Jarvis Cocker on westsidejäbä.

Kun vihdoin kuulin Pulpia joskus 1997–1998, Common People räjäytti tajunnan. Varsinkaan 1990-luvulla ei oikein osannut odottaa Jarvis Cockerin tasoisen tekstittäjän tulevan kuin tyhjästä.

Laulu pistää miettimään.

Yliopistossa Wisconsinissa olin koko lukukauden yrittänyt saada erästä tyttöä lähtemään ulos kanssani. Tulimme hyvin juttuun ja keskustelimme niistä näistä, mutta treffejä ei irronnut. Lukukausi oli aika pitkälle ohi kun hän soitti minulle ja kertoi, että autostaan oli rengas puhjennut. Se oli tutun 7-11-kaupan parkkiksella. Tulisinko vaihtamaan? Varmistin, että omassa autossa oli kaikki tarvittavat työkalut ja lähdin mahdollisimman nopeasti matkaan.

Saavuin parkkipaikalle ja vaihdoin renkaan. Neiti pyysi minua seuraamaan hänen autoaan veljensä talolle ja odottamaan kun hän parkkeeraa auton. Se oli veljen. Hän parkkeerasi auton ja kävelee pari sementtistä porrasta ylös kuistille ja sisään veljensä taloon. Istuin autossa ja mietin mitä tehdä, kun hän tuli ulos repun kanssa, avasi oikeanpuoleisen etuoven, heitti repun sisään ja ilmoitti ykskantaan tulevansa luokseni yöksi.

I want to sleep with common people,
Like you.

Well what else could I do
I said ”I’ll see what I can do.”

Hän oli Beaver Damistä, ja minä olin itäisessä Afrikassa kasvanut suomalainen. Luokkaeroista ei voi puhua, mutta ehkä olin jollain toisella tavalla tarpeeksi vieras. Hän oli myös lukukauden ensimmäisen puoliskon ajan luullut minua homoksi ja erästä milwaukeelaista punkkaria poikaystäväkseni. Myöhemmin hän kirjoitti minulle ilkikurisia kirjeitä, joissa väitti epäilleensä minua vakoojaksi.

Mietin tämän episodin kohdalla aina niitä tilanteita, joissa on valmis luopumaan kontrollista ja antautua muka hyväksikäytetyksi.

Pari vuotta myöhemmin asuin jo Seattlessa ja samoissa bändiympyröissä pyöri nuori ja sairaan kova kitaristi. Jotakuinkin kaikki olivat enemmän tai vähemmän persaukisia ja duuneissa, joita siinä vaiheessa elämää tehdään vain sen verran kuin on pakko, jotta vuokran saa maksettua. Kyseistä kitaristia ei pukeutumisen tai yleisen käytöksen puolesta erottanut jengistä mitenkään, ja kyllä hänkin puhui persaukisuudesta ja vetosi ajoittain rahapulaan määrätyissä tilanteissa, mutta kukaan ei tiennyt mitä hän teki töikseen.

Kävi ilmi, että hänen sukunsa omisti merkittäviä määriä Georgia Pacific -korporaatiosta. Talo, jossa hän asui oli omistusasunto ja säätiö maksoi ”palkkaa” joka kuukausi.

Are you sure you want to live like common people,
You want to see whatever common people see,
You want to sleep with common people,
You want to sleep with common people,
Like me.

But she didn’t understand,
She just smiled and held my hand.
Rent a flat above a shop,
Cut your hair and get a job.
Smoke some fags and play some pool,
Pretend you never went to school.
But still you’ll never get it right,
’Cause when you’re laid in bed at night,
Watching roaches climb the wall,
If you called your Dad he could stop it all.

Mietin turismin eri tasoja häntä ajatellessani ja sitä olinko itse merkittävästi vähemmän turisti. Jonkin verran toki, mutta tarpeeksi? En tiedä. Todennäköisesti naureskelin tilanteelle piirun liian innokkaasti totuuden paljastuttua.

Jarvisin kreikattaressa yhdistyvät nämä kaksi hahmoa menneisyydestäni.

Vaikka minä olin köyhempi kuin kitarasankarimme, en minäkään ollut oikeasti köyhä, koska jos asiat olisivat jossain vaiheessa menneet perseelleen, olisin aina voinut soittaa vanhemmilleni ja saada apua. Jarvis Cocker oli kreikattaren tavatessaan oppilas St. Martin’s Collegessa, joten jos hän oli työväenluokan sankari, niin jonkinasteinen luokkapako oli käynnissä. Kyseisellä taidekoululla oli maine paikkana josta sai rahalla mukavan ja helpon oppiarvon jostain taideaineesta. Ja sitten Lontooseen media-alalle töihin…

Kertojan epäluotettavuus ja se miten helppo hänen asemansa luokkasoturina on tunnetun historian valossa kyseenalaistaa lisää yhden ironian tason jo valmiiksi hienoon tekstiin ja pistää miettimään luokkaturismin tasoja.

En minä loppujen lopuksi voinut tietää yhtään sen enempää kuin seattleläinen kitarasankarimmekaan siitä, millaista on jos ainoa paikka, johon voit palata asioiden mennessä pieleen on vararikon partaalla joka satokauden päättyessä horjuva maatila pohjoisessa Idahossa. Ojasta allikkoon tai allikosta ojaan.

Tämä kappale on hieno muistutus siitä miten helppoa on teeskennellä ymmärtävänsä ihmisiä, joiden elämä on rankempaa kuin meidän, vaikka oikeasti emme pystyisi siihen. Usein teeskentelemme pystyvämme ja näyttelemme sujuvasti myötätuntoa, mutta se voi olla jopa tarkoituksenhakuista. Ja ”everybody hates a tourist” on tärkeä huomio.

Tämän kappaleen kertoja ainakin käyttää omaa historiaansa lyömäaseena. Lyömäase koostuu miljoonista stereotypiaan palmikoiduista yksilöistä: rahan elämän kirkkaana palavaa kipinää himmentävältä vaikutukselta säästynyt uuden ajan ”jalo villi”, joka ei kuitenkaan hallitse omaa elämäänsä.

You will never understand
How it feels to live your life
With no meaning or control
And with nowhere left to go.
You are amazed that they exist
And they burn so bright,
Whilst you can only wonder why.
Rent a flat above a shop
Cut your hair and get a job
Smoke some fags and play some pool
Pretend you never went to school,
But still you’ll never get it right
’Cause when you’re laid in bed at night
And watching roaches climb the wall,
If you called your dad he could stop it all
Yeah

Laulussa ei kerrota mitä lopulta tapahtui, mutta luulen ettei Jarvisilla ollut tahtoa, tai edes halua, torjua kreikattaren lähentelyjä. Korostettua luokkatietoisuutta tihkuva purkautuminen teki tehtävänsä.

Kaikki tämä puettuna sävellykseen ja sovitukseen joka voi draaman kaareltaan kuvata joko koko illan tai sitten sen toivottavasti päättävän panemisen kulkua.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Billy Joel saman problematiikan äärellä, hiukan eri kantilta, vuonna 1983.

Video ei ole enää saatavilla

PJ, liian friikki Beavisille.

“I’m telling you, if you’re gonna do me in drag, you’d better be taller than me. And tougher than me. And you’d better be a man.”
(Diamanda Galás PJ Harveysta vuoden 1995 tietämillä)

”Boy this chick is freaky, this whispering is freaking me out, I don’t like this.”
(Beavis)

Down By The Water on kummallisimpia MTV-hittejä koskaan: kertosäkeetön, kummemmitta koukuitta lapsenmurhaa ja kenties -raiskaustakin sekoittava lihallinen ja kirjallinen blues.

Videolla Harvey kiemurtelee ja viekoittelee käärme-Eevana ja uppoaa veden alle tämän tästä, eikä mekkoa edes näe märkänä. Kaikki tämä onnistui aikana, jona rokkia yksin keulassa soittavan naisen piti olla joko Kurt Cobainin exä, valittaa, että ei ole kivaa, kun taas se jätti, tai laulaa villapipo päässä itsensä kanssa ironiasta herttaisesti päin helvettiä.

Ensimmäisellä varsinaisella soololevyllään To Bring You My Love, kahden koko bändin piikkiin laitetun levyn jälkeen, Harvey aloitti sittemmin säännöksi muuttuneen nahanluontien sarjan. Dryn ja Rid of Men traumaattinen ja raaka bluesrock-haistattelu vaihtui uskaliaammaksi muotokokeiluksi niin entistä murisevampien kitaroiden ja sähköurkujen kummittelulla kuin luudalla levitetyn luomivärin ja myrkynväristen lateksiasujen avulla.

Down By The Waterissa kutevat ikonisimman PJ Harveyn ainekset: kiinnostavaksi ylilyöty seksi, kuolema, uskonto, liha, kevyeen multaan kuopatut viittaukset, syyllisyys, äidin feminismiä järkyttänyt feminismi ja oman dramaattisen rekisterinsä ensi pihauksesta määritellyt tapa laulaa. Liioittelemalla, ärsyttämällä, häpäisemällä, kiusaannuttamalla, huvittamalla, paisuttelemalla, kuiskimalla ja vaikertamalla Harvey kiertää jo valmiiksi silmukkaisen tekstinsä aukeamattomaan kuristussolmuun. Aggressiivisen ja määrätietoisen tulkinnan voiman Harvey on monesti myöntänyt oppineensa Diamanda Galásilta, jonka vinoa yrmeyttä röyhkeää tyttöstä kohtaan on vaikea ottaa muuna kuin kunnianosoituksena.

Kappaleen tekstin virallisessa tulkinnassa äiti hukuttaa kovin ristiriitaisin tuntein tyttärensä jokeen. Säkeistöihin mahtuu silti muitakin sisäänmenoaukkoja. Miksi hukuttaja menetti sydämensä tytölle? Miksi tästä tulee sinisilmäinen huora? Miksi kertoja haikailee ihastuttavan tyttärensä vaikerrusta ja huutoa? Viitataanko tekstissä kertaakaan äitiin? Miksi vedestä kuuluu supinaa?

”Little big fish swimming in the water
Come back here man, gimme my daughter”

Viimeistään sihisten kuiskittu loppuhokema varmistaa, että Harvey pysyy aina muutaman turvallisen askeleen edellä.

Viimevuotiselle Let England Shake -levylle niin Eddie Cochrania, Niney the Observerin reggae-standardi Blood & Firea kuin 1920-lukulaista iranilaista häälaulua lainannut Harvey juurrutti viittauksensa syvään jo vuonna 1995. Ikuisen syyhyn Down By The Wateriin jättävä loppusäkeistö on mukailtu 1900-luvun alun amerikkalaisesta folk-traditionaali Salty Dog Bluesista, aikansa irstailukupletista.

”Lips ’round her mouth sweeter than honey”

Kovin ovat Harveyn huulet ja mekko punaiset.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Lead Bellyn versio Salty Dog Bluesista.

Video ei ole enää saatavilla

Billy, Billyn hiukset ja ne muut.

“Out on tour with the Smashing Pumpkins / Nature kids, but they don’t have no function / I don’t understand what they mean and I could really give a fuck.”

Pavementin Stephen Malkmusin tekstinpätkä bändin Range Life -biisissä oli hänen itsensä mukaan laulun kertojan suuhun kirjoitettu vitsi ja osa indien ja alternative rockin välistä vastakkainasettelua. Smashing Pumpkinsin Billy Corgan otti sen tapojensa mukaisesti tosissaan ja julisti, ettei hänen yhtyeensä suostuisi Lollapaloozassa, mikäli Pavement olisi niin ikään esiintyjälistalla.

Itse olen voinut aina samastua Malkmusin lauseiden ilmitasoon. En ymmärrä Smashing Pumpkinsia tai varsinkaan sen magnum opus -albumia Mellon Collie and the Infinite Sadnessia. Kaksi tähteä ja paha mieli, ikuisesti.

Jos jokin laulaja kuulostaa Neil Youngiakin enemmän lampaalta, sen on oltava Billy Corgan. Floodin tuottama soundimaailma saa levyn raskaat biisit kuulostamaan puuroiselta muoviseos-Metallicalta. Mellon Collie osoitti, että Smashing Pumpkins oli täysin suhteellisuudentajunsa hukannut yhtye, joka oli liian sisäsiisti grungeksi, liian pelokas metalliksi ja liian melodiatajuton kirjoittamaan kappaleita, joiden sävellykset riittäisivät kantamaan edes itsensä – saati sitten läpi kaksituntisen levyjätin.

Smashing Pumpkinsista tuli Placebon ja Nirvanan väliinputoaja, jonka angsti ei ole aitoa, vaan pikemminkin Corganin egomaanista kitinää, ”Love is suicide” -banaaliuksia ja epätoivoisia yrityksiä saada huomio kiinnitetyksi itseensä.

Ja voimme aivan hyvin katsoa myös Suomeen, jossa vasta myöhemmin Corgan-kampaukseen vaihtaneen Toni Wirtasen johtama Apulanta yhdisti angstista vyörytystä grungen perintöön tavalla, johon Smashing Pumpkins ei ikinä olisi kyennyt. Smässäreiden jättihitti Bullet with Butterfly Wings olisi ollut Apulanta-singlenä bändin 90-luvun keskinkertaisin.

Lohdullista on, että myös Smashing Pumpkinsilla ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessilla on vahvat hetkensä, vaikka bändi on toki ylipäätään sellainen, että singlekokoelmakin on kokonaisuutena puuduttavahko. Vaikka Smashing Pumpkins leimautui juurikin angstisena ysärirockina, bändi oli parhaimmillaan silloin, kun se päästi ripauksia aurinkoa kitaravalliensa lävitse.

Siamese Dreamin Todayn sisältämää näennäisoptimismia ei pääse karkuun, Disarm ei tahraudu edes sillä, että noin 15 vuotta myöhemmin Lasse Kurki ja Knipi varastivat biisin kellokoukun Anna Puun C’est la vie –sinkkuun ja Tonight, Tonightin kruunaa ennenkuulemattoman uljas ja aikaa kestänyt tapa tehdä ysärivyörytyksestä nostattavaa jousien avulla.

Ja se yksi ylitse muiden, kimaltelevin helmi Mellon Collien kakkoslevyn mitättömyysmeressä ja syy antaa kaikki Smashing Pumpkinsin synnit anteeksi oli 1979.

Kuten Smashing Pumpkinsille oli normaalia – kenties juuri melodiatajuttomuutensa vuoksi –  myös 1979:n koukku, Billy Corganin tunnistamattomaksi efektoitu ”ooh”, on niitä, joissa yksinkertaisen ja nerokkaan yhteydet avautuvat tarkimmalla mahdollisella tavalla.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin MTV:n gaalassa vuonna 1996 vuoden parhaaksi videoksi valittu video kertoo kappaleen huumaavasta nostalgiasta ja romantisoidusta nuoruudesta enemmän kuin Corganin kirjoittama teksti. 1979 videoineen on kuin parhain 90-luvun teinileffa puristettuna neljään minuuttiin: autoilua, punaisia kuppeja, villiintyvät kotibileet, tyhmänrohkeaa sekoilua pikkukaupassa sekä donitseja syövät poliisit. Kaikki ilman ajalle ominaista kyynisyyttä, välinpitämätöntä slackerismiä tai ironian häivää.

Instagramissa on suodin nimeltä 1977. Onneksi niin, sillä 1979:n tasolle Instagramin luoma keinonostalgia ei yllä ikipäivänä. Ja sitäpaitsi: ei 1979:n videoakaan ole erityisemmin sävytetty mihinkään suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Back For Good oli Take Thatin ainoa iso jenkkihitti. Sen kunniaksi kuva, jonka taustalla Vapaudenpatsas.

”Got your picture right beside me
Got your lipstick mark still on your coffee cup”

Tämä on klassista. Ilmeisesti tytöt käyttävät huulipunaa vain voidakseen jättää itsestään muistijälkiä, jotka sitten, heidän jo poistuttuaan, laukaisevat pojissa tarpeen kirjoittaa nyyhkyballadeja. Niistä tykkäävät toiset tytöt, jotka olisivat aivan valmiita antautumaan balladeja kirjoittaville pojille kokonaan, sillä kipunsa ja kyyneleensä paljastava poika on suloisinta maan päällä.

Jotenkin näin kuvittelisin prosessin menevän, vaikka oikeastaan olen tästä kirjoittaessani vieraalla maalla.

Popnörtiksi jollain tasolla lukeutuvan mieshenkilön kuuluukin todeta, että Take Thatin Back For Good on hieno biisi ja näin korkealla tälläkin klassikkolistalla siksi, että se on upea näyte klassisesta poplaulunkirjoitustaidosta. Lisäksi pitää mainita, ettei biisi suinkaan ole minkään tuotantotiimin mestarityö, vaan bändin laulaja-kiiltokuvapoika Gary Barlow’n magnum opus.

Totta, totta. Take That ei ollut huono poikabändi aiemminkaan, mutta yhtyeen ensimmäisen toimintakauden viimeisen levyn suurin hitti on se biisi, joka nousee kaikilla tavanomaisilla laatukriteereillä heidän parhaakseen. Back For Good on huikeaa pop-pumpulia: riittävän yksinkertainen, sopivan hienostunut, ehdottoman sydäntäsärkevä, viimeisen päälle toteutettu. Sokerinen, mutta ei ylimakea. Tunteellinen, mutta ei juustoinen. Ajattomaksi sovitettu, hempeillä lauluharmonioilla silattu. Juuri sellainen kuin sen kuuluu olla, siis täydellinen.

Tällainen biisi kertoo aina rakkaudesta, ja mahdollisia perusnäkökulmia on muutama. Back For Goodissa on valittu se, jossa poika anelee tyttöä tulemaan takaisin ja jäämään loppuiäkseen. Jos tyttö näin tekee, tulee kaikki menemään ihan sataprosenttisesti juuri niin kuin tyttö haluaa. Aiemmin sanotut sanat ja tehdyt teot olivat harkitsemattomia, ne eivät edustaneet sitä, mitä poika oikeasti tuntee. Totuus asioista on, että poika rakastaa tyttöä ehdoitta ja on valmis tekemään tämän hyväksi kaiken.

Mutta Back For Goodissa sinänsä näppärästi kirjoitettua käyttölyriikkaa edustava teksti on lopulta vain yksi teinisydäntä hellästi kosketteleva instrumentti muiden joukossa. Sen on tarkoitus virittää kuulija oikeaan tunnetilaan, mutta tähän Take That vuosimallia 1995 toki pystyi ihan vain olemalla Take That.

Bändin poikien ja sen 14-vuotiaan makuuhuoneessaan herkistelevän tytön väliin ei pääse, vaikka kuinka hehkuttaisi Back For Goodin muotopuhtautta ja virheettömyyttä. Olo on samanlainen kuin tarkastellessa ulkopuolisena sitä kaveripiirin täydellisintä pariskuntaa, joka liikkuu kaikkialla yhdessä, ei riitele koskaan, osaa koskettaa toisiaan etkoilla sohvannurkassa juuri oikealla hetkellä, vaihtaa isommassakin seurueissa katseita, joita ei ole tarkoitettu kenellekään muulle. Facebookissa se poika kirjoittaa sen tytön seinälle tämän olevan ihana aivan ilman mitään nimenomaista syytä. Tyttö vastaa, että sinäkin olet ihana. Liketät päivitystä ja liketät vastausta, mutta ketä se kiinnostaa?

Ei tietenkään ole sattumaa, että kirjoitan tässä pojista ja tytöistä, enkä miehistä ja naisista.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead, jänishousuinen rockyhtyeen irvikuva.

Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Se on ruumiiton ääni puhelimessa, joka rätisee juuri kuuluvuuden ulkopuolella. Se on kadun henki. Yksi meistä.

The Bends oli albumi, jolla Radiohead muuntautui yhden hitin ihmeestä ja vain yhdestä surisevasta indie-kitarayhtyeestä muiden joukossa joksikin paljon suuremmaksi. Surumielisesti rähisevä Creep oli sopinut oivallisesti 1990-luvun alun grunge-aaltoon, mutta Radiohead ei kuitenkaan koskaan istunut kunnolla flanellipaitaisten virkaveljiensä joukkoon. Se ei myöskään oikein kuulunut nousevien brittipopyhtyeiden joukkoon, mutta niiden kanssa se joka tapauksessa niputettiin yhteen, ja The Bendsistä tuli menestys paitsi kaupallisesti, myös kriittisesti. Kunnioitettava saavutus yhtyeeltä, jota New Musical Express -lehti oli vielä pari vuotta aikaisemmin kutsunut ”jänishousuiseksi rock-yhtyeen irvikuvaksi”.

The Bendsillä esiintyi majesteetillinen ja peloton yhtye, joka yhdisti 1990-luvun alun vaihtoehtorocksoundin mahtipontiseen, stadionin kokoiseen rockiin, joka ei kuitenkaan ollut pöyhkeilevää. Radiohead teki rockmusiikkia, josta oli riisuttu pois maskuliininen uho ja machoileva karjuminen. Se oli musiikkia, joka tuntui pukevan hiljaisen ja yksinäisen ihmisen tuskan musiikiksi, joka surustaan huolimatta aukesi kauniina kuin kotilostaan kuoriutuva perhonen.

The Bendsillä Radiohead oli kutsuvampi, lämpimämpi ja kaikessa tuskaisuudessaan positiivisempi kuin se tulisi koskaan myöhemmin olemaan. Samalla se antoi esimerkin lukemattomille seuraajille Coldplaysta Museen. Albumin päättävä Street Spirit (Fade Out) oli kuitenkin erilainen – se antoi esimerkin kolkommasta tulevasta.

Se oli kappale, jolla suru, tuska ja raivo muuttuivat teräksenkylmäksi epätoivoksi. Se saattoi saada inspiraationsa nigerialaiskirjailija Ben Okrin The Famished Road -kirjasta, joka kertoo fyysisen ja henkimaailman välimaastossa elävästä lapsesta, mutta kuitenkin se tuntuu kertovan enemmän modernin kaupunkiyhteiskunnan näkymättömistä vaeltajista.

Se on yhdistettyä torikammoa ja klaustrofobiaa ylle kaartuvien rakennusten keskellä:

“Rows of houses, all bearing down on me
I can feel their blue hands touching me”

Se on ihmiskosketuksen ja inhimillisen ymmärryksen puutetta vuorovaikutuksessa sieluttomien koneiden kanssa:

“This machine will, will not communicate
These thoughts and the strain I am under“

Kolmannessa säkeistössään se laskeutuu jo puhtaaseen kauhuun – kylmään tuhkaan täynnä linnun raatoja:

“Cracked eggs, dead birds
Scream as they fight for life
I can feel death, can see its beady eyes”

Synkkyydestään ja ahdistuneisuudestaan huolimatta Street Spirit ei kuitenkaan ole epämiellyttävää kuunneltavaa, vaan se on hymnimäisen kaunis. Tosin kaunis samalla tavalla kuin jäätävä lumierämää on kaunis.

Vaikka laulaja/kitaristi Thom Yorke on sanonut, että Street Spirit (Fade Out) on kuin pimeä tunneli, jonka päässä ei näy valoa, kappale kuitenkin päättyy toivoon. Sen viimeiset säkeet pistävät kaikki pelimerkit yhden kortin, rakkauden, varaan:

”Immerse your soul in love”

Vielä Radioheadin julkaistua Creep-singlensä vuonna 1992 BBC Radio 1 kieltäytyi soittamasta sitä, koska kappale oli kanavan mielestä liian masentava. Ääni oli kuitenkin muuttunut kellossa Street Spiritin kohdalla, vaikka se oli moninkertaisesti Creepiä surumielisempi. Kappaleesta tuli Radioheadin toistaiseksi suurin menestys brittilistalla, jolla se nousi sijalle viisi.

Nimestään huolimatta Radioheadin ahdistunut hymni eristäytyneisyydelle, surulle ja kadun hengille ei ollut häivytys pimeyteen, vaan kirkkaana loistava alku jollekin upealle. Seuraavana vuorossa olisi mestarillinen OK Computer, yksi aikansa merkittävimmistä albumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2010 Peter Gabriel versioi Street Spiritin cover-albumilleen Scratch My Back. Tarkoitus oli, että albumilla versioidut artistit tekisivät vastavuoroisesti versionsa jostain Gabrielin kappaleesta suunnitellulle I’ll Scratch Yours -albumille. Ilmeisesti Thom Yorke ja Radiohead eivät pitäneet Gabrielin tunnelmallisesta, mutta teennäisyyden rajamailla seilaavasta versiosta, joten he vetäytyivät projektista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Hiukan vähemmän vakavamielisen tulkinnan Street Spiritistä tarjoili The Darkness vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Hot Cakes.

Video ei ole enää saatavilla

Tracey ja Ben. On helppo nauraa, kun on hitti.

Joskus remiksaus on kuin avioero vuosien raastavan avioliiton jälkeen: se herättää kohteensa henkiin ja nostaa pintaan sen todellisen luonteen.

Ja joskus hyvä remiksaus voi luoda yhtyeen uran.

Vaikka Everything But The Girl oli tehnyt jo kahdeksan albumin mittaisen uran etupäässä Englannissa, ilman Todd Terryn remiksausta yhtye olisi kaiketi vaipunut unholaan muiden sen aikakauden sophisti-poppareiden kanssa.

Alkuperäisen Missing-kappaleen emoalbumi Amplified Heart on ihan hyvä aikuinen poplevy, mutta sen oikea paikka on taustoittamassa Hugh Grantin ylemmän keskiluokkaisen ystäväporukan illalliskutsuja Notting Hill -elokuvassa.

Seuraavalla albumillaan Walking Woundedilla yhtye seikkaili Terryn viitoittamilla kentillä – se teki kevyellä housella ja drum’n’bassilla silattua viileää elektronista popmusiikkia, joka toi mieleen kauniin naisen harhailemassa trenssiin kietoutuneena suurkaupungin öisillä kaduilla. Se toi mieleen luksushotellin lähes tyhjän baarin kello kaksi aamulla.

Jälkeenpäin suunnanmuutos tuntui itsestään selvältä – tällaista musiikkiahan Everything But The Girl oli syntynytkin tekemään.

Terry toi Missing-remiksauksellaan EBTG:n musiikkiin juuri sen vaatiman särmän ja dynamiikan – remix nosti aiemmin kohteliaan kauniissa kappaleessa pintaan sen haikeansiniset sävyt, loi siihen eteenpäin kulkevan liikkeen ja auttoi sitä saavuttamaan kohtalonsa jossain tanssilattian ja sisäavaruuden välillä, yötaivaalla liitäen.

Ei Terryä silti kaikesta voi kiittää. Sävellys oli jo alunperin hieno, Tracey Thorn ja Ben Watt vain eivät täysin ymmärtäneet, mitä sillä olisi pitänyt tehdä.

Sanoitus sen sijaan ei ole muuttunut mihinkään ja se määrittää toki kappaleen luonnetta siinä missä sävellyskin.

Fraasi ”I miss you like the deserts miss the rain” on simppelissä evokatiivisuudessaan eräs popin hienoista vertauksista, mistä kertoo myös se, että vertaus on vakiintunut myöhemmin yleiseen käyttöön.

Ja siitähän tässä on kyse: korventavasta kaipuusta, järjellisyyden rajoilla liikkuvasta ikävästä. Kappale muotoutuu loppuaan kohden aivan pakahduttavan haikeaksi kaipauksen ja tyhjyyden kuvaukseksi.

”Back on the train I ask why did I come again
Can I confess I’ve been hanging round your old address?
And the years have proved to offer nothing since you moved
You’re long gone but I can’t move on”

Niinhän siinä joskus käy. Johtui se sitten jostain henkilökohtaisesta vauriosta tai siitä, että ikävöity ihminen todella oli elämän rakkaus, joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta, päästää irti. Laulun kertojakin ymmärtää toimintansa säälittäväksi, mutta ei silti osaa siirtyä eteenpäin.

Kertoja kävelee kaipuunsa kohteen kotioven ohi, vaikka kyseinen ihminen ei ole asunut siellä enää vuosiin. Hän ikään kuin stalkkaa haamuja; hän väijyy muistoja, joista ei osaa irrottaa.

Eihän tämä tasapainoista aikuisen ihmisen käytöstä ole, mutta eivät ole monet muutkaan aikuisten ihmisten teot. Varmaan useimmat meistä voivat samaistua.

Video ei ole enää saatavilla

Prodigy ja Havoc, realistisen gangsta-räpin asialla.

Kun ottaa huomioon, että rikoksen ei pitäisi kannattaa, on iso osa gangsteri-räpistä huomattavan kevytmielistä.

Siis tähän tyyliin: Ollaan klubilla ja shamppanja virtaa. Dollareita riittää ja tytöt on anteliaita. Välistä pitää vähän heittää huumetta, mutta mikäs kavereiden kanssa nurkalla on seisoskellessa kun kotipojat vahtii peräpuolta. Joskus suoritetaan murhia ja vältellään poliisia, mutta surmatyön uhrina ovat aina muut ja eikä kyttä löydä kuin lähimpään Arnold’siin.

Ei siinä mitään, toki hyvä gangsta räp on hienoa viihdettä. Jotenkin minulle kuitenkin on muodostunut aika erilainen kuva rikollisen elämästä New Yorkin ghetoissa.

Tältä pohjalta voisi kai esittää, että Mobb Deepin The Infamous -levy on eräänlaista realistista gangsta-räppiä. Rap vérité, heitti Pitchfork nokkelana. Helvetin pelottavaa, voisi albumin annin vähemmän hienostuneesti tiivistää.

Mobb Deep-kaksikko Prodigy ja Havoc ovat tietysti, ainakin omien puheidensa mukaan, Queensin gangsterien ykkösketjua. Elämä on silti synkkää. Viinaa vedetään, jotta ahdistus unohtuu. Poliisi, vasikat ja kateelliset kollegat vaanii.

”I ain’t supernigger, I’m a little skinny motherfucker… it´s all about who gets who first”, todetaan levyn The Infamous Preludella. Nämä sanat tuskin mahtuisivat Mobb Deepin nykyisen tallipomon 50 Centin suuhun. Sirppisoluanemiaa sairastava Prodigy ei edes väitä olevansa iso muskelikarju. Ja se tekee miehestä pelkästään entistä kuumottavamman.

Tässä maailmassa se, joka Mobb Deepin suosikkitussareihin selvästi kuuluvan MAC-10-konepistooliin tarttuu, on vaarassa pyssyyn myös sortua. ”Ain’t no such thing as halfway crooks”: välimallin ratkaisuja ei ole tarjolla. Ken pelaa, myös pelkää, jos ei ole raivotautinen tai aivokuollut.

”I’m only 19 but my mind is older”, kuittaa Prodigy. Jos uskoo edes kolmanneksen poikien jutuista, on Prodigyn mieli viisikymppinen sotaveteraani. Ja tämä on tärkeää, mikäli kappaleesta jotain sanomaa haluaa hakea, sillä eihän 19-vuotiaan pitäisi olla kaikkea tuota kokenut.

Shook Ones Pt. II on sentään levyn umpimustassa tunnelmassa valoisammasta päästä. Se on tavallaan perinteisempi uhobiisi, jossa tarinoidaan siitä, että Mobb Deepin crew’lle ei kannata vittuilla. Mutta uhossa on epätoivon sävyä. Nurkkaan ajetun petoeläimen murhaavaa jännitettä.

Sillä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta on koko ajan läsnä. Yhdistettynä, kenties hieman irvokkaasti, jos ei nyt kotiseuturakkauteen niin ainakin kotiseutuylpeyteen:

”Meanwhile back in Queens
the realness is foundation
if I die I couldn’t choose a better location
when the slugs penetrate
you feel a burning sensation
getting closer to God in a tight situation”

Havocin armottoman karu biitti varmistaa selustatuen mieltäylentämättömille läpille. Taustalla vaimeana kaikuva särähdys on tuonut minulle aina mieleen äänen, jonka luulisin lähtevän siitä kun teurastamolla työnnetään jäistä vasikanpotkaa konesahaan.

Shook Ones tarjosi aihetta pariinkin iteraatioon: Part II viittaa siihen, että kappale on jatko-osa vuoden 1994 Shook Ones –singlelle. Lopussa kiitos seisoo ja biisistä muodostui massiiviseksi klassikoksi kasvaneen The Infamousin lippulaiva.

Hädin tuskin teini-iän ylittänyt, arvostelijoilta aiemmin nihkeän vastaanoton saanut kaksikko nostettiin kerralla Yhdysvaltain itärannikon juhlituimpaan kermaan ja mukaan 1990-luvun verisesti päättyneeseen länsi–itä-otteluun. Biisi oli myös duon suurin kaupallinen menestys, huolimatta siitä että mitään joulumusiikkia tämä ei ole.

Päin vastoin, The Infamous on kauttaaltaan kuin eräänlaista räpin black metallia. Sairasta. Tylyä ja pilkkopimeää. Vailla kevyemmän gangstaräpin juhlahumua tai infantiilista uhosta muodostuvia pehmustettuja kulmia. Ne kuulijat jotka ovat aina olleet hyvien puolella, kohtaavat ristiriidan jolle ei tarjota siistiä ratkaisua: ei kai tällaisesta saisi pitää?

Koska P ja Havoc eivät todellakaan kuulosta miltään mukavilta jätkiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kotimaan tuoreempia räp-lupauksia edustava SMC Hoodrats tarjoilee suomalaista lähiörealismia tutun biitin päälle onneksi vähemmän pelottavassa herkkupalassaan.

Video ei ole enää saatavilla

Liam ja Noel – nerouden kiteytymät.

Hahaha, Liam.

Mitä hemmo? Nyt oon kirjoittanut ihan ässän biisin. Mähän oon sanonut sulle, että meiltä puuttuu sellainen klassinen slovari, josta tytötkin tykkää. Tässä se nyt on. Tän biisin jälkeen kaikki viimeistään tajuaa, että me ollaan uusi Beatles. Ja Rolling Stones. Ja The Who. Mä oon John Lennon ja mä oon Paul McCartney. Ja Mick Jagger. Wonderwallista tulee tän ajan Yesterday.

Musta tuntuu, että mä oon sukupolveni ääni. Mä teen susta supertähden. Saat kyllä vittu koko loppuelämäsi kiittää onneasi siitä, että oot neron veli.

Kirjoitin sen yhdelle naiselle. Mä rakastan huumeita ja viinaa enemmän kuin naisia. Mutta joskus pelottaa, että tuhoan itseni tällä rock’n’roll-elämällä. Me mennään koko ajan isommille ja isommille lavoille. Meillä menee niin lujaa, että mulle tulee jotenkin harhainen olo. Joskus en tiedä, miten kauan tämä voi kestää. Välillä musta tuntuu, että mun kohtalo, meidän kohtalo Liam, on syöksyä niinkuin Lennon, Cobain, Ian Curtis… Kyllä sä tiedät.

Nainen on ainoa juttu, joka voisi pelastaa mut itseltäni. Tai en tiedä, ehkä. Naiset on niin ennalta-arvattavia. Eikä niihin voi luottaa. Kun tuijotan naisia silmiin ja jauhan purkkaa tuntuu siltä, että näen aina niiden lävitse.

Muistatko, kun opettajat käski koulussa heittämään purkan roskiin! Hahahahaha! Nyt mä saan syödä purkkaa vaikka meidän musavideolla, jos mä vaan päätän. Naiset ei tietenkään näe mun silmiä, koska mulla on aurinkolasit päässä koko ajan.

Oikeasti en välitä mistään vittuakaan. Mutta meistä tulee kuuluisampia kuin Jeesus. Voidaan jo nyt lähteä bilettämään, rahat ei tuu kyllä loppumaan kesken.

Mutta lue nämä lyriikat ensin. Miljoonat ihmiset tulee tulkitsemaan mun keksimiä metaforia, mutta harva oikeasti tajuaa mistä niissä on kyse. Vähän kuin Dylan joskus, ihan sama mitä me lauletaan, ihmiset menee siitä kuitenkin sekaisin. Tää on syvällinen, herkkä ja vitun henkilökohtainen kappale mulle. En tiedä, tajuatko säkään näitä:

Ihmeseinä

“Tänään meinasi olla se päivä
Jolloin ne heittää sen sulle takaisin
Nyt sun kannattaisi jotenkin
Tajuta mitä sun pitäisi tehdä
En usko, että kellään
On sellasia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Kaduilla puhutaan
Että sydämesi palo on sammunut
Varmaan oot kuullut
Mutta ei sua koskaan epäilyttänyt
En usko että kellään
On sellaisia tunteita susta niinkuin mulla on nyt

Ja kaikilla teillä joilla kuljetaan tuulee
Ja kaikki sinne johtavat valot sokaisee
Haluaisin kertoa sulle monia juttuja
Mutta en tiedä miten

Koska ehkä oot se joka mut pelastaa
Ja kuitenkin oot mun ihmeseinä

Ööööööö
Ihmeseinä”

Video ei ole enää saatavilla

PS.

Tajusin, miten upea biisi tää on oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Ryan Adams coveroi sen. Sillon pääsin niinku kuuntelemaan sitä ei-henkilökohtaisena, ”ulkopuolisen näkökulmasta.”. Huhhuh.

Video ei ole enää saatavilla

Jonathan Glazerin ohjaama, Kellopeliappelsiini-vaikutteinen Universal-video kuuluu Blurin ikonisimpiin.

Harvassa lienevät ne, joiden mielestä eteerinen The Universal ei yksiselitteisesti kuulu Blur-yhtyeen uran parhaisiin kappaleisiin. Etenkin The Great Escape -albumin epätasaisen biisikatraan joukossa se säihkyy silkkana timanttina.

The Universal -singlen ilmestyessä marraskuussa 1995 Iso-Britanniassa ja miksei muuallakin Euroopassa oli vietetty niin sanottua brittipopin kuumaa syksyä. Blurin ja Oasiksen suuri yhteenotto mediassa oli sattunut vain kolmea kuukautta ja yhtä singleä aiemmin. Elokuussa singlelistan ykköseksi oli noussut Blurin Country House, joka peittosi niukasti Oasiksen Roll With Itin. Blur-fanit riemuitsivat, mutta rahvaanomaisempi veljesbändi veti sittenkin pidemmän korren. Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? myi lopulta järjettömästi The Great Escapea enemmän ja onnistui myös paaluttamaan itsensä vankemmin rockhistoriaan.

Julkisuustempuksi rakennettu bändien taisto tuskin olisi voinut vähempää kiinnostaa 27-vuotiasta Damon Albarnia, joka intoutui Blurin neljännellä levyllä tarkkailemaan sarkastisella otteella ylemmän keskiluokan elämänmenoa. Albarn piirsi terävällä kynällään levyllisen perin alakuloisia ja onnettomia henkilöhahmoja. Kilpakumppani Oasis taas ei laulanut oikein mistään, mutta bändin uhmakas ja brittirockin perinteitä kunnioittava kitararock vetosi ilmiömäisin seurauksin työväenluokkaan ja oikeastaan kaikkialle muuallekin.

”Taviskansalle” ehkäpä liiankin näppärän The Great Escapen toinen single The Universal on eräänlainen vastaveto ykkössinkku Country Housen vallattomaan pöhköilyyn. Ironisen näsäviisas duuripop on The Universalilla vaihtunut jousilla ja torvilla koristeltuun vanhan ajan lounge-poppiin. Kappale olisi sopinut hienosti vaikkapa Walker Brothersin suuhun, eikä kaukana olla The Divine Comedynkaan harjoittamasta estetiikasta.

Eronteko visualisoitiin kärkevästi myös biisien musiikkivideoihin: kun Country House kumarteli hassunhauskasti muun muassa Benny Hillille, napattiin The Universalin kehyksiksi Stanley Kubrickin kulttiklassikko Kellopeliappelsiini (1971). The Universalin toismaailmallisen steriilistä videosta tuli yksi Blurin vaikuttavimmista, vaikka bändin silloiseen suuntaan kypsynyttä kitaristi Graham Coxonia ei aina napannut ilmaantua kuvauksiin asti.

”No one here is alone, satellites in every home
Yes the universal’s here, here for everyone
Every paper that you read
Says tomorrow is your lucky day
Well, here’s your lucky day”

Turtuneisuudesta taidetta tekevä The Universal taipuu monitulkintaiseksi dystopiaksi. Kappaleen voi kokea kauhukuvaksi masennuslääkkeiden avulla elämästä ilon irti repivästä Prozac-sukupolvesta. Biisin tekstissä sivutaan myös teknologian lamaannuttavaa ylivaltaa ihmisestä. The Great Escape -pääotsikon hengessä kappaleeseen kiteytyy myös ihmisen keinotekoisesti tuottamaa toivoa ja todellisuuspakoa. Jotkut taas ovat tulkinneet kappaleen kertovan lottoamisesta: ”it really, really, really could happen”. Niin tai näin, Albarn ei välttämättä ollut tulevaisuuden visioissaan kovin väärässä.

Ysärinostalgiseen olotilaan heti ensisävelillään johdattavassa The Universalissa piisaa tiettyä ulkopuolisuuden tuntua myös Blurin muuhun tuotantoon verrattaessa. Samalla biisi asettui epäluonnollisen luonnollisesti merkittäväksi vedenjakajaksi yhtyeen uralla. The Great Escape -albumin jättämän laimean olon jälkeen Blur päästi irti omaan mahdottomuuteensa kaatuneesta, kuolonkrapulaisesta brittipopista ja siirtyi ammentamaan amerikkalaisesta vaihtoehtorockista kiitettävin tuloksin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Edellisestä Blur-albumista on aikaa peräti yhdeksän vuotta, mutta fanien riemuksi bändi on aktivoitunut uudestaan. Näin tunteikkaasti eteni The Universal Lontoon olympiakisojen päätösbileissä Hyde Parkissa. Damon Albarnin ilme sanoo biisin lopussa aika paljon. Ensi kesänä nämä popparit nähdään sitten Provinssirockissakin.

Video ei ole enää saatavilla

“She said you’ll get me when I’m old and wizened
And not a day before that
The Devil said honey it won’t be that long
Besides, I like to see a little more fat”

Mark Sandman kuoli lavalle.

Tämä on asia, joka yleensä mainitaan ensimmäisenä Morphinesta, ja ei käy kieltäminen, se sai minutkin kiinnostumaan. Minkälainen ihminen kuolee lavalle? Se Stone The Crowsin kitaristi sai sähköiskun ja Dimebag Darrell ammuttiin, mutta Mark Sandman kuoli sydänkohtaukseen, kolmas kesäkuuta 1999, Nel Nome del Rock festivaalilla, Giardini del Principe’ssa Palestrinassa Italiassa, hieman Rooman ulkopuolella.

Ok, synnynnäinen sydänvika, paljon puhkumista vaativaa musiikkia, vanha mies… Silti. Joku omistautumisen taso tässä on, joka erottaa Sandmanin muista.

Ja erottuihan hän muutenkin. Paikallista mainetta synkähkön bluespohjaisen kitararockbändin Treat Her Rightin nokkamiehenä saanut Sandman kyllästyi konventioihin ja kliseisiin ja perusti Dana Colleyn kanssa jazzista ja rockin tummemmista kerroksista ammentavan Morphinen vuonna 1989. Mukaan värvättiin toinen bostonilainen useammassa bändissä soittanut muusikko, rumpali Jerome Deupree (ex-Three Colors, Sandmanin kanssa Hypnosonicsissa). Sandman oli jo bändin perustamisen aikoihin muita kymmenen vuotta vanhempi, vajaa nelikymppinen, asia joka usein unohdetaan.

Colley oli yhtyeen salainen ase. Taitava saksofonisti hoiti yksin lähes koko melodisen tontin Sandmanin ja Deupreen keskittyessä luomaan matalaa rytmistä taustaa, jota vasten Colley pystyi rakentamaan monimutkaisia rakennelmiaan. Yhtye erottui massasta sillä, ettei sillä ollut kitaristia ollenkaan. Sandmanin basso oli myös poikkeuksellinen: siinä oli vain yksi kieli (myöhemmin hän lisäsi toisen, jonka viritti oktaavia ylemmäksi) ja hän soitti sitä slidella.

Vaikka homma vaikuttaa villiltä paperilla, oli Morphinen soundi lopulta melko helposti lähestyttävä. Sandmanin matala mutta nyanssirikas ääni ja hep cat -slangilta kuulostavat sanoitukset tarttuivat kuin purkka hiuksiin, ja Colleyn sointikin oli melodinen ja varsin konventionaalinen. Tämä ei ollut mitään free jazzia, vaan pikemminkin beat-runoutta svengaavalla bebop-lähtöisellä töräyttelyllä.

Honey White oli Morphinen kolmannen levyn Yesin (Ryko, 1995) avausbiisi ja löi yhtyeen läpi suuremman yleisön tietouteen, kun se esitettiin supersuositussa Beavis & Butthead -ohjelmassa MTV:llä.

Hunajanvalkoinen on se sokeri, joka kristallisoituu hyytyvän hunajan pintaan, se puhdas makeus, joka leijuu tahman päällä. Ottaen huomioon yhtyeen usein tahattomat huumereferenssit (nimi, koko jazzin heroiininkatkuinen historia) on helppo nähdä kappaleen viittaavan joko kokaiiniin tai kellanvalkoiseen eli hunajanvalkoiseen crystal methiin. Honey White on toki myös laulun päähenkilö, “enkelinruokaa” janoava tyttö, jota Piru himoitsee.

”Angel food” on myös Sandmanin kotiseudulle Bostonin alueelle tyypillinen kakku eli on mahdollista, että Sandman pelaa aivan laillisilla huumeilla.

Onkin oikeastaan merkityksetöntä laulaako Sandman huumeista vai kakuista, olennaista on laulun keskipisteessä oleva pohjaton tyydytetyksi tulemisen tarve ja sen rakentama tarve saada aina vaan lisää, syöksykierre joka on universaali – oli sitten kyseessä huumeaddiktio, sokerihumala tai rakkaus.

“Honey white
Uh tell me how is your angel food
Honey white oh honey white
She says it’s sweet and good
Honey white honey white uh honey white
The sweetness starts to fade
Honey white
Thought you could get away
Poor honey”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live-versio englantilaisesta White Roomista (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Primuksen Les Claypool paikkaamassa Sandmania tribuuttiprojektilla vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

Kylie ja Nick, surmat mielessä.

Joskus toinen kerta on ratkaiseva. Ensimmäisellä kerralla olin varmaankin tehnyt jotain muuta samalla, koska en rekisteröinyt videon aika suoraan kertomaa tarinaa, ainoastaan nätin balladin, jonka esittäjistä en tiennyt paljoakaan. Nick Cave oli lähinnä nimi rocklehdissä, Kylie Minoguen tunsin vähän paremmin, koska hän oli edellisenä vuonna esiintynyt kiinnostavalla tavalla alasti Put Yourself In My Place -singlensä videossa.

Seuraavan kerran, kun Where The Wild Roses Grow’n suloiset introjouset kuuluivat aina MTV:n taajuudelle säädetystä telkkarista, istuin alas ja keskityin. Tajusin. Jumalauta, sehän tappaa sen! Koska kaiken kauniin on kuoltava! Miten yllättävää, miten dramaattista. Miten romanttista ja miten synkkää. Rakkaus on. Elämä on.

Olin 17 ja juuri löytänyt uuden suosikkiartistini. Vasta seuraavan vuoden puolella ilmestynyttä Murder Balladsia edeltäneet kuukaudet tuntuivat pitkiltä. Rovaniemellä olin innostuksessani kohtalaisen yksin, mutta myöhemmin on selvinnyt, että Caven suurimpaan listahittiin obsessoituminen oli angstiin ja makuuhuoneälyllisyyteen taipuvaisten ikätovereideni keskeinen sukupolvikokemus.

