulukoppiin

Runsaat 30 vuotta myöhemmin Jari Yliahon haloo on jämäkkä. Mies vastaa puhelimeen traktorin vierestä Sastamalan takamailta. Tapaninpäivän myrskyt ovat kaataneet hänen kotitilansa metsää niin paljon, että savotta kestää pitkälle kevääseen.

Tämä on hänen nykyinen päätoimensa. Yliaho toteaa musiikkibisneksen menneen niin kummalliseksi, ettei hän oikein tahdo olla sen kanssa tekemisissä. Rakkaus musiikkiin ei ole kuitenkaan kadonnut. Kun muistot ottavat Yliahosta otteen, häivähtää puheessa se Creamin ja Carlos Santanan levyistä innostunut virtolaispoika, joka piiloutui aikoinaan puun taakse voidakseen pinnata koulusta ja opetella kitaransoittoa.

Tuon puun takaa kulki odottamattoman suora reitti yhteen Suomen suurimmista orkestereista. Sen oli tallannut Yliahon poikavuosien ystävä, Donna-yhtyeen ja Slamin alkuperäinen kitaristi Petteri Salminen.

”Kasvoimme Petterin kanssa muutaman kymmenen kilometrin päässä toisistamme, eikä ikäeroakaan ollut kuin pari vuotta. Kun Petteri soitti Donnassa, kävin ihastelemassa hänen meininkiään keikoilla. Myöhemmin liityin bändiin itsekin. Petteri opasti minulle kädestä pitäen että pieni on kaunista.”

”Kun Petteri lähti Slamista vuonna 1979, hän testamenttasi minut Juicelle. Totta kai pesti kiinnosti. Olinhan jättänyt koulutkin kesken voidakseni soittaa kitaraa.”

”Imin Petterin soitosta niin paljon vaikutteita, että soittoni sulautui helposti Slamin tyyliin. Saappaat olivat kuitenkin suuret, sillä Petteri oli soittanut Suomi-rockin parhaita sooloja. Tiesin, etten pystyisi soittamaan yhtä hyvin, joten lähdin viemään omaa tyyliäni eteenpäin.”

Kun Yliaho liittyi Slamiin, orkesteri oli purkittamassa Viidestoista yö (Tauko III) -pitkäsoittoaan. Kitaristi kuvaa levytysprosessia sisäänajovaiheeksi, jossa roolit vaihtelivat tilanteen mukaan. Esimerkiksi Oudon valon alkuperäisen soolon soitti vielä Salminen. Kappaleesta tuli kuitenkin Yliahon bravuuri, kun Leskinen komensi hänet äkkiarvaamatta laulusolistiksi.

”Kun Oudon valon pohjat olivat purkissa, Juice koetti laulaa kappaletta pari kertaa. Aikansa yritettyään se tuli kopista ulos ja sanoi että ’Yliaho, saat Bianco-pullon jos menet huitaisemaan laulun purkkiin’. Alkoholille persona suostuin oitis. Se oli noin karu tarina.”

”Hoidin osuuteni nopeasti. Luin vähän aikaa tekstiä ja menin sitten koettamaan. Sanat istuivat suuhun mainiosti ja ovat osuneet kohdalleen myöhemminkin. 1990-luvun alussa halusin V8-amerikanraudan ja kävin hakemassa sen Turusta. Kun kaupat oli tehty, avasin autoradion. Kuulin sieltä oman ääneni laulamassa ’tiesinhän että erehdyin, mutta virneeseen naaman vedin jaloon’. Tajusin tehneeni elämäni huonoimmat kaupat.”

”Joillakin keskustelupalstoilla on arvuuteltu, ovatko sanat piikki kannabistuomion saaneelle Mikko Alatalolle. En kuitenkaan muista, että olisimme missään vaiheessa puhuneet Alatalosta. Eikä se teksti välttämättä pössyttelystä kerro. Pohjimmiltaan se on moniulotteinen tarina, joka kuvaa sitä miten valtiovalta toimii. Tuollaista Big Brother -meininkiähän se on tänäkin päivänä.”

Kaksi ikonia, Juice Leskinen ja Suomi-kitara.

Vaikka Slam oli ammattitaitoinen orkesteri, jossa laatukriteerit olivat tarkat, leimasivat yhtyeen toimintaa myös huumori ja luovuus. Juice piti muusikoita varuillaan tempauksilla, jotka osoittivat että musiikissa on kyse paitsi soittamisesta myös leikkimisestä. Kun Slam vetäytyi levytyssession puolivälissä lomalle, Leskinen ilmoitti että tauon aikana Yliahon pitäisi opetella soittamaan saksofonia ja urkuri Safka Pekkosen huilua. Näin syntyivät Oudon valon herkän psykedeeliset huilukuviot.

”Se oli tosiaan mielenkiintoinen tempaus. Ostin kaverilta vanhan käytetyn saksofonin ja rupesin treenaamaan. Silloisella vaimolla oli varmaan kestäminen, mutta niinpä vaan saatiin soolot purkkiin. Safka soittelee huilua vieläkin, mutta itse myin torven saman tien pois.”

”Hauska vetohan tuo oli Juicelta. Kai se halusi pistää jätkät tekemään. Kun vedettiin niitä sooloja, niin nauru raikasi. Onneksi joitain ääniä pystyi laittamaan levyllekin.”

”Tuo kuvastaa hyvin Slamia. Se oli hellä diktatuuri, jossa bändi vaikutti biiseihin todella paljon. Juice saattoi tuoda studioon pelkät soinnut ja kertoa, millainen meininki lauluun pitäisi saada. Sitten me rakennettiin kappaleita bändinä eteenpäin. Vanhempana ja viisaampana Juice tosin merkitsi itsensä Teosto-lappuihin sovittajaksi. Eiväthän tällaiset hipinalut osanneet tai halunneetkaan pitää siinä asiassa puoliaan.”

”Outoon valoon oli aika valmis jo silloin kun Juice esitteli sen meille. Hän halusi kappaleeseen 7/8-intron, ja bändi soitti sitten sen mukaan. Mitään sen ihmeempää siihen ei liittynyt. Kaikkiaan se oli aika hauska sessio. Soitettiin omat osuudet purkkiin ja lutrailtiin sen jälkeen Biancolla muiden soittoa kuunnellen.”

Tuuliajolla Saimaan selällä

Saimaa-ilmiö antoi kuvallisen muodon Slamin musiikilliselle ilottelulle. Kaurismäkien kamera taltioi yhtyeen elämää kohteliaasti, mutta vangitsi paljon olennaista: keikkojen hien, moninaiset soittopaikat, uupumuksen, uuden innon, odottelun, huuman. Tuntemusten sekamelskasta on jäänyt Yliaholle paljon rakkaita muistoja.

”Ajattelen sitä kiertuetta helkutin suurella lämmöllä. Se oli sellainen ilottelureissu, jolla oli mieletön yhteishenki. Aurinko paistoi ja bändit soittivat uskomattoman hienosti.”

”Näin elokuvan, kun mukana olleille järjestettiin ensi-ilta. Sen jälkeen en ole uskaltanut katsoa sitä. Mulla on niin hienot fiilikset siitä matkasta, että en ole oikein halunnut koskea siihen. Tätä haastattelua varten katsoin tosin pari pätkää YouTubesta, ja jumalauta, niistähän huokui aivan uskomaton energia.”

”Kuopio tanssii ja soi”, valistaa Tuuliajolla-kiertueen oravalauma mikkeliläisyleisöä paikallisen Urheilupuiston nurmella.

Ulospäin suuntautuneiden komeljanttarien tähdittäessä valtaosaa rainametreistä erottuu Outoon valoon kiehtovalla staattisuudellaan. Ne muutamat askeleet, joilla Yliaho astuu lavan takaosista mikrofonin ääreen irrottavat esityksen elokuvan kiihkeästä rytmistä. Kitaristin olemus sulautuu täydellisesti kappaleen päähenkilöön, eräänlaiseen nurkkakuntaiseen mukaelmaan Albert Camusin Sivullisesta. Yliaho tuskin kuitenkaan mietti vertauskuvia laulaessaan Leskisen nöyrää runoelmaa. Hänelle laulu oli työtehtävä muiden joukossa.

”Outoon valoon kuului tuolloin vakio-ohjelmistoomme. Juice halusi aina välillä pitää pienen tauon, joten mä lauloin Oudon valon ja Louoerannan Ila (Slamin basisti) pari muuta biisiä. Olin tottunut laulamaan jo Donnassa, joten en jännittänyt sitä. Enemmän mua on jännittänyt välillä kitaransoitto.”

”Olin tuolloin todella ujo ja kuuntelin mieluummin sivusta muiden juttuja. Mikrofonin taakse oli kuitenkin helppo astua. Kun laulu tuli huitaistua levylle, niin pakko se oli sitten esittääkin. Tavallaan sain siitä tunnusbiisin itselleni.”

Vaikka Yliahon pinta pysyi tyynenä, imi mies tunnelmia ja vaikutteita läpi kiertueen. Kun risteily päättyi Joensuun Ilosaareen, oli hän kasvanut niin vahvasti kiinni matkan tunnelmaan, että siitä oli vaikea luopua. Edelleenkin Yliaho tuntee jotain olennaista kiteytyneen noihin päiviin.

”Ei siitä reissusta osannut oikein päästää irti. Kiertueen loputtua jäimme Pantsen (Syrjä, Eppu Normaali) kanssa Wanhaan Jokelaan pariksi päiväksi riekkumaan. Halusimme pysyä matkan tunnelmassa. Lopulta jouduimme lähtemään kotiin tippa linssissä.”

”Saimaa-ilmiöstä välittyy hienosti se viattomuus ja into, jolla tuota hommaa teimme. Me elimme vain soittamisen takia ja kautta. Musiikissakin oli persoonallisuutta ja säröä. Se oli yksinkertaisesti rehellistä.”

”En mä niitä aikoja kaipaa, mutta soittotyyliä kylläkin. Koetan vaalia sitä edelleen. En osaa vieläkään nuotteja, sillä haluan aina soittaa mitä päästä tulee. On mahtava tunne, kun musiikki alkaa yhtäkkiä kuljettaa sormia ja aika menettää merkityksensä. Sehän on jonkinlainen nirvana. Ne on niitä hienoimpia hetkiä. Niitä mä kaipaan.”

Jari Yliaho ravistelee Saimaan vettä korvastaan Tuuliajolla-kiertueen päätöskeikalla Joensuussa.

Luovia taukoja ja Grand Slameja

Yliaho palasi Saimaan laineille seuraavana kesänä. Miehet ympärillä olivat kuitenkin vaihtuneet. Kun Slamin lento katkesi vuoden 1981 lopussa, päätti Yliaho siirtyä tiiviimpään ilmaisuun. Niinpä vuoden 1982 Tuuliajolla-kiertueella Juicea tahditti uusi Grand Slam Yliahon kipparoidessa tuoretta Siberia-trioaan.

”Juicen kokoonpanot vaihtuivat aika tiuhaan, monista syistä. Lähdin itse Slamista, koska isossa orkesterissa ei ollut juuri tilaa jammailla. Siberia merkitsi eräänlaista paluuta niihin asioihin, joita musiikissa todella arvostan.”

”Siberia perustui ennen kaikkea livemeininkiin. Soitimme missä tahansa tanssilavalta maitolavalle, ja annoimme laulujen elää omaa elämäänsä. Teimme paljon keikkaa ja ihmiset alkoivat innostua siitä arvaamattomuudesta. Slamin kokoisella bändillä sellaista vaaran tunnetta ei saanut aikaan.”

”En lähtenyt kuitenkaan ovet paukkuen. Juice ymmärsi hyvin, että halusin kulkea omaa polkuani. Se oli sikäli suvereeni hahmo, että osasi antaa tilaa, vaikka vaati myös paljon. Jos halusi tehdä jotain muuta, niin bändistä sai lähteä, ja kuitenkin takaovi jäi raolleen.”

Siberian ura jäi melko lyhyeksi. Bändi keikkaili ahkerasti ja lopulta levytkin alkoivat myydä. Samalla spontaaniuden tunne kuitenkin katosi. Kun musiikin sijasta ryhdyttiin pohtimaan ennakkotilausten määrää, Yliaho halusi lopettaa orkesterin. 1980-luvun puolivälissä mies muutti Rajamäelle kouluttautumaan pianonvirittäjäksi, mutta vielä hänestä ei ollut asettumaan paikoilleen.

”Olin ehtinyt opiskella puolitoista vuotta, kun tuli yhtäkkiä sellainen tunne että ei perkele, pääsisipä keikoille. Mietin että soittaisipa vaikka (Grand Slamissa tuolloin vaikuttanut) Tikanmäen Anssi ja pyytäisi bändiin. No, samassa puhelin pärähti. Työnjohtaja tuli hakemaan ja sanoi, että sinulle olisi puhelu Tampereelta, joku Tikanmäki soittaa. Totesin, että jaa, taidan ottaa muuten lopputilin.”

”Siitä alkoi pidempi pesti. Olin mukana vuoden 1991 Taivaan kappaleita -levyyn asti. Juicen kyytiin oli helppo lähteä, sillä tunsin sen toimintatavat ja valtaosan biiseistä. Outoa valoakin soitettiin. Olihan siinä taas huikea kokoonpano jalkeilla.”

Yliahon kolmas paluu Grand Slamiin ei ollut yhtä helppo. Marraskuussa 2006 tieto  Leskisen kuolemasta pysäytti suomalaiset. Vaikka taiteilijan olemuksesta oli helppo arvella lopun tulevan ennenaikaisesti, järkytti kuolinuutinen myös lähipiirin. Hetken aikaa tapahtunutta nieltyään Grand Slam päätti kasata rivinsä ja lähteä kiertueelle keulahahmonsa muistoksi.

”Aluksi oltiin vähän huuli pyöreänä kun ihmiset sanoivat, että meidän pitäisi tehdä jotain. Moni mietti varmaan, tullaanko meidät haukkumaan lyttyyn. Ja saatiinhan me kuulla jo ennen kiertueen alkua, että ’saatanan haudanryöstäjät, heti taotaan rahaa kun toinen heittää veivinsä’.”

”Paluukiertueella oli välillä tippa linssissä. Tuntui erikoiselta kun vanhat muistot ja senhetkinen soittotilanne yhdistyivät. Mutta kyllä ne keikat piti tehdä. Kun vanhat äijätkin nousivat pukujensa kanssa seisomaan ja itkemään, tuli sellainen olo, että olimme ne keikat vielä velkaa. Meidän bändi oli niin monen hyvän jutun takana, että kyllä meillä oli oikeus soittaa niitä biisejä.”

Perinnön vaalijat, Grand Slam vuonna 2007. Antti Tammilehto, Puntti Valtonen, Anssi Tikanmäki, Jari Yliaho, Ila Loueranta ja Vesa Sytelä.

Ehkä oikeuteen sisältyi myös ripaus velvollisuutta. Kun laulujen kirjoittaja katosi lavoilta, jäi vastuu hänen perinnöstään niiden harteille, jotka olivat aikoinaan saaneet nuo laulut lentämään. Tämä perintö viitoittaa vieläkin Yliahon musiikillista tietä. Silloin harvoin kun mies keikalle lähtee, hän kuljettaa historiaansa mukanaan. Ja se sattuu olemaan osa koko suomalaisen rockin historiaa.

”Nykyään teen lähinnä pistokeikkoja. Kemin Juicerockissa olen tosin käynyt säännöllisesti soittamassa loistavan paikallisen taustabändin, Paperitähtien, kanssa. Ensi kesänä mukana on myös Juha Lehti. Se soittaa kuutisen itselleen tärkeää Juicen biisiä.”

”Oudon valon soitan aina kun lähden pimputtelemaan. Sitähän ihmiset odottavat. Soitan siitä nykyisin aika erilaisia versioita pitääkseni homman kiinnostavana. Laulu saattaa kestää 2-3 kertaa pidempään, se voi lähteä eri sävellajista ja alussa on usein hallittua sekoilua. Mutta kyllä se aina pikkuhiljaa tulee siihen d-molliin ja muuttuu tunnistettavaksi.”

”Silloin kun Outoa valoa tehtiin, se oli lähinnä kappale muiden joukossa. Enkä ole vieläkään osannut mieltää sitä klassikoksi. Mutta kun kävin YouTubessa viime viikolla, huomasin hämmästyksekseni että sitä on katsottu noin 170 000 kertaa. Että kyllä se taitaa jonkinlainen klassikko olla.”

Hieman kuten esittäjänsäkin.

JARI YLIAHO

Syntynyt 9. joulukuuta 1957 Virroilla.

Slamin ja Grand Slamin kitaristi. Soittanut myös Donnassa, Siberiassa ja Anssi Tikanmäen Filmiorkesterissa. Lisäksi vieraillut esimerkiksi Tikanmäen Pizza À La Anssi Tikanmäki -levyllä (1994) ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Puoli viisi aamulla -kiekolla (1995).

Ylläpitää kumppaninsa Marija Walldenin kanssa ”rappiotilaa” Sastamalassa ja keikkailee epäsäännöllisesti.

Mitä musiikkia kuuntelin vuonna 1980? ”Todd Rundgrenia, Thin Lizzya ja Climax Blues Bandia.”

Millainen ihminen olin tuolloin? ”Ujo ja syrjäänvetäytyvä. Kyräilin maailmaa tummien pitkien kutrieni takaa.”

Outoon valoon viidellä sanalla: ”Olenko jo saanut sen Biancon?”

Toivebiisi: ”Hurriganesin Roadrunner.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Rajaton studioaika sai Pienet Miehet kuvittelemaan itsestään suuria.

Pienet Miehet ei ollut millään muotoa ”ajassa kiinni” julkaistessaan omaa nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1989. Tietyissä piireissä bändin hippi-imagolle hieman naureskeltiin, mutta samalla 5 laiskaa auringossa -pikkuhitti sulatti sydämiä laajalti. Lopullisesti yhtyeen ilmaisu kristallisoitui kakkosalbumilla Painoton maa. Rajattoman studioajan ja näkemyksellisten muusikoiden summana syntyi suomalaisen popin klassikko, joka on kestänyt hyvin aikaa.

Pienten Miesten varhaistuotanto on suomalaisen pop-historian varjelluimpia salaisuuksia; esikoislevyä ei koskaan julkaistu CD:llä – ja julkaisematta myös jäänee – ja Painottoman maan CD-versiota on liki mahdoton saada käsiinsä.

Levyjä tai niiden kappaleita ei juuri löydy internetinkään syövereistä, Spotifysta tai YouTubesta. Siksi tämänkertaiseksi valkoiseksi helmeksi julistetaan poikkeuksellisesti kokonainen albumi sen sijasta, että katse kohdistettaisiin yksittäiseen kappaleeseen. Tämän artikkelin myötä monet bändin innokkaatkin fanit pääsevät ensimmäistä kertaa näkemään orkesterin aikoinaan tekemiä videoita.

Unelmat todeksi kolmessa päivässä

Kun sukunimi on Järnefelt, voi odottaa jonkinmoisen luovuuden kulkevan jo verenperintönä. Pienten Miesten laulaja–rumpali Jäky Järnefelt sanoo kuitenkin kuuluvansa maineikkaan taiteilijasuvun keskiluokkaisempaan haaraan.

”Espoolaisesta, sinänsä tavallisesta, mutta ehkä hieman boheemista opettajaperheestä olen kotoisin. Isoisäni oli Reino Rauanheimo, WSOY:n kustannustoimittaja ja kirjailija ja musiikin soittamiseen suhtauduttiinkin ymmärtäväisesti. Käänteentekevä juttu oli, kun joskus kymmenen vanhana kuulin ensimmäisen kerran Sweetiä. Se räjäytti tajunnan ja oli niin pysäyttävä hetki, että sen jälkeen tiesin tekeväni joskus laulun, joka soi radiossa.”

Pienten Miesten historia bändinä ulottuu aina 1980-luvun alkuvuosien koulubändi- ja bilekeikkakokemuksiin saakka. Bändin ensimmäiset levytykset näkivät kuitenkin päivänvalon vasta vuonna 1987.

”Me olimme aina varsin hidas yhtye. Opimme hitaasti ylipäänsä soittamaan ja kaikkeen muuhunkin meni vuosia.”

”Pitkään me vain treenattiin, käytiin keikoilla ja unelmoitiin. Lähetettiin varmaan sata demoa eri levy-yhtiöihin ja muistan vieläkin ne Pedro Hietasen kohteliaat ’ihan kiva, mutta…’ -kirjeet. Ensimmäinen sytyke oli, kun Kimmo Helistö valitsi meidät kuukauden demobändiksi Radio Cityssä. Palkintona oli neljä tuntia studioaikaa, jolloin tehtiin 5 laiskaa auringossa. Kun se rupesi pyörimään radiossa, niin teimme samasta biisistä omakustanteen, jota jaettiin jalkaisin suoraan joka ainoalle radioasemalle.”

”Sattui aivan tsägällä olemaan kesäkuun alku ja kaikki radioasemat alkoivat soittaa sitä ihan simona! Kolme päivää sinkun julkaisun jälkeen soitettiin kolmesta eri levy-yhtiöstä, että miten olisi? Jokainen voi arvata, mikä silloin oli fiilis – lapsuuden haave radiossa soivasta biisistä oli vasta toteutunut, kun tarjottiin jo mahdollisuutta päättää, mikä levy-yhtiöistä me otetaan! Bändin linjaa noudattaen valitsimme yhtiöistä pienimmän ja tuntemattomimman, eli Lasse Norreksen Bang Traxin. Tiesimme vain, että Norres on ollut aiemmin Dingon kelkassa.”

Esikoislevy soundaa varsin demomaiselta, ja tämä oli Järnefeltin mukaan tarkoituskin.

”Me emme missään nimessä halunneet soundata modernilta, ajankohtaiselta tai edes hyvältä. Se kuului asiaan, vaikka ei me mitään punkkia soitettukaan. Musiikki vain ei saanut kuulosta siltä kasari-imelyydeltä ja oli aivan tiedostettu kunnia-asia, ettei ainuttakaan efektiä ollut käytössä. Ekalla levyllä ei saanut olla mitään sokeria, eikä sitä sitten myöskään tullut, sillä mehän emme suostuneet tuottajan käyttöön.”

”Muistan kuinka kauhuissaan Norres oli kuultuaan ensimmäisiä biisejä. Kaiken huipuksi teetätin mainostoimistossa kansikuvan, joka maksoi 4 000 markkaa – se oli silloin helvetinmoinen summa yhdestä kuvasta. Norres huusi mulle naama punaisena, että ’jumalauta, mä luotin suhun jätkä ja sä menet ja teet tälläsen laskun, tän teidän levyn on nyt parempi myydä!’.”

Video ei ole enää saatavilla

Yöpöllössuunistusta ja jäsenten välisiä vääntöjä

Pienten Miesten esikoinen ei suoranaisesti räjäyttänyt pankkia, ja bändin kakkoslevyn Painoton maa julkaisikin Final Mix. Uuden levy-yhtiön taustalla vaikuttivat bändin mukana jo pitkään olleet Sepi Myllyrinne ja Tipi Tuovinen. Kaksikko omisti  huippuluokan Soundtrack-studion, jonne suosikkipojilla oli rajaton pääsy. Tuovinen toimi myös levyn tuottajana.

”Meillä oli aina hirveän voimakkaat visiot siitä mitä me haluttiin, mutta toteutuksesta ei välttämättä ollut hajuakaan. On vaarallista jos saa kokeilla jotain pikkujuttua vaikka kuinka monta kertaa ja överiksihän se sitten meni. Studiossa käytiin kauheita vääntöjä aivan mitättömistä asioista – tämä koskee erityisesti minua ja kitaristi Miikkaa (Paatelainen). Juha (Huhtanen) ja Ykä (Vähäkallio) lähtivätkin usein ovesta ulos harrastamaan ’yöpöllösuunnistusta’, kun eivät jaksaneet kuunnella meidän vääntöä jostain basarisoundista.”

”Painottoman maan teko oli siis aivan Beatles-touhua. Me oltiin muutenkin jo vakavoiduttu, oltiin vaarallisen lähellä progetaiteellista sisäänpäinlämpiävyyttä, kun kiihko ja kunnianhimo löivät yli. Jonkin Satamalaulun ekaa versioita tehtiin kaksi viikkoa ja heitettiin sitten roskikseen. Aika moni Painottoman maan biiseistä syntyi myös studiossa. Paljon bailubiisejä jäi levyltä myös ulos, koska levytetyn materiaalin piti mielestämme ylittää jokin tietty taiteellinen kunnianhimon taso. Ainakin sellaiset biisit kuin Kaljaa ja suolapähkinöitä ja Mua panettaa jäivät rannalle, vaikka olivat erittäin hyviä biisejä.”

”Onneksi soittotaitomme oli hyvällä tapaa rajallinen, joten musiikissa oli aina myös vähän löytämistä ja lopputulos kuulostaa varmaankin aina sinänsä pakottamattomalta. Ainakaan se ei kuulosta leipääntyneeltä.”

Levy-yhtiön ruhtinaalliset resurssit olivat Pienille Miehille yhtä juhlaa. Kuvassa vasemmalta Tom Nyman (basso), Miikka Paatelainen (kitara), Jäky Järnefelt (laulu), Yrjö Vähäkallio (kitara), Tapio Järnefelt (rummut), Juha Huhtanen (kitara).

Painottomalla maalla myös Järnefeltin sanoitukset harppasivat entistä pidemmälle, yhä moniselitteisempiin ja kaunokirjallisempiin muotoihin. Siinä missä esikoislevyllä nuori mies vielä kirosi pikkukylää, jossa ”on kaksi tyttöä, joista molemmat on kauniita, mut toinen on tyhmä”, Painottomalla maalla uitiin tummemmissa vesissä.

”Ei oltu enää ihan nuoria ja se kuuluu sanoituksissa: ’Tän vanhan turvonneen seurueen / voi uida käärme yltäkylläiseen tylsyyteen / mitään ei koskaan ehkä tapahtunutkaan / mut niinkuin ennen tuskin milloinkaan purjehditaan / pitkään aikaan’. Tämä kertoo vain siitä, ettei kaikki ollutkaan enää kivaa. Erinäiset päihteetkään eivät saaneet kaikkea tuntumaan samanlaiselta kuin 17-vuotiaana.”

”Nuoruushippeilyn rajallisuuden tajuaminen kesti minulta ihan helkatin kauan. Porukka alkoi kiinnostua muistakin asioista ja mä halusin tietysti pitää vanhasta kaksi käsin kiinni. Jo levyn teon aikana Ykälle ja Juhalle alkoi tulla erilaisia terapiabändejä, jotka pystyi helposti näkemään henkireikinä, kun meidän touhu oli mennyt liian vakavaksi.”

Traumaattisistakin muistoista huolimatta Painoton maa on Järnefeltin mielestä kestänyt aikaa hyvin.

”En ollut aikoihin kuunnellut sitä, ja oikein nyt hämmästyin, kun yhdestä biisistä löytyi enemmän ideoita, päällesoittoa, erilaisia ääniä ja stemmakitaroita kuin neljästä 13 nuolen (vuonna 2006 ilmestynyt paluualbumi) biisistä yhteensä.”

Sitarin soittoa ja sanoituksia unista

Biisimateriaaliltaan Painoton maa on tasaisen vahva. Varsinaista hittibiisiä ei levyllä ollut, mutta Satamalaulu ja kevyesti rullaava, levylläkin vierailevan J. Karjalaisen mieleen tuova Pian unohdan irrotettiin singleiksi.

”Pian unohdan biisissä on kieltämättä vaikutteita Karjalaiselta. Siinähän on todella tärkeä se tsäkätys, jonka Tapio (Järnefelt) vetää rytmimunalla. Se taisi olla Tipin ideoita. Biisin äänittäminen sujui helposti ja se soundasi heti hyvältä.”

”Koko levyn tekoa kuvaa, kun Miikka sanoi Pian unohdan -biisiä äänittäessä yhtäkkiä, että hän haluaa vetää sitarilla siihen yhden kohdan. Miikkahan pystyy suvereenisti soittamaan mitä tahansa, mutta mä olin tietysti, että ’sä pilaat koko homman, et tää on ihan paketissa tää biisi ja sun pitää saada vetää jollain sitarilla pilalle koko homma!’. Lopulta laitettiin nauha pyörimään ja Miikka veti sinne sitarilla pari kertaa’droing’. Mutta tällaista se siis oli. Jos jollain oli sellainen näkemys, niin sitten haettiin jostain sitar. Meidän myynnin mittakaavassahan moinen on jopa huvittavaa, mutta tokihan näin tehtiin kun kerran oli mahdollisuus.”

Levyn avaava Mäen päällä on pysäyttävä kertomus jo aikuiseksi ehtineen pojan ja alkoholisoituneen isän kohtaamisesta.

”Mäen päällä -biisin sanoituksen näin aivan oikeasti unessa! Biisissä on tämä sykähdyttävä tunne, kun kertojaminä näkee toisen ensimmäistä kertaa ihmisenä eikä vain jonain pettymyksenä, ’vitun äijänä’. Kertoja tajuaa, että ’sä olet vanha heikko ihminen ja mä ymmärrän sua; tässä mä itse kieriskelen aamuyön krapulassa, joten mitä varaa mulla on syyttää sua yhtään mistään’. Sitten tehdään ekaa kertaa yhdessä joku juttu, käydään kirkolla polkupyörällä, ja mäen päältä vain katsotaan sitä maisemaa. Kyseessä on siis eräänlainen anteeksianto.”

”Joskus hieron sanoituksia kaksikin kuukautta, mutta Mäen päällä -biisin kirjoitin kolmessa minuutissa ennen kuin olen kunnolla edes herännyt. Se oli siinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Pienet Miehet teki uransa alussa neljä videota. 5 laiskaa auringossa kuvattiin bändille läheisissä Elimäen maisemissa ja Lättylaulu sisältää kosolti kasari-estetiikkaa. Painottomalta maalta kuvallisen ilmaisun saivat Pian unohdan ja Levyraatia varten kuvattu Kun levy loppuu.

”Videot ja levynkannet ovat aina olleet tärkeitä asioita minulle. Muut eivät ehkä ole aina niin jaksaneetkaan minun koohotustani niiden kanssa. Niinpä hoidin valtaosan käytännön toteutuksesta.”

Videoista valtaosassa oli mukana Harri Räty, jonka ansiota on myös Pian unohdan -kappaleen livahtaminen osaksi Jarmo Lampelan mainiota Joki-elokuvan soundtrackia. Räty oli mukana myös, kun yhtye teki paluulevyn Odotellessa-kappaleen videon. Video onkin eräänlainen ”15 vuotta myöhemmin” -kooste alkuvuosien videoista.

”Levyraati halusi jostain syystä juuri Kun levy loppuu –kappaleen. Isäni soitti heti ohjelman jälkeen: ’Jestas, että sai hävetä! Poika menee tuolla lailla pelleilemään televisioon!’”

Video ei ole enää saatavilla

Painottoman maan tekovaiheessa näkyi jo lopun merkkejä. Alusta saakka rumpujensa takana viihtynyt Järnefelt ei koskaan sopeutunut olemaan eturivissä pelkkänä laulajana ja Pienet Miehet heittivät lopulta varsin rajallisen määrän keikkoja. Ilmiselvästä kaupallisestakin potentiaalista huolimatta kansan syvät rivit jäivät valloittamatta.

”Kaikki eivät meistä diganneet. Oltiin varmaan helvetin ärsyttäviä, sisäänpäin lämpiäviä, itsetyytyväisiä ja omassa maailmassamme olevia hippejä. Meissä oli myös tiettyä stadilaista nokkavuutta, jonka voin kuvitella herättäneen vastustusta.”

”Ensimmäisen levyn jälkeen me oltiin jopa ohjelmatoimistolla ja tehtiin rockin Suomen mestaruuden voittaneen Kultakuumeen kanssa pieni kiertue. Froikkareiden lämppäreinä heitettiin keikkoja myös – ne olikin melkoista sakkia! Arto Pajukallio soitti muuten tuossa viime syksynä tarkistaakseen jotain kirjaa varten huhun, jonka mukaan Pienet Miehet olisivat Aitoossa juoneet Froikkarit pöydän alle. Tämä oli väärä tieto. Täysin mahdoton tehtävä.”

”Ilosaarirock ja Down By The Laituri olivat suurimpia keikkoja. Silloin soitin vielä rumpuja, mutta soittamisen ilo meni kun siirryin pelkäksi laulajaksi. Mä en pystynyt menemään selvin päin keikoille enää ollenkaan, vaan mun piti aina vetää pikkupullo Minttulikööriä rohkaisuksi.”

Tinnitus päätti jo alkaneet lopun ajat

Lopullisesti Pienten Miesten uran katkaisi Järnefeltin paha tinnitus.

”Se teki sen selväksi. En tiedä, miten touhu olisi muutoin jatkunut, sillä meillähän oli varsin hyvä tilanne; keikkaa olisi ollut, samoin mahdollisuus tehdä lisää levyjä. Olimme sinänsä tyytyväisiä siihen pieneen julkisuuteen, jota oltiin saatu.”

”Tinnituksen vaikutuksen näki ensimmäiseksi siinä, että rupesin lintsaamaan treeneistä. Ryhdyin äkkiä pelkäämään aivan suunnattomasti sitä oloa, mikä minulla oli.”

”Olin ymmälläni, kauhuissani ja kävin lopulta Kuulokeskuksessa, jossa otettiin magneettikuvat. Ensin epäiltiin että päässäni on kasvain. Se olisi hoidettu leikkaamalla kuulohermot pois – olisin siis kuuroutunut. Muistan kun tästä kuultuani laitoin Princen Cream-biisin soimaan aivan täysiä ja ajattelin että tämä on viimeinen kerta kun kuuntelen musaa!”

”Lopulta kävi ilmi, että minulla on tinnitus. Kävin Tapani Jauhiaisen, Kuulokeskuksen huippulääkärin puheilla asenteella ’hyvä että autosta löytyi vika, milloin on korjausaika ja mitkä lääkkeet’. Oli pakko päästä eteenpäin, sillä ainut unelmani oli musatouhu. Lääkäri oli viisi sekuntia hiljaa ja totesi ’Niin, eihän se lopu’. Se oli kuin olisi laittanut käden poikki. Kävin myös tukiryhmässä, jossa muut oli vanhoja pappoja. Papat vaan naureskelivat, että ’meillä on enää kymmenen vuotta aikaa jäljellä, mutta sulla ainakin viisikymmentä’.”

”Oli se silloin karua. Pantiin pillit pussiin ja mä lähdin Portugaliin synkistelemään ja rypemään itsesäälissä. Hevonen oli ammuttu alta, niin paljon identiteettini oli kiinni musiikkitouhussa. Ontto olo kesti pari vuotta. Meinasin tulla hulluksi. Mitä enemmän keskityin siihen vinkunaan, sitä painajaismaisemmaksi se muuttui. Onneksi tapasin nykyisen vaimoni, jota ennen minulla ei ollut kiinteitä suhteita juuri ollutkaan. Sen myötä rupesin ajattelemaan muitakin kuin itseäni.”

Nykyisin Järnfelt pystyy elämään tinnituksen kanssa.

”Tinnitukseen itseensä olen sinänsä tottunut – tuossahan se ulvoo, mutta ei se mua kiinnosta. Siinä ei ole mitään dramatiikka, mutta melu on horroria ja jokainen virvelin isku pahinta yhä tänäkin päivänä. Tai jos joku lapsista vaikka kilauttaa haarukan lautasen päälle, niin faija pomppaa kymmenen senttiä tuolista. Tällainenhan sairastuttaa helposti koko perheen, kun kaikkien pitää varoa kovia ääniä.”

Musiikkitouhujen loputtua Järnefelt asui jonkin aikaa Uudessa-Seelannissa. Vuonna 2006 mies uskaltautui jälleen studioon.

”Vasta pitkän, pitkän tauon jälkeen tein pari biisiä ja tapasimme jätkien kanssa. Nykytekniikalla on vain järjestelykysymys, ettei minun tarvitse olla samassa meluisassa tilassa muun bändin kanssa. 13 nuolen tekeminen oli minulle ja varmasti kaikille muillekin tärkeä asia. Kaikki ovat ylpeitä siitä – ja onhan se hyvä levy.”

Musiikkia syntyy Järnefeltin kynästä edelleen.

”46-vuotiaana voi jo onneksi tehdä ihan mitä vaan. Metsästän yhä täydellistä biisiä, kolmen minuutin teosta, joka on jollain tapaa ehjä ja oma juttunsa. Toissa päivänä tuli yksi laulu, joka oli kuin Pekka Strengille tehty. Mistähän sekin tuli?”

Yliset notkuivat Pienten Miesten paluun kunniaksi vuonna 2006.

JÄKY JÄRNEFELT

Syntynyt vuonna 1964 Leppävirralla

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1990? ”Neil Youngia, Neil Youngia, Neil Youngia… ja Grateful Deadia.”

Kuvaile Pieniä Miehiä viidellä sanalla: ”Kiihkeää sohimista hämärässä isolla intohimolla.”

Toivebiisi: ”Neil Youngin Sugar Mountain. Kuuntele tätä sävelkieltä! Voiko nätimmin enää laittaa nuotteja peräkkäin? Youngin ehdoton latomeininki ja käsittelemätön soittimien ääni on rakasta meillekin.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Piiloviisas synnintunnustus kertoo hetkestä, johon päättyi paitsi kostea ilta myös kultainen nuoruus.

Nypyköiden debyyttialbumi Kanuunaralli (1991) lienee edelleen yhtyeen tunnetuin julkaisu, syystäkin. Levy on riemukas kokonaisuus, jolla polkkalapikas piiskaa maata, viina virtaa ja hymyhuuliset iskulauseet muodostavat käsittämättömiä kokonaisuuksia.

Hulvattomassa euforisuudessaan Kanuunaralli kertoo kuitenkin vain valikoidun katkelman heinolalaisretkueen historiasta. Niinhän monumenteilla on tapana. Levy summaa lähtemättömästi yhtyeen nousukiidon, älyttömyyden, humaltumisen ja itsestään tapahtuvien asioiden laineilla ratsastamisen – ja näistähän Nypykät ennen kaikkea muistetaan – mutta toisen, vähintään yhtä tärkeän tarinan levy piilottaa nauravan naamansa taakse.

Tämä toinen tarina kertoo ristiriidoista, kasvusta, vakavoitumisesta, työksi kangistuvasta riemusta. Siinä komedia muuttuu draamaksi. Kertomus hajoaa palasiksi; yhdeksitoista elämänuraksi, kahdeksi yhtyeeksi ja tahattoman karkeiksi sanoiksi, joita sanotaan silloin kun elämä on vielä liian suuri ja henkilökohtainen hallittavaksi.

Jossakin tarinan uumenissa kaikuu sävel, joka kuuluu Nypyköiden kauneimpiin: Lainattu seteli, singlelohkaisu vuodelta 1994. Sävelen suloisuuteen sekoittuu ripaus katkeruutta, jonka juuret sanoitukset paikallistavat menneisyyteen. Orkesterin ilo ei ole enää yksiselitteistä, sillä siihen liittyy luopuminen. Muistoja ei voi ohittaa, eikä niiden läsnä ollessa kehtaa julistaa. On siis aika esittää kysymyksiä.

”Mihin joutui se lainattu seteli, jonka lainasi nuorempi veli /
mihin naurava naamasi katosi, mihin hukkasit hilpeytesi”

Laulaako Nypykät näillä riveillä itselleen?

Markku Lindström ja Tuomas Rosberg ‒ he lainasivat meille setelin.

”Minkä takia suussa narskuu näin?”

Vuonna 1993 Nypyköiden kosketinsoittaja Markku Lindström vaelsi Guildfordin katuja. Surreyn yliopiston kielikurssilainen nautti kiireettömästä arjestaan. Autuas vapaus toi miehen huulille huolettoman hyräelmän. Kun säe oli pyörinyt suussa muutaman kerran, Lindströmille tuli kiire. Hän tajusi maistelevansa melodiaa, joka piti vangita heti.

”Lainattu seteli syntyi kertaheitolla, matkalla pubiin. Kappaleen intro pamahti mieleen sattumalta. Monestihan melodioita tulee ja menee. Jos niitä ei heti ota talteen, ne tuppaavat unohtumaan. Niinpä poikkesin paikalliseen musiikkiliikkeeseen tapailemaan sointuja ensimmäisellä eteen osuneella syntikalla.”

”Aika pian alkoivat hahmottua myös säkeistö ja chorus. Rakentelin biisiä ja tein lapulle muistiinpanoja. Puuhaa häiritsi yli-innokas myyjä, joka halusi esitellä minulle kaikki soittimen toiminnot. Kokeilinpahan sitten biisiä saman tien monilla soundeilla. Myyjä ei tainnut käsittää, että yritin tehdä luovaa työtä.”

”Jonkun ajan päästä poistuin liikkeestä esitteen, muistiinpanojen ja valmiin kappaleen kanssa. Aika iskelmällinen veto verrattuna aikaisempaan tuotantoon, mutta olin alusta asti tyytyväinen biisin eheyteen.”

Uusi musiikillinen suunta tuntui perustellulta. Kanuunarallin jälkeen Nypyköiden ura oli kääntynyt tasaiseen laskuun ja yhtyeen kakkosalbumi Elämä on sumfaraa (1992) näytti lahoavan kauppojen hyllyihin. Myös tunnelmat yhtyeen sisällä olivat kärjistyneet. Jos Kanuunaralli oli syntynyt innostuneessa nosteessa, sen seuraaja oli purkitettu vailla yksimielisyyttä yhtyeen suunnasta.

Eripuran turhauttamana Nypyköiden päänikkari Markku Palmunen oli lähtenyt orkesterista ja poiminut muita vanaveteensä yksi kerrallaan. Jäljellä oli enää orkesterin toinen keulahahmo Tuomas Rosberg sekä uskollinen rytmiryhmä koskettimilla ja kitaralla höystettynä. Vaikka jakojäännös oli suoraa jatkoa Nypyköiden ensimmäiselle kokoonpanolle, etsi orkesteri itselleen uutta identiteettiä ja oikeutta olla olemassa. Lainattu seteli tarjosi sille suunnan.

”Alun perin Nypyköiden oli tarkoitus palata studioon alkuvuodesta 1993. Homma meni kuitenkin puihin, kun levy-yhtiömme Poko ei uskonut orkesterin uuteen tuotantoon. Palmusen biisit alkoivat olla pohtivampia ja ilmassa oli muutenkin muutosta. Vanhat hankaukset muuttuivat avohaavoiksi ja alkuperäinen Nypykkä-kokoonpano murentui.”

”Jäljelle jääneet muusikot halusivat tietenkin näyttää, että pienelläkin porukalla saadaan kuranttia kampetta pihalle. Nypykät II levytti pääsiäisenä 1994 singlen Lainattu seteli / Sua odoteltiin jo. Se sinetöi musiikillisen muutoksemme. Olimme matkalla Radio Suomeen päin. Polkka ja punk jäivät syrjemmälle lähes luonnostaan.”

Lainatun setelin ilmestymisen aikoihin markkinoille pyrki myös Palmusen uusi orkesteri, Huojuva talo. Elokuussa 1994 yhtye julkaisi esikoislevynsä, joka huokui kaihoisaa romantiikkaa ja kulkuriestetiikkaa. Huojuva talo oli leimallisesti oma yhtyeensä, mutta Nypyköiden vanha virne kummitteli sen uumenissa kuin velvollisuudesta.

Niinpä yleisön huomiosta kilpaili yhtäkkiä kaksi vakavoitunutta Nypykkä-johdannaista orkesteria, joilla kummallakin oli tukku hyviä lauluja, mutta myös yhteinen ongelma: Keitä heidän uusi suuntansa enää kiinnosti? Maaperä oli otollista vastakkainasetteluille.

”Rosbergin ja Palmusen välillä oli tuolloin kilvoittelua, kuten oli terveellä tavalla jo Nypyköiden aikaan. Ja kyllähän miesten välit kärsivät yhtyeen kahtiajaosta. Palmunen oli esimerkiksi katkera siitä, että Nypykät jatkoi kulkuaan. Hän oli luullut yhtyeen hajoavan hänen lähtöönsä. Mitään suuren suurta konfliktia en orkestereiden välillä muista kuitenkaan olleen. Soittajia kulki bändistä toiseen aika sujuvasti.”

”Jonkinlainen juopa oli kuitenkin syntynyt, ja siihen Lainatun setelin voi ajatella ottavan kantaa. Sellaista riemun jälkeistä aikaahan siinä maalaillaan, perisuomalaiseen uhoon liittyvällä alakuloisella huumorilla höystettynä.”

"Tynkä-Nypykät" Makasiineilla 1990-luvun puolivälissä. Polkan pyörteissä Ville Vilén, Tuomas Rosberg ja Pepe Pullinen.

”Senkö takia, ettei jälkeesi ruoho kasva ikinä?”

”Hyvä ystävä, emme nää enää /
yhä ylempää lokki yltää katselemaan elämää /
äiti-Venäjä kyllä huolehti untuvikosta /
piti hyvänä käenpoikaa”

Huolimattomasti kuunneltuna Lainatun setelin sanoitusta voi erehtyä luulemaan nopeasti roiskaistuksi krapulaiseksi tunnontuskaksi, joka unohtuu päivän kääntyessä taas illaksi. Laulun pohjalla on kuitenkin mietteliäs kertomus, jonka vertauskuvallisuus tarjoaa sopivasti tulkinnanvaraa ja yleistysmahdollisuuksia.

Ehyenä ja moniulotteisena draamana Lainattu seteli onkin ensiluokkainen osoitus paitsi Nypyköiden melodiatajusta myös Rosbergin luovasta sanavirrasta. Laulun lyriikat lavastavat näytelmänomaisia tuokiokuvia, joiden pintaan kirjoittajan omat tuntemukset viiltävät huomaamattomia mutta olennaisia naarmuja. Henkilökohtaisuus ulottuu rivien välistä Rosbergin tulkintaan ja tekee kappaleesta odottamattomalla tavalla koskettavan. Lindström kertoo yhä hämmästelevänsä sitä, miten hyvin sanat sulautuivat sävelten luomaan kaareen.

”Lainatun setelin lyriikat kolahtivat hienosti. Tuomas pääsi kappaleen sisään paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Niinpä studiossa koettiin herkkiä hetkiä. Esimerkiksi äänittäjämme Tuomo Valtonen liikuttui laulusta niin paljon, että päästi kappaleen ensimmäisen puolivillaisen version läpi. Myöhemmin jouduimme toki nauhoittamaan kaiken uudestaan.”

”Tuomas on lyriikoissaan aika monikerroksinen. Ilmiselvien asioiden takana on juttuja, joista ulkopuolisen voi olla joskus vaikea ottaa kiinni. Ehkä teksteistä on parempi kysyä häneltä itseltään.”

Ehkä tosiaan – ovathan miehen sanoitukset käsitelleet muun muassa maankohoamista Keski-Pohjanmaalla ja siirtotyöläisten homoeroottista pääsiäisenviettoa Pariisissa.

Rosberg muistelee Lainatun setelin sanojen syntyneen tilanteessa, jossa oli kiire tehdä yhtyeelle uusia kappaleita. Uuden luominen oli kuitenkin haastavaa, sillä Nypyköiden musiikki perustui tuohon aikaan idean tai inspiraation odotteluun. Rosberg joutuikin hakemaan innoitusta ravintolarallista. Tekstiä syntyi tarjoilijalta pyydetyille muistilapuille.

”Lainatun setelin ensimmäinen katkelma on tajunnanvirtaa. Kirjoitin pienelle paperinpalalle mikroskooppisin kirjaimin säkeitä kuten: ’Mihin hävisi se nuorempi veli, jolta katosi käsiin uskottu seteli / Sä etsit salasanat, sulle mikään ei oo mitäänsanomatonta / Viulu, hanuri, hyvää sahtia ja perunoita.’ Tai: ’Kerran vielä telmimään, vaikka emme ole ennallamme / Istukaamme aloillamme / Venäjä on veikkosen kultamaa / Kaikki mikä on takana on historiaa’. Myöhemmin mitoitin aihion valmiiseen melodiaan. Eipä kuitenkaan syntynyt mitallista runoa, vaan Tuomari Nurmion tekstien tapaan vellova kokonaisuus.”

”Laulu on tehty muistelusta, haikeudesta ja koiranhännäntupsukoista. Tarinassa eteenpäin pääseminen vaatii hyvästien jättämistä. Tuolloin elämässäni oli mullistuksia. Mielessäni olivat Palmusen ystävyyden katkeaminen ja suru ensimmäisen tyttöystävän jälkeen. Kaipasin myös sanoilla leikkimistä. Heinolassa sitä harrastettiin.”

”Lainattu seteli on tuon ajan avainteos. Ilmassa oli loppumisen tuntua. Jatkaminen olisi ollut mahdotonta, ellei surua olisi ylitetty. Lainattu seteli ei ole kuitenkaan tarina orkesterin jakaantumisesta tai tiettyyn ystävään pettymisestä. Laulun sisältö on tunne, kaipuu ja hyvästely. Tarina tulee kaupan päälle.”

”Laulu kertoo myös alkoholin vaaroista. Nousuhumalan uho tehdään naurettavaksi, mutta yhdessä haikean melodian kanssa vaikutelma on surullinen. Asetelma on kuin antiikin draamassa: hybris valtaa sankarin ja kuulija tietää kuinka käy. Yleisellä tasolla voin sanoa, että ystävään pettynyt on perin juurin pettynyt. Pidän laulua kuitenkin toiveikkaana, sillä lopussa lennetään elämään. Niin sitä tehtiin, vaikka itkien ja kirkuen pantiin vastaan.”

Kansikuvan tarina Tuomas Rosbergia mukaillen. ”Nuoruuteen liittyy elämän pelkoa. Uhka, depressio, Muumi-tarinoiden Mörkö. Pelon hahmo on ilmeetön, parrakas jättiläinen Monte.”

”Salasanoja, hyvää seuraa”

Jos Lainatun setelin sanat katsovat alakuloisina taaksepäin, kaikuu myös musiikissa hyvästely. Kappaleen hilpeänhaikea soitanta kuulostaa kauniilta kumarrukselta orkesterin menneisyydelle tilanteessa, jossa kutistunut kokoonpano opetteli jo uutta. Musiikillinen muutos tuntuu yhtä merkitykselliseltä kuin sanoitusten viesti. Lainatulla setelillä Nypykät soi sofistikoituneemmin ja huokoisemmin kuin koskaan aiemmin. Lindström muistaa rauhallisemman soinnin olleen suoraa seurausta olosuhteista.

”Pienemmällä orkesterilla sovittaminen oli helpompaa. Siksi maltoimme keskittyä siihen. Alkuaikojen Nypyköissä päällimmäisenä oli aina soittamisen riemu. Kaikki soittivat ja kovaa soittivatkin – ja hyvä niin! Uusien kappaleiden kohdalla oivalsimme, että vähemmän soittamalla saamme ilmavampaa kampetta ulos.”

”Olimme helpottuneita, kun huomasimme että voimme jatkaa musiikin tekemistä pienelläkin kokoonpanolla. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joten emme halunneet tai osanneetkaan lopettaa. Uusia biisejä alkoi tulla pikkuhiljaa ja ne katsottiin tarpeeksi hyviksi. Meillä oli mielestämme vielä annettavaa.”

Vaikka Nypyköiden musiikillinen osaaminen tuntui kasvavan, yhtyeen huippuvuodet olivat takanapäin. Niinpä orkesteri palasi samanlaiseksi pienyrittäjäksi, jollainen se oli ollut uransa alussa viitisen vuotta aiemmin. Lainattu seteli purkitettiin vailla levy-yhtiön tukea ja julkaistiin 500 kappaleen omakustanteena.

”Singlemuoto oli käytännön sanelema juttu. Me oltiin vastikään koettu aika kova rakennemuutos: henkilökuntaa lähti kävelemään niin, ettei kukaan uskonut bändin edes jatkavan. Sitä ennen olimme menettäneet levy-yhtiön ja keikkamyyjän. Perse kesti singlen paremmin kuin kokonaisen pitkäsoiton kustantamisen.”

”Kun laulu oli julkaistu, olin todella tyytyväinen. Samalla odotukset olivat aika hillityt, koska kaikki tehtiin niin paljon pienemmällä koneistolla. Lainattu seteli ja sen äänitys kuvaavat hyvin orkesterin senhetkistä tilannetta.”

Lainatun setelin aloittama aikakausi jäi lopulta lyhyeksi. Vaikka laulu sai kohtalaisesti radioaikaa, se ei enää siivittänyt Nypyköitä uuteen nosteeseen. Orkesteri harjoitteli ja keikkaili pienimuotoisesti ja epäsäännöllisesti. Parin vuoden ja yhden EP:n jälkeen liekki hiipui kokonaan. Ihmiset valitsivat suuntansa, lähtivät kulkemaan, eikä kukaan muistanut kutsua seuraavia treenejä koolle. Nypykät ei varsinaisesti hajonnut, mutta yhtyetoiminnan loppuminen oli hyvin ilmeistä kaikille osapuolille.

Tarinaan kirjoitettiin kuitenkin vielä eheyttävä jälkiluku 2000-luvun alussa. Tuolloin Nypyköiden perkussionisti Velkki Mykrä organisoi orkesterin suurkokoonpanon paluukonsertin. Yhtye tähditti vuoden 2001 Heinolassa jyrää -tapahtumaa ja esiintyminen taltioitiin jälkipolville. Livekalaksi ristittyä tallennetta juhlittiin marraskuussa 2001, jolloin Nypykät soitti viimeisen täysimittaisen keikkansa. Tuo oli myös Lainatun setelin viimeinen julkinen esitys.

Lopullisen sinetin Nypyköiden toiminta sai saman vuoden itsenäisyyspäivänä, kun yhtye esitti osaamistaan suomalaisen musiikin 1990-lukua muistelleessa PopFinlandia II -konsertissa. Tapahtuman luonne alleviivasi vääjäämätöntä johtopäätöstä: Nypykät oli muuttunut nostalgiaksi. Nyt yhtye saattoi hajota virallisesti, rauhassa ja kaikkien tuella. Hyvä seura ja salasanat olivat palanneet takaisin. Suhtautuminen nuoruuteen muuttui lempeäksi, vaikka nuoruudesta irrottautuminen olikin kirpaissut.

”Muistikuvani Livekalan julkaisukeikasta ovat huuhtoutuneet jonnekin. Lainattu seteli ei siis jäänyt erityisesti mieleen. Mutta oli hienoa summata ura soittamalla kaikki nuo laulut vielä kerran.”

”Kun nykyään ajattelee, niin olimmehan me onnekkaita, että saimme tehdä nuorena tuota hommaa. Enää en edes jaksaisi keikkailla aktiivisesti. Silloin tällöin on toki mukava käydä vähän rimpauttamassa, että tuntuma säilyy.

”Livekala oli tarpeellinen projekti. Saimme vähän tehdä vanhaa juttua hieman viisastuneena. Se oli jotakuinkin täydellinen loppukaneetti koko orkesterin tarinaan.”

Aivan kuin veli olisi saanut setelinsä lopulta takaisin.

Veljeskunta kasassa, velat kuitattuina. Nypykät vuonna 2001.

MARKKU LINDSTRÖM

Syntynyt Heinolassa vuonna 1969.

Nypyköiden kosketinsoittaja ja hanuristi vuosina 1989–1995. Soittanut myös Nypykkä-johdannaisessa Akka-orkesterissa, Hannuantero&Krakovassa, Mighty Shadessa ja Voi Veljet -yhtyeessä. Satunnaisia vierailuja muuallakin, esimerkiksi Markku Palmusen Tupakan ystävät -orkesterin debyyttialbumilla (2010).

Toiminut viimeiset 15 vuotta IT-alalla.

Suuri marginaalimusiikin ystävä. Suosittelee kaikille aiheesta kiinnostuneille VeePee Lehdon Pommikoneita Vietnamin yllä, Robinin Olympianäyttöä ja Alpo Myllerin Enon discoa.

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1994? ”Populaarimusiikkia 1960–1990-luvuilta. Soittimessa pyörivät R.E.M., The Smiths ja sen semmoiset. Takana väijyivät The Beatles, Procol Harum ja muut kaltaisensa. Aika laajalla skaalalla mentiin jo silloin. Progressiivinen musiikki alkoi kiinnostaa ja vanha suomalainen iskelmä on aina ollut perversioni.”

Kuvaile Lainattua seteliä viidellä sanalla: ”Juhlien jälkeistä haikeutta, voimatonta uhoa.”

Toivebiisi: “Genesiksen One for the Vine. Kerrassaan upea biisi Tony Banksin kynästä. Yhteen kymmenminuuttiseen on saatu tanakasti sisältöä. Monet jaksavat kiistellä, kumpi oli kovempi laulaja, Peter Gabriel vai Phil Collins – ihan suotta. Mielestäni paras jakso Genesiksen tuotannossa oli, kun sekä Banks että Steve Hackett olivat kehissä.”

Video ei ole enää saatavilla

 TUOMAS ROSBERG

Syntynyt Limingassa vuonna 1969.

Nypyköiden laulusolisti. Sanoittaja. Oli kirjoittamassa opiskelijanäytelmiä 1990-luvulla. Kiinnostunut siitä, mitä C. M. Bellman halusi kertoa, ja harrastaa nykyisin suomentamista. Laulaa Hämeenlinnan Mieskuorossa.

Lääketieteen lisensiaatti.

Mitä ajattelit vuonna 1994: ”Katso sisimmäisellä silmällä. Kuuntele keskimmäisellä korvalla. Saat sanat äänettömällä äänellä.”

Kuvaile Lainattua seteliä viidellä sanalla: ”Hiukan rypistyneenäkin vaihtoarvo on tallella.”

Toivebiisi: ”Tis the Last Rose of Summer (Sarah Mooren esittämänä). Thomas Moore kirjoitti runon vuonna 1805. Klassikko. Soitto-oppilaat sahaavat sitä viulutunnillaan ja opettajansa irkkupubissa. Kolahtaa yhtä hyvin taiteilijoille kuin hississä matkustaville”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Katsaus Latinalaisen Amerikan konflikteihin avaa ikkunan niin nykyajan maailmaan kuin Ahti Pelttarin nuoruuteenkin.

Ohikiitävän hetken ajan Ahti Pelttari kuulostaa lähes pettyneeltä.

”Ai te haluatte kuulla Hiljaisista kyynelistä. Mulla on kyllä paljon henkilökohtaisempiakin kappaleita.”

Hetken kuluttua Kadotettujen johtohahmo muuttuu kuitenkin myötämieliseksi. Haastattelusta sovitaan ja puhelinlinjoille jää leijumaan miehen toiveikas lause.

”Eiköhän siitä jonkun stoorin saa.”

Totisesti saa. Olemme töin tuskin ehtineet istahtaa ylihintaisten kahvikuppiemme ääreen, kun huomaan olevani keskellä antaumuksellista globaalin kapitalismin kritiikkiä.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa viipaloiva sanan miekka paljastaa, että Kadotettujen vuonna 1985 levyttämä katsaus Latinalaisen Amerikan konflikteihin kuvaa tekijäänsä yhtä paljon kuin kohdettaan. Pelttari tarttuu aiheeseen vilpittömällä kiihkolla ja upottaa sanamuotoihin aimo annoksen persoonaansa. Kun mies pääsee vauhtiin, hän kulkeutuu saman virkkeen aikana rahatalouden kritiikistä kaupunkiluonnon puolustamiseen, hengelliseen herätykseensä ja Itä-Pasilaan.

Jokaisen teeman pohjalta välittyy humaani ote, huoli ihmisestä.

Mitä pidempään puhe jatkuu, sitä tiiviimmin globaalit poliittiset virtaukset sekoittuvat omaelämäkerrallisiin tarinoihin. Lopulta Hiljaiset kyyneleet osoittautuu erinomaiseksi väyläksi Pelttarin henkilökuvaan ja musiikilliseen identiteettiin. Yksi kysymys odottaa kuitenkin vastausta. Minkä takia hieman yli kaksikymppinen suomalaisnuorukainen tahtoi kirjoittaa juuri Latinalaisen Amerikan ongelmista?

”Siinähän on pohjalla The Clashin Washington Bullets, josta poimin kappaleen teeman: ’Äiti äiti vahdi lapsiasi, ne leikkivät taas tuolla kadulla’. Washington Bullets sytytti mussa hillittömän palon. Mulla ei ollut varsinaista poliittista taustaa, mutta Clashin ja Pelle Miljoonan perspektiivit kolahtivat.”

”Tietysti kappale kuvaa myös aikaansa. 1980-luvun alussa alkoi nousta julkisesti esille, että Väli-Amerikassa tapahtuu karmeita asioita. Kuolemanpartiot tappoivat demokratiaa puolustaneita ihmisiä ja Yhdysvallat puuttui maiden sisäpolitiikkaan häikäilemättä. Se tuntui sekä poliittisesti että humanitäärisesti niin pahalta, että mun oli pakko kirjoittaa siitä.”

Hiljaiset kyyneleet ei ollut temaattisesti suurikaan poikkeus Kadotettujen katalogissa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä – Kadotetut (1984) ja Liian suuri suu (1985) – ottivat kantaa hyvin avoimesti. Yhtyeen lauluissa lopetettiin sotia, irvailtiin kulutusyhteiskunnalle ja vierailtiin entisen natsiupseerin luona Boliviassa. Lisäksi yhtye soitti rauhanliikkeen tapahtumissa, osallistui ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja pistäytyi konsertoimassa Neuvostoliitossa. Vaikka jako oikeaan ja vasempaan ei ollut Kadotetuille itsearvoisen tärkeä, ei Pelttari piilotellut poliittisuuttaan.

”Pohjalla oli tietenkin oma maailmankatsomus. Mun mielestä ihmisillä on velvollisuus pyrkiä hyvään ja vastustaa tyranneja. Hiljaisilla kyynelillä kerroin, miten mitättömiksi yksittäiset ihmiset on joissakin poliittisissa järjestelmissä tehty. Ihmiset saattoivat aamulla löytää naapurinsa ammuttuna, koska se kävi liiton kokouksessa. Laulussa kohtasivat kaksi tasoa, suurvaltapolitiikka ja arki.”

”Mä näin sen konfliktin köyhän kansan vallankumouksena ja huutona parempien olojen puolesta. Tietenkin se politisoitui monella tasolla, mutta mua kiinnosti ennen kaikkea yksittäisen ihmisen näkökulma. Lisäksi halusin muistuttaa, että sama mekanismi toistui monessa maassa. Se mitä tapahtui Chilessä 1970-luvulla, oli todellisuutta Nicaraguassa, El Salvadorissa ja muualla kymmenen vuotta myöhemmin.”

Yhteiskunnallinen valveutuneisuus kuljetti Pelttarin lopulta Nicaraguaan, jossa hän työskenteli kahviprikaatissa 1980-luvun puolivälissä. Parin kuukauden mittaisesta matkasta tuli eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. Tutustuessaan maan arkeen hän huomasi, etteivät asiat olleet niin mustavalkoisia kuin hän oli Suomesta käsin luullut. Leirillä Pelttari kärsi äärimmäisestä niukkuudesta ja omien voimiensa vajavaisuudesta. Kaiken ylevän murennuttua hän päätyi jonkinlaiseen shokkitilaan.

”Mä menin sinne ihan liian huonosti valmistautuneena. Matkustin Nicaraguaan Venäjältä, jossa sairastuin vatsatautiin. Olin siis jo valmiiksi huonossa kunnossa. Leiriltä puuttui puhdas vesi ja olosuhteet olivat karmeat. Ei siinä juuri jaksanut politiikkaa ajatella.”

”Voi sanoa, että määrätynlainen kuherruskuukausi loppui. Mun yhteiskunnallinen herääminen ja radikalismi saavuttivat lakipisteen. Nicaraguan jälkeen palasin siihen asetelmaan, jota käyn vieläkin läpi, että yhteiskuntaakin suurempi ongelma olen mä itse. Reissun jälkeen musiikistani tuli selvästi henkilökohtaisempaa.”

”Koetin käydä näkemääni läpi Zapa!-albumin (1987) nimikkobiisissä. Laulan siinä että ’sandinistat juovat Coca-colaa, mutta se ei tätä vallankumousta kaada’. Ne paikalliset asetelmat oli helppo politisoida täältä käsin, mutta siellä näin että tilanne oli paljon monimutkaisempi.”

”Ei Nicaragua ollut pettymys, vaikka en palannutkaan sieltä valaistuneena vallankumouksellisena. Mä olin aluksi melkein raivona itselleni siitä, että tällaiseenkin hommaan piti lähteä, mutta loppujen lopuksi se oli vapauttava reissu. Sen myötä multa loppui määrätynlainen turha kiihkoilu.”

Kadotetut Rauhanjunan kyydissä vuonna 1982 rumpali Henkku Dunckerin kuvaamana.

Bändi poliittisena yksikkönä

1980-luvun puolivälissä Kadotetut eli musiikillista huippukauttaan. 1970-luvun lopulla perustetun yhtyeen varhaishistoriasta muistuttivat Pelttarin lisäksi enää kitaristi Ari Fagerström sekä viitteellinen punk-leima. Uuden kokoonpanonsa innoittamana orkesteri tutki musiikin maailmaa avarin katsein ja etsi rockin lisäksi virikkeitä afro- ja latinomusiikista. Yhtye kehitti omintakeisen äänimaailman, jossa mielikuvitukselliset rytmit ja soitinnukset sekoittuvat Pelttarin antaumukselliseen tulkintaan. Hiljaiset kyyneleet on erinomainen esimerkki siitä, miltä Kadotetut parhaimmillaan kuulosti.

”Meillähän oli tuolloin loistava kokoonpano. Henkku Duncker teki rummuissa mittatilaustyötä, Fage soitti kitaraa hemmetin tyylikkäästi ja Salmenkallion Sanna oli mahtava viulisti. Sitten mukana oli vielä Helistön Kimmon puhaltimia, tamburiinia, congaa, kanistereita, jänisräikkää, vaikka mitä. Meillä oli luova ja kunnianhimoinen ote. Homma otettiin todella vakavasti.”

”Hiljaiset kyyneleethän on biisinä ihan vitun hyvä. Pidän biisin rakenteesta ja asenteesta vieläkin. Erilaiset osat pelaavat hyvin yhteen ja luovat tiukan jännitteen.”

”Se oli meille tärkeä kappale. Määrätyllä tavalla se oli koko sen kantaaottavan kauden tunnusbiisi. Hiljaisten kyynelien mukaan nimettiin yksi rundikin, jolla esimerkiksi Pelle oli mukana. Kyllä se oli jonkunlainen merkkipaalu, joka antoi otsikon kokonaiselle ajattelutavalle.”

Kadotettujen arjen täytti kuitenkin idealismin sijasta musiikki. Pelttari kirjoitti kappaleita ja hioi niitä päivittäin Fagerströmin kanssa. Kun bändi kokoontui yhteen muutaman kerran viikossa, tekemistä tarkasteltiin ennen kaikkea musiikin ehdoilla. Kuin varkain yhtyeen soittajat alkoivat ymmärtää ja ennakoida toistensa näkemyksiä.

”Kaava meni niin, että mä tein jutut ensin himassa bassolla. Sitten me rakennettiin Fagen kanssa biisit valmiiksi ja esiteltiin ne bändille. Jokainen otti aihiot omalla tavallaan haltuun. Henkku oli esimerkiksi hyvin pedantti rumpali, joten se sai rakentaa omat osansa rauhassa. Me ohjattiin vähän bändin moodia, mutta kyllä Kadotettujen soundi syntyi melkein luonnostaan. Kun tarpeeksi veivaa, alkaa toisia lukea ilman sanojakin.”

”Me oltiin oltu sillä kokoonpanolla pari vuotta kasassa ja tehty jo yksi levy. Bändi oli huimassa vedossa. Biisit soitettiin studiossa melkein sellaisinaan sisään, jälkikäteen puututtiin lähinnä soundeihin. Muistelisin että Hiljaiset kyyneleetkin meni vaivatta purkkiin. Suora tunne välittyy siitä vieläkin.”

Kadotettujen ”kulta-ajan” kokoonpano oli kasassa nelisen intensiivistä vuotta. Kun saman katon alle asettui monta näkemyksessään ehdotonta ihmistä, ei erimielisyyksiltä vältytty. Erityisesti yhtyeen poliittinen maine jakoi soittajia kahteen leiriin. Myös aika ja aikuistuminen alkoivat vetää muusikoita eri suuntiin. Jossakin vaiheessa laantui sanomisen kiihkokin. Kadotettujen tarinan huipentaneella kolmosalbumilla, Zapa!:lla, soitti jo kokonaan toinen yhtye.

”Kyllähän me bändin sisällä väännettiin. Kun saatiin se kommarileima, niin varovaisemmat ja fiksummat tyypit alkoivat jarrutella. Bändin sisälle syntyi vastakkainasettelua radikaalien sauhupäiden ja maltillisempien välille.”

”Mähän ajattelin naiivisti, että me ollaan vaan bändi, eikä meitä voi niputtaa oikealle tai vasemmalle. Eihän me edes puhuttu bändin sisällä politiikkaa. Meitä kiinnosti vain musiikki. Tietysti joskus tuli eripuraa, kun jollakin keikalla oli vähän liian iso punainen lippu lavalla. Pidemmän päälle leimaantuminen rupesi kuitenkin hiertämään.”

”En mä tietenkään häpeä mielipiteitäni. Mun mielestä jokaisen nuoren täytyy kokea virheidenkin kautta. En mä kadu sitä, että jotkut tekstit voivat olla vähän naiiveja tai outoja. Mä tein ne täydellä sydämellä.”

Mustan ja valkoisen lisäksi Kadotettujen maailmaan mahtui ainakin harmaan sävyjä.

Litsari Laineen Kasperilta

Saadusta maineesta on vaikea päästä eroon. Niinpä Kadotetut joutui ottamaan kantaa poliittiseen taustaansa vielä vuosituhanteen vaihteessakin. Kun Pelttari kokosi Fagerströmin kanssa vuonna 2001 julkaistua Askel taaksepäin -kokoelmaa, Hiljaiset kyyneleet karsiutui levyltä siitä huolimatta että laulu oli yksi yhtyeen tunnetuimmista. Kaksikko tahtoi muistuttaa, että Kadotetuissa oli kyse muustakin kuin aatteen palosta.

”Tuolla kokoelmalla esittelimme nimenomaan ne biisit, jotka eivät ole poliittisia. Halusimme kai näyttää itsellemmekin, että siellä on paljon henkilökohtaisia teemoja.”

”Nyt mä ehkä tekisin toisenlaisen kokoelman, sillä Hiljaiset kyyneleethän on tullut taas ajankohtaiseksi. Kun katsoo miten poliisi tukahduttaa Wall Streetin valtausta tai miten uusliberalistinen oikeisto aseistaa maailmaa, niin kyllähän ’Washingtonin luodit lentävät taas’. Maailma on tilanteessa, jossa mitä vain voi tapahtua. Se on aika pelottavaa.”

”Tietenkin laulu on sidoksissa 1980-lukuun ja siihen mitä edustin silloin. Mutta kyllä mä voisin vetää sen vieläkin keikalla, vaikka välissä on tullut uusia biisejä ja uusia tapoja ajatella. Pitää vain varoa, ettei se muutu nostalgiaksi. Olisi helvetin kornia, jos vetäisi jotain biisiä drinkkilasi kädessä ja nostalgisoisi sitä, miten ennen oltiin kapinallisia. Tuollaisessa tilanteessa on parempi antaa olla ja soittaa suosiolla iskelmää.”

Pelttari tuntuu seuraavan nykyaikaa herkin aistein. Yhteiskunnalliset teemat ovat alkaneet vetää miestä taas puoleensa. Omaa mieltään ja ihmissuhteitaan vuosien ajan ruotinut muusikko kertoo päässeensä vanhan palon juurille helposti. Vaarallisen absurdissa maailmassa tarvitaan jälleen suoria sanoja ja pintakiillon läpi pureutuvaa retoriikkaa.

”Kuuntelin vähän aikaa sitten Laineen Kasperia ja sehän läväytti mulle täyden litsarin naamaan. En tiedä olinko jossain höyrytilassa, mutta mä koin ihan mielettömänä sen lyriikoiden voiman.”

”Tajusin että ei perkele, olen veivaamassa jo kolmatta kierrosta samoja ihmissuhdejuttuja. Tuli sellainen tunne että nyt olen tehnyt sen viimeisen rakkauslaulun. Kun katsoo maailmaa muutamalla huntilla kitkuttavan työkyvyttömyyseläkeläisen silmillä, niin voi vittu mihin systeemi on menossa. Sitä kautta kiukku alkaa taas nousta. Ja kun luen netistä, että köyhät köyhtyy ja finanssipiirit järjestää maailmalle karmivaa tulevaisuutta, niin en mä voi olla vaiti.”

”Nyt en tosin lähde Väli-Amerikkaan. Mulle riittää se, mitä mä näen omasta ikkunastani. Kauheasta elementtitalosta näkyy toinen samanlainen. Siellä asuu pelkästään yksinäisiä rikkinäisiä ihmisiä, jotka ovat pudonneet kelkasta ja joiden arvo ei ole oikeastaan mitään. Sieltä se tarina kumpuaa.”

Uusien aiheiden myötä Pelttaria kutkuttaa ajatus laajemman yleisön tavoittamisesta. Kadotettujen jälkeen lähinnä omakustanteita julkaissut artisti haaveilee vaihteeksi levy-yhtiön suojasta. Bändejä hänellä on levytysvalmiina muutamakin, yhtenä niistä alkuperäiseen kokoonpanoonsa palannut Kadotetut. Vielä Pelttari ei kuitenkaan osaa sanoa, millä otsikolla hän mahdollisen levyprojektin toteuttaisi.

”Omien viisikymppisten kunniaksi tekisi mieli tehdä jotain oikeassa studiossa oikean tuottajan kanssa. Voisi keskittyä vain soittamaan ja tulkitsemaan. Ei mulla ole tietenkään mitään omakustanteita vastaan, mutta se homma on nähty. Nyt toiveena olisi tehdä oikea levy.”

”Mun synttäreillähän lavalla kävi monta kokoonpanoa. 1980-luvun Kadotettujen kanssa soitettiin muutama biisi ja ne meni ihan törkeän hyvin. En kuitenkaan usko että se Kadotetut palaa lavoille. Itse olen kokopäivätoiminen retku, jolla olisi aikaa vaikka mihin, mutta muilla on tuskin samoja mahdollisuuksia. Eli varmaan teen sen levyn jonkun muun bändin kanssa. Aika näyttää sitten, onko bändin nimi Kadotetut vai jotain muuta.”

”Menneisyys pyörii mukana, eihän siitä pääse irti. Mutta mulle on tärkeää myös se, että homma tapahtuu tässä päivässä tämän päivän ehdoilla. Olisi hirveää, jos huomaisin vetäväni cover-versiota itsestäni. Parastahan on kun pääsee lyömään peräkkäin jonkun 30 vuotta vanhan ja kolme päivää sitten tehdyn biisin ja huomaa että kumpikin toimii.”

”Onneksi mun ei tarvitse hypätä aikakoneeseen löytääkseni itseni muusikkona. Mä haluan soittaa sellaista musiikkia, jossa on edelleen kosketuspintaa. Joku saattaa tietenkin kysyä, että voiko musiikilla pelastaa maailmaa, mutta ei se ole mikään oikea kysymys. Mun mielestä on pääasia, että edes yrittää.”

Sanoja särjetystä todellisuudesta.

Ahti Pelttari

Syntynyt vuonna 1961.

Tunnetaan myös sooloartistina Zapa Punaparran nimellä. On kipparoinut Kadotettujen jälkeen muun muassa Rakkauden Prikaatia, ”Nuoriso-Kadotettuja” sekä Hånd Sprøjtea. Esiintynyt satunnaisilla kokoelmilla, esimerkiksi Amnestyn julkaisemalla Vapauden kaiho -levyllä (2003).

Kasasi Kadotettujen alkuperäisen kokoonpanon uudelleen 2000-luvun alussa. Yhtye on edelleen kasassa ja keikkailee satunnaisesti.

Mitä kuuntelin vuonna 1985: ”Reggaeta ja kaikenlaista. Loppujen lopuksi en ollut kova musiikinkuuntelija.”

Millainen ihminen olin tuolloin: ”Levoton.”

Toivebiisi: Leonard Cohen – There Is a War

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien ensimmäinen äänitetty kappale kulkee yhä keikkasetissä mukana – ja kertoo yhtyeestä kaiken olennaisen.

Sir Elwoodin Hiljaisten Värien laulaja-kitaristi Juha Lehti puhuu usein siitä, kuinka joihinkin lauluihin tarttuu sattumalta erityistä taikaa. Sitä ei tietenkään voi suunnitella etukäteen. Se on sitä jotain, mikä tekee joistain lauluista – tai tarinoista, kuten Lehti laulujaan usein kutsuu – ajattomia.

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa -kappaleessa on taikaa. Se taika ei löydy ainakaan monimutkaisesta sävellyksestä tai erityisistä koukuista: verkkainen kappale etenee pääosin kahdella soinnulla, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kertosäettä.

Mutta tunnelmaa laulussa on. Siinä on sitä tunnelmaa, kun kotiin on pitkä matka ja laiha vartalo huutaa leipää lääkitäkseen riutunutta oloaan. Laulua kuunnellessa tuntee kolean sään, tihkusateen, telakat ja kolkot metroasemat. Laulu kuulostaa siltä, miltä Tukholma näyttää lokakuun lopussa, kun auringosta ei näy vilaustakaan paksun, harmaan, pieniä pisaroita vuotavan pilvipeitteen takaa.

”Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa
kaupunki on harmaa ja sataa”

Tuollaisina hetkinä voi tulla mieleen, että haluaisi olla jossain ihan muualla kuin reissun päällä. Siitä tämäkin kappale kertoo. Ehkä minimalistisen laulun taika on juuri siinä, että nämä tunnelmat paistavat siitä läpi kouriintuntuvasti, pienien tehokeinojen avulla. Tunnelma on siksi niin vahva ja realistinen, että Lehti tietää mistä laulaa.

Liftari ja appelsiininpoimija

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, noin kahdeksan aikaan aamulla jossakin. Juha Lehti vasemmalla.

Juha Lehti oli kova poika liftaamaan nuoruudessaan 1970- ja 1980-luvuilla. Hän oli ollut reissun päällä jo pidemmän aikaa ja tutustunut sattumalta eteläisemmässä Euroopassa Sebuun, ranskalaiseen kulkuriin, joka ”oli vissiin ollut jotain appelsiineja poimimassa”, kuten Lehti asian ilmaisee.

Sebu ei ollut koskaan käynyt Skandinaviassa ja Lehti oli jo kääntämässä suuntansa kotia kohden, joten tuntui luonnolliselta, että Sebu lähtisi Lehden matkaan. Tällainen yhteenlyöttäytyminen samanhenkisen tyypin kanssa oli muutenkin luonnollista tuohon aikaan. Sitä vaan kuljettiin jonkin aikaa yhdessä vailla kummempia suunnitelmia ja jossain vaiheessa erottiin.

Reissu sujui hyvissä merkeissä, ja mitä pohjoisempaan parivaljakko saapui, sitä lähempänä Lehti tunsi olevansa kotia. Mutta Sebua alkoi ahdistaa. Maisemat olivat aina vain oudompia, syksyinen sää alkoi tuntua etelän lämpöön tottuneelle hankalalta ja kulttuuri muuttui jatkuvasti vieraammaksi.

Parivaljakko oli saapunut Tukholmaan ja viettänyt yönsä puistossa. Aamuyöstä Lehti heräsi siihen, ”kun joku nisti piti kamalaa elämää ja suurin piirtein pomppi mun vatsan päällä”. Molemmat heräsivät hyvin ärtyneinä ja rasittuneina.

Jo aiemmin Sebu oli hänelle vierasta maisemaa tarkkaillessaan huonona hetkenä todennut, että ”ei vittu tätä Eurooppaa”. Alettiin olla liian kaukana, liian vieraalla maalla. Mutta tuona aamuyönä tuossa tukholmalaisessa puistossa Sebu sai tarpeekseen. Hän sanoi: ”Mä en lähde enää eteenpäin. Tämä oli nyt tässä.” Lehti ymmärsi asian hyvin.

”Sä et Suomeen tahdo tulla
sanot sull’ on paha olla
niin kuin tää ei edes ois Eurooppaa”

Tiet erosivat yhtä äkkiä ja yhtä selvässä yhteisymmärryksessä kuin olivat yhdistyneetkin.

”Ei osoitteita, numeroita, ei mitään
sanot turha on niitä enää vaihtaa”

Tämän kaiken Lehti kirjoitti myöhemmin laulun muotoon. Se oli ensimmäinen laulu, jonka Sir Elwoodin Hiljaiset Värit nauhoitti ensimmäiselle, kolme laulua sisältävälle C-kasetilleen.

Debyyttilevyn avainkappale

Jos haluaa, Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa -biisin voi nähdä jonkinlaisena avainkappaleena Sir Elwoodin ensimmäisellä albumilla. Varjoissa vapaan maailman -levy on täynnä kulkemista, etsimistä ja päämäärättömyyttä. Se on levy, josta melankoliset, mutta elämänjanoiset romantikot ammentavat kerta toisensa jälkeen apua kohmeloonsa, tunnelmaa iltaansa ja oikeutusta päämäärättömyyteensä.

Sen albumin äärellä saa kerrankin olla naiivi. Saa rakastaa roihuten ja kaivata itkien. Sen albumin äärellä viini on verenpunaista ja tupakansavu paksua. Matka on päämäärä ja koti on kahle.

”Sä vihaat noita asioita
joiden vuoksi pienet ihmiset aina kotiin palaa
mutta pidä sinä huoli ettet kotiis kuole
ettei koukkuun ne siellä sua saa”

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa summaa melankolisella mutta romanttisella tenhollaan koko debyyttialbumin ajatusmaailman. Tärkeää on myös se, että mollissa kulkeva laulu loppuu duuriin. Se alleviivaa laulun ja koko albumin naiivia, sydämellistä romantiikkaa.

Jotain kappaleen merkityksestä bändille kertoo, että se on yhä keikkasetissä mukana. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että Juha Lehden mukaan ”sen soittaminen tuntuu edelleenkin helvetin hyvältä”. Samaa voi sanoa kappaleen kuuntelemisesta.

Juha Lehti

Syntynyt 1960 Helsingissä.

Lanseerannut yhtyeineen keskiolutjazz-musiikkityylin.

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa viidellä sanalla:
”Nuoren miehen levottoman matkanteon päämäärättömyys.”

Toivekappale: Bruce Springsteen – The Angel

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Eksistentiaalinen levottomuus nosti SE:n Pohjalta uuden aallon harjalle.

Vuonna 1978 Love Records julkaisi suomalaisen uuden aallon alkuhuudoksi määrittyneen Pohjalla-kokoelman. Klassikkoasemaan nousseella levyllä neljä tuoretta bändiä hahmotteli suuntaviivat sille, mitä kaikkea täkäläinen punk saattoi olla. Orkesterien virkeä ja omaehtoinen ote sävähdytti ensi iskuista alkaen ja sai esimerkiksi Soundin Waldemar Walleniuksen pakahtumaan ylisanoihinsa.

Kokoelman ytimen muodostivat raivokkaassa vireessä ollut Pelle Miljoona & N.U.S. ja yhteiskunnallisen kurjuuden korskeaksi hauskanpidoksi kääntänyt Problems? Niiden rinnalla kömpelömpi, mutta oudon karismaattinen Sehr Schnell muistutti, että kenellä tahansa oli mahdollisuus osallistua riemuun millä keinoin hyvänsä.

Pelkästään tämä helsinkiläinen troikka olisi tehnyt levystä kuolemattoman.

Kokonaisuuden varsinainen aarre oli kuitenkin Tikkakoskelta ponnistanut SE. Orkesteri toimitti kokoelmalle kaksi kappaletta, jotka muodostivat albumin sisälle oman pienen maailmansa. SE oli herkkä ja suorapuheisuudessaankin runollinen yhtye, jonka musiikki kuulosti harkitummalta ja kunnianhimoisemmalta kuin naapuriorkesterien mäiske.

Yari odottaa tuulta ja tulvaa Jyväskylän yliopiston kampuksella 1970-luvun lopulla... Kuva: Pekka Helin

Hämmentävät rillipäät

Tyylillisesti SE:n Pohjalla-kappaleet poikkesivat toisistaan. Peilit oli pianovetoinen balladi, jonka tarkkanäköistä kerrontaa seurasi täysin erilliseltä kuulostanut kitarainferno. Iskusävelmäkseen yhtye tarjosi kompaktimman kiskaisun Ei asfaltti liiku. Rumpujen ja basson kiihkeästi johdattelema kappale erottui kielikuvia kaihtaneista kanssaraidoistaan jo ensimmäisillä riveillään:

”On yö, minä yön tunnelissa
autot on valoja, silmät juovuksissa
Kuinka kauan olen tässä ehtinyt olla
ei ees aika näytä pysähtyvän peukalolla”

Kokonaisen mielentilan muutamalla sanalla määritelleen kerronnan kylkeen iskeytyi pureva kitara. Kappale tuntui tavoittelevan lentoonlähtöä, vapautusta, mitä tahansa…

”Tulisi tuuli missä avaisin siivet
tulisi tulva missä nousisin maihin
Tulisi aamu missä paeta yötä
mutta tulee vain maata pitkin juoksevia autonkuoria”

…mutta laulun kliimaksi olikin tuskaisesti kirvoittunut toteamus omasta rajallisuudesta, lähes lannistunut huomio keskellä itsevarmaa levyä:

”Ei asfaltti liiku, vaikka tekisin kuolemaa
Eikä asfaltti liiku kun kastan pääni bensaan ja sytytän palamaan”

Kappaleen eksistentiaalinen levottomuus poikkesi punkin päälauseisiin tukeutuneesta retoriikasta. Kun muu punk-liike katsoi eteenpäin, uskoi muutokseen ja ravisteli yhteiskunnan rakenteita, SE vei kuulijan yksinäisen tien laitaan, eristyksiin koko maailmasta.

Yhtye ei kuitenkaan ollut älyllisyytensä etäännyttämä, muiden yläpuolelle eristäytynyt joukkio. Päinvastoin, SE:n nokkamies Yari muistelee 1970-luvun loppua yhteisöllisenä ja iloisena ajanjaksona. Ihmisiä tuli ja meni, kaikki tunsivat toisensa, jotain tapahtui koko ajan.

”Olin muuttanut kotoa Kemistä muun bändin kanssa kommuuniin Tikkakoskelle, hiukan Jyväskylästä pohjoiseen. Siellä asuimme ja treenasimme, joten elo oli erittäin energistä. Välillä muut bändit saattoivat tulla vierailulle, jos olivat keikkamatkalla siellä päin.”

”Loppujen lopuksi Tikkakoski tuntui olevan lähellä Helsinkiä. Ensimmäisen punk-aallon bändit Eppu Normaalia lukuun ottamatta olivat samalla levy-yhtiöllä, jonka tiloissa oli myös studio. Yhteistyötä ja ystäviä oli siis paljon. Esimerkiksi Tumppi Varonen tuli soittamaan rumpuja Lui-singlellemme (1979), kun oma rumpalimme väsähti. Itse soitin koskettimia Pellen Pelko ja viha -levyllä (1979) sekä joillakin keikoilla.”

Pohjalla-levy ja sitä seurannut kiertue leimasivat SE:n erottamattomaksi osaksi suomalaista punk-liikettä. Yhtye mielsi viitekehyksen alusta asti omakseen ja heittäytyi mielellään ajan hengen vietäväksi.

”Lähetimme demon Lovelle, eikä mikään muu vaihtoehto tullut edes mieleemme. Love julkaisi tuolloin likimain kaiken omaa tekemistämme inspiroineen suomalaisen rockin.”

”Pohjalla oli Aten idea. Hän halusi SE:n mukaan voidakseen hieman laajentaa punkin kuvaa. Blom lainasi tiedotteissaan Sex Pistolsin Johnny Rottenia, jonka mukaan punkin idea oli tehdä omia, omaehtoisia juttuja apinoinnin sijasta.”

1970-luvun lopulla SE:n musiikista kuulsi läpi muita uuden aallon yhtyeitä laajempi vaikutepohja. Perinteisen rockin seasta löytyi balladitaidetta ja suomalaista undergroundia. SE versioi singleillään vanhoja iskelmiä ja höysti keikkojaan otteilla Richard Wagnerin sävelkirjasta. Televisiossa Yari kävi maalailemassa herkin sävyin nuoren parin pohdintaa siitä, tulisiko heidän pitää vahinkolapsensa.

Vaikka SE karttoi kategorioita alusta asti, Yarin on edelleen helppo määritellä se musiikillinen kenttä, josta yhtye alkuaikoinaan ammensi.

”Biisintekijänä vahvin vaikuttaja oli Lou Reed. Myös sellaiset nimet kuin The Beatles, T.Rex, David Bowie ja Roxy Music innostivat minua. Lisäksi olen aina kuunnellut paljon klassista musiikkia ja 1930–1950-lukujen kotimaisia iskelmiä. Uuden aallon artisteista voimakkaimmin kolahtivat Patti Smith, Sex Pistols, The Clash, Television ja Buzzcocks.”

”Lehdistö antoi SE:lle yliopistoyhtyeen leiman, koska bändissä oli paljon rillipäitä. Lisäksi biisimme olivat pidempiä kuin muilla ja niissä oli muitakin kuin kolmisointuja. Tosiasiassa SE oli ensimmäisen aallon bändeistä ainoa, jossa ei ollut ylioppilaita vaan koulunsa keskeyttäneitä.”

”Keikoilla SE oli suorempi kuin levyillä. Soitimme myös punk-biisejä, joita ei koskaan levytetty. Vastaavasti debyyttilevymme …Ja me tehtiin rakkautta (1979) oli jotakin ihan muuta kuin mitä me soitettiin keikoilla.”

”Meitä ei kuitenkaan häirinnyt lainkaan se, että yhtye määriteltiin suhteessa muihin punk-bändeihin ja Pohjalla-projektiin. Siitä oli päinvastoin hyötyä. Kelluimme mukana aallonharjalla, jonka voima kannatteli meitä.”

...mutta saakin seurakseen kosketinsoittaja P. A. Ulmasen. Kuva: Pekka Helin

Ihokarvat kertovat

Tuokiokuva teinivuosiltani. Kävelen aamuyön kaatosateessa laskuhumalassa kohti kotia. Matka tuntuu pitkältä, mutta taksiin ei ole rahaa. Autot roiskuttavat vettä päälleni, niiden humina kaikuu päässä ja valot särkevät silmiä. Tahdon nukkumaan, nostan peukalon ylös. Kukaan ei pysähdy.

”Sade tulee päälle, kaikkensa antaa
eikö kukaan pääse lähemmäksi taivaanrantaa
Tällä ruumiilla itseni suojaan
tiedän mitä odotan, mutta haluanko sen saada”

Laulun sanat ovat kuin tuo välähdys, nopea ja unohtuva hetki, johon liittyy jotakin hahmottoman katkeraa. Lyriikat tuntuvat kiteyttävän koko jälkipuberteettisen ulkopuolisuuden tunteen. Omakohtainen laajenee yleiseksi, yleinen supistuu omakohtaiseksi.

”Sanojen kirjoittaminen on työläs ja pitkä prosessi, jossa joka lause ja joka sana on mietitty. Olen aina koettanut naamioida tekstit siihen muotoon, että ne kuulostavat spontaaneilta, hetkessä rykäistyiltä. Tuo tapa tekee kirjoittamisen todella hitaaksi.”

”Samalla koetan kirjoittaa niin, että sanoista voisi avautua kuulijalle monia merkityksiä. Jos joku kokee laulut omakohtaisiksi, se on tietenkin imartelevaa.”

”Ei asfaltti liiku on, kuten monet muutkin lauluni, ikään kuin kuva tai kohtaus, hetki jonka olen maalannut lauluksi. Ei mikään selkeä tarina. Pidän siitä, miten ehyen kokonaisuuden kappale muodostaa. Teksti vastaa sitä kuvaa, jonka näin päässäni biisiä tehdessäni.”

”Kappaleen nimi oli muuten alun perin ’Eikä asfaltti liiku’. Nimi tuli vahingossa väärin levyn tietoihin, joten se jäi sitten tuohon muotoon.”

Laulun musiikillinen ilmiasu rakentui spontaanimmin, tai ainakin vähemmän muistijälkiä jättäen. Toteutus hahmottui lähes sellaisenaan Yarin päässä. Soittajien tehtäväksi jäi ottaa kappale omakseen, sisäistää sovitus ja paukuttaa ralli purkkiin. Yari tunnustautuu yhtyeen lempeäksi diktaattoriksi, jonka nimi merkittiin myös kappaleiden sovitustietoihin.

”Bändin silloiset soittajat toivat toki oman panoksensa kappaleeseen, mutta biisin raamit, eli rakenne, tärkeimmät kitara- ja bassokuviot sekä rumpukompit olivat minun kehittelemiäni. Jälkeenpäin ajateltuna se, että liidasin niin vahvasti bändiä, oli tietyllä tavalla huono asia bändin kehittymisen kannalta.”

”Musiikillisesti olen ylpeä siitä, että olen onnistunut piilottamaan musiikilliset tehokeinot niin, ettei kuulija niitä huomaa. Kuten Pojat-yhtye totesi versioidessaan kappaletta Punk It -levylleen (1994): ’ei koskaan oltu huomattu, että kertsi ja soolo menevät ihan eri sävellajissa kuin säkeistöt’.”

”Syntyhistoriasta muistan vain sen, että kun biisi oli valmis, niin ihokarvat kertoivat, että siitä tuli hyvä. Kappale tuntui sopivalta Pohjalle-levylle.”

”Äänittäessä kävi ikävä haaveri. Kun kuuntelimme juuri purkittamaamme loistavaa versiota, niin Studer-nauhurin nauha repesi. Sellaista ei äänittäjä muistanut tapahtuneen koskaan missään. Biisi oli äänitettävä uusiksi, mutta yhtä intensiivistä ja voimallista versiota emme saaneet enää aikaiseksi.”

Yari ja Woude, kaksi uuden aallon romantikkoa Jyväskylän tuomiorockissa elokuussa 1981. Kuva: Pekka Helin

Kuka liikkuu ja kuka liikuttaa?

SE ei jäänyt toistamaan hyväksi osoittautunutta musiikillista reseptiä. Pohjalla-levyn jälkeen Yarin kynästä on irronnut moneen tyylisuuntaan karanneita kuvaelmia, jotka ovat laajentaneet yksilöperspektiiviä kohti yleisluontoisempia teemoja. Punaisena lankana on säilynyt kaunistelematon, mutta samalla romanttinen tapa lähestyä maailmaa sekä ”elämän” ja ”vapauden” kaltaisia ydinsanoja. Yarin mielestä kehitys on luonnollista, sillä kappaleet ovat ensisijaisesti oman aikakautensa lapsia.

”Huonosti olisivat asiat jos en olisi muuttunut noista ajoista. Eihän Asfalttiin enää ole samaa otetta kuin aikoinaan ja voin olla tyytyväinen, ettei siitä tullut mitään hittiä, joka olisi pakko esittää aina silloin harvoin kun käyn keikoilla.”

”Viimeksi esitin laulun vuonna 2006 Love Recordsin 40-vuotiskonsertissa Tavastialla ja vastaanotosta päätellen siitä pidettiin. Toki sekin, että saan vastata kappaleeseen liittyviin kysymyksiin, kertoo, että laulussa on joitain kestäviä palasia.”

Vaikka Ei asfaltti liiku sijoittuu kiistatta suomalaisen uuden aallon ikonostaasiin, on kappale saanut olla levytyksensä jälkeen rauhassa. Laulu on päätynyt parille tuoreemmalle punk-kokoelmalle, mutta luontaisen elinympäristönsä ulkopuolelle kukaan ei ole uskaltanut sitä viedä. Yaria ajatus vaihtoehtoisesta tulkinnasta ja esityskontekstista kuitenkin kiehtoo.

”Ainoan kuulemani cover-version on taltioinut Pojat, ja silläkin raidalla olin itse vierailevana solistina. Olisi hauska kuulla laulusta joku ihan toisenlainen versio, mutta sellainen voi olla aika hankala toteuttaa, koska kappaleen osaset ovat niin elimellisesti kiinni toisissaan.”

”Joskus 1980–1990-luvulla kappaleesta yritettiin tehdä remixiä, mutta ei onnistunut. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että biisi on niin kiinteä paketti, ettei sitä voi purkaa ja kasata uusiksi menettämättä jotain oleellista.”

Tätä nykyä Yari työllistää itsensä säveltämällä musiikkia elokuviin ja televisio-ohjelmiin. Lisäksi hän on ollut mukana monen uudemman artistin levyillä. Mies on muun muassa tehnyt sovituksia Marja Mattlarin tulevalle albumille ja tuottaa parhaillaan Eläkeläisten levyä. Yarin on voinut löytää myös satunnaisilta Kotiteollisuuden keikoilta hänen tuuratessaan Tuomas Holopaista koskettimissa.

Tiivis aikataulu ja into luoda uutta ovat estäneet Yaria valjastamasta menneisyyttään nykyhetken rahasampoksi. Runsaan 30 vuoden takaiset ajat ovat kuitenkin hyvin mielessä ja suhde niihin on lämmin. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä konkreettisemmin hahmottuu esimerkiksi Pohjalla-kiertueen ja -levyn merkitys.

”Se, että tulee uusia sukupolvia joille Pohjalla kolahtaa, kertoo, että siinä täytyy olla kestäviä arvoja. Levyn ympärille kasattu kiertue oli käytännössä vajaat kymmenen keikkaa isoimmissa kaupungeissa, eikä yleisöä ollut paljon. Mutta yleisössä oli paljon niitä, joille kiertue, bändit ja biisit antoivat kipinän omaan tekemiseen. Syntyi uusia bändejä, pienlehtiä, elävänmusiikin yhdistyksiä ja niin edelleen. Sitä myötä kertaluontoisen kiertueen maine ja hehkutus vain kasvoivat.”

Aika on tuonut mukanaan myös elämänviisautta. Pieni semanttinen leikki osoittaa, että nuoruuden into muuttaa maailmaa on vaihtunut ymmärrykseen siitä, että tärkeintä on osata muuttua itse. Sen sijasta, että Yari olisi temponut asfalttia liikkeelle myöhemmässä elämässään, hän on päivittänyt näkökulmaansa hienovaraisella mutta sitäkin tärkeämmällä havainnolla.

”Hah, ei kai asfaltin pidäkään liikkua, vaan ihmisen sen päällä. Eikö totta?”

Video ei ole enää saatavilla

Yari

Jari Knuutinen. Syntynyt 2.11.1957 Jyväskylässä.

Levyttänyt SE-yhtyeen levyjen lisäksi kaksi soololevyä ja mittavat määrät elokuva- ja televisiomusiikkia (esim. Akvaariorakkaus ja Ihanat naiset rannalla). Pyörittänyt SE:n lisäksi Onnensoturit- ja YARI MXYZPTLK -orkestereita. Soittanut Seitsemäs maailma -projektissa, jolle hän sävelsi myös musiikin.

Kirjoittanut lauluja muun muassa Liisa Taville ja Mari Rantasilalle. Vieraillut muusikkona tai sovittajana esimerkiksi Pelle Miljoonan, Kotiteollisuuden ja Kumikamelin levyillä. Esiintynyt Eläkeläisten riveissä nimellä Ensio Hienonen. Laulanut Joensuun ortodoksisessa mieskuorossa.

Joensuun Wanha Jokela tulisi säilyttää koska: ”Se on Joensuun ja lähialueen kulttuurin kehto, kohtu ja lähde.”

Mitä kuuntelin vuonna 1978: ”Vaikka mitä, niin kuin aiemminkin ja myös nykyään. Laidasta laitaan.”

Toivekappaleeni: Antony And The Johnsons – Hope There’s Someone

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkän romanttisin klassikko on ovela rohkaisupuhe maailman epävarmimmalle olennolle, teini-ikäiselle suomalaiselle koiraalle.

Kauko Röyhkä debytoi 21-vuotiaana ihmepoikana niin kirjallisuuden kuin musiikinkin saralla, mutta muutamassa vuodessa hän oli ajanut itsensä marginaaliin. Narttu-yhtyeen melko omituinen uuden aallon lonksuttelu ja artistin tarkoituksellisen ärsyttävä julkinen persoona pitivät levynostajat loitolla. Oli tehtävä jotain.

Ensin syntyi vuonna 1983 melodisempi ja jäsentyneempi Onnenpäivä-albumi, jota voi pitää Röyhkän ensimmäisenä klassikkona. Mutta tuloillaan oli jotain vieläkin popimpaa. Tosin aluksi se oli vain Kaukon tekemä demonraakile, jota soitettiin keikoilla sellaisenaan.

“En muista mitään erityistä Lauralle-biisin synnystä. Tein paljon biisejä rämpyttämällä kitaralla jotain alkeellista parin-kolmen soinnun juttua ja keksimällä melodian ja sanat”, Röyhkä kertoo.

“Biisiä soitettiin jo melko alkeellisena sovituksena ja keikoillakin paljon ennen Lauralle-albumin levyttämistä. Keikkasovitus meni melko lailla Kaukon tekemän demon mukaisesti, askeettisesti. Soinnut olivat mallia erittäin perus”, Nartun tuolloinen kitaristi Riku Mattila muistelee.

Sitten yhtyeestä jo eronnut, mutta sen miksaajaksi palannut basistilegenda Mats Huldén otti biisin käsittelyynsä.

“Kaikki muuttui dramaattisesti, kun Mats soinnutti biisin 1960-luvun popin henkeen, tyyliin Lovin’ Spoonful, Beach Boys, Beatles. Hyvin hienovaraisesti ja harmonisesti ja ihan eri levelillä kuin mihin me olimme koskaan aiemmin päässeet”, Mattila ylistää.

“Mats sävelsi lisäksi vielä kitaraintron, joka lienee kaikkein leimallisin klangi, kun kappaleen kuulee ja se alkaa. Minun ideastani biisiin tehtiin Ronettes-henkinen rumpukomppi. Mutta suurimman sovitustyön biisiin teki siis nimenomaan Mats Hulden, ihan ominpäin. Myös biisin bassokuvio on ääni ääneltä Matsin kirjoittama. Näitä sitten opeteltiin ihan kuuliaisina muskarioppilaina.”

Näin syntyi joka nuotillaan auvoisaa positiivisuutta henkivä puoliballadi, jonka Röyhkä kruunasi yhdellä nuoruusvuosiensa vilpittömimmin tunteellisista laulusuorituksista. Vilpittömän romanttinen oli sen tekstikin.

Lauralle-biisin tehneet Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat tehneet 2000-luvulla kaksi yhteistä albumia.

Tämä tarina on tosi

Onnenpäivä oli päättynyt nimibiisiin, jossa nuoren jätkän ensimmäinen parisuhde päättyy niin kuin ne yleensä päättyvät ja maailma menee palasiksi. Seuraavan albumin otsikkoraita käsitteli samaa tematiikkaa paljon rohkaisevammasta näkökulmasta.

Lauralle-biisin alussa kertoja on jännittävässä tilanteessa, josta on vain suoriuduttava:

“Jos nyt en niin en mene ollenkaan
olen koputtanut, tule avaamaan
oi Laura, Laura
ovi aukeaa”

Ensin nuoren miehen on kohdattava kuitenkin tytön veli ja vanhemmat.

Kun Laura itse ensimmäisen säkeistön lopussa astuu näyttämölle, käy ilmi, ettei hän edes tunne kosijaansa. Mutta tällä on visiitilleen hyvät perustelut.

“Niin minua et sinä huomannut
olen kadulla aina ja näin sut tänä aamuna
En tavallisesti tai milloinkaan ole lumoutunut kuten aamulla
oi Laura Laura, oli pakko uskaltaa”

Dramaattisen empivän hetken jälkeen tilanne laukeaa helpotukseen. Laura nauraa ja johdattaa kertojan huoneeseensa. Seuraa Riku Mattilan juhlallinen kitarateema, joka tuntuu kuvittavan sävelillä huoneen tapahtumia, joita kertojan kokemus ei vielä riitä sanallistamaan.

“Halusin vain tehdä mahdollisimman sankarillisen rautalankakuvion, yläkieliselle intron kuviolle vastineen alempaa. Onnistui hyvin. Varsinkin tumma lopuke ja sen päälle oktaavituplattu perusteema on tosi ylevän kuuloinen kimppa”, Mattila analysoi.

Teemalle voi hakea musiikillisia esikuvia. Kuulemma YUP:n Valtteri Tynkkynen kuuli siinä Dead Kennedys -klassikon California Über Alles. Röyhkä itse taas jäljittää sen Drifters-standardiin On Broadway. Niin tai näin, se on Lauralle-kappaleen draamankaaressa välttämätön ja nerokas elementti.

Välikkeen jälkeen tapaamme kertojan ja Lauran varsin viattomissa puuhissa:

“Me tökitään sormilla, pelleillään
kotiväkesi katselee tv:tä”

Kertoja on miehuuskokeensa läpäissyt ja päässyt poikaystävän rooliin. Jännittävä, vaarallinen vaihe on ohi, ja Laura on “juuri sellainen, jota olen toivonut”. Fade out.

Lauralle on tietysti fantasia, toive siitä, miten asiat voisivat mennä. Tosielämässä ne eivät mene ihan näin vaivattomasti. Vai menevätkö?

Yllättäen Röyhkä sanoo tekstin perustuvan kuultuun tositapaukseen.

“Kerran eräs tyttö kertoi minulle, että joku tuntematon poika oli vain yhtäkkiä ilmestynyt hänen kotiovensa taakse ja halunnut tavata. Tytön koko perhe oli kotona. Varmaan jokainen mies haluaisi olla yhtä rohkea kuin tuo kaveri.”

Rohkeus onkin avainsana. Teini-ikäinen on aina epävarma itsensä ja haluttavuutensa suhteen, pilkan ja väheksynnän armoilla. Röyhkä taas on puhunut ja kirjoittanut paljon nuoruudesta rumana ankanpoikasena, jota kukaan ei ymmärrä. Mutta hänen perusviestinsä on, että asiat voivat muuttua paremmiksi. Jos ratkaisevalla hetkellä uskaltaa, saattaa elämä muuttua ratkaisevasti paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Runotyttöjen suosikki

Vuosia myöhemmin hän teki samaa aihepiiriä yleisellä tasolla käsittelevän kappaleen Jos alkaa pelkäämään. Lauralle taas esittää kuvitellun yksittäistapauksen, jonka merkitys ei ole itse epätodennäköisessä tarinassa, vaan siinä ajatuksessa, että hyviä asioita voi tapahtua ja onnellisia sattumia on olemassa, mutta itsekin pitää tehdä elämälleen jotain.

Näin ollen se on varsin epäsuomalainen taideteos. Sen perusnäkemys elämästä on myönteinen.

Suomalaiset ottivat kappaleen kuitenkin innostuksella vastaan. Ensimmäisenä Röyhkän kappaleena se alkoi soida radiossa ja nousi singlelistalle. Miehen suosio on tämän jälkeen mennyt ylös ja alas, mutta varmaankin juuri Lauralle vahvisti hänen asemansa hahmona, jolla on aina paikkansa maamme kulttuurikartalla.

Romanttinen hittibiisi toi myös uudenlaisia kuulijoita. Röyhkästä tuli aikansa runotyttöjen suosikki. Rovaniemen kirjastossa työskennellyt äitini kertoi, miten parikymppinen esikoiskirjailija Anna-Leena Härkönen saatiin kauas pohjoiseen esiintymään sillä varjolla, että tämän fanittama Kauko tulisi paikalle.

Lauralle on Röyhkän laajan tuotannon kaiketi soitetuin ja tunnetuin biisi. Vääjäämättä sitä on soitettu livenäkin vuosien varrella paljon, mutta tekijöiden nykyinen suhde lauluun on silti lämmin.

“Nykyään osaan arvostaa Lauralle-biisiä todella imuisana, melodisena ja kauniina 1960-luvun tyylisenä poplauluna. En muista kovinkaan montaa Kaukon biisiä, jossa olisi niinkin pitkä laulumelodinen kaari kuin tuon kappaleen A-osassa on”, Mattila analysoi.

“Positiivisuus on hyvä juttu. Lauralle ei ole korni, minkä takia sitä on jaksanut esittää kaikki nämä vuodet”, Röyhkä summaa mestariteoksen.

Kauko Röyhkä

Oik. Jukka-Pekka Välimaa. Syntynyt 12.2.1959 Valkeakoskella. Kasvanut Oulussa, asuu nykyään Turussa.

Esikoisromaani ja Kauko Röyhkä & Nartun esikoisalbumi julkaistiin samana syksynä 1980. Julkaissut sittemmin yli 20 studioalbumia ja pitkälti toistakymmentä kirjaa. Oli 1996 Finlandia-ehdokkaana Kaksi aurinkoa -romaanista.

Tehnyt viime vuosina musiikkia mm. Riku Mattilan, Rätön & Lehtisalon ja jazzmuusikko Severi Pyysalon kanssa.

Lauralle viidellä sanalla: “Mukavasti rahaa tuonut tarttuva kipale.”

Kappale ilmestyi samannimisen albumin nimiraitana kesällä 1984. Ylsi Suomen singlelistan sijalle 18.

Toimi myös 20 suosikkia -sarjan kokoelman nimiraitana 1998. Röyhkä levytti biisistä orkesteriversion Zaia-albumille 2008.

Toivebiisi? ”Rosie Velan Magic Smile.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Keba esittää suurimmat hittinsä Piilopaikan ja Kesä Espalla Tampereen Yo-talolla vuonna 1987.

Herkkä betonimylläri

Keban suurin hitti, vuonna 1987 levytetty Kesä Espalla, kuulostaa siltä kuin koko yhtye hakkaisi nyrkkeilysäkkiä neljäsosarytmiin tai soittaisi kappaletta juoksumatolla. Kappale on kuulijan maitohapoille saava intervalliharjoitus. Soitto on äärimmäisen tiukkaa, kappale on hyvällä tavalla jännittynyt.

– Olimme valmistautuneet hyvin. Harjoittelimme kuusi kertaa viikossa viisi tuntia kerrallaan, puolentoista vuoden ajan, kertoo Keban laulaja-kitaristi Ali Alikoski Koko ajan go-go -albumin levytyssessioista.

En itse ole liiemmin aikaani Esplanadilla kuluttanut, muutamaa läpikävelyä lukuun ottamatta, mutta mieleeni syntyy vahvoja kuvia kuunnellessani kappaletta. Alikosken tekstissä kuvaama levoton nuorimies piirtyy verkkokalvoilleni erittäin vahvana.

– Tuntui luontevalta kirjoittaa teksti nuorenparin kautta niin, että pääosassa on kuitenkin tuo Esplanadin puisto, valottaa Alikoski tekstinsä näkökulmaa.

Kaiken takana on nainen

Keba vuonna 1987, Ali Alikoski toisena vasemmalta.

Alikoski sanoo, että kappaleen menestys ei tullut yllätyksenä. Palikat ja tunne ovat kohdallaan, kuvaa herkkä betonimylläri mestariteoksensa vahvuuksia. Klassikon perustusten raaka-aineet vaativat kuitenkin ylimääräisen sekoituskierroksen ennen valamista. Muu bändi nimittäin hylkäsi kappaleen ensimmäisen version raakileena.

– Meidän tyttöystävillä oli myös bändi. Kerran heidän kitaristinsa ei päässyt treeneihin, joten menin paikkaamaan häntä. Lopuksi halusin kokeilla tyttöjen kanssa tätä Kesä Espalla -stygeä.

Alikoski otti lainakäyttöön kitaristi Asko Kallosen efektilaitteen ja alkoi veivata kappaletta väliaikaiskokoonpanon kanssa. Kappale lähti toimimaan niin hyvin, että sitä lopulta soitettiin toista tuntia. Jonkin ajan kuluttua Alikoski toi kappaleen uudelleen treeneihin, keskelle tyhjää hetkeä.

– Asko kysyi, että onko mulla yhtään biisiä? Vastasin, että on mulla yksi. Lainasin Askon efektilaitteita ja pyysin (rumpali Pete) Parkkosta komppaamaan. Jätkät olivat aivan innoissaan.

Lopulta kappale saatiin toimimaan. Studioon mennessä kappale ei muuttunut lähes laisinkaan. Alikoski kertoo tuottaja TT Oksalan luottaneen kappaleeseen sellaisenaan. Kokonaisuuteen lisättiin vain kertosäkeen melodiaa tukevat laulustemmat.

Tänään lavalla

– Kesä Espalla on keikkasettiä ajatellen ikään kuin kliimaksi. Usein päätämme keikkamme siihen. Se on biisi, josta meidät parhaiten tunnetaan. Se on meidän tunnuslaulumme.

Keballa riittää vetovoimaa edelleen, vaikka yhtye usein jääkin varjoon keskusteltaessa suomirockista. Bändi soitti juuri muutaman keikan osana Albumiklassikot-sarjaa ja Stupido Records julkaisi juuri yhtyeen koko tuotannon Koko uran Go-Go -nimisenä tuplakokoelmana, joka Nuorgamissakin jo arvioitiin.

Keba vuonna 2011. Alikoski vasemmalla.

Alikoski on ollut paluukeikkoihin enemmän kuin tyytyväinen.

– Soittaminen yhdessä hyvin pitkän tauon jälkeen tuntui hemmetin hyvältä. Koko bändi omistautui asialle kiitettävästi. Tunne oli arvokas. Kesä Espalla oli keikkasetin päätösbiisi. Kliimaksi, johon tavallaan koko biisilista ja se yhteinen työ huipentui.

Keba sai alkunsa Alikosken ja Asko Kallosen katusoittoduona. Nuorten miesten illat ja viikonloput kuluivat Espalla soittaessa. Myöhemmin katusoitto tuli osaksi yhtyeen liveshow’ta. Keikat alkoivat akustisesti ja lennossa soitto muuttui sähköiseksi. Käytäntö jatkui myös syyskuun paluukeikoilla.

– Oli luontevaa liittää katusoittokuvio reunion-keikkoihin. Akustinen Keba oli aikoinaan selkeästi yksi vahvuusalueistamme; koko hommahan oli lähtenyt kehittymään juuri siitä.

Ali Alikoski

Syntynyt 7.9.1959 Helsingissä

Levyttänyt Keban lisäksi Ali ja Rosvot -kokoonpanolla neljä albumia ja kolme soololevyä.

Kirjoittanut paljon materiaalia myös muille artisteille. Kappaleista tunnetuin on Aikakoneen Alla vaahterapuun.

Harrastaa liikuntaa, lukemista, elokuvia ja ruuanlaittoa.

Kesä Espalla viidellä sanalla: ”Kesä, katusoitto, Helsinki, nuoruus, rakkaus.”

Mitä kuuntelin vuonna 1987: ”Kuuntelin, kuten koko bändimme, paljon U2:n Joshua Tree -albumia ja Hurriganesin Roadrunneria. Kuuntelin myös paljon ambient-musiikkia. Brian Eno on ollut mulle tärkeä niistä ajoista lähtien.”

Toivekappaleeni: ”U2:n With or Without You. Siinä on kaikki kohdallaan. Tunne, bändin soundi, biisin rakenne, toivo.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kollaa kestää lainasi toisen ja viimeisen singlensä nimen Fjorod Dostojevskiltä, koska halusi hienovaraisesti vihjata, että ”sitä ollaan lukion käyneitä”.

Korvaamattomassa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia -teoksessa (WSOY, 1998) mainitaan, kuinka Kollaa kestää tunnettiin 1970-luvun lopussa “Tampereen huonoimpana bändinä”.

Bändinä, jonka täytyi keskeyttää levytyssessionsa, koska “rumpalin kädet väsyivät”.

Kollaa kestää ei kuitenkaan ole huono bändi. Helppo se sen sijaan on, nimittäin ottaa haltuun. Yhtye julkaisi olemassaolonsa aikana vain 26 kappaletta: yhden albumin, yhden ep-levyn, kaksi singleä ja joitakin irtobiisejä erilaisilla kokoelmilla. Kappaleista jokainen löytyy yhtä lailla korvaamattomalta Kokonaan – jäähyväiset aseille -kokoelmalevyltä, jonka Johanna Kustannus julkaisi vuonna 1995.

Kollaa kestään kappaleista ehdottomasti tunnetuin on kokoelmalevyn nimen jälkimmäisen osan muodostava Jäähyväiset aseille, bändin ainoan albumin (1979) nimikappale, jonka poliittinen folklaulaja Liisa Tavi nosti herkällä, joanbaezmaisella folkversiollaan koko Suomen tietoisuuteen 1980-luvun alussa.

Suomipopin valkeat helmet –juttusarja haluaa kuitenkin nostaa Kollaa kestään tuotannosta esiin toisen kappaleen, yhtyeen kahdesta singlestä jälkimmäisen. Sen nimi on Kirjoituksia kellarista (1979), ja ilman Liisa Tavia se saattaisi hyvin Kollaa kestään kappaleista tunnetuin.

Ainakin se oli yhtyeen kappaleista ensimmäinen, joka tuntui kappaleen sanoittaneen Jyrki Siukosen mukaan “hitiltä”.

”Kyllähän Kirjoituksia kellarista tuntui selvältä edistysaskeleelta Kollaan uralla. Olimme itse singleen tyytyväisiä ja niin oli levy-yhtiökin. Keikkasetissä se oli yksi keskeisiä kappaleita yhtyeen loppuun asti”, Siukonen kertoo.

Se loppu tuli kuitenkin harmillisen pian: Kollaa kestää pani pillit pussiin vain noin vuosi singlen julkaisun jälkeen.

”Päivä aikaa ja se riitti hyvin”

Kollaa kestää mielletään usein “toisen aallon” tai “uuden aallon” bändiksi, koska sen esikoisalbumi ilmestyi suomipunkilmiöön nähden verrattain myöhään. Itse asiassa yhtye oli kuitenkin punk-aallon ensimmäisiä.

Kollaa kestää perustettiin jo vuonna 1976, luokkatoverusten Kai Kiven (kitara, laulu, sävellykset) ja Jyrki Siukosen (rummut, sanoitukset) kaksi keikkaa tehneen Hernia-yhtyeen raunioille ja se äänitti esikoissinglensä (Musti, sotakoira) samana päivänä jona Eppu Normaali räiski nauhalle Poliisi pamputtaa taas -klassikkonsa.

Kollaa kestää vasemmalta oikealle: Mikko Nevalainen, Jyrki Siukonen, Juha Helminen ja Kai Kivi.

Jukka Junttila kirjoittaa Kokonaan-kokoelman kansiteksteissä, että Kollaa kestään alkuperäinen tavoite oli ottaa osaa Suosikin Rock-Rally-kilpailuun. Sen yhtye tekikin – Suosikki on lailla kielletty -nimisellä kappaleella. Menestys jäi vaatimattomaksi.

Se ei kuitenkaan lannistanut yhtyettä. Kunnianhimo kasvoi, ja pian Kollaa ei enää tyytynytkään vain soittamaan huonosti. Musti, sotakoira -singleä seurasivat nopeassa tahdissa samoin Poko Rekorsin julkaisemat Kollaa kostaa -ep ja toinen single, Kirjoituksia kellarista.

Sekä ep että single äänitettiiin Mika Sundqvistin MSL-studiolla Ylöjärvellä. Kirjoituksia kellarista taltioitiin 19. maaliskuuta 1979.

”Paikka oli tuttu. Meillä oli päivä aikaa ja se riitti hyvin”, Siukonen kiteyttää levytysprosessin mutkattomuuden.

”Pantse Syrjä tuottajana ja Mika Sundqvist äänittäjänä oli tuttu yhdistelmä, joten homma meni purkkiin kivuttomasti. En muista, että studiossa olisi tehty mitään erityisiä muutoksia siihen, millaiseksi kappale oli harjoituskämpällä muovautunut. Kappale oli valmis jo ensimmäisissä treeneissä. Rakennehan on sen verran yksinkertainen.”

Kirjoituksia kellarista oli syntynyt Kollaa kestäälle tyypillisellä tavalla: Kivi teki sävellyksen, johon Siukonen raapusti riimit.

Kappaleen synnystä Siukosella ei ole ”minkäänlaista muistikuvaa”.

”Varmaankin kirjoitin sanat päivällä ennen illan treenejä joskus helmikuun lopulla”, hän arpoo.

”Yleensä se meni niin, että Kivi hyräili laulumelodian kasetille ja minä tein siihen sanat. Niin oli tässäkin tapauksessa. Yleensä tekstit toimivat ilman sen kummempaa säätöä. En muista, että Kirjoituksia kellarista -biisinkään sanoja olisi tarvinnut rukata.”

Laulun teksti on yksinkertainen ja naseva. Päähenkilö kertoo, kuinka hän nuorena ”istui kellarissa” ja kirjoitti kirjaa omasta elämästään, omissa unelmissaan eläen ja ulkomaailman tapahtumille kintaalla viitaten. Kun hän sitten vanhempana tarjoaa kirjaa kustantajille, nämä arvioivat sen ”roskakorin täytteeksi” ja kertovat:

”Ei elämää kellarissa opita tuntemaan
vaan se täytyy tulla ulos kokemaan”

Aivan kuten Sigin Uusi uljas maailma tai Pelle Miljoonan Viimeinen syksy, myös Kirjoituksia kellarista lainasi nimensä maailmankirjallisuuden klassikolta.

”Kollaa Kestään kappaleista moni sai nimensä kirjasta”, Siukonen huomauttaa.

”Itse asiassa bändikin sai nimensä kirjasta (Erkki Palolammen sotaromaani vuodelta 1940 – toim. huom.). Tämä oli sellaista kevyttä vihjettä siihen, että ollaan lukion käyneitä.”

Fjodor Dostojevskin romaanin (1864, julkaistu myös nimellä Kellariloukko) kanssa Siukosen sanoittamalla punkrallilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

”Dostojevskin kirja on tietysti vain viittaus, ei muuta. Eihän sellaisen teoksen kanssa kannata leikitellä”, hän sanoo.

”Kuten singlen kansikuva kertoo, kyse on muustakin. Bändin nimi on siinä Aku Ankka -lehden tyyliin tekstattu, luurankohahmo on myös jonkinlainen sarjakuva-klisee ja takakannessa bändin jäsenet esitetään Pecos Bill -pelikorttien hahmoina. Enemmän siis koko jutussa on viitteitä populaarikulttuuriin ylipäätään kuin nimenomaan Dostojevskiin.”

Bändi vailla tyyliä

Yksi Siukosen tärkeimpiä musiikillisia vaikuttajia oli TV Smithin The Adverts -yhtye. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään vähänkään Kollaa kestään tuotantoa tuntevalle: löytyyhän bändin tuotannosta Adverts-laina (Yhden soinnun ihmeet eli One Chord Wonders) sekä yhtyeelle omistettu kappale (Adverts Blues), ja pilkottaapa Jäähyväiset aseille -albumin kannessakin Adverts-juliste.

”Kuuntelimme tietysti paljon kaikkea punkia ja uutta aaltoa. Oli ensinnäkin peruskattaus: Ramones, The Clash, The Damned, Eput, Pelle, Problems?, Se, Ypö-Viis ja niin edelleen. Mutta paljon myös ’unohtuneita’ bändejä, kuten Generation X, 999, Boomtown Rats, The Stranglers, Penetration, X-Ray Spex ja niin edelleen. Buzzcocks oli varmaan yksi Kiven suosikkeja tuohon aikaan, mutta mahdollisista vaikutteista on mahdoton sanoa mitään.”

Hengenravintoa Kivi ja Siukonen ahmivat punkin lisäksi kirjoista ja elokuvista.

”Olimme Kiven kanssa olleet jo kouluaikana aktiivisia lukijoita. Tuohon aikaan kiinnostuksen kohteita olivat muun muassa surrealismi ja runous. Ajattelen esimerkiksi Kalevi Seilosen 1960-luvun runokirjoja – ajankohtaisia edelleen. Ja Tampereellahan oli perinteisesti vahvaa elokuvakerhotoimintaa”, Siukonen kertoo.

”Politiikka ei vetänyt puoleensa, mutta ympäristöliike kiinnosti kyllä. Olimme Kiven kanssa olleet kouluaikaan mukana luontokerhotoiminnassa.”

Kollaa kestää, bändi vailla tyyliä Kollaa kostaa -ep:nsä kannessa. Ylärivissä Juha Helminen (vas.) ja Mikko Nevalainen, alarivissä Jyrki Siukonen (vas.) ja Kai Kivi.

Kollaa kestään tyyli oli aina kohdallaan – koska sitä ei ollut.

”Olimme bändi vailla tyyliä. Siihen ei yksinkertaisesti panostettu lainkaan. Tämä kertoo tietysti siitä, että asia ei ollut meille juurikaan tärkeä. Punk oli meille viitekehys, jossa nimenomaan ei tarvinnut olla tyyliä”, Siukonen kertoo.

Tyyliä tai sen puutetta ei ole 2010-luvulla kovin helppo arvioida, sillä Kollaa kestää ei koskaan päässyt esiintymään televisioon asti – puhumattakaan, että se olisi tehnyt musiikkivideoita. Youtubesta yhtyeestä löytyy liikkuvaa kuvaa vain Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1982 heitetystä comeback-keikasta.

Kerran televisioon pääseminen tosin oli lähellä. Kirjoituksia kellarista valittiin nimittäin Levyraatiin.

”Saimme etukäteen asiasta tiedon ja elättelimme toiveita päästä televisioon. Kutsua studioon ei kuitenkaan tullut, ja yhtyeen ainoa tilaisuus meni siinä sivu suun”, Siukonen harmittelee.

Tapaus on jäänyt suomirockin ja suomalaisen tv-viihteen historiaan, koska raatiin kuulunut Lenita Airisto kieltäytyi antamasta kappaleelle edes yhtä ainoaa pistettä.

”Lenita tosiaan kieltäytyi. Hän ei suostunut edes juontajan (Jaakko Jahnukainen – toim. huom.) ehdotukseen antaa yhtä pistettä äänitysteknologialle. Se oli totta kai erinomaista meidän kannaltamme.”

Kollaa kestään hajoamisen jälkeen Siukonen jatkoi musiikin harrastamista, vaikka omistikin yhä suuremman osan ajastaan kuvataiteille. Hän teki kokeellista rockmusiikkia saksofonisti Jukka Mikkolan kanssa perustamassaan Vaaralliset lelut -yhtyeessä ja palasi 1990-luvulla suoraviivaisemman punkin pariin Punk Lurex OK:n jäsenenä.

Kai Kivi puolestaan väitteli 1990-luvun puolivälissä filosofian tohtoriksi ja toimi Helsingin yliopiston hydrobiologian dosenttina vuodesta 1999 kuolemaansa asti. Kivi menehtyi vuonna 2007 vain 48 vuoden iässä.

Kirjoituksia kellarista on jatkanut elämäänsä lukuisina cover-versioina, josta tunnetuimmat lienevät tehneet Pojat ja Klamydia.

Siukonen on cover-versioista aina mielissään, riippumatta niiden taiteellisesta tasosta.

”Kaikki versiot kuulostavat mukavilta, sillä ne kertovat, että kappale on herättänyt jossakin ihmisessä positiivisia tuntemuksia. Versio on aina eräänlaista diggarin palautetta. Samalla tavallahan Kollaa soitti aikanaan muun muassa Suomen talvisota 1939–1940 -yhtyeen kappaleita”, hän muistuttaa.

Mutta miltä Kirjoituksia kellarista kuulostaa Siukosen omaan korvaan nyt, 32 vuotta kappaleen julkaisemisen jälkeen?

”Melkoisen hitaalta. Tyttäreni nimittää sitä humpaksi.”

Jyrki Siukonen

Syntynyt Tampereella 13.10.1959.

Kollaa kestään rumpali ja sanoittaja vuosina 1976–1980. Soitti myöhemmin yhtyeissä Vaaralliset lelut ja Punk Lurex OK.

Aloitti uransa kuvataiteilijana vuonna 1982. Vaikutti Rodtsenko-seura-taiteilijaryhmässä 1984–1990. Valmistui kuvataiteen tohtoriksi vuonna 2001. Toimi Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina 2004–2008.

Toiminut rocklehtien Hilseen ja Soundin avustajana ja Taide-lehden päätoimittajana.

Kirjoituksia kellarista viidellä sanalla: ”Varhaisen suomalaisen punkyhtyeen viimeinen single.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Eli kuinka 25-vuotias tiedostava maalaishippi Hauholta kuvitteli olevansa Elton John ja loi oman bernietaupininsa avulla uransa kimaltavimman helmen.

Leo ”Freeman” Frimanin Kaksi lensi yli käenpesän on niitä kappaleita, jotka jokainen suomalainen oppii viimeistään rippikoulun leirinuotiolla, isosen tapaillessa nylon-kielisestä kitarastaan a-mollin, e-mollin, G-duurin ja jälleen a-mollin haikeita säveliä.

Erittäin viiksekäs hämeenlinnalaismuusikko loi kappaleen 1970-luvun puolivälissä ystävänsä ja kollegansa Heikki ”Hector” Harman kanssa. Leon äiti oli musiikinopettaja, joten kotona oli piano. Friman kertoo seuraavassa, kuinka seinänaapurit vaihtuivat tasaiseen tahtiin, kun kaksikko elätteli kuvitelmiaan kansainvälisestä menestyksestä ja väkersi superhittejä milloin Sparksille, milloin Rod Stewartille ja milloin – kuten Käenpesän tapauksessa – Elton Johnille.

Leo Friman, kuvaile Kaksi lensi yli käenpesän -kappaletta viidellä sanalla.

“Haikeutta meissä kaikissa. Kaunis kesäromanssi.”

Kerro tilanteesta, jossa kappale alkoi syntyä? Missä olit ja mitä olit tekemässä?

“1970-luvun puolivälissä otin itseäni niskasta kiinni ja aloin tehdä biisejä kansainvälisille artisteille. Kyllä. Hämeenlinnalaisen omakotitalon yläkerrassa bändikaverin kanssa nauhoiteltiin Tandberg-neliraidalla ralleja Elton Johnille ja Rod Stewartille, muiden muassa. Periaate oli, että jos sohvalla maatessa laittaa oman biisinsä soimaan aivoissa esimerkiksi Elton Johnin laulamana ja se toimii, niin biisihän on silloin hyvä. Ajetaan tandemilla -biisi oli alaotsikolla ’Sparks’, Kaksi lensi yli käenpesän taas otsikolla ’E. John’. Laulussa on kolme osaa ja aika mutkattomasti ne loksahtivat kohdalleen A-osasta alkaen. Oikeastaan jo noista päivistä lähtien mä olen pitänyt tekijänoikeuksiani loukkaavana, jos joku käyttää sointukiertoa Am–E–G–Am.”

Teit kappaleen Hectorin kanssa. Millainen oli työnjakonne?

“Mä olin siis Elton John ja Hector aivan loistava Bernie Taubin. Neliraitanauhurin kelanauha on vieläkin Heikillä hyllyn perällä tallella. Pakko kehaista, että lauloin parempaa kvasienglantia kuin Remu.”

Kuka oli ensimmäinen ulkopuolinen, joka kuuli kappaleen?

“Meillä oli Hämeenlinnassa hardrock-bändi Waterloo. Basisti Lexa Kirjavainen oli luottohenkilö, jolle kehtasi esittää nämä uudet omat kappaleet. Hänen kanssaan tein sitten nauhoituksetkin. Käymme edelleen vuosikymmenten jälkeen sauvakävelemässä maanantaisin. Reipasta ja kehittävää.”

Miten kappaleen äänitykset sujuivat?

“Tuottaja Hectorilla oli selkeä yleiskäsitys teinitähti Freemanista. Nono Söderbergillä taas varsin vapaat kädet sovituksensa suhteen. Nono toi biisin kitarat ja bachmaisen, instrumentaalin D-osan. Käenpesä siis olikin itse asiassa progebiisi.”

Muistatko äänitystilanteesta jonkun ratkaisevan oivalluksen, joka teki kappaleesta erityisen?

“Studiossa ei pahemmin enää kokeiltu mitään, vaan ajatus- ja sovitustyöt oli tehty kotihommina. Mutta Esa Kotilaisensoittama moog-syntsa-proge-D-osio oli tietty aikansa helmi. Siinä mennään bachilaisittain metsään, luonnon helmaan.”

Freeman silloin.

Kun kappale oli valmis, mitä ajattelit siitä? Piditkö sitä erityisenä vai vain yhtenä muiden joukossa?

“Kaksi lensi yli käenpesän on tietenkin edelleen taiteilija Freemanin tuotannon helmi, killeri. Tänä päivänä Menneisyyden vangit esittää sen hitaammalla tempolla ja toinen C-osa on pudonnut pois, mutta muuten se on aina setin tukipilareita. Aina ja ikuisesti.”

Kuinka monta kertaa arvioisit esittäneesi Käenpesän?

“Noin 5 000 kertaa. Samoin tietty Tandemin. Eikä loppua näy. Noi on hyviä biisejä, vaikka itse sanonkin. Yleisö ottaa ne poikkeuksetta hyvin vastaan.”

Olit Käenpesän julkaisun aikaan vain noin 25-vuotias. Mistä muista asioista kuin musiikista olit tuohon aikaan kiinnostunut?

“Käenpesän teksti-idea on toki plokattu Milos Formanin elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän. Mutta laulussahan mennään ihmissuhdepuolelle heti ekalla rivillä. Elokuvassa mennään suljetulle osastolle. Toisaalta, rakkaus on joskus hullua.”

Miten kuvailisit omaa tyyliäsi tuohon aikaan? Koitko kuuluvasi johonkin ryhmään tai liikkeeseen?

“Olin intohimoinen brittipopharrastaja vuodesta 1964. Se varmaan kuuluu musiikissa ja näkyi myös pukeutumisessa ja hiuksissa. Toisaalta oli kovasti kolmannen maailman puolesta kurjia amerikkalaisia imperialisteja vastaan. Olen vieläkin. Tiedostava maalaishippi Hauholta.”

Miten ihmiset reagoivat Käenpesään? Oliko heidän reaktioissaan jotain, joka yllätti sinut?

“Käenpesässä on hienot sanat. Laulumelodia ei pysty niitä tuhoamaan. Käenpesän yli lentää nuoripari sydän täynnä ajatusta ‘nyt ja ikuisesti’. Kurja maailma heittää heidät kuitenkin erilleen, vaan muisto ei haihdu. Lyriikassa on paljon kielikuvia, jotka eivät aukea kerralla tai niistä saa eri kerroilla erilaisia mielikuvia. Kappale on hyvin aikaa ja kulutusta kestävä. Monet ihmiset ovat ajoittaneet omaa henkilökohtaista tai parisuhdehistoriaansa laulun avulla.”

Millä tavalla kappale vaikutti omaan uraasi?

“Kappale oli hyvä follow-up Ajetaan tandemilla -hitille. Oli Suosikin sinkkulistan ykkönen heinäkuussa 1977!”

Freeman nyt.

Mitä ajattelet, kun kuulet kappaleen nyt esimerkiksi radiosta?

“Omien kappaleiden kuunteluun tai havaitsemiseen radioaalloilla ei koskaan kyllästy. Se on aina pienen ihmetyksen aihe, että joku ihminen radio-ohjelman takana on taas valinnut sun oman kappaleesi ohjelmaan. Hassua. Siitä on vähän leuhka.”

Entä mikä on taiteilija Freemanin tilanne elokuussa 2011? Elämme jännittäviä aikoja: uusi levy tulossa, Uuden Fantasian kanssa…

“Virve Rosti & Freeman ja Menneisyyden Vangit on kiertänyt Suomea kaksikymmentä vuotta. Ikuinen kiertue jatkuu. Toisaalta Uuden Fantasian kanssa on tehty kesällä kaikki isot festarit, mikä on aika siistiä. Freeman täyttää syksyllä 60 vuotta ja samalla ilmestyy tämä Uuden Fantasian kanssa tehty albumi. Mitään perinteistä Freeman-poppia ei ainakaan tuotannollisesti ole tulossa. Itselleni on tärkeää, että sanoittajakaarti on mykistävä: Ismo Alanko, Mariska, Paula Vesala, Olavi Uusivirta, Asa, Jarkko Martikainen ja tietty Hector. Unohtuiko joku? Mykisti teidätkin.”

Lopuksi saat lähettää terveisiä ja esittää toivekappaleen!

“Lähetän terveisiä kaverilleni Hectorille. ‘Joo, kyllä lähden syksyllä kanssasi jäähallikiertueelle ympäri Suomen, Hangosta Petsamoon. Esitetään Aikamatka-kiertueella yhdessä kappale Mystilliset kyyneleet: Ilta heittää pojan kylmään tähtisateeseen, tanssikenkiin hopeisiin…”

(Sitten Freemanin pitääkin jo lähteä Ikeaan.)

Freeman IV julkaistaan lokakuun alussa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

”Katu-uskottavuus meni ja hyvä niin”

Puolikuun uran suurimmasta hitistä on kiittäminen Pet Shop Boysia, Kisu Jernströmiä ja jumiin jäänyttä levyä.

Puolikuu löi läpi toisella yrittämällään. Yhtyeen esikoisalbumi Hämärään huoneeseen (1990) oli ollut varaslähtö: levyn kappaleet saivat jonkin verran radiosoittoa, mutta eivät myyneet senkään vertaa. Puolikuu sai lähteä Finnlevyltä ja löysi uuden kodin Vexi Salmen johtamasta Flamingo Musicista.

1990-luvun alku oli Puolikuulle otollista aikaa: iskelmämusiikki oli suosionsa huipulla, kiitos Joel Hallikaisen, Anna Hanskin ja Arja Korisevan kaltaisten uusien tähtien. Heidän menestyksestään hyötyivät myös suomipopin pehmeämmän laidan edustajat, kuten Suurlähettiläät, Mikko Kuustonen, Ressu Redford – ja Puolikuu.

Puolikuun kakkoslevy Makeaa myrkkyä julkaistiin keväällä 1992. Se osui ja upposi. Albumi myi yli 27 000 kappaletta ja toi Puolikuulle sen uran ensimmäisen kultalevyn.

Jalometallia oli taottava, kun se oli kuumaa, Flamingo Musicissa ajateltiin. Joten Puolikuu passitettiin saman tien takaisin studioon: kolmoslevy haluttiin vielä joulumarkkinoille.

Puolikuu toimitti sen, mitä heiltä odotettiin – ja enemmän. Nyt loppuu todellisuus myi lähes kaksi kertaa enemmän kuin edeltäjänsä, noin 53 000 kappaletta, ja nosti Puolikuun platinasarjaan ja parin sesongin ajaksi suomalaisten popyhtyeiden ehdottomaan kärkikaartiin.

Puolikuun voittokulun jatkuminen läpimurron jälkeen ei ollut itsestään selvää – kaikkien vähiten bändille itselleen. Biisivarastot oli ammennettu Makean myrkyn tekoprosessin aikana tyhjiin, joten Nyt loppuu todellisuutta -levyä varten oli tongittava pöytälaatikoiden perimmäisetkin nurkat.

Sieltä löytyi muiden muassa levyn nimikappale, josta tuli yhtyeen kaikkien aikojen suurin hitti (ja jonka voit kuunnella tästä).

”Olin käyttänyt biisin melodian jo muutama vuosi aikaisemmin eräässä mainostuotannossa, jollaisia tein silloin jonkin verran. Olin kahden vaiheilla voinko käyttää yhtyeen kanssa melodiaa, jonka olin jo aiemmin myynyt tilaajalle”, Puolikuun laulaja-kitaristi ja yhtyeen pääasiallinen biisintekijä Kari Pesonen kertoo nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Nyt loppuu todellisuus kuitenkin kehittyi mainosmelodiasta ihan oikeaksi kappaleeksi – oli itse asiassa kehittynyt jo siihen mennessä, kun Puolikuu teki Makeaa myrkkyä -levyä. Vielä silloin kappaleen akustisella kitaralla ja rumpukoneella tehty demo ei kuitenkaan saanut yhtyeen leiristä ja lähipiiristä laajaa kannatusta.

“Meidän silloinen managerimme sanoi, että ‘tää on ihan hyvä biisi, mutta en mä tätä levylle laittais’. Siis manageri. Hän, jonka pitäisi aistia uusia juttuja ja hehkuttaa”, Pesonen hämmästelee.

“Eräs levy-yhtiöihminen esitti kerran teorian, jonka mukaan artistit ja muusikot pelkäävät alitajuisesti menestystä. Elämä menee sekaisin. Joutuu lähtemään töihin. Mukava harrastus menee. Se on varmaan totta, mutta että managerikin…”

Pesonen jatkoi kappaleen työstämistä ja teki siitä uuden demon, joka muistutti hyvin paljon kappaleen lopullista, levytettyä versiota. Flamingo Musicin Kisu Jernström piti kuulemastaan ja hyväksyi biisin tulevalle albumille.

“Suuressa viisaudessaan”, kuten Pesonen sanoo, bändi ja tuottaja Janne Louhivuori päättivät kuitenkin muokata kappaleen perinteisempään muotoon, jossa sähköpianot saivat tehdä tietä kitaroille. Onneksi – näin kai voi jälkikäteen sanoa – Jernström ei pitänyt uudesta versiosta lainkaan.

“Kisu kysyi, että ‘onkos tämä nyt jotenkin erilainen kuin ennen’. Mulla oli DATilla mukana biisin demo, jonka laitoin koneeseen. Kisu kuunteli ja sanoi: ‘Menkääpä kuulkaa ja tehkää tämä juuri tällä tavalla’. Niin me teimmekin’, Pesonen keroo.

“Tunsin suurta huojennusta, sillä sisimmässäni tiesin, että tämä demoversio oli kappaleesta juuri se versio.”

Puolikuu platinaa myyneen Nyt loppuu todellisuus -albumin kannessa vuonna 1992.

Rahastusta! Teknopaskaa!

Nyt loppuu todellisuus herätti ilmestyessään närää, ilmeisistä syistä. Rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin suhtauduttiin suomalaisessa rock-kulttuurissa kuin doping-aineisiin; niiden käyttäminen ei ollut sallittua.

“Tiukimmat puristit joskus moittivat pikku sähköpianoamme milloin mitenkin: ‘rahastusta’, ‘teknopaskaa’. Mutta meille se antoi se tavallaan uuden elämän. Laajensi mahdollisuuksia.”

Viehtymys elektroniseen popsoundiin tarttui Pesoseen eräällä lomareissulla.

“Jouduin kuuntelemaan reissun ajan Pet Shop Boysia englantilaisten turistien ghettoblasterista. Olin toki kuullut West End Girlsin ja muutamia muitakin heidän kappaleitaan ja pitänytkin niistä, mutta vasta tuo ‘pakkosyöttökokemus’ avasi minua otollisemmaksi tällaiselle ilmaisulle. Annoin sen vaikuttaa”, hän kertoo.

Yhtyeen keskuudessa hengähdyttävästi säksättävä Nyt loppuu todellisuus muodostui kynnyskysymykseksi, vedenjakajaksi ja mitä näitä kielikuvia nyt on. Pesonenkaan ei luottanut hengentuotteeseensa sataprosenttisesti.

“Pidin kappaleesta kovasti, mutta samalla olin hyvin, hyvin epävarma siitä, astummeko nyt sen hiuksenhienon rajan ‘väärälle puolelle’. Mutta minusta ne (konesoundit) vain kuuluivat siihen juttuun. Sillä ei tanssibiisiä voi tehdä pelkillä Telecastereilla. Täytyi rikkoa rokkipoliisien sääntöjä ja tehdä väkivaltaa omille käsityksille, jotta ei tekisi sitä biisille”, laulaja filosofoi.

“Tuolloin niin sanottu katu-uskottavuus oli tärkeä asia. Mietin, meneekö se nyt tässä lopullisesti. Luultavasti meni ja hyvä niin.”

Niin kuin sopivaa on, Puolikuun suurin hitti oli lopulta lähellä hajottaa yhtyeen.

“Eräs yhtyeen jäsen ei halunnut tulla studioon tekemöön lopullista versiota tekemään ja löi luurin korvaani. Myöhemmin hän kyllä kertoi olleensa väärässä. Ja olikin. Rokkibändi-draamaa”, Pesonen muistelee.

“Opin, että sellainen on laajemminkin ison biisin merkki. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan.”

Ristinollaa ja eutanasia

Nyt loppuu todellisuus ei olisi sama kappale ilman omalaatuista sanoitustaan. Kappale on täynnä harvinaisen hämmentäviä säkeitä, jotka saavat nousuhumalaisen karaokelaulajankin kasaamaan ajatuksensa ja terästämään katseensa monitorin ruudulle:

”Mä näin sut telkkarissa /
MTV, stereo /
kertoo kuukausiliite /
kuinka me nauhoja kuunnellaan”

”Ristinolla /
sun iholla /
samaa koodia ottaa /
vastaan vielä mun DNA”

Pesosen mukaan oudotkin lauseet ovat ”vain lauseita”.

”Ei niillä ole mitään suurempaa merkitystä. En osaa kertoa tarinoita. Kuulija voi niitä kuitenkin kuulla, jos haluaa. Se on hänen oikeutensa”, hän sanoo.

Pesonen pitää tärkeänä, ettei kuulijaa aliarvioi liian selkeillä ajatuksilla. Hyvänä kikkana hän pitää ”tuplavarmistusta”: sitä, että kirjoittaa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä, ja sitten vielä kryptaa sen.

”Kielikuvat ruokkivat kirjoittaessa yleensä itse itseään. Hyvä lause johtaa toiseen. Ne voivat olla irrallisia, ja oikeastaan hyväkin niin. En muista kovin tarkkaan miten sanoitus syntyi. Pakkomielteistä omistamisentarvetta, tyypillistä suomalaiselle miehelle. Hiukan eri sanoilla kuin yleensä, ehkä.”

Kappaleen hämmentävin säe, “sinä saat multisämpläävän ceedeeni pykimään”, sai alkunsa eräänä yönä, kun Pesonen ajoi keikalta kotiin radiota kuunnellen.

“Etsin sopivaa kanavaa. Lahden yläpuolella kuulin, kun erään paikallisradion cd-soitin oli jäänyt jumiin. Äng-äng-äng. Etsin jonkun toisen kanavan. Noin puolen tunnin päästä Lahden alapuolella etsin taas taajuutta. Äng-äng-äng. Kanavalla oli käytössä automaatti, joka hoiti yöt miehityksettä. Mietin, saako joku aamulla kenkää.”

Multisampling-sanan Pesonen löysi silloisesta cd-soittimestaan, pykiä-verbin puolestaan hän lainasi äitinsä sanavarastosta.

“En oikein tiedä, mitä se tarkoittaa. Bändissä joka tapauksessa ‘soitto pykii’ silloin, kun se ei toimi”, hän selventää.

Jos Nyt loppuu todellisuus toi suomipopin leksikoniin multisämpläävyyden käsitteen, on kappale myös niitä harvoja, joissa käsitellään eutanasiaa eli armomurhaa:

“Eutanasiaa mä toivon nopeaa /
jos sä muitakin katsot, jos muut sua silmillään koskettaa”

“Kieltämättä eutanasia on sanana hätkähdyttävä, kun sitä nyt ajattelen. Mietin nyt, mitä mietin silloin, mutta en muista”, Pesonen pyörittelee.

“Laulussahan se on kuitenkin vain irrallinen lause, sellaista hetken mielijohdetta: ‘Jos sää et tykkääkään musta, mää haluun kualla’.”

Eutanasian vastustajaksi tai puolestapuhujaksi Pesonen ei mielellään ankkuroidu. Voimakkaat kannanotot hän jättää poliitikkojen ja muiden valtaapitävien huoleksi.

“Luulen kuitenkin, että jos ihminen on todella varma parantumattomasta, tuskallisesta sairaudestaan, hänellä on oikeus päättää päivänsä – tai ollessaan itse siihen kykenemätön, hän voisi pyytää sitä toiselta. Mihin selvittämättömien kysymysten ja vastuiden kenttään se johtaakaan, se on toinen asia”, hän sanoo.

“Toivonpa todella, että en ikinä joudu tilanteeseen, jossa asiaan pitäisi ottaa kantaa kahvipöytäkeskustelua syvemmin. Erittäin vaikea kysymys… Mutta kuten sanottua, tämä teoretisointi on helppoa jälkikäteen. Silloin vain kirjoitin jotain. En tiedä miksi.”

Kari Pesonen vuonna 2011.

Hyviä sattumia

Vaikka Makeaa myrkkyä oli nostanut Puolikuun suomipopin ykkösdivisioonaan, ei bändi kokenut Pesosen mukaan paineita tekikin Nyt loppuu todellisuus -albumia tehdessään, vaikka liekit pakarapoukamaa nuolivatkin.

“Olimme hyvän nosteen aallonharjalla, ja sellainen luo itseluottamusta ja uskallusta. Kaikki oli niin uutta. Ei ehtinyt oikein edes tajuta mitä tekee, teki vain. Pahimmat paineet tulivat vasta seuraavan vuoden aikana, seuraavan levyn kohdalla”, hän kertoo.

Pesonen oli albumin ilmestymisen aikaan 31-vuotias ja oman arvionsa mukaan “hyvin naiivi”.

“Minulla oli tiettyä lapsenuskoa erilaisiin asioihin. Jos olisin täysin ymmärtänyt mitä olemme tekemässä, en olisi ikinä osannut tehdä sitä. Sama pätee kyllä edelleenkin. Oli hyviä sattumia.”

…joihin tuottaja Janne Louhivuori osasi tarttua.

“…niin kuin hyvä tuottaja osaa. Soittajalle pitää välillä tulla olo, että ‘nyt muuten toimii niin, ettei ole ikinä toiminut!’ Näitä vilpittömiä onnistumisen hetkiä sitoutuu sitten väistämättä raidoille, silloin kun on hyvää onnea. Se lopulta poikii sen ylimääräisen tason, joka on sitä jotain ‘selittämätöntä’. Jotain mitä ei enää voikaan generoida, vaikka miten haluaisi. Hittejä ei tehdä. Niitä tulee, jos käy hyvin.”

Pesoselle on jäänyt mieleen tilanne, kun hän heti Nyt loppuu todellisuus -singlen ilmestymisen jälkeen kuuli rappukäytävässä jonkun kerrosta ylempänä hyräilevän kappaleen melodiaa.

“Sen muistan ikäni. Humalluttava tunne”, laulaja tiivistää.

Nyt loppuu todellisuus sai live-ensiesityksensa suorassa radiolähetyksessä. Tilanne oli jo valmiiksi jännittävä – ja ei-niin-pienen lisämausteen siihen toi ennen soundcheckiä tehty havainto, että biisi oli kadonnut sekvensserin muistista.

“Jouduin ohjelmoimaan Korg M1:n vartissa Kårenin käytävällä, kun muu bändi jo teki checkiä. Break a leg! Onneksi iltamissa kaikki toimi.”

Livenä kappaletta ei ollut soitettu ennen sen ilmestymistä kertaakaan. Mutta sen ilmestymisen jälkeen soitettiin – joka ainoa kerta.

“Se, mikä alkaa jännänä leikkinä muuttuu pikku hiljaa työksi. Ja se on asia, johon ei tavallaan milloinkaan totu, sillä näinhän ei pitänyt käydä. Ei Puolikuuta perustettu tekemään pitkälti toistatuhatta keikkaa”, Pesonen sanoo.

“Oli ehkä vaihe, jossa olin hieman turhautunut siitä, että vain hitit tuntuivat kiinnostavan yleisöä, mutta ei hittien esittämiseen kuitenkaan kyllästy. Tämän ja muutaman muun biisin takiahan me ylipäätään olemme yhä olemassa. Kyllä levyversiokin satunnaisesti kuultuna yhä kuulostaa oikein hyvältä. Vaikea siitä on lähteä mitään muuttamaankaan. Suositun biisin tunnusmerkki. Hyvä sanoa nyt, 19 vuotta jälkeenpäin.”

Kuuntele Kari Pesosen haastattelu Ylen Satumaasta.

Kari Antero Pesonen

Syntynyt 11. helmikuuta 1961.

Puolikuu-yhtyeen ja englanninkielisen Pospisilin laulaja. Yhtyeet ovat tehneet yhteensä 12 albumia.

Vaikutti 1980-luvulla ennen Puolikuun perustamista yhden albumin julkaisseessa Just Divorced -yhtyeessä.

Nyt loppuu todellisuus viidellä sanalla: “Erilainen, tanssittava, hektinen, ‘eurooppalainen’ pop-iskelmä.”

Mitä musiikkia kuuntelin vuonna 1992: “The Smiths oli kova vaikuttaja, ei niinkään musiikillisesti, mutta tyylinä. Ja muut vastaavat brittityyppiset bändit. Rock-estetiikka ei merkinnyt minulle paljoakaan. Pop kylläkin. Olin lisäksi vahvasti kiinni Beatles–Hurriganes-perinteessä, ja tässä biisissä myös Unto Mononen astui kuvaan.”

Mitä tyyli merkitsi minulle: “Oli varsin selvää, miten pukeudutaan ja varsinkin miten ei. Oli selvää, mitkä ovat hyviä kitaroita, vahvistimia, paitoja, sukkia ja niin edelleen. Toisaalta toimimme hyvin vaistonvaraisesti. Ikinä ei puhuttu ääneen, mitä laitetaan päälle. Ei mitään stailausta. Tai kerran oli kitaristi, jota joutui hiukan neuvomaan.”

Mikä muu kiinnosti: “Popkulttuuri oli lähinnä sydäntä, elokuvat myös. Poliitiikkaa toki seurasin tuolloinkin, mutta en osaa nimetä mitään senkaltaisia vaikutteita. Eniten oli kuitenkin kyse bändiestetiikan rikkomisesta. Siinä toimin tietoisesti normia vastaan. Ja melkein hajoitutin bändin. Onneksi en kuitenkaan. Yksin ei olisi kiva toimia.”

Mitä kuuluu Puolikuulle ja Pospisilille vuonna 2011? “Puolikuu tekee luultavasti albumin ensi vuodeksi. Pospisil sen sijaan vaihtaa simmarit jalkaan ja palaa jos ja kun hänestä tuntuu siltä.”

Toivekappaleeni: Pet Shop Boysin West End Girls. “Se on aina kiva ralli, siihen ei kyllästy. Lauletaanhan siinä Suomestakin, sentään. Neil Tennant on kaikessa eleettömyydestään yksi The Äänistä!”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Moni kotimaisen popmusiikin ystävä hieraisi hämmästyneenä korviaan, kun Regina julkaisi maaliskuussa uuden singlensä Jos et sä soita. ”Onko Wilma tehnyt comebackin?”

Syntetisaattorit kitaroihin ja kaikupedaaleihin – ainakin väliaikaisesti – vaihtanut helsinkiläisyhtye toi uudella kappaleellaan mieleen paitsi The Pains of Being Pure at Heartin ja Wild Nothingin kaltaiset 2010-luvun indiesuristelijat, myös 1990-luvun tyylikkäimmän suomirockyhtyeen, Wilman.

Laulaja Anna Kuoppamäen ja kitaristi Hans Anderssonin perustaman Wilman noin vuosikymmenen mittainen taival jakautuu luontevasti kolmeen vaiheeseen.

Ensimmäisillä albumeillaan Pölyä kuusta (1992) ja Claudius (1993) yhtye sementoi asemansa maailman parhaana suomenkielisenä shoegazing-bändinä. Suuri valkea -albumilla (1996) se puolestaan teki ”garbaget” ja toi elektronisen musiikin kiiltoa rosoiseen vaihtoehtorockiinsa.

2000-luvun alussa Wilma ei enää nuuhkinut tai luonut trendejä. Bändin viimeiseksi levyksi jäänyt Lovestore (2000) oli kuin mikäkin asiansa osaavan ja Kentinsä tarkkaan kuunnelleen suomirockyhtyeen hengentuote. Soundin Tero Alangolle albumi toi tavanomaisuudessaan mieleen ”Edam-juuston”.

Musiikki on synteesiä

Lautalla oli Wilman ensimmäinen single ja ilmestyi vuonna 1992. Kappale oli julkaistu ensimmäisen kerran jo edellisenä vuonna, Hiljaisten levyjen Soundiefekti Vol. 1 -kokoelma-EP:llä, jolla ääneen pääsivät myös Villi Pohjola, Kamikaze Pilots sekä sarjakuvapiirtäjä Kivi Larmolan ja pitkäaikaisen Rumba-kriitikon Markku ”Feggy” Roinilan The Lunatunes.

”Lautalla kuuluu ihan ensimmäisten tekemieni biisien joukkoon. Se oli mukana jo Wilman ensimmäisellä neljän biisin demolla”, Anna Kuoppamäki kertoo nyt, kaksikymmentä vuotta kappaleen kirjoittamisen jälkeen.

Tuon demoversion voi kuunnella Poko Rekordsin ansiokkaalta Sivulliset-boksilta (2005), jolle on koottu neljä cd-levyllistä suomalaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985–2000. Se, ettei demoversio juurikaan eroa kappaleen vuotta myöhemmin äänitetystä albumiversiosta, vain vahvistaa käsitystä siitä, mikä oli Wilman suurin vahvuus: yhtye oli alusta alkaen valmis, tyylinsä sisäistänyt ja suuntansa löytänyt.

”Olimme tehneet demoa hartaasti ja pitkään, koska etsimme bändille omaa soundia ja tyyliä”, Kuoppamäki kertoo.

”Levyversio syntyi helposti, koska studioon mennessä meillä oli niin selkeä käsitys siitä, miltä halusimme biisin kuulostavan.”

Vaikka Anna Kuoppamäki onkin merkitty Lautalla-kappaleen säveltäjäksi ja sanoittajaksi, löysi se Wilman biiseille tyypilliseen tapaan lopullisen muotonsa tiiviissä yhteistyössä Hans Anderssonin kanssa.

”Lautalla kehittyi orgaanisenoloisesti, melodiaa, tekstiä ja sovitusta vuorotellen hioen. Muistan, että esimerkiksi biisin kitarariffi syntyi jo aika alkuvaiheessa”, Kuoppamäki muistelee.

Tuohon aikaan Wilman jäsenet kuuntelivat musiikkia laajasti klassisesta rockiin. Bändimusiikista kiinnosti erityisesti brittiläinen indie.

”Vaikutteita varmaan tarttui sieltä sun täältä. Itse niitä on kuitenkin vaikea yksilöidä. Musiikin tekemisessä on aika paljon kysymys kierrättämisestä, tuoreelta kuulostavien keitosten ja synteesien keksimisestä.”

Lautalla on synteesinä onnistunut, houkuttelevan raukea yhdistelmä tuolloin – ja jälleen – ajankohtaista shoegazing-soundia (Ride, Pale Saints) ja 1960-luvun psykedeelistä poppia, jonka vaikutus kuuluu erityisesti Anderssonin byrdsmäisessä kitarariffissä ja kertosäkeen eteerisissä taustalauluissa.

Sanoitukseltaan kappale on yhtä viettelevä kuin soundiltaankin:

”Meren tuoksu houkuttaa /
tuhat turhaa asiaa, mitä voisin kadottaa /
keinuvissa aalloissa, makailen lautalla”

Sananhelinää, haaveilua ja utuisia unikuvia, siis.

”Teksti antaa mun mielestäni kuuntelijalle tilaa erilaisten tulkintojen tekemiselle, ja musta on kiva jättää se niin”, Kuoppamäki sanoo.

”Musiikki on mulle visuaalista ja arkkitehtoonista. Siinä pitää olla rytmiä, muotoa ja suuntaa. Mun biisit lähtevät yleensä liikkeelle melodiasta ja sointukulusta. Biisi soi päässä jotenkin valmiin kuuloisena ja vähän abstraktina, ja teksti syntyy viimeisenä”, Kuoppamäki kertoo.

Estetiikka on henkilökohtaista

Anna Kuoppamäki Suuri valkea -levyn (1996) aikaan.

Kuoppamäki on syntynyt vuonna 1963, joten Wilman ottaessa ensiaskeleitaan hän ei ollut enää mikään tytönhupakko. Ajatukset siitä, millaista musiikkia haluaa tehdä ja millaiset puitteet sen ympärille rakentaa, olivat jo kypsyneet ja kiteytyneet kokonaisvaltaiseksi Wilma-paketiksi, joka oli muutakin kuin musiikkia.

”Bändi on kokonaistaideteos. Se ilmentää itseään muutenkin kuin musiikilla, esimerkiksi visuaalisilla asioilla. Fiilis, joka bändistä syntyy, on monen asian summa”, Kuoppamäki filosofoi.

Suomalaiseksi bändiksi – ja muutenkin – Wilma olikin 1990-luvun alussa harvinaisen tyylikäs.

”Visuaaliset asiat ovat aina olleet tärkeitä mulle. Mä en voisi ikinä elää epäesteettisessä ympäristössä. Mulle tyyli on tapa ilmentää omaa persoonaani ja se on siten henkilökohtaista”, Kuoppamäki kertoo.

”Elokuvat, kirjallisuus, kuvataiteet ja arkkitehtuuri ovat aina kiinnostaneet mua. Tuohon aikaan luin myös paljon runoutta. Olisi oikeastaan ihmeellistä, jos tuosta kaikesta ei olisi tarttunut jotain omaankin tekemiseeni.”

Biisit ovat ”aikansa tuotoksia”

Entä miltä Lautalla kuulostaa nyt? Mitä se merkitsee tekijälleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin?

”Lautalla oli tosiaan ensimmäinen sinkkumme ja se, että se otettiin hyvin vastaan, oli tietenkin hyvä asia uuden bändin kannalta”, Kuoppamäki kertoo.

”Henkilökohtaisella tasolla biisi on tärkeä myös siksi, että se oli ensimmäinen. Tietysti se vaikutti tietysti myös mun biisintekijän ja muusikon urani alkuun siinä mielessä, että se nosti bändin yleisön tietoisuuteen.”

Suhdettaan Wilman varhaisiin lauluihin Kuoppamäki kuvailee ”nostalgiseksi.”

”Ne ovat tietenkin oman aikansa tuotoksia. Mutta pidän kyllä edelleen esimerkiksi tämän biisin tunnelmasta.”

Riittävästi, että Wilma voitaisiin vielä jonain päivänä nähdä esiintymislavoilla?

”Wilman viimeiset keikat olivat varmaankin joskus vuonna 2001. En usko, että Wilma enää palaa”, Kuoppamäki kuittaa.

Anna Kuoppamäki

Laulaja, lauluntekijä. 1990-luvulla neljä albumia julkaisseen Wilma-yhtyeen keulakuva.

Syntynyt vuonna 1963. Lauluntekijä Jukka Kuoppamäen tytär. Myös sisaret Inka ja Taika ovat laulajia.

Lautalla-kappale viidellä sanalla: ”Vesi, vihreä, uudestisyntyminen, vapaa, oma.”

Kolmas nainen -yhtyeen Lautalla-kappaleesta: ”En muista yhtään, millainen tuo toinen Lautalla on.”

Terveisiä: ”Pelastetaan Itämeri!”

Toivekappale: Regina Spektor – Field Below

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Komeasti soiva rakkaustarina hurmasi niin esikuvansa kuin suomalaisen hääkansankin.

Miljoonasade kantaa selässään ristiä. Sen poikkipuu rakentuu Marraskuun ja Voipallon kaltaisista hiteistä ja pystyhirsi koko 1980-luvusta. Ristin huipulle lyödyssä nimikilvessä lukee Suomi-rock.

Risti on parhaimmillaankin vain kehikko, tässä tapauksessa tuskin edes tukiranka. Vaikka Miljoonasateen tunnetuimmat kappaleet tarjoavat yhden olennaisen näkökulman yhtyeeseen, jää niiden alle paljon löydettävää. Satunnaiset havainnot ja ennakkoluulot jättävät helposti varjoonsa sen tosiasian, että Miljoonasade oli 1980-luvulla syntyneistä suomenkielisistä yhtyeistä monipuolisimpia, koskettavimpia ja kekseliäimpiä.

Yhtyeen lumovoima perustui ainutlaatuisten sanoitusten ja lokerointeja vältelleen musiikin liittoon. Ilmaisunsa yhtye puki helposti omaksuttavaan, melodiseen ja tarttuvaankin ulkoasuun, jonka tyylisuunta valikoitui kappaleen tunnelman mukaan.

Näistä elementeistä orkesteri loi omaleimaisia, väljästi temaattisiakin albumikokonaisuuksia, joiden kappaleet tulivat toimeen omillaan, mutta antoivat jotain myös toisilleen. Yhtyeen diskografia tarjoaa edelleen aarrearkun avarakorvaiselle kuulijalle.

Yksi helmistä on Lelukaupan häät, yhtyeen seitsemännen albumin nimiraita. Kappale on lyyrisesti rikas rakkaustarina, jossa leikkikalut heräävät henkiin ja kantavat harteillaan huikean määrän vertauskuvallisuutta. Täysin keuhkoin hengittävää tarinaa kuljettaa melankolisen puhallinteeman ohjastama sävellys, jonka nyanssit tukevat tarinaa ja saavat vastalahjaksi sanallisen muodon tunnelataukselleen.

Näin saumattoman kappaleen on vaikea kuvitella valmistuneen laskelmoinnin ja palapelaamisen tuloksena. Laulun säveltänyt rumpali Jarmo Hovi muisteleekin Lelukaupan häiden syntyprosessia poikkeuksellisen vaivattomaksi. Kappale ikään kuin kirjoitti itsensä paperille.

”En ole koskaan ollut taiteilijahahmo, joka odottaa täydenkuun valossa sulkakynä kourassa ideaa. Laulujen tekeminen on ollut aina raakaa työtä. Yleensä, kun teen biisejä, saan aikaan hyviä neljän tahdin pätkiä, jotka eivät välttämättä sovi peräkkäin. Lelukaupan häät oli kuitenkin jonkinlainen intohimon purkaus, joka syntyi helposti ja kokonaisena.”

”Lähtökohtana oli varmaan taustan riffi. Myös kaverini Pekka Nättisen (Loiskis– ja Tuulenkantajat-orkesterien kitaristi) esittelemä taivaat avaava 11-sointu oli tärkeä. Ihastuin siihen oitis ja sijoitin sen kertosäkeeseen.”

”Tavoittelimme kappaleeseen alusta asti isoa soundimaailmaa. Kun kuuntelimme tekemääni demoa studiossa, tuottaja Janne Louhivuori oli sitä mieltä, että laulun pitäisi kuulostaa Seppo Hovin johtaman sinfoniaorkesterin vappumatinealta. Se on edelleen hyvä määritelmä”.

Tuottaja Janne Louhivuori (oikella) halusi Lelukaupan häiden kuulostavan Seppo Hovin johtaman sinfoniaorkesterin vappumatinealta. Mukana studiossa oli myös äänittäjä Dan Tigerstedt.

Lelukaupan häät kuvastaa Hovin mukaan hänen taustaansa vannoutuneena Wigwam-fanina. Suoranaista lainaa ei kappaleesta löydy, mutta tunnelmaltaan ja sävyiltään se on eräänlainen kunnianosoitus tekijänsä musiikillisille juurille ja etenkin Pekka Pohjolalle.

”Siinä on jonkinlaista palikkamaista rakennetta, joka Pohjolan teoksissakin toistuu. Sellaista tiettyä harmonian ja suoran rytmin vuoropuhelua.”

Kappale toi vakan ja kannen yhteen. Vuosituhannen vaihteessa Pohjola yhytti Miljoonasateen kitaristin Matti Nurron Turun DBTL-festivaalien yhteydessä ja kehui tälle Lelukaupan häitä. Paria vuotta myöhemmin Hovikin pääsi osalliseksi maestron kiitoksista.

”Pohjola oli luennoimassa Jyväskylässä säveltämisestä ja satuin olemaan paikalla. Kun luennon jälkeen lähdin luentosalista, Pohjola ryntäsi perääni ja totesi, että Lelukaupan häissä on sellaista sadunhohtoisuutta, johon hänkin teoksillaan pyrkii. Ensimmäinen reaktioni oli, että saisiko tuon kirjallisena. Se oli niin huikea juttu.”

”Tätä kautta laulu palautui alkulähteilleen, koska Pohjolan musiikkia olin paljon kuunnellut ja sillä oli iso merkitys minulle. En toki tarkoita, että kappale olisi Pohjola-laatua, mutta esteettisesti siinä on jotakin samaa. Hengenheimolaisuutta. Täytyyhän sen olla näin, jos Pohjolakin niin sanoi.”

Lelukaupan häät, ensimmäinen demoversio. Kuultavana Nuorgamin maailman-ensi-illassa! Klikkaa!

Ruben Stiller ranskalaisessa filmissä

Miljoonasade oli parhaimmillaan viiden näkemyksellisen taiteilijan kollektiivi, jossa sävellysvastuu jakautui kaikille. Lelukaupan häät oli ensimmäinen levy, jolle kukin muusikko toi sävelensä. Päävastuuta kantoi edelleen yhtyeen musiikillinen ydinkaksikko, kitaristi Nurro ja vokalisti Heikki Salo, mutta esimerkiksi levyn suurin hitti, 506 ikkunaa, merkittiin kosketinsoittaja Olli Heikkiselle.

Hovi sai oman tonttinsa b-puolen alusta. Sille mies sijoitti albumin personifikaatioksi nousseen sävelmänsä, jonka tunnelma ja tarina vaikuttivat sekä levyn ulkoasuun että muille kappaleille syntyneeseen tulkintakehykseen. Lelukaupan häät oli ensimmäinen Hovin sävellys, jonka Miljoonasade levytti.

”Tarjosin kyllä demoja aiemminkin. Itse asiassa Lelukaupan häät oli tarjolla jo edelliselle levylle (Nuoli ja väri, 1991). Hyvä että lopulta kelpasi.”

”Lelukaupan häät oli jo demolla hyvin valmis biisi, mutta Hessu (Salo) ei saanut siitä kiinni, vaikka mallinsin laulumelodiaa simppelillä pianokuviolla. Jouduin tekemään uuden demon, johon koetin laulaa melodiaa. Otin hyllystä muistaakseni jonkun Stingin levyn ja ryhdyin latelemaan sen sanoja. Tämän jälkeen luomus saavutti Heikin hyväksynnän.”

”Muillekin soittajille annoin aika valmiin sovituksen. Jokainen toi mukaan hieman omaa näkemystään ja Louhivuori auttoi tekemään soitinmaailmasta suuren kuuloisen. Jotenkin asiat vain soivat päässä. Kappaletta ei tarvinnut liimailla ja kasata.”

”Ensimmäisen bridgen lopussa on bassokuvio, josta Arska (basisti Ari Laaksonen) mietti, että kannattaako sitä noin soittaa. Janne oli sitä mieltä, että tuohan on juuri hyvä ääni. Arska rengasti sen kohdan nuoteista ja kirjoitti viereen: ’hyvä ääni’.”

Kauniin, utuisenkin melodian herättää lopulliseen loistoonsa kappaleen sanoitus. Lelukaupan häät on värikkäine henkilöhahmoineen hieno osoitus Salon kyvystä yllyttää mielikuvituksensa tanssimaan musiikin tahdissa.

Lelukaupan häiden teksti on Miljoonasateen laulajan Heikki Salon käsialaa.

Kertomuksen elementit ovat kuin dramaturgian oppikirjasta. Rakkaus alkaa sattumanvaraisesti, kohtalon johdattamana, ja paisuu unelmien huipentumaksi. Onnen rinnalle lyöttäytyvät kuitenkin elämän mielivaltaisuus ja menettämisen pelko. Loppuratkaisu jää kutkuttavasti auki.

Musiikin ja sanoituksen tiivis liitto syntyi Hovin mukaan yhtä vaivattomasti kuin kappaleen sävelkin.

”Poikkeuksellista kyllä, minulla oli jonkinlainen näkemys jopa tekstiin, kun tein demoa. Halusin jostakin syystä tavoitella ranskalaisen mustavalkoisen elokuvan tunnelmaa. Ensimmäiselle demolle äänitinkin televisiosta ranskankielistä puhetta.”

”Ranskalaisuus toistuu kappaleessa hienovaraisesti. Morsiamena esiintyvä Helga on ’pariisilainen ja posliinihelmat’. Lisäksi Ollin vaimo sanoo kappaleen alussa ’qu’est-ce que c’est’ eli ’mitä se on’. Nauhoitimme lauluun myös Hessun tyttären parkaisun.”

”Toisena vahvana sävynä kertomuksessa on nostalgisuus, jota tavoittelin myös sävellykseen. Tämä lelukauppa ei ole todellakaan mikään Toys’R’Us, vaan joku vanha persoonallinen puoti.”

”Henkilögallerian taustoja en tunne sen paremmin, mutta asioilla on yleensä Heikin tapauksessa merkityksensä. Laulussa mainitaan ainakin piippua poltteleva kipsinen kissa, joka juontuu Heikin lapsuudenkodin takan reunalla olleesta keraamisesta kissasta. Heikki tutki sanoituksia varten myös vanhoista leluista kertovia kirjoja. Niiden sivuilta löytyi muun muassa vieterivilunki.”

”Laulun sulhanen, merisotamies Ruben sai nimensä Ruben Stillerin mukaan.”

Lelukaupan häät lunasti itselleen kunniapaikan albumin nimiraitana. Kappale kuvaakin levyn tunnelmaa mainiosti. Levyn laulut ovat kuin yksittäisiä leluja, sattumanvaraisesti kirjaville hyllyille heiteltyjä tarinoita, jotka muodostavat oman tiiviin maailmansa. Ne ovat välähdyksiä, jotka esittelevät monta kiinnostavaa henkilöä ja elämänkohtaloa. Yhdistävänä teemana on jonkinlainen kaipaava ja humaani pohjavire.

”Hessulla taisi olla näkemys siitä, että tästä pitäisi tulla nimibiisi. En tiedä, oliko siinä linkki teksteihin. Voi kuitenkin olla että Lelukaupan häät kuvaa levyä paremmin kuin vaikkapa 506 ikkunaa. Tai Murheenkryynit.”

Tarinan ja toden rajalla

Lelukaupan häiden aikaan Miljoonasateen kiuas oli kuumimmillaan. Orkesteri julkaisi tiheään tahtiin levyjä ja keikkaili ahkerasti. 1990-luvun puolivälin jälkeen yhtyeen toiminta alkoi muuttua kausiluontoisemmaksi, vaikka viisikko piti intoaan yllä konsertoimalla esimerkiksi kuumailmapallossa ja veden alla. Vaikka viimeisetkin levyt noudattivat yhtyeen korkeita laatuvaatimuksia, välittyy niistä herkkään korvaan lievästi velvollisuudentuntoinen taustakaiku.

”Niin siinä tosiaan kävi. Soitto väheni, siirryttiin periodityöläisiksi. Tuskin siinä mitään dramaattista tapahtui. Ehkä jokin hohto alkoi kadota tekemisen myötä, vaikka säilytimmekin lapsenomaisen innostuksen biisien luomiseen. Loppuvaiheessa saatoimme tehdä ratkaisuja kovalla järjellä enemmän kuin tunteella. Kaiketi kyse oli luontaisesta kasvusta.”

”Mitään ei tarvitse kuitenkaan hävetä. Kuten Huuhaa Innanen sanoi jossakin haastattelussaan: ’rikos on vanhentunut’.”

”Lelukaupan häiden aikaa muistelen lämmöllä. Bändi oli hyvässä iskussa ja keikkakunto mainio. Teimme sekä kappaleista että levyistä kokonaisuuksia sen sijaan, että olisimme vain kasanneet sarjan juttuja ja niiden päälle tekstit. Se oli aina lähtökohta. Välillä onnistui paremmin, välillä huonommin. Keskimäärin meni hyvin.”

Miljoonasateen musiikki syntyi vuodesta toiseen samalla filosofialla. Alkupiste oli aina tiedossa, mutta päämäärä pidettiin avoimena. Lopputulos saattoi yllättää tekijänsäkin perusteellisesti – esimerkiksi Marraskuun Hovi muistelee olleen alkujaan rehevää funkia.

Ehkä juuri sattumalle annettu sija on auttanut Miljoonasateen musiikkia kestämään aikaa. Vaikka yhtye tarttui niin musiikillisesti kuin temaattisestikin aikansa ilmiöihin, sen taide ei ole suostunut taipumaan pelkäksi ajankuvaksi. Tekijöilleen musiikki on ennen kaikkea henkilökohtainen päiväkirja, jonka sivuja selaillaan harvoin mutta hellin mielin.

”Enpä tosiaan omia levyjä hirveästi kuuntele, mutta välillä niihin törmää. Saatan tehdä jotain henkilökohtaista aikamatkaa ja kuunnella niitä sen takia. Kertaakaan ei ole tullut mieleen, että jotain olisi pitänyt tehdä eri lailla.”

”Se on sellainen päiväkirjamainen juttu. Kappaleet ovat dokumentteja kulloisestakin syntyhetkestään. Tein sellaista päiväkirjaa silloin, enkä voi sitä muuttaa.”

”Lelukaupan häihin on tietenkin lämmin suhde. Kun soitimme laulua keikoilla, mielessäni pyörivät tietyt värit. Ainahan se palautti alitajunnasta juttuja ja tuntui omakohtaiselta.”

Miljoonasade vuosimallia 1992: Ari Laaksonen, Heikki Salo, Jarmo Hovi, Matti Nurro, Olli Heikkinen.

Lelukaupan häät on alkanut ajan kuluessa toteuttaa tarinaansa. Tekijän omakohtaisuuden rinnalle on tullut monta uutta omakohtaisuuden kerrosta, kun kappaletta on soitettu hääjuhlissa ja sen sanoja on siteerattu morsiuspareille kirjoitetuissa onnitteluviesteissä.

Hovi pitää kappaleen uusiokäyttöä suurena kunniana. Laulun pitkä ja moneen suuntaan haarautunut elämänkaari osoittaa, että ihmiset ovat löytäneet siitä paljon tarttumapintaa.

”Muistaakseni joskus on julkaistu jopa kirja, jossa Lelukaupan häitä suositellaan häiden soittolistalle. Kerran selasin kirjastossa suosittuja hääkappaleita sisältäviä levyjä, mutta en ole varma, oliko Lelukaupan häät mukana vai olinko vain sitä mieltä, että sen pitäisi olla mukana. Joskus todellisuus ja toiveet sekoittuvat.”

”Minulla on myös muistikuva, että Miljoonasadetta olisi joskus pyydetty soittamaan kappaletta häihin. Kerran ainakin esitimme laulun akustisesti erään uskollisen fanin häissä. Tultiin keikalta ja käytiin yllättämässä.”

”Kappale oli pitkään kiinteä osa keikkasettiämme. Kyllä sitä paljon soitettiin. Ja uskoisin, että tullaan vielä joskus soittamaankin. Miksipä ei tultaisi?”

Kappale siis jatkaa elämäänsä niin kuin ajattoman musiikin pitääkin. Mutta miten kävi Helgan ja Rubenin? Oliko heidän avioliittonsa onnellinen?

”En ole osannut ratkaista, mitä siinä lopulta tapahtui. Olen jättänyt sen avoimeksi. Olisiko se sitten jatko-osan paikka?”

Tai ehkä tarina kannattaa jättää leijumaan ilmaan. Juuri inhimillinen arvaamattomuus on se viimeinen silaus, joka tekee Lelukaupan häistä hieman elämää suuremman.

Jarmo Hovi

Syntynyt vuonna 1959. Siviiliammatiltaan lyömäsoitinopettaja ja muusikko. Koulutukseltaan maanviljelysteknikko ja liikennelentäjä.

Soittanut Miljoonasateen lisäksi muun muassa Lataamon laulajissa, Tuulenkantajissa sekä Jarkko Martikaisen ja Samuli Putron soololevyillä. Opettanut lyömäsoitinten soittoa sekä länsiafrikkalaista rytmiikkaa ja musiikkiperinnettä Jyväskylän yliopistossa ja Jyväskylän ammattiopistossa.

Säestänyt lukuisia afrikkalaisen ja modernin tanssin esityksiä sekä säveltänyt musiikin tai toteuttanut äänisuunnittelun useisiin tanssikoreografioihin. Mami Wata -ryhmän musiikillinen johtaja. Tehnyt tunnusmusiikkeja Yleisradion urheilulähetyksiin.

Lelukaupan häät viidellä sanalla: ”Edelleen eräs helpoiten syntyneistä sävellyksistäni.”

Mitä kuuntelin vuonna 1992: ”Tuona vuonna ilmestyneistä levyistä kuuntelin erityisesti Peter Gabrielin Usia ja Toton Kingdom of Desirea.”

Toivekappaleeni: Glen Campbell ‒ Wichita Lineman

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Suomalaisen softrockin balladiklassikko sai Sleepy Sleepersinkin janoiseksi.

Vuoden 1985 päätteeksi rockin ajankohtaislehden Rumban lukijat valitsivat Pave Maijasen vuoden iljetykseksi. Seuraavana keväänä Petri Möllerin Claudia-yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Korallia, josta kirjoitetuissa arvioissa yksi käytetyimmistä adjektiiveista oli ”pavemaijasmainen”.

Nämä asiat kun laskee yhteen, niin ymmärtää, ettei kokkolalaisyhtye viettänyt lyhyttä uraansa rockpoliisien vankkumattomassa suojeluksessa.

Claudia edusti suomipopin romanttista ja herkkää puolta, jonka uskottavuuspisteet eivät 1980-luvun lopulla olleet kovin korkealla. Jee Jee Jee – suomalaisen rockin historia –kirjassa (WSOY, 1998) yhtyeen Korallia-esikoisalbumin avaavan nimikappaleen kuvaillaan henkivän ”abstraktia, mihinkään kiinnittymätöntä utuisuutta”, jota ”epämääräisen eksoottisesti ja ympäripyöreästi” nimetyt yhtyeet tuolloin suolsivat.

”Korallia, korallia ovat helmeni minun /
ja varjot joita seuraan ovat samettia”
(Claudia: Korallia)

Claudian niputtaminen garbojen, tannojen ja stalkerien ja monien muiden syystäkin unohdettujen aikalaistensa joukkoon olisi kuitenkin vääryys – jo kuolemattoman Korallia-kappaleen takia, joki yhdisti aikansa sofistikoituneen kitarapopin mahtipontiseen voimaballadismiin ajattomalla tavalla.

Kun Claudia ryhtyi äänittämään esikoisalbumiaan Finnvox-studiolla edesmenneen T. T. Oksalan johdolla, yhtye oli hallitseva rockin suomenmestari (vm. 1985) ja levy-yhtiö Polarvoxin odotukset sitä myöten korkealla.

Korallia oli tässä vaiheessa jo muutaman vuoden ikäinen kappale, jonka ilmiselvä hittipotentiaali sai yhtyeen jäsenten sormet syyhyämään.

”Korallia oli syntynyt pakottomasti erään kirjoittamani runon ympärille, kuten useimmat lauluni”, laulaja-kitaristi Petri Möller kertoo.

”Biisin äänitys sujui kivuttomasti. Hetkeäkään emme miettineet lopputulosta. Laulu oli tuossa vaiheessa jo niin valmis ja hyvin sisäistetty, että pyrimme vain säilyttämään sen herkkyyden ja raikkauden. T.T.:n rooli oli studiossa totta kai suuri, varsinkin kun hän diggasi biisistä kovasti. Minun hommani oli vain antaa bändin jäsenille työrauha ja viimein laulaa hoilottaa se nauhalle!”

Baudelairea siteeraava tosikko

Möller oli tuolloin 22-vuotiaana omien sanojensa mukaan ”James Dean -maneereilla varustettu, kajalia käyttävä ja Baudelairea siteeraava ärsyttävä tosikko”, jonka levylautasella soivat James Taylorin, Jackson Brownen ja Van Morrisonin kaltaiset trubaduurit sekä The Smithsin ja The Durutti Columnin kaltaiset brittipopparit.

”Kappaleessa varmaankin kuuluvat kaikki ne vaikutteet, joita olin itseeni imenyt. Mitään tietoistahan se ei koskaan ole; me kaikki suodatamme kuulemamme ja kokemamme itsemme näköiseksi”, hän sanoo.

Laulun teksti kieltämättä henkii sitä joidenkin kavahtamaa ”abstraktia, mihinkään kiinnittymätöntä utuisuutta”. Jos esimerkiksi henkilö Z tokaisisi baaritiskillä henkilölle X, että ”korallia, korallia ovat helmeni minun ja varjot, joita seuraan, ovat samettia”, saattaisi henkilö X hyvinkin suurella todennäköisyydellä tiedustella, että ”miten niin”.

Tai vastata näin:

”Carilloa, Carilloa ovat pulloni minun
ja silmät jotka seisoo ovat tomaatteja”
(Sleepy Sleepers: Carilloa)

Petri Möller ei kuitenkaan pidä laulun sanoitusta lainkaan vaikeaselkoisena.

”Vaikken pidäkään laulujen analysoimisesta, niin sanotaan nyt, että sehän on vain tuokiokuva kiertävästä sirkuksesta, unenomainen kertomus kaipuusta johonkin kaukaiseen.”

Hetki, jolloin Korallia muuttuu ’hyvästä biisistä’ eurooppalaisen softrockin klassikkoballadiksi, koittaa ajassa 1:26–1:30, jolloin Claudia suorittaa arvoilta miljoonan markan arvoiset sointuvaihdokset C-duurista h-mollin ja E-duurin kautta a-molliin.

Mistä idea siihen?

”Tuo ’jumalainen sointuvaihdos’ kuului alusta alkaen lauluun olennaisesti, tuollaisia en mieti enkä laskelmoi. Ne syntyvät, jos ovat syntyäkseen”, Möller sanoo.

”Muistan kuitenkin olleeni kappaleeseen tyytyväinen, kun kuulin sen valmiina. Ja pidän sitä edelleen yhtenä hienoimmista lauluistani, sen tunnelma on yhä vangitseva. Ihmiset tykkäsivät laulusta aivan alusta alkaen. Jotenkin sen vain aisti, että Korallia koskettaa jotain yhteisiä tuntojamme.”

Comeback kutittelisi

Korallia jäi Claudian suurimmaksi hitiksi. Huhtikuussa 1986 se nousi sittemmin kuopatun ”jukebox-listan” neljänneksi ja hinasi emoalbuminsa Suomen viralliselle albumilistalle, jonka häntäpäässä se viihtyi viisi viikkoa, nousten parhaimmillaan sijalle 31.

Claudia äänitti vielä toisen albumin, Kivisydämen (1987), mutta sen menestys jäi edeltäjäänsä vaatimattomammaksi. Sen jälkeen Claudia jäi telakalle, jolla se lepää vieläkin.

”Claudia ei koskaan lakannut olemasta, minä vain halusin tehdä jotain muuta”, Möller perustelee soolouralle siirtymistään.

”Monta pientä maailmaa -levyn (1988) jälkeen oli tarkoitus jatkaa Claudian kanssa, mutta kuinkas sitten kävikään; seurasi riitoja levy-yhtiön kanssa ja oma elämäntilanteeni meni uusiksi. Asiat yksinkertaisesti vain menivät solmuun. Korallia-kappaleesta tuli sen suuren suosion myötä tavallaan jonkinasteinen taakka. Mutta näinhän se menee; yksi on aina ylitse muiden!”

Claudia palasi vielä studioon vuonna 1991. Äänityssessiot poikivat Katariina pieni -nimisen promosinglne, mutta muu materiaali – jonka joukossa on Möllerin mukaan ”paljon hyvää tavaraa” – jäi arkistoihin pölyttymään.

Viime vuodet Möller on pitänyt muusikkona matalaa profiilia, mutta lauluntekijyydestä mies ei ole missään vaiheessa luopunut.

”Tällä hetkellä työstän uusia laulujani ja sovitan uusiksi joitain julkaisemattomia laulujani – joita on hirveästi! Olen myös treenannut laulamista ja miettinyt tosissani, että pitäisikö sittenkin vielä lähteä tien päälle”, hän kertoo.

”Olen itse asiassa pitkästä aikaa ajatuksesta todella innoissani. Tuntuu, että sanottavaa ja laulettavaa olisi enemmän kuin tarpeeksi! Pitäisi vain lakata haaveilemasta ja pistää toimeksi.”

Yksi vaihtoehto olisi palata keikkalavoille Claudian kanssa. Ajatus kutittelee Mölleriä – paljonkin.

”Kyllähän me olemme sitä suunnitelleet. Ja olemme treenanneetkin uutta ja vanhaa materiaalia ihan alkuperäiskokoonpanolla. Olemme edelleen yhteydessä toisiimme, vaikka kaikki asummekin eri puolilla Suomea. Mikäänhän ei olisi mukavampaa kuin keikkailla taas Claudian kanssa!”

Petri Möller

Syntynyt vuonna 1964. Kaksi albumia julkaiseen ja rockin suomenmestaruuden vuonna 1985 voittaneen kokkolalaisyhtyeen Claudian perustajajäsen.

Tehnyt sooloalbumit Monta pientä maailmaa (1988) ja Sateisen maan kuningas (1997).

Korallia viidellä sanalla: ”Kuvaus rakkaudesta joka pakenee kosketusta.”

Mitä kuuntelin vuonna 1986: ”Tuohon aikaan minulle rakkaita artisteja olivat kutakuinkin samat kuin nykyäänkin: James Taylor, Jackson Browne, Van Morrison, The Smiths, Vini Reilly (The Durutti Column)…”

Toivekappaleeni: ”Jackson Brownen Sleep’s Dark and Silent Gate.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Oikeudenmukaisessa maailmassa Meritähti olisi Juice Leskisen Syksyn sävelen kaltainen standardi, jonka jokainen suomalainen pakko-oppisi viimeistään rippikoulun nuotiopiirissä. Nyt se on suomipopin historian kiemuraisiin onkaloihin kadonnut uuden aallon helmi, jonka radiokanavat ovat kenties unohtaneet, mutta haikeiden sävelten ystävät eivät.

Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut vietti maaliskuun alussa Tampereen Telakalla 30-vuotissyntymäpäiviään. Yhtyeen kehityskaari on ollut laulaja-kitaristinsa Ari Närhen johdolla johdonmukainen, maltillinen ja looginen, minkä juhlakeikkakin todisti. Vaikka kuullut kappaleet olivat lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta, oli ne – hyvällä tavalla – kuin samasta puusta veistettyjä.

Kumman Hepun laulujen tunnelma on lakoninen, melankolinen, taatusti romanttinen ja tietyllä tavalla kiltti. Bändin konstailemattomassa kitarapopissa voi kuulla kaikuja paitsi kotimaisilta uuden aallon aikalaisilta, myös Neil Youngin ja The Velvet Undergroundin kaltaisilta rockia rohkeasti uudistaneilta veteraaneilta.

Henkinen yhteys löytyy myös Jonathan Richmanin ja The Feeliesin kaltaisiin new waven toisinajattelijoihin ja myöhemmin 1980-luvulla pinnalle nousseen collegerockin suurimpiin nimiin, kuten Violent Femmesiin ja The Go-Betweensiin.

Kumman Hepun ylivoimaisesti tunnetuin kappale, Meritähti, sai alkunsa 1970-luvun lopulla, jo kauan ennen kuin koko yhtyettä oli olemassa.

”Kappale oli aluksi instrumentaali – valssi, jota soittelin yksin kitaralla. Tekstin kirjoitin vasta vuosia myöhemmin”, Ari Närhi kertoo.

”Vuosia myöhemmin” tarkoittaa kesää 1980, jonka Närhi vietti kesätöissä metsähommissa. Töiden ohessa hän hahmotteli tekstejä kappaleisiin, jotka lopulta päätyivät yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneelle nimettömälle esikoisalbumille.

”Hahmottelin tekstejä hyräilemällä silloin , kun ei ollut ketään häiritsemässä”, Närhi kertoo.

Meritähden valssiversion kuuli ensimmäisenä Jukka Mikkola, Närhen yhtyetoveri Kaukanapoissa-yhtyeestä.

”Tekstillisen version kuulivat aluksi vain Kumman Hepun muut jäsenet. En enää muista, mikä oli heidän ensireaktionsa”, Närhi kertoo.

Kaukanapoissa-yhtyeen tarina loppui lyhyeen. Yhtyeen suurimmaksi jäljeksi suomirockin historiaan jäi Jonathan Richman & Modern Loversin Egyptian Reggaeta muistuttava instrumentaali Kalkki jäi mainitsematta, joka päätyi legendaariselle Hilse-LP-kokoelmalevylle.

Yhtyeen jäsenistä Jukka Mikkola soitti myöhemmin muun muassa tarkoituksellisen eriskummallisessa Vaaralliset lelut -yhtyeessä. Pauli Heikkilä puolestaan keskittyi toteuttamaan graafisia pyrintöjään paitsi levynkansitaiteen (Kumman Hepun esikoisalbumi), myös ennen kaikkea sarjakuvataiteen (Vanhat herrat) parissa.

”Aallot tarttuvat laivaan, tuuli purjeita painaa
katsot kannelta kuutamoon, hopea hiuksissas hohtaa
silmät tarttuvat silmiin, sormet tarttuvat sormiin
on lähellä taivas ja kaukana maa
kun viimeinkin kotini kohtaan”

Kumman Hepun kokoonpano muotoutui hiljalleen, ja siinä sattumallakin oli sormensa pelissä. Närhen jälkeen yhtyeen pitkäaikaisin jäsenkin liittyi kokoonpanoon kesken esikoisalbumin äänitysten.

”Pirkko Kontkanen oli alun perin mukana ikään kuin studiomuusikkona, mutta koska viulu tuntui sopivan niin hyvin tähän musiikkiin, niin hän on ollut bändissä siitä saakka”, Närhi kertoo.

Esikoislevyään äänittämään Kumma Heppu päätyi tavalla, joka oli juuri niin yksinkertainen kuin vielä 1980-luvulla oli mahdollista: Närhi lainasi Jukka Mikkolalta nauhurin, jolla Kumma Heppu äänitti ensimmäiset demonauhansa. Demo lähetettiin Johanna Kustannukseen, jossa nauha kulkeutui Raine Salon kautta Atte Blomin käsiin. Eikä sitten muuta kuin levyttämään.

Meritähden ja tukun muitakin pikkuklassikoita (Pankkiryöstö, Ontto mies autiomaassa) sisältävät albumi äänitettiin ja miksattiin keväällä 1981. Prosessi oli nopea ja tehokas ja kesti noin viisi vuorokautta.

Meritähden sovitus oli studioon mentäessä luonnollisesti jo valmis, mutta sai siellä vielä viimeisen silauksensa.

”Intron kellopeli tuli lisättyä, kun Finnvoxin nurkassa oli kaunis vanha glockenspiel, jota oli ihan pakko käyttää”, Närhi muistaa.

Lopputulos oli yksiselitteisen onnistunut. Meritähdestä pitivät kaikki, ja kappaleen saama radiosoitto edisti kummasti keikkamyyntiä.

”Studio teki ihmeitä eli lopputulos oli kyllä parempi kuin etukäteen ajattelin. Jälkikäteen harmittaa eniten, ettei laulujen äänittämiseen ollut enemmän aikaa”, Närhi kertoo.

Närhi ei pysty – ainakaan näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin – erittelemään, mistä musiikillinen inspiraatio kappaleeseen löytyi. Tosin…

”…intron bassokuviossa oli ehkä jotain muistumia Eaglesin One of These Nightsista”, hän tunnustaa.

Vielä mystisempää on mistä kappaleen musertavan haikea sanoitus laivoineen, hopeahiuksineen, kotiinpaluineen ja meritähtineen kertoo. Se ei ole selvinnyt Närhelle itselleenkään.

”En ole oikeastaan koskaan täsmälleen tiennyt, mitä teksti oikein tarkoittaa”, Närhi kertoo.

”Luultavasti siksi sitä voi edelleenkin lähes kyllästymättä laulaa.”

Ja kuunnella.

Video ei ole enää saatavilla

Ari Närhi ja KH&LV

Ari Närhi perusti sittemmin tamperelaistuneen Kumma Heppu & Lopunajan voidellut -yhtyeen Kajaanissa vuonna 1980.

Yhtyeen kummallisen kuuloinen nimi löytyi kristillisten saarnakasettien otsikoista.
KH&LV on tehnyt seitsemän albumia. Edellinen, Japaniin, ilmestyi 2008.

Johanna ja Rockadillo ovat julkaisseet yhtyeen 1980-luvun albumeita viime ja tämän vuoden aikana vihdoin cd-formaatissa.

Meritähti viidellä sanalla: ”En tiedä, mitä se tarkoittaa.”

Toivekappaleeni: ”Tähän yhteyteen voisi sopia Aku Ankan Itkevä merimies: ’Suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren…’”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Alihanka tiesi luoneensa jotain kestävää viimeistään siinä vaiheessa, kun hän Aku Ankka -sarjakuvalehteä lukiessaan huomasi maailman kuuluisimman siivekkään laulavan kylpyammeessaan: ”Hän rokkia rakastaa”.

Akun siteeraama säe on tietenkin peräisin laulusta nimeltä Lulu, Tuula Amberlan levyttämästä suomi-iskelmän klassikosta, jonka Jukka Alihanka sekä sävelsi että sanoitti.

Kesällä 1984 suomalainen iskelmä oli juhamatteineen, kakerandelineineen ja jamppatuomisineen sellaisessa aallonpohjassa, että jopa Pirkka-Pekka Peteliuksen rahkeet riittivät albumilistan ykköseksi. PPP teki tempun Velipuolikuu-sketsisarjasta tutuksi tulleella versiollaan 1930-luvun Muistan sua Elaine -kupletista.

Ajan iskelmätyyliin suhteutettuna Lulu oli jotain aivan muuta; outo, rohkea, vaarallinen ja viettelevä kummajainen toisesta maailmasta. Vaikka kappale näin jälkikäteen on mitä ilmeisin hitti, ei se omana aikanaan meinannut kelvata kellekään.

”Kauan kesti ennen kuin kukaan huoli”, Jukka Alihanka tiivistää kappaleen tarinan.

”Olin tarjonnut Lulua jo monelle artistille. Kaikki kuitenkin sanoivat, että ei tällaista voi laulaa.”

24-vuotias Tuula Amberla, turkulaisen Liikkuvat Lapset -postpunkyhtyeen laulaja, johon Alihanka oli tutustunut keikalla Tivoli-nimisessä salakapakassa, oli onneksi sitä mieltä, että kylläpäs voi.

1970-luvulla Alihanka oli kirjoittanut lauluja muun muassa Anneli Saaristolle. Miehen säveltäjäuran tunnetuin kappale alkoi syntyä mitä mitäänsanomattomimmissa merkeissä:

”Istuin sohvalla kaikessa rauhassa ja rämpyttelin kitaraa”, hän sanoo.

Kappaleen tekstin tarina on sentään kiinnostavampi: se perustuu taidemaalarina ja kuvanveistäjänä paremmin tunnetun Alpo Jaakolan Myrkkylaulu-nimiseen runoon.

Olennaisin Jaakolan runosta kappaleeseen suodattunut idea oli, että naisella on ”kolme mieltä”.

”Se on klassinen vertaus naisesta, joka oli minulle tuttu jo ennestään”, Alihanka sanoo.

”Nyttemmin voisin sanoa, että vieläkin enemmän niitä mieliä on.”

Esko Rahkosen lounastunti

Jukka Alihanka oivalsi Lulun mainiouden viimeistään silloin, kun hän soitti sen musiikkimoguli Rauno Lepistölle.

”Hän alkoi tanssia heti”, Alihanka sanoo.

Bingohalleilla vaurastunut Lepistö oli turkulaispersoona, joka 1970-luvun lopussa rakennutti kotikaupunkiinsa Studio 55 -levytysstudion ja jonka Selecta-levymerkin kautta Amberlan platinamyyntiin yltänyt Lulu-albumi lopulta julkaistiin.

”Rauno valitettavasti kuoli jo aikaa sitten. Olin arkunkantajana”, Alihanka kertoo.

”Rauno oli todella kova jätkä. Meinasin pudottaa oman arkun kulmani.”

Lulu äänitettiin – jos Alihankaa on uskominen – ”sillä aikaa, kun iskelmälegenda Esko Rahkonen oli ruokatunnilla”.

”Ei siinä paljon ehditty miettiä”, hän tokaisee.

Kappaleen ”isännän” arvonimen Alihanka antaa Ilpo Murtojärvelle, muun muassa progeyhtye Kaamoksessa vaikuttaneelle muusikolle, joka on sittemmin ansioitunut muun muassa elokuva- ja jazzmuusikkona.

Alihanka laskee myös Ilpo Murtojärven ”kovien jätkien” joukkoon.

”Hän on kovempi kuin ihmiset tietävätkään”, Alihanka murjaisee.

Omaleimaisen tekstin ohella toinen seikka, joka nostaa Lulun hyvyydestä erinomaisuuteen, on tietenkin kappaleen vetreä viulusoolo, jonka soittaa Ilkka Viljanen.

”Soolo oli minulle oleellinen elementti”, Alihankakin sanoo.

”Viulisti oli todella kova ja pärjäsi myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa. Jossain vaiheessa hän menetti sormensa sirkkelissä, mutta taitaa vieläkin soittaa viulua. Lääketiede saa sentään jotain aikaan.”

Hienoa.

”Kansanmaku on yleensä oikeassa”

Lulun levyttämisestä on kulunut 27 vuotta. Alihanka on lauluun edelleen ”aika tyytyväinen”. Aikoinaan se avasi Alihangalle uusia ovia lauluntekijänä.

”Lulun jälkeen minun oli helpompi tehdä sellaisia biisejä, jotka myös julkaistiin”, hän sanoo.

Julkaistuja lauluja Alihangalla on noin 250. Miehen iskelmiä ovat esittäneet muun muassa Jussi Rainio, Anna Hanski ja Rainer Friman.

”Olen aina yrittänyt tehdä uutta tyyliä. Ei siinä kuitenkaan aina onnistu, Hyvin harvoin. Aina tuppaa matkimaan jotain”, hän sanoo.

Lulun menestys oli Alihangalle yllätys ja hän otti sen auliisti vastaan.

”En ole koskaan halveksinut niin sanottua kansanmakua, koska se on usein oikeassa. Lulun menestys oli kuitenkin yllättävää, koska se oli niin erikoinen ja sen teksti on aika raju”, hän sanoo.

”Kerran olin jossain Kankaanpäässä syömässä pihviä, kun bändi alkoi soittaa Lulua.  Hämmästyin, kun salin kaikki naiset lähtivät tanssimaan. Silloin tajusin, että tästä biisistä ehkä tulee jonkinasteinen hitti.”

Wikipedia mainitsee Alihangan ensisijaisesti lääkäriksi ja unitutkijaksi, vasta sen jälkeen sanoittajaksi ja säveltäjäksi. Viime vuosina hän onkin tehnyt musiikkia omien sanojensa mukaan ”turhan vähän”.

”Uusimman biisin nimi on Haulikko. Kukahan senkin koskaan laulaa”, hän kysyy.

Jukka Alihanka

Syntynyt Hartolassa 16.11.1949.

Sanoittaja ja säveltäjä, joka tunnetaan parhaiten Tuula Amberlalle, Anna Hanskille ja Anneli Saaristolle tekemistään kappaleista.

Teki vuonna 1987 sooloalbumin nimellä Susi-Artturi.

Säveltänyt musiikkia näytelmiin ja elokuviin. Sai Jussi-patsaan musiikistaan Juha Tapanisen elokuvaan Iskelmäprinssi (1991): ”Se on jo kerran pudonnut kirjahyllystä. mutta seisoo vielä jaloillaan.”

Lulu viidellä sanalla: ”Kauan kesti ennenkuin (sic) kukaan huoli.”

Mitä luin vuonna 1983: ”En paljon muuta kuin lääketiedettä. Sen jälkeen kyllä kaikenlaista, kuten filosofiaa. Huomasin, että muutkin kuin minä ihmettelevät elämää.”

Toivekappaleeni: ”Rollareita, Rollareita ja Rollareita.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Suuri kiitos sille radiotoimittajalle, joka 1980-luvun puolivälissä päätti soittaa ohjelmassaan yhden näytteen walesilaista popminimalismia. Ilman tuota päätöstä peräseinäjokelaisen Noitalinna Huraa! -yhtyeen tarina olisi ollut toisenlainen – tai sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

”Kuulin radiosta yhden laulun Young Marble Giants -yhtyeeltä”, Noitalinna Huraa!n Hannu Sepponen muistelee neljännesvuosisata kappaleen säveltämisen jälkeen.

”Siinä käytettiin luovasti rytmikonetta ja urkuja, eikä kitaraakaan soitettu koko ajan. Sain siitä jonkinlaisen ’herätyksen’ erilaiseen säveltämiseen ja sovittamiseen.”

Ilman sitä perustavanlaatuista oivallusta, että popmusiikkia voi tehdä myös totutusta poikkeavilla tavoilla, olisi peräseinäjokelaisen yhtyeen tarina ollut todennäköisesti kovin erilainen.

Sepposen eli yhtyeen pääasiallisen säveltäjän musiikillinen ruokavalio kun muodostui tuohon aikaan lähinnä klassisesta rockista.

”Kuuntelin Led Zeppeliniä, The Doorsia ja Deep Purplea sekä tietenkin kotimaisia, kohtuullisen kierteen omaavia orkestereita Sielun Veljistä Grand Slamin kautta Kari Peitsamoon”, hän kertoo.

”Punk ei innostanut musiikkina, mutta asenteena kyllä. Ja innostaa edelleenkin.”

Tavoitteena maailman paras

Sepposen mukaan Noitalinna Huraa! osoittautui ”täydelliseksi temmellyskentäksi” hiukan epäsovinnaisemmille musiikillisille kokeiluille.

Yhtyeen jäsenet eivät olleet mitään virtuooseja, mitä alleviivatakseen he laativat heti alussa yksinkertaisen säännön: sitä instrumenttia ei sovi soittaa, jonka tuntee hallitsevansa parhaiten. Vuosien myötä sääntö odotetusti lieveni.

Sepponen kieltää, että yhtye olisi millään tavalla tavoitellut itsetarkoituksellista outoutta tai epäkaupallisuutta.

”Kyllä me aina yritimme tehdä kappaleistamme maailman parhaita teoksia. Ainakin tunnelmaltaan”, Sepponen sanoo.

Jos yhtye joskus siinä onnistui, niin ainakin laulussa nimeltä Järvellä. Kappale, jossa päähenkilö istuu apeana järvellä seuranaan leijonaksi haikaileva hyttynen, on tunnelmaltaan täysin ainutlaatuinen.

Vaikka tarkat muistikuvat kappaleen synnystä ovat Sepposelta kadonneet, hän on melko varma, että sävellys alkoi syntyä Noitalinnan laulajan Sari Peltoniemen tekstistä.

Joka tapauksessa laulu syntyi siellä missä Noitalinna Huraa!n kappaleet yleensä: Peräseinäjoella, Haapaluoman kylässä, Sepposen talon vintillä.

”Sen luovempaa sävellysseutua ei maailma tunne”, mies sanoo.

Haitari vaihtui melodikaan

Järvellä-laulun julkaisi vuonna 1986 Reija Niemisen ja Heikki Kemppaisen Pygmi-levymerkki, ensin singlenä (jonka toisella puolella oli Otso karvalaulu) ja sitten Hulalalaa-albumilla.

Pygmi on pieni mutta tärkeä osa suomalaisen indiemusiikin historiaa. Se julkaisi yhteensä kolme levyä, joista se kolmaskin on pesunkestävä klassikko: 22-Pistepirkon Ou Wee! -single.

Pygmin oli tarkoitus julkaista myös 22-Pistepirkon Kings of Hong Kong -albumi (1987), mutta rahavaikeuksissaan se päätyi kauppaamaan levyn master-nauhat muun muassa Kauko Röyhkää, Tannaa ja Peer Güntia julkaisseelle Euros Recordsille.

Järvellä-laulusta julkaistiin singlellä ja albumilla erilaiset versiot. Ensimmäisellä versiolla, joka äänitettiin Esko ”Suikki” Jääskän studiossa Seinäjoen Botniasoundilla, on erityinen paikka Sepposen sydämessä.

”Se on mielestäni sopivan utuinen, selkeästi horjuvampi ja herkempi kuin myöhemmin albumille äänitetty versio. Tämä oli ehkä paremmin yhteydessä kappaleen sanoituksen kanssa.”

Merkittävin ero kahden Järvellä-version välillä on se, että singlellä soiva haitari – jonka soittaminen kysyi kolme käsiparia – vaihtuu albumilla kaihoisaan melodikaan.

”Melodika onkin albumiversion paras puoli”, Sepponen arvioi.

Hulalalaa-albumilla tuottajana toimi Riku Mattila, joka oli 25 ikävuodestaan huolimatta jo tuolloin melkoinen suomirockin veteraani. Mattila oli niittänyt mainetta paitsi Kauko Röyhkän Narttu-yhtyeen kekseliäänä kitaristina, myös muun muassa Tavaramarkkinoiden Kevät-hitin ja Sielun veljien Rakkaudesta-singlen tuottajana.

”Riku oli mukava ja taitava sekä suhteellisen vaativa tuottaja, mikä lienee hyvä asia.  Toisaalta bändin leirissä oli ehkä pientä ylikunnioitusta häntä kohtaan. Se sai meidät välillä epävarmaksi oman näkemyksemme suhteen.”

Mattilan johdolla Järvellä sai suoraviivaisemman ilmiasun. Aivan kivuttomasti äänitys ei sujunut; Sepposen muistin mukaan rumpalin ja mahdollisesti myös basistin tontilla kokeiltiin useampaa soittajaa.

”Toisesta versiosta mietin, että menikö tämä nyt liialliseksi halonhakkuuksi vai onkos tämä hyvä juuri näin. Melodika ja Sarin laulu kuitenkin ilahduttivat.”

Keikoilla Järvellä otettiin ilolla vastaan heti alusta lähtien. Sepposen mukaan suuri ansio kuuluu Peltoniemen itsetunto-ongelmia ja epävarmuuksia käsittelevälle sanoitukselle, johon jokaisen on helppo samastua.

”Kukapa meistä ei haluaisi olla vähän leijonampi”, hän kiteyttää.

Hannu Sepponen

Syntynyt 28.8.1959 Peräseinäjoella.

Soittanut jo viisitoista vuotta ammatikseen lastenmusiikkia Tohtori Orff & Herra Dalcrozessa.

Tuottaa parhaillaan albumia kulmikasta suomirockia esittävälle Musta köksä -yhtyeelle, jossa vaikuttaa Noitalinnassa soittanut Antti Tammela.

”Oikealta” ammatiltaan lastentarhanopettaja ja puuseppä.

Järvellä viidellä sanalla: ”Melodikalla pippuroitua pohdintaa ihmispolon riittämättömyydestä.”

Millainen ihminen olin vuonna 1986: ”27-vuotias, ympäristöasioiden ahdistama pitkätukka, jonka ajatuksissa Pentti Linkola, säilöntä, kierrätys, luomuruoka ja Greenpeace valtasivat elintilaa moottoripyöräilyltä.”

Terveiseni: kummilapsille Matiakselle, Emmille ja Sofialle

Toivekappaleeni: Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Pave Maijanen – Aika moni lähtisi saman tien.

Tässä se tulee, vastaus suomalaisia musiikinystäviä jo 27 vuotta askarruttaneeseen kysymykseen. “Soutuveneessä on yleensä kolme penkkiä. Keskipenkki on se keskimmäinen. Jossain murteessa se on keskituhto”, Pave Maijanen sanoo.

”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? Sulle sukeltaisin helmen valkean.”

Kyllä, Pave Maijanen, varmasti lähtisin!

Lähtisin, sillä Lähtisitkö on pophelmi, jota valkeampaa ja kirkkaampaa ei suomipopissa ole tähänkään päivään mennessä kuultu.

Lähtisitkö edusti luksusta, jollaiseen 1980-luvun alkupuolen Suomi ei ollut tottunut. Ja vielä nytkin, 27 vuotta kappaleen julkaisemisen jälkeen, sen kuunteleminen tuntuu ylellisyydeltä, johon ei oikeasti ole varaa.

Ratkaiseva hetki koittaa ajassa 0:17, juuri ennen ensimmäisen säkeistön alkua, kun syntetisaattori rimpsahtaa ensimmäisen kerran: br-r-r-ling!

Sillä hetkellä suomalainen popmusiikki kuulostaa kalliimmalta ja kansainvälisemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kuulija havahtuu riippukeinusta, eksoottinen drinkki kädessään, ja huomaa ihailevansa Tyyneenmereen sulavia auringonsäteitä.

Jossain kaukana Trevor Horn nyökkää tyytyväisenä.

”Kuumana reggaesta”

Parlophone-levymerkki julkaisi Maijanen-albumin ja siltä lohkaistun Lähtisitkö-singlen joulukuussa 1984.

Juppiaikakausi oli ovella, mutta vasta ovella: NBC oli esittänyt ensimmäisen Miami Vice -jakson vain kolme kuukautta aikaisemmin, City-lehden lanseeraamiseen oli vielä reilu vuosi.

Suomen hittilistoilla juhlivat Frankie Goes to Hollywood, Wham! ja Alphaville, mutta myös Sleepy Sleepers, Vera Telenius ja Popeda.

Vuoden urheilijaksi valittiin Marja-Liisa, jonka nimi oli kesästä alkaen ollut Kirvesniemi. Kesällä oli saanut alkunsa myös Lähtisitkö.

”Vietin lomakuukauden Pohjois-Karjalassa saunoen, soutaen ja kalastaen. Siellä idea laulusta alkoi kehittyä”, Maijanen kertoo.

”Olin tuolloin kuumana reggaesta ja halusin tehdä jotain sinnepäin. Jäin jumiin sen kitarakompin ja kahden soinnun kanssa.”

Loman jälkeen Maijanen palasi pääkaupunkiin. Takapotkuinen kitarakomppi ei jättänyt miestä rauhaan. Hän alkoi väsätä kappaleesta demoa, apunaan tuolloin vallankumouksellinen Tascam Portastudio -c-kasettineliraituri ja Rolandin TR-303-rumpukone.

Loppukesästä demo oli valmis.

”Sitä en muista, missä vaiheessa teksti tuli mukaan. Säveltäessäni musiikki tulee lähes poikkeuksetta ensin. Sen jälkeen pyrin kuulemaan, mitä musiikki tarkoittaa, mistä se kertoo.”

Entä mistä Lähtisitkö kertoi?

”Ei se perustu mihinkään todelliseen kokemukseen tai aikaan. Aivan taivaan tuulista temmattu lemmenluritus”, hän sanoo.

Laulu muiden joukossa

Maijanen-albumi äänitettiin Finnvoxin studioilla syksyn 1984 aikana. Valmista jälkeä syntyi biisi per päivä -tahdilla.

”Lähtisitkö äänitettiin yhtenä muiden joukossa. Referenssinä toimi demoversion erityisen onnistunut komppipohja. Siinä oli jotain sellaista, johon oli syytä pyrkiä.”

Sessio oli Maijasen muistikuvien mukaan ”melko ongelmaton”, olivathan laulun pääideat jo olemassa.

”Luulen, että Korgin Poly-61-syntetisaattorista löytyneet umpikasarisoundit pistivät nuo ideat lopullisesti oikeaan valoon”, Maijanen paljastaa.

Br-r-r-ling!

Maijanen esitti Lähtisitkö-laulun heti tuoreeltaan TV2:n Hittimittari-ohjelmassa. Pian sen jälkeen kappale alkoi elää omaa elämäänsä.

”Kappaletta ei ollut esitetty milloinkaan livenä ennen ohjelmaa, ja kun sitten maaliskuussa lähdimme kiertueelle, Lähtisitkö oli se laulu, jota kaikki odottivat illasta iltaan.”

Lähtisitkö nosti Paven suosion uudelle tasolle. Maijasesta tuli artistin uran ensimmäinen timanttilevy ja listaykkönen, kun taas single nousi parhaimmillaan listan kakkoseksi.

”Kaikki muuttui, yleisömäärät, levynmyynti. Suuren suosion myötä persaukisuus muuttui kohtuulliseksi toimeentuloksi”, Maijanen sanoo.

”Kyllä se minustakin kuulosti heti ehjältä ja onnistuneelta numerolta. Mutta itselleni se on laulu muiden joukossa. Kuulijat ovat nostaneet sen erityiseksi.”

Lähtisitkö-laulusta tehtiin myös englanninkielinen versio, johon tekstin kirjoitti Jim Pembroke. Maailma ei valitettavasti kuitenkaan syttynyt liekkeihin.

”EMI halusi kokeilla Would You -versiolla ulkomaisia markkinoita, lähinnä Keski-Eurooppaa”, Maijanen kertoo.

”Itse muistan suhtautuneeni koko hommaan melko ylimalkaisesti. Tulokset olivat laihoja.”

Pave Maijanen

Syntynyt Lappeenrannassa 3.9.1950.

Ansioitunut paitsi muusikkona, myös muun muassa Wigwamin, Hurriganesin ja Dingon tuottajana.

Soittaa bassoa 22-Pistepirkon (Just A) Little Bit More -kappaleessa.

Pajatson ja jääkiekon ystävä.

Lähtisitkö viidellä sanalla: ”Minusta sangen ehjä suomalainen iskelmä.”

Mitä kuuntelin vuonna 1984: ”Paljon brittiläistä, kuten Elvis Costelloa, Nick Lowea, The Clashia ja The Jamia. Jenkeistä kuuntelin Bruce Springsteeniä, Hall & Oatesia ja Kid Creolea.”

Toivekappaleeni: “Tom Pettyn Into the Great Wide Open.”

Video ei ole enää saatavilla

Tom Petty & The Heartbreakers – Into the Great Wide Open