Vesiputouksia on turha jahdata, tiesi TLC.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksästoista osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Elastican Connectionista kuullaan Spotify-rajoituksista johtuen Vitamin String Quartetin jousikvartettitulkinta.

NRGM Popklassikot Top 30

1. TLC – Waterfalls
2. Jeff Buckley – Last Goodbye
3. Oasis – Supersonic
4. Warren G – Regulate (feat. Nate Dogg)
5. Blur – Girls And Boys
6. Beck – Loser
7. Beastie Boys – Sabotage
8. Portishead – Sour Times
9. Weezer – Buddy Holly
10. Nine Inch Nails – Closer
11. Green Day – Basket Case
12. Edwyn Collins – A Girl Like You
13. Suede – New Generation
14. Prodigy – Poison
15. Underworld – Dark & Long
16. Soundgarden – Black Hole Sun
17. Morrissey – The More You Ignore Me, The Closer I Get
18. Pavement – Gold Soundz
19. Vitamin String Quartet – Connection (alkup. Elastica)
20. Urge Overkill – Girl, You’ll Be a Woman Soon
21. Nick Cave & The Bad Seeds – Red Right Hand
22. The Jesus & Mary Chain – Sometimes Always
23. The Offspring – Come Out and Play
24. Sparks – When Do I get to Sing ”My Way”
25. Bruce Springsteen – Streets Of Philadelphia
26. Manic Street Preachers – Faster
27. Stone Temple Pilots – Interstate Love Song
28. The Notorious B.I.G. – Juicy
29. The Stone Roses – Love Spreads
30. Bomb The Bass – Bug Powder Dust (feat. Justin Warfield)

Kuuntele soittolista tästä.

TLC vasemmalta: T-Boz, Left Eye ja Chilli.

Kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän tyttöbändin suurin hitti on aikansa keskeisiä anthemeita: popkappale, joka kiteyttää itseensä paljon 1990-luvun alkupuolen peloista ja epävarmuuksista niissä ghettoissa, joista Tionne “T-Boz” Watkins, Lisa “Left Eye” Lopes ja Rozonda “Chilli” Thomas ainakin esittivät tulevansa.

Waterfalls on laulu huippujen hamuamisesta. Sen symboliksi sopii hyvin crack-kivi, joka oli tuolloin ollut jo pitkään mustien lähiöiden tärkein kauppatavara. Kivi oli ja on todellinen ghettounelma: valkoisesta juppitaivaasta, jauhemuotoisesta kokaiinista muotoiltu kömpelö möykky, johon on ympätty etyylieetterin sijasta tavallista ruokasoodaa. Tällä kulut pysyvät kurissa, ja pienen kiven saat katukaupasta muutamalla dollarilla.

Crack-piipun kautta imetty taivas on lyhyt ja epätasainen, mutta se on parasta, mihin kaduilla elävällä ghettonuorella on eväitä. Oma vesiputous, josta nauttia, kunnes kanootti räsähtää pohjaan.

Crack on myös ennen kaikkea mustien amerikkalaisten huume (vaikka käyttäjistä suurin osa onkin valkoista valtaväestöä). Waterfallsia täytyykin lähestyä rotuaspektista, kappaleena, joka kertoo jotain olennaista Yhdysvaltain mustasta kansanosasta. Ryhmästä, joka edustaa 15 prosenttia maan koko väestöstä. Ryhmästä, jota on lainsäädännöllä sekä asunto-, sosiaali- ja huumepolitiikalla aidattu 1950-luvulta lähtien punakynällä rajattuihin asuinalueisiin, suurten asutusalueiden laitamille, kauas yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenoista.

Näistä lähtökohdista sosiaaliset tikapuut ovat kohtuuttoman pitkät ja huterat. Urahuippu voidaan saavuttaa lähtemättä omaa kotikadun kulmaa pidemmälle. Huipulla myös tuulee tavalla, johon TLC:n levyjä ostanut MTV-väki ei varmasti saanut mitään suoraa kosketuspintaa. Viidakon lait, ja pöheikön keskellä amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan muovaamia vesiputouksia, jotka päätyvät aina äkkipysähdykseen.

Waterfalls ja siihen tehty ikoninen video kertaavat kaksi ihmiskohtaloa. Ensimmäinen esittää nuoren huumediilerin, joka äitinsä protestoinnista huolimatta tienaa elantonsa kadunkulmassa. Lopputulos: nappi rintaan, ja äiti vierelle itkemään. Toisessa HIV-positiivinen nainen harrastaa suojaamatonta seksiä ja levittää sairauttaan ympärilleen. Alaspäin suuntaava kierre on liian voimallinen, jotta vauhtia kannattaisi edes yrittää hidastaa.

Tarinat asettuvat osaksi sitä jatkumoa, jossa lähiöiden todellisuutta tuotiin valtavirran musiikkiin ja televisiokanaville. Ehkä olennaisinta on, että TLC:ssä kyse oli kolmesta naisesta. Tähän asti katugangsterien maailma oli ollut etupäässä miehistä, sarjakuvamaisena nähtyä pyssyjen paukuttelua, jossa naiset edustivat samanlaista motiivia kuin huumenyssäkkä, setelinippu tai ysimillinen. Sitten tuli TLC ja myi yli 50 miljoonaa levyä.

T-Boz, Left Eye ja Chilli oli helppo kuvitella Harlemin kasvateiksi. Yhtä helppoa oli päästä sisälle heidän musiikkiinsa, joka tuntui ensimmäistä kertaa tarjoavan naisäänen siihen todellisuuteen, josta Waterfallskin kertoo. TLC:n kohdalla on puhuttu naisten voimauttamisesta. Termi ei toki ole ongelmaton – nykiväthän trion naruja ja rahahanoja koko 1990-luvun ajan miehet ja miesten vetämät levy-yhtiöt – mutta kontekstissaan vuoden 1994 lopulla julkaistu CrazySexyCool oli parasta, mitä musta populaarimusiikki olisi voinut toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tuoreen coverin musiikkivideolla T-Boz ja Chilli antavat hyväksyntänsä Step Up -henkiselle brittiversiolle, jonka Rihannaa ja Pinkiä apinoivat esittäjät olivat taaperoikäisiä Waterfallsin ilmestyessä.

Video ei ole enää saatavilla

Jeff Buckley – kaunis mies.

Harvojen muusikkokuolemien ajatteleminen koskettaa minua todella. Janisien ja jimien poismenoista on niin kauan, että kuoleman synnyttämä myytti on kietoutunut olennaiseksi osaksi heidän taiteensa tenhovoimaa. Kurtien ja amyjen menehtymiset saattoi puolestaan ennustaa jo hyvissä ajoin nopean elämäntavan, päihdekäytön ja mielenterveysongelmien perusteella.

Mutta mikä olisi valmistanut käsittelemään Jeff Buckleyn kuoleman vuonna 1997? Tapaturmaisen hukkumisen päihteettömässä tilassa, Led Zeppelinin soidessa kaiuttimista Wolf-joen rannalla Memphisissä, jossa Buckley odotti bändiään levyttämään toista pitkäsoittoaan. Mikä selittäisi onnettomuuden epäoikeudenmukaisuuden?

Jeff, kuuluisan folk-muusikon Tim Buckleyn poika, ehti elinaikanaan julkaista vain yhden kokonaisen albumin, Gracen. Siinä missä kuolemansyyntutkija, Memphisin poliisi ja Buckleyn perikunta halusivat heti demystifioida Buckleyn hukkumiseen johtaneet tapahtumat, loi tekijänsä kuolema Gracelle legendan hohdon, jota kukaan ei voi himmentää.

Objektiivisesti tarkasteltunakin Grace kuuluu kaikkien aikojen parhaiden rock-levyjen joukkoon. Se on 1990-luvun alternative rock -estetiikan romanttisin ilmaus. Cohen-cover Hallelujah nousi vielä 2000-luvulla yhden teini-ikäluokan viralliseksi viiltelyhymniksi televisiosarja O.C.:n myötä. Ennen kaikkea on kuitenkin muistettava kappaleet, kuten Grace, Lover You Should’ve Come Over, Mojo Pin – tai Last Goodbye. Ne jättivät Buckleysta kuvan omaleimaisena biisinkirjoittajana, jonka mieltymykset vaihteleviin kappalerakenteisiin, toistuvasti varioivaan kitaransoittotapaan ja itämaisiin kulttuureihin yhdistyivät hänen työssään ainutlaatuisella tavalla.

Toisaalta palaamiseni pitkän ajan jälkeen Gracen pariin paljasti myös, että aika on onnistunut nakertamaan siitä aavistuksen sieltä täältä. Erityisesti sen kitarasoundit, clean-kanavan sointi tai tiettyjen pedaalien käyttö sitovat sen vahvasti 1990-luvun alkupuoleen. Sillä on yhtymäkohtansa Seattlen skeneen. Ei olekaan yllättävää, että Chris Cornell oli Buckleyn hyvä ystävä ja valvoi tämän jäämistöistä kootun My Sweetheart The Drunk -albumin kokoamista. Myös Gracen äänteellinen aikalaisuus vaikkapa Pavementin tai Smashing Pumpkinsin kanssa on ilmeistä, vaikkei se tyylilajeiltaan kuulu Eternal Life -kappaletta lukuunottamatta samoihin lokeroihin. Kuluneet 18 vuotta ovat vain tartuttaneet ainutlaatuisena pitämääni levyyn geneerisyyden leiman, jota en muistanut sillä olevan.

Syy, jonka vuoksi Grace kaikesta huolimatta nousee omaleimaisena esiin muiden aikansa rock-levyjen joukosta, on Jeff Buckleyn lauluääni. Se on ikuisesti virheetön, jäljittelemätön, äärimmäisen monipuolinen ja riipaisevan kaunis. Se on ääni, jonka tallentuminen Gracen 11 raidalle tekee siitä mestariteoksen, jonka olisi pitänyt saada jatkoa.

Last Goodbye sopii kappalevalintana juttusarjaamme hyvin, sillä se on albumin kappaleista popein. Se on tekstiltään runollinen laulu eroamisesta, kaipuusta ja rakkaudesta. Buckleylle tyypillisesti sillä on kuitenkin popbiisiksi erikoinen rakenne. Alun intro-häly, hieno bassoriffi ja selkeä ensimmäisen osan alkupolkaisu valmistavat odottamaan perinteistä ABAB-jaottelua, mutta toisin käy. On jousien rikkaaksi muuttavia välisoittoja, särmempää paluuta pääriffiin, laulumelodian muunnelmia ja:

”Kiss me, please kiss me
but kiss me out of desire, babe
and not consolation”

Buckleyn ääni ja persoona särkyvimmillään, kauneimmillaan ja rakastettavimmillaan. Aivot täyttyvät dopamiinilla ja näkökenttä muuttuu purppuraiseksi. Tekee mieli halata.

Neljän minuutin ja 35 sekunnin jälkeen kupla puhkeaa ja elämän epäreiluus palaa mieleen. Tuntee itsensä onnettomaksi. Muistaa kauniin, androgyynisen miehen, varpusen Memphisissä, painumassa Wolf-joen harmaan mainingin alle. Whole Lotta Love kaikuu surullisesti tyhjällä rannalla, alkukesän illassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Buckley osoitti uransa lukuisilla live-tallenteilla, muun muassa tällä köyhän miehen MTV Unplugged -videolla, että hänen äänensä kantoi studion ulkopuolellekin.

Video ei ole enää saatavilla

Liam (keskellä), Noel (oikealla) ja… niin.

Huhtikuussa 1994 brittipop-kuume nousi. Suede ja Blur olivat jo edellisvuonna esitelleet musiikillista kaavaa, joka upposi erityisesti brittiläisiin musiikinkuluttajiin. Mutta nyt oli uuden bänditulokkaan vuoro yrittää. Creation Records oli signannut kahteen rääväsuuhun, Liam ja Noel Gallagheriin, henkilöityvän kokoonpanon. Yhtyeen nimi oli Oasis.

Debyyttisingle Supersonic kiteyttää niin hyvässä kuin pahassa kaiken oleellisen manchesterilaisyhtyeestä. Se sisältää kaikki elementit, joita yhtye kierrätti vuosien ajan kappaleesta toiseen.

Noel Gallagherin yksinkertaiseen, mutta tarttuvaan sävellykseen kirjoittama sanoitus on suurimmaksi osaksi silkkaa hölynpölyä. Tekstistä löytyy kyllä keskenään rimmaavia sanoja, mutta ei juurikaan järjellisiä merkityksiä. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin säkeistöjen ensimmäiset rivit:

“I need to be myself, I can’t be no-one else”

”You need to be yourself, you can’t be no-one else”

Nuo naiivit toteamukset ovat Oasiksen ohjelmanjulistus.

Gallagherin veljekset olivat pienituloisesta perheestä Manchesterin paskaisesta lähiöstä. Ei heillä ollut muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä autovarkaiksi tai tarttua sähkökitaraan ja perustaa bändi. Levytyssopimus Creation Recordsin kanssa voisi olla heidän oikotiensä parempaan elämään.

Nuo säkeistöjen ensimmäiset rivit ovat merkityksellisiä myös siitä syystä, että yhtye palasi niiden temaattiseen sisältöön uransa aikana useita kertoja. Esimerkiksi reilu vuosi myöhemmin ilmestyneen (What’s the Story) Morning Glory? -levyä ennakoineen Roll With It -singlen sanoitus on muovailtu samasta itsepäisestä ylpeydestä kuin Supersonicin teksti.

Supersonic esittelee myös Liam Gallagherin laulumaneerin. Kappaleella hänen tapansa venyttää rivien viimeisiä sanoja kuulostaa vielä luontevalta, mutta vuosia myöhemmin se muuttui persoonallisesta piirteestä rasitteeksi.

Supersonic tiivistää alle viiteen minuuttiin yhtyeen vahvuudet. Ei siis mikään ihme, että biisi kulki bändin liveseteissä viimeiseen saakka. Oasishan hajosi vuonna 2009.

Nelisen kuukautta Supersonicin ilmestymisen jälkeen Oasis julkaisi debyyttialbuminsa Definitely Mayben. Se nousi suoraan brittilistan kärkeen. Supersonic oli lähtölaukaus yhtyeen kokaiininhuuruisille sekoiluille.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Noel Gallagher on Supersonicista niin ylpeä, että hän on esittänyt sitä keikoillaan vielä Oasiksen hajoamisen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Warren G, aikansa Aleksanteri Suuri.

George Washington ja markiisi de Lafayette. Aleksanteri Suuri ja Hefaistion. Warren G ja Nate Dogg. Ihmiskunnan historia on täynnä parivaljakkoja, jotka ovat jääneet kollektiiviseen tajuntaamme symboleina jostakin suuremmasta kuin vain omasta olemassaolostaan. Toiset ovat kunnostaunuteet kansalaisoikeuksien esitaistelijoina, toiset yhteiskunnan sääntöjen rikkojina tai oman alansa mestareina. Jotkut ovat tulleet tunnetuiksi vain koska heillä oli unelma, jota he tavoittelivat haastaen kaikki sen unelman tielle asettuneet.

Teot ja tunnettuus eivät aina käyneet käsi kädessä ja toinen parivaljakon osapuolista saattoi saada enemmän mainetta kuin toinen, esimerkiksi korkeamman asemansa tai ihan vaan paremman ulkonäkönsä ansiosta. Tärkeää oli kuitenkin se, että kaikesta maineesta, mammonasta, suurista teoista ja oman osaamisensa mestaroinnista huolimatta nämä parivaljakot säilyivät ystävinä läpi aikojen.

Kun George Washington johti joukkojaan Yhdysvaltain vapaussodassa, hän ystävystyi vapauden ja tasavaltalaisuuden ihanteita Yhdysvaltoihin seuranneen ranskalaisen markiisi de Lafayetten kanssa. Vain 19-vuotiaasta markiisista tehtiin Yhdysvaltain vapaussodassa itsenäisyyttä tavoitelleiden joukkojen kenraalimajuri, ja tämä teki sotataidoillaan ja terävyydellään vaikutuksen Washingtoniin. Sotimisen ohella Lafayette muun muassa varoitti Washingtonia tämän syrjäyttämiseen tähdänneistä poliittisista juonitteluista. Hän oli siis Washingtonille sekä ystävä, että ammattiveli, joka seisoi tämän rinnalla vaikeina aikoina.

”So I hooks a left on 21 and Lewis
some brothas shootin’ dice so I said ’Let’s do this’
I jumped out the ride, and said ’What’s up?’
some brothas pulled some gats so I said ’I’m stuck'”

Regulaten alkumetreillä Warren G on lirissä. Noppaa heittämään pyrkinyt kertojamme joutuukin ryöstön kohteeksi. Aseet ovat jo esillä, mutta viime hetkellä paikalle ratsastaa teräsratsullaan hänen ystävänsä, Nate Dogg. Aivan kuten Washington voi luottaa Lafayetteen, voi Warren luottaa Nateen.

Warren:

”They got guns to my head
I think I’m going down
I can’t believe this happenin in my own town
If I had wings I would fly
Let me contemplate
I glanced in the cut and I see my homey Nate”

Nate:

”Sixteen in the clip and one in the hole
Nate Dogg is about to make some bodies turn cold
Now they droppin and yellin
It’s a tad bit late
Nate Dogg and Warren G had to regulate”

Ja se vapaus, jota Washington kumppaneineen Amerikan Yhdysvalloille tavoitteli. Se amerikkalainen ideaali, jossa ihminen toteuttaa itseään yksilöna ja pyrkii nauttimaan elämästä omien kykyjensä maksimiin asti, sitä jos mitä tämä rap-seikkailu henkii alusta loppuun. Kun ryöstö on ohi, etsivät Warren ja Nate käsiinsä kaunottaret, jotka Nate oli aiemmin ajelullaan bongannut. Kertomus saa onnellisen lopun.

”Just like I thought
they were in the same spot
in need of some desperate help
The Nate Dogg and the G-child
were in need of something else
One of them dames was sexy as hell
I said ’ooo I like your size’
She said ’my car’s broke down and you seem real nice
would you let me ride?’
I got a car full of girls and it’s going real swell
the next stop is the Eastside Motel”

Ok, myönnetään, ettei Washingtonin tai Lafayetten ajatus vapaudesta ehkä tarkoittanut pyssyjen paukuttelua ja mimmien metsästämistä, mutta vapauden olemukseen kuuluu yksilön kyky määrittää se uudelleen, päättää itse omat sääntönsä ja pelata niiden mukaan. Washingtonilla oli sitä paitsi orjia, joten hänellä ei olisi varaa moralisoida sankareidemme peliliikkeitä.

Kuten visionääreillä on tapana, Warren G ja Nate Dogg eivät lopeta kertomustaan vaikka varsinainen tarina on jo viety päätökseen. E-hei, nyt ollaan tekemässä historiaa. Kuten Aleksanteri Suuri kulki Hefaistionin kanssa kohti tuntemansa maailman äärirajoja, kulkee Warren G Nate Doggin kanssa kohti vielä vuonna 1994 tuoreen G-funkin ydintä.

Aleksanteri valloitti Persian ja osan Intiaa häviämättä taistelun taistelua ja hänen luottoystävänsä Hefaistion seurasi hallitsijan rinnalla taistelusta toiseen. Sotilasuransa ohella Hefaistion oli diplomaatti ja insinööri, joka Aleksanterin lailla harrasti filosofisia pohdintoja ja unelmoi krekkalaiset ja persialaiset yhdistävästä suurvallasta. Häntä ja Aleksanteria voidaan siis pitää kaikinpuolin monilahjakkuuksina, joilla oli keskivertopulliaisia enemmän näkemystä siitä, miten maailman tulisi maata.

Warren G ja Nate Dogg ovat G-Funkille samaa mitä Aleksanteri ja Hefaistion ovat antiikin Kreikalle ja Persialle. Kun seikkailut ja taistelut on käyty läpi, kun nopanheittäjien rinki on ajettu pakoon kuin Dareios III Issoksen taistelussa ja neidit hurmattu, on aika kertoa uudesta ajasta, jota on turha tulla haastamaan. Ajasta, jossa soundi on viileä ja pilveä palaa kovemmin kuin kellään.

”If you know like I know
you don’t wanna step to this
It’s the G-Funk era
funked out with a gangsta twist
If you smoke like I smoke
then you high like everyday
And if your ass is a buster
213 will regulate”

Warren G:n Regulate ei ole vain kappale. Se on eeppinen kertomus vapaudesta, uuden aikakauden suunnannäyttäjinä toimimisesta ja ystävyydestä, joka kestää läpi aikojen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Regulaten soundin viileys selittyy suurilta osin Michael McDonaldin I Keep forgettin’ -kappaleesta poimitulla järjettömän sulavalla samplella.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – girls not included.

“Girls who are boys
Who like boys to be girls
Who do boys like they´re girls
Who do girls like they´re boys”

Ja otetaanpa sama myös kotimaisella: Tyttöjä, jotka ovat poikia, jotka haluavat poikien olevan tyttöjä, jotka duunaavat poikia niin kuin ne olisivat tyttöjä, jotka duunaavat tyttöjä niin kuin ne olisivat poikia.

Sekaisin? Se oli varmasti Damon Albarnin tarkoituskin, sillä väittähän Girls & Boys siitä, kuinka rakkaudesta oli tullut peräti vainoharhaista ja ilmeisen mutkikasta.

Mutta loppujen lopuksi kappale antaa kuitenkin hyväntuulisen synninpäästön: ei sen niin väliä, ketä rakastaa, kunhan rakastaa.

”Always should be one you really love”

Kaunis ajatus. Hieno laulu.

Ei ihme, että jopa Thom Yorke on ilmaissut kateellisuutensa siitä, ettei kirjoittanut tätä elämäniloa pulppuavaa pophelmeä.

Itselleni se on Blurin uran huippuhetki, kappale jonka kuullessaan ei voi hymyilemättä. Eikä muistelematta sitä, kuinka rakkaus todella oli 1990-luvulla pirun mutkikasta.

Video ei ole enää saatavilla

Beck Hansen.

Jos ei tullut vielä selväksi, sanotaan se vielä kerran: 1990-luvun ainoita sankareita olivat väliinputoajat.

Aikuistunut X-sukupolvi tiesi paremmin, se oli joutunut jo nielemään kaiken. Heidän kantapäässään roikkuvat varttuivat maailmaan, jossa kaikki arvot oli kuopattu. Televisio tarjosi vertaistukea: termi ”Sick Sad World” ei ollut mitään parodiaa, se oli todellisuutta. Richard Linklaterin elokuva Slacker tiivisti harhailun yhteen pakettiin. Clerksin Dante ja Randal tiesivät parhaiten. He olivat kuin isoveljiä.

Ei perhearvoja, ei kaanonia, ei ideologioita. Kulttuurikotien kirkasotsaiset pennut kenties jaksoivat vielä jauhaa Marxista. Tässä kuitenkin oli sukupolvi, joka oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa politiikkaan. 1980-luvun nuoret olivat saaneet kokea Reaganin ja Thatcherin hallinnot. Nyt vallassa oli pelkkiä munattomia arvoliberaaleja, jotka olivat ihan okei, mutta eihän niitä vastaan ollut mitään mieltä kapinoida. Kuin kaiken huipuksi tuo velmu St. Albionin kirkkoherra Blair jopa lähti kaveeraamaan brittipoppareiden kanssa.

Eikä syy ollut yksin 1990-luvussa. Tässä niitettiin viimeisen puolen vuosidadan viljaa ja musiikilla oli osansa trauman avaamisessa. Ehkä vika oli jälkitraditionaalisissa identiteeteissä, ehkä adornolaisessa taidekäsityksessä, jossa entusiasmi oli aina amatöörin merkki. Ehkä syy oli kaiken musiikin samalle maaliviivalle asettavassa moniarvoisuuden monopsiassa, jossa säveltäjien ainoaksi keinoksi ladata jonkinlaista itseisarvoa ja näkyvyyttä teoksilleen jäi niiden kehittäminen mahdollisimman vaikeaselkoisiksi.

Tässä tilanteessa periaatteessa jokainen saattoi olla tähti – miksi kukaan enää siis tavoittelisi tähteyttä. Tuloksena oli joukko juroakin jurompia nuorisojulkkiksia, kaikkein aikojen itsensäkieltäjiä, jotka tekivät epäonnistumisien glorifioinnista taidetta. Tuhkaa ei ripoteltaessa säästetty.

Vuoden 1994 popmusiikki oli rujoa ja inhorealistista, eikä se enää varsinaisesti ollut mikään lohdun tuoja tai nuoruuden ekstaasin lyhdynkantaja. Kurt Cobain oli käytännössä tehnyt itsemurhan MTV:n kameroiden edessä. Yhdestäkään alakoulusta tuskin löytyi luokkahuonetta, jonka pulpettiin ei olisi linkkuveitsellä kaiverrettu Neil Youngilta napattua synkeää slogania.

Synkeää. Synkeää ja totista? Cobainin tapa purkaa ahdistusta oli passiivinen aggressio, mutta Beck Hansen valitsi sen sijaan lakonisen huumorin. Samoilla maneereilla pelasi myös Pavementin Stephen Malkmus. Kaksi jälkimmäistä tuntuvat olevan erityisen vihattuja juurevaan menoon haikailevien musiikkidiggarien parissa. Ne ysärin kasvatit! Nehän eivät suhtaudu mihinkään tosissaan!

Eivät kai sitten. Aikakauden kaksi suurinta anthemia olivat lopulta pelkkiä vitsejä: Smells Like Teen Spirit alkoi irvailuna deodoranttitölkin kyljestä löytyneellä tekstillä, Loser kieli poskessa rämpytetystä riffistä ja kömpelöstä räpistä, joka oli ehtaa vuoden 1965 Bob Dylania. Taustalle Bongwater-yhtyeen tyylistä ammentava kollaasituotanto, jossa sämplätään muun muassa Dr. Johnia. Hittiä tästä sotkusta ei kukaan odottanut.

Loser oli laiskasta ilmaisustaan huolimatta vastarintaa. Se asetti kysymyksiä. Olisiko mahdollista, että vakavuus ei määrittelekään musiikin arvoa? Olisiko mahdollista, että eliittien vapaamielisimmilläänkin epäilyttävästi Humen makuarvostelmia muistuttavat kriteerit korkealle taiteelle ovat vain kusetusta? Voisiko televisio olla yhtä sivistävä kuin museo? Kanavanvalitsin toi pakokeinon ja juuri sitä Loserin värisyttävä musiikkivideo kuvaa: sukellusta kanavatulvaan.

Loser oli musiikkia niille nuorille, joille Lisa Frank, Michael Jordan ja Nike saattoivat olla tärkeämpiä asioita kuin korkeakulttuuri, ja joille Beavis & Butt-head oli maailman älykkäintä poliittista satiiria. Tiukkapipot pysykööt loitolla – tässä on viimein meidän äänemme.

Mutta ei 1990-luku kulttuurikonservatismia tappanut mihinkään. Se vain kasvatti yhden sukupolven, jolla oli vapaus ajatella toisin. Vapaus sanoutua irti siitä, että valtio, oppilaitokset tai museoinstituutiot sanelevat meille, mikä on arvokasta ja mikä ei.

Kun uusvakavuus taas nostaa päätään, huomaavat tuon sukupolven edustajat olevansa ahtaalla. Kun 1990-luvun kasvatti haluaa edes kerran kokea todellista nautintoa, hän voi laittaa soimaan Haddawayn What Is Loven. Samalla hetkellä uusvakavikko alkaa kokea hänet uhkana: ”Tyyppi joka kuuntelee Haddawayta ei sovi kategorioihini, sillä en osaa sanoa, onko tämä kaveri tosissaan. Hän saattaa jopa olla – gasp – ironinen.”

Ampukaa vaan.

” I’m a loser baby so why don’t you kill me?”

(Disclaimer: Beckin sopimus Geffenin kanssa antoi artistille luovaa tilaa ja mahdollisti päällekkäisen julkaisemisen sekä Geffenin että pikkulafkojen kanssa. Myös Loser olikin alkujaan pienjulkaisu; Bong Load Records painoi maaliskuussa 1993 singlestä 500 kappaleen promopainoksen. Levystä puuttuvat kuitenkin esimerkiksi viivakoodi ja distron tiedot. Tämän takia esimerkiksi Discogs, Rate Your Music ja Wikipedia merkitsevät Beck-diskografioissaan Loserin julkaisuvuodeksi 1994, jolloin Geffen julkaisi sen virallisesti, vaikka noteeraavatkin Bong Load Recordsin promopainoksen olemassaolon.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dr. Johnin I Walk On Gilded Splinters pääsi Loserissa uusiokäyttöön:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Toinen sukupolvensa ääni lähettää terveiset nykypäivään:

Video ei ole enää saatavilla

Sabotage on sellainen biisi, että sitä kuunnellessa kannattaa toisinaan käyttää kypärää.

Tamperelainen asunto marraskuussa 2012. Istun alas tehdäkseni jotain, mitä teen varsin paljon elämässäni. Kirjoittamaan musiikista. Usein koen, että asia kuin asia on nähtävissä myös analyyttisesti ja jokseenkin älyllisesti. Miksei myös Beastie Boysin Sabotage, sehän on kuitenkin aikansa ikonisimpia kappaleita.

Avaan YouTuben. Poliisiauton sireeni vilkkuu. MCA:n (R.I.P.) soittama, tolkuttoman tiukka bassoriffi alkaa, ja… öh…

VITU AWESOME BIISI!!!!!!

VIIKSIÄ!
PERUUKKEJA!
AURINKOLASEJA!
POLIISIAUTOJA!
TAKAA-AJOJA!
TAPPELUITA!
MUUTA IHAN HUIKEETA HULINAA!
RÄJÄHDYKSIÄ!
TAI NO, KOKO BIISI ON YHTÄ VALTAVAA RÄJÄHDYSTÄ!!!
JA JUMALAUTA MIKÄ BASSORIFFI!!!

Tällaisia biisejä, joiden energiapurkaus on supernovan luokkaa ja joiden paineaallot vyöryvät vielä vuosien ajan eteenpäin, tehdään hyvin harvoin. Sabotage onkin lajissaan paras biisi sitten Stoogesin Search and Destroyn. Biisi, joka ensin vinouttaa ja sitten hakkaa tuhannen päreiksi kaiken rationaalisen käsityskyvyn.

Ymmärrän hyvin niitä nuoria, jotka villiintyivät Rock Around the Clock -elokuvasta, mutta samalla ymmärrän myös niitä, jotka kauhistelivat moista massahurmosta. Sama raaka voima hyökkää reseptoreille myös Sabotagessa.

Ja niin. Jos nyt totta puhutaan, niin eiväthän fyysinen väkivalta tai liikenneturvallisuuden vaarantaminen ole sinällään erityisen huikeita juttuja. Mutta ehkä ne symboloivat Spike Jonzen ohjaamassa videossa sitä jokaisessa ihmisessä asuvaa, kaaosta keskisormi pystyssä rakastavaa olentoa.

Siinä kaikki rationaalinen, mitä osaan Sabotagesta sanoa. Nyt suokaa anteeksi, on mentävä hajottamaan paikkoja ja kiljumaan ”WHYYYYYYYYYYYYYYYYY” kilpaa Ad-Rockin kanssa. Menkää tekin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Aina kun kuuntelen Sabotagea, identifioidun tuohon koskettimiensa kanssa painivaan kaveriin.

Video ei ole enää saatavilla

Murhetta sinertävä Portishead Portisheadista.

Portisheadin ensilevy Dummy on Margaret Thatcherin jääkauden kohmeesta ja brittipopin ikeestä Bristolin persnurkkaisesta pendelilähiöstä Somersetin Portisheadista sulanut ihme.

Se sekoitti muumioituneita soul- ja jazz-sampleja, jotka eivät koskaan selviytyneet standardeiksi, funk-levyjä, joista tiesivät vain divarinisti-dj:t, elokuvien ääniraitoja sekä teollisuuskaupunkidiasporan kolhoa dubia ja hiphopia. Bristol-soundin edeltäjistään ja aikalaisistaan Massive Attackista ja Trickystä poiketen Portishead tavoitteli aina mahdollisimman ehjää ja kokonaista pop-kappaletta.

Aivon ja sormien koordinaation menettänyt brittimedia nimesi tyylin triphopiksi. Dummy taas latistettiin muutamassa vuodessa kahvila-ambienssiksi. Se oli oikeastaan levyn ainut mahdollisuus lunastaa klassikon iankaikkinen elämä: vastaavaa ei ollut kukaan tehnyt ennen vuotta 1994 eikä sitä osannut sen jälkeen kukaan matkia. Triphop syntyi ja kuoli pioneeriensa käsissä, väärinkäytettynä tai -ymmärrettynä.

Portishead toi The Wild Bunch -kollektiivin synnyttämään soundiin häpeilemättömän vietin perinteiseen kappaleeseen a-, b- ja c-osineen. Joko siihen suhtautui fanaattisen suojelevasti tai ohimenevänä korvamatokuurina.

Sour Times oli vasta toinen single Dummylta, eikä se ole edes Portisheadin suurin hitti. Vasta kolmantena sinkutettu Glory Box nousi kunnolla listoille ja sai macchiato-juottolat hankkimaan Dummyn cd-vaihtajaansa.

Portishead uhmasi aikaa ja sen lineaarista kulkua. Sample-estetiikan perusteiden mukaan se kohtelee kaikkea äänitettyä musiikkia mahdollisena raaka-aineena, yhdistelee toisiinsa täysin liittymättömiä fragmentteja vain peittääkseen kaikki käsityönsä jäljet.

Taittele nenäliina auki, piirrä kulmasta kulmaan viiva, kuvittele viiva ajaksi, rypistä liina nyrkkiin. Pisteet, jotka sileällä liinalla olivat viivalla kaukana toisistaan, saattavat olla rypistettynä vierekkäin tai päällekkäin. Tai sitten eivät ole. Tämän filosofi Michel Serresin tempun Portishead toistaa jokaisella kappaleellaan, joka kerta ainutlaatuisella tavalla.

Sour Timesin biittikuvio on puristettu yhteen argentiinalaisen säveltäjän Lalo Schifrinin Mission Impossible -televisiosarjaan tekemästä The Danube Incident -kappaleeesta ja Smokey Brooksin Spin It Jig -nimisestä mutaseksin makuisesta sekofunkista.

Schifrin on säveltänyt musiikkia kymmeniin elokuviin ja tv-ohjelmiin, tunnetuimpana hulppean Mission Impossible -teeman, levyttänyt niin Dizzy Gillespien kuin José Carrerasinkin kanssa ja tehnyt William Friedkinille liian oudon soundtrackin Manaajaan. Smokey Brooksista olisi harva kai koskaan kuullutkaan ilman Portisheadia.

Molemmat samplet erottaa välittömästi, vaikka lopputulos on jotain täysin muuta: aistikasta nytkettä jossain dubin, flamencon ja bossanovan välissä. Adrian Utley tekee kitarallaan kaikkensa muuttaakseen kappaleen länkkäritunnariksi. Beth Gibbons laulaa nurkassa omaa katkeraa soul-apologiaansa. Geoff Barrow pysyy dekkeineen kuitenkin taipumattomana. Muutamaa raapaisua lukuun ottamatta hän paahtaa sample-solmunsa koskemattomana loppuun.

Vaikka triphopin (sic; suom. yrjö) vokaalikatalogi pullistelee Sarah Nelsonia, Elizabeth Fraseria, Tracey Hornia, Sinead O’Connoria, Martina Topley-Birdia ynnä muita, Dummyn ja viimeistään Portishead-levyn (1997) jälkeen valtaistuimelle mahtui enää yksi – Beth Gibbons.

Kuvittele 1970-luvun alun Patti Smith iättömän kärsineenä, hiirenharmaissa hiuksissa, ääni kuin elämänsä rakkauden vuoroviikoin menettäneellä ja hylänneellä, enemmän tupakansavua kuin ilmaa hengittäneellä ja giniä kuin vettä juoneella Billie Holidaylla.

Saman hahmon Gibbons siirtää teksteihinsä ja vaikertaa ulos kurkustaan.
Rakkaus ja muut intiimit riesat eivät aiheuta sille kuin katumusta, joiden väleissä ehtii juuri ja juuri karistella tuhkaa päälleen ja soimata itseään siitä, että koskaan uskalsi mitään.

Sour Times yrittää solmia hylkäyksen katkomia oljenkorsia elämään. Yhtä kyynistä valitusvirttä himonsekaiseen rakastumiseen heittäytymisestä olisi vaikea kirjoittaa lipsumatta sarkasmiin. Vaikka jälkiviisaus maistuu jonkun muun kuselta, sitäkään ei viitsisi sylkeä pois.

”After time the bitter taste
Of innocence, descent or race
Scattered seed, buried lives
Mysteries of our disguise revolve
Circumstance will decide

’Cause nobody loves me
It’s true
Not like you do”

Portisheadin tekemästä To Kill A Dead Man -murharakkaustarinasta tuli kuvasto koko Dummy-levylle ja Sour Timesin videon kuolemaa sinertävälle murheelle.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Verille Dummyn synteettisestä kalmanketteryydestä Sour Times raapiutui vasta 1998 julkaistulla Roseland NYC Live -levyllä. Melkein vuosi Roseland-ballroomin legendaarisen jousi- ja torvisektioilla jylhennetyn keikan jälkeen San Franciscossa äänitetty versio vääntää rautalangasta Portisheadin suuruuden sample-konservoinnin alla: virheettömät, ajattomat ja sovituksen kuin sovituksen kestävät kappaleet.

Barrow’n vahanraaputtelu kummittelee raukean bändisoinnin ja Utleyn värisevän betoni-western-riffin tyynen uhkailun tahtiin. Elävältä soitettuna leikkauksen ja liimauksen muotovaliosta kasvaa hiljalleen yksi pelottavimmista soul-vaikerruksista koskaan. Levyversiota hitaammalla tempolla ja painavammin putoavin polkaisuin etenevällä Sour Timesilla Gibbons irrottelee, briljeeraa ja lämmittelee ääntään lopun kuolonkorinaan.

Vaivihkaa lyönteihin hiipii lisää voimaa, Gibbons alkaa kadota ”Nobody loves me, it’s true” -mantraansa – ja nousee sieltä riivattuna koko orkesterin kanssa. Loppukiihdytys ja -rääyntä ovat hyytävintä äänitettyä Portisheadia. Live-dvd:lle versio ei päässyt, ja vaikka olisikin, en olisi sitä uskaltanut koskaan katsoa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Sampleina käytetyt Lalo Schifrinin The Danube Incident ja Smokey Brooksin Spin It Jig.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Sinkkujaan ahkerasti remixannut yhtye taivutti Sour Timesin myös grungeksi, nimellä Airbus Reconstruction.

Video ei ole enää saatavilla

Frank Zappa sanoi, että hyvä popkappale on kuin pienoisrautatie: rakennettu niin näppärästi, että se ottaa täysin valtaansa ja saa taantumaan lapsen tasolle.

Näin sen pitääkin mennä. Parhaimmillaan popmusiikki on yhtä siistiä kuin elämäsi ensimmäinen pornolehti. Se naksauttaa aivoissa jotain kohti kaakkoa.

Weezerin Buddy Holly on juuri tätä. Olisi mielenkiintoista pistää koehenkilölle elektrodit päähän, työntää MRI-kuvaukseen, laittaa kappale soimaan ja katsoa, että mitä hemmettiä siellä aivokuorella tapahtuu Rivers Cuomon honottaessa:

”Woo-ee-oo I look just like Buddy Holly
Oh-oh, and you’re Mary Tyler Moore
I don’t care what they say about us anyway
I don’t care ’bout that”

Vaikutus moninkertaistuu, jos kuulijana on esipuberteetti-ikäinen tolvana ja hänelle näytetään maailmanhistorian hauskin musiikkivideo. Buddy Hollyn ilmestymisen aikoihin Onnen päivät tietysti pyöri uusintakierroksella televisiossa. Kaiken lisäksi kappaleessa vielä lauletaan Buddy Hollysta – siis siitä tyypistä, joka esittää tunnuskappaleen Maikkarin iltapäiväsarjassa Sydämen asialla (Heartbeat). Hitto miten siistiä!

Ja mikä olisikaan parempi garderoobi Weezerin nörteille kuin Onnen päivien pehmoinen 1950-luvun onnela cardiganeineen. Tämä on maailma, jossa Beach Boys voi muistuttaa olemaan uskollinen omalle koululle ja kantamaan sen värejä kunnialla. Tässä maailmassa isä kaivaa takapihalle laskeumasuojaa ja musiikki on ihanan simppeli asia: se kertoo tytöistä ja pojista ja suuteluista.

Se, että vuonna 1994 punkpop on kovempi juttu kuin aikoihin, ei tietenkään ole mitään kapinaa, vaan asioiden yksinkertaistamista niin mustavalkoisiksi kuin mahdollista.

Myös Weezer pelkisti kaiken perusasioihin. Muuta ei tarvita. Regressio on tapahtunut. Buddy Hollyn soidessa elämme ikuisesti Milwaukeessa ja juomme Potsien ja Ralph Malphin kanssa Arnold’sin pirtelöä. Kappale on ehtaa voimajuomaa, kuin maito ja eläinkeksit Fonzielle.

Paitsi ettemme pysty koskaan olemaan yhtä cooleja kuin Fonzie. Fonzie, joka on rukoillut Jumalaa vain kerran elämässään – saadakseen kirjastokortin. Emme koskaan tule hyppäämään kolmentoista liekehtivän koulubussin yli motskarilla.

Weezerin heppujen tavoin me olemme ikuisesti niitä aivan tavallisia kynäniskoja. Olemme ikuisesti Richie Cunningham – Richie Cunningham ja sen kirotut hymykuopat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Buddy Holly esittää Sydämen asialla -sarjan tunnarin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Kappale, jota Zappa kuvaili pienoisrautatiekseen.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1994 Nuorgamzinessä julkaistiin vain pieniä mustavalkokuvia.

30. toukokuuta 1994

Rok! Nuorgamzine tavoitti Nine Inch Nailsin laulajan, kiireisen Trent Reznorin vastaamaan muutamaan kysymykseen bändin uuden musiikkivideon tiimoilta. Closer on toinen sinkkunosto The Downward Spiral -nimiseltä albumilta, joka jätti hiljattain Yhdysvaltain albumilistalla taakseen muun muassa Soundgardenin Superunknownin.

Nuorgamzine povaa sille vielä miljoonamyyntejä! Reznoria tämä ei jaksa kiinnostaa, koska muut haastajat ovat täyttä paskaa. Oikea asenne!

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

“Isäni omisti tuulettimia kauppaavan firman eli varmaan joku niiden mainos-jingle. Vitustako minä tiedän. Pianonopettajani sanoi, että muistutan Harry Connick Jr:ia, mutta mieluummin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle kuin kuuntelen sitä sielunsa myynyttä runkkaria.”

Heh. No mitäpä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Rollareiden Sister Morphine soi aina kun tykitän. Tykitän tosi usein. Siis huumeita. Heroiinia, amfetamiinia, kloroformia, ihan mitä vaan. Mutta älä laita tätä siihen juttuun.”

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“En tiedä mikä lasketaan klassiseksi, mutta 90 % kaikesta radiossa soivasta kamasta on paskaa, isojen firmojen lobbaamaa hissimusiikkia. Minä en ikinä tule sellaista tekemään! Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Heroin, it’s my wife and it’s my life”
(The Velvet Underground – Heroin)

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

“Raamattu, rakas isoäitini ja David Bowien Low, jota kuuntelin koko The Downward Spiral -äänitysten ajan. Ehkä myös Sharon Taten murha, koska äänitimme levyn samassa talossa, jossa Mansonin perhe surmasi hänet. Tätä en kuitenkaan ole aiemmin tunnustanut yhdellekään toimittajalle. Haluan pitää kiinni imagostani salaperäisenä nihilistinä, joka ei koe tarvetta perustella taidettaan. Mutta joo, murhat kiinnostaa. Ja huumeet. Vaikka en niistä halua puhua. Jokainen voi itse päätellä. Mulla on ollut vaikeaa. Älä laita tätä siihen juttuun.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Karaoke edustaa länsimaisen ihmiskunnan viimeistä rappion astetta. Ennemmin survon itseni täyteen Twinkie-pötköjä ja katson Onnen päivät -maratonia kuin menen lähellekään mitään karaoke-helvettiä. Ajatus siitä, että Nine Inch Nailsia löytyisi karaoke-levyiltä tai vaikka jostain videopelistä, saa haluamaan työntää likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“David Bowien kanssa olisi siistiä tehdä jotain. Voisin näytellä vaikka sen stalkkeria, heh!”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Marilyn Manson -niminen tyyppi, jonka sainasin juuri levy-yhtiölleni. Ja minä, tietenkin. En oikeastaan kuuntele uutta musiikkia. En osaa nimetä yhtäkään levyä, joka ei olisi vähintään viisi vuotta vanha. Uusi musa on keskimäärin niin hirveää paskaa. Katso nyt vaikka jotain Billboardin levylistoja, sieltä löytyy jotain Counting Crowsin ja Soundgardenin kaltaisia yhtyeitä — siis mitä vittua? Ei minua kiinnosta pyöriä tällaisissa piireissä.”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

“Vaikea sanoa. Nykyään puhutaan paljon tiedon valtaväylistä ja siitä, kuinka pian jokaisella voi olla oma kirjastonsa tai museonsa kotonaan. Siitä voisi tulla jotain tosi upeaa ja pidän ajatuksesta, että pääsemme käsiksi suurempaan määrään informaatiota. Mutta kuten MTV teki musiikkivideolle, niin eiköhän joku runkkari vielä kuse tuonkin systeemin. Joku kusee aina. Paitsi minä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

“Ihmiset syyttävät minua misogyniasta tai väkivallan ihannoinnista. On aina ongelmallista, kun jengi tulkitsee tekstejäni tietyllä tavalla. Esimerkiksi Big Man With a Guniin monet tarttuvat. Samoin tähän Closeriin, jonka vuoksi tätäkin haastattelua teen. Kyseessä on satiiri: ironinen huomio siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat seksiin ja millaisena vallan työkaluna sitä käytetään. Ei se ole panobiisi, vaikka voisin veikata, että monet sen sellaisena mieltävät. Varsinkin, kun sen tyyli on tarkoituksellinen letkeä ja funkkaava. Leikkisyys hämää.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

“Closer on aika lähellä. Se kiteyttää sen, kuinka kova jätkä olen. Siinä on myös hauskaa ambivalenssia, joka tulee siitä, että käytän paljon ääripäitä ja shokkikuvastoa. Kuulija, tai musiikkivideon katsoja, ei osaa päättää, kuinka suhtautua kappaleeseen. Toisaalta se kertoo hikisestä panemisesta ja toimisi varmaan jonkinlaisena S&M-kemujen taustanauhana, toisaalta kyse on hyvin säälittävistä ihmissieluista ja esineellistämisestä.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

“En minä lapsena katsonut musiikkivideoita. Soitin saksofonia ja runkkasin faijan vanhoille Hustlereille. Nykyään katson MTV:tä, mutta lähinnä ihmetellen, miten hirveää paskaa jengi tekee. Rock-videon genre on alennustilassa: siitä on tullut väylä isoille korporaatioille myydä tuotteitaan, oli kyseessä sitten Bon Jovi, Pearl Jam tai uusi hammastahna. En tee musiikkia valtavirtayleisölle, enkä koe tarvetta liikkua niissä piireissä.”

Mutta Closerin video soi myös MTV:llä..?

“Se onkin iloinen poikkeus. Mark Romanek, joka ohjasi videon, on tehnyt ihan siistejä juttuja muun muassa Michael ja Janet Jacksonille. Ja David Bowielle — siksi minäkin häneen päädyin. Olen videosta ylpeä, vaikka sen monisyinen symboliikka menee varmasti tavalliselta amerikkalaiskatsojalta täysin yli hilseen. Eikä sen leikkaamatonta versiota varmaan nähdä missään.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

“No, Closerissa on aika hyvä tempo siihen.. No älä tätä laita haastatteluun. Laita vaikka että ’ei kommenttia’. Sitten voit laittaa juttua huhusta, että Trent Reznor olisi laittanut Tori Amosta Under the Pink -äänitysten lomassa. Mutta en tosiaankaan sen oman länkytyksen tahtiin. Ennemmin työnnän likaisia huumeneuloja kynsieni alle.”

Vinyyli, kasetti vai cd?

“Vinyyli on kuollut ja kasetti oli väliformaatti. Luulen, että cd on korruptoituneiden suurkorporaatioiden intresseille paras tapa jakaa musiikkia. Se on sopivan kompakti, eikä vie tilaa samalla tapaa kuin epäkäytännölliset älppärit. Kun levy-yhtiöiden tulot tulevat isolta osin levymyynneistä, eikä pienen cd:n ulkoasuun ynnä muuhun tarvitse panostaa yhtä paljon kuin kookkaaseen vinyyliin, voidaan painaa enemmän levyjä halvemmalla. Luulen, että kun levyjen hinnat lähtevät hiljattain laskuun, myyntiluvut kohoavat vielä taivaisiin.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

“Vastailemalla suomalaisten rokkizinejen yhdentekeviin kysymyksiin. Bilettämällä Marilyn Mansonin kanssa. Lukemalla Nietzscheä.”

Missä olet kymmenen vuoden päästä?

“Oscar-gaalassa Hollywoodissa, smokki päällä, pokkaamassa palkintoa ja juhlimassa muiden rahakkaiden arvokonservatiivien kanssa. Tai kuollut. Sama asia.”

Video ei ole enää saatavilla

…pippeli… HAHAHAHAAH! …pylly… HAHAHAHAAH!

Nykyään pop punk on siittänyt lehtolapsia joka satamaan ja täyttänyt popjälkeläisillään (Avril Lavigne, Pink et al.) jopa radion äänivirran. Ostaripunk-prinsessojen, lukemattomien emo-bändien ja American Pie -tyylisten teinileffojen soundtrackien täytemateriaalin jälkeen on ehkä hiukan vaikea muistaa, kuinka tuoreelta Green Dayn Dookie-albumi ja etenkin sen kolmas single Basket Case kuulostivat kaukaisena vuonna 1994.

1990-luvun puolivälin teini-ikäiselle Green Day avasi (The Offspringin, Rancidin ja kumppaneiden kanssa) kokonaisen uuden maailman nopeiden tempojen, säröisten sähkökitaroiden ja tarttuvien melodioiden pariin. Nirvana oli antanut esimakua popeimmilla kappaleillaan, mutta sukupolvelle, joka ei ollut koskaan kuullut Buzzcocksia, The Undertonesia tai edes The Clashia Should I Stay or Should I Gota tai London Callingia lukuun ottamatta, pop punk kuulosti sähköistävältä. Nyt saattoi samalla olla rokkari (tai jopa punkkari!), mutta ei kuitenkaan täytynyt hylätä niitä vanhempien Beatles-levyillä ihastuttaneita melodioita.

Punkista höpistiin jotain koulun englanninkirjassa, ja musiikkitunneilla laulettiin Eppu Normaalin (joka kuulemma oli punkbändi) Tahroja paperilla, mutta jotenkin ne eivät vastanneet sitä kuvaa punkista, jonka välähdys silmät kiiluen käkättävästä Johnny Rottenista jossain televisio-ohjelmassa oli antanut. Mutta tässä sitä nyt oli – sitä punkia!

Vanhat parrat toki mutisivat, ettei tämä ollut mitään oikeaa punkia ja kaupallista ja sössötisöö, mutta sehän tietty teki musiikista vain parempaa, kun sedät ja tädit eivät ymmärtäneet.

No hyvä on, ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli kaikesta huolimatta sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Green Dayn kappaleet oli sitä paitsi kuin tehty vetoamaan kyllästyneisiin ja kyynisiin, tv-kanavia surffaileviin slacker-ysäriteineihin. Yhtyeen nimi oli kunnianosoitus sen jäsenten mieltymykselle pilvenpolttoon, ja sen sanoitukset kielivät tylsyydestä ja apatiasta sekä niiden alla kiehuvasta raivosta, joka kuitenkin aina tuppasi unohtumaan sohvalla nyhjätessä.

Dookien ja koko Green Dayn tuotannon kruununjalokivi on epäilemättä kuolemattomalla melodialla siunattu Basket Case. Kappale saattoi todellisuudessa kertoa Armstrongin paniikkikohtauksista, mutta se uhkuu universaalia teini-ikäistä tyytymättömyyttä, sitä iänikuista asennetta, jota symboloi Marlon Brandon esittämän Johnnyn tokaisu klassisessa Hurjapäät-elokuvassa:

– What are you rebelling against, Johnny?

– Whaddaya got?

Tätä ikuista vastarannankiisken asennetta heijastellen (tosin 1990-luvulle tyypillisellä itseironialla silattuna) Armstrong laulaa Basket Casessa:

“Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once”

Ironiaa tai ei, teinien oli helppo samastua tekstistä esiin hyppiviin välähdyksiin, kuten:

“Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up”

Tai:



“I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down”

Niinpä niin… Koulussa ja kotona ei ymmärretä, seinät kaatuvat päälle, eikä seksiäkään saa varmaan ikinä! Ei ihme, että Dookie myi miljoonia.

Green Day pop punk -virkaveljineen, Dookie tai Basket Case eivät ehkä synnyttäneet alkuperäisen punkin tapaan kulttuurivallankumousta. Ehkä se oli kaupallista ja “vain poppia”, mutta se ei tee siitä merkityksetöntä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Anarkiaa vuosimallia 1994: Green Dayn keikka Woodstock ‘94 -festivaaleilla päättyi mutasotaan, jonka aikana Armstrong näyttää yleisölle pyllyä, kiroilee, yrittää rikkoa poikkeuksellisen kestävän mikrofonin ja johtaa yleisön Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take Itin ja Beastie Boysin Fight for You Rightin yhteislauluun:

Video ei ole enää saatavilla

Ei liene ihme, ettei Edwyn ollut tähän paitaan sonnustautuneena koskaan tavannut sellaista tyttöä kuin sinä.

Aloitetaan nykyhetkestä.

Video ei ole enää saatavilla

Kävelykepillä varustautuneen Edwyn Collinsin oikea käsi on videolla puristuneena pakonomaisesti nyrkkiin, kasvot ovat vähän väärällään ja hän vaikuttaa hitaalta reaktioissaan. Tunnelma pienessä hirsimökissä on sydämellinen, mutta yleisön ja Collinsin kanssa esiintyvän Tim Burgessin toiveikkaan hermostuneissa hymyissä kareilee hyväntahtoinen sääli ja jännitys esityksen onnistumisesta.

Omalaatuinen tunnelma kumpuaa siitä, että Collins on edelleen toipumassa vuonna 2005 tapahtunutta aivoverenvuotoa seuranneesta neurologisesta häiriöstä, jonka ollessa pahimmillaan Collins ei voinut puhua, nauraa tai kävellä – saati sitten laulaa.

On suoranainen ihme, että vuonna 2012 hän on taas jalkeilla laulamassa suurinta hittiään ihailevan – joskin vanhemman ja pienemmän – yleisön edessä.

Mutta palataanpa hetkeksi ajassa taaksepäin.

Itsepäisenä perfektionistina tunnetulla Collinsilla oli vaikutusvaltaisen post-punk-yhtyeensä Orange Juicen hajottua ollut melkoisia vaikeuksia löytää levytyssopimusta. Alan McGee otti hänet Elevation-levymerkilleen, mutta yhtiö meni konkurssiin yhden Collins-levyn jälkeen ja miehet riitautuivat.

Sama kuvio toistui pian uudelleen: Demon-levy-yhtiö signasi hänet vuonna 1989 ja pudotti riveistään vuonna 1990.

Collins siirtyi tuottajanhommiin, mutta onnistui vihdoin vuonna 1994 solmimaan levytyssopimuksen pikkuruisen englantilaisen Setanta-yhtiön kanssa. Tuloksena oli Gorgeus George – hivenen uhkaavalla särmällä varustettu albumillinen northern soulia, rockia ja poppia, jonka henkinen koti löytyy Englannin talveksi hylätyistä merenrantakaupungeista.

A Girl Like You nousi albumilta maailmanlaajuiseksi hitiksi vähä vähältä, yllättäen. Se oli kulttihahmona tunnetun Collinsin ensimmäinen – ja viimeinen – iso hitti koskaan ja sen on täytynyt edustaa hänelle eräänlaista uran oikeutusta. ”Vihdoinkin, minähän aina sanoin, että tämä on hyvää shittiä!”

Ei kappaleen suosio silti mikään ihme ole. Se on eräs niistä harvoista lauluista, joissa on aivan oma soundi ja ainutlaatuinen tunnelma. Sen tunnistaisi välittömästi ensitahdeistaan vaikka jakartalaisen kulmakaupan kelloradiosta puolella korvalla kuultuna – yli liikenteen melun, kaupustelijoiden kälätyksen ja eläinten mölinän. (Jos eläimet nyt voivat mölistä.)

Collinsin kitaran ihanasti suriseva soundi manaa esiin laulun viettelevää naispaholaista, joka viihtyy maailmanlopun kuppiloissa ja jättää pukuun ja hiustöyhtöön sonnustautuneen miessankarin anelemaan lisää polvet verillä.

Se on sikäli hauskaa, että Collinsia itseään ei juuri lannistumisesta tai anelusta tunneta. Viime vuodet hän on kuntouttanut itseään sotilaallisella kurilla – esimerkiksi opettanut itsensä piirtämään uudelleen luonnostelemalla luontokuvastosta yhden eläimen päivässä, ilman poikkeuksia.

Eikä siinä kaikki.Vuonna 2010 Collins julkaisi uuden albumin musiikkia, jota hän kävi esittämässä eri puolilla Eurooppaa. Hän uskoo edelleen järkähtämättömästi, että jonain päivänä myös oikea käsi herää toimimaan, jolloin kitaran soitto voi jatkua. Ensi vuonna on luvassa laulajasta kertova elokuva Your Voice, In Your Heart ja uusi levy, joka sisältää Collinsin mukaan ”northern soulia risteytettynä punkiin”.

Kuten alun videossakin nähtiin, A Girl Like You -kappale on saanut Collinsin elämäntarinassa itse laulun luonteeseen nähden yllättävänkin merkityksen – siitä on tullut hänen sitkeytensä ja elämänuskonsa symboli.

Video ei ole enää saatavilla

Suede, brittipopin pedot fiiliksissä.

”And like all the boys in all the cities
I take the poison, take the pity
But she and I, we soon discovered
we’d take the pills to find each other ”

Siinä elämäntapaohje vuodelle 1994. Englanti–Brett Anderson –Englanti -sanakirja pysyy todellakin entisellään. Mutta kaikesta ei-kovinkaan-epäselvästä huumeiden ihainnoinnista ei tarvitse New Generationin kaltaisen mahtavuuden soidessa välittää pätkääkään. Sitä toki löytyy, ja Dog Man Star lienee 1990-luvun parhaita puolustuspuheita huumeiden käytön positiivisille vaikutuksille luovassa prosessissa.

Ymmärrettävästi moinen käytös pitkitettynä tuottaa hirveää jälkeä, ajaa bändikaverit kauas pois ja Brett Andersonin tapauksessa saa New Mexicon ylitse lentävässä koneessa aikaan kokaiinipsykoosin. Maailmanloppuhourailun jälkeen kitka luovan kaverin kanssa alkoikin raastaa myös kitarasankari Bernard Butleria vereslihalle. Loputtomat juhlintakierteet vain laskujen ajamiseksi pois, pedofiliasyytöksiä bändin sisällä…

Hetkinen, siis mitä? Kyllä vaan: Brett heilasteli tuohon aikaan nuoren 17-vuotiaan naisen kanssa. Bernard heitteli alati sulkeutuvamman kuorensa jatkuvia syytöksiä moraalittomuudesta. Lopulta heinäkuun alussa 1994 Butler poistui kesken levytyssessioiden, mutta tässä vaiheessa kaikki olivat paradoksaalisesti saaneet hänestäkin tarpeekseen. Kestäisi kymmenen vuotta ennen kuin tämän laulun kirjoittajat pääsisivät uudelleen samalle aaltopituudelle.

Mutta taustatarina vain todistaa Sueden olleen uransa huippukohdassa, sillä äärimmäisestä stressimäärästä huolimatta yhtyeen tuotannosta ei löydy mitään Dog Man Starin veroista. Kaikki kunnia alkuperäisnelikolle siitä, että väistämätön hajoaminen ei kuulu millään tavalla New Generationilla – päinvastoin, olen vasta viime aikoina huomannut, kuinka joustava se lopulta on ja kuinka paljon yhteistyökykyä sen hienostuneimmat piirteet ovat varmastikin vaatineet.

Kuten yleensä, Anderson ja Butler paistattelevat parrasvaloissa, kun Mat Osman ja Simon Gilbert tarjoavat introon raskasta glam-tömistelyä, säkeistöihin kevyen rullaavan pohjan ja kertosäkeeseen rytmin, joka suuntaa heti lantiota kohti.

Ilman Osmania Butler ei voisi peittää tärykalvoja kirskuvalla ja rosoisella riffittelyllään. Ilman Gilbertin hienovaraisen kekseliästä rytmiä kaikki romahtaisi. Sen sijaan kaikkien neljän suoritukset ruokkivat toisiaan.

New Generationin päättävä kitarasoolo on alkuperäisen Sueden tanssittavin hetki. kaikki muu menettääkin merkityksensä viimeistään sillä hetkellä, kun Butlerin typerryttävän nerokas kitarakuvio repii ja riuhtoo kertosäettä joka suuntaan ja Anderson vastaa ekstaattisesti kutsuun. Tässä on kaikki, mikä teki Suedesta loistavan yhtyeen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!


Dog Man Star sisältää kolikon kääntöpuolen nimeltä The Asphalt World, joka dokumentoi niitä hetkiä, kun ekstaasia ei tainnutkaan olla. Hieman hankala puheenaihe reviteltiin äärimmilleen, ja tyttöystävän tyttöystäväkin nostettiin keskusteluun.

Video ei ole enää saatavilla

Onhan tämä hauskempaa kuin norjalaisessa pajukossa brutalisoiminen.

Prodigyn ensimmäinen sinkku, jolla bändin jäsen lauloi… ja onhan tämä lähes täydellinen osuma äärimmäisen vaikeasta lajissa eli tanssimusiikin ja rockin yhdistelemisessä.

Murisevat bassosynat, kliiniset särökitarat, kahdesta neljään päällekkäin soivaa rumpuluuppia sekä sisään ja ulos uivia hälyääniä. Poisonilla Liam Howlett alkoi liikkua jo Bomb Squad -sfääreissä. 2:50 tienoilla löytyy niin paljon juustoista padia, että pahimmankin neonväreissä välkkyvän ravetuttiritarin luulisi olevan tyytyväinen, mutta sen lisäksi biisin sydämessä sykkii pahaenteinen ja toimiva big beat, ja riffit ovat kuin pentatonisen E:n kanssa naimisiin menneen bluesrock-kitaristin treeninauhalta.

Maxim Realityn ääntely on rakennettu hienosti call-and-response-muotoon, joka tuo kappaleeseen hiukan arkaaisen fiiliksen. Prodigyn vinkkelistä katsottuna arkaainen tarkoittaisi 1960-lukua…

The Chemical Brothers ja Prodigy olivat aina konemusan Motörhead ja AC/DC. Paikat vaihtuivat biisistä, levystä ja illasta riippuen, mutta sillä erotuksella, että ainakin Howlettilla oli aina toinen jalka tukevammin avantgarde/underground-piireissä kuin Chemical Brothersilla tai mainituilla rock-traditionalisteilla.

Tällaisia biisejä syntyy vain taiteen ja roskan ristisiitoksena.

Video ei ole enää saatavilla

Konemusiikin Siegfried & Roy?

Minulle Underworld oli 1990-luvun Yello, yhtye joka onnistui yhdistelemään konemusaa ja valtavirtapoppia liki täydellisesti. Alkuperäinen, Dubnobasswithmyheadmanilla julkaistu Dark & Long voisi intron perusteella olla Yellon kappale. Pulputus on lämpimä ja tuttu , mutta sitä jarrutusääntä ei koskaan tulee. Sinkkuversiona julkaistu Dark Train -miksaus on huomattavasti kovapintaisempi teknopoppis.

Underworld on bändinä huomattavasti tummempi sävyltään, kuten 1990-luku oli edellistä vuosikymmentä tummempi. Siinä missä Yellon soundi sopii elokuvaan Vaihdetaan vapaalle, Ferris Bueller, Underworld toimii Trainspottingissa vieroitusoireiden taustamusiikkina.

Dark & Longin lyriikat on kirjoitettu samalla metodilla kuin bändin muutkin sanoitukset, eli yhdistelemällä löydettyjä fraaseja omaan lyyriseen ulosantiin. Lähteinä toimivat sattumanvaraisesti kuullut keskustelujen pätkät, ihmisten jättämät vastaajaviestit, ynnä muut. Dark & Longilla tuloksena on teksti, jonka voi kuvitella jossain englantilaisessa kaupungissa taksia ajavan miehen sisäiseksi monologiksi. En tiedä ovatko kadut ovat sateiset kuin Taksikuskissa, mutta ukkosta ja salamaa ilmassa on. Ja maailma hukkuu paskaan.

”Thunder thunder lightning ahead
now I kiss you dark and long
filled with tainted girls and motel frills”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Se teknompi Dark Train -versio.

Video ei ole enää saatavilla

Chris Cornell sävelsi bändinsä suurimman hitin vartissa, joten aikaa jäi röökaamisellekin.

Seattlelainen, Doug Hollisin maataideinstallaatiosta nimensä ottanut Soundgarden oli todella kova bändi. Ja kuten riemastuttavan omaehtoinen paluulevy King Animal todistaa, on edelleen.

Soundgardenin suurin hitti on Black Hole Sun. Se on myös on se kappale, jota King Animalin kohdalla pelättiin: noinko sedät ottavat paluunsa airueksi kuuluisimman ja jotakuinkin veltoimman raitansa ja toisintavat sen helppoa markkinoitavuutta? Onneksi ei.

Black Sabbathista, Beatlesista, Devosta, Black Flagista ja ties mistä muusta aineksia ilmaisuunsa ammentanut yhtye kehittyi julkaisuillaan huikeasti. Alkuaikojen riipivästä avant-punk-metallista neljännen pitkäsoiton häränsilmä Black Hole Sun ei juuri eritä tuoksuja, mitä nyt c-osan räiskeessä hiukan vainuttavaa siihen suuntaan on.

Black Hole Sun oli vasta kolmas single Superunknown-levyltä. Soundgarden ei ilmeisesti edes uskonut kappaleeseen täydellisesti tai sitten ei rohjennut ottaa sitä levyn kärkibiisiksi. Sitä edelsi turvallisemmin outo Spoonman-klenkkaus ja kirskuen lanaava The Day I Tried to Live. Varsinkin Spoonman menestyi hyvin, mutta kappale oli silti liian outo päätyäkseen kaikkien tuntemaksi valtavirtasuosikiksi. Siinä onnistui Black Hole Sun, heittämällä.

Alice In Chainsin Would?-klassikkoa ruotiessa Black Hole Sun tuli määriteltyä helpoksi pop-biisiksi. Ja sitä se onkin, beatlesiaaninen rallatus, josta miltei kaikki Soundgardenin vimmainen särmä ja viistous on haihtunut. Se, että biisi on yhtyeen mittakaavassa perin vaivaton tekele, ei kuitenkaan vähennä Black Hole Sunin tarttuvuutta, suosiota tai varsinkaan merkitystä Soundgardenin tunnettuuden tekijänä.

Oleellisimmilla Soundgarden-kappaleilla, kuten edellislevy Badmotorfingerin maanisesti kirskuvalla Jesus Christ Pose -luukutuksella yhtye sai kuitenkin vain vaihtoehtojengin riehaantumaan – mitä nyt Johnny Cash tykästyi samaisen levyn Rusty Cage-avausraitaan siinä määrin, että otti sen tulkittavakseen. Black Hole Sun on se kappale, josta Soundgardenin tunnistavat nekin, jotka eivät bändin muuta tuotantoa voisi sietää. Se on siis antanut hienolle yhtyeelle sen ansaitsemaa huomiota, osin väärin perustein tosin.

Laulaja Chris Cornell sävelsi biisin vartissa. Hän oli huolissaan siitä, kelpaako näin kepoinen kipale erikoisia tahtilajeja, taiteellista räiskintää ja omaehtoista paukutusta suosivalle bändille, mutta läpi meni. Jonkin sortin piilotettua särmää siihen kuitenkin kehkeytyi madalletun vireen, leimahtelevan kitarasoolon sekä jykevästi soittavan bändin ansiosta. Cornell on esittänyt kappaletta ahkerasti soolonakin, mutta leirinuotioversiona biisin kiinnostavan epämääräistä pohjavirettä on miltei mahdoton havaita.

Musiikillisesti melko aurinkoisissa merkeissä etenevä Black Hole Sun on sanoituksiltaan silkkaa diibadaabaa. Cornell on kertonut sanoilla leikkivien, ilman selkeää johtoajatusta kulkevien lyriikoiden muistuttavan lähinnä surrealistista kuvaa. Toki säkeissä on hienoja oivalluksia ja kiinnostavia ajatusfragmentteja.

”In my shoes a walking sleep
And my youth I pray to keep
Heaven send Hell away
No one sings like you anymore”

Kokonaisuudesta saa vääntämällä ja väkisin tulkitsemalla vaikka millaista neroutta, mutta sitä ei taustalla tekijän mukaan ole – vain hyvänkuuloisia laineja, jotka todellakin hahmottuvat lähinnä kappaleen videon kaltaisena oudon painajaismaisena, tuhoa odottavana idyllinä. Vai mitä kertovat esimerkiksi säkeet “call my name throught the cream, and I’ll hear you scream again”?

Kappaleen kertosäkeeseen ladattiin toiveikkuutta, tosin hämmentävästi kryptisen mustana aukkona käristävän auringon voimalla.

”Black hole sun, won’t you come
and wash away the rain”

Oli biisin sanoma synkkä, toiveikas tai yhtä tyhjän kanssa, tarttuva kertosäe jokseenkin positiivisina miellettävine sanoineen kuitenkin oli ilmeisen toimiva resepti huikeaan suosioon. Tätä suosiota Cornell ei omin voimin osannut – eikä Soundgardenin kanssa halunnut – toisintaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Suuri hitti on saanut osakseen myös lukuisia versiointeja, aina Paul Ankan swing-tulkinnoista Anastacian luentaan, analogisyntetisaattoriesityksiin ja jazz-versioihin. Myös hassuttelijat ovat ottaneet Black Hole Sunin kynsiinsä, mutta ölisevää Beavis & Butthead -kaksikkoa tai Weird Al Yankovicin polkkaotteita ikimuistoisemman tuotoksen on saanut aikaan Bob Rivers. Ja biisin nimihän on tietysti Asshole Son.

Video ei ole enää saatavilla

Sillä aikaa kun sinä katsot muualle, minä uin lähemmäs.

Steven Patrick Morrisseysta on vietävän vaikea kirjoittaa tällä äidinkielellä, sen jälkeen kun muuan Antti Nylén on niin jo varsin monesti tehnyt. Eipä siinä, yhden miehen (sikäli mitä mainittu skribentti itseään haluaa koiraaksi mieltää) näkemyksiähän nekin pohdinnat vain ovat, mutta harvemmin on kotimaisessa kirjallisuudessa haluttu ketään brittiläistä poplaulajaa yhtä intohimoisesti kerrasta toiseen käsitellä.

Sekä Morrissey että Antti Nylén ovat molemmat välillä kiusaannuttavan rehellisiä (tai ainakin teksteillään antavat sellaisen kuvan) ja vakavamielisyydessään hieman hupsuja, mutta pidän heistä silti. Pidän myös siitä, miten varsin monella tuntemallani ihmisellä on jonkinlainen suhde Morrisseyhin. Mitä se kertoo tuttavapiiristäni on asia sinällään, mutta kiinnostavaa ilmiössä on Morrisseyn suorastaan ärsyttävä vaikutusvalta.

Itsellänikin oli jo mielipide hänestä, ennen kuin olin The Smithsiä tai hänen soolotuotantoaan pahemmin edes kuullut. Pidin tyyppiä rasittavana, pikkumaisena elitistinä. Itse asiassa ennakkokuva Nylénistä oli hieman samankaltainen.

Mutta sitten kuulin This Charming Manin, ja – Tove Janssonia mukaillen – kuinkas sitten kävikään? Olen tosin senkin jälkeen välillä pällistellyt sekä itse manchesteriläisretkun että hänen härmäläisen seuraajansa joitakin poskettomuuksia, mutta enimmäkseen olen kuitenkin itsekseni hykerrellyt kummankin verbaaliselle sarjatulelle. Kai he loppujen lopuksi ovat kanssani samalla puolella.

The More You Ignore Me, The Closer I Get on jo otsikkona esittäjälleen ominainen – jotenkin lapsellisen ilkikurinen. Tällaisia irvokkaita laulelmia löytyy Morrisseyn katalogista enemmänkin, ja sikäli luottosäveltäjä-kitarisi Boz Boorer on oivaltanut hänen teksteistään jotakin samaa kuin Smiths-aisapari Johnny Marr Girlfriend in a Coman kaltaisten hittien yhteydessä.

”Yeah, I’ve made up your mind
The more you ignore me
the closer I get
You’re wasting your time”

Tuntuu, kuin Morrisseysta olisi vanhemmuuttaan tullut ainakin oman itsensä suhteen yhä uhmakkaampi. Onhan hän luottanut omaan nerouteensa teinistä lähtien, mutta jatkuva omien haavoittuvuuksien esittely on vaihtunut henkilökohtaiseen voimaantumiseen. Tästä viimeistään muutaman vuoden takainen Years of Refusal rehvakkaine kitaravalleineen oli osoitus.

The More You Ignore Men sisältävä Vauxhall And I on taas musiikillisesti Morrisseyn seesteisimpiä levyjä, joskin juuri kyseinen biisi kuuluu levyn ekspressiivisempiin. Ehkä maanista stalkkeria kuvaavalla tekstillä oli oma vaikutuksensa. Kappaleessa Morrissey tuntuu täysin luottavan omaan voimaansa, mutta tällekin on oma syynsä:

”Beware!
I bear more grudges
than lonely high court judges
…
IT’S WAR”

Nimittäin, jos Morrissey on joitakin ihmisiä vihannut yhtä paljon kuin lihansyöjiä tai Margaret Thatcheria, niin entisiä bänditovereitaan. Smithsin rumpali ja basisti, Mike Joyce ja Andy Rourke ilmaisivat bändin hajottua tyytymättömyytensä siihen, miten heitä kohdeltiin kuin sessiomuusikoita, ja osoittivat saaneensa bändin rojalteista vain murto-osan Morrisseyhin ja Marriin verrattuna.

Ei siis muuta kuin raastupaan, ja tämähän ei jäänyt Morrisseyn ja Joycen tapauksessa ainoaksi kohtaamiseksi niissä merkeissä. Morrisseylle taas on jäänyt kaikista oikeusprosesseistaan vähintäänkin rapeapintainen ranskanleipä hampaankoloon, sillä hänen oikeuslaitokselle vittuilevista biiseistään voisi saada haalittua kokoelmalevyn jos toisenkin. Jos hän siinä samalla onnistuu sivaltamaan vielä joitakin muita epämiellyttäviksi kokemiaan tahoja, sen parempi. Vielä brutaalimpi hyökkäys Joycea vastaan oli vuoden 1997 Maladjusted-albumin päättävä Sorrow Will Come in the End. Tämä oli tehty puolestaan vuotta aiemmin käydyn oikeusväännön jälkimainingeissa.

Biisinä suhtaudun The More You Ignore Mehen samalla tavoin kuin NME aikoinaan: onhan se hieman väsähtäneen oloinen muotopuoli sinkku, etenkin verrattuna Why Don’t You Find Out For Yourselfin tai I Am Hated For Lovingin kaltaisiin osumiin, mutta ainakin se istuu Morrisseyn suureen saippuaoopperasaagaan, jossa yksi manchesteriläinen laulaja-runoilija heiluttaa sanansäiläänsä vasten ympäröivän maailman vihamielisyyttä. Tuli tulta vastaan, vai miten se meni?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sharon Van Etten kieltämättä tulkitsee kappaleen huomiotaherättävämmin, mutta konteksti muuttuu etenkin sanoitusten suhteen hieman hullunkuriseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Editoijan bonus!

Morrissey on todistettavasti kissa.

Video ei ole enää saatavilla

Ruutupaita, tuo ysäri-indien heimovaate.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Pavementin tekstien ylitulkitseminen paljastaa fiksuimmistakin indienörteistä ummehtuneimmat puolet. Vaikka Stephen Malkmus on toki lyyrikkona nero, saman energian voisi käyttää suosiolla Toolin tekstien tulkitsemiseen minkälie Rosettan kiven avulla, eikä mihinkään tällaiseen cooliin kevytkryptisyyteen.

Siinä missä Crooked Rain, Crooked Rainin ensimmäinen single, jenkkien rocklistan kymmenenneksi noussut Cut Your Hair oli Pavementin mittapuulla jopa klassinen pop-kappale, Gold Soundz on puolestaan luonnosmainen renkutus, joka tuntuu usein esimerkiltä siitä, miten vaivattoman kuuloisesti Pavement pystyi kirjoittamaan täydellisiä biisejä.

Pavementin kulttibändiasemaa 90-luvulla sinetöi se, kuinka yhtye pyrki tarjoamaan vaihtoehdon alternativelle, mistä käy viitteeksi Range Life -biisin vittuilu Smashing Pumpkinsille. Tätä statusta pönkitti Crooked Rain, Crooked Rain, joka oli Slanted & Enchanted -debyytin jälkeen askel vähemmän lo-fiin suuntaan, mutta sävellyksiltään vähintään yhtä kiero (heh) kuin edeltäjänsä.

Levyn kakkossinglessä Gold Soundzissa on kuulokuvansa osalta ennen kaikkea kyse rentoudesta ja välinpitämättömyydestä. Se on nimenomaan kappale, joka kuulostaa videonsa juoksentelulta joulupukkipuvuissa.

Tunnelma on helppo hukata, jos kappaleen tekstiä lähtee kahlaamaan liian pakkomielteisesti läpi. Varsinkin, kun Gold Soundz on ilmiselvästi tajunnanvirtaa, jossa puuttuvia aukkoja on täytetty lähinnä biisin rakenteen esittelyllä.

Mutta niin anaalista kuin se onkin, ehkä on pakko hukkua Malkmusin metaforalabyrinttiin hetkeksi tai pariksi. Ihan vain vähän.

Nostalgiaa, joo. Sirpaleisia muistoja, joo. Ihmissuhde, jota kelataan läpi, joo. Ja tuo ihmissuhde on rikkoutunut, joo.

Kaiken ytimessä on ilmiselvästi ollut luottamus, joka keskimmäisessä säkeistössä rikotaan. Syylliset jäävät kiinni. Trial’s over weapon’s found. Yhteiset salaisuudet muuttuvat kertojan ja tytön omiksi salaisuuksiksi, kun luottamusta ei ole.

Biisin ja kenties koko Pavementin tunnetuimmat fraasit ja irrallisimmin siteeratut ovat kappaleen kolmannessa säkeistössä. Niissä ei ole rakkautta, vaan humalaista kaipuuta ja epätoivoa.

So drunk in the August sun
And you’re the kind of girl I like
Because you’re empty and I’m empty
And you can never quarantine the past

Nihilismiä, joo. Mutta sellaista nihilismiä, joka toimii pelastavana eleenä. Ehkä välinpitämättömyys palauttaa heidät vielä yhteen.

Menneisyydestä ei pääse eroon, eikä sillä tai millään muullakaan ole mitään väliä. Siitä toki soisi monen ottavan oppia.

Kuinka humalassa kertoja on viimeisessä säkeistössä? Vai onko? Voivatko he oikeasti palata vielä yhteen, go back to those gold sounds? Sitäkö tässä halutaan? Saako rikotun luottamuksen korjattua?

On muuten aika surullista miettiä yksinään kello kolmelta yöllä, mitähän Stephen Malkmus mahtoi ihan oikeasti tarkoittaa. Vaiko edes mitään.

I’ve been sitting here too long, indeed.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja siitä nihkeiden Pavement-puristien kiusaksi vielä Astrid Swanin ja Burning Heartsin versio, silvuplee.

Elastica, harrastuksina heroiini ja sävelvarkaudet.

Elastican lyhyt kultakausi kertoo paljon rockista varastamisen, poseeraamisen ja hypettämisen taiteena. Yhtyeen tarina on tuskastuttavaa seikkaa toisensa perään: laulaja Justine Frischmann oli pesunkestävä uusrikkaan perheen tyttö, hän seurusteli ensin Brett Andersonin ja sitten Damon Albarnin kanssa (ja eittämättä Elastican julkisuusarvo perustui alkujaan juuri tähän), yhtye lanseerattiin nopeasti kasvavalle brittipop-yleisölle peräti neljällä esikoisalbumia edeltävällä singlellä, kolmen näistä havaittiin kierrättävän post punk -aikakauden klassikkokappaletta (oikeusjuttuja seurasi). Ja kun albumi lopulta ilmestyi alkuvuodesta 1995, se säntäsi brittilistan kärkeen – mutta siinä se sitten olikin.

Elastican muut jäsenet olivat mieltyneet heroiiniin jo paljon aiemmin, tässä vaiheessa se alkoi kiehtoa Frischmanniakin. Kiertämisestä ei tullut oikein mitään, kun aika meni omia yksityisiä hepovarantoja bändikavereilta piilotellessa. Neljän singlen jälkeen oli hankala hypettää LP:tä enää uusilla lohkaisuilla. Elastica juuttui samantapaiseen vuosien sekoilulimboon kuin Stone Roses, erona tietysti se, ettei bändin lopulta vuonna 2000 ilmestynyt kakkoslevy The Menace todellakaan ollut mikään toinen tuleminen – pikemminkin hyvin huomaamaton sisääntulo keittiön ovesta bileisiin, joiden ilmapiiri tuntuu niin vihamieliseltä, että ensimmäisen boolimukin puolivälissä sitä tekee johtopäätökset ja palaa samaa tietä takaisin.

Tätä taustaa vasten tuntuu yllättävältä, että Elastica oli hetken aikaa helvetin hyvä yhtye. Nimettömältä esikoiselta löytyy tästä monta todistetta – voisin mainita hilpeänraivokkaan Stutter-ensisinglen (joka kuulemma kertoo Damon Albarnin taipumuksesta humalaiseen impotenssiin) tai suunnattoman koskettavan Never Here -balladin (jonka taas tiedämme käsittelevän eroon johtaneita kommunikaatiovaikeuksia Brett Andersonin kanssa).

Mutta nyt siis Connection. Sinkuista järjestyksessä kolmas. 2:24 kestävä viileän itsevarman minimalismin taidonnäyte, jonka kitarariffi kuulostaa siinä määrin steroideja vetäneeltä versiolta Wiren Three Girl Rhumban teemasta, että asiaa piti selvitellä lakiteitse (langettavaa tuomiota ei tullut).

Justine Frischmann kuulostaa tässä myös PJ Harveylta, tosin vuosia ennen kuin jälkimmäinen tavoitti saman urbaanin kovapintaisuuden Stories From The City, Stories From The Sea -levyllään. Teksti on aika epämääräinen, mutta hyväsoundinen. Loppupuolella, kun kitarariffin taakse tuodaan vielä handclapsitkin, ollaan aika lähellä sellaista paradoksaalista käsitettä kuin “fiksulta kuulostava idioottirokkaus”.

Tästä taas tulee väkisinkin mieleen The White Stripes joitakin vuosia myöhemmin…

Tässä kirjoituksessa on pudoteltu hirveästi nimiä, mutta niin se vaan menee. Legendoja verrataan vain itseensä, mutta Elastica oli hohtava photoshopattu päiväperho, hetkellisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sellaisetkin rockyhtyeet voivat olla tärkeitä.

Video ei ole enää saatavilla

Kato, Nash Kato!

Valtavirtayleisöstä saattoi tuntua siltä kuin Urge Overkill olisi ilmestynyt tyhjästä, kun se vuonna 1994 julkaisi klassisen hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Todellisuudessa se oli kuitenkin kulkenut pitkän ja polveilevan tien perustamisestaan vuonna 1985.

Yhtye aloitti rähjäisenä ja rähmäisenä noiserock-yhtyeenä, joka seuraili sellaisten chicagolaislevy-yhtiö Touch & Golle levyttäneiden kokoonpanojen, kuten Steve Albinin johtaman Big Blackin ja Killdozerin, auraamaa polkua. Tosin jo ensimmäisellä albumillaan, vuonna 1989 julkaistulla Jesus Urge Superstarilla, se selvästi alkoi löytää melodisia helmiä upottavan särön pohjamudasta.

Vuoden 1991 The Supersonic Storybook -albumi ja 1992 julkaistu Stull-EP sisälsivät musiikkia, jolla oli jo yllättävää kaupallista potentiaalia. Kun yhtye solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, alkoi näyttää siltä, että Urge Overkill seuraisi Nirvanaa ja Pearl Jamia, joiden kiertueilla se oli ollut lämmittelemässä, valtavirtasuosioon.

Yhtyeen kunnianhimolla oli kuitenkin arvaamattomia seurauksia. Urge Overkillin siirtyminen itsenäiseltä Touch & Golta isolle levy-yhtiölle suututti Chicagon indiepiirit, etunenässä yhtyeen parin ensimmäisen julkaisun tuottajan ja kitaristi-laulaja Nash Katon entisen kämppäkaverin Steve Albinin, joka aloitti poikkeuksellisen myrkyllisen kampanjan yhtyettä vastaan (ensilaukaukset ammuttiin Chicago Reader -lehdessä, johon Albini lähetti vastauksen Bill Wymanin Urge Overkillia, Liz Phairia ja Smashing Pumpkinsia käsittelevään artikkeliin otsikolla “Three Pandering Sluts and Their Music-Press Stooge”. Lopulta homma meni niin pitkälle, että Urge Overkillille perustettiin Stalker-niminen “anti-fanzine” (tai siis tarkemmin sanottuna “anti-fanzine for the anti-fans of Urge Overkill”).

Sekään ei auttanut, että Urge Overkill alkoi käyttäytyä yhä pröystäilevämmin. Se pukeutui yhteneviin 1970-lukutyylisiin panomiespukuihin, joiden kaula-aukoissa kimmelsivät kultaiset Urge Overkill -medaljongit, ja ajeli röyhkeästi ympäri Chicagoa avoautolla, jonka takapenkillä oli baarikaappi. Ahdistuksen, angstin ja raivon sijaan Urge Overkill suosi hedonismia, huumoria ja menneisyyden poproskan ja kitschin leikkisää valjastamista omiin käyttötarkoituksiinsa.

Saturationilla, yhtyeen vuonna 1993 julkaistulla Geffen-debyytillä, sen musiikki heijasteli entistä vahvemmin tätä uutta estetiikkaa. Melun ja sekoilun tilalla oli voimapoppia, autotallirockia, glamia, soul-vaikutteita ja 1970-lukulaista stadionhardrockia. Se ei olisi voinut olla kauempana grunge-yhtyeiden ryppyotsaisuudesta. Saturation oli harvinaisuus 1990-luvun alun rockissa – tarttuva ja hauska levy, joka soveltui sängynlaidalla nyyhkimisen tai moshpitissä pullistelun sijaan bileiden taustamusiikiksi.

Saturation oli loistava levy, mutta se floppasi pahasti. Urge Overkill oli harmillisesti pari vuotta etuajassa. Pian esimerkiksi Beck ja Beastie Boys johdattaisivat musiikin uuteen rennompaan ja menneisyyden roskakulttuuria juhlivaan suuntaan, ja sellaisten genrejen, kuten exotican ja easy listeningin klassikot löysivät tiensä alelaareista hipstereiden levysoittimiin.

Urge Overkillin pelastus saapui kuitenkin yllättävästä suunnasta. Loistavalla esikoiselokuvallaan Reservoir Dogs huomiota herättäneen nuoren ohjaajalupauksen Quentin Tarantinon estetiikka nojasi pitkälti samanlaiseen menneisyyden populaarikulttuurin nokkelaan kierrättämiseen kuin Urge Overkillillä. Ei siis mikään ihme, että Tarantino ihastui vuonna 1992 julkaistulta Stull-EP:ltä löytämäänsä yhtyeen versioon Neil Diamondin alun perin vuonna 1967 julkaistusta kappaleesta Girl, You’ll Be a Woman Soon.

Se edusti juuri samanlaista menneiden vuosikymmenien pophylkytavaraa, josta Tarantino rakensi elokuvansa ja niiden huolella valitut soundtrackit: Reservoir Dogsilla oli kuultu sellaisia unohdukseen painuneita hittejä, kuten Blue Sweden Hooked on a Feeling, Harry Nilssonin Coconut ja kuuluisassa korvanleikkauskohtauksessa Stealers Wheelin Stuck in the Middle With You.

Girl, You’ll Be a Woman Soon oli juuri sopiva kappale sekä Tarantinolle että Urge Overkillille. Sen upean melodisen pinnan alla pyörteili häiritsevää synkkyyttä ja perversioita. Kappaleen säkeistöissä kertojana toimii nuoren rock-kapinallisen arkkityyppi, jota tämän rakkauden kohteen vanhemmat eivät ymmärrä:

“I love you so much, can’t count all the ways
I’d die for you girl and all they can say is
’He’s not your kind’
They never get tired of putting me down
And I’ll never know when I come around
What I’m gonna find
Don’t let them make up your mind”

Kaikki hyvin tähän mennessä, mutta kertosäkeessä syyksi paljastuukin tytön alaikäisyys:

“Girl, you’ll be a woman soon
Please, come take my hand
Girl, you’ll be a woman soon
Soon, you’ll need a man”

Kenties Diamond pyrki romanttiseen tarinaan väärinymmärretyistä rakastavaisista, mutta lopputulos kuulostaa enemmänkin häiritsevältä ja huolestuttavalta.

Urge Overkill korostaa esityksessään taitavasti laulun synkkää pohjavirettä. Se kuulostaa epätoivoiselta ja väsyneeltä yökerho-orkesterilta matkalla pimeyden sydämeen. Esitys hohkaa himmennyttä glitteriä, lommoisia diskopalloja, lähes hysteeristä nuottia naurun taustalla ja kyyneliä irvokkaaksi meikatuilla kasvoilla.

Saturationilla yhtye saattoi vaikuttaa ironiselta ja pinnalliselta, mutta Girl, You’ll Be a Woman Soon tuntui paljastavan epätoivon cocktailien ja värikkäiden pukujen taustalla.

Tarantino nappasi Girl, You’ll Be a Woman Soonin vuonna 1994 julkaistuun mestariteokseensa Pulp Fictioniin, josta tuli yksi 1990-luvun tärkeimmistä elokuvista, ja joka saavutti pian kiistattoman klassikkostatuksen. Uma Thurmanin esittämän gangsterin heilan Mian tanssiessa kappaleen tahtiin ja nuuskatessa kokaiinin sijaan vahingossa heroiinia yhdessä elokuvan ikonisimmista kohtauksista Urge Overkill muuttui hetkessä epäonnisesta indieyhtyeestä kuolemattomaksi osaksi populaarikulttuuria.

Lopulta Girl, You’ll Be a Woman Soonista tuli kuitenkin riippakivi Urge Overkillille. Vaikka kappale toi yhtyeelle suosiota määrissä, joka olisi ollut mahdoton kuvitella vielä paria vuotta aikaisemmin, ostava yleisö ei ollutkaan halukas kuulemaan yhtyeen omaa materiaalia. Niinpä vuonna 1995 julkaistu Exit the Dragon menestyi kehnosti ja sai huonoja arvioita. Todellisuudessa se oli edeltäjänsä tavoin hieno levy, mutta sen synkkä, päihdeongelmien, ahdistuksen, paniikkikohtausten, eristäneisyyden ja epätoivon ilmapiiri kieli Urge Overkillin huonosta tilasta.

Rock-tähtielämän esittäminen oli muuttunut karvaaksi todellisuudeksi, ja bändi paloi loppuun huumeongelmien ja riitojen tarjotessa iloisesti loimuavaa sytykettä.

2000-luvun puolivälissä Urge Overkill palasi tien päälle ja viime vuonna se julkaisi reunion-levy Rock’n’Roll Submarinen, joka sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, mutta ostavaa yleisöä ei kiinnostanut sen enempää kuin vuonna 1995.

Epäilemättä Urge Overkill esittää yhä jokaisella keikallaan tunnetuimman hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Ja epäilemättä sen sanat tuntuvat toisinaan kovin osuvilta:

“I’ve been misunderstood for all of my life
But what they’re saying girl it cuts like a knife
’The boy’s no good’
Well I’ve finally found what I’m a looking for
But if they get their chance they’ll end it for sure
Surely would
Baby I’ve done all I could
Now it’s up to you”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Urge Overkillin iloluontoisen ironinen retroestetiikka on kenties selvimmin esillä Saturation-levyn Positive Bleeding -singlen videolla:

Video ei ole enää saatavilla

Hope Sandoval ja Jim Reid tukkanuottasilla.

Elä laakase, naatitaan.

Jokainen jalkapallonystävä tietää, mitä edellä oleva lause tarkoittaa. Sitä, ettei palloa isketä varman paikan tullen heti verkkoon, vaan jallitetaan vielä vastustaja tai kaksi.

Jesus & Mary Chainin Sometimes Always on tämän kuopiolaista futismentaliteettia kuvaavan lausahduksen musiikillinen ilmentymä. Glasgowlaisyhtye tuntui aina tietävän, että yksi maali riittää voittoon. Siksi bändillä ei ollut koskaan kiire mihinkään.

Maali syntyy tällä kertaa ajassa 1.52.

A-duurin ja D-duurin välinen seinäsyöttely on jatkunut jo 29 tahdin ja lähes kahden minuutin ajan, kunnes se yhtäkkiä katkeaa kuin seinään. D-duuri pitää palloa yhden ylimääräisen tahdin ajan, kunnes syöttää yllättäen G-duurille, joka jatkaa pallon A-duurin kautta maaliin.

Jesus & Mary Chain 1 – muut 0. Soolo!

Viimeisen reilun puoliminuuttisen A-duuri ja D-duuri jatkavat kahdenkeskistä palloralliaan, naattien kuin vieraileva tähti Hope Sandoval (Mazzy Star), jonka ei ratkaisevan tilanteen jälkeen tarvitse edes avata suutaan.

Sometimes Always on mestariteos, joka on koottu popin yksinkertaisimmista mahdollisista perusaineksista. Sen kutsuminen kolmen soinnun renkutukseksi olisi liioittelua, koska se kolmas sointu esiintyy kappaleessa vain kerran ja silloinkin vain kahden sekunnin ajan.

* *

Tein ensimmäisen oman lauluni 5-vuotiaana. Siinä oli kaksi sointua ja se kertoi henkilöstä, joka lähtee ”Afrikkaan”, lähettää ”kaikille hyvästit” ja uhoaa, ettei tule takaisin.

Laulu tuntui ensin hyvin voimaannuttavalta, mutta sitten siitä tuli hirveän melankolinen olo. Siksi päätin lisätä siihen ylimääräisen säkeistön:

”Mutta koitti päivä, jolloin hän tuli.”

Sometimes Always on täsmälleen sama kappale, joskin dueton muodossa. Rakastavaisten kinastelu päättyy kahden kitarasoolon ja Hope Sandovalin lumoavan ”ba-a-a-a-a-a-ack” -kujerruksen jälkeen ylimääräiseen säkeistöön, jossa Jim Reid lopulta nielee ylpeytensä, laskeutuu polvilleen ja pyytää anteeksi. Ja saa kuin saakin palata kotiin.

Elämä ja popmusiikki ovat parhaimmillaan hyvin yksinkertaisia asioita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lukemattomien indiebändien cover-repertuaariin kuuluvan Sometimes Alwaysin esittävät tässä Feist ja M. Ward.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, ennen kuin hänestä tuli itseään reflektoiva viiksivallu.

Keinuvasti hiippaileva rytmi. Viekkaita, varovaisia askeleita kielletyllä maaperällä. Yökerhomaisen likainen orgaani, joka pauhaa välillä hylätyn kirkon urkujen voimalla. Jossain kaukana kumisevat kellot kohtalokkaasti kuin vanhassa westernissä ikään. Red Right Handiin on kuvattuna paholaisen hetki:

”Take a little walk to the edge of town
Go across the tracks
Where the viaduct looms
like a bird of doom
As it shifts and cracks
Where secrets lie in the border fires
in the humming wires
Hey man, you know
you’re never coming back
Past the square, past the bridge
past the mills, past the stacks
On a gathering storm comes
a tall handsome man
In a dusty black coat with
a red right hand”

Let Love Inin ilmestyessä 1994 entisestä post punk -häiriköstä oli tullut alternativen ikoni, kirjallisesti suuntautuneiden goottien kotitalousnimi ja kriitikoiden kehuma rocklyriikan pelastaja. Suosiosta todisti sekin, että Red Right Hand -single löysi tiensä lukuisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Nick Cave oli ansaitusti muotoutumassa instituutioksi.

Jälkeenpäin tarkastellen kaksi perässä seurannutta albumia näyttävät tutkielmilta siitä, mihin ulottuvuuksiin Cave pystyisi henkilöhahmoaan venyttämään. Murder Ballads synkeili kuolemateemoilla ja väkivallalla niin mässäilevästi, että hieno laulukokonaisuus sai myös itseparodisia sävyjä. Tuon paisuneen projektin jälkeen mestarillinen The Boatman’s Call riisui kaikki ylimääräiset tehokeinot ja esitteli nöyrtyneen Caven kumartuneena hartaana pianonsa ääreen.

Näitä vastakkaisia lähestymistapoja Cave on sittemmin pyrkinyt yhdistelemään kaikessa myöhemmässä tuotannossaan – välillä kuin tasapainoon pyrkivä jakomielitautinen. Grindermanin räjähtävä energia ja Nocturaman juustoisat radioballadit ovat kaksi eri puolta kokonaisteoksesta, joka hajosi Let Love Inin aikoihin.

Tuo teos oli artisti itse. Sisimmässään Cave on ollut aina tarinankertoja, eikä hänen suurinta luomustaan, romanttista lyyrikkosankaria, ole nähty sitten Red Right Handin. Samalla ovat kadonneet hänen mittavuudessaan lähes novellimaisina purskahtelevat veriset kertomuksensa, elokuvallisen tarkkaan maalatut tunnelmakuvansa ja kaikkialla leijuva, mahtipontinen mutta tehokas dekadenssi.

Red Right Hand on on matka kaupungin pimeälle puolelle, missä painajaismaisia asioita tapahtuu ja rappio koristellaan (miehen nykytuotannossa jatkuvasti vaimentuvalla) arkaaisen bluesin kuvastolla. Sielun myyminen, vihreä paperitukku, maisemakuvaus kuin syvän etelän gotiikasta. Mielessään kuulija voi seurata päähenkilön jokaista askelta syvemmälle varjoihin.

Tärkein hahmo tässä kuvaelmassa on juuri Nick Cave: ei kaikkitietävä, vaan kaiken jo nähnyt kertoja, jonka silmät seisovat liian syvällä riivatuissa kasvoissa kuin varoittaen, että sinä voit olla seuraava. Tässä ei esiinny elämäänsä ja kokemuksiaan summittaisen sentimentaalisesti kertaava lauluntekijä, vaan kokonaisvaltaisen fantasian kirjoittava ja siinä itsekin sisällä elävä, detaljeihin tarraava demoni, joka ohjailee jokaista yksityiskohtaa tuomitussa äänimaalauksessaan.

Red Right Hand on Nick Caven auteur-kauden viimeinen mestariteos.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Cave on mieltynyt ”punaisen, oikean käden” kielikuvaan. Miltonilta lainattu motiivi esiintyy myös Murder Balladsilla. Levyn avaavan Song of Joyn on arveltu olevan eräänlainen Red Right Handin jatko-osa.

Video ei ole enää saatavilla

The Offspring. Lääkäri, saunaentusiasti ja nero Dexter Holland toisena vasemmalla.

Missä sinä olit, kun kuulit The Offspringin läpimurtohitin Come Out And Playn ensimmäistä kertaa? Minä olin viidennellä luokalla, istuin kuvaamataidon tunnilla ja piirsin vastentahtoisesti kuvaa pilvestä (siis siitä taivaalla olevasta valkoisesta jutusta). Jos totta puhutaan, kuva muistutti pilveä yhtä paljon kuin Tommi Liimatta muistuttaa Arnold Schwarzeneggeria. Onnekseni luokan nurkassa oli kuvaputkitelevisio, josta pystyi katselemaan MTV:n musiikkivideoita. Videoille oli tosiaankin tarvetta, koska huikea pilvimaalaukseni oli valmis 30 sekuntia aloittamiseni jälkeen. Silloin se tapahtui: MTV näytti Come Out And Playn musiikkivideon.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti järkevintä pitää mölyt mahassa ja todeta, että Offspringin kaltaiset pehmopunkkarit pilasivat punkrockin. Too bad, mutta en osaa olla pitämättä Smash-levyn Come Out And Play -debyyttisinkusta enkä siitä riemastuttavasta tunteesta, jonka biisi vielä nykyisinkin aiheuttaa. Tunne on sukua sille primitiiviselle urpoilureaktiolle, jonka MM-95:n kaltaiset tapahtumat herättävät. Yhtäkkiä tekee mieli pistää mäyräkoira päähän ja Tiimarista ostetut DD-kumitissit paidan päälle, paiskoa ylävitosia tuntemattomien kanssa, tilata pöytä täyteen shotteja (luotolla, tietysti), kusta Havis Amandan suihkulähteeseen ja talsia sukset jalassa baariin. Tai jotain.

Mihin Come Out And Playn mukaansatempaavuus oikein perustuu? Ja kuinka on mahdollista, että aurinkoinen punkpop löi yhtäkkiä läpi myös ankeassa pohjolassa? Siihen ei kenelläkään taida olla vastausta. Joku kulttuurihistorioitsija voisi toki yrittää selittää, että lamasta toipuva Suomi kaipasi ympärilleen kepeää viihdettä, aivan kuten elokuvayleisö kaipasi sota-aikana eskapistisia komedioita. Mutta paskat, eihän se niin mene. Offspring löi läpi, koska se soitti hyväntuulista ja helppotajuista urpomusiikkia, joka tarttui päähän kuin koiranpaska kengänpohjaan. Ja urpoiluhan meitä kaikkia pohjimmiltaan viehättää – ainakin kännissä tai muissa alitajunnan tiloissa.

Sitten oli tietysti se Come Out And Playn arabialaisvaikutteinen kitarariffi, joka kuulosti todella hyvältä. Itse asiassa se kuulosti niin hyvältä, että punk-legenda Agent Orange meinasi haastaa Offspringin oikeuteen, koska heidän mielestään riffi oli pöllitty Bloodstains-biisin (1979) kitarasoolosta. Vaikka väitteessä oli pienenpieni totuuden siemen, se oli silti naurettava. Kuka populaarimusiikkia soittava artisti ei muka lainailisi ja yhdistelisi vaikutteitaan? Agent Orange myös veti maton omien jalkojensa alta ryhtymällä penäämään korvaussummaa heti, kun Offspringin rahahanat aukesivat. Kaikki kunnia Agent Orangelle, mutta mihin jäi punk, pojat?

Jos totta puhutaan, en ole ikinä kuunnellut Come Out And Playn tekstiä ”sillä korvalla”. Niinpä minulle tulikin yllätyksenä, että kappale kertoo lukion jengitappeluista eikä vonkaamisesta, vonkaamisesta tai vonkaamisesta. Yllätyksenä tuli myös se, että biisistä löytyy järkevää tekstiä:

”It goes down the same as the thousand before
No one’s getting smarter, no one’s learning the score
Your never ending spree of death and violence and hate
Is gonna tie your own rope”

Offspring-asteikolla mitattuna aihe on yllättävänkin vakava – ainakin jos sitä vertaa Smash-levyn toiseen singleen Self Esteemiin, joka kertoo tossun alle joutuneesta poikaystävästä. Laulaja-kitaristi Dexter Holland on tosin jälkikäteen vakuutellut, ettei Self Esteem kerro hänestä itsestään, vaan vanhasta kaverista. Joo joo Dexter. Kyllähän sitä VHS-pornoakin ostettiin teini-iässä ”kaverille” eikä itselle.

On pelottavaa ajatella, että Come Out And Playn ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 18 vuotta. Miten siitä voi olla niin pitkä aika?! Ja mitä helvettiä siinä välissä oikein tapahtui? Ainakaan en piirtänyt enää yhtäkään pilveä. Mutta tämän lainin tulen luultavasti aina muistamaan:

”You gotta keep ’em separated”

Video ei ole enää saatavilla

Russell ja Ron sekä ylittämätön coolius?

Seison marketin kassajonossa. Kädessäni on munia ja maitoa ja edellä jonossa on kaunis ihminen, joka osti jotain supermarjoja, wasabitahnaa ja luomuvihanneksia ja aikoo kenties tehdä ruoaksi sushia.

Minä tyydyin muniin ja maitoon, koska en tarvitse mitään muuta. Jääkaapissa on jo muut iltapalatarvikkeet. Kananmunasta ja raejuustosta saa salitreenin jälkeen tarvittavat proteiinit. Sushistakin kai saisi, mutta sushi kuulostaa jo lähtökohtaisesti hirveän vaivalloiselta työpäivän ja treenin jälkeen. Sitäpaitsi en osaa tehdä sushia.

Miksi minä en harrasta ruoanlaittoa? Minun pitäisi harrastaa, kaikki harrastavat! Miksi minulla ei ole sushintekovälineitä? Pitäisi olla.

Havahdun täysin typerään ajatukseeni. Tunnenko oikeasti alemmuutta siitä, että ostan tylsempiä elintarvikkeita kuin edellä kassajonossa seisova henkilö? Se on naurettavaa, mutta ehkä myös luonnollista.

Minun elämäni on tylsää. Mutta se on minun elämäni. Nämä ovat minun kananmuniani ja teen niistä mitä haluan. Syön vaikka raejuuston kanssa.

Sparksin When Do I Get to Sing My Way on sävellyksellisestikin ilmestymisvuotensa parhaita lauluja, mutta todelliseksi nerouden ilmentymäksi sen nostaa kappaleen kertojan sinnikäs kaipuu elää täydelliseksi mieltämäänsä elämää. Kaipuu, joka lopulta päättyy oivallukseen, että kaikkein tärkeintä onkin pitää oma päänsä ja elää sitä omaa elämäänsä omalla tavallaan. Tärkeintä on olla lannistumatta.

”When do I get to sing ’My Way’?
When do I get to feel like Sinatra felt?
When do I get to sing ’My Way’
In heaven or hell?”

Kun katselin Ron ja Russell Maelia taannoisella Tavastian-keikalla, varmistuin entisestään siitä, että When Do I Get to Sing My Waytä ei olisi voinut kirjoittaa mikään muu kaksikko. Siellä he olivat lavalla, Russell energisenä, hyväntuulisena ja ylväänä, Ron syntikan takana hassuine viiksineen näyttäen joko ylittämättömän coolilta tai täysin typerältä. En osaa sanoa kummalta, mutta ei minun tarvitsekaan.

He olivat Sparks ja elivät elämäänsä siinä hetkessä juuri omalla tavallaan esittäen omaehtoista, mutta silti helposti omaksuttavaa musiikkiaan täydelle Tavastialle. Kaksistaan. Their way.

Video ei ole enää saatavilla

Pomo ei lipsynkkaa musiikkivideoissakaan.

On tavallaan hassua, että ensitapaamiseni Pomon kanssa tuli vuonna 1994 tämän kappaleen ja Music Televisionin kautta. Streets of Philadelphia kun on Bruce Springsteenin tuotannon epätyypillisin single. Poissa ovat kitarat, saksofoni ja stadionin kokoiset kertosäkeet. Tilalla koneellisen kuuloinen rumpukomppi, syntetisaattorimatto ja lakoninen puhelaulu.

“I was bruised and battered and I couldn’t tell what I felt
I was unrecognizable to myself
I saw my reflection in a window I didn’t know my own face
Oh brother are you gonna leave me wastin’ away
On the streets of Philadelphia”

Kappale olikin Springsteenille poikkeuksellinen tilaustyö, jonka hän kirjoitti Jonathan Demmen HIV-potilaasta kertovaan elokuvaan Philadelphia. Demme ohjasi myös kappaleen karun videon, jota sitäkin voi pitää epätyypillisenä videoita vastaan pitkään hangoitelleelle Springsteenille.

(Tälläkään kertaa Springsteen ei suostunut huulisynkkaan, vaan videon lauluosuudet nauhoitettiin kuvaustilanteessa pomon huppariin kätketyllä mikrofonilla. Niinpä kappaleen video- ja levyversiot ovat itse asiassa erilliset).

Joskus kuiskaamalla saa enemmän huomiota kuin huutamalla. Kappaleen alakuloisessa tunnelmassa on kiistatonta voimaa, joka erottui edukseen MTV:n videovirrassa.

En huomannut sitä yksin. Streets of Philadelphia voitti Oscarin ja pinon Grammyja, nousi kymmenkunnan maan listaykköseksi ja antoi Springsteenille hänen toistaiseksi viimeisen top 10 -hittinsä Yhdysvalloissa.

Minulle kappaleen tärkein saavutus kuitenkin oli, että se sai minut ostamaan Springsteen Greatest Hits -kokoelman – ja sen kautta tutustumaan yhteen kaikkien aikojen suosikeistani.

Epätyypillinen Streets of Philadelphia on sen sijaan painunut kokolailla unholaan niin minulta kuin Pomoltakin. Keikkasettiin kappale ei ole mahtunut kuin muutamia kertoja tällä vuosituhannella. Itse en ollut kuunnellut laulua varmaan vuosikymmeneen ennen tämän tekstin kirjoittamista.

Uusi pyöräytys soittimessa kuitenkin osoitti, etteivät vuodet olleet vieneet kappaleen tenhoa. Vaikka Streets of Philadelphia jäi Pomon uralla pikemmin sivuaskeleeksi kuin uudeksi aluksi, on se hyvä muistutus siitä, kuinka mielenkiintoisin musiikki syntyy yleensä silloin, kun tekijä haastaa itsensä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Harvinainen liveversio vuodelta 1995. (Videossa on pelkkä ääni.)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Bible oli viimeinen Manics-albumi, jolla Richey Edwards (toinen oikealta) oli mukana)

Minne mennä arenarockin jälkeen? No, esimerkiksi synkkään pieneen studioon pää täynnä hankalia ja potentiaalisesti yleisöä häätäviä synkkiä ajatuksia. Jos epätasainen ja karkeasti ylituotettu Gold Against the Soul aiheutti epäilyjä jaksavatko Manicsit enää edes kolmatta levyä, Holy Biblen pistelevä single Faster/P.C.P. osoitti, että tällä bändillä olisi vielä monia polkuja joita tutkia.

Päätös oli jäsenten yhteinen: kaikilla oli kalvava epäilys, että edellisellä levyllä asiat oli viety liian pitkälle. Alkuaikojen vaikutteet, kuten Magazine, Public Image Ltd. ja Gang of Four, päätyivät kovaan kuunteluun, ja edessä oli paluu siihen, mikä oli jäänyt Generation Terroristsin jälkeen huomiotta. Loppusilauksen tuovan Cardiffin Sound Space Studiosin ulko-ovi toimi porttina uran vahvimpaan levyyn.

Jos musiikkipuoli oli helposti päätetty, James Dean Bradfieldin tehtävä on varmasti popmusiikin epäkiitollisimpia: kuinka ihmeessä tällaisia tekstejä pitäisi sovittaa toimiviksi rockbiiseiksi? Tehtävä ei käynyt helpommaksi Richey Edwardsin ottaessa noin kolme neljännestä kirjoitusvastuusta Holy Biblellä, Nicky Wire sanoi olevansa joistain teksteistä täysin ymmällään.

Richey-kortti on helppo kaivaa, mutta se ei aina kerro totuutta, sortuen revisionismiin, jossa kaikki liitettävissä oleva kääntyy bändin arvoituksellisimpaan hahmoon personifioiduksi. Mutta Holy Biblen, ja eritoten Fasterin tapauksessa, se on pakollista. Ensinnäkin: ei ”nopeammin” vaan ”paastoaja” – vaikka hassua kyllä, biisihän kiitää ohi karmealla voimalla, ja studiokiilto ei voisi olla kauempana tästä sihisevästä vyörystä.

Se on kuin ketoosimyrskyisempi versio uran epämukavimmasta hetkestä 4 st. 7 lbs, ja tässäkin kaiken voisi luulla kääntyvän yhtä aikaa kovemman asteen ylemmyys- ja alemmuuskompleksiksi. Pitkä liuta kirjailijoita ja runoilijoita syöksyy ulos Richeyn hampaiden raatelemana, Mensa ei ole minkään arvoinen, mutta samalla epäilys kalvaa: olisiko pitänyt valehdella, kuten kaikki muutkin, vaikka sitä voi pitää voimansa lähteenä?

Omaelämäkerrallistä elementtiä on vaikea päästä pakoon, sillä tässä kohtaa totuus korreloi sen kanssa sataprosenttisesti. Edwards ei koskaan häpeillyt itseinhonsa jälkiä tai valehdellut niiden alkuperää: sen tietävät pahamaineisen 4REAL-haastattelun vetänyt Steve Lamacq ja kaikki, jotka ovat Richeystä koskaan kuulleetkaan. Moinen rehellisyys itsensä satuttamisesta oli vallankumouksellista tuohon aikaan, eikä sen voi uskoa käyvän vähemmän koskettavaksi. Mutta näin ulkoa päin katsottuna se on paljon enemmän: se on rehellisesti myönnettyä sellaista. Se vaatii jo paljon.

Faster on myös Bradfieldin tähtihetkiä, niin laulun kun kitaroinnin kannalta. Kun ensimmäinen säkeistö alkaa, se hallittu raivo millä sanat pääsevät ulos on häkellyttävää. Yksinkertainen mutta tarvittaessa ilkeällä virtuositeetilla soitettu kitaraosuus ei häviä sille yhtään – eritoten kappaleen loppupuolella kuuntelijan pahemman kerran eksyttävä käärmemäinen soolo.

”It’s too damn easy to cave in
Man kills everything”

Huomattavasti vaikeampaa on olla avoin. Vuonna 1994 Faster tappoi suorilta käsin epäilyksen siitä, että Manic Street Preachersilla ei olisi enää mitään tarjottavaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Fasterilla on hallussaan muuan ennätys. Bändin esiintyessä Top of the Pops -ohjelmassa Bradfield pukeutui IRA-tyyliseen kommandopipoon, josta BBC sai 25 000 valitusta – enemmän kuin yhdestäkään esityksestä tähän päivään saakka.

Video ei ole enää saatavilla

Grunge tylsää? Ei toki.

Mighty Joe Young -nimellä aloittanut Stone Temple Pilots – jota Stephen Malkmus nimitti Pavementin Range Lifessä eleganteiksi poikamiehiksi – leimattiin alkuunsa grungen ensimmäiseksi perässähiihtäjäksi. Ja osittain oikeutetustikin: debyyttilevy Core sisälsi pintapuolisesti jokseenkin aliceinchainsiaanisia otteita, mutta myös aimo annoksen nolohkoa Nirvana-apinointia (osoituksena esimerkiksi Creep-singlen ankeat Cobain-värssyt ja -melodiat). Vaan mitenpä Kalifornian auringon alta olisikaan kirvonnut samaa angstia kuin sateisen Seattlen metsistä.

Toisella levyllään Purplella Stone Temple Pilots löysi itsensä. Se riisui pahimmat grungevetimet yltään ja sonnustautui eleganttien poikamiesten pukimiin, muuttuen samalla oikeasti kiinnostavaksi. Kun ylisuuret neuleet vaihtuivat hassukuosisiin kauluspaitoihin ja leukaparrat hävisivät siloposkien tieltä, soundikin muuttui perinteikkäämmäksi.

Grungesävyt jäivät kyllä taustalle kytemään, mutta mukaan tuli aimo kauhallinen vanhakantaista hard rockia. Kun sekaan annosteltiin MC5-pohjaista garagerockia sekä rehti ripaus psykedeelistä ilmaisua, peruspaletti oli valmis. Kuulaamman retrosoundin kautta myös ilmaisuun tuli huomattava määrä rullaavaa tyylikkyyttä.

Interstate Love Song hehkuukin angstin ja punkin ristisiitosta enemmän mietteliästä mutta sopivan suurieleistä hard rockia. Basisti Robert DeLeo, jonka kynästä kappale alun perin on peräisin, on kertonut biisin olleen alkujaan bossanova-tyylinen. Lopullisessa sovituksessa mojova, Led Zeppelinin perinnöstä ammentava poljento on erittäin hyvin hallinnassa ja nostaa biisin suurten vaihtoehtokappaleiden kategoriaan – se valittiin sijalle 58 VH1:n kaikkien aikojen hard rock -biisien listalla.

Kappaleen kostailematon rakenne on sulavalinjainen ja siten suurenkin yleisön helposti omaksuttavissa – toisin kuin levyn oudompi ensisingle Big Empty tai kulmikkaasti jankkaava kakkossinkku Vasoline. Interstate Love Song syrjäytti Vasolinen Mainstream Rock Chartin ykkössijalta ja pysytteli kärjessä 15 viikkoa. Kappaleen komea pääriffi ja surumielisen kutkuttava melodia takasi sille suuren suosion, joka siivitti koko Purple-levyn lopulta suurmenestykseen.

Oma tenhonsa erityisesti Amerikassa lienee myös kappaleen slidekitaran tuomilla country-mausteilla – ja huumeista sekä parisuhdeongelmista sanoituksiinsa inspiraation saaneen solisti Scott Weilandin videolla käyttämästä stetson-päähineestä.

Hyvän melodian, oivan riffin ja mainion poljennon lisäksi kappaleen pohjalla vellova monialainen sekalaisuus on sulautunut simppelin kiehtovaksi ilmiasuksi. Siinä kai sen perimmäinen salaisuus onkin: pintapuolisesti helpon biisin taustalla on meneillään tavanomaista enemmän – sitä jotakin.

Video ei ole enää saatavilla

Terve, m’oon Biggy.

Talouslehti Forbesin mukaan rap-tuottajan ja artistin Diddyn, joka myös P Diddynä ja Puff Daddyna aikaisemmin tunnettiin, liiketoimien tuotto tulee vuonna 2012 olemaan arviolta noin 550 miljoonaa dollaria. Tosin suurin osa mogulin tuloista ei suinkaan tule musiikista vaan erinäisistä sijoituksista muun muassa muodin, markkinoinnin, teknologia-start-upien ja vodkan valmistuksen aloille.

Diddyn kintereillä Forbesin tämän vuoden listalla ovat Jay-Z, joka kahmii noin 460 miljoonan dollarin edestä voittoja, ja länsirannikon rap-legenda Dr. Dre, jonka arvioidaan nettoavan vuodessa 270 miljoonaa. Heidän perässään neljättä sijaa pitää Birdman, jonka Cash Money -levymerkin artisteihin lukeutuvat viime vuosina miljoonamyyntejä tahkonneet Nicki Minaj, Drake ja Lil’ Wayne. Birdmanin arvioidaan nettoavan vuodessa 125, ja häntä listalla seuraavan 50 Centin 110 miljoonaa dollaria.

Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi horisen Forbesin miljonäärilistauksesta vuonna 1994 ilmestyneen popklassikon yhteydessä? No siksi, että kaikkien edellä mainittujen mogulien ja heidän suojattiensa videot ja kappaleiden sanoitukset tulvivat sitä samaa hedonismia ja materialismia, joista itärannikon rapin legendaksi kohonnut The Notorious B.I.G loihti uransa avainriimit.

Ja siksi, että siinä missä rahapaaleistaan mielikuvissani linnoja kartanoidensa nurmikoille rakentelevat ja mallimimmien kanssa yksityiskoneissaan kokkelia vetävät nykytähdet kuulostavat röyhkeiltä ja heidän menestyksensä suorastaan oletusarvolta, Biggie kuulostaa Juicyn säkeitä tiputellessaan viattomammalta, ja siksi niin paljon sympaattisemmalta.

Olivat rap-tähdet toki osanneet mammonallaan ja menestyksellään vastakkaisen sukupuolen parissa leveillä jo ennen Juicyn ilmestymistä, mutta Biggie rakentaa tarinansa niin tyylipuhtaasti ja yksityiskohtia säästelemättä, että ainakin näin jälkikäteen katsottuna touhussa on vielä mukana aidolta vaikuttavaa intoa menestyksen tuomista mahdollisuuksista. Silti koko ajan rinnalla vuorottelee kertomus vähemmän hohdokkaasta ja haaveiden täyttämästä menneisyydestä, jota vielä korostetaan esikuvien nimiä name-checkaamalla.

”Remember Rappin’ Duke, duh-ha, duh-ha
You never thought that hip hop would take it this far
Now I’m in the limelight ’cause I rhyme tight
Time to get paid, blow up like the World Trade
Born sinner, the opposite of a winner
Remember when I used to eat sardines for dinner
Peace to Ron G, Brucey B, Kid Capri
Funkmaster Flex, Lovebug Starsky
I’m blowin’ up like you thought I would
Call the crib, same number same hood
It’s all good”

Viimeiseen säkeistöön päästessään Biggie riemuitsee yhtälailla uusista pelikonsoleistaan ja limusiinistaan, mutta muistaa silti kietoa kuulijan kurjien lapsuusvuosiensa muistoihin. Ei ole väliä, onko kaikki tämä totta, sillä tässä kerrotaan tarinaa, jonka ytimessä on amerikkalaisen menestysunelman viehättävin piirre: optimistinen usko siihen, että kuka tahansa voi menestyä, jos uskoo itseensä.

”Super Nintendo, Sega Genesis
When I was dead broke, man I couldn’t picture this
50 inch screen, money green leather sofa
Got two rides, a limousine with a chauffeur
Phone bill about two G’s flat
No need to worry, my accountant handles that
And my whole crew is loungin’
Celebratin’ every day, no more public housin’
Thinkin’ back on my one-room shack
Now my mom pimps a Ac’ with minks on her back
And she loves to show me off, of course
Smiles every time my face is up in The Source
We used to fuss when the landlord dissed us
No heat, wonder why Christmas missed us
Birthdays was the worst days
Now we sip champagne when we thirst-ay
Uh, damn right I like the life I live
’Cause I went from negative to positive”

Ero tämän päivän miljonääriräppärien menestyshokemien perimmäiseen sisältöön ei ehkä ole suuri, ja Biggie oli varmasti mukana pohjustamassa musiikillaan rapin kehittymistä nykyiseen kaupalliseen lakipisteeseensä, mutta samalla Juicy on kaikessa hellyyttävässä idealismissaan täysin suvereeni rap-tarinankerronnan mestariteos. Näyttäkää minulle parempi tämän jälkeen ilmestynyt ryysyistä rikkauksiin -hiphopkertomus. Ei niitä ole.

Video ei ole enää saatavilla

Stone Roses ja anorakkiskandaalin alkupiste.

Tämäkin on tyypillinen rocktarina: arrogantti nuori yhtye osuu ajan hermolle, tekee sopivasti sekä klassiselta että aivan uudenlaiselta kuulostavaa musiikkia, valloittaa ensin kriitikot ja hipsterit, sitten vähitellen silkalla hienoudellaan suuremmankin yleisön. Pystyyn kehuttua debyyttialbumia seuraa pari singleä, jotka vievät soundia juuri sopivasti uusiin suuntiin. Kaikki odottavat trendituntosarvet ojossa huikeaa kakkoslevyä.

Sitä ei kuulu. Sen sijaan: sekoilua, levy-yhtiösotkuja, levy-yhtiön toimiston pistäminen päreiksi, juridinen limbo. Hiljaisuus.

Ja sitten, lopulta, yli viiden mittaansa pidemmän vuoden jälkeen: The Second Coming.

Kuinka vaatimaton otsikko.

Kaiketi Jeesuksenkin toinen tuleminen olisi odotuksiin nähden antikliimaksi. Sellaisena pidetään ainakin The Stone Rosesin kakkoslevyä, jonka puolivirallinen mielipide on aikaa sitten julistanut surulliseksi ja nälkävuoden mittaiseksi möhkäleeksi väsynyttä retrohardrockia. Mihin katosi innovatiivisuus, tyylilajifuusiot, flirttailu tanssimusiikin kanssa? Missä biisit?

Tämä ei ole minun mielipiteeni The Second Comingista. Levy kannattaa ottaa sen omilla ehdoilla. Valtaosa sen biiseistä on sävellyksinä oikeasti hyviä. Vapaalla kädellä annosteltu jamittelu voi ärsyttää puristisimpia brittipoppareita, mutta yhtye tuntuu uineen aika luontevasti hippitrippailun maailmaan, ja silloin olisi typerää yrittää tiivistää väkisin. Kitaristi John Squire soittaa ajoittain vähän liikaa, mutta rytmisektio on koko ajan tiukasti asian ytimessä.

Tyypillisen vastahankaisesti levyn päätösraidaksi jätetty ensisingle Love Spreads esittelee sen vahvuudet oikein hyvin. Keskitempoinen perusbiisi kulkee rennolla groovella, Squire irrottelee kuorrutteeksi käärmemäistä riffintynkää toisensa perään. Vokalisti Ian Brown mumisee tutun epävireisesti diibadaaba-sanoja, joista pitäisi kai yrittää hahmottaa jokin sanoma rakkaudesta todellisena uskontona.

Muistelen Brownin selvittäneen joskus, että biisin idea tuli unesta, jossa Kristus oli musta nainen. Tästä kertosäe, jota toistellaan viimeiset puolitoista minuuttia mantramaisena codana:

“Let me put you in the picture
let me show you what I mean
The messiah is my sister
ain’t no king man, she’s my queen”

Mitäpä väliä tuolla, paitsi että moinen retoriikka todistaa Brownin uponneen, arvattavasti laadukkaiden luonnontuotteiden innoittamana, syvälle hippiusvaan. Se on ihan ok. Brownin ganjapään karisma ja epälaulu tekevät tästä musiikista sympaattista. Kelatkaa, jos Love Spreadsin kitaralikkien päällä venyttelisi äänijänteitään joku viiden pennin Robert Plant. Lopputulos muuttuisi kertaheitolla sietämättömäksi. Juuri tällaista musiikillista estetiikkaahan ajan retrohengen haistaneet urpot Gomezin kaltaisissa yhtyeissä alkoivatkin sitten melkein saman tien markkinoida. Tästä retroriesasta ei olla päästy eroon vieläkään, eikä varmaan koskaan päästäkään.

Mutta The Stone Roses oli loppuun asti oma epätahtinen ja sekavahko entiteettinsä. Se loppu koitti nopeassa tahdissa kakkoslevyn ilmestymisen jälkeen: yhtye ei suinkaan hajonnut komeasti leimahtamalla, vaan itselleen luonteenomaisesti pikkumaisten sisäisten nahinoiden ja surkeiden keikkojen myötä.

Loistava ryhmä.

Video ei ole enää saatavilla

Huomenna Benway tulee.

”I think it’s time to discuss your… philosophy of drug use as it relates to artistic endeavors.”

Bug Powder Dust on Bomb the Bassin paras biisi. Musiikillisesti Tim Simenon keitti Flora Purimin Open Your Eyes You Can Flysta kasaan tiukan proto-big beat-jyrän.

Mutta jutun varsinainen juju on lyriikoissa. Bug Powder Dust on kunnianosoitus William S. Burroughsin kirjoille ja etenkin hänen luomalleen Interzone-rinnakkaistodellisuudelle. Burroughsin tunnetuin kirja Alaston lounas käsittelee Bill Lee -nimisen narkkarin psykedeelisiä, elävän Clark Nova -kirjoituskoneen välityksellä tekemiä matkoja huumehouruiseen ja salaliittojen läpisyömään rinnakkaismaailmaan.

Yritin lukea 14-vuotiaana Burroughsin Wild Boysin, mutta siinä iässä kirjan ruusujen ja eritteiden tuoksuiset homoseksikohtaukset olivat hiukan liikaa. Kaksi vuotta myöhemmin Alaston lounas (Naked Lunch) kolahti. Olen lukenut sen useita kertoja elämäni aikana ja tästä ehkä johtuu, että Bug Powder Dustin räppi on yksi niitä harvoja, jiosta osaan pitkiä pätkiä ulkoa. Justin Warfieldin riimit tuovat hienosti esiin Burroughsin vallattoman mustan huumorin. Siinä myös yhdistetään tuokiokuvia Interzonesta perinteiseen oman riimittelyn erinomaisuutta hehkuttavaan läppään, ja Burroughs nivotaan osaksi rock-kulttuuria. Viitteitä löytyy Led Zeppeliniin, Black Sabbathiin, Jane’s Addictioniin, Men At Workiin (vegemite onkin kuin jostain toisesta ulottuvuudesta tuotu ruoka-aine…), The Doorsiin, Beatlesiin…

Muilta kulttuurin aloilta asialistalle nostetaan Burroughsia Alastoman lounaan kirjoittamisessa auttaneen Allen Ginsbergin Huuto (joka joutui julkaisunsa yhteydessä samanlaisen ryöpytyksen kohteeksi kuin Alaston lounas), Sean Pennin Jeff Spiccoli -hahmo elokuvasta Kuumat kinkut, The Fish That Saved Pittsburgh -urheilukomedia, Hair-musikaali, Joseph Conradin Pimeyden sydämestä tuttu myyttinen Kurtz, voodoo-kauhuelokuva The Serpent and the Rainbow, Twin Peaks, Wilhelm Tell…

”I always hit the apple when I’m going to shoot
so you can call me William Tell or Agent Cooper to boot”

Viimeiseen heittoon liittyy tapahtuma William S. Burroughsin elämästä. Se löytyy myös Alaston lounas-elokuvasta, jonka metatekstuaalinen käsikirjoitus on kasattu käyttämällä itse kirjaa, Burroughsin muita teoksia, hänen esimerkiksi Allen Ginsbergille kirjoittamiaan kirjeitä sekä tapauksia hänen omasta elämästään. Burroughsin vaimo Joan Vollmer Burroughs menehtyi ampuma-aseonnettomuudessa Meksikossa, ja mies on sanonut, ettei hänestä olisi tullut kirjailijaa ilman tätä tragediaa. Tarkoitus oli ilmeisesti humalassa ampua lasi Joanin pään päältä. Sihti ei ollut niin hyvä kuin Warfieldin tekstissä.

Kaiken kaikkiaan Bug Powder Dustin tekstistä riittää sulateltavaa vuosikausiksi. Aika harvasta tämän genren biisistä voi sanoa samaa.

”Shockin’ your ass like a faulty vibrator
Hear me now, but you’ll probably get the vibe later”

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=trbvx1U6Ry8

BONUS!

Omassa kuuntelussa ja keikkareissuilla mukana on aika usein myös La Funk Mobin remix.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Kruder & Dorfmeister onnistui riisumaan tästäkin kappaleesta kaiken hyvyyden ja muuttamaan sen aneemiseksi persposken läpsyttelyksi. Laiskan taustan ja Warfieldin etukenoisen räpin synnyttämä ristiveto saa pään pyörälle. Huonolla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Alaston lounas -elokuvan traileri.

Video ei ole enää saatavilla