Harva meistä silloin tajusi kovin monia Where The Wild Roses Grow’n lukuisista kerroksista. Minä en ainakaan. Minulle se oli kohtalokas laulu rakkaudesta ja kuolemasta, hyvin kauniilla melodialla kruunattuna. On se sitäkin.

Murder Ballads on Caven levyistä konseptuaalisin ja asetelmallisin. Murhaballadit ovat sitä synkempää angloamerikkalaista kansanperinnettä, joka oli kiehtonut taiteilijaa Birthday Partyn ajoista asti. Tällä levyllä Cave lähti päivittämään traditiota: etsimään uusia näkökulmia, miettimään, millaisia voisivat olla moraalisesti ambivalentin 1900-luvun lopun murhaballadit.

Toisaalta projekti salli hänen pitää hauskaa ihmisten ylilyödyillä käsityksillä “goottiylipapista” ja kaikkien verenjanoisten sankarista. Cave korosti tuoreeltaan haastatteluissa, että Murder Balladsilla on paljon huumoria. Niin on, mutta se ei ole kilteintä mahdollista lajia. Villiruusujutun kaltaisen tekstin pukeminen lähes sokeriseksi herkistelyksi ja duetoiminen pop-prinsessan kanssa on jo lähtökohdiltaan pirullisen naurun säestämä idea.

Cave on kertonut olleensa pakkomielteisen kiinnostunut maannaisestaan Minoguesta jo vuosia ja kirjoittaneensa tälle useitakin biisejä, ennen kuin oikea löytyi. Wild Rosesin ominaislaatu paljastaa samalla, mikä Kylie-hahmon aspekti Cavea kiehtoi. Alastonvideo oli ilmeisesti jäänyt näkemättä, koska Cave fantasioi Minoguesta selvästi tämän uran alkuaikojen viattomana naapurintyttönä.

Kun murhaballadilevyn koko idea perustui Caven omalla pahan jätkän imagolla leikittelyyn, on roolitus tätä myöten selvä. Where The Wild Roses Grow on laulu varsin arveluttavasta aiheesta: miehisestä pakkomielteestä viattomuuteen ja neitsyyteen; siitä, miten lukuisien kulttuuristen meemien puitteissa nainen on haluttava näiden ominaisuuksien ansiosta, mutta kun halu sitten saa täyttymyksensä, enemmän tai vähemmän väkisin, menettää tämä arvonsa ja voi yhtä hyvin vaikka… kuolla.

Tämä melko arkaainen perusasetelma toimii parhaiten sijoitettuna monia muitakin Murder Ballads -biisejä taustoittavaan folk-fantasiamaailmaan, jossa Minoguen yksinäinen ja surullinen tyttö elelee yksin metsämökissä noutajaansa odottamassa. Miehestä ei saada tietää oikeastaan mitään, naisestakin lähinnä sen, että hän on neitsyt ja vailla suvun tai perheen turvaa.

Nimi Elisa Day saattaa Caven tuntien sisältää vaikka mitä obskuureja referenssejä, tai sitten se on valittu vain sensuellin äänneasun takia. Nopein piirroin kerrottua, Cavelle vähäsanaista tarinaa raskautetaan symboliikalla, joka liittyy ennen kaikkea niihin punaisiin ruusuihin. Ne viestivät niin verta ja väkivaltaa kuin rakkautta ja erotiikkaakin; tämän biisin maailmassahan nämä kaikki kietoutuvat ja kieroutuvat yhdeksi ja samaksi tunnevyyhdeksi.

Elisa löydetään pää tohjoksi hakattuna, ruusu hampaiden väliin työnnettynä ja saa tästä “Wild Rose”-lempinimensä, jota vielä haudan takaakin ihmettelee ja haluaa painottaa oikeaa ristimänimeään, kuin sanoakseen, että hei, minä olin ihminen, persoona, en objekti tai metafora tai kansantarinan elementti. Voimaton protesti, jota Caven hahmon kaltaiset miehet eivät koskaan tule kuulemaan.

Videossa symboliikkaa on lisää: kamera nuolee kuolleen Kylien reisiä jo avauskuvassa, myöhemmin käärme luikertelee kohti hänen jalkoväliään. Punainen tahraa valkoisen monimerkityksisesti.

Tällaisia kappaleita tekemällä voisi saada misogyynisen maineen, mutta se tuskin hetkauttaa Cavea pätkääkään. Tosin alkuperäisen cd-singlen kakkosbiisinä julkaistu huikea (nyt ajatellen selvästi Wild Rosesia parempi) The Ballad Of Robert Moore and Betty Coltrane saattaa olla eräänlainen kompensaatio. Siinä useaa miestä pyörittänyt naispäähenkilö ratkaisee ihmissuhdesotkunsa ampumalla koko äijäjengin hengiltä. Väkivaltako ei muka ole vastaus mihinkään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Demovaiheessa ja myöhemmin livenä Caven sidekick, ihmisnero Blixa Bargeld, otti Kylien roolin. Tämä hukkaa biisin konseptuaalisen tason, mutta tuo kuvioon uudenlaista metatason hassutusta: Bad Seeds -faneille Caven ja Bargeldin humoristinen valta-asetelmaleikki sai alkunsa jo Weeping Songin isä–poika-duetosta. Tässä liveveto vuodelta 1998:

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt: Tom Dumont, Gwen Stefani, Tony Kanal ja Adrian Young.

Aina, kun kuulen Don’t Speakin, ajattelen appelsiineja ja aina, kun löydän jostain pilaantuneen sitrushedelmän, ajattelen Don’t Speakin musiikkivideota. Videon alkukohtauksessa basisti Tony Kanal poimii tuoreen appelsiinin. Kun hän kääntää hedelmän ympäri, sen pimeältä puolelta paljastuu sikisevä ötökkälauma. Näky kestää vain pari sekuntia, mutta se häiritsee loppuun asti.

No Doubt poseeraa otoksissa appelsiinipuiden alla, eikä katsoja voi olla ajattelematta: Varo, Gwen! Älä hipelöi sitä hedelmää! Se kuhisee hyönteisiä!

Vuonna 1995 oli vaikea välttyä Don’t Speakin kuulemiselta, niin suuri hitti se Suomessa oli. Lista-ohjelmassa pyöritettiin ykkössijalle kuuluva single kokonaan ja Tragic Kingdom roikkui Suomen myydyimpänä levynä kuukausitolkulla. Katsojat joutuivat altistumaan ahdistavalle öttiäisappelsiineille viikko toisensa jälkeen. Näin typeristä asioista ”sukupolveni” ”traumat” syntyivät!

Appelsiinin valikoituminen videoiden, levynkansien ja promokuvien motiiviksi ei liennyt sattumaa. No Doubt oli kotoisin Kalifornian Orange Countysta. Alue sai nimensä siitä, että se vaikutti 1800-luvulla otolliselta viljelysparatiisilta appelsiineille. 1960-luvulla ne muodostuivat psykedeelisen arvaamattomuutensa ansiosta paikallisten happorokkareiden suosikkihedelmäksi. Hedelmäkorit toimivat myös aseina kalifornialaisten pakkomielteisessä taistelussa sairautta ja kuolemaa vastaan.

Viime vuosikymmenten ajan Orange County on tunnettu ylellisistä elämäntyyleistään, jotka pilaantuneen appelsiinin tavoin näyttivät päältä koreilta, mutta lähemmin tarkasteltuna paljastuivat romahdusalttiiksi kulisseiksi.

Biisin syntyessä Gwen Stefani ja Tony Kanal seurustelivat ja kirjoittivat yhteistä rakkauslauluaan. Lyriikoiden valmistuessa pariskunta oli kuitenkin jo eronnut, ja kappale oli sanoitettava uudelleen. Lopputulokseksi muotoutui katkeransuloinen, lattarikitaroiden keinuttelema eroballadi. Don’t Speak oli riipaiseva katsaus hetkeen, jolloin ihmissuhde on mädäntynyt niin pahaan jamaan, ettei sitä enää voida sanoilla pelastaa.

”Our memories
Well, they can be inviting
But some are altogether
Mighty frightening
As we die, both you and I
With my head in my hands
I sit and cry ”

No Doubt pysyi kasassa julkisista parisuhdedraamoistaan huolimatta. Kun eron kalvama ex-pari joutuu soittamaan samassa bändissä, selittely voi vain hankaloittaa yhteistyötä. Niinpä Gwen kailotti läpimurtohitillä suoraan Tony Kanalin edessä: ”Älä sano mitään, minä kyllä tiiän!”

Yhtye oli Tragic Kingdomin aikaan levoton skapopsekamelska. Albumi kuulosti oranssin ja sähkönsinisen yhdistelmältä. Aah, trendikkäät vastavärit! Ehkä appelsiineja ripoteltiin kuvastoon vain estetiikan vuoksi: ne näyttivät hauskan kohtalokkailta Gwen Stefanin poikamaisen pin-up-tyylin rinnalla.

Platinablondin, tumman huulipunan ja koruröykkiöiden kanssa Gwen vaikutti glamorööseimmilläänkin aina naapurintytöltä ja kovikselta. Häneltä puuttui Shirley Mansonin tai Courtney Loven saavuttamattoman rockdiivan aura. Hän korosti olevansa ”vain tyttö”, joka sattui laulamaan autotallibändissä. Tietenkin hänen luovuutensa kehittyi Tragic Kingdomin jälkeen valtavasti, ja soolouralle päästessään hänestä tuli poptähti.

Kenties alati villiintyvä ysärinostalgia palauttaa Gwenin jätkänaisellisyyden takaisin katukuvaan, halusitte tai ette. Minäkin kaipaan kiihkeästi 1990-luvulle, mutta niitä viipyileviä Santana-kitarointeja en huolisi takaisin. Enkä oikeastaan ska-vaikutteitakaan. Ja jos näette minut ensi Flow-festivaaleilla tekemässä saksipotkuja verkkarit jalassa ja bindi otsalla, niin TAPPAKAA!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Just a Girl: ”Mä oon vaan tyttö, ei oo helppoo!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Yhdeksän vuoden päästä Gwen fiilisteli synapop-hitissään Coolissa, miten ”cooleiksi” hänen ja Tonyn välit ovat tasoittuneet.

Video ei ole enää saatavilla

D’Angelo, hieno mies ja niin edespäin.

1990-luvun lopun mustan urbaanin musiikin ytimessä oli liukkaan kaupallisen R&B:n ja valtavirtaistuneen hiphopin ohella niin sanottu neo-soul.

Termistä on kiistelty musiikkijournalistien ja muusikkojen keskuudessa, sillä sen on katsottu olleen pelkkä markkinointinimike, ja on jopa esitetty, että sen käyttö vihjaisi soul-musiikin kadonneen johonkin jossain kohtaa historiaa.

Oli termistä mitä mieltä tahansa, on selvää, että tämän ilmiön yksi keskeisimmistä kulmakivistä oli Brown Sugar. D’Angelon esikoislevy toi soulin sielukkuuden ja alkukantaisen, tomulta ja hieltä maistuvan svengin moderniin r&b:hen. Se palautti rytmin ja bluesin musiikkiin, josta oli tullut oman kierrätystoimintansa uhri. Ja kaiken tämän D’Angelo teki kierrättämällä sankareidensa, kuten Princen, Stevie Wonderin ja Al Greenin, musiikillisen annin oman vimmaisen, mutta niin intiimin kutsuvana soivan soundinsa läpi.

D’Angelo on nimittäin alkemisti, velho, maagi ja renessanssinero, jonka esikoisalbumin nimikkoraidasta jo kuulee, että jokainen rytmimusiikin alkuaine on punnittu ja tutkittu tarkkaan, ja sen jälkeen sulatettu toisiinsa tarkkuudella, jonka rinnalla muiden alan toimijoiden tekemiset ovat pillipiiparien puuhastelua.

Multi-instrumentalisti-tuottaja-laulajan loihtimalla Brown Sugarilla voi kuulla jazzin svengin, soulin tummanpuhuvan raastavuuden, r&b:n hyväilevän silkkisyyden ja funkin lanteita kuumottavan hekuman. Se on biisi, joka ottaa mitä haluaa, eli kuulijansa neljän minuutin ja kahdenkymmenenkolmen minuutin syleilyyn, jossa leijutaan korkealla pilvissä.

Ja pilvestähän tässä loppujen lopuksi on kyse. Laulu ehkä vaikuttaa perinteiseltä rakkauslaululta, ylistykseltä ruskeahipiäiselle sydänten kuningattarelle, mutta kyseessä on kuitenkin ihan rehellinen ylistys pilven polton autuudelle. Homma on D:stä niin mukavaa, ettei hän edes halua jakaa sauhujaan muiden kanssa.

“Always down for a ménage à trois
But I think I’ma hit it solo
Hope my niggaz don’t mind”

Tuskinpa kukaan tästä itsekkyydestä voi pahastua, kun sen seurauksena on syntynyt jotain näin sulavaa, mielen ja ruumiin rentouttavaa musiikkisokeria. En usko porttiteoriaan päihteiden suhteen, mutta musiikin osalta tämä kappale on portti siihen taivaaseen, joka D’Angelon tuotantona tunnetaan. Kun sen kerran avaa, sitä haluaa aina malttamattomana lisää.

“Brown sugar babe
I gets high off you love
Don’t know how to behave”

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass: Boz, Gaz, Gos ja Pave, tms.

Jos joku kappale olisi pitänyt valita 1990-luvun puolivälissä korskeimmassa hybriksessään kylpevän “Cool Britannian” uudeksi kansallislauluksi, se olisi ollut Supergrassin Alright. Supergrass ei ehkä koskaan saavuttanut Oasiksen tai Blurin asemaa sukupolvensa äänitorvina eikä sillä ollut Sueden tai Pulpin älyllistä vetovoimaa, mutta hetken aikaa se osui täydellisesti zeitgeistin hermoon.

1990-luvun puolivälissä harmaa, vuosia Britanniaa johtanut konservatiivihallinto vaihtui “New Labouriin”, amerikkalaisen grungen voittokulku kilpistyi perienglantilaiseen brittipoppiin, ja esiin nousivat myös englantilaiset muotoilijat, muotisuunnittelijat ja elokuvat. Tuntui siltä kuin olisi eletty jälleen 1960-luvun svengaavan Lontoon kultavuosia. Kaikkea tätä uutta ja hohtavaa symboloiden ja optimismia uhkuen Supergrass lauloi:

“We are young, we run green
Keep our teeth, nice and clean
See our friends, see the sights, feel alright”

Musiikillisesti Alright oli samalla sekä tuore että perinteinen yhdistelmä englantilaisen populaarikulttuurin ylpeää perinnettä. Se sekoitteli ennakkoluulottomasti elementtejä sellaisista popikoneista, kuten David Bowiesta, Elton Johnista, The Kinksistä, The Beatlesista, Madnessista ja Buzzcocksista ja yhdisti vaikutteet kokonaisuudeksi, joka uhkui nuoruuden intoa laukatessaan eteenpäin pää kolmantena jalkana.

Kappaleen videokin viittaa perienglantilaiseen populaarikulttuuri-ikoniin. Se oli nimittäin kuvattu eriskummallisessa pohjois-Walesissa sijaitsevassa Portmeirionin kylässä, jossa kuvattiin myös alun perin 1967 esitetty surrealistinen kulttisarja Prisoner (suomeksi Saarroksissa). Sarjaan myös viitataan videolla useamman kerran.

Trion maanisen iloluontoisesta kohelluksesta Alrightin videolla tuli mieleen myös toinen 1960-luvun ikoninen tv-sarja, nimittäin The Monkees, ja se saikin itse Steven Spielbergin ottamaan Supergrassiin yhteyttä suunnitellun tv-sarjan merkeissä. Harmi, ettei sarjasta koskaan tullut mitään.

Näennäisestä riemukkuudestaan ja positiivisuudestaan huolimatta Supergrassin nuorekas innokkuus Alrightilla kuitenkin paljastuu lähemmässä tarkastelussa ironialla kyllästetyksi. 1960-luvun lopulla The Monkees saattoi vielä vakuutella vakavalla naamalla olevansa pitkistä hiuksistaan huolimatta mukavia kunnon poikia:

“We’re just trying to be friendly
Come watch us sing and play
We’re the young generation
And we got something to say”

Supergrassin “hyvät tyypit” puolestaan paljastuvat viattomasta ulkomuodostaan huolimatta epäaidoiksi ja kyynisiksi tyhjäntoimittajiksi, jotka kohkaavat ja pitävät hauskaa vailla sen suurempaa päämäärää tai järkeä:

“But we are young, we get by
Can’t go mad, ain’t got time
Sleep around, if we like
But we’re alright
Got some cash, bought some wheels
Took it out, ’cross the fields
Lost control, hit a wall
But we’re alright”

Tämäkin sopi hyvin Cool Britanniaan. Muutaman vuoden sisällä myös siihen kohdistettu optimismi alkoi horjua. Jo vuonna 1997, jona Tony Blairin New Labour nousi valtaan, Noel Gallagher kilistelemässä samppanjalaseja Blairin kanssa tuntui epäilyttävältä kansansuosikin valjastukselta poliittisiin tarkoituksiin. Vuosikymmenen lähestyessään loppua koko kuvio alkoi tuntua kansan sumutukselta leivällä ja sirkushuveilla.

Samalla myös brittipop paloi loppuun kokaiininpölyisissä orgioissa. Pulpin läpimurtolevy, Different Classin seuraaja This Is Hardcore, oli brittipopkrapulan selvin ilmentymä. Esimerkiksi Party Hard on hyvä esimerkki bileiden oksennuksentuoksuisista pikkutunneista:

“I was having a whale of a time until your uncle Psychosis arrived
Why do we have to half kill ourselves just to prove we’re alive?”

Jopa Supergrassin yltiöpositiivisina koheltajina populaarimielikuviin piirtyneet nuorukaiset olivat kalpeana ja hiljaa heti psykedeelisesti pyörteilevällä toisella levyllään In It for the Money (1997):

“If you want to go out, if you want to go out,
Read it in the papers, tell me what it’s all about, yeah
Read it in the papers, all you’ve got to do oh no, not me”
(Going Out)

Supergrass kehittyi vähitellen usein hienoksi, mutta hiukan turhan turvalliseksi retrorockyhtyeeksi. Monista loistavista levytyksistään huolimatta se ei koskaan tavoittanut (ja kuinka se olisikaan voinut) samaa nousuhumalaista paikkaa zeitgeistin aallon harjalla kuin kuolemattomassa Alrightissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Supergrass esittää Alrightin pätevästi, mutta innottomasti (ainakin toistaiseksi) viimeisellä keikallaan La Cigalessa Pariisissa kesäkuussa 2010:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Cool Britannia otti nimensä Vivian Stanshallin ja Neil Innesin johtaman huumoriyhtye Bonzo Dog Doo-Dah Bandin vuonna 1967 julkaistusta samannimisestä ironisesta ja svengaavalle Lontoolle piruilevasta kappaleesta, mikä on jotenkin kovin osuvaa:

Video ei ole enää saatavilla

Nottinghamin alakuloiset herrasmiehet.

Heti aluksi julistan suuren vääryyden tapahtuneen. Olemme jo vuodessa 1995, ja vasta tässä vaiheessa törmäämme Nottinghamin ylpeyteen nimeltä Tindersticks. Yhtyeen julkaistua vuonna 1993 järkälemäisen nimikkolevynsä, jonka Melody Maker valitsi vuoden parhaaksi, sen toista levyä odotettiin innolla.

Se tarjosi kaikkea mitä toivottiinkin: lisää yön synkkyyttä, tällä kertaa suurempien jousisovitusten kanssa. Tätä musiikkia kuunnellessa on pukupakko, mutta muistakaa tahrata huulenne punaviinillä ja jättää kauluspaidan ylin nappi näkyviin kravattinne alta. Toisessa asuvalinnassa hiukset saavat hapsottaa ja kahdesta kolmeen näkyvää silmäpakoa toimii hyvin.

Travelling Light on se vähemmän tunnettu Tindersticksin toisen levyn kolmesta singlestä. The Sopranosissakin kuultu Tiny Tears ja turtunut muistelma nimeltä No More Affairs ovat saaneet enemmän näkyvyyttä. Ei sillä ole väliä: jos sietää masentunutta tunnelmaa, niin koko levy on varmasti parhaita mitä julkaisuvuosi näki.

Mutta Travelling Light on todella monimutkaisen sydänsäryn kuvaelma. Huijatkaa itseänne niin hyvin kuin ikinä voitte, Stuart Staplesin bassoääni johdattaa teidät siihen helposti:

”There are places I don’t remember
There are times and dates, they mean nothing to me
I’ve been looking through some of them old pictures
They don’t serve to jog my memory”

Vaikka sitä ei suoraan sanota, käy melko selväksi, että nyt muistellaan jotain kehnosti päättynyttä suurta rakkaustarinaa, ja veren alkoholipitoisuus on rutkasti nollan yläpuolella. Ja kieltämistä riittää! Hah, eihän hän nyt niin tärkeä ollut! Eihän?

The Walkaboutsin Carla Torgeson saapuu pian ja herättää tämän kiirastulinäytelmän eloon polttelevin lonkeroin: Stuart, miksi muistat ne asiat, jotka sanot jo unohtaneesi? Vastapuoli on tainnut kohdata asiat rohkeammin, muistanut ja myöntänyt ne, siirtyen jo muutaman askeleen eteenpäin:

”I’m not waking in the morning, staring at the walls these days
I’m not getting out the boxes, spread out all over the floor
I’ve been looking through some of them old pictures
Those faces they mean nothing to me no more”

Tuntuu heti, että muistamatta jättäminen onkin valetta. Travelling Light itsessään ei ole paljoa muuta kuin itselleen valehtelemista ja siihen liittyvää koukeroista murhetta. Rikkoakseni tätä kylmän analyyttistä asennoitumista ja selitystapaa kaikkeen, heittäydyn tässä melkoisen henkilökohtaiseksi: katson Travelling Lightia vahvasti omakohtaisesta näkökulmasta ja ehkä näenkin omia kokemuksiani sen myrsyävissä tunteissa – joskus hankalampina aikoina tein itse tällä tavalla. Olen vähätellyt sitä iloa mitä joskus koin, vain siksi että sen katoaminen elämästä oli kalvavaa. Ilman onnen hetkien muistamista ei voi voittaa sitä menetyksen poltetta, ja valheellinen ylpeys saa tilanteen juuttumaan paikalleen.

Tämän melankolian tarttumapinta piilee siinä, että Tindersticks on helposti 1990-luvun paras kamaripopbändi. Näillä sovituksilla harmainkin tarina muuttuu kavalan puoleensavetäväksi.

Travelling Light on jopa kahden nimikkolevyn nerokkaasta materiaalista erottuva, eikä mieleeni tule monta jousisovitusta, joka saavuttaisi tällaisen eleganssin. Se kätkee katkeransuloisen muistelun omaan huntuunsa, ja kun väliosan lyhyt trumpettisoolo nousee korkeuksiinsa, vaikutus on taianomainen.

Kaikista Tindersticksin vaikutteista, joihin kuuluvat Scott Walkerin melodramaattiset balladit, kirskuvat kitarat, Leonard Cohenin synkeät tunnelmoinnit, tässä kohtaa lähimpänä lopputulosta ovat Lee Hazlewoodin popkieroilut. Lee & Nancy todella pahan päivän pyörteissä? Siinäpä kiintoisa päiväuni.

Nopeasti mietittynä ensimmäiset yhtään onnellisemmat laulut tässä diskografiassa ovat vasta viidennen ja kuudennen levyn antimia. Masentuneet kuvaukset tuntuvat olevan vailla minkäänlaista päätöksentekokykyä, ja sellaiset tekemättä jättämiset tuovat vain ämpärikaupalla vettä niskaan:

”There’s a crack in the roof where the rain falls through
That’s the place where you always decided to sit”

Päättämättä jättäminenkin on valinta, mutta se kätkee lohduttoman määrän itsesääliä. Itsepetos on näennäisesti helppoa mutta sen loppu on nöyryyttävä – se tulee selväksi Travelling Lightissakin, sillä Carlan hellä ja pehmeä ääni tietää sen, mitä itselleen ei tahtoisi myöntää edes keskellä yötä – sitä syytä miksi uni ei tule ennen kuin viinipullon pohja on saavutettu.

Tämän Stuart myöntää lopulta: liika identifioituminen on vaarallista, ja suurten tunteiden parissa saattaa antaa itsestään liikaakin. Kun rakastettu katoaa, voimien kerääminen vie hyvän aikaa, ja sillä välin ennen niin onnellisen vuoteen yläpuolella oleva katto halkeamineen tulee tutuksi. Mieltä on pakko välillä puuduttaa.



”Well, it comes with the hurt and the guilt, and the memories
If I had to take them with me I would never get from my bed”

Sitä Travelling Light on: soundtrack siihen kun ajautuu umpikujaan, jossa suostuttelee itsensä juopumaan tarpeeksi, että uskoisi surun olevan jo poissa.

”Do you really think you keep it all that well hid?
You don’t travel light”

Askel horjuu ja painaa. Toivottavasti ylpeyden nieleminen onnistuu muutenkin kuin viskin maustamana, muuten kaikki onnen hetket on heitetty syrjään, ja se aika on oikeasti hukattua. Se kaunis ääni, johon joskus uskoi täysillä, on tässä oikeassa. Sormenkynnet katoavat kellastuvien hampaiden väliin ja silmät punertavat turhaan, nöyryys kun vaatii selkärankaa yllättävänkin paljon.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Toinen loistoduetto, A Marriage Made in Heaven.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Toinen paljon pelottavampi suhteen päättymistä käsittelevä kappale samalta levyltä, tällä kertaa monologin muodossa: Talk to Me.

Video ei ole enää saatavilla

Sarah Cracknell – ihana, jumalainen, etc.

En ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta olen haaveillut siitä useasti. Katsonut brittiläisiä sarjoja ja elokuvia. Lukenut matkaoppaita. Kuunnellut Pet Shop Boysia. Tiedän Notting Hillin, Holland Parkin ja King’s Crossin. Huomatkaa: tiedän, en tunne.

1990-luvulla olen haaveissani elänyt rave-bileet ja brittipopin kultakauden sekä kuunnellut radiosta, että East 17:n loistava Stay Another Day on joulun 1994 myydyin single. Elänyt populaarikulttuurin polttopisteessä.

Vuonna 2012 minulla ei ole kuitenkaan mitään suurta syytä matkustaa Lontooseen oikeassa elämässä. Tai on yksi: haluan ajaa metrolla West Endiin kuunnellen Saint Etiennen suurinta listahittiä He’s on the Phonea. Nousta ylös maanpinnalle Leicester Squarella, levittää kädet ja laulaa kappaleen ällistyttävän upean kertosäkeen:

”Yes
She never meant to call, she did anyway
And now he’s trying to find the words to say
Someday, someday”

Kutsuttakoon sitä vaikka Saint Etienne -pyhiinvaellukseksi. Ja ehkä Lontoo vuonna 2012 olisikin yhtä hurmaava kuin haaveitteni Lontoo vuonna 1995. Tiedän, että Saint Etienne on.

Silti tällä hetkellä sanon Lontoolle kuin kappaleen mies rakastajattarelleen: someday, someday.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Espanjalainen Princessa levytti alkuperäiselle varsin uskollisen version hienosti Suomessakin myyneelle Calling You -albumilleen (1996).

Video ei ole enää saatavilla

Ash. Mark, Rick ja Tim.

Ashin Girl from Marsia kuunnellessa tulee mieleen, että rockin tekeminen pitäisi jättää teineille. Ajatus ei kenties kestä perusteellisempaa tarkastelua, mutta kaikesta huolimatta se välähtää mielessä, kun kuuntelee tältä pohjoisirlantilaisyhtyeen kappaleelta pursuilevaa kyynisyydestä vapaata joie de vivreä, jonka aikuiset harvoin saavuttavat.

Jo lapsina Iron Maiden -vaikutteisessa Vietnam-yhtyeessä musiikkiuransa aloittaneet Tim Wheeler (laulu, kitara) ja Mark Hamilton (basso) värväsivät mukaansa rumpali Rick McMurrayn vuonna 1992 ja perustivat Ashin vain 15-vuotiaina. Ei siis ollut liioittelua, kun yhtyeen varhaisten singlejen ja debyytti-EP Trailerin takakansissa luki “guaranteed real teenagers.”

Vuonna 1996 julkaistu Ashin ensilevy 1977 olikin saanut nimensä paitsi yhtyeen jäsenten suosikkielokuva Star Warsin ja ensimmäisten brittipunkpitkäsoittojen julkaisuvuosien myös Wheelerin ja Hamiltonin syntymävuoden mukaan.

Trailerilla ja 1977:llä Ash jatkoi sellaisten pohjoisirlantilaisten poppunkkareiden kuin The Undertonesin ja Stiff Little Fingersin, aloittamaa ylpeää melodisen surinapopin perinnettä. 1977:llä se osoitti kuuluvansa jäsentensä nuoresta iästä huolimatta alan mestareiden joukkoon. Albumi tursusi loistavia kappaleita (Girl from Marsin ohella), kuten singlet Goldfinger, Oh Yeah, Kung Fu ja Angel Interceptor sekä albumiraidat Lose Control ja Gone the Dream osoittivat. Ash sai tarttuvien ja iskevien popkappaleiden tekemisen näyttämään lastenleikiltä.

Albumin hienointa hetkeä on vaikea valita, mutta lopulta kultamitalin saa kaulaansa loistelias Girl from Mars, yhtyeen vuonna 1995 julkaistu läpimurtosingle. Kappaleessa yhdistyvät upean katkeransuloinen popmelodia ja räjähtävä energialataus, joka niittää altaan kaikki vastaväitteet. Sanoituksiltaan se on hiukan pikkuvanha – yhtyeen laulaja ja laulunkirjoittaja Wheeler muistelee nostalgisesti menneisyyden kultaisia päiviä ja kadotettua rakkautta hädin tuskin täysi-ikäisen syvällä elämänkokemuksella:

“Do you remember the time I knew a girl from Mars?
I don’t know if you knew that
Oh, we’d stay up late playing cards
Henri Wintermans cigars
Though she never told me her name
I still love you, girl from Mars”

Sanoitusten lähemmässä tarkastelussa paljastuu, että Girl from Marsin voisi sci-fi-elementeistään huolimatta liittää huoletta romantiikan ajan runouden kokoelmaan William Wordsworthin ja Samuel Taylor Coleridgen seuraan:



“Sitting in our dreamy days by the water’s edge
On a cool summer’s night
Fireflies and the stars in the sky
Gentle glowing light
From your cigarette
The breeze blowing softly on my face
Reminds me of something else
Something that in my memory has been replaced
Suddenly it all comes back
And as I look to the stars”

Kappaleen pienoinen teennäisyys ei kuitenkaan tunnu ärsyttävältä, vaan sympaattiselta ja riemastuttavalta. Girl from Marsissa ei ole havaittavissa mitään kyynistä tai ironista, vaan se on puhdas ja suoraan sydämestä tulvahtava yhdistelmä viattomuutta, heräävää ensirakkautta ja nostalgista kaipuuta lapsuuden lämpimiin kesäiltoihin – toki yhdistettynä tanakkaan rytmiin, ulvovaan tilulilusooloon ja valtoimenaan surisevaan särökitaraan.

Video ei ole enää saatavilla

Pistä femma pilveen, Luniz pyytää.

Tämän kappaleen tarina on ainakin minun näkövinkkelistäni tarina kahdesta kappaleesta – ne ovat alkuperäinen I Got 5 On It ja tietenkin Ruudolfin samaa taustaa käyttänyt Kaipaan vaimooni. Upotetaanpa kollektiiviset hampaamme molempiin vuorollaan.

Luniz

Alkuperäiskappaleen fraasi ”I got five on it” tarkoittaa kymmenen dollarin marihuanapussin kulujen jakamista kahteen pekkaan. Itse asiassa koko kappale on omistettu tuolle länsirannikon räpin lempiaiheelle – tötsylle, pössylle, myssylle, hampulle, hasalle, dullalle, möyhylle, pilvelle, ganjalle.

Kappaleen ilmestyessä elettiin West Coast -räpin loistokauden lopun aikoja. Parin vuoden kuluessa kappaleen julkaisusta Death Row -levy-yhtiön väkivaltainen pihtiote oli saastuttanut skenen, gangsta rapin esteettiset rajoitteet olivat tukahduttaneet luovuuden, viheliäinen Death Row -pomo Suge Knight istui vankilassa ja itä- ja länsirannikon hiphop-piirien välinen vihanpito oli niittänyt kaksi skenen suurimpiin lahjakkuuksiin kuulunutta artistia, Tupac Shakurin ja Biggie Smallsin.

Sitä taustaa vasten I Got 5 On It allaspartyvideoineen tuntuu suorastaan elegiseltä. Suurimmaksi murheeksi nousee hiukan huvittavalta vaikuttava huoli siitä, että kaverikin maksaa oman osansa henkosista.

”It’s too many heads to be poppin’ to let my friend hit
Unless you pull out the fat, crispy
Five dollar bill on the real before it’s history”

Viiden dollarin setelin! Tästä ovat 800 dollarin Grey Goose -pullot, timangiketjut, kaikenlaiset flossaukset ja muut yltiöturmellukset vielä kaukana.

Ylimääräisiä sirkustemppuja ei toki tarvittukaan, kun musiikki oli täyteläistä ja vivahteikasta kuin sivettikissan ulostamista pavuista keitetty luksuskahvi. (Nyt tarkkana: en esitä tässä, että itse musiikki olisi ns. paskaa.) Kappaleelle sen salaperäisen, elegantin yöllisen luonteen tarjoavat elementit on lainattu Club Nouveaun Why You Treat Me So Bad -kappaleesta, mutta ne on hidastettu ja muokattu tunnistettavuuden rajoille. Upeasta kertosäkeestä vastaa d-sarjalaiseksi jäänyt r&b-laulaja Michael Marshall.

Video ei ole enää saatavilla

Ruudolf

Länsirannikon kermaiseen soundiin enemmän kuin perusteellisesti vihkiytyneiden Ruudolfin ja Karri Koiran käsittelyssä tarkan markan tötsäyttelyn ylistys muuntui suloiseksi ja hauskaksi kaipuusävelmäksi vaimolle. Se on machismostaan tunnetussa räpissä tietysti paljon kiinnostavampi aihe kuin ganja – joka ei sanoitusten aiheena voi kiinnostaa juuri muita kuin teinejä ja vannoutuneimpia asianharrastajia. Etenkin Karrin säkeistöt ovat rohkean positiivista ja simppelistä asustaan huolimatta salafiksua kertomaa rakkaudesta ja siitä kuinka se saadaan kestämään.

”Mä rapistun, tukka on ruma ja mä saatan lihoo
Sun pitää vanhakin silittää mun ryppyst ihoo
…
Yhdes vartutaan ja kiinni tartutaan kun tulee huolii
Pidetää toistemme puolii
Ratkotaan pulmii, ei olla julmii
Koska siihen menee aivan liikaa puhtii”

On jokaisen oma asia, kumpaa näistä versiosta pitää parempana, mutta Ruudolfin versiossa on niin paljon kaikkea, joka tekee Ruudolf-biiseistä loisteliaita – itseironista huumoria, sydäntä, karismaattista räppäystä, itkua vaimon perään – että se ansaitsee ainakin lähteä kisaan samalta viivalta.

Varmaa on vain, että voittajaksi selviytyy Bay Area -soundia luomassa ollut tuottaja Tone Capone, jonka innoittunut tuotantojälki on suurin syy, miksi molemmat versiot kuulostavat vieläkin niin taivaallisen hyviltä.

Video ei ole enää saatavilla

Mark Linkous, kauan 1995:n jälkeen.

Muistan tarkalleen missä olin, kun Mark Linkous kuoli kuudes maaliskuuta 2010.

Muistan tarkalleen myös, miltä tuntui kuulla Sparklehorsea ensimmäistä kertaa ikinä, vain vähän sen jälkeen kun kuulin 47-vuotiaan Linkousin ampuneen itseään kiväärillä sydämeen.

Vaasalaisessa yksiössä, jossa oli välimerellinen kokolattiamatto, kuuntelin Linkousin yhden miehen yhtyeen Sparklehorsen Vivadixiesubmarinetransmissionplot-albumia läppärin surkeasta kaiuttimesta. Ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä surullisemmaksi tunsin itseni Linkousin takia.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin pidän Linkousin poismenoa edelleen itseäni eniten koskettaneena muusikkokuolemana.

Lukuisissa pikkubändeissä soittanut Linkous oli valmistellut debyyttiään Vivadixiesubmarinetransmissionplotia 1980-luvun lopusta lähtien lähinnä kotistudiossaan kasiraiturin kanssa.

Someday I Will Treat You Good oli Vivadixien kolmas sinkkubiisi, suurin hitti ja yksi levyn vanhimpia kappaleita. Siinä grungen heikot viimeiset hengenvedot sekoittuivat suorastaan wilcomaiseen alt.countryyn ja klassiseen laulunkirjoittamiseen. Lopputulosta enempää Sparklehorse ei koskaan kuulostanut aikansa mainstreamilta. Ja juuri tämän kappaleen siivellä yhtye pääsi lämmittelemään niin Radioheadia kuin R.E.M.:iä.

Tärkein rivi on avaus:

”There’s something going on around here”

Siinä Linkous sanoo puolihuomaamatta enemmän musiikkinsa surrealismista kuin pelkästään yhdestä kappaleesta. Someday I Will Treat You Good on dekadenssin ja dissosiaation välisillä poluilla hortoilevaa painajaista. Kertoja hylkää sosiopaatin tavoin naisen – joka voisi aivan hyvin olla metafora Linkousista itsestään – moottoritien varteen kuolemaan ja uskottelee pelastavansa tämän vielä joskus.

Se on suora esimerkki siitä, Sparklehorsen musiikissa on aina jotain selittämätöntä ja jäljentämätöntä sekä tekstien että sovitusten tasolla. Nauhat humisevat kuin niihin olisi tarttunut haamuja, ja lyriikoissa todellisuus vääristyy eläinmetaforiksi, joista Linkous laulaa äänellä, joka voisi särähtää sirpaleiksi minä hetkenä hyvänsä.

Mutta samalla tavalla kuin Linkousin sielunveljellä ja kaimalla Eelsin Mark Oliver Everettillä, Sparklehorsen musiikin uniikilla tavalla suodattavan suruharson läpi hehkuu aina edes hieman toivoa. Joko synkeänä optimismina, oikein sijoitettuina duurisointuina tai bändin musiikissa sielun lailla väreilevänä kauneutena.

Sparklehorseen jätti valmiin ja väistämättömän tulkintakehyksen paitsi Linkousin lopullinen kohtalo, myös hänen traaginen henkilöhistoriansa, josta toimittajat kyselivät häneltä kyllästymiseen asti. Pitkäaikaiseen masennusalhoon uponnut Linkous sammui vuonna 1996, kesken Radioheadin lämmittelykiertueen omien jalkojensa päälle 14 tunniksi. Sitä seurasi vielä sairaalassa saatu sydänkohtaus ja kolmen minuutin kliininen kuolema.

Mark Linkous lihavoi itse oman tarinansa pop-historian alihuomioiduksi tragediaksi, ja loi itselleen sen kautta myyttisen tarinan ja vieläkin vahvemman kulttimaineen. Silti Sparklehorsea kuunnellessa hukkuu kerta toisensa jälkeen empatiavyöryn alle ja toivoo, että tarinaan olisi kirjoitettu toisenlainen loppu.

Video ei ole enää saatavilla

Shaggy, kovasti paneva pehmolelu.

”What you want is some boombastic romantic fantastic lover…
Shaggy!”

YES! Shaggy! Mr. Lover lover!

Shaggy, ihanan lutunen. Tekisi mieli rutistaa Shaggya. Jos jonkun ison jamaikalaisen hassusti ääntävän körilään tässä maailmassa pystyy rinnastamaan pehmoleluun, niin Shaggyn. Pehmolelu, joka haluaa sekstailla kanssasi, nainen!

Orville Burrell eli Shaggy on humoristien R. Kelly. Likainen mies, jolle ei voi olla vihainen. Loistava Boombastic on Shaggyn oma haareminkokoamiskappale, jonka avulla myytiin Levi’s-farkkuja, muka.

Pyh! Itseään Shaggy myi. Harmi vain, että sana ”boombastic” tuo mieleen liiman. Mutta! Farkkujenkin korjaamiseen voi käyttää liimaa. Lukekaa vaikka.

Ohjeista ja tietenkin itse kappaleesta inspiroituneena kokosin viiden kohdan ohjelman: Ole oman elämäsi Shaggy! Lainaukset ovat luonnollisesti Boombasticin sanoituksesta.

1. Olet seksikäs Adonis ja tiedät sen, ja kaikkien muidenkin pitää tietää, joten kerro se!
   “With my sexual physique Jah know me well built”
   
2. Naiset pitävät eläimistä. Kerro kissastasi, koirastasi tai – vielä parempaa – käärmeestäsi.
   ”I’m just like a turtle crawling out of my shell”
   
3. Naiset pitävät kokkaavista miehistä. Kerro, että osaat laittaa ruokaa.
   ”Well you a the bun and me a the cheese
   And if me a the rice well baby love you a the peas”
   
4. Ole ytimekäs!
   ”I’ll get straight to the point like an arrow or a dart”
   
5. Vie äläkä vikise!
   ”I want your loving gal give it like you should”

Sitten vain dj:ltä toivomaan Boom-boom-boombasticia (kaikilla pitäisi olla se), ääni möreäksi ja videon muuvit kehiin. Vielä ehdit pikkujoulumarkkinoille!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vähemmän tunnettu versio, mutta videolla.

Video ei ole enää saatavilla

Rancid, asiaankuuluvasti mustavalkoisena.

Tutustuin skedepunkiin varsin myöhään, toisin kuin coolit kaverini. Green Day iski Dookien myötä, The Offspring avautui Smash-albumin avulla ja pikkusiskolta lainaamani …And Out Come the Wolves sai minut rakastumaan Rancidiin. Näinpä olin missannut The Offspringin Lepakon-keikan, ja Rancidkin oli kuulemma vain Operation Ivyn paska versio. Mutta väliäkö tuolla, kapinoivan keskiluokkaisen kakaran oli helppo hoilata kännissä Time Bombia.

”Black coat, white shoes, black hat, Cadillac
We are building a time bomb”

Myöhemmin sitten selvisi, että Lars ja Tim raakkuivat mikkiin ihan jotain muuta:

”Black coat, white shoes, black hat, Cadillac
The boy’s a time bomb”

Punk-bändiksi Rancid ei ole koskaan ollut kovin poliittinen, eikä tässäkään kappaleessa voitu pahoin muovilelujen keskellä. Nenä on juuri ja juuri viemärikannen yläpuolella, eikä käytöstä sanele nahkaan sidottu kirja vaan selviytymisvaisto.

”Like a cat 15 years old take him to the youth authority home
First thing you learn is that you got to make it
In this world alone”

Bändi on ammentanut nuhruisten asfalttiyhteisöjen elämästä vuodesta toiseen, ja onhan kundeilla siitä ihan omakohtaistakin kokemusta. Matt Freeman kyllästyi katsomaan kadulla asuneen Armstrongin hukkumista pulloon, ja ratkaisuksi perustettiin Rancid.

Time Bomb on bändin monen muun kappaleen tapaan sen verran loppuun asti tuotettu ja tehokas, ettei siitä voisi jättää mitään pois. Esimerkkinä vaikka erittäin tunnistettava neljän sekunnin alku kitarariffeineen, jossa Brett Reed paukuttaa kaksin käsin kannujensa peltejä ja naps, saman tien kappale alkaa nakuttaa tasaiseen tahtiinsa kuulija mukanaan. Kipakka tanssittaja pistää kaljat läikkymään hetken, kunnes törmää minimalistiseen kitarasooloon. Kokonaisuuden kruunaa The Slackersissä vaikuttavan Vic Ruggieron urkutyöskentely, jota ilman teos jäisi mehukatti-purkin pohjien päähän loistavasta.

Aiheensa lisäksi Time Bombissa on paljon muitakin Rancidin tavaramerkkejä, kuten kappaletta hyppyyttävä, poukkoileva basso-kuvio sekä katukollien Armstrongin ja Frederiksenin sähisemä kertosäe. Vaikka bändi on imenyt äidinmaitonsa amerikkalaisesta punkista, suurimmat keesipäiden fanituksen kohteet löytyvät 1970-luvun Englannista. Pyörivien mustien kiekkojen keskustoja ovat koristaneet ainakin kirjainyhdistelmät The Clash, UK Subs ja The Specials. Ska-vaikutteista huolimatta nelikko jätti torvet muille bändeille, keskittyen karumpaan ja riisutumpaan riehumiseen.

Itse asiassa …And Out Come the Wolves on lähes täydellinen punk-levy. Maxwellmurdereineen ja rubysohoineen se on tarttuvien ja tehokkaiden biisien perhepakkaus, jossa ei ole lähdetty pujottelemaan yksittäisiä koukkuja, vaan troolaamaan tiheällä verkolla, kaikuluotain laulaen ja talismaanit kaulassa kolisten.

Rancid erosi aikalaisistaan monessa suhteessa. Se ei syyllistynyt keskenkasvuisiin sanoituksiin, eikä pukumiesten ilmestyessä kuvioihin hypännyt ensimmäiseen kahisevalla täytettyyn sänkyyn. Bändi ei myöskään kahlinnut musiikkiaan trendien orjana tiettyyn aikakauteen, vaan kappaleet kestävät kuuntelua vielä tänäkin päivänä. Vai miten on? Saisiko Pretty Flyn (for a White Guy) sinut riehaantumaan tanssilattialle vai nousisivatko polvet kohti kattoa mielummin Time Bombin tahdissa?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Rancidin Let’s Go -albumin Motorcycle Ride -kappale alkaa tismalleen samoilla säkeillä kuin Time Bomb.

”If you want to make the move
Then you better come in
It’s just the ability to reason
That wears so thin”

Video ei ole enää saatavilla

…ja tähän sitten se vapaavalintainen ”kolme miestä ja baby” -mukaelma.

Saumakohdat ovat aina hedelmällisiä popkulttuurissa. Silloin on helppo ikään kuin myötäillä tapahtunutta mutta silti näyttää tietä sille mikä on tulossa, jos vain on tarpeeksi fiksu tietääkseen sen.

Garbage oli täydellinen grungen jälkeisen aikakauden tuote. Projektissa oli (ja on) mukanakolme tuottajasetää, jotka tietävät täsmälleen mitä nappulaa vääntää. Keulakuvakseen sedät palkkasivat itseään nuoremman Shirley Mansonin, joka tiesi täsmälleen mitä narua (vihje: se roikkuu noin 50 prosentin todennäköisyydellä sinunkin jalkojesi välissä) kiskaista.

Grunge petasi Garbagen. Olihan Butch Vig yksi suuntauksen kantavia voimia, jopa tuotti Nirvanan Nevermindin. Garbagessa olikin paljon grungea, etenkin varhaisissa singleissä: Vow, Queer ja Subhuman (joka ei päätynyt esikoislevylle) olivat kaikki virtaviivaistettuja versioita grungen ”vittu olen sekaisin” -estetiikasta. Hyvin tärkeänä erona oli vain, että laulajana oli maskuliinisen ruutupaitanarkkarin sijasta kaunis nainen, joka vielä tuntui tarkoittavan mitä sanoi. Jokainen terve alle 25-vuotias heteromies halusi tuupata Shirleytä, vaikka ei välttämättä halunnut olla paikalla enää täyttymyksen jälkeen.

Stupid Girl on kuitenkin Garbagen mittakaavassa se rohkein veto. Sen lähtiessä soimaan viimeisetkin grungen kahleet valahtavat lattialle, tämä on popmusiikkia korskeimmillaan. Kappale palauttaa kuulijan mieleen myös miten oiva sana ”stupid” on. Sitä ei voi sanoa ilman, että sylkee sanan ulos: kuinka punkia, kuinka grungea. Kuultuamme sen me kaikki tiedämme olevamme ”tyhmiä tyttöjä”, Shirleyn totalitaarisen halveksuva intonaatio määrää sen. Biisi ei kerro tyhmästä tytöstä vaan siitä, joka lausuu arvoasetelman; tämä tyttö on varmaan pantavissa, mutta kenellä on aktin jälkeen kehnoin olo?

Stupid Girl myös iskee graniittiin Shirley Mansonin roolin yhtenä harvana rockin oikeana alfa-naisena. Vaikka Garbage ei ole immuuni amerikkalaisem mustan musiikin trendeille, Stupid Girl on iso keskisormi jenkki-r’n’b:n tyttötähdille, jotka ovat nopeatempoisissa kappaleissa silkkaa feminismiä mutta slovareissa tohveleita suussaan kantavia pilluhenkareita. Tähän ei Warpaint pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Mariah on tähtisadetta.

<3 <3 <3 Mariah, tuo unelmien naapurintyttö, jonka Fantasyn kuullessani vaivun muistoihin vuodesta 1995. Kaikki oli vielä silloin niin viatonta.

Vaikka olin jo uutistenkatsomisiässä, niin mullistuksien kourissa paininut maailma näyttäytyi enimmäkseen jännittävänä ja hauskana, vaikka välillä toki ymmärsin, että jotain suurta on tapahtumassa.

<3 <3 Mariah <3, tuot mieleeni ajan kultaaman kuvasarjan:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Biisistä tehty Bad Boy Remix, jossa ODB räppää, on myös pelkkää kultaa.

Video ei ole enää saatavilla

Björk on mahtava, eikä pelkää edes hammaslääkäriä.

Army of Me lienee eniten coveroitu biisi Björkin tuotannosta, ja erityisesti metallibändit ovat kunnostautuneet rallin tulkitsemisessa. Biisi onkin otollinen uudelleenlämmittelyille: se on käytännössä pelkkää kuorrutettua basslinea, jonka päälle Björk äksyilee uhkaavasti. Ja se rumpubiitti – sämplätty Led Zeppelinin When The Levee Breaks -biisistä!

Jonnekin 1990-luvun puoliväliin asti olin vannoutunut tuhnuisen 1970-luku-progen ja kasarihevin opetuslapsi. Jo Björkin Debut-levyä tuli kuunneltua heviperttikavereilta salaa, koska tämän islantilaisen menninkäisen äänessä oli jotain koukuttavaa ja esikoislevynsä oli muutenkin mukavan utuista kujertelua. Post-levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu Army of Me putosikin jo valmiiksi otolliseen maaperään.

Biisi oli tehty jo Debut-levyn äänityssessioissa, mutta se oli päätetty laittaa sivuun myöhempää käyttöä varten – onhan biisin päällekäyvä tunnelma jotain aivan muuta kuin ensilevyn kainosteleva runotyttöily.

Björk kirjoitti tekstin veljelleen, ja sanoma on melko yksiselitteinen: lopeta jo se velliperseily, get your shit together! Ei siis ihme, että juuri metallipäät ovat kokeneet biisin tulkintansa arvoiseksi.

Ja se bassline. Simppeliydessään silkkaa Ukko Nooaa, mutta niinhän ne mieleenpainuvimmat bassokuviot tuppaavat olla. Puolet viehätyksestä tietysti tulee jo pelkästä soundista – tuosta hieman tuhnuisesta analogisynasoundista, joka lienee kerrosteltu useamman oskillaattorin epikseen tuunatuista saha-aalloista. Epäilemättä teknopioneeri Graham Masseyn (808 State) näpit ovat olleet pelissä.

Muistan, kun kiikutin Post-levyn kotiin sieltä Tavastian vieressä sijainneesta, jo edesmenneestä levykaupasta (olikos se Diskeri-niminen tuolloin?). Kun Army Of Me pyörähti käyntiin, olin myyty. On oikeastaan melko yhdentekevää, mitä Björk biisissä laulaa. Voisin kuunnella pelkästään tuota basslinea maailman tappiin asti. Enkä ole edes basisti.

Army Of Me -videolla Björk palasi tekemään yhteistyötä ranskalaisen Michel Gondryn kanssa, jonka krapulaista surrealismia huokuva video tuo mieleen Terry Gilliamin dystopisen scifi-satiirin Brazil, sieltä jostain 1980-luvun alusta. Videolla Björk kruisailee jättiläisrekalla, jonka moottorina on metallisia hampaita. Gorilla-hammaslääkäri löytää laulajattaren suusta jättimäisen timantin, ja lopussa räjäytetään nykytaiteen museo.

”Kirjoitin sen rankan ryyppyreissun jälkeen. Olin tilassa, jossa ihminen ei piittaa mistään”, Gondry on paljastanut videostaan. Itse olen aina näihin päiviin asti ollut siinä uskossa, että moinen c’est la vie -asenne tulisi ranskalaisilta luonnostaan…

Army of Me -single julkaistiin 21. huhtikuuta 1995, kaksi päivää Oklahoman pommi-iskun jälkeen, joten kunnioittaakseen kansalaismielipidettä MTV poisti videon listoiltaan ennen kuin sitä oli esitetty kertaakaan. Muistan itsekin nähneeni videosta ensin vain jonkunnäköisen saksitun version, joka loppui tekstiin ”to be continued…” juuri ennen tuota räjähdystä. Sittemmin myös sensuroimaton versio ujuttautui MTV:n videovirtaan.

Hauska huomio videosta: räjähdyksen jälkeen museon neonvalokirjaimista jäävät jäljelle vain kirjaimet ”Mu…m” – liekö islantilaisyhtye Múm napannut tästä nimensä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi onnistuneimmista Army of Me -covereista on ranskalaisen atmosfäärimetalliyhtye Klonen versio vuodelta 2010.

Video ei ole enää saatavilla

Dubstarin laulaja Sarah Blackwood liittyi sittemmin Client-yhtyeeseen.

“Your intentions as a salesman truly cush
You endeavoured as a psycho just to push
And whilst lifting and throwing to the wall
My puny structure of an ageing OAP”

Onkohan maailmassa yhtäkään ihmistä, jonka kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Dubstar? Lieneekö keskuudessamme ketään, jolla olisi koskaan ollut – tai on kenties yhä – kotonaan newcastlelaiselle triolle omistettu pyhättö päällystettynä Sarah Blackwoodin, Steve Hillierin ja Chris Wilkien kuvilla? Koristaako yhdenkään elävän olennon ihoa Dubstar-tatuointi tai farkkutakkia selkälippu?

Tuskinpa. Mutta toisaalta ehkä juuri tämä on syynä Dubstarin viehätysvoimaan. Rakensihan yhtye koko valitettavan lyhyehkön ja varhain huippunsa saavuttaneen uransa sen kartoittamiseen, miltä tuntuu, kun joutuu tyytymään elämässään kakkoslaatuun, ei edes toiseksi parhaaseen vaan hyvällä säkällä kolmanneksi huonoimpaan. Niin kamalalta kliseeltä kuin se kuulostaakin, Dubstar kirjoitti lauluja tavallisista ihmisistä, mutta sen yhtye teki harvinaisen runollisesti ja liikuttavasti – ja onneksi myös tarpeen vaatiessa yllättävän sapekkaasti.

Ilmaisultaan Dubstar oli kuin The Smithsin ja Saint Etiennen lehtolapsi. Yhtyeen soundissa oli paljon samaa kuin jälkimmäisessä ja Sarah Blackwoodin kuulosti laulaessaan kuin Cracknell-kaimansa masentuneelta pikkusiskolta, tytöltä joka mökötti huoneessaan iskemässä neuloja poikaystäväänsä esittämään nukkeen silloin kun isosisko hengaili kahviloissa flirttailemassa tarjoilijoiden kanssa. Mutta siinä missä Saint Etienne on apeimmillaankin aina huokunut jonkinlaista melankolista euforiaa, Dubstarin tekstit muistuttivat lannistuneessa sarkastisuudessaan enemmän Morrisseyn runollista paatosta.

Ironista kyllä, Dubstarin syvin olemus ilmenee parhaiten laulussa, joka ei ole heidän itsensä kirjoittama. Läpimurtohitiksi osoittautuneen Not So Manic Now’n alkuperäinen esittäjä oli yhtye nimeltä Brick Supply, joka oli suuruutena niin tuntematon, ettei edes sen nimeä kannata googlata ellei ole suunnittelemassa takan muurausta.

Laulun päähenkilönä on kotonaan pahoinpidellyksi joutunut eläkeläisnainen, joka muistelee traumaattista kokemustaan. Väkivallalle ei esitetä syytä eikä motiivia: naisen ovelle vain ilmestyi myyntimieheksi itsensä esitellyt 25-vuotias mies, joka paljastuikin psykopaatiksi. ”No reason why you chose my flat” summaa osuvasti urbaanin väkivallan satunnaisuuden ja tarkoituksettomuuden, sen kuinka oven avaaminen väärällä hetkellä voi muuttaa elämän murtamalla sen.

Kappaleen melodia on kuitenkin kaunis ja toiveikas, hyvin houkutteleva – eikä ihme, sillä sitä on ollut mukana hiomassa Pet Shop Boysin varhainen yhteistyökumppani ja New Orderin True Faithin tuottanut Stephen Hague, mies joka pari vuosikymmentä sitten tiesi kaiken siitä kuinka saada syntetisaattorit nyyhkimään. Biisin melodinen olemus onkin hedelmällisessä ristiriidassa sille ”kerrostalon monotonialle”, jota teksti ilmentää.

Vuonna 2012 olisi toki täysin mahdotonta kuvitella, että aikuisten ja varsin tavallisten ihmisten muodostama yhtye pääsisi Englannin sinkkulistan sijalle 18 hakatusta eläkeläisestä kertovalla kappaleella. Aihe tuskin myöskään houkuttelisi tosi-tv-tähtiä coveroimaan kappaletta tai David Guettaa piipahtamaan vierailulla studiossa. Not So Manic Now onkin sävelpostikortti ajalta, jolloin The Smithsin avaama ikkuna poplistoille oli vielä ammollaan; vielä 1990-luvun puolivälissä oli mahdollista tehdä musiikkia, joka kertoi ihmisille jotakin heidän elämästään, ja silti päästä listoille.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tältä kuulosti Brick Supplyn alkuperäisnäkemys. Propsit poikkeuksellisen rumasta EP:n kansikuvasta.

Video ei ole enää saatavilla

Indierockin käet, Guided by Voices.

”To everyone that says we have a drinking problem, we say: ’Fuck you’. I said it to my mom: ’I love you mother, I love you mom but fuck you’.” – Robert Pollard

Rakastettavat juopporyhmät. 1990-luvulla Daytonin Wal-mart-ketju sai varmasti huomattavan määrän tuotostaan Robert Pollardin rähinäryhmän lompakoista.

Mutta, kuten niin monesti ennenkin, tietyllä päihtymisellä on positiivinen vaikutus. 1990-luvun lopun Guided by Voices hienoissa studioissa ei yksinkertaisesti ole yhtä eloisaa kuin indierockin kaksoistornit Bee Thousand ja Alien Lanes. Joskus känni-ideat ovat oikeasti niin hyviä kuin miltä ne parin promillen kohdalla tuntuvatkin.

Alien Lanesin hittiputken alkupuolelta löytyvä Game of Pricks kuulostaakin sopivan juopuneelta ja huvittuneelta riitelijältä, keinuen hieman joka suuntaan järjettömän koukuttavan melodian ravistellessa sitä.

Koska studiotyöskentely ei toiminut tälle ryhmälle yhtään, ja oli kaiken lisäksi kallista, oli hyvä pysyä helpommissa paikoissa. Neliraituria raahattiin kellarista pesutupaan, pesutuvasta kuistille ja niin edelleen. Tätä kautta inspiraatio oli mahdollista nauhoittaa heti sellaisena kuin se ensin ilmestyi.

Joten suhinaa riittää. Game of Pricks on kuitenkin aikakautensa kevyemmästä päästä. Myöhemmin levyllä Ex-Supermodel käyttää kuorsausta tehokeinona – onnistuneesti. Toisaalta, ei sillä ole väliä miten nauhoitat Game of Pricksin suoraan ihon alle hyökkäävän riffin, se on niitä joita on hankala pilata. Ja jos saat aikaan jotain niinkin mainiota ja kestävää vain ryypätessäsi hyvässä seurassa, niin valittamisen syytä tuskin on. Vuosia myöhemmin nauhoitettu hienon studion versio ei toimi väärin sekään, mutta alkuperäisen yhtä aikaa innostunutta ja rentoa tunnelmaa se ei saavuta.

”And I never asked for the truth but you owe that to me”

Totuus on se, että tähän liittyy myös loistavaa sijoitustoimintaa. Jos olutta ei huomioida, niin Alien Lanesin nauhoittaminen maksoi noin kymmenen dollaria.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kaikista loistavista biiseistä mitä Guided by Voices on tehnyt, yksi on ylitse muiden.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Artikkelin aloittava lainaus tulee Robert Pollardin soololevyltä Relaxation of the Asshole. Se on indierockin vastine Having Fun with Elvis Onstagelle.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Vaikka Robert Pollard käyttikin kymmenen dollaria hyvin, tässä hän vittuilee Counting Crowsin Adam Duritzille raha-asioista.

http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=c6A6jPmWJ7Q

Hei, vedä mua sormesta!

Laurel & Hardy. Butch Cassidy & The Sundance Kid. Tony Montana & Manny Ribera. Eric B. & Rakim. Mahatma Gandhi & Jawaharlal Nehru. Daniel Russo & Kesuke Miyagi. James Carville & Alex Stephanopolous. Hunter S. Thompson & Ralph Steadman. Raekwon the Chef & Ghostface Killah.

Toisiaan erilaisuudessan täydentävät parit ovat hieno asia.

Raekwonin soolodebyytti Only Built 4 Cuban Linx on yksi hienoimpia Wu-Tang Clanin piiristä syntyneitä teoksia ja Criminology yksi sen ehdottomia huippukohtia. Biisi on karu. Sen säkeitä säestää äärimmäisen niukka ja pahaenteiseksi hidastettu sample The Sweet Inspirationsin kappaleesta Why Marry. Jankkaava kello takoo itsensä tajuntaan kuin Philip Glass -ostinato. Jos Kolme seppää alkaisivat yhtäkkiä kesken jouluostosten ruuhkakliimaksin takoa sitä alasintaan, se soundi olisi tässä.

Biisi alkaa de rigueur Arpinaama-lainalla, josta siirrytään hekuttamaan yhden kaikkien aikojen pahimman, 300 miljoonaa levyä myyneen pimp daddyn rahantekokykyjä. Kyseessähän on Julio Iglesias, ylellisen elämän avatari jo vuodesta 1968. Arpinaamaan palataan vielä Ghostfacen värssyssä, jossa hän heittelee porukkaa lentokoneesta. Elokuvan kohtaus, jossa vasikka nakataan helikopterista, on aika yleinen lyyrinen referenssi.

Ghostfacen osuudessa isketään korviin häkellyttävä määrä informaatiota 18 rivissä, mutta kiinnostavin kama taitaa olla hengellisyyteen ja tieteeseen liittyvää. Värssy vilisee viitteitä tieteeseen sellaisena kuin sen voi ymmärtää Wu-Tangin maailmassa, jossa käsite science pitää sisällään kaikkea verbaaliakrobatiasta kung-fu-taitoihin, uuden maailman muslimi-ideologioihin ja kristinuskoon. Kyseessä on uskomaton synergistinen keitos.

”Call me dough snatcher, just the brother for the rapture
I handglide, holding on strong, hard to capture”

Ghostface tienaa hullun paljon rahaa lyriikoillaan, mutta onnistuu myös tuomaan valoa kansalle.

”Dealing in my cipher I revolve around sciences”

Kaiken perustana on tieteellinen koodi, jota Ghostface levittää kuulijoilleen. Se on todennäköisesti amerikkalainen 5%-aate. Clarence 13X perusti myös Nation of Gods and Earths-nimellä tunnetun Five-Percent Nationin erottuaan oppiriitojen vuoksi Elijah Muhammadin johtamasta Nation of Islamista. Clarence oli aikoinaan yksi Malcolm X:n oppilaita. Nimi tulee teoriasta, jonka mukaan 15% maailman asujaimistosta tietää totuuden elämästä ja käyttää tätä tietoa sortaakseen 85% ihmisistä. 5% tehtävä on valaista sokkoina valetavat massat ja tehdä näin vallankumous. Liikkeen mukaan mustat ovat maailman alkuperäiset asuttajat ja ovat täten sivillisaation isiä (Gods) ja äitejä (Earths). Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että liike on nimennyt uudestaan alueita joissa se on vahvasti läsnä: Harlem = Mecca, Brooklyn = Medina, Deteroit = D-Mecca, New Jersey = New Jerusalem, Chicago = C-Median, Queens = the Desert, Connecticut = New Heaven (eikös 50 Cent muuttanut tänne jossain vaiheessa?), Dallas = the Sudan, jne.

”You adapt like a flashback chain reaction”

Lopuksi vielä tähdennetään, ettet todennäköisesti edes tajua kaikkea mitä hän on ilmoille heittänyt, mutta myöhemmin koet uskomattoman heureka!-elämyksen, joka saattaa muuttaa tapaasi ajatella. Läppä on sukua Bomb The Bassin Bug Powder Dustin ”hear me now, but you’ll probably catch my vibe later” -heitolle. Tai Saturday Night Liven Hans und Franz -sketsille: ”Hear me now und believe me later.”

Raekwonin värssy on tavanomaisempaa settiä, jossa puhutaan asevalinnoista (AK voittaa Macin), vaatteista (Polo by Ralph Lauren, Tommy Hilfiger), rahasta, huumeiden myymisestä, oman ja possen räppilaiffin myyttisistä Avalonin usvista (vunna 1991 julkaistu Ron G-mixtape), ruohon polttamisesta (shotgun-tyyliin)…

”Fuck rap, hip hop put me on top”

Siinä lienee hengellisin hetki. Rap on musiikkia, hip hop on elämä.

Raekwon ja Ghost toimivat parina juuri erojensa ansiosta. Rae on rento, Ghostilla päällä pysyvä etukeno. Mies on muutenkin hiukan bipolaarinen ulosanniltaan, kuten myöhemmin ilmestyneet megatonnin verran raakaa emootiota sisältävät fiilistelyt lapsuuden maisemista todistivat. Rae vetää takuuvarmasti klassista räppijuttua, Ghost pakkaa jokaisen rivin täyteen viitteitä ja leijuu itsemytologisoinnin seitsemännessä taivaassa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Hans und Franz vauhdissa.

http://vimeo.com/7595897

Dave Wyndorf kieltää sinut, beibi.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja varsinkin pop-kulttuurissa innostusta ammennetaan sieltä täältä ja surutta. Monster Magnet  pohjautuu vahvasti Stoogesin autotalliräminän ja Hawkwindin psykedeelisen jumituksen omituiselle liitolle, mainioin tuloksin. Vaikutteet on otettu suoraselkäisesti, ja yhtye on toisintanut kummankin suurimman vaikuttajansa tuotantoa perin onnistuneesti.

Mutta on siitäkin inspiroiduttu: itse Kid Rockille valkeni jossakin vaiheessa Monster Magnetin hienous ja herra laati pastissikappaleen I Am the Bullgod – referenssinä siis Monster Magnetin Bull God -maskotti, joka on edelleen selkeä sukulainen Motörheadin Snaggletooth-sikahahmolle. Kid Rockin unohtumatonta sävelmää huomionarvoisempi kunnianosoitus, etenkin käsiteltävänä olevaa kappaletta ajatellen, löytyy Astonishing X-Men -sarjakuvasta, jossa seikkailee Negasonic Teenage Warhead -niminen hahmo.

Negasonic Teenage Warhead heijastelee jo nimellään surrealistisen camp-hulluuden ajatusmallia. Toisiinsa liittymättömiä elementtejä yhdistävästä nimestä muodostuu mielikuvitusta kutkuttava haaste: tarkalleen ottaen mikä helvetin käänteisääniteiniohjus? Jos ei muuten niin, mitä lie narkoottien asiantuntijana tunnettu Dave Wyndorf, Monster Magnetin sielu, nappaillut tämän keksiessään.

Wyndorfin tapa kuorruttaa aivoituksensa kummallisiin sanamuotoihin ja arvaamattomiin teemoihin verhoaa korkealentoisen hämmennyksen kaapuun myös Negasonic Teenage Warheadin sanoitukset. Toaztedin haastattelussa Wyndorf on valottanut biisin kumpuavan aikalaisilmiö grungesta. Flanellipaitaiset supertähdet tuntuivat hänestä hämmentävän negatiivisilta ja vaikuttivat lähinnä vihaavan sitä mitä olivat: grungemuusikoita. Mikä ettei, käyhän tuo kuvioon.

“Shut me off ’cause I go crazy with this planet in my hands”

Dave Wyndorf on myös nero laatimaan pöllyisimmänkin kuulijan laajentuneeseen tajuntaan painuvia iskulauselmia. Tälle tehokkaalle one-liner-perustalle hän on rakentanut suuren osan kappaleidensa avaruudellisen mielikuvituksellisista sanoituksista. Niitä on helppo karjua täysin palkein mukana.

“I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
I will deny you
I will deny you baby
Yeah yeah, yeah, wow”

Vuonna 1980-luvun lopussa perustetun Monster Magnetin uran kaikkein usvaisimmat ajat olivat tässä vaiheessa jo takana. Wyndorf ei enää meuhkannut käärmetansseista tai dinosaurustyhjiöistä tai määkinyt puolituntisten happojumitusten usvassa tyystin sekavia kuin minareettiin teljetty lammas. Tai ainakin mukaan oli jo saatu rutkasti muutakin.

Jotakin tästä aiemmin äärimmäisen sankasta ja kirjaimellisesti hapokkaasta huurusta on suodattunut myös Negasonic Teenage Warheadiin, ja juuri tämä utuinen elementti tekee siitä kiinnostavan. Silti kappaleen iskevyys on vähintäänkin napakka ja yhtyeen pop-sensibiliteetti kukkeimmillaan: mukana on tarttuva melodia, mainio poljento, kivasti jyrisevät kitarat sekä sopivasti vaaran ja kapinan tuntua. Ja psykedeelinen video.

Jos kappaleen sanoitukset verhotusti kommentoivat grungea, niin käy myös musiikillisesti. Biisi pelaa samalla dynamiikalla kuin flanellirock: hiljaa-lujaa-hiljaa, mutta kääntää asetelman päälaelleen. Säe kajahtaa ronskisti, mutta kertosäe seestyy psykedeelisesti liiteleväksi phaser-rämpytykseksi. Kappale sekoittaa silti pakkaa edelleen: oikeastaan on hankala ottaa selvää, mikä osa tarkalleen ottaen on kertosäe. Avaruudessa ei noudateta suoraviivaista metsurilogiikkaa.

Negasonic Teenage Warhead lienee Monster Magnetin suurin hitti, ainakin se oli siihenastisen uran menestyksekkäin tekele. Mutta kohtalaisesta menestyksestään huolimatta bändi oli oikeassa paikassa mutta väärään aikaan.

Stoner rock oli vasta tulossa, ja vaikka toinen pioneeri Kyuss puski auki omaa latuaan, perässähiihtäjät ja laajempi vaihtoehtoyleisö olivat vielä liian häikäistyneitä Amerikassa grungen ja Euroopassa brittipopin suosiosta. Mutta koska metalli oli syösty 1990-luvun puolivälissä musiikkimaailman jätekuiluun, Monster Magnet kelpasi useille ärhäkän rockin ystäville sopivaksi korvikkeeksi.

Grungen aikakaudella psykedeelisesti rockaava ja turhan homeisesti pörisevä mekastus ei oikein uponnut suuriin massoihin, vaikka niin melkein kävi. Ainakin sumuisempaan retroilmaisuun ihastuneille Monster Magnet oli suuri pelastaja ja monelle myös portti pölyisten jumitusbändien maailmaan. Bändin avaruudellinen jytistys on kestänyt aikaa paremmin kuin useiden aikalaistensa – ja on sitä suosiotakin herunut, tosin lähinnä kestävää kultti-sellaista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kid Rockin myötähävettävä rapmetal-näkemys Monster Magnet -soundista on saastetta aivoille.

Video ei ole enää saatavilla

Tiedättekö sen painajaisen, jossa huomaa olevansa alasti julkisella paikalla?

”I can’t get no sleep
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY
TYN TYN DIDIYNTYN DIDIYNTYN  TYN TYN TYY TYY”

On päivänselvää, ettei synakuvion ”sanoittaminen” ole hyvä idea. On myös päivänselvää, että Britanniassa oli 1990-luvun alussa kova huumeskene. Vähemmän yllättäen Britanniassa oli 1990-luvulla myös mielettömän kova noste elektronisella tanssimusiikilla. Ei liene sattumaa, että Faithlessin hitti Insomnia yhdistää nämä kaksi asiaa sekä musiikillisella ja epäilemättä myös käytännön tasolla.

Kappale kertoo tiettyjen substanssien aiheuttamasta unettomuudesta, johon saa apua käyttämällä vähän lisää muita substansseja. Sekakäyttö ei kuitenkaan ole ainoastaan parasta ikinä, siinä on myös huonoja puolia.

Musiikillisesti alkuperäinen albumiversio perustuu vahvasti biisin kliimaksiin, jonka ylle jo oivallisesti siteerasin. Pulputtavan ja melko unohdettavan esi-intron jälkeen vaihdetaan lajia ja päästään kappaleen varsinaiseen introon. Päihteitä, kuivunut peruna jääkaapissa ja hitto vie, unikaan ei tule, yhyy. FLASHBACK! Päässä lähtee soimaan nerokas synamelodia, muistikuvat vievät kolkkoon tehdashalliin, jossa värivalot vilkkuu ja ihmiset tanssivat hikisinä kylki kylkeä vasten. REIVEISSÄ TAAS!

Insomnian kliimaksin synamelodian nerokkuutta jaksaa ihmetellä kerrasta toiseen. Se pistää tekemään hölmöjä asioita, kuten kirjoittamaan melodiaa auki foneemeiksi ja laulamaan sitä ääneen. Tanssilattialla efekti on yhtä voimakas eikä kanssaihmisten myötähäpeän tunne varmasti yhtään vähäisempi: ”Kattokaa jäbät, pakko soittaa ilmasynaa! TYN TYN DYDYNTYN DYDYNTYN TYN TYN TYY TYY…” Tästä, jos mistä, tunnistaa klassikon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ehkä alkuperäistä jopa parempi – tai ainakin tanssilattialla paremmin toimiva versio – on biisistä julkaistu Monster Mix. Kaksi kliimaksia on enempi kuin yksi!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus2!

Biisistä tehtiin myös lyyrisesti ja pituudellisesti raiskattu radioversio, josta on olemassa musiikkivideokin.

Video ei ole enää saatavilla

Martina Topley-Bird ja Tricky, jota ottaa totuttuun tapaan päähän.

Adrian Thawsin lapsuus ei ollut ihanteellinen. Isä häipyi ennen kuin poika parkaisi ensimmäiset vokaalinsa vuonna 1968. Äiti teki itsemurhan Adrianin ollessa neljävuotias. Repaleisen nuoruuden läpi vaellettuaan Adrian loi sisäiselle maailmalleen sanansaattajan. Syntyi Tricky.

Hetken Tricky viihtyi osana Massive Attackiksi inkarnoitunutta kaveriporukkaa, kunnes vuonna 1995 oli aika purkaa passiot omalla nimellä. Debyyttilevyn tekniseen tukeen palkattiin The Cure -yhteyksissä ansioitunut Mark Saunders, jonka rooli muuttui Trickyn kotistudion katkussa ennemmin tuottajaksi.

Jossain vaiheessa Maxinquaye-levyn sessioita Tricky keksi coveroida Public Enemy -klassikon Black Steel (In the Hour of Chaos). Tulkinta oli lopulta neljäs singleksi irrotettu helmi Maxinquayelta.

Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1988. Se on kertomus mustan aseistakieltäytyjän vankilapaosta.

“They wanted me for their army or whatever
Picture me giving a damn I said never
Here is a land that never gave a damn
About a brother like me and myself
Because they never did”

Kappaleen loppupuolella Chuck D päästää kylmäverisesti päiviltään myös naispuolinen vanginvartija. Tricky ei mene niin pitkälle, vaan antaa pahaenteisen aikeen päättää versionsa:

“I got a raw deal, now I’m lookin for the steel”

Trickyn tapauksessa sanat asettuvat tyystin toiseen valoon, ne kun tulkitsee hänen tuolloinen tyttöystävänsä Martina Topley-Bird. Martinan heleä tulkinta on totaalisen väärässä paikassa, mikä ei ole ihme, kun 19-vuotias neitokainen ottaa tulkittavakseen mustan nuorukaisen vihaa tihkuvan tilityksen.

Nurinkurisuus ei ole pelkästään huvittavaa: tajuaako neito yhtään mistä on kysymys – aseista, uhkauksista, sorrosta? Taustalla kalkattaa jatkuvasti aggressiivinen perkussio kuin viestittääkseen, että nyt on leikki kaukana.

Topley-Birdin improvisoi epätodellista fiilistä huokuvan laulumelodiansa lennosta ja onnistui niin hyvin, että Tricky ja Saunders käytännössä rakensivat kappaleesta aarrekammion vokaaliraidan ympärille. Olipa kyseessä satumainen onni, Trickyn ja Martinan mystiset henkilökemiat tai korkeampi johdatus, oli lopputulos upea, ja Tricky varmasti onnitteli hiljaa itseään onnistuneesta muusavalinnasta.

Siinä missä Public Enemy höysti klassikkoaan Isaac Hayesin ja Stevie Wonderin klassikoista lainatuilla aineksilla, oli Trickyn kollaasin ensimmäinen rakennuspalikka kehnolaatuinen pätkä A.R Rahmanin Rukkumani Rukkumanista, jonka hän oli saanut kasetilla Intiassa asuvalta ex-anopiltaan. Jostain oli käsiin eksynyt myös kitarasample, joka täytyi – tietenkin – kääntää Trickyn vaatimuksesta takaperin.

Rytmiluuppi, kitarapätkä ja intialaissample olisivat itse asiassa riittäneet Trickylle. Saunders katsoi kuitenkin parhaaksi kysyä vierailemaan FTV-nimisen manchesterilaisbändin, joka murtautuu biisiin sisälle tavalla, joka tulee aina varkain. Särökitara ei ole maailman omaperäisin juttu, mutta eskaloi Black Steelin herkäksi tiivistyneen asetelman silmänräpäyksessä.

Tekstiä lukuun ottamatta Trickyn Black Steelillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä Public Enemyn biisin kanssa. Se on hieman samanlainen ”cover” kuin vaikka Tori Amosin Strange Little Girlsin mukaelmat. Hämmentävintä siinä onkin, kuinka täysin eri alkuperästä kaivetut raaka-aineet reagoivat toistensa kanssa. Tarinan aloituskohta, militanttien newyorkilaisräppärien hyytävä julistus, jää pelkän referenssikohdan rooliin.

Mutta Tricky onkin luonnonlapsi. Ja luonto on järjetön, arvaamaton ja villi paikka.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Videolla Chuck D:n pakomatka ei mennyt ihan putkeen.

Video ei ole enää saatavilla