Ahistaa.

Radioheadin OK Computer on monelle se albumi. Se on tietyn popdiggari-ikäluokan Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band tai Kind Of Blue. Yhden vuosikymmenen mestariteos, joka tullaan aina liittämään suurten levyjen jatkumoon.

Sitä se on ainakin minulle. Kuunnellessani albumin ensimmäisen kerran, kyynelehdin neljästi. Nyyhkytin Exit Music (For A Film) -kappaleen kliimaksissa, jossa Thom Yorke laulaa täysin palkein ”now we’re one in everlasting peace”, Karma Policen lopussa , Luckyn mahtavan ”it’s gonna be a glorious day” -säkeen aikana ja Paranoid Androidin kolmannessa osassa, jossa Yorken ääni monistuu useisiin enkelimäisiin stemmoihin samalla, kun 1990-luvun lopun kidutettu sielu sylkee ulos ”the yuppies networking” -sanat. Melodioiden kauneus oli pakahduttavaa ja sanoitukset synkän ahdistavia, mutta olo lopulta katharttisen puhdistunut. Albumin loppuessa The Touristin mikronkilahdukseen, olin itsekin kypsää kamaa. Minulla oli uusi lempibändi.

Mikä tekee OK Computerista niin nerokkaan? Radioheadin levytyshistorian kiinnostavuudesta ja bändin kehityksestä vuosituhannen vaihteessa on kirjoitettu paljon, joten en ala siihen tässä yhteydessä. Albumin hienous avautuu kuitenkin osittain suhteessa bändin edeltäviin levytyksiin. Siinä missä Radiohead teki The Bendsillä huikean harppauksen yhden hitin ihmeestä vakavasti otettavaksi älykköbrittirock-bändiksi, karisti se OK Computerilla aikalaisyhtyeensä lopullisesti kannoiltaan ja nousi omaan yksityiseen kastiinsa.

OK Computer on Britpop 2.0. Melodia ja laulunkirjoittaminen ovat edelleen kaiken ytimenä. Ytimen ympärille kehittyi kuitenkin Jonny Greenwoodin pioneeritason kitarainsinööritaito, joka antoi bändin uralla ensimmäistä kertaa järkevän syyn kolmen kitaristin olemassaololle. Greenwood kehittyi myös multi-instrumentalistina monipuolistaen yhtyeen sointia ja antaen sävellyksellisesti lisätilaa Yorkelle laulajana.

Thom Yorke osoittikin viimeistään tässä vaiheessa olevansa sukupolvensa paras mieslaulaja. Hänen sanoituksissaan ei kuitenkaan ollut tietoakaan sen äänen kauneudesta, jonka kautta ne tulivat kuulluiksi. The Bendsin tunnustukselliset kertomukset muuttuivat abstraktioiksi, jotka paketoivat vuosikymmenen klaustrofobian ja Weltschmertzin. Samalla mustan huumorin kyllästämät tekstit sosiaalisesta eristäytymisestä, automaation ja tietokoneiden syrjäyttämästä luonnollisesta olemisesta, masennuksesta ja sen lääkitsemisestä, itsemurhasta, ympäristötuhosta, keskiluokkaisen lähiöelämän vieraantuneisuudesta, pakofantansioista ja sievistelevästä, tekopyhästä yhteiskunnasta avautuivat kohti uutta, täysin toivottomalta vaikuttavaa vuosituhatta. Kun kuuntelee Fitter Happier -kappaleen tai katsoo Meeting People Is Easy -dokumentin OK Computer -kiertueesta, ymmärtää miten ahtaana ja synkkänä paikkana Yorken mieltä pidettiin vuosituhannen lopussa. Laulaja nähtiin yhtä masentuneena kuin paranoidi androidi Marwin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille -kirjasarjassa.

Tästä vitsistä sai nimensä Paranoid Android -kappale, OK Computerin ylistetyin hetki, jolla ilmenevät kaikki edellä mainitut piirteet. Se on biisi, joka sisältää kolme biisiä. Radioheadin jäsenet ovat haastatteluissa myöntäneet, että kappale syntyi liittämällä yhteen kolme aihiota, jotka eivät edenneet tahoillaan. Metodi on sama, jota The Beatles käytti tehdessään Happines Is A Warm Gun -kappaletta.

Ensimmäisessä osassa monimutkaisen näppäilykuvion säestämä puhuja yrittää saada unta päänsä sisäisiltä ääniltä. Seuraavaa osaa hallitsee Mission Impossible -henkinen rock-riffi. Tekstin puhujaa pidetään arroganttina paskiaisena, joka rakastaa vain itseään. Kolmas osa kuulostaa masentavalta, laskuhumalaiselta vaellukselta kotiin, kun baarin ovimies on heittänyt puhujan niskaperseotteella sateeseen juppien jäädessä verkostoitumaan keskenään.

Kappaleen nimi esiintyy tekstissä vain sen ensimmäisessä osassa. Silloinkin ”I may be paranoid, but not an anroid” -säe on upotettu syvälle miksaukseen ja sen lukee tietokoneen alkeellinen puheohjelma, kuin korostaen todellisuuden vierautta ja tulevaisuuden kaikennielevää teknokratiaa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Murhattu mies.

Christopher ”Biggie Smalls” Wallacen väkivaltaisesta kuolemasta tulee maaliskuun 9. päivä kuluneeksi jo 16 vuotta. Hypnotize julkaistiin vain kolme kuukautta ennen hänen murhaansa ja timanttia myynyt listaykkönen sitä tuli vasta hänen menehtymisensä jälkeen.

Nyt helmikuussa vuonna 2013 Notorious B.I.G:nä tunnetun räppärin murha on vieläkin virallisesti selvittämättä, mutta kuten tulemme tämän jutun aikana huomaamaan, siihen on omat sekavat syynsä.

Murhaan ja sen vanavedessä julkaistuun Life After Death -levyyn kiteytyy eräs pahamaineinen kausi Los Angelesin ja hiphopin historiaa. Se on historiaa, joka on suomalaisillekin tuttua sellaisista elokuvista kuin Colors ja Boyz n the Hood – rikollisjengien, huumeiden, räpmusiikin, likaisten poliisien ja aseväkivallan sävyttämää fatalistista selviytymisen, korruption ja kuoleman sinfoniaa.

Wallacen murha ja sen tutkimukset tuovatkin mieleen The Wire -sarjan erityisen monimutkaisen ja kafkamaisen tarinan kaaren.

Kaikesta päätellen suorastaan koomisen pelottava huumekauppias ja Death Row Records -levymoguli Marion ”Suge” Knight oli murhan takana. Siihen näyttävät olleen sotkeutuneet myös losangelesilaiset poliisit, jotka olivat sivuhomminaan Death Row’n palkkalistoilla ja joiden tehtäviin kuului esimerkiksi Knightin huumekauppojen turvaaminen. Heistä muun muassa todisteiden implikoimalla poliisilla nimeltä David Mack sekä Knightilla itsellään oli kytköksiä Bloods-jengiin.

Eri lähteiden mukaan juttuun ovat lisäksi sotkeutuneet – jopa mahdollisesti murhan toteuttaneet – Knightin sisäpiiriin kuulunut amerikkalainen muslimimies nimeltä Amir Muhammad sekä Rafael Perez, jota on kuvailtu erääksi ”Los Angelesin poliisilaitoksen kaikkien aikojen likaisimmista kytistä”. Eräiden tietojen mukaan murhaaja oli puolestaan Mob Piru Bloods -jengin jäsen Wardell ”Poochie” Fouse.

Murha ei ollut mitenkään erityisen ovela vaikka se tehokas olikin. Se tapahtui lukuisten silminnäkijöiden edessä julkisella paikalla. Ei olekaan yllätys, että poliisilla olisi ollut käytettävissään useita todistajanlausuntoja epäillyistä sekä muun muassa heidän kuvaustensa perusteella tehty piirros ampujasta.

Ainakin sinisilmäisemmän tarkkailijan kannalta yllättävää sen sijaan on se, että murhaa tutkinut etsivä Daniel Katz jätti lukuisia avaintodistajia haastattelematta ja johtolankoja seuraamatta. Sisäisen tutkinnan osasto muun muassa löysi hänen työpöytänsä uumeniin piilotettuna 200 sivua käyttämättömiä todisteita.

Lisäksi yllättänee se, että Los Angelesin poliisilaitoksen johto aktiivisesti painosti tutkijoitaan jättämään erinäisiä johtolankoja ja näkökulmia rauhaan – erityisesti sen, että Death Row -levy-yhtiöllä on voinut olla sormensa pelissä. LAPD ja syyttäjänvirasto pystyttivät tiettyjen asioiden ympärille muurin, jota sen koommin jutun tutkijoiden kuin todistajienkaan ei sopinut ylittää.

Enemmän tai vähemmän kaikki vankilakundeista Suge Knightin uskottuihin tuntuivat kuitenkin olevan samaa mieltä siitä, että Knight oli tilannut murhan. Murhasta epäiltyjä henkilöitä ja todistajia löydettiin kuolleena pian sen jälkeen, kun heidät oli sellaisiksi nimetty – vuosia itse tapauksen jälkeen.

Myös Genovese-mafiasuvulla huhutaan olevan tietoa murhasta – puhumattakaan Los Angeles Timesista, jonka on väitetty osallistuneen murhan peittelyyn.

Mutta miksi Wallace sitten murhattiin? Perinteisen oletuksen mukaan se liittyi itä- ja länsirannikon räppärien oletettuun vihanpitoon, mutta myöhemmin on alkanut vaikuttaa, että Knight on saattanut käyttää skismaa ainoastaan savuverhona. Miksi? Ehkä siksi, että väkivalta oli Knightille yhtä luontevaa kuin hengittäminen. Ehkä murhan tarkoitus todella oli kostaa Tupac Shakurin kuolema. Kukaan ei tiedä varmasti.

Biggien äiti Voletta Wallace nosti pari kertaa siviilioikeusjutun Los Angelesin kaupunkia vastaan, mutta paikalliset tuomioistuimet hukuttivat jutut teknisiin porsaanreikiin – juuri kuten amerikkalaisissa oikeussalidraamoissa aina – jolloin ne raukesivat. Lukuisat poliitikot ottivat yksityisesti yhteyttä Wallacen asianajajaan ilmaistaakseen huolensa, että juttu voisi ajaa Los Angelesin konkurssiin, sillä pahimmassa tapauksessa olisi ollut kyse sadoista miljoonista dollareista. Viimeisimmän oikeuskäsittelyanomuksen kaupunki onkin jättänyt yksinkertaisesti huomiotta.

Kuulostaa suorastaan kliseisen kamalalta siivulta Enkelten kaupungin korruptoituneen poliisin ja oikeuslaitoksen historiaa, eikö totta? Voin melkein kuulla rikoskirjailija James Ellroyn narisevan lakonisesti nurkassa.

Tässä kohtaa musiikkijournalistilla on lähes ylittämätön houkutus tulkita Hypnotize-kappaleen enteilleen tapahtumia; kertoa kuinka Biggien musiikissaan esittelemä pröystäilevä gangsteri-imago päätyi lopulta hänen kohtalokseen. Mutta se olisi vähän liian helppoa.

On tietysti totta, että tämä kohtalo tuskin olisi langennut Biggielle, jos hän olisi valinnut uran vaikkapa country & western -musiikin parissa, mutta hänen räppejään enemmän tapaukseen vaikutti kuitenkin 1990-luvulla varsin hallitsemattomasti riehunut jengi- ja huumeväkivallan kulttuuri, jonka mustanpuhuvana edustajana paskiainen nimeltä Suge Knight tarinassamme toimii.

Hypnotizen on tuottanut kukas muu kuin Artisti Joka Tunnettiin Aiemmin Puff Daddyna, jokapaikanmoguli Sean Combs. Kappaleen säveltämisen aikoihin miehet olivat vielä kuin paita ja peppu:

”Who us? Yeah, Poppa and Puff
Close like Starsky and Hutch, stick the clutch”

Myöhemmin, murhan jälkeen, Combsilla oli kuitenkin vaikeuksia löytää sisäistä Starskya tai Hutchiaan. Syyllisen selvittäminen ei nimittäin tuntunut kiinnostavan Combsia pätkän vertaa. Itse asiassa hän yritti kaikin tavoin lyödä kapuloita tutkinnan – tai ”tutkinnan” – rattaisiin, mennen jopa niin pitkälle, että kielsi paikalla olleita Bad Boy -levy-yhtiönsä työntekijöitä pukahtamasta poliisille sanaakaan asiasta. Tämä saattoi johtua siitä, että asian penkominen olisi saattanut nostaa päivänvaloon Puffylle epämieluisia asioita.

Musiikillisesti kappaleessa ei ole mitään pahaenteistä. Se on samalta levyltä lohkaistun Mo Money Mo Problemsin kuumempi sisarpuoli; raukean paksua panofunkia alusta loppuun ja siten hyvin linjassa muun albumin kanssa, jonka gangstahtava rap ei kaikeksi onneksi muistuttanut vielä myöhempien aikojen gangsta rapin vieraantunutta synkistelyä, joka ei kätke minimalistisen pintansa alle juurikaan musiikillista purtavaa. Kuolleen miehen Life After Death -nimiseltä levyltä napattu Hypnotize henkii ennen kaikkea elämää.

Päihdyttävässä, bordellinhajuisessa kertosäkeessä naiset huokailevat Biggien charmin alttarilla. Noin 150-kiloinen ihmisvuori ei ehkä viekoitellut vastakkaista sukupuolta lanneliikkeillään, mutta ei hän niitä tarvinnutkaan. Hänellä oli sanat. Ja sanat ovat aina olleet mustien amerikkalaisten kulttuurissa erityisasemassa, sillä ne ovat usein – puuvillapelloilta lähtien – olleet ainoa käytettävissä oleva itseilmaisun ja vastarinnan väline. ”Sometimes your words just hypnotize me,” indeed.

Ja niin ne ovat hypnotisoineet myös hiphopin ystävät alusta alkaen. Yleisehkön konsensuksen mukaan Notorious B.I.G. kuuluu viiden parhaan koskaan eläneen räppärin joukkoon. Itse en ole aivan samaa mieltä, mutta kyllähän Biggien flow’n vaivatonta briljanssia ja hänen puhkuvaa karismaansa olisi hullua kieltääkään.

Hypnotize on viihdyttävän, poskettoman funkysti bounssaavan hiphopin täysosuma. Jo pelkän kertosäkeen feromonintäyteinen vetovoima saa herkemmät punastumaan; kappaleessa on sävyjä, lämpöä, viettelevyyttä, mysteeriä ja seksiä. Se on osa musiikkihistoriaa, joka jättää nykyään listoilla juhlivat, hiphopiksi väitetyt aivokuolleet eurotrancerallit niin syvään häpeään, että ne suorittavat välittömän harakirin.

Harmi, ettei Wallace itse ole todistamassa asemaa, jonka hän musiikkeineen on historiankirjoissa saavuttanut. Suge Knight sen sijaan on edelleen vapaalla jalalla, vaikka onkin jatkanut erinäisten rötösten keräämistä tililleen näihin päiviin asti. Liipaisinta painanut henkilö istuu kaiketi jossain strippiklubilla eivätkä juttuun sotkeutuneet poliisit ole istuneet sen tiimoilta päivääkään vankilassa.

Siihen voi todeta Voletta Wallacen sanoin: ”Mikään tässä jutussa ei voi enää yllättää minua.”

Video ei ole enää saatavilla

M’oon isompi ku Oasis.

Missä Robbie Williams olisi ilman Angelsia?

Täytyy muistaa, ettei hän lähtenyt tekemään Life Thru a Lens -soolodebyyttiään mitenkään helpoista lähtökohdista. Ne varhaisteinit, jotka vain kaksi vuotta aikaisemmin itkivät puhelinlinjat vettyneiksi Williamsin lähdettyä Take Thatista eivät varmaan olisi vuonna 1997 eväänsä hetkauttaneet, vaikka mies olisi kutitellut haulikolla suutaan. Toki poikabändien valta oli välissä ehtinyt vaihtua girl poweriin popmusiikin ikuisten lainalaisuuksien mukaisesti, mutta oli Williams kyllä itsekin syyllinen alennustilaansa. Huumeiden vetäminen Oasiksen bäkkärillä oli alkanut kiinnostaa enemmän kuin nuorisotähteys.

Williamsin oma erityinen päihderakkaus oli kuitenkin syöminen. Kun Noel Gallagher ja Meg Matthews järjestivät kartanossaan kokaiinihenkisiä viini- ja juustokutsuja, oli Robbie se, joka kysyi lupaa syödä muiden juustolautasilta jämät. Ilman poikabänditanssimuuvien timminä pitävää vaikutusta oli lopputuloksena hahmo, jota Gallagherin veljekset häneen väistämättä kyllästyttyään luonnehtivat termillä “the fat dancer from Take That”.

Kaiken lisäksi Williamsin ensimmäinen soolosingle, pyrkyrimäinen versio George Michaelin Freedomista, oli karmaiseva floppi. Jos ja kun Williams yritti vihjata olevansa moderni versio Michaelista ja kykenevänsä vastaavaan siirtymään aikuispop-crossoverin maailmaan, niin pieleen meni.

Siihen hän kykeni vasta Angelsin ja Guy Chambersin avulla.

On kyllä hieman hämmentävää tajuta pikaisen faktojentarkistuksen yhteydessä, että Angels julkaistiin vasta Life Thru a Lensin neljäntenä singlenä. Ilmeisesti Robbieta yritettiin aluksi myydä Oasis-konnektion voimin jonkinlaisena brittipoppia villasukankutojille -juttuna. Ei tajuttu, että levyn uumenissa piili kappale, jolla oli potentiaalia muodostua paljon villasukankutomista suositummaksi ajanvietteeksi.

Jokaiseen nuottiin ulottuvassa patetiassaan täydellinen Angels on Viidestoista yö, Joutsenlaulu ja Tahroja paperilla: itseään vastaan kääntyvä virtahepo, jonka tahtiin kyynelehditään yhtä helposti häissä kuin hautajaisissa, koska siitä on tullut liikutusta tarkoittava kulttuurimeemi.

Itsekin tajusin vasta tätä kirjoittaessani pohtivani ensimmäistä kertaa koskaan, mistä tämä helvetin biisi yleensäkään tarkalleen kertoo. Ilmeisesti siitä, että vaikka elämässä tapahtuu paskoja juttuja, kaikki menee lopulta hyvin, koska enkelit. Ne rakastavat, vaikka maalliset rakkaudet lakkaisivatkin soittelemasta.

Sehän on täyttä paskapuhetta. Ei kaikki mene lopulta hyvin. Ihmiselämä päättyy kuolemaan, eikä enkeleitä ole. Niistä höperehtimisen sijaan kannattaisi käyttää aikansa maallisiin rakkauksiin. Uskon kyllä, että Robbie – hieno mies, ja varmasti kova puhumaan ufoista sängyssä – on niin tehnytkin.

Siinä sivussa hän tuhosi brittipopin tällä kappaleella, joka teki kertaheitolla Oasiksen tarpeettomaksi, kun se lopulta julkaistiin singlenä joulukuussa 1997. Ymmärrät kyllä miksi, jos kuuntelet ensin koko Be Here Now’n ja sitten Angelsin perään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaikkein hauskinta koko “fat dancer from Take That” -läpässä on, että Robbie – kukapa muukaan – rikkoi sittemmin Oasiksen katsojaennätykset samalla Knebworthin pellolla, jolla Gallagherit viettivät kultaisen hetkensä. Videon perusteella se näyttäisi tuntuneen ihan hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Portishead-jengi fiiliksissä.

Kuusitoistavuotiaana monet asiat muuttuvat. On jo päästy ripille. Lukio- tai ammattikoulutaival on alkanut. Vastakkaisen tai saman sukupuolen kiinnostavuusaste on noussut toden teolla. Musiikkimaku on alkanut asettua uomiinsa.

Pienessä länsiuusmaalaisessa taajamassa vuonna 1997 oli tapana kuunnella rankempaa musiikkia. Rageagainstthemachinet, faithnomoret ja kohti suursuosiota hiljalleen nousemassa olleet nu metal -bändit olivat kovien tyyppien juttuja. Mutta vuonna 1997 aukeni myös ovi maailmaan, jossa on ihan ookoo kuunnella balladeja sekä tunnelmoivampaa, maalailevampaa ja ei niin yksinkertaista musiikkia. Tuon oven takaa löytyivät muun muassa orkesterit nimeltä Portishead, Massive Attack ja Radiohead.

Kolmikko oli toki jo tuttu Music TV:llä pyörineiden hittivideoiden (Glory Box, Protection, High and Dry) ansiosta, mutta vuonna 1997 nämä bändit sekä musiikkityylisuuntaukset, kuten indierock ja triphop, hiipivät alitajuntaan.

Tai no, eivät ne mitään mihinkään hiipineet. Ne rysähtivät sinne kertaheitolla. Kun All Mine kantautui korviin ja koko Portishead-levy tehosoittoon ystävän suosituksesta, asia oli selvä. Tämä kappale on olennainen osa 1990-luvun loppuvuosien ajankuvaa.

Portishead-levystä ei ikinä tullut itselleni OK Computerin tai Isolan kaltaista ikisuosikkia. Levy oli raskas, synkkä ja painostava, mutta sen hienoimmat hetket jäivät kuitenkin pysyvästi mieleen. Niistä kirkkaimpana All Mine. Kappale on hidastempoinen eikä lainkaan hitikäs. Silti se on ainoa Portishead-single, joka on yltänyt Brittein saarten singlelistan kärkikymmenikköön.

Laulussa teki vaikutuksen sen erilaisuus. Se oli orkestraatioineen elokuvallinen, kuin suoraan italialaisesta mafiaelokuvasta, jonka mustavalkoisiin kuviin on livahtanut kauhallinen film noir -eleganssia.

All Mine liikkuu ahdistavan ja pakkomielteisen rakkauden maailmassa. Beth Gibbons laulaa kuin koko mafiaelokuvan lavastuksessa savuisen ravintolan nurkkaan käpertyneen naisen sielullaan, että sinun on pakko, kertakaikkisen pakko olla minun.

Ensimmäisessä säkeistössä ollaan vielä suht kiltisti malttamattomia, vaikka tuntuu, että mikään ei riitä.

“But when you smile / Oh how I feel so good
That I can hardly wait
To hold you / enfold you
Never enough / render your heart to me
All mine / you have to be”

Toisessa säkeistössä päästään everybreathyoutakemäisiin stalkkaustunnelmiin. Vaaniva, jännittynyt ja painostava tunnelma saa perusteensa.

”Make no mistake / you shan’t escape
Tethered and tied / there’s nowhere to hide from me
All mine / you have to be”

Portisheadin debyyttilevyltä löytyvällä Sour Timesilla Beth Gibbons lauloi, että kukaan ei rakasta minua, se on totta, ei niin kuin sinä. All Minen pakkomielteisyys on tavallaan uusi luku Sour Timesin kertojan elämässä.

Video ei ole enää saatavilla

Muistatko minua, kysyy Marlena Shaw.

Yhden hitin ihmeeksi jäänyt Blue Boy oli skotlantilaisen tiskijukan Alexis ”Lex” Blackmoren taiteilijanimi. Tuo ainokainen oli Marlena Shaw’n scat-sämplellä ratsastanut tanssihitti Remember Me.

Bongasin kappaleen videon Jyrki-ohjelmasta heräillessäni frendini sohvalta elämää suuremmassa krapulassa. Filosofisen itsetutkistelun vallassa Shaw’n hieman nalkuttava ränkytys sai biisin tarttumaan velcra-nauhan lailla päähän: känkkäkä-käkän-känkkäkä-käkkä…

Tässä kognitiivisten dissonanssien vallassa myös sähköpianolla sinne tänne roiskaistut hieman riitaisat alt7-soinnut jotenkin sopivat sieluntilaani.

Levyhyllyni koostui tuolloin lähinnä 1960- ja 1970-lukujen psykedeelisestä rockista ja progesta, mitä nyt muutama acid jazz -huumassa ostettu happojaskaräiskäle oli eksynyt sekaan.

Ilman Marlena Shaw’n savuista jazz-soundia en olisi todennäköisesti piitannut biisistä pätkääkään… ja, noh, eihän biisissä ole tuon laulusämplen lisäksi lihaa luiden ympärillä kuin viitteellisesti.

Marlena Shaw’n rouhea ääni tunkeutuu krapulaiseenkin tietoisuuteen samanlaisella vääjäämättömyydellä kuin Carillon legendaarinen jälkimaku.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Marlena Shaw’n Woman of the Ghetton albumiversio vuodelta 1970…

Video ei ole enää saatavilla

… ja live-versio, josta tuo sämplekin on nykäisty. Toimii jopa albumiversiota viekkaammin.

Video ei ole enää saatavilla

Foo Fighters on juuri oppinut uimaan grohlia.

Kukapa olisi uskonut vuonna 1995, kun entisen Nirvana-rumpali Dave Grohlin sooloprojektin Foo Fightersin ensimmäinen nimetön levy julkaistiin, että kyseisestä yhtyeestä tulisi yksi grungen jälkeisen hard rockin suurimmista bändeistä, joka on pitänyt pintansa rockin huippunimenä jo 18 vuotta.

Jo Foo Fightersin rosoisella, yhtä kitararaitaa lukuun ottamatta kokonaan soolona, viikossa äänitetyllä debyytillä oli selvää, ettei se ollut mikä tahansa rumpalin sooloprojekti. Jos ensilevyllään Grohl oli yllättänyt kaikki tarttuvilla sävellyksillään, todellinen merkki yhtyeen tulevasta asemasta oli kuitenkin sen vuonna 1997 julkaistu toinen levy The Colour and the Shape, jolla se oli tuottaja Gil Nortonin avustuksella virtaviivaistanut ja kiillottanut soundinsa tappavana hohtavaan terään. Toisin kuin Nirvana, Foo Fighters ei tuntenut syyllisyyttä popahtavuudestaan, vaan suuntasi tähtäimensä häpeilemättä kohti stadioneiden mittakaavassa pauhaavaa tarttuvaa melodista hard rockia.

Kehitys tulisi lopulta johtamaan lopputulokseen, josta voi olla montaa mieltä. Miljoonien myyntiluvut kertovat Foo Fightersin jatkuvasta suosiosta, mutta samalla se kuvaa sekä hyvässä että pahassa, kuinka kauas 1980-luvun alun hardcorepunkista sytykkeensä saanut vaihtoehtorock on harhautunut alkuperäisestä kurssistaan. Kuin avaruuteen laukaistava raketti se on tiputellut matkan varrella palasia itsestään, kunnes jäljelle jäänyt kiertoradan saavuttanut osa ei juuri muistuta lähtökohtaa.

Kun Grohl laulattaa kymmentuhatpäistä yleisöä Wembley-stadionilla tai hairahtuu yhtyeensä kanssa superbändien, soololevyjen (onkohan Foo Fighters ainoa rumpalin sooloprojektina aloittanut bändi, jonka rumpalilla on sooloprojekti) ja tähtivieraiden tapaisiin rockkliseisiin, ei voi olla tuntematta pistosta siitä, että jokin muutoksen mahdollisuus on lopullisesti menetetty. Kuten The Who lauloi Won’t Get Fooled Againissa: “Meet the new boss/ Same as the old boss.”

Vaikka Colour and the Shape antoi merkkiä tästä tulevasta, se oli joka tapauksessa levy, jolla Foo Fighters oli väkevimmillään – tilassa, jossa se tasapainoili onnistuneesti vaihtoehtorockin ja valtavirran hard rockin välimaastossa. Kirkkaimpana tähtitaivaalla loistaa yhtyeen hienoin saavutus, Everlong, kappale, joka Foo Fighters -nimen antaneiden tunnistamattomien lentävien esineiden tavoin tuntuu sisältävän jotain selittämätöntä ja toismaailmallista.

Kaikki lähtee liikkeelle kitarariffillä, joka on yksi kaikkien aikojen maagisimpia. Sillä kuuluisalla kolmella soinnulla (ei tosin millään perussoinnuilla, vaan hieman kimurantimmilla Dmaj7:lla, Bsus2:lla ja Gsus2:lla) Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon.

Mielikuvat tulvivat runsaslukuisena tajuntaan: laivoja öisellä merellä, kaukaisuudessa tuikkivia valoja, talven kirkkaina neulankärkinä palavia tähtiä, linjan toisesta päästä kuuluvan varattu-äänen melankoliaa. Yhtäkkiä kuuntelija tuntee leijailevansa talojen, kaupunkien ja kokonaisten mantereiden yllä.

Everlongilla Grohl paljasti ihailunsa 1980-luvun uuden aallon poppia kohtaan. Etenkin The Policen avoimia kieliä ja jazzahtavia harmonioita hyväkseen käyttävät soinnut ja sen kappaleiden tyhjän tilan tuntua uhkuva soundi olivat selviä vaikuttajia. Siinä, missä The Policea vaivasi useimmiten hienostelun ja teennäisyyden aura, Grohl yhdistää onnistuneesti yhtyeen soundin aggressiiviseen kitararockiin ja raivoisaan intohimoon. Säkeistöjen hehkuvan melankolian yhdistyessä kertosäkeiden valkoisena palavaan raivoon Grohl onnistuu puristamaan vanhasta “hiljainen säkeistö, äänekäs kertosäe” -kaavasta vielä kerran jotain tuoreen kuuloista.

Oma lukunsa Everlongin tarinassa on muun muassa Björkille tekemistään loistokkaista videoista tunnetuksi tulleen ranskalaisen Michel Gondryn mestarillinen musiikkivideo. Myöhemmin Science of Sleep -nimisen elokuvan tehneen ohjaajan videoissa unilla on aina ollut suuri rooli. Niin myös Everlongissa, jonka taustalla oli Gondryn lapsuuden toistuva painajainen jättimäisiksi kasvavista käsistä.

Valtavat kädet ovat kuitenkin vain pieni osa symboleja tihkuvassa kokonaisuudessa, joka yhdistelee Evil Deadia ja slasher-elokuvia, teddyjen ja punkkareiden välisiä rähinöitä, romantiikkaa, rock-videokliseitä ja uuden aallon kuvastoa unenomaiseksi kokonaisuudeksi, joka tulvii loisteliaita surrealistisia yksityiskohtia (kiipeily jättimäisen puhelimen päällä, halkopinon muuttuminen nunchakuiksi, rumpali Taylor Hawkins Grohlin vaimona, rumpusetin paljastuminen peiton alta). Harva musiikkivideo (tai muu visuaalisen taiteen muoto) on onnistunut yhtä hyvin ilmentämään unen logiikkaa.

Vuosien varrella Foo Fighters on julkaissut kappaleita, jotka ovat olleet Everlongia menestyneempiä sekä myynniltään että radiosoittonsa osalta. Silti kuunnellessa yhtyeen vuonna 2006 ilmestynyttä akustispainotteista Skin & Bones -live-levyä aplodien innokkuudesta käy selväksi, mitä kappaletta yleisö on odottanut kaikkein eniten – tietysti levyn päättävää, yhä melankolisen salaperäisesti hehkuvaa Everlongia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Näin yleisöä huudatetaan Skin & Bones -levylläkin kuultavassa akustisessa (jos nyt sähkökitaroilla, -uruilla ja -bassolla vahvistettua kokoonpanoa voi akustiseksi sanoa) live-versiossa:

Video ei ole enää saatavilla

Mulla on ykköshitti. Onko sulla?

”So much for all your highbrow Marxist ways
Just use me up and then you walk away”

Teesi: Popmusiikki tarvitsee lisää marxilaisia. Kuten jo Scritti Politti ja Gang Of Four 1980-luvun alussa osoittivat, popmusiikki on hieno Troijan hevonen, jonka kätköissä kuljettaa vallankumouksellisia ja status quota kritisoivia ideoita pahaa-aavistamattomien massojen tietoisuuteen. Myöhemmin muun muassa Stereolab on käyttänyt hermeettistä lounge-rockiaan kapitalismin mekanismien satirisoimiseen ja kritisoimiseen.

Antiteesi: Redskins. Communards. Richard Marx.

Synteesi: Marxilaisen listapopin toistaiseksi viimeinen triumfi taitaa olla White Townin (alias Intiassa syntynyt englantilainen Jyoti Mishra) alkuvuonna 1997 brittien sinkkulistan ykköseksi kavunnut Your Woman. Jo ulkomuodoltaan Mishra on arkkityypillinen yhden hitin ihme: hän näyttää selvästi olleensa kotona ruoka-aikoina ja niiden välisinä aikoina kirjastossa.

Myös muodoltaan Your Woman on niin sanottu yllätys- tai friikkihitti. Sen sinnikäs torvikoukku on lainattu Bing Crosbyn vuonna 1932 ilmestyneen My Woman -kappaleen orkestraalisesta versiosta. Muuten kappale on tee se itse -hengen mukainen ja kotikutoinen äänikudelma, ja Mishran hento lauluääni kuulostaa siltä kuin hän soittaisi osuutensa studioon puhelimitse toiselta mantereelta. Pirullisen tarttuvaa kappaletta tuki mustavalkoinen musiikkivideo, jonka mykkäfilmiestetiikkaan oli upotettu viitteitä saksalaiseen ekspressionalismiin ja surrealismiin.

Laulutekstin (jossa siis Mishra pahoittelee, ettei koskaan voi olla jonkun toisen nainen) voi helposti kuitata helppona sukupuolirooleilla leikittelynä, mutta Mishran mukaan sen voi tulkita usealla eri tavalla: “Millaista on olla mukana perinteisessä trotskilaisessa tai marxilaisessa liikkeessä. Olla lesboon rakastunut heteromies. Olla heteromieheen rakastunut homomies. Olla tyttö, joka on rakastunut valehtelevaan, petolliseen ja teennäiseen marxistiin. Laulu kuvastaa sitä tekopyhyyttä, kun rakkaus ja himo sekaantuvat korkealentoisiin ideoihin.”

Mishran tärkein musiikillinen esikuva oli Stephin Merritt (Magnetic Fields) ja hänen debyyttilevynsä nimi oli ollut Socialism, Sexism and Sexuality (1994). Ihmissuhteita luotaavilla kappaleillaan, joissa akustiset kitarat ja halvat syntikat kilisivät kilpaa, hän pyrki osoittamaan, kuinka markkinavetoinen kulttuuri on pilannut rakkauden valjastamalla sen omistushaluisen himon välineeksi. Ihme oli siis Your Womanin nouseminen jättihitiksi, ei se, että sitä seurannut upea Undressed-single (joka mainiosti henki miehistä itseinhoa: “Let me help you get undressed / I’m no better than the rest”) ja mainio Women In Technology -albumi (1997) floppasivat kuin Jouko Kilpi titaniumsaappaissa. White Townin ja kaupallisen popin mittelö keskeytettiin siis jo toisessa erässä. Mutta kumpi voitti?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

My Woman vuodelta 1932.

Video ei ole enää saatavilla

Ladies and gentlemen, I just ate space

”What I want to convey are the sort of feelings that I think everyone’s felt in their life, where there is no redemption, that this is an endless thing which is never gonna go. That line which goes ’I’ve been told it will end, but I don’t believe it’ — writing that made me extremely happy. But that’s how everybody pictures me, as being this tortured genius tearing these bits out of my soul.”

Jason Pierce, 1997

Opiaatit ovat pirullista kamaa jota lähellekään kaikki eivät ole onneksi kokeneet. Ensikäyttäjien kuvaukset siitä, kuinka kaikki on niin hyvin kuin ikinä voisi olla lienevät kuvaavaa siitä kuinka kokonaisvaltaisesti todellisuus muuttuu lyhyeksi aikaa. Jason Pierce lienee kokenut tuhansia tällaisia – suonensisäisten huumeiden ylistystä löytyi jo kymmenen vuotta aiemmin The Perfect Prescriptionilta.

”We’ll put some love deep in our veins.”

Spacemen 3, ”Things Will Never Be the Same”, 1987

Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space on kaikin puolin uniikki levy, painottomassa tilassa reuhtova jäisten valssien ja tulivuorenpurkausten kokoelma. Kaikki sen helpotukset ovat hetkellisiä: Electricity saa hirveän potkun veitsen terällä elämisestä ja Cool Waves kaipaa vaan hetken lepoa hymyilläkseen.

Räiskyvän Come Togetherin ja rotkoihin putoilevan All of My Thoughtsin välistä löytyy I Think I’m in Love – paljon monimutkaisempi ja hankalampi ylistys huumeille. Farmakologian puolelta voimmekin tarkistaa seuraavan kysymyksen: heroiinin puolittumisaika? Alle 10 minuuttia.

Taivas pienessä neulanpistossa kohtaa täällä musiikillisen Edenin. Kaikki epäilykset unohtuvat eikä Jeesustakaan muisteta kaivata taivaallisen droneloopin keskellä. Nuori uho on kesyyntynyt ja nyt todellakin päästään lähelle sitä mitä yritetäänkin kuvata. Siinä kiteytyy (heh) yksi koko levyn onnistumisen syistä – mitkä ikinä ne kokemukset sitten ovatkaan näiden laulujen taustalla, ne tuodaan kuulijan pöytään samaistuttavassa muodossa.

Loputon, yksittäinen urkunuotti, hiljalleen ylös ja alas kitaran kaulaa liukuvat otteet ja koko biisin yhdistävä, nalkuttava basso tuudittavat ensimmäiset kaksi minuuttia huoletonta laissez-faire-narkkaria kohti yksityistaivastaan. Lusikassa sihisee kevyesti nesteytyvä avain onnen hetkeen. Sairaudet, epätoivo tai oma exänsä ja bändikaverinsa (eli 1990-luvun brittiläisen rockin Troijan Helena, Richard Ashcroftin kanssa salaa alttarille vuonna 1995 astellut Kate Radley) eivät vaivaa enää kauaa. Mutta lopulta yksinäinen ääni tarvitsee vielä hieman enemmän. Muutakaan ei ilmeisesti ole elämässä.

And I’ve got nothing..

Huomatkaa muuten sellainen yksityiskohta, että sama bassokuvio kulkee All of My Thoughtsissa täysin samoilla nuoteilla päinvastaiseen suuntaan. Täällä se kannattelee loputonta, loisteliasta gospel-groovea, joka hautaa kaikki äänet edes joksikin aikaa. Ja sitten, tarkalleen puolivälissä kappaletta alkaa taistelu järjen ja illuusion välillä. Heroiini lausuu kymmeniä ylistyksiä, joita hiljalleen palautuva järki torppaa kerta kerran jälkeen. Lopputuloksena syntyvä dialogi näyttäytyy sellaisena kuin kertoja olisi lyöty kahtia.

I think I’m in love.. ..probably just fallin

Ja lähempänä aineen vaikutuksen puoliväliä, jyrkässä alamäessä huipulta onkin tultu monta askelmaa alas.

I think that I could be your man.. ..well, probably just think you can.

Tämä kauemmaksi elämän ongelmia ei siis päästy, vaikka yritys siihen on rockin historian aatelia.

Olen minäkin kokeillut vähän kaikenlaista lyhyen elämäni aikana – en keksi montaa kappaletta jotka antavat huumeiden kaltaisen tunteen ilman että joutuisin kiduttamaan kehoani niillä. Tässä siis kierkegaardilainen hyppy unikkopellolle ilman sairaalavisiittiä tai korvaushoidon tarvetta: jos Jason Pierce lupaa, että olet ihan paras tässä mielentilassa niin uskokaa pois. Toisin kuin ne keinot joita ei voi suositella, I Think I’m in Love tuo samat sävärit kerta kerran jälkeen ilman sivuvaikutuksia.

”Spiritualized is used to treat the heart and soul”
Ladies and Gentlemen We Are Floating in Spacen kansilehti.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

I Think I’m in Love saa rajusti lisäpotkua live-esityksissä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

I Think I’m in Love oli oma suosikki levyltä aina vuoteen 2009 asti kun se löysi vertaisensa. Nimikkokappale Ladies and Gentlemen We Are Floating in Spacen alkuperäinen, julkaisematta jätetty versio sisälsi liikaa lainailua Elvis Presleyn Can’t Help Falling in Lovesta, ja sen tilalle laitettiin vuoden 1997 painokselle nyt täysin rampautuneen kuuloinen tekele, jota en ole enää vuosiin pystynyt edes kuuntelemaan – erot versioiden välillä ovat niin rajusti alkuperäisen julkaisematta jätetyn teoksen puolella. Uudelleenjulkaisu salli päivänvalon myös yhdelle upeimmista levynavausbiiseistä. Kohdasta 2:26 eteenpäin kuultuna Piercen visio täydellistyy.

Video ei ole enää saatavilla

The Beta Band, sekoilun ytimessä, Spede Pasasen jalanjäljillä.

“This is the definition of my life
Lying in bed in the sunlight
Choking on the vitamin tablet
The doctor gave in the hope of saving me
In the hope of saving me”

Brittiyhtye The Beta Bandin Dry The Rain -kappaleen teksti on poplyriikkaa parhaimmillaan. Se tarjoaa samaistumispintaa niin murrosiän kuohuissa ajelehtivalle kiukkuiselle teinille kuin nuoruudestaan kynsin hampain kiinnipitävälle kolmekymppiselle, jonka hiusraja on paennut jo niin kauas, että vanhenemisen merkit on pakko peittää nukkaisella pipolla.

The Beta Band maalaa kappaleellaan kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista ihmiselämästä. Nimenomaan tarkoituksellisen epämääräisesti ilmaistuna “jotain olennaista”, koska kappaleen teksti on tulkinnoille vapaa. Minä voin kuunnella Dry The Rainia ja kuvitella kappaleen kertovan sydänsuruistani. Tai työttömyydestäni. Tai vaikka siitä täysi-ikäistymisen kynnyksellä kalvavasta tunteesta, että seisoo yksin maailman tuulissa, eikä kukaan ymmärrä.

Mikä lohdullisinta, Dry The Rain tarjoaa myös vastauksen. Kaikki järjestyy. Ihan totta, kaikki järjestyy. Vaikka rahaa olisi niin vähän, että pitää jättää vastaamatta vuokranantajan puheluihin tai vaikka asuisi tuntemattomassa kaupungissa vailla yhtään ystävää, kaikki järjestyy.

Kappaleen teksti on tarkoin maalattu tilanne, umpikuja, mutta samalla myös ratkaisu, ulospääsy. Kuten jo totesin, Dry The Rain on poplyriikkaa parhaimmillaan.

Musiikillisesti Dry The Rain on Primal Screamin vuonna 1988 ilmestyneen Loadedin maalaisserkku. Sävellys ja sanoitus ovat todennäköisesti syntyneet sotkuisessa kimppakämpässä, jossa The Beta Bandin jäsenet yhdessä asuivat elämäntilanteiden heitettyä heidät Lontooseen.

Dry The Rain on The Beta Bandin debyytti-ep:n Champion Versionsin avausraita. Myös yhtyeen kaksi seuraavaa julkaisua, vuonna 1998 ilmestyneet The Patty Patty Sound -ep ja Los Amigos del Beta Bandidos -ep saivat runsaasti kehuja. Hype yhtyeen ympärillä kasvoikin julkaisu julkaisulta.

Brittilehdistö ylisti yhtyettä, mutta niin myös monet tunnetut muusikot. Esimerkiksi Oasiksen ja The Verven jäsenet muistivat haastatteluissaan mainita arvostavansa The Beta Bandia. Yhtyeen keulakuva Steve Mason ei kuitenkaan selkääntaputtelusta innostunut. Q-lehden palkintogaalaan hän pisti mielenosoituksellisesti lippalakin, jossa luki: “If assholes could fly, this place would be an airport.”

Lopulta kävi, kuten pelätä saattoi. Hype selätti The Beta Bandin. Kun huomiota herättäneet ep:t oli lyöty yhteen erinomaiselle The Three Ep’s -kokoelmalle, luomistyö piti aloittaa alusta. Vuonna 1999 ilmestyi palapelimäinen, yhtyeen nimeä kantava debyyttialbumi, jonka kappaleet ovat kaukana Dry The Rainin neroudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dry The Rain päätyi vuonna 2000 Nick Hornbyn kirjaan pohjautuvan High Fidelity -elokuvan soundtrackille. Hornbyn vuonna 1995 ilmestynyt romaani kertoo keski-ikäistyvän, levykaupassa työskentelevän Robin ihmissuhdekriiseistä.

Elokuvassa Robia näyttelevä John Cusack laittaa Dry The Rainin soimaan ja sanoo: “I will now sell five copies of The Three Ep’s by The Beta Band.”

Video ei ole enää saatavilla

Popkulttuuriviitteet sinkoilivast heidän päistään kuin neonvalosta tehdyt räystäspääskyt

Kun popklassikoissa elettiin vuotta 1990, kirjoitin Primal Screamin läpimurtosinglestä Loaded. Se lainaa ison osan tenhostaan The Wild Angels -nimisestä motoristiromanttisesta leffasta napatusta samplesta. Tuo elokuva sai ensi-iltansa 1966.

Seitsemää vuotta myöhempi Kowalski taas on tribuutti vuoden 1971 kulttielokuvalle Vanishing Point – itse asiassa koko Screamin tuon niminen albumi oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soundtrackiksi tälle pätkälle, jossa Barry Newmanin esittämä Vietnam-veteraani purkaa traumojaan pakenemalla järjettömästi poliiseja autolla halki aavikon.

Näiden biisien ero onkin täsmälleen sama kuin vuosien 1966 ja 1971: Loadedissa hommat ovat niin sanotusti nousussa, bileet vasta ylimmillään, auktoriteetille näytetään hilpeää keskisormea siinä varmassa uskossa, etteivät siat voi vallankumoukselliselle sukupolvelle mitään.

Kowalski taas assosioituu vainoharhaiseen, huumelaskujen ja epätoivon sävyttämään jälkihippimaailmaan, jossa kaikki toivo vallankumouksesta on jo menetetty ja eloonjääneiden tehtäväksi on jäänyt ruumiiden laskeminen.

Kenties tällä on jotain tekemistä Primal Screamin jäsenten tunnetusti hedonistisen elämäntyylin kanssa. Seitsemän vuotta on kemikaaleista kiinnostuneelle ihmiselle pitkä aika. Siinä ehtii moni illuusio romuttua ja optimismi kääntyä pessimismiksi, day-glo -sävyt tummua mustaksi ja harmaaksi.

Mutta tätäkös minä olisin miettinyt, kun diggailin Kowalskia MTV:ltä kesällä 1997 ja ostin Vanishing Pointin ylioppilaslahjarahoillani? En ollut silloin edes kuullut Loadedia. Sen sijaan olin kyllä parin edellisen vuoden sisään ahminut Philip K. Dickin ilmeisen höyryisiä ja nimenomaan jälkihippiajan vainoharhasta ja salaliittoteorioista ammentavia tieteisromaaneja. Obskuurin elokuvan sijaan assosioin Primal Screamin synkän, synteettisen ja psykedeelisen soundin nimenomaan niihin.

Kowalski hypnotisoi minut. Biisi on valtava musta tila, jossa panssarivaunun kokoinen bassoriffi jytisyttää paikat hampaista. Kirskuvat ja korisevat synasoundit lyövät valokiiloja pimeyteen. Bobby Gillespie mutisee uhkaavasti merkityksettömiä fraaseja, ja elokuvasta napattu radiojuontaja kommentoi hengästyneesti tapahtumia.

Maagista. Hölynpölyä, mutta maagista.

Vanishing Pointin seurauksena sekä jumiuduin ostamaan jokaisen uuden sen jälkeen ilmestyneen Scream-albumin että intouduin hankkimaan myös bändin aikaisemman tuotannon. Tunnustaudun lähes kaikkien yhtyeen inkarnaatioiden faniksi, mutta kyllä tämä on aina ja ikuisesti sitä itselleni tärkeintä Screamia. Vaikka Bobby Gillespie ei varmaankaan ole suuri filosofi, hänellä ja hänen jengillään on ollut kiitettävän tarkka pelisilmä levyhyllyn sisällön ja toki myös yhteistyökumppanien valinnan suhteen. Ylivoimainen valtaosa vuoden 1997 rock meets electronica -musasta on nykyään toivottoman vanhentunutta, mutta Kowalskissa ja sen emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 60-luvulta 2000-luvulle.

Primal Screamin moniulotteisuuden ymmärtääkseen tarvitsee vain muistuttaa itseään siitä, että bändin edellisen levyn pilottisingle oli itsetietoisen luddiittimainen bilerokkihumppa Rocks. Ja sairaan hieno kappalehan sekin toki on.

Video ei ole enää saatavilla

Norman Cookin kultasormi langetti Cornershopin ylle yhden hitin ihmeen kirouksen.

Brimful of Asha -single on brittiyhtye Cornershopille ja sen keulakuvalle Tjinder Singhille taakka, josta he eivät pääse koskaan eroon.

“Jos joku olisi sanonut: ‘Okei, teitte Brimful of Ashan, tehkää nyt levyllinen samanlaisia kappaleita’, emme olisi pystyneet siihen. Emme olisi halunneetkaan tehdä niin. Se olisi ollut vihonviimeinen tavoite, johon olisimme halunneet pyrkiä”, Singh totesi vuonna 2010 The Quietus -verkkojulkaisun haastattelussa.

Tuo yksittäinen sitaatti kuvastaa Cornershopin ongelmallista suhdetta suurimpaan hittiinsä. Se on jättänyt varjoonsa kaikki muut yhtyeen tekemiset. Yhtyeen kannalta surullista kappaleen jättimenestyksessä on, että sen edellytyksenä oli Norman Cookin eli Fatboy Slimin kultainen kosketus.

Kun Brimful of Asha julkaistiin, se jäi Briteissä sinkkulistan sijalle 60. Mutta kun vuonna 1998 Cook remixasi kappaleen, se ponnahti brittilistan kärkeen. Big beat -huuma oli silloin Briteissä kuumimmillaan. Ei siis mikään ihme, että genren tunnetuimman nimen lisäämät kolisevat rummut riittivät nostamaan puolituntemattoman indiebändin kaikkien huulille.

Traagisinta Brimful of Ashan menestyksessä on, että se on varastanut huomion yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneeltä erinomaiselta When I Was Born for the 7th Time -albumilta. Singhin ja Dan The Automatorin tuottama levy on omalaatuinen ja mielikuvituksekas sekoitus tanssimusiikkia ja kitarapoppia. Albumikokonaisuudessa Brimful of Asha on vain yksinkertainen renkutus, jossa ei ole puoliakaan siitä musiikillisesta kunnianhimosta, mitä levyn muut kappaleet säteilevät.

Brimful of Ashan menestyksestä seurasi myös krapula. Cornershop kärsi sitä viitisen vuotta ennen kuin palasi Handcream for a Generation -albumillaan vasta vuonna 2002.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Norman Cookin remix, joka nosti Cornershopin listakärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorta Usheria ahdistaa, kun hän liikaa naista saa.

Monogamia. Onko siinä mitään järkeä? Jos katsoo erotilastoja ja länsimaissa tuotetun pettämisestä kertovan viihteen ja taiteen määrää, niin vaikuttaa siltä, että yhden ja saman ihmisen kanssa yhdessä pysyminen on vain romanttinen ideaali, jolla ei juuri ole todellisuuspohjaa monenkaan ihmisen arjessa.

Mutta perinteet! Saattaa joku älähtää sieltä takarivistä. Perinteet? Mitä niistä? Olihan noidiksi epäiltyjen hukuttaminenkin joskus perinne siinä missä vaikkapa maaorjien pitäminen, joten pitäisikö yksiavioisuuteen uskoa vain siksi, että niin on tehty ennenkin? Järjetöntä.

Mutta parisuhteessa olet onnellisempi! Huutaa toinen. Kyllä kyllä, sitähän on tutkittu. Esimerkiksi Annals of Behavioral Medicine -tiedejulkaisun mukaan sinkulla on suurempi riski kuolla ennen aikojaan. Ja iltapäivälehdet lainaavat lukuisia tutkimuksia, joissa kerrotaan, että parisuhde on tärkeä tekijä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi tämä ilo pitää sitten rajata yhteen suhteeseen?

Kysymykseen ei oikein ole järkevää vastausta, mutta tunnesyihin voi toki aina vedota. Se nyt ei vaan tunnu monesta kivalta ajatukselta, että omalla sydänkäpysellä olisi joku toinenkin kainalossaan silloin tällöin.

Mutta kylmä fakta vain on, että aika monet tässä maailmassa haluavat nussia muitakin kuin vain yhtä ja samaa ihmistä vuodesta toiseen, joten miksi ihmiset eivät voi antaa näiden tehdä niin, ilman, että heidän täytyy luopua ihmissuhteen mukanaan tuomasta läheisyydestä ja toisen pitkäaikaisesta tuntemisesta seuraavasta sielujen kumppanuudesta?

Parhaassa tapauksessahan kaikki kolme, neljä tai vaikka viisi lemmenkuvion osallista voisivat käydä henkeviä keskusteluja tai lempiä keskenään, eikä siitä olisi tälle maailmalle mitään haittaa.

Ymmärrän kyllä, että ei ole kovin romanttinen ajatus, että kultasi rakastaisi jotain toistakin. Mutta sinulta, joka vastustat monogamian perinteen murtamista, kysyn vastakysymyksen. Mitä romanttista on siinä, että alistat toisen valtaasi rajoittamalla hänen mahdollisuuksiaan nauttia elämästä sen jokaisella rintamalla? Mitä rakkautta se sellainen on? Ja mitä se on teidän suhteestanne pois, jos kumppanisi tuntee myös jotain muuta kohtaan intohimoa? Kuinka heikko itsetunto pitää ihmisellä ylipäätään olla, ettei kykene luottamaan toisen tunteisiin, vaikka tämän sydämeen mahtuu muitakin?

Jaa, että miten tämä vapaamman rakkauden puolesta tehty vuodatus liittyy Usherin kappaleeseen? Hyvä kysymys.

Se liittyy asiaan siten, että koko tämä omistamiseen ja rajoituksiin perustuva käsityksemme romanttisista suhteista johtaa yksilöiden tunteman syyllisyyden taakan kasvamiseen. Syyllisyys, tuo kulttuuriperimämme kantaman kristillisen etiikan rakennusaine, saa ihmiset kärvistelemään tunnontuskissa usein koko elämänsä, uskaltamatta tehdä asioita, joiden tekemisen perään he haikailevat tai tuntevat vetoa. Ja Usher tietää, miltä se tuntuu.

”You make me
You make me want to leave the one I’m with
Start a new relationship with you
This is what you do”

Usher on kahden naisen loukussa. Toinen on hänen paras ystävänsä, johon hän huomaa rakastuneensa, ja toinen hänen elämänkumppaninsa. Eikä hän tiedä mitä tekisi.

”Now what’s bad, is you’re the one that hooked us up
Knowing it should have been you
What’s sad is that I love her, but I’m falling for you
What should I do?”

Ajatelkaapa, jos koko monogamian konsepti olisi heitetty roskakoriin ja kertojamme olisi mahdollista rakastaa molempia näistä ilmeisen ihanista naisihmisistä kaikella sillä antaumuksella, joka hänen ahdistuksen ja syyllisyyden värittämästä äänestään välittyy? Olisiko maailma silloin huonompi paikka? Tuskin. Olisiko tilanne näille laulun naishenkilöille ok? Sitä emme voi tietää. Mutta olen aika varma että paskempiakin tarjouksia on maailmassa yllinkyllin. Esimerkiksi hankalat avioerot, mustasukkaisuudesta johtuvat riidat ja kaikki se kärvistely, että ”mitä ne sukulaisetkin nyt musta ajattelee”.

Kuunnelkaa Usherin kärsivää ääntä, niin ehkä jonain päivänä meillä on turhasta syyllisyydestä riisuttu maailma.

Video ei ole enää saatavilla

Isaac, Zac ja Taylor Hanson 1990-luvulla.

Jokainen vuonna 1997 musiikkia kuunnellut ihminen muistaa varmasti Mmmbopin ja ehkä Tulsasta, Oklahomasta ponnistaneen Hansonin muutkin hitit. Bändin muodostivat (ja muodostavat yhä) Isaac, Taylor ja Zachary Hanson, joista nuorin eli rumpali Zachary oli Mmmbopin aikaan hädin tuskin toisella kymmenellä.

Musiikillisesti Hanson täytti lapsille ja nuorille suunnatun kitarapopin tyhjiön aikana, jolloin melkein mikä tahansa oli muodikasta: hiphop, r&b, tyttö- ja poikapop, pulskea brittirock, eurotrance ja big beat. Eikä haitannut, että trio koostui veljeksistä. Iästä riippuen jokaisella oli suosikkinsa: pienimmät pitivät Zacista, varhaisteinien mielestä Taylor oli ihku ja varttunein, eli rauhallisen oloinen Isaac, oli jo se muutaman vuoden vanhempi komea lukiolainen.

Veljesten itse kirjoittama jättihitti Mmmbop on perinteinen rempseä poplaulu ja kadehdittavan tarttuva. Varsinkin suomalainen popeliitti harvoin myöntää julkisesti, etteivät monet parhaat kertosäkeet kerro mistään.

”Mmmbop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du bop, ba duba dop
Ba du”

Lallattelunsa tueksi Hanson piilotti Mmmbopiin toki myös sanomanpoikasen:

”In an mmmbop they’re gone
In an mmmbop they’re not there”

Miten viisaita lapsia! Laulavat siitä, että kaikki hyvä saattaa haihtua hetkessä, joten pidä siitä kiinni.

Monet kyllästyivät Hansoniin mainion Middle of Nowheren jälkeen lopulta suhteellisen nopeasti. Ja oliko se ihmekään, kun vuoden sisään kauppoihin saatiin meilläkin peräti kolme Hanson-albumia. Bändin onneksi heille jäi kourallinen sinnikkäitä ystäviä, jotka yhä ostavat bändin levyt jenkkilistoille. Me, jotka tipahdimme kyydistä vuoden 2000 This Time Around -albumin aikoihin, olemme kenties menettäneet jotain suurta. Tai ainakin Zacin matkan aikuiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kas näin soi Mmmbop vuonna 2012.

Video ei ole enää saatavilla

”Käytkö täällä usein?”

Kaikista Daft Punkin lukuisista klassikoista Around the World on aina tuntunut läheisimmältä. Siinä toteutuu yhdenlainen utopia. Kun vielä jaksoin aktiivisesti kahlata divarilaareja, tuuppasin ostamaan kaikki määrätyn vuosikerran tuntemattomat levyt, jotka haiskahtavat edes hiukan diskolle. Artisti saattoi olla amerikkalainen, italialainen, englantilainen tai saksalainen. Tai neuvostoliittolainen.

Syy tähän oli sen täydellisen c-osan metsästys. Se oli yleensä tokan kertsin jälkeen olevan perkkabreikin jälkeinen osa. Instrumentaali. Sen pohjalla hakkaa tasabassari. Sointuja on yksi tai kaksi ja etukeno hirveä. Sitä ei ole juuri kukaan koskaan kuullut, koska yleensä kierrätetään niitä samoja vanhoja diskobreikkejä ja tuntemattomalla, mutta maailman tiukimmalla breikillä saa aika tanssilattia-apokalypsin. Teoriassa, Utopiassa.

Minulla on kovalevylle muutama giga tällaisilta levyiltä poimittuja neljän, kahdeksan tai kuudentoista tahdin luuppeja, jotka ovat kaikki ihan hyviä. On konejyystöä ja latinoperkkoja. Wah-kitaraa ja jazz-kiippareita. Mutta yhdellekään ei ole vielä löytynyt käyttöä, koska sen oli aina tarkoitus olla täydellistä.

Alla Pugatsova pääsi aika lähelle, mutta ei tarpeeksi.

Daft Punk loihti sen tyhjästä, kuulostaen samaan aikaan tulevaisuudelta, nykyisyydeltä ja menneisyydeltä. Around the World sai yhtenä iltana Club Bundolossa ranskalaisen tytön kyyneliin.

Video ei ole enää saatavilla

Se g-kirjain oli näin iso

Some people won’t dance, if they don’t know who’s singinggggg,
Why ask your head, it’s your hips that are swingingggggggg

Tässä ohimennen letkautetussa heitossa kiteytyy jotenkin oudolla tavalla se, miten Propellerheads, tuo big beat -sensaatio ja yhden levyn ihme, onnistui yhdistäessään voimansa 60-luvulla suursuosiota nauttineen jazz-pop-diiva Shirley Basseyn kanssa.

Tanssimisesta on kyse, ja laulamisesta. Ja siitä, että aika iso osa big beatiin ja Propellerheadsin jytkävään groovailuun hurahtaneista ei tiennyt koko Basseysta hevon kukkua – vaikka olivat takuulla kuulleet hänen laulamansa James Bond -tunnarit.

The newspapers shout a new style is growing
But it don’t know if it’s coming or going
There is fashion, there is fad
Some is good, some is bad
And the joke is rather sad
That it’s all just a little bit
of history repeating

Debyyttinsä Decksanddrumsandrockandrollin ilmestyessä Propellerheads oli julkaissut menestyksekkäitä irtoraitoja ja pienlevyjä. Basisti-kiipparisti Alex Giffordin ja rumpali Will Whiten muodostama DJ-duo oli aallon harjalla.

Aalto oli toki jo murtumaan päin: Chemical Brothers oli jo julkaissut parhaat levynsä ja saman vuoden lopussa big beat -hassuttelija Fat Boy Slim tekisi koko touhusta kaiken kansan hupia, samalla karnevalisoiden koko homman lopullisesti. Basseyn käsittelemänä big beat –huumaan viittaava kappaleen sanoma asettaakin koko genren sulavan tyynesti osaksi tyylikausien luonnollista virtaa.

Giffordin kynäilemä History Repeating erottuu riemukkaan Decksanddrumsandrockandrollin biisimateriaalista selkeästi. Paitsi että se on levyn ainoa laulettu kappale, se on myös jazz-tunelmansa ansiosta tyylikkäintä antia. Samalle viileystasolle ei pääse edes muikeaan kuosiin käsitelty Bond –tunnari On Her Majesty’s Secret Service tai Spybreakin agenttijahtailu.

Suuri osa levystä keskittyi lähinnä hauskanpitoon, jossa vimmaisesti groovaavan rumpaloinnin, muhevien bassolinjojen, koskettimien ja erinäisten töttäimien seassa yhtenä musiikillisena elementtinä toimi esimerkiksi skeittaus – siis ei lauta, vaan skeittaus. Tähän nähden neliminuuttinen History Repeating on ällistyttävän kypsä tekele niin tyylillisesti kuin konstailemattomalta rakenteeltaankin.

History Repeating on ja ei ole big beatia. Toki sen rytmi on tymäkkä, mutta kappaleessa on rutkasti acid-jatsahtavaa svengiä, jollaista ei pelkillä koneilla pysty luomaan. History Repeating pureutuukin big beatiin kenties syvemmin ja ainakin autenttisemmin genren suurimmat nimet. Kaiken lisäksi se on oikeasti sävelletty kappale, jonka voisi kuvitella soineen jo 60-luvun savuisissa jazz-luolissa. Tavallaan näin onkin: kappaleen keskiössä kevytpornahtelee sample Finders Keepers Songista, joka on peräisin itsensä hinkkifilmografi Russ Meyerin tuotannosta.

Big beat –perinteestä – jos sellaista ikinä olikaan – sen erottaa myös laulajan valinta täysin eri ulottuvuudesta mistä Propellerheads itse tuli: Chemical Brothers värväsi biiseilleen brittipopppareita, samoin kuin esimerkiksi Unkle vähän myöhemmin. Ei ihme, että levyn kansivihossa kaksikko kiittääkin Basseytä ensimmäisenä ehtaan maximum respect –tyyliin: ”olemme yhä shokissa”.

Kappaleen merkityksestä myös Basseyn uralle kertoo sekin, että se on sittemmin ollut mukana ainakin kolmella tämän hittikokoelmalla. Toki syystäkin: tätä ennen Bassey oli noussut Yhdysvaltojen top 10 -listalle viimeksi vuonna 1973.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Shirley Basseyn esittäessä kappaleen enemmän omalle tyylilleen uskollisesti, tulee kova ikävä Propellerheadsin jyminää.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Ukrainalaisen jazz-pop-laulaja Jamalan esittäessä kappaleen ilmeisesti omalle tyylilleen uskollisesti, tulee äärimmäisen kova ikävä sekä Propellerheadsia että Shirley Basseyta.

Video ei ole enää saatavilla

Hei, mä löysin sen breikin eka!

Endtroducingia kuunnellessa tuli usein olo kuin salakuuntelisi jonkun muun valveunta, sitä hetkeä nukkumisen ja unien maailman säälittä tieltään pyyhkäisevän heräämisen välillä. Tämä tunne korostui kahdessa kappaleessa, joista kumpikin nojasi vahvasti 1970-luvun eurooppalaiseen musiikkiin sen ajan amerikkalaisen soulin tai funkin sijaan.

Midnight in a Perfect World lainasi tietenkin Pekka Pohjolan kappaletta The Madness Subsides.

Organ Donor nojaa Giorgio Moroderin Tearsiin. Molemmat kappaleet ovat uneliaita tavalla, joka tuntui vallankumoukselliselta siinä kontekstissa, jossa DJ Shadow, eli Josh Davis, levareitaan pyöritteli, eli hurjaa vauhtia valtavirtaistuva hip hop -kulttuuri.

Mielleyhtymät veivät alueille, joita ei usein siihen aikaan räpissä vastaan tullut: proge, 1960- ja 1970-lukujen italialainen pehmoporno sekä muut eksploitaatioelokuvien soundtrackit…  

Muistan, että DJ Shadowia tituleerattiin milloin samplerin, milloin levarin Jimi Hendrixiksi. En ole varma onko vertauksessa mitään järkeä vai pitäisikö tässä kohtaa jalkauttaa joku soinismi, johon kuuluvat puutarhan antimet.

Organ Donor on etupäässä tunnelmapala ja nerokas osoitus siitä kuinka paljon voi tehdä vähällä: haitsu, snare, basari rummuissa, bassosyna, levari, maksimissaan puolen tusinaa erilaista urkuriffiä, joita soittamalla tai soittamatta jättämällä luodaan sävellys.

Se ilmentää myös heikkoutta, joka liittyy sekä sen ilmestymisaikaan että siihen ihmistyyppiin, jota Shadow niin hienosti edusti. Kappaleen puhesamplet ovat sen nimestä huolimatta irtonaisia eikä niiden puuttuminen heikentäisi esitystä millään tavalla. Mutta jos on viettänyt nuoruutensa kirpparien ja levykauppojen kellareissa hometta hengittäen, on tullut ostettua lukuisia puhelevyjä pohjalta ”tästä vois löytyä joku hyvä sämple”…

Niistä puhesämpleistä meni maku viimeistään vuosituhanne vaihteessa. Annoin kaikki omani pois. Sinne menivät vinyylille painetut kielikurssit, saksankieliset auskultaationeuvoja lääkäreille tarjoavat levyt sekä Herman Hessen äänikirjat, Todor Zhivkovin puhe Bulgarian 1300-vuotisjuhlan kunniaksi… Ja monet muut.

Hal Lindseyn The 1980s: Countdown to Armageddonista en kyllä aio luopua.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jos haluat tyhmentää itseäsi 27 minuutin ajan, niin nauti tästä Amerikan Jouko Pihosta. ”Yesterday’s prophecies, today’s headlines!”

Video ei ole enää saatavilla

Yksinpuhelua Bacheloretten musiikkivideota katsellessa:

1 – Katsoin tänään Bacheloretten musiikkivideon pitkästä aikaa. Kiitos, YouTube! Tuli mieleen, että kiinnostuin Björkistä aikanaan varmaan juuri kunnianhimoisten musiikkivideoiden vuoksi. Arvaa, missä minä olin, kun kuulin tämän kappaleen ensi kertaa?

2. – No kotona? Ethän sinä silloin missään käynyt?

1. – Kotona joo, makasin lattialla ja katsoin Jyrkiä, kuten joka päivä oli tapana. Silloin ei elämässä tapahtunut yhtään mitään. Björk vaikutti niin jännittävältä, niin spesiaalilta metsänkeijulta! Ajattelin: ”Voiko tuo ihminen olla tottakaan?” Björk taisi toimia minulle eräänlaisena porttina taiteellisempaan vaihtoehtomusiikkiin itseasiassa….

2. – Hohhoijaa. Ketään ei kiinnosta sinun ”muistosi” tai ”musiikkimakusi” kehitysvaiheet. Et varmasti ollut ainoa, kenelle noin kävi. Björk on malliesimerkki ”videotaiteesta”, johon vielä 90-luvulla jaksettiin panostaa. Katso nyt tuota spektaakkelia. Näetkö, miten hirveä näyttämisen halu siitä huokuu? Gondryn tekotaidetta pahimmillaan!

1 – Juu, sekavaksi menee, ylikierroksille kuin kuumehoureinen uni. Video viittaa itseensä niin kauan, että homma ja katsojan aivot menevät täysin solmuun. Nuo maatuskateatterit, kasveiksi muuttuvat ihmiset…

2. – Michel Gondry laittaa varmaan joka vuosi Björkille joulukortin: ”God jul and grattis, Björk. Ilman sinua en olisi ikinä tehnyt maailmankaikkeuden ykkösnyyhkyindieleffaa nimeltä Tahraton mieli.

1. – Bacheloretten taustat kuulostavat junalta tai jonkin ajankohtaisohjelman tunnusbiisiltä. Mitä näillä lyriikoilla yritetään sanoa?

” I’m a fountain of blood
In the shape of a girl
You’re the bird on the brim
Hypnotised by the Whirl

Drink me, make me feel real
Wet your beak in the stream
Game we’re playing is life
Love is a two way dream”

2. – Niistä voisi vetää joitakin johtopäätöksiä siitä, kuinka Björkin Isobel– alter ego edustaa hallitsematonta luonnonvoimaa kaupungissa tai jotain nainen-mies–vastakkainasettelua. Kuka olikaan se filosofi, joka kysyi: ”Onko naisella alitajuntaa vai onko nainen alitajunta itse?”

1. – Irigaray varmaan, mutta ei mennä sinne! Nyt puhutaan popmusiikista, eikä tehdä mitään naistutkimuksen tenttiä. Islantilaisrunoilija Sjón kirjoitti ne Björkin seurassa ryypätessään ja hienolta kalskahtaa. Björkin nerous muodostuu siitä, että hän ei ole ehkä tehnyt kaikkea itse, mutta hän on aina onkinut juuri oikeat tyypit työskentelemään kanssaan.

2. – Tosin 2000-luvulla tuotanto on alkanut ikävästi laimentua. Katso nyt vaikka tuota Voltan kantta – Björk näyttää siinä joltain Digimon-hirviöltä, miksi! Björkille ei olisi ikinä saanut antaa nettiä tai älypuhelinta. Hän ei oikein osaa kanavoida niiden tuomia ”energioita” fiksusti. Mutta ei Björkiä voi syyttää siitä, ettei hän ole sattunut syntymään diginatiiviksi. Arvostan hänen loputonta kokeilunhaluaan. Siinä vasta todellinen taiteilija!

1. – Etkä. Arvostat ainoastaan ysäri-Björkiä, etkä voi sille yhtään mitään. Et vaan kehtaa sanoa sitä ääneen, koska ysärinostalgia on nyt kaikkien mielestä niin kamalan siistiä. Internet pilasi Björkin. Viekää hänet takaisin metsään. Viekää hänet kauas sinne, missä ei kasva nettipylväs eikä wi-fi.

Video ei ole enää saatavilla

Natalie, nakuna.

Kolmen pisteen kysymys: Mikä yhdistää Aretha Franklinin Respectia, Cindy Lauperin Girls Just Wanna Have Funia, Kylie Minoguen Locomotionia, Sinead O’Connorin Nothing Compares 2 U:ta ja Natalien Imbruglian Tornia?

Aivan oikein. Covereita kaikki. Ja kansainvälisiä läpimurtohittejä siinä samalla.

Oikeastaan temppu on häkellyttävän yksinkertainen. Otetaan hyväksi havaittu, mutta ei liian tuttu, kappale ja viehättävä nuori nainen. Plussaa saa jos sovitukseen keksitään uusi koukku sekä siitä, jos nainen on yleisölle tuttu: esimerkiksi sekä Minogue ja Imbruglia olivat molemmat Australiassa suositun Neighbours-saippuasarjan näyttelijöitä.

Ja kun puhe on nuorista naisista, niin seksin unohtaminen se vasta tyhmää olisikin. Ei varmasti ole sattumaa, että bambisilmäisen Imbruglian laulaman Tornin kestävin mielikuva käsittelee nakuna makailua:

I’m all out of faith, this is how I feel
I’m cold and I am shamed lying naked on the floor

Ja sitten vain nauretaan matkalla pankkiin. Siinäpä se. Ainakin yleensä.

Mutta joskus kaava onnistuu siinä, missä alkemistit epäonnistuivat. Silloin tuloksena on puhdasta kultaa. Niin myös Imbruglian kevättuulenraikkaassa tulkinnassa Ednaswap-yhtyeen (syystäkin) unohdetusta floppisinglestä.

Vaikka kyseessä oli jo viides luenta vain kaksi vuotta vanhasta kappaleesta, jopa norjalaisen Trine Rein lähes identtinen versio kuulostaa falskilta siinä missä Imbruglia koskettaa.

Myös poikkeuksellisen hyvästä videosta on apua. Natalien päämäärätön tanssi loppusoolon lähtiessä käyntiin on 1990-luvun MTV:n hienoimpia hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Ednaswapin (toinen) levytys kappaleesta osoittaa, ettei yhtyeellä ollut hajuakaan kappaleen mahdollisuuksista

Video ei ole enää saatavilla

BONUS 2!

Norjan Trine Rein, vuotta ennen Imbrugliaa. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Video ei ole enää saatavilla

”Beetlebum, bumtsi-bum-bum”, tuumaavat Blurin pojat.

Vaikka olin otollisessa iässä, en koskaan todella päässyt sisään brittipoppiin. Jotain jäi puuttumaan. Kaikkine nostalgian kaikuineen liike oli selvästi täynnä hyviä aikeita, mutta siihen sisältyi aina tuo epäilyttävä ja luotaan työntävä popsahdus: se tuntui liian kaupalliselta, liian riskittömältä.

Yritin toki hetken Brettin kanssa. Trashin ja jopa vielä Electricityn aikoihin yritin ihan tosissani. Mutta lopulta se oli vain iso haukotus.

Brett vei minua katsomaan eurooppalaisia taide-elokuvia ja sen jälkeen kvasieksoottisiin ravintoloihin tai puolivillaisen dekadentteihin kuppiloihin, joissa se sitten laukoi ulkoa opeteltuja mielipiteitään niistä leffoista ja homeisista kirjastonkirjoistaan. Hyypiö-Brett oli kaikista maailman rocktähtikliseistä laimennettu dieettikokisversio.

Ja ne Oasis-veljekset! En ikinä oppinut tunnistamaan kumpi niistä nuijista oli kumpi, koska molemmat olivat aina yhtä kännissä.

Kaikkein pahinta oli silti kun Jarvis tuli hakemaan minua ulos. Sillä oli kauhtunut villaliivi ja vakosamettihousut ja sitten mentiin ironisesti treffeille johonkin vitun bingohalliin. Syötiin ranskiksia ja dippiä. Se jauhoi purutupakkaa ja oli vaan että common people baby yeah, voisitko mitenkään vippaa ten quids? En tiennyt itsekään halusinko rakastajan vai isähahmon, mutta etovalla tavalla Jarvis oli halukas näyttelemään näitä molempia yhtä aikaa.

Mutta sitten oli suoraselkäinen ja hurmaava Damon. Damon, jossa oli kaikki kohdallaan, mutta miten sitä pystyisi lähestymään niiden typerien Girls & Boys– ja Country House -rallatusten soidessa? Ja ne verkkarit…

Kunnes jokin yhtäkkisesti muuttui siinä vuoden 1997 paikkeilla. Ehkä se lopulta oli juonikas Graham Damonin selän takana, joka meidät järjesti yhteen. Punoihan hän siihen kappaleeseen sen hypnoottisen kitarariffin, joka on edelleen yksi parhaita koskaan kuulemiani. Sen riffin vuoksi näin uudessa valossa myös Damonin, joka ensin lausuu varoen, mutta kertosäkeessä puhkeaa haikeaan kahden riimin mantraan:

”And when she lets me slip away
She turns me on all my violence is gone
Nothing is wrong
I just slip away and I am gone
Nothing is wrong
She turns me on
I just slip away and I am gone”

Ja sen jälkeen kateelliset puhuvat. Vaikkapa että säe kertoi heroiinista, jota Damon tykkäsi pellittää Justinen kanssa. Mutta se ei tee tästä kappaleesta yhtään vähemmän upeaa. Blur on edelleen ainoa brittipopyhtye, johon minulla on edes etäisesti romanttinen suhde.

Vuoden 1997 Blur oli musiikkia teini-ikään, heräämiseen. Pohjalla keveän ilottelupopin huolettomuus, sävyä antamassa uusi, kuolemaa uhkuvan vakavahko väri. Se maalasi mielikuvituksen valkokankaalle sellaisia fantastisen kauniita ja silti kömpelöitä romansseja, joita olisi toivonut oikeasti kokeneensa, jotta olisi myöhemmin osannut paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Maailmanvalloitukseen Beetlebum oli liian outo, mutta Song 2 antoi lopulta Blurille toivottua näkyvyyttä Yhdysvalloissa – jopa siinä määrin, että ryhmän harmiksi Yhdysvaltain ilmavoimat ihastui kappaleeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Noel ja Liam.

Ala-asteella pyysin enemmän aikaa Itäkeskuksen Spinefarmin jungle-hyllyllä kuin valveilla koulussa viettäneeltä luokkakaveriltani jotain siistiä musaa. Lämpimän ylenkatseen kera sain parin päivän päästä c-kasetin, jolle oli nauhoitettu The Chemical Brothersin kaikki siihenastiset singlet ja b-puolet. Kasetin A-puolen viimeinen kappale oli hullaannuttavan levotonta paikallaan säntäilevää bassonpudottelua ja 303:n nuppien vinguttelua – ikään kuin olisin silloin tiennyt, mikä se on. ”Vähän kuin Prodigy ilman sitä koheltamista”, sanoin parin päivän harkinnan jälkeen. Ylenkatse tippui pakkasen puolelle.

Pari vuotta myöhemmin tajusin, että A-puolen viimeinen kuulosti humalalta, jossa näkee ja kuulee kaiken muttei pysty liikkumaan. Kuusitoista vuotta myöhemmin tajuan, että se on tärkeimpiä konemusiikkikokemuksiani, kuten muutaman miljoonan muunkin.

Kemikaaliveljesten sytyttämän sample-sodan kulttuurihistoria tyhjennettiin jo Setting Sunin kohdalla viime vuoden sarjassa. Vuonna 1997 Tom Rowlands ja Ed Simons eivät olleet enää Haçienda-klubille imeytyneitä keskiluokkaisia nörttejä Manchesterista, vaan tähtiä, joille soittelivat kaikki Metallicasta Gallaghereihin. Block Rockin’ Beatsia täydellisempää ja steriilimpää big beatia ei ole kukaan tehnyt, tai tuonut kokonaista klubikulttuuria valtavirtaan vastaavalla rytinällä, ainakaan ilman meikkejä, ketjuja ja vöitä. Skrillexkin oli yli kymmenen vuotta myöhässä.

Surkuhupaisinta Block Rockin’ Beatsissa eivät ole polemiikit sen palauttamattomista lainoista, vaan se, että The Chemical Brothers yritti tehdä sitä itse uudelleen seuraavat kymmenen vuotta. Hey Boy, Hey Girlillä (1999) valui vielä pieni verinoro sieraimesta, Galvanize (2005) nojaili enää vessakäytävällä odotellen, että joku kehtaisi tunnistaa.

The Chemical Brothersin kakkoslevy Dig Your Own Holen avaajaa ja yhtyeen tähän asti ja varmasti lopullisesti isointa singleä soitetaan varmasti edelleen noin puoli kolmen aikaan yöllä kellareissa ja kattoterasseilla ympäri maailman. Perseveivinä siinä toimii enää nostalgia, ja hyvin toimiikin, meille miljoonille, joiden yläasteen jälkeisen elämä piti olla yhtä välittömästi tyydyttävää hormonihorkkaa kuin Block Rockin’ Beatsin c-osa.

Vaikka nämä biitit tuskin rokkasivat vuonna 1997 yhtäkään korttelia, ne tekivät 20 vuotta Britannian konemusiikkikulttuuria tunnetuksi. Klubeilla muhi jo garage ja dubstep, joita ei päästetty ulos vielä pitkään aikaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kosto elää. David Potts ja Peter Hook.

Sen bassosoundin paluulle aika oli mitä otollisin. Hannu Linkola demonstroi muutama popklassikko sitten vastaansanomattomasti, miten brittien välillä tukahdutettu itseylpeily purskahti 1990-luvun keskellä esiin kuin käsiekseema talviaikaan. Ei siihen olympialaisia tarvittu, poliittiset kännit ja kuvitelma kolmannesta popinvaasiosta riittivät.

Kun Peter Hookin basso kätteli What Do You Want from Messä kuulijoita pirteästi ja neljän minuutin päästä saatteli nämä ulos haikeasti, menivät jotkut lankaan: New Orderiahan tämä. Monacon toinen osapuoli David Potts, kun kuulosti kertosäkeessä aika lailla Bernard Sumnerilta.

Yksi näkökulma biisiin olisi New Order -soundin kyyninen brändäys ja sen lopullinen kanonisointi osaksi Iso-Britannian popkierrätyshistoriaa. Ei onnistu, se on aivan liian hyvä biisi siihen. Hookyn korkeiden nuottien, usein yhden kielen bassokuvioita on myös kenen tahansa helppo matkia, mutta harvempi uskaltaa tehdä sitä biisiä tai paria enempää. Hooky yhdistetään soundiinsa niin vahvasti, että kopioijatkin tuntevat kopeloivansa hänen taskujaan.

Kliseisesti on kuitenkin todettava, että Hookyn isoin fani on Hooky itse. Puhutaan miehestä, joka rakastaa vanhoja tekemisiään siinä määrin, että soittaa niitä coverbändin kanssa ympäri maailmaa New Orderista erottuaankin. Puhutaan hoarderista, joka kerää bändiensä bootleggeja ja muuta krääsää. Puhutaan intoilijasta, joka on kuunnellut ja arvostellut satakunta fanien tekemää New Order -coveria. Puhutaan pitkävihaisesta karhusta, joka haukkuu New Orderin nykymuotoa kenelle tahansa toimittajalle.

Monacossa pääsivät esille Hookyn sitoutumisen parhaimmat puolet. Aiempi sivuprojekti Revenge oli tietoista, musiikillisesti keskinkertaista identiteetin muuntelua. Muutkin New Orderin sivuprojektit pakenivat vanhaa olemustaan, mutta paremmin. Revengeen vuonna 1991 liittynyt David Potts oli bändin muita tyyppejä lahjakkaampi biisintekijä, mutta Monacossa hän ennen kaikkea suorastaan pakotti Hookyn kuulostamaan taas New Orderilta.

Tämä itsensä uudestaan löytäminen kuuluu What Do You Want from Messä niin vahvasti, että se on paras New Order -pastissi mitä kuvitella saattaa. Perinteiset asetelmat käännetään päälaelleen: joltain muulta kuulostaminen ei olekaan rasite, vaan vapaus.

Kun omin alue on vallattu takaisin ja vanha swagger palannut, ei se haittaa, vaikka joskus lainailee muilta rohkeastikin. Monacon debyyttialbumi Music for Pleasure on inspiroitunut myös muissa imitaatiohetkissään, oli lähteenä sitten poikabändidisko (Sweet Lips), trip hop (Billy Bones) tai Oasis (joka kolmas biisi).

Potts ja Hook eivät lainailussaan unohtaneet omaa sanottavaansa; edellisen Oasis-vedot ovat herkempiä ja ainakin minulle edelleen nautittavampia kuin Gallagherien uho. Hommassa oli myös kieli mukavasti poskessa. Huomaathan, kuinka Hooky vihjaa erittäin New Orderin Elegian kuuloisessa Sedonassa Ennio Morriconen La resa dei contiin kuin muistuttaakseen, että vanhallakin bändillään on esikuvansa.

Voi olla, että ironia What Do You Want from Men sadistista vanhaa suhdetta ruotivan sanoituksen ja Hookyn musiikillisen ”kotiinpaluun” välillä ei jäänyt sekään bassomestarilta ja Pottsylta huomaamatta.

”Give me something I can rely on
Far away from the life that I once knew”

Annetaan viimeinen sana itse Hooksterille. Näin hän puheli Monacon lehdistöpakkauksessa albumin julkaisun aikaan:

”But I remember when me and Pottsy […] were writing the lyrics for one of the songs, and we both went through what we thought it was about, and his interpretation was completely the opposite to mine. Exactly the opposite. It’s just about getting a feeling from it.”

”What a crock of shit that was! Häh häh hää!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja tapahtui niinä päivinä, kun koko Martinlaakso oli verolle pantava, että Monaco herätti tunteita myös Suomessa.

Video ei ole enää saatavilla

Makuukammarin pojat Daniel ja Darren katselevat ympärilleen tositarkoituksella.

Sängyn toiselta puolelta silmiin tuijottaa raukeasti samaan aikaan sydämenlyöntejä ja triphoppia matkiva juustofondueen upotettu konerumpukomppi. Koskettimista putoilee maj-sointuja kuin ruotsinlaivan hyttiradiosta neljältä yöllä.

”When the stars are shining brightly in the velvet sky
I’ll make a wish, send it to heaven then make you want to cry
The tears of joy for all the pleasure and the certainty
that we’re surrounded by the comfort and protection of
the highest power
in lonely hours
The tears devour you”

The tears devour you? Älä nyt hei, ei nyt.

”I wanna stand with you on a mountain
I wanna bathe with you in the sea
I wanna live like this forever
Until the sky falls down me”

No tämän kerran.

Savage Gardenin näkyvän puoliskon Darren Hayesin hauras mutta luja ääni on kuin lasikuitua: ohuista säikeiden verkosta tehtyä kulumatonta ja lahoamatonta tunne-eristettä, jolle voi ulkoistaa omat tunneongelmansa. Toisaalta jos yksikin pieni kuidunpätkä joutuu ihon alle, se syyhyää ja riivaa siellä ikuisesti.

Kuuntelin Savage Gardenin mustavalkokantista ensilevyä kolmetoistavuotiaana uudelleen ja uudelleen. Luin vihkoa kannesta kanteen. Muut kuuntelivat Wu-Tangia tai Metallicaa. En tiennyt vielä mitään 1980-luvun brittipopista – Erasuresta, Tears For Fearsista tai Duran Duranista – jolta tämä australialainen duo varasti ja labrassaan jalosti kaikkensa. Vuonna 1997 romantiikka kuulosti minulle yhtä todelta, hullulta ja diipiltä kuin australialainen Savage Garden.

Ilman Truly Madly Deeplyn kaltaisia kappaleita minä ja muut orastavat kotonaan nyhjöttävät teinit kyynistyisivät rakkauteen ja elämään aivan liian varhain. Ilman niitä emme toisaalta havahtuisi ajoissa siihen, että on olemassa muitakin tyylilajeja kuin omista kyyneleistään liikuttuminen.

Olisin halunnut kuunnella tätä popklassikkoa varten tolkuttomia miljoonia kaltaisilleni myyneen Savage Garden -cd:n uudelleen viidentoista vuoden tauon jälkeen kansivihko kädessä. En löytänyt sitä mistään. Soitin jopa äidilleni ja kysyin, onko se jäänyt kotiin. Ei ollut. Niin vissiin.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1996 Will Smith jäysti sikaria Independence Day -hittielokuvassa.

Willard Christopher Smith, Jr., olet ihmeellinen mies.

Tiesitkö, että toinen soololevysi Willennium on ensimmäisiä ostamiani cd-levyjä? Vuosi oli 1999, paikka Jumbon FreeRecordShop, hinta 119,90 markkaa. Minulla on tuo samainen levy yhä hyllyssä, Patti Smithin Easterin ja The Smithsin debyytin välissä. Sen kansista löytyy elämän kolhuja, mutta kansivihko ja itse cd ovat yhä täydellisessä kunnossa – olin jo lapsena neuroottinen niiden suhteen.

Muistan, kuinka matkalla Jumbosta kotiin enoni kuvaili sinua maailman kilteimmäksi räppäriksi. Olin tästä iloinen, sillä toki jo tässä vaiheessa osasin halveksua hiphopin sovinistista maailmankuvaa ja karkeaa kielenkäyttöä. Sinä et ammuskele etkä huorittele. Biiffiä ei ole kuin hovimestari Geoffreyn kanssa.

Tiedän, että voisin säästellä tämän avauksen siihen, kun listallemme nostetaan jokin tuon albumin tärkeimmistä kappaleista. Ne eivät kuitenkaan olosuhteiden pakosta olleet niin suuria hittejä, että niitä tällä listalla välttämättä edes käsiteltäisiin. Omassa sydämessäni Will 2K, Freakin’ It, La Fiesta ja jopa Wild Wild West ovat silti yhtä ikuisen vihreitä kuin levyn milleniaalinen kansitaidekin.

Olet nyt maailman suurimpia tähtiä. 19 elokuvastasi peräti 14 on tuottanut lippuluukuilla yli 100 miljoonan dollarin verran käteistä. Se on huikea saavutus, jollaiset Time-lehteä lainaten ”on yleensä varattu Tom-nimisille valkoihoisille”. Barack Obama on julkisesti sanonut, että jos hänestä joskus tehtäisiin filmi, hän toivoisi sinua päärooliin. ”Korviesi takia”.

Tietenkin se osoittaa myös bisnesvaistoasi: et lähde pienen rahan indieprojekteihin tai riskisijoituksiin, vaan haluat tuottaa taalat moninkertaisina takaisin.

Olet julkaissut musiikkia yhdeksän pitkäsoiton ja 20 miljoonan kappaleen verran: viisi Jeff Townesin kanssa DJ Jazzy Jeff & The Fresh Prince -nimikkeellä, neljä omalla nimelläsi. Jeffin kanssa voitit ensimmäisen räppigenressä koskaan jaetun Grammy-pystin. Kappale oli Parents Just Don’t Understand, ja jos olisin vanhempi, se olisi myös ensirakkauteni.

Ensimmäinen hittisi, jonka olen saanut tälle listalle ujutettua, on kuitenkin debyyttisoolosi Big Willie Stylen kruununjalokivi Gettin’ Jiggy With It. Kappale singahti Billboardin listakärkeen, voitti sinulle Grammy-palkinnon ja VH1 valitsi sen yhdeksi 1990-luvun parhaista kappaleista.

Gettin’ Jiggy With It pursuaa hyvää oloa, kuten nimikin jo kertoo. Mikä tärkeintä, se hyvä olo tuntuu puhtaalta: sitä ei rasita naisten esineellistäminen tai turha itseuho. Nautit roolistasi kulmakunnan kinginä, länsi-Phillystä maailmankartalle singahtaneena supertähtenä, mutta et ole itsekäs. Et, vaikka tässä vaiheessa Fresh Prince of Bel Air, Bad Boys, Independence Day ja Men In Black ovat jo kansainvälisiä ilmiöitä.

Silloinkin, kun musiikkivideolla pukeudut faaraoksi ja buustaat omaa egoasi – kuten teidän räppäreiden niin usein täytyy tehdä – ympärilläsi tanssivat miehet ovat vähemmissä tamineissa kuin naiset. Kun laitat sikarin suuhun, on se pelkkä päännyökkäys genren kuvastoa kohtaan. Suuhusi tappava savu ei kulje.

“Ciga-cigar right from Cuba-Cuba
I just bite it
It’s for the look
I don’t light it”

Olet laskenut kaiken niin tarkkaan. ”Jiggy”-slangisanasta puhuit afrikan-amerikkalaisia voimauttavaan sävyyn. Johdit sen haastatteluissa ”jigaboo”-termistä, jolla viitataan tummaihoisiin, ja kiepsautit sanamuodon affirmatiiviseksi mustan kulttuurin ylistykseksi – aikalailla rivien välissä, toki. Fiksu veto, varsinkin, kun monitulkintainen sana voi myös tarkoittaa tanssimista tai lempimistä.

Gettin’ Jiggy With Itin värkkäsi tuottajakaksikko Poke & Tone (Trackmasters), joka oli vastikään vienyt Nasin Billboard-kärkeen It Was Written -albumilla, ja työskenteli Puff Daddyn ja Mary J. Bligen kaltaisten suurten starojen kanssa. Sinä tiesit, että jonain päivänä olisit näistä kaikista suurin.

Nyt se on tosiasia. Parin vuoden ajan on huhuttu uudesta albumista, jota olisit käynyt nauhoittelemassa, mutta eihän sinun tarvitse enää uutta musiikkia tehdä. Kesällä 2013 tulee ensi-iltaan M. Night Shyamalanin ohjaama tieteiseepos After Earth, jossa näyttelet poikasi kanssa telluksen ensimmäisiä asukkeja tuhat vuotta maailmanlopun jälkeen.

Niin, poikasi Jadenin olet raahannut mukaan elokuvabisnekseen. Hänen kanssaan ansaitsit ensimmäisen kahdesta Oscar-ehdokkuudestasi – laskelmoinnin huippu, olivathan molemmat elokuvat jokseenkin luokatonta hömppää – ennen kuin lykkäsit hänen uudelleenkäynnistämään Karate Kidiä ja hengaamaan Justin Bieberin kanssa.

Tyttäresi Willow on hänkin jo suuri stara. Internet-hitti Whip My Hair ilmestyi ennen hänen kymmenettä syntymäpäiväänsä ja ansaitsi hänelle lempinimen ”baby Rihanna”. Hän oli ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt artisti, joka ylsi Billboard-listalle. Vastikään Willow’lta julkaistiin slovari Sugar and Spice, joka samplasi Radioheadin Codexia. Kuinka fiksu veto! Sillä saitte rutkasti sitä indie-kredibiliteettiä, jota perheenne kaipasi, ja johon et elokuvaurallasi halua uhrata aikaa.

Mutta onko vastuullista lykkiä lapsiaan viihdebisnekseen, asustaa heitä huippusuunnittelijoiden vermeisiin ja antaa heille pääsyä jokaiseen kuviteltavissa olevaan leluun? En tietenkään ole koskaan kurkistanut kotitalonne – yhdenkään niistä – ikkunasta sisään, mutta voisin kuvitella, ettei teitä juuri samassa huoneessa näe. Raha ja menestys tuovat kohinaa ihmissuhteisiin.

Ja hei, mistä tässä skientologia-hölynpölyssä oikein on kyse? Väität, ettet kuulu tuohon rahakkaiden amerikkalaisten mystiseen uskonlahkoon, mutta kehut kuitenkin L. Ron Hubbardin kehittämiä opetusmenetelmiä ja törsäät miljoonia erilaisille skientologijärjestöille. Koska tämä höpöharrastus alkaa näkyä työssäsi? Onko tulevalla levylläsi läppää yhdeksän planeetan federaatiosta ja julmasta avaruusdiktaattori Xenusta?

Olen lukenut Sea Org -järjestöstä, johon lapset värvätään 10–12 vuoden iässä työskentelemään ”miljardiksi vuodeksi”. Onkohan Willow’lla ja Jadenilla jo jäsenkortit?

Huomaan ajautuneeni sivuraiteille, mutta en voi asialle mitään. Sen tola on, mitä on. Will, muistatko, kuinka viatonta ja kivaa kaikki vielä silloin joskus, vuonna 1997, oli? Jos pukeuduit v-aukkoiseen villaneuleeseen, kyseessä oli Beverly Hillsin hienostopiireille irvaileva gagi. Nyt vedät turkoosin pyjaman päälle, kun esiinnyt perheesi kanssa Nobel-gaalassa.

Raha on pilannut sinut. Haista, Willard, vittu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Willard sämplää biisissään mm. tätä diskosoulin suloista timanttia…

Video ei ole enää saatavilla

…sekä tätä 40 vuoden takaista funk-klassikkoa, jonka nanana-rallatusta kuultiin ainakin De La Soulin Breakadawn-sinkulla jo muutamaa vuotta aiemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Metsä nimeltä Guided by Voices.

Guided By Voicesin 11. levyllä Mag Earwhigillä Robert Pollard laulaa kappaleessa I Am Produced:

“I am trapped, tricked, packaged
And shipped out
I am produced”

Pollardin ja Guided By Voicesissa pitkään soittajana ja äänittäjänä toimineen Tobin Sproutin tekemä kappale saattoi huokua ahdistusta yhtyeen musiikin ylituottamisesta, mutta samaisella albumilla Guided By Voices oli jo alkanut käydä muutosta kohti kirkkaampia soundeja. Yhtye oli luonut maineensa enimmäkseen 4-raiturilla äänitetyillä rosoisilla ja rähjäisillä pophelmillä, jotka olivat osa lo-fi-musiikkityylin peruskalliota. Kymmenessä vuodessa (1986–1996) se oli julkaissut valtavan määrän levyjä, EP:itä, singlejä ja kaikenkarvaisia soolo- ja sivuprojekteja.

Sellaisilla levyillä kuin vuoden 1994 Bee Thousandilla ja 1995 julkaistulla Alien Lanesilla yhtyeen suosio oli kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin vaihtoehtorockin otettua niskalenkin valtavirrasta. Guided By Voices ei kilpaillut listasijoituksista Pearl Jamin tai Smashing Pumpkinsin kanssa, mutta yhtäkkiä vuosia nuhjuisia kotinauhoituksiaan julkaissut, keski-ikää lähestyvistä miehistä koostunut bändi oli yhä suuremman ihmisjoukon rakastama kulttisuosikki.

Vuonna 1996 julkaistu Under the Bushes Under the Stars oli äänitetty jo oikeassa studiossa (jossa bändi tosin oli käynyt silloin tällöin aikaisemminkin) ja viimein Mag Earwhigillä Pollard vaihtoi rähjäisen, kaljaa kittaavan rupusakkinsa taitavampiin soittoniekkoihin.

Kaikki tämä on toki suhteellista. Ei Mag Earwhigillä Pollardin taustalla soittanut Cobra Verde -yhtye mikään soittimiaan aistikkaasti hiplaillut Steely Dan ollut, eikä lopputulos muistuttanut valtavirtapoppia. Pollard ja Cobra Verde kuitenkin onnistuivat tiivistämään ja kiillottamaan persoonallisen melodiset kappaleensa hienoksi, maanläheiseksi, mutta korkealle kurkipotkunsa tähtääväksi kitarapopiksi.

Hyvä osoitus uuden taustayhtyeen tärkeydestä on Pollardin sijaan Cobra Verden Doug Gillardin kirjoittama I Am a Tree. Se on loistokas vaihtoehtopopin, voimapopin ja pseudo-hardrockin yhdistelmä, joka hyötyy hienosti kirkkaammasta soundista ja tarkan iskevästä toteutuksesta. Aikansa angstisesta jälkigrunge-ilmapiiristä se erottuu jo leikkisän seksuaalisella tekstillään:

“I’m planning to see
I’m planning to feel you all over me
So climb up my trunk and build on your nest
Come and get the sap out of me”

I Am a Treen ja Mag Earwhigin napakka poprock ei nostanut Guided By Voicesia kulttisuosiosta poptähteyteen, eikä sitä tehnyt myöskään muun muassa Weezerin levyjä tuottaneen The Cars -veteraanin Ric Ocasekin avustuksella tehty, (Guided By Voicesin mittapuulla) ennenkuulumattoman siloteltu vuonna 1999 julkaistu Do the Collapse.

Pollardin ja kumppaneiden (kovin yksipuolinen) flirttailu poptähteyden kanssa ei lopulta johtanut maailmanmaineeseen, vaan yhtyeen hajoamiseen vuonna 2004. Viimeiset vuotensa yhtye kamppaili jatkuvasti lo-fi-tuotannon ja hiotumman popsoundin välimaastossa. Paluuta 4-raitureihin ei ollut, mutta silotellut rocklevytkään eivät tarjonneet tietä eteenpäin.

Guided By Voicesin hajottua Robert Pollardin musiikillisten julkaisujen pysäyttämätön ja vuolas virta kuitenkin jatkui soololevyjen muodossa, ja viime vuonna Guided By Voicesin Mag Earwhigiä edeltänyt “klassinen” vuosien 1993–1996 kokoonpano teki paluun. Yhtyeelle tyypillisesti se on ehtinyt julkaista jo kolme pitkäsoittoa (jossain välissä Pollard ehti myös tehdä kaksi soololevyä). Seuraavaa levyäkään ei tarvitse kauaa odotella – uudelleen kasatun Guided By Voicesin seuraava levy English Little League ilmestyy huhtikuussa.

Palannut Guided By Voices haikailee 1990-luvun puolivälin Bee Thousandin ja Alien Lanesin lo-fi-mestariteoksiin, mutta ei pidä myöskään väheksyä I Am a Treen ja Mag Earwhigin edustamaa aikaa, jolloin Pollard uskalsi vielä unelmoida noususta rocktähteyden Valhallaan ihailemiensa The Beatlesin ja The Whon rinnalle. Se, että kapteeni Pollardin ja perämies Gillardin vene karahti karille, ei vähennä Mag Earwhigin ja valloittavan I Am a Treen tenhoa laisinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2002 Guided By Voices vieraili (Gunnareiden Slashin, Duff McKaganin ja Matt Sorumin kera) The Strokesin Someday-videolla, jolla yhtyeet baarissa hengailun lisäksi ottavat yhteen Family Feud -visailuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

I Am a Treen alkuperäisen version teki Doug Gillardin Gem-yhtye. Se kuulostaa tältä:

Video ei ole enää saatavilla

Aqua. Tähän vapaavalintainen ”kolme miestä ja baby” -väännös.

Tanskalais-norjalaisen Aquan idea Barbien ja Kenin dialogista duettona on yhä 15 vuoden jälkeenkin aivan nerokas. Se osoitti, että hömppäpop voi olla loistavaa ihan hömppänäkin, mutta totaalista neroutta siitä tekee monitahoisuus ja mahdollisuus tulkita kappale usealla eri tavalla.

Minusta Barbie Girl lähinnä ylistää lapsen ja lapsenmielisen luovuutta ja samalla nyrpistää naisen esineellistämisen suuntaan. Sen avulla voi myös pohtia sitä rajaa, milloin esimerkiksi Barbiella leikkimisestä tulee iljettävää. Milloin nuken pukeminen ja riisuminen saa seksuaalisia ulottuvuuksia?

“I’m a Barbie girl in the Barbie world
Life in plastic, it’s fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation”

Aihe oli niin tulenarka, että Barbie-firma Mattel haastoi Aquan oikeuteen kappaleen vuoksi. Se oli suuri virhe, joka osoitti lähinnä Mattelin kaksinaamaisuuden ja korosti Aquan neroutta. Kas näin sitä sohaistaan pophömpällä muurahaispesään, häh häh.

”Come on Barbie, let’s go party, ah ah ah yeah”

Barbie Girl ei ollut lapsellinen ja tarpeeton kertakäyttöhitti kuten esimerkiksi Toy-Boxin Tarzan and Jane oli. Barbie Girl oli vaaleanpunaiseen muoviin käärittyä lelupoppia, joka hyppäsi näennäisen krääsäpintansa ulkopuolelle yhtä vaivattomasti kuin neljäsluokkalaiset tytöt polvenkorkuisen tvistinarunsa yli.

Video ei ole enää saatavilla

Genessä oli alusta asti himmeää hehkua.

Jos oletetaan rohkeasti, että musiikkilistojen perusteella voi sanoa jotain niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja aikakaudesta, on brittien singlelistan kärki vuodelta 1997 tyrmäävää luettavaa. Spice Girls valtasi piikkipaikan peräti neljä kertaa, Elton Johnin tuulikynttilä myi järjettömiä määriä ja juhlakansaa tanssittivat Hanson ja Aqua. Kitarapopin kruunusta mittelivät edelleen Oasis ja Blur, joiden kärhämää häiritsi ainoastaan lääketokkurainen The Verve. Senkin aika listaykkösenä kesti vain puolet siitä mitä Teletappien.

Mutta tuollaistahan silloin oli. 1990-luvun alun taantuma oli kääntynyt nousukaudeksi, jota Tony Blairin kelkkaan noussut uusrahvas juhli Wonderwallia hoilaten ja olut läikkyen. Britannia oli taas kaikkien huulilla. Trenditietoisen maailman katseet tapittivat Lontoota, Union Jackia painettiin jos jonkinlaisen vaatteen kuosiksi ja 1960-lukua elettiin uudelleen hedonistiseksi estetiikaksi pinnallistettuna. Prinsessa Dianan tapaturmainen kuolema järkytti saarivaltakuntaa, mutta surun laajuus osoitti samalla että ajassa oli tilaa kollektiivisille kokemuksille. Brittipopkin voi hyvin. Vaikka ruumis oli muuttunut turpeaksi, ei kukaan vielä oivaltanut että valtaosa tärkeistä elintoiminnoista oli lakannut.

Kun noita vuosia ajattelee jälkikäteen, on helppo päätellä miksi Genen Where Are They Now? ei ollut singlelistan kärjessä. Se oli aivan liian elegantti, pehmeän melodinen, avoin, vailla uhoa. Siinä oli enemmän piilevää tuskaa kuin humalaista yhteislaulupotentiaalia, sen muotokielessä ei ollut mitään uutta tai innovatiivista, se vetäytyi herkkänä syrjään pikemmin kuin kerjäsi huomiota.

Sirpaleiseksi käyneessä ja yhä räikeämpiä elämyksiä janonneessa populaarikulttuurin ilmapiirissä tällaiselle laululle ei ollut tilausta.

Oikeastaan Genellä ei ollut paljoakaan tekemistä oman aikansa kanssa. Yhtye toki nousi pinnalle brittipopin hulluina vuosina, mutta sen musiikillinen perimä ei ollut noiden vuosien tuote. Orkesteri ei yrittänytkään flirttailla 1960-luvun kanssa ja siltä puuttuivat sekä työväen uhma että suurkaupunkidekadenssin mukanaan tuoma karisma. Keskellä hedonismiinsa ja nokkeliin merkitysleikkeihinsä hukkuvaa maailmaa Gene jatkoi The Smithsin viitoittamaa musiikillista polkua, jota reunustivat helisevät kitarat ja aavistuksen lakonisesti jaettu elämäntuska.

Mutta ei Gene ollut edes uusi The Smiths. Vaikka varsinkin sen debyytti Olympian (1995) yhdistettiin kärkkäästi Morrisseyn ja Marrin perintöön, oli vertaus vain osin osuva. Genen ahdistus ei ollut niin poseeraavaa ja tavoitehakuista kuin The Smithsilla. Vaikka orkesterin otteista paistoi musiikillinen herkkähipiäisyys, kuulsi sen rinnalla peribrittiläinen mutkattomuus. Yhtyeen jäsenet saattoi helposti kuvitella oluelle paikkoihin, jotka olisivat saaneet Morrisseyn kiemurtelemaan vaivautuneena. Samalla nelikko oli kuitenkin liian runollinen, liian romanttinen, liian ivaton niihin karkeloihin, joissa 1990-luvun suuret nimet kanonisoitiin.

Kunnianhimoinen Gene joka tapauksessa oli. Kun se pääsi purkittamaan debyytilleen seuraajaa entistä paremmin resurssoituna, kasvatti se musiikkinsa vaikeustasoa roimasti. Yhtyeen kakkosalbumista, Drawn to the Deep Endista, tuli orkesterin laaja-alaisin levy, jolla nelikko osoitti osaavansa iskeä kovaa, mutta jonka jälkimaku oli pitkä ja viipyilevä. Genen kitaravetoinen sointi sai levyllä tukea koskettimista ja jousista, ja laulusolisti Martin Rossiter lisäsi tulkintaansa värisevää teatraalisuutta, joka osoitti että mies alkoi tiedostaa ilmaisuvoimansa laajuuden, mutta ei ollut vielä aivan sinut sen kanssa. Vaikka levyn ytimessä olivat yksinkertaiset ja kauniit melodiat, suli kokonaisuus yllättävän raskaasti.

En osaa vieläkään sanoa, missä määrin tuosta levystä todella pidän.

Where Are They Now?, levyn kolmas singleraita, lävisti sen sijaan sydämeni kertalaakista. Laulun muodokkaaseen syliin uppoaa kuin vanhan teatterin kauhtuneenpehmeään istuimeen, mutta kompromisseja se ei tarjoa. Siinä missä levyn kaksi aiempaa singlelohkaisua, Fighting Fit ja We Could Be Kings, olisivat voineet olla ne stoutin makuiseen kuoromölinään houkuttelevat hitit, jotka olisivat nostaneet Genen valioliigaan, Where Are They Now? oli tunnelmaltaan hauras ja mieleltään herkkä kaunokainen. Laulu rullasi kuin kepeä pop-helmi, mutta sillä oli balladin sielu.

Niin vetoava kuin kappaleen melodia olikin ja niin kovaa kuin sen kliimaksikohdan sähköisyys ravistelikin, puhutteli teos ennen kaikkea sanoituksillaan. Rossiter kuljetti muutamalla rivillä tuolloisen masennuksensa itsekeskeiseen ja perspektiivittömään ytimeen. Laulu on kuin sulosävelin naamioitu hätähuuto siitä ahtaasta tunnetilasta, josta ihminen haluaa päästä pois, mutta johon hän on tuomittu jäämään, sillä hänellä ei ole voimaa saada itseään liikkeelle. Surussa ja ahdistuksessa välähtää petollinen turvallisuuden illuusio.

”You said that I
Should look to the future
I’ve seen and I stay here”

Kappaleen sisällä on yhtä monta ristiriitaa kuin kirjoittajan tunteissakin. Sen säkeistöt ovat hellää anelua, myötätunnon kerjäämistä – ja samalla ilmeisen lähellä olevasta avusta kieltäytymistä. Niiden vierestä ilmoille nousee epätoivoinen käsky, hukkuvan vaatimus, pinnalle nostettu käsi, johon voi vielä hetken aikaa tarttua, mutta jonka seuraava yö vie pois. Ruvelle hankautuva kitara alleviivaa sanomaa. Rossiter jättää kohtalonsa muiden käsiin, sillä ei enää itse jaksa pidemmälle.

Mikä siinä onkin, että ihminen tarvitsee toista ihmistä eniten juuri silloin, kun ei kykene ottamaan muilta vastaan yhtään mitään?

”You see I cannot stand alone
I’m incapable of breathing
Incapable of love
In my world
Make it safe
Take me home
I’m incapable of breathing
Incapable of love”

Perspektiivin massiiviselle tunnustukselle antaa ensimmäisen säkeistön vaatimaton toive, joka osoittaa miten pieniä ovat ne kiintopisteet, joihin ihminen turvautuu silloin kun maailma on liian hahmoton käsitettäväksi.

”All I needed was a word
Where are they now?”

Todellisuudessa Gene ei ollut vuonna 1997 yksin. Vaikka orkesteri ei terävimpään kärkeen noussutkaan, oli vuosi sen menestyksekkäintä aikaa. Yhtye soitti loppuunmyydylle Royal Albert Hallille, Drawn to the Deep End kapusi albumilistan kärkikymmenikköön ja singletkin pääsivät yrittämään läpimurtoa. Keulakuvia ja sensaatioita rakastava brittimedia heräsi jopa kokeilemaan, josko saisi Rossiterista suorasanaisen ja sopivasti skandaliöösin myyntimagneetin. Ei saanut.

Eikä Genestä tullut koko kansan aarretta. Kun yhtye yritti pari vuotta myöhemmin puhua työväenluokan puolesta erinomaisella Revelations-levyllään, ei yleisö ollut kiinnostunut brittiläisen yhteiskunnan taudinkuvasta, olipa epikriisi kuorrutettu miten houkuttelevilla sävelillä hyvänsä. Revelationsin juututtua mäkeen Gene levytti vielä omakustanteena Libertine-joutsenlaulunsa (2001), kunnes laittoi pillinsä pussiin osin taloudellisista syistä, osin taiteellisen kipinän hiivuttua. Yhtyeen lopetuspäätös vuonna 2004 sai vain pienen viulun parkaisemaan.

Mutta ne, joita yhtye oli todella koskettanut, eivät voineet unohtaa. Kun Rossiter julkaisi viime vuonna pitkän hiljaisuuden jälkeen vaikuttavan soololevynsä The Defenestration of St. Martin, sai levy Genen vanhoilta ystäviltä lähes hurmosmaisen vastaanoton. Levy veti mielen nöyräksi ja puhtaaksi, sen henkilökohtaisuus ei päästänyt otteestaan. Tiedän, koska vietin itsekin täyspitkän yön itkien albumin turvallista kauneutta. Albumin saama harras huomio kosketti myös sen tekijää. Kun Rossiter kirjoitti vähän aikaa sitten kotisivuilleen tunteikkaat kiitossanat saamastaan palautteesta, tuntuivat ajalliset kaaret muuttuvan symmetriseksi ja ehyeksi ympyräksi.

Hän oli tullut takaisin, häntä ei unohdettu, hänellä oli ystäviä, hänen ei tarvinnut seistä yksin.

Ja me kaikki todella rakastimme Geneä. Ehdoitta.

Vihdoinkin Rossiter oli saanut kaipaamansa sanan.

“I wanted to just say thank you to everyone for the affection you have showed towards my record and me. I have never experienced in twenty years of making records such a wave of love for the songs I’ve written. What I find so astonishing is that so many people have taken the time to let me know what the record means to them, for that alone I am grateful for life. Add on top of that the number of people who have seen it as their own personal mission to promote the record and you now find this normally cynical and hope free shell humbled and forcing a smile.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaiken kirjoittamani jälkeen on pakko myöntää, että valehtelin. Kun väitin, että Where Are They Now? ei sopinut humalaisen yleisön suuhun yhteislauluksi, olin tietenkin väärässä. Vaikka Genen viimeisenä toimintavuonna tallennettu keikkatallenne ei nouse visuaalisesti tai äänentoistollisesti ikimuistoiseksi, kertoo se lähtemättömästi, miten paljon orkesteri ja yksi sen hienoimmista lauluista ystävilleen merkitsi.

Video ei ole enää saatavilla

Run-D.M.C. ja Jason Nevins. Erittäin tarpeellista on toki mainita, että Nevins toisena oikealla.

Mikä yhdistää Hallelujahia, Eight Miles High’ta ja It’s Like Thatia? No vaikkapa se, etteivät myöhempinä aikoina syntyneet kersat tiedä, mikä on alkuperäiskappale ja mikä cover tai remix.

Itse luulin pitkään, että It’s Like That tehtiin vuonna 1997 – ja diggasin. Kun kuulin Run-D.M.C.:n originaalin vuodelta 1983, en ollut ihan niin vaikuttunut. Itse asiassa olen edelleen sitä mieltä (ja hiphop-puristit voivat lopettaa lukemisen tässä kohtaa), että Jason Nevinsin remix on aavistuksen parempi kuin alkuperäisversio. Miksi? Mietitäänpä.

Niin hyvä kuin Run-D.M.C.:n originaali onkin, se tuntuu etenevän nanosekunnin liian verkkaisesti. Biisi on myös hitusen löysempi ja riisutumpi kuin Nevinsin remix, jonka jokainen isku on pumpattu yhtä teräväksi kuin Bruce Leen oikea suora. Nevinsin ansioksi on laskettava myös se, että hänen versionsa groovaa originaaliversiota tenhoavammin. Tämä siitäkin huolimatta, ettei Run-D.M.C.:n ghetto blaster -soundissa ole yhtään mitään vikaa.

Sitten on tietysti se klassinen musiikkivideo, jonka jokainen Music Televisionia tai Jyrkiä tuijottanut on nähnyt – ehkä liiankin monta kertaa. Videossa naispuolinen breakdance-ryhmä ottaa battlea miespuolisista kollegoistaan ja vie lopulta voiton kotiin. Ei mikään ihan tyypillinen asetelma miesten yli-ihmisyyttä alleviivaaville hiphop-videoille.

Ehkä merkittävintä Jason Nevinsin remixissä on kuitenkin se, että It’s Like That onnistui syrjäyttämään Spice Girlsin Stop-hitin Britannian listakärjestä. Siinä missä maustemimmit lässyttivät meikkien, vaatteiden ja poikaystävien täyttämästä hyvinvointiarjestaan, Queensin kasvatit Joseph ”Run” Simmons ja Darryl ”D.M.C.” McDaniels kertoivat tarinaa raadollisemmasta maailmasta. Siis työttömyyden ja epävarmuuden riivaamasta lähiöarjesta, jossa vaatteita ei ostettu rakkaudella tai iskän luottokortilla.

”Unemployment at a record highs
People coming, people going, people born to die
Don’t ask me, because I don’t know why
But it’s like that, and that’s the way it is”

Kiitos Jason Nevinsin, Run-D.M.C.:n sanoma tuli uudestaan kuulluksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja tässä originaaliversio vuodelta 1983.

Video ei ole enää saatavilla

The Dandy Warhols ei arvosta herska-amatöörejä.

Heroiini, tuo vanha kunnon yskänlääke, morfiinin ja kodeiinin rakkaudeton kristallinvalkoinen jälkeläinen, on varsin myyttisessä asemassa rock-musiikissa. Millään muulla päihteellä ei ole sankarihuumeen kaltaista mainetta. Siinä missä presidenttikin voi pössytellä nuoruudessaan, opiskelija napata E:tä reiveissä tai pankkiiri imaista kokkelia yökerhon vessassa, harva menee niin pitkälle, että käärii hihansa ja lamauttaa keskushermostonsa piikin avulla. Kyseessä on kalmankalpea kuninkuuslaji.

Mutta juuri 1990-luvulla muusikkopiireissä koomattiin mustuaiset nuppineuloina. Tätä Bayerin rekisteröimää tuotemerkkiä käytettiin hyvinkin avoimesti (Primal Scream), osalla bänditoimintakin jäi sivualalle (Elastica), monen kuolemassa se oli vahvasti osallisena (Kurt Cobain) tai varsinainen syy (Kristen Pfaff/Hole). Alice in Chainsin Layne Staley sentään sinnitteli tälle vuosituhannelle, kunnes diamorfiini vei mennessään.

Näinpä 1990-luvulla moni bändi tunsi tarvetta tehdä puolisynteettisestä opioidista kappaleen, mutta kaikista maailman heroiinibiiseistä juuri The Dandy Warholsin Not If You Were The Last Junkie On Earth eroaa joukosta röyhkeydelllään. Sen sijaan, että laulaja Courtney Taylor-Taylor olisi lähtenyt mystifioimaan ainetta, saarnaamaan, tilittämään kokemuksiaan kärsivänä taiteilijana tai surrut manalaan neulan kautta haihtuneita, hän karnevalisoi koko aiheen. Koko kappaleen sanoman voi tiivistää toteamukseen “vitun amatöörit”.

The Dandy Warhols ei todellakaan ollut mikään streittari-bändi, mutta päihteiden käyttö pysyi kontrollissa. Näinpä Not If You Were The Last Junkie On Earth on nännännää lällällää -kappale niille, joilta homma lähti käsistä.

“Heroin is so passe, hey
Herion is so passe, hey, hey
Aaaah
So passe nowadays
You never thought you’d get addicted, just be cooler in an obvious way”

Erityisen röyhkeäksi irvailun tekee, että pilkka osui kivuliaan lähelle. The Dandy Warholsin kanssa läheisissä tekemisissä olleella The Brian Jonestown Massacrella homma ei pysynyt lapasessa. Erityisen henkilökohtaisesti kappaleen otti bändin moniongelmainen johtohahmo Anton Newcombe, jolla levyntekokin luisui jatkuvaksi tikkaamiseksi. Läppä ei naurattanut, vaan Newcombe otti sen henkilökohtaisena vittuiluna ja tästä sisuuntuneena bändi teki biisin Not If You Were the Last Dandy on Earth.

Välit taantuivat mutapainiksi, mutta olihan se ironista, että Massacren kundit Not If You Were The Last Junkie On Earth -videon kuvauksista poistuessaan soittivat kappaletta autossaan ja vetivät kamaa siinä samalla. Brian Jonestown Massacaren lisäksi biisi oli omistettu Courtneyn edelliselle tyttöystävälle, josta oli tullut heroiiniaddikti. Sanoituksia kuunnellessa jääkin miettimään, kuinka paljon Courteyn kontolla on naisen luisuminen narkkariksi:

”In a way, I can’t help but feel responsible
I always knew that you were insane”

Bändin filosofian huumeista voineekin kiteyttää siihen, että käyttö on ihan jees – mutta siis vähän noloa jäädä koukkuun. Varsinkin, jos kyseinen päihde ei ole enää muodissa. Herttaista!

Oli The Dandy Warholsista mitä mieltä tahansa, kappale on mitä mainion ja vielä säväyttävämpi on muotikuvaaja David LaChapellen ohjaama musiikkivideo. Siinä karnevalisoitu aihe puhkeaa täyteen kukintoon, kun bändi soittaa vaaleanpunaista taustaa vasten kasarihenkisessä tv-visailussa, joka vilisee oksentelevia pellejä, hautoja, palavia autoja ja tanssivia huumeneuloja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Brian Jonestown Massacren Not If You Were the Last Dandy on Earth.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Blurin näkemys heroiinista.

Video ei ole enää saatavilla

Gus Gus, kollektiivi sanan jokaisessa merkityksessä.

1990-luvun jälkipuoliskosta tuntuu olevan pieni ikuisuus. On jotenkin vaikea hahmottaa, että teknologisen murroksen myötä syntyneestä nousukaudesta ja uudistuneen eurooppalaisen mielenmaiseman synnystä on vain reilu vuosikymmen. Tämä ei kuitenkaan tee noiden vuosien tunnelman tiivistäneestä Believestä ajan saatossa kulahtanutta tai tunkkaista.

Vuonna 1997 kaikki oli ainakin valtaosassa Eurooppaa aika mainiosti. Kylmän sodan kaikkoaminen oli vapauttanut kansojen ja kulttuurien liikkuvuutta, ja itä ja länsi lähentyneet. Joitakin Eurooppalaisia yhdisti yhteisen kulttuuriperimän ohella uusi unioni ja uutta, rajat ylittävää valuuttaa pohdittiin jo kabineteissa.

Elettiin murroksen aikaa, eikä Suomi ollut poikkeus.

Lama oli nujerrettu, Nokia nosti kansallista itsetuntoamme kaksin käsin kohti teknologiajumalten kultaisina säteileviä hyväksyväisiä hymyjä ja atk-luokissa ympäri pienen maan uusi sukupolvi oppi mitä ovat chatti ja sähköposti. Pekka Himanen ja Sam Inkinen pohtivat korvat sauhuten tulevia visioitaan tietoyhteiskunnan suurista kysymyksistä. Kaikessa tekemisessämme kaikui melankoliselle maallemme harvinainen optimismin kirkas sointi.

Samaa optimismia oli aistittavissa myös 1990-luvun lopun Islannissa. Maa oli muuttunut radikaalisti maatalous- ja kalastusvetoisesta tuotantotaloudesta palvelu- ja teknologiayritysten luvatuksi maaksi, joka oli antanut maailmalle yhden vuosikymmenen mystisimmistä ja omaleimaisimmista poptähdistä, Björkin. Islanti oli viileä, eksoottinen ja kehityksen kärjessä millennium-huumaisiin nousukauden bileisiin valmistautuvassa Euroopassa. Se oli kaikkea sitä, mitä esimerkiksi Englannissa valtaan 18 vuoden tauon jälkeen päässyt uusi Labour halusi olla; dynaaminen, peloton ja kaikkiin, jotka olivat jotain merkittävää, vetoava.

Tällaiseen aikakauteen ei voisi sopia mikään paremmin kuin juuri Islannista ponnistanut Gus Gus. Yhtye, joka yhdisti saumattomasti muutamia vuosia aikaisemmin musiikkimaailman sekoittaneiden konemusiikin ja triphopin soundit omaan, herkän utuiseen pop-estetiikkaansa, oli luonnollinen jatkumo kehitykselle, jossa edelläkävijöiden kuluttama viihde ei saanut olla liian tyhjänpäiväistä, mutta ei myöskään liian vaikeasti lähestyttävää. Sen musiikki pystyi olemaan niin teknologian murroksesta ja uusista ilmiöistä polttoaineensa ammentavien media-alan trendinikkareiden kuin triphopin angstisuudesta lohtunsa saavien taidekoululaisten cd-soittimien vakiotavaraa, ja siksi se oli niin tuoretta kuin vain tuolloin pystyi olemaan.

Kuvitelkaa itsenne sinä atk-luokan teininä tai tulevaisuutta pohtivana nuorena Himasena. Eteenne on avautunut matkapuhelinten ja tietoverkkojen luoma maailma, jollaista vanhempanne eivät pystyneet edes kuvittelemaan. Hyperteksi! Sähköposti! Matopeli! Siinä viimeisiä henkosiaan vetävän yhtenäiskulttuurin hautausmaalla seisoessanne mielenne täyttää aavistus maailmasta, jossa tieto liikkuu järjettömällä vauhdilla, yhteisöt pirstaloituvat pieniksi murusiksi vain luodakseen keskinäisiä verkostoja, joissa samanhenkiset ihmiset planeetan äärilaidoilta kohtaavat. Ymmärrätte, että kaikki on mahdollista.

Tästä kaikkivoipaisesta uskosta syntyivät tämän vuosituhannen kulttuuris-teknologiset mullistukset: blogit, sosiaalinen media, miljoonien maailmankansalaisten pelaamat tietokonepelit ja melkein ajatuksesi ennustamaan kykenevät hakukoneet vain muutamia mainitakseni. Ja kaikkien näiden mullistusten alkupisteessä, tuon uskon ytimessä, soi eheytyvän Euroopan haurautta ja melankoliaa ennakkoluulottomasti aikansa millintarkimpaan ja viileimpään äänimaisemaan yhdistänyt pop-hymni. Believe.

Video ei ole enää saatavilla