Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Rhythim Is Rhythimin Strings of Life ja France Gallin Ella ella l’a. Voit kuunnella ne Youtubesta tästä ja tästä. Def Leppardin Animalista on mukana liveversio.

Vuoden 1987 Top 30 (no okei, 28)

1. M/A/R/R/S – Pump Up the Volume
2. Belinda Carlisle – Heaven Is a Place On Earth
3. Guns N’ Roses – Sweet Child O’ Mine
4. New Order – True Faith
5. Prince – Sign ’O’ The Times
6. The House Of Love – Shine On
7. The Cure – Just Like Heaven
8. George Michael – Faith
9. The Vaselines – Son of a Gun
10. Public Enemy – Rebel Without A Pause
11. U2 – With Or Without You
12. INXS – Need You Tonight
13. Def Leppard – Animal (live)
14. Pet Shop Boys – Rent
15. Depeche Mode – Never Let Me Down Again
16. Michael Jackson – Smooth Criminal
17. Suzanne Vega – Luka
18. R.E.M. – It’s the End of the World As We Know It (And I Feel Fine)
19. Eric B. & Rakim – Paid In Full
20. Rick Astley – Never Gonna Give You Up
21. Happy Mondays – 24 Hour Party People
22. Wendy And Lisa – Waterfall
23. The Smiths – Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before
24. Fleetwood Mac – Little Lies
25. Terence Trent D’Arby – Sign Your Name
26. Phuture – Acid Trax
27. Midnight Oil – Beds Are Burning
28. Sabrina – Boys (Summertime Love)

Linkki soittolistaan tästä.

Colourbox...

...ja A.R. Kane.

M/A/R/R/S oli kahden tuntemattoman britti-indiebändin yhteistyöhanke, joka poiki kansainvälisen megahitin ja nuorgamilaisen popklassikon. Näin kävi, vaikka/koska 4AD-pomo Ivo Watts-Russellin järjestämät sokkotreffit kriisiytyivät alkuunsa musiikillisiin ja henkilökohtaisiin erimielisyyksiin.

Colourbox – veljekset Steve ja Martin Young vahvistettuna vokalisteilla ja muilla vierailijoilla – oli levoton keppostelijaporukka, joka ajoi syntsafiltterinsä läpi leegion lajityyppejä fiftarifiilistelystä reggaetulkintoihin. Bändin epävirallinen futiskisatunnari The Official Colourbox World Cup Theme voisi olla Pump Up The Volumen kolho isäpuoli.

A.R. Kanen Alex Ayuli ja Rudy Tambala puolestaan kuuluivat siihen pieneen piiriin, joka uskoi, että sähkökitarasta voi vielä saada irti jotain uutta ja jännittävää. Vuonna 1988 he villitsivät Britannian popjournalistit ekstaasin partaalle valtamerenä vellovalla esikoisalbumillaan sixty-nine. Seuraavan vuoden poppaavammassa ja leikkisämmässä ”i”-tuplassa riittää vieläkin ihmettelemistä.

Mutta nyt oltiin vielä vuodessa 1987. Kun yhteistä M/A/R/R/S-säveltä ei löytynyt, osapuolet vetäytyivät omiin poteroihinsa ja luovuttivat sitten tekeleensä toisilleen hienosäädettäviksi.

Sinkun A-raidaksi merkitty Pump Up The Volume on Colourboxia sämpleillä ja skrätseillä täydennettynä. Biisissä väitetään olevan myös häivähdys A.R. Kanen kitaraa – kertokaa toki kommenteissa, jos bongaatte sen.

Notkea komppi ja superpallona pomppiva basso tekivät aikalaisraporttien mukaan heti selvää jälkeä diskoteekeissä, mutta vasta lisäsämpleillä koukutettu remix-versio nosti Pump Up The Volumen hittiparaatien kärkeen (ja tuotti kitkerän sämple-oikeudenkäynnin – täältä löydät listan lainoista).

Siinä missä Hot Butterin novelty-ralli Popcorn breikkasi syntesoijan levylistoille 1970-luvun alussa, Pump Up The Volume esitteli suurelle yleisölle jorattavan äänikollaasin. Kun M/A/R/R/S jäi yhden (ykkös)hitin ihmeeksi, Bomb The Bass ja S’Express kiittivät ovenavauksesta ja täyttivät tyhjiön kokoamalla tuoreen genren seuraavat iskusävelmät.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

AA-raita Anitina (The First Time I See She Dance) on puhdasta A.R. Kanea, vaikka Colourbox lisäsi biisiin konebiitin. Se on omaperäinen ja vangitseva musiikkiesitys, joka on jäänyt tyystin kääntöpuolen Pulttibois-monsterin varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

Belinda Carlisle, taivaspaikka hallussa jo maan päällä.

Belinda Carlisle, Lykke Li, Stevie Nicks, Ronan Keating, Madonna, Lana Del Rey, New Radicalsin ainoa hitti – mikä yhdistää? No, Rick Nowelsin popkynä.

Ei se mitään, vaikket miehestä ole kuullutkaan, biisejänsä olet kuitenkin kuullut. Nowels on niitä pitkään tajuntaamme ohjailleita ammattilaulunkirjoittajia, jotka ovat pitäneet popvaistonsa tarkkoina. Ja vaikkei mies hittibiisiäsi alusta loppuun rustaisikaan, niin tekelettäsi hän voi silti käydä Dr. Luken tapaan leikkelemässä ja varmistamassa, että serotoniini lisääntyy viimeistään silloin, kun koorus iskee tärykalvolle.

Toisaalta, ei laulunkirjoittamista voi vuosikymmeniä puhtaan kyyniseltä pohjalta harjoittaa, eikä millimetrimitalla tuotettu tai sellaisenaan ylemmältä taholta saapunut luomus ole mitään ilman sopivaa tulkitsijaa.

Nowels sai lupaavan alun uralleen Stevie Nicksin Rock a Little -albumin (1985) myötä, mutta kun Nicks päätyi pian kokaiinikoukusta klonatsepaamikoukkuun, löytyi luotettavampi yhteistyökumppani Belinda Carlislesta. The Go-Go’sin hajoamisen jälkeen Carlisle oli juuri siirtymässä sooloalbumiin numero kaksi. Mad About You -hitistä huolimatta keskeinen ongelma oli vielä ratkaisematta: kuinka tasapainoilla kolmekymppisen naisen lisääntyvän AOR-kelpoisuuden ja Go-Go’sin penskamaisen raikkauden välillä?

Heaven Is a Place on Earth oli mitä osuvin vastaus. Belinda laulaa yhtä hurmaavana kuin ennenkin: äänessä on hieman lisää säröjä, mutta persoonastaan hän ei silti ole tinkinyt. Kertosäe on Nowelsin ja kirjoittajakumppani Ellen Shipleyn herkullisinta mannaa, joka saattaa tulla vaikka kassajonossa mieleen niin salavihkaa, että myyjä ihmettelee miksi virnuilet. Kaikkihan sen tuntevat, kaikki mukaan!

”Ooh baby, do you know what that’s worth?
Ooh, Heaven is a place on Earth
They say in Heaven, love comes first
We’ll make Heaven a place on Earth
Ooh, Heaven is a place on Earth”

Niin täydellistä, niin euforista, että muu kappale jää puolikorvalla kuunneltuna valjummaksi. Kaikki on rakennettu kertosäkeen ympärille, kuten ammattilaulutohtorilta sopii odottaa.

Taivaspaikan eteen on sittenkin nähtävä vaivaa. Ja kun Heaven kiipeää säkeistöistään takaisin kohti kertosäettä, lisääntyy Belindan rohkeus. Hän uskaltaa nykäistä unelmakumppaniaan hihasta. Ja uskaltaa myös ”myydä itsensä”, kuten pahat kielet sanoivat hänen Go-Go’sin jälkeen tehneen.

”In this world we’re just beginning
To understand the miracle of living
Baby I was afraid before
I’m not afraid anymore”

Ei ihme, että Nowels on ujuttautunut myös indietyttösten biisejä muokkaamaan. AOR:llä maltillisesti höystetty tyttöpop on luonnonvara, jota monet janoavat. Sillä Shangri-La’sin ja Ronettesin päivittämisestä tässä on jossain määrin kyse, lisäesimerkkeinä niin Carlislen Circle in the Sand kuin Lykke Lin Sadness Is a Blessing.

Joten kun joskus kuuntelet Lana Del Reytä tai Lykke Litä, kuvittelepa Belinda laulamaan joitain niistä lauluista. Toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Orbitalin liveversioihin Halcyon + on + onista kuuluu usein hassuttelu, jossa Heaven Is a Place on Earth kohtaa Bon Jovin You Give Love a Bad Namen (kohdasta 5:20 eteenpäin):

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Aivan itsekkäästi tähän vielä kirjoittajan suurin Nowels-suosikki, Stevie Nicksin I Can’t Wait.

Video ei ole enää saatavilla

Näin sitä ollaan!

Parhaat biisit syntyvät usein sattumalta tai ”läpällä”, ilman sen suurempaa henkistä, fyysistä tai instrumentaalista fiilausta ja höyläystä. Näin kävi myös Guns N’ Rosesin toistaiseksi ainoan Yhdysvaltain listaykköskappaleen eli Sweet Child O’ Minen kohdalla. Ex-kitaristi Slash on luonnehtinut biisiä bändinsä paskimmaksi.

Slashin mukaan Sweet Child O’ Minen tunnistettava kitaraintro syntyi viidessä minuutissa tyhjänpäiväisten jamisessioiden pohjalta. Kyse oli pikemminkin sormien lämmittelystä ja huonon huumorin ejakuloinnista kuin listojen kärkeen hamuavan kasariklassikon tuotekehittelystä. Kun vitsi laajeni rytmiryhmän ulottuville, syntyi kirkasotsainen kolmen soinnun hardrock-balladi, johon Axl Rose kirjoitti lässyt sanat silloiselle mallityttöystävälleen Erin ”Don Everlyn tytär” Everlylle.

Ja voi kuinka metsään ne sanat menivätkään!

”She’s got a smile that it seems to me
Reminds me of childhood memories
Where everything was as fresh as the bright blue sky”

Ensinnäkään Axlin lapsuusmuistot eivät voineet olla kovin ruusuisia, sillä omaelämäkertansa mukaan hänen biologinen isänsä ja isäpuolensa hyväksikäyttivät häntä 2-vuotiaana. Toisekseen Axl kosi Erinia aseen kanssa ja vannoi tappavansa itsensä, mikäli tämä ei vastaisi myöntävästi. Kun häät oli pidetty, Erin haki avioeroa vain kuukauden yhdessäolon jälkeen ja sai keskenmenon puoli vuotta myöhemmin. Eron jälkeen Axl yritti vielä vuoden ajan lähestyä Eriniä kukkien, kirjeiden ja jopa häkkilintujen kera – tuloksetta.

Sweet Child O’ Minen kirjoittamisen aikoihin kaikki oli kuitenkin vielä hyvin. Kappaleen musiikkivideolla Axl poseeraa maireana Erinin kanssa, aivan kuten muutkin Gunnari-miehet omien hoitojensa kanssa. Videossa ei sinänsä ole mitään huomion arvoista, paitsi että Steven Adler on pukeutunut T.S.O.L.:n paitaan, Slashilla on päheä hapsurotsi-farkkuliivi-yhdistelmä, Izzy Stradlin näyttää coolilta ja Axlin bandana-huivi on tällä kertaa sininen. Pyöräilyshortseista ei valitettavasti näy vilaustakaan.

Kaikessa vilpittömyydessään Sweet Child O’ Mine on kappale, jonka vietäväksi on vaikea olla antautumatta. Oli kyse sitten Axlin nasaalikimityksestä, Slashin kallionkielekevinguttelusta tai c-osan höyryisestä ”where do we go now” -sekoilusta, biisi yksinkertaisesti riisuu aseista ja alusvaatteista. Etenkin, kun ottaa huomioon, että kappaleen musiikkivideon piti alun perin käsitellä aasialaista naista, joka yrittää salakuljettaa heroiinia toiseen maahan kuolleen lapsen sisällä.

Hilpeä konsepti, vai mitä? Levy-yhtiö Geffen oli kuitenkin tylsä ja torppasi idean. Onneksi tilalle saatiin sentään Izzy Stradlinin koira.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Sweet Child O’ Mine oli soittajilleen yksi Guns N ’Rosesin helpoimmista biiseistä, sama ei näyttäisi pätevän amatööreihin. Onko tässä huonoin Gunnari-cover ikinä?

Video ei ole enää saatavilla

New Order, taas!

New Orderin esiintymistiheys klassikkolistoillamme kertoo suoria sanoja siitä, millainen pop-kynä yhtyeellä oli hallussaan. True Faith on se kappale, jolla tämän tosiseikan saa parhaiten demonstroitua ummikolle. Ei ole sattumaa, että se oli ilmestyessään New Orderin isoin listamenestys siihen asti. Minut se vangitsi erinäisiä vuosia myöhemmin, tietysti tuon ysärinuoren kultaisen vasikan, Music Televisionin, kautta.

Ensimmäisenä jäi nimittäin mieleen video, jossa surrealistiset hahmot läimivät toisiaan avokämmenellä naamaan hektisen sähkörumpubiitin tahtiin. Sen symboliikka ei ole avautunut vieläkään, mutta jäähän sitä tuijottamaan.

Hieman myöhemmin alkoi kiehtoa eräs tietty sanoituskohta:

”When I was a very small boy
very small boys talked to me
Now that we’ve grown up together
they’re afraid of what they see”

Onpa hienosti ja kryptisesti sanottu, mietin. Aistin säkeissä tavallisesta lapsesta erilaiseksi nuoreksi kasvaneen tyypin ahdistusta elinpiirinsä kapeudesta. Istuin rovaniemeläisen kerrostalon yläkerran huoneessa kirjoittamassa novelleja ja tiedostin, etteivät ala-asteaikaiset kaverini ymmärtäisi uusista kiinnostuksenkohteistani mitään. Pidin True Faithia syvällisenä kertomuksena ulkopuolisuudesta ja muun ihmiskunnan suhteen tunnetusta sovittamattomasta ristiriidasta.

Vähänpä silloin tajusin, että alkuperäisessä versiossa sitaatin viimeinen säe kuului “they’re all taking drugs with me” ja että koko kappale on silkkaa aktiivisen viihdekäyttäjän comedown-tilitystä. Hacienda-klubi oli niin kovin kaukana Rovaniemeltä.

Tässä tiivistyykin se ihana ristiriita New Orderin ytimessä: jäbäthän eivät ole mitään älyköitä, vaikka heille sitä pop-vaistoa onkin jaettu avokätisesti. Ian Curtisin kuoleman jälkeen perustettu yhtye tuntuu monesti pyrkineen ajatustasolla Joy Divisionin vastakohdaksi eli bilebändiksi, mutta jossain, viimeistään Bernard Sumnerin laulumelodioissa, pohjoisenglantilainen melankolia tunkee väkisinkin esiin. Juuri tällaisista yhtälöistä nerokas popmusiikki syntyy.

Suhteessa aikakauden trendeihin New Order asemoitui monesti parhaalla mahdollisella tavalla: se tarttui niihin juuri siinä kohtaa, kun ne alkoivat hivuttautua maan alta mainstreamiin. Tämä on vaativa laji, ja siinä pärjäämisestä syntyy ikonisia klassikkoja. True Faithin tuotti Stephen Hague, joka tehtaili samaan aikaan Pet Shop Boysin kanssa vuoden 1987 kaikkein nerokkainta poppia. Hänen kädenjälkensä taitaa kuulua eniten siinä täysin vastaansanomattomassa biitissä. Yhtye soitteli sitten päälle normaalin euforisen cocktailinsa kitaroita, bassoja ja koskettimia. Lopputulos kuulostaa Stock-Aitken-Watermanilta, joka on vaihtanut valmisruoat luomuun.

Toisin sanoen suunnilleen parhaalta konseptilta, mitä popilla on tarjota.

Video ei ole enää saatavilla

Prince sovittelee vanhemman valtiomiehen viittaa.

Armon vuonna 1987 Prince käveli vetten päällä. Liz Taylor oli julistanut leikkikaverinsa Michael Jacksonin Rockin, Popin ja Soulin Kuninkaaksi, mutta kaikki tiesivät kenen kutreille kruunu kuului. Kun lahjakkuus, työteliäisyys ja innoitus kipinöivät keskenään, syntyy sellainen luovuuden suurjännite, joka oli pitänyt Princen jatkuvassa liikkeessä Dirty Mind -albumista lähtien.

Mitä siis seuraavaksi?

Prince on aina ammentanut monenmoisista lähteistä, mutta Sign O’ the Times asettuu nimenomaan soul-tähtien perinteeseen, jonka mukaan jossain vaiheessa uraa kääriydytään vanhemman valtiomiehen viittaan ja käännetään katse sukupuolten välisistä asioista sukupolvikokemukseen.

Marvin Gaye, Curtis Mayfield ja Temptations muiden muassa olivat tehneet niin. Nyt Prince katsoi, että hänelläkin on velvollisuus jakaa näkemyksensä maailmanmenosta. Yhdysvaltain keskilännen kokoinen ego ehkä jopa vaati sitä.

”In France a skinny man
Died of a big disease with a little name
By chance his girlfriend came across a needle
And soon she did the same

At home there are seventeen-year-old boys
And their idea of fun
Is being in a gang called The Disciples
High on crack, totin’ a machine gun”

Voi voi sentään. Popkappaleelta ei kai ole reilua odottaa viiltävää yhteiskunta-analyysiä, mutta Princen huomiothan kuulostavat nolon ulkokohtaisilta, kohuotsikoista napatuilta.

B-osakin on suoraan tv-uutisista, mutta avaruussukkula Challengerin tuho sentään kirvoittaa jonkinlaisen oivalluksen ihmisluonnosta:

”It’s silly, no?
When a rocket ship explodes
And everybody still wants 2 fly”

Toisessa värssyssä retkahdetaan takaisin iltisretoriikkaan. Luonnonvoimat ovat julmia ja porttihuumeet kavalia. Minneapolis kärvisteli 1980-luvulla kemijärvimäisen rakennemuutoksen ja työttömyyden kourissa – jos on ihan pakko ottaa kantaa, eikö kotikaupungin varjoisilta kujilta olisi löytynyt mikrotason päivittelemistä?

Luultavasti Prince on vain liian itsekeskeinen ja omalaatuinen kaveri ns. todellisuuden kuvaajaksi saati kokonaisen sukupolven puhemieheksi. Mielikuvitusmaailmassaan liikkuessaan hän tekstittää usein ketterästi ja hupaisasti – jopa radikaalisti, kuten If I Was Your Girlfriendin sukupuoliroolipelissä. Sign O’ The Timesissakin hän on luontevimmillaan loppukevennyksessä:

”Let’s fall in love, get married, have a baby
We’ll call him Nate… if it’s a boy”

Entä se musiikki? Ei kai tämä mikään runoraati ole?

Sign O’ The Times kuulostaa siltä kuin mestari olisi ryhtynyt iltapuhteenaan veistelemään demoa ja hoksannut, että tästähän tulikin samalla valmista. Siitä narulle piukea konekomppi, hypnosekvenssi ja hajamielisesti murahteleva syntsa. Ja paljaan rangan päälle vielä bluesinkatkuisia kitaranulvahduksia, jotka kertovat enemmän ajastaan kuin riisillinen murheen litanioita. Varsinaisen äidinkielensä – sävelet, harmoniat, rytmit ja soundit – Prince hallitsee viimeistä idiomia myöten.

Video ei ole enää saatavilla

The House of Love, mukana vielä Andrea Heukamp (alaoikealla).

The Smithsin jälkeisen indie-aallon Suurena Valkoisena Toivona nähty The House of Love julkaisi debyyttisinglensä Shine Onin maineikkaalla brittiyhtiöllä Creationilla vain vuosi perustamisensa jälkeen, huhtikuussa 1987.

Kyseessä on tavallaan yhtyeen ”signature-tune”: ensimmäinen single, jonka ensimmäiseeen lauseeseen sisältyy yhtyeen nimi.

”In a garden in the house of love
Sitting lonely on a plastic chair
The sun is cruel when he hides away
Shine on… ”

Kappaleessa tiivistyy kaikki, mikä yhtyeessä on hienoa: Terry Bickersin stilettimäisen terävä lead-kitara, Guy Chadwickin lakoniset ja camusmaiset sanoitukset ja rytmisektio Groothuizen–Evansin saumaton työskentely. Tässä vaiheessa mukana on vielä yhtyeen ”nico” eli Andrea Heukamp, jonka germaaninen klangi taustalauluissa toi lisää nihilististä kylmyyttä melko kolkkoon, velvetundergroundmaiseen maisemaan.

Kappaleen metaforat ovat kiinnostavia. ”Rakkauden talon puutarha” on epäilemättä eräänlainen paratiiisi, joskin tässä versiossa 18-vuotias Aatami istuu yksin muovisella tuolilla (upea detalji) ja haikailee Eevansa perään. Aurinko ei paista, vaan maailma tuntuu pyörivän tuon poissa olevan naisen ympärillä (kertosäkeen paljastava ”she-she-she-shine on”). Eräänlaista rakkauden (tai pikemminkin rakkaudettomuuden) iskemää ja maailmantuskaan käärittyä teiniangstia, siis.

House of Love olikin aikalaisiinsa verrattuna hieman pikkuvanha yhtye: Chadwick ja kumppanit oli helpompi kuvitella elokuva-arkistolle katsomaan ranskalaista uuden aallon elokuvaa kuin jalkapalloareenalle sekoilemaan kalja- ja piripäissään. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa yhtyeeltä, joka otti nimensä Anais Ninin romaanista.

Creationin perustajan Alan McGeen lempibändiksi leimattu House of Love oli debyyttinsä aikana kaikkien huulilla. Yhtyettä pidettiin jopa niin hyvänä, että seuraava harppaus olisi megabändien luokkaan, stadioneille U2:n seuraan. Bändin maine lepää pitkälti kolmella ensimmäisellä, hurjalla Creation-singlellä (Shine On, Real Animal, Christine).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

House of Love äänitti aiemmin vain singlenä julkaistun Shinen Onin uudestaan toiselle albumilleen, jonka se levytti siiirryttyään Fontanalle vuonna 1990.

Video ei ole enää saatavilla

The Cure kaikkivoipaisimmillaan.

”Show me how you do it
And I promise you I promise that
I’ll run away with you
I’ll run away with you”

Popissa helpoin on usein kaikista vaikeinta, mikä on hyvin helposti nähtävissä The Curen huomattavassa, jo neljännelle vuosikymmenennelle ulottuvassa urassa.

Voimiensa päivinä 1980-luvun lopussa The Cure kun tuntui osaavan kaiken. Vuosikymmentä aikaisemmin yhtye oli aloittanut luurankomaista postpunkia työstävänä triona, joka sittemmin ehti suistua syvimmän ahdistuksen syövereihin Pornography-albumilla (1982), ponkaista sieltä ulos Japanese Whispersin (1983) häkellyttävällä syntikkapopilla, sotkea asiansa uudelleen The Topin (1984) holtittomalla psykedelialla ja löytää uusi popnerous tiiviillä Head on the Doorilla (1985).

Vaikka yllättävän harva pitää megalomaanista Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -tuplaa yhtyeen parhaana levynä, sen ilmestyessä The Cure oli kuitenkin kaikkivoipaisimmillaan. Ja sen kuulee erityisesti albumin kolmannella singlellä Just Like Heaven.

Vladimir Nabokov sanoi aikanaan teoksistaan, ettei niitä voi lukea; ne voi vain lukea uudelleen. Tällä Lolitan kirjoittanut emigranttinero viittasi romaaniensa monimutkaiseen arkkitehtuuriin – niitä pystyi ymmärtämään kunnolla vasta, kun koko pohjapiirros oli jo hallussa. Tästä löydän kieron tangentin Just Like Heaveniin, jota puolestaan ei voi koskaan kuulla ensimmäistä kertaa. Kappaleessa kiteytyy niin tarkkaan kaikki tietynlaisen 1980-luvun kitarapopin klassisimmat ja hienoimmat piirteet, että se oli jo syntyessään valmis ja täydellinen, lapsi joka heti ulos putkahdettuaan otti äitinsä syliinsä.

Vaikka Robert Smith oli Just Like Heaveniin mennessä ehtinyt esiintyä yhtä lailla psykoosin kourissa hytkyvänä narkkarina ja suorastaan radioaktiivisen melankolian säteilijänä, näin rakastuneelta hän ei ole koskaan aikaisemmin kuulostanut. Vaikka kappaleesta nauttisi videon kanssa, unohtaa, että sen esittäjä on huulipunassa ja talkissa kieriskellyt menninkäinen. Sillä rakkaus saa meidät unohtamaan itsemme, eikä mihinkään ole niin helppo rakastua kuin Just Like Heaveniin.

The Curelta kesti kauan oppia kirjoittamaan tiiviitä ja täydellisiä pophelmiä, ja sen taidon he myös hukkasivat ensimmäisenä. Klassisen surueepoksen Disintegrationin (1989) jälkeen yhtye on yrittänyt uudelleen ja uudelleen toistaa Love Catsin, Caterpillarin, Close To Men, Catchin ja etenkin Just Like Heavenin muotopuhdasta helmeyttä, mutta hupenevin tuloksin: myöhempien vuosien Friday I’m in Love, Mint Car, End of the World ja Perfect Boy majoittuvat eri osille ankeaa janaa, joka kulkee pinnistyneisyydestä mitättömyyteen. Kaikki ne kuitenkin on lohkaistu levyiltä, joilla The Cure musiikin tason laskusta huolimatta vielä ajoittain kuulostaa itsesäälipopin mestariyhtyeeltä.

Vanhuudessa ei satuta eniten se minkä muistaa vaan se minkä on joehtinyt unohtaa. Muistakaamme The Cure siis juuri tällaisena, he itse kun eivät enää siihen pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Katie Melua ei juuri indie-uskottavuudesta nauti, mutta näinä Idolsin ja Voice of Finlandin yliampuvan huutotulkitsemisen päivinä hänen coverinsa on ihailtava ja ihana esimerkki toisenlaisesta tavasta esittää uusiksi kyynelpesunkestävä popklassikko:

Video ei ole enää saatavilla

George Michael näyttää, mistä kreikkalainen pissii.

Irtautuminen taustavoimien tuesta omilleen, nousu kauniista kasvosta aidoksi taiteilijaksi, on tähtimyytin keskeisiä tarinoita. Popmusiikissa esimerkkejä riittää The Beatlesista Justin Timberlakeen. Kaikkein voimakkaimmin muutos henkilöityy kuitenkin mieheen nimeltä Georgios Kyriacos Panayiotou, George Michaeliin.

Tarinan keskeisimmät käänteet lienevät kaikille tuttuja. Nousu tähteyteen hattarankeveän Wham!-duon aivoina, kyllästyminen popidolin osaan ja sooloura, kyllästyminen tähtikulttiin, riita levy-yhtiön kanssa, paluu ”omilla ehdoilla”, uusi skandaali, uusi paluu, vetäytyminen, paluu… Tarinan viimeinen luku on varmasti vielä kirjoittamatta.

Sen sijaan voimme kiinnittää huomion sen ensimmäiseen käänteeseen, vuoteen1987. George oli jättänyt Andrew Ridgeleyn taakseen ja aloitteli soolouransa. Jos ensimmäisessä hitissä, I Want Your Sexissä, oli varmistelun makua, niin toinen kertoi, mistä kreikkalainen pissii (lisätietoja tästä saimme vuonna 1998).

Alkuun kuulemme hieman edellä mainittua hittiä, sitten uruilla soitettua Whamin Freedomia, kunnes akustinen kitara siivoaa molemmat tieltään. Princen ja Eddie Cochranin välimaastossa liikkuva kappale on svengaava, raikas ja itsevarma. Michael laulaa rakkaan jättämisestä, mutta todellisuudessa kappale kertoo poppiurasta luopumisesta ja uskalluksesta yrittää pärjätä omillaan:

“Oh, when that love comes down without devotion
Well, it takes a strong man
Baby, but I’m showin’ you the door
Because I’ve got to have faith
I’ve got to have faith
Because I’ve got to have faith
Faith”

1980-luvun parhaaseen tapaan kokonaisuus kruunattiin yksinkertaisuudessaan upealla videolla, jossa George tanssi jukeboksin ympärillä. Lopputulos oli jättihitti ja yksi vuosikymmenensä säihkyvimmistä poptimanteista.

Georgelle tämä ei kuitenkaan riittänyt. Vain neljä vuotta myöhemmin kyytiä saivat niin jukeboksi kuin soolotähteyskin. Mutta se on jo toinen luku, nautitaan nyt tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Miksi?

Video ei ole enää saatavilla

Huuliesi hyvinvoinnin puolesta.

Jos The Pastelsin tai BMX Banditsin kaltaisten skotlantilaisten villatakkiromantikoiden maailmankuva rakentui teenjuonnista, ihastumisista ja viattomista suukoista, samasta skenestä ponnistaneen The Vaselines oli musiikillinen vastine kömpelölle känniseksille.

Sen kuuli jo duon ensimmäisestä julkaistusta biisistä Son of a Gun. Kappale on kahden typerryttävän simppelin sointukierron kivijalalle pystytetty primitiivinen ja lastenlaulumainen renkutus. Melodiakoukkuja on tasan kaksi, säkeistössä ja kertosäkeessä. Virveli paukkuu läpi biisin samoja neljäsosia. Lörpötysmäinen teksti pyytää tulla luetuksi seksikuvauksena.

Swing swing up and down
Turn turn turn around,
Round round round and about and over again.

Vaselines riisuu täydellisen pop-kappaleen luurangoksi siksi, että se on soittotaidottomuudessaan kyvytön luomaan luiden päälle lihaa.

Kun Glasgow’n indiepop-skenen isähahmo Stephen Pastel kuuli kasetille nauhoitetun demon, hän halusi Frances McKeen ja Eugene Kellyn muodostaman pariskuntaduon levyttämään 53rd and 3rd Records -kulttilafkalleen.

Samalla Pastel sanoi, että duon pitäisi kutsua itseään The Vaselinesiksi vastareaktiona Talulah Goshin, BMX Banditsin tai Shop Assistantsin kaltaisille twee-nimille.

Vaikka Vaselines surffasi samalla NME:n C86-kasetin jälkeisellä DIY-aallonharjalla kuin muukin Glasgow-bändit ja ammensi tyttöpopista, Velvet Undergroundilta ja autotallibändeiltä, se raakkasi itsensä kaupungin twee-liigan ulkopuolelle olemalla kovikseksi naamioitunut nössö.

Siinä missä kollegabändit nyhjäilivät kirjastoissa ja yrittivät antaa itsestään korosteisen viattoman kuvan, Kelly ja McKee kirjoittivat yhdessä humalaisina könyäviä biisejään juoden samalla siiderillä blandattua vodkaa, släkkäilivät minkä ehtivät ja hekottelivat kaksimielisille vitseilleen.

Vaselines oli täydellistä päämäärättömyyttä huokunut yhtye, joka sai alkunsa veltosta ja yrittämättömästä ”kuhan nyt tehdään jotain yhdessä” -mentaliteetistä. Bändi myös hajosi Kellyn ja McKeen erottua vain viikko debyyttilevy Dum-Dumin julkaisun jälkeen. Siksi on osuvaa, että se nousi indie-postimerkkeilyn yläpuolelle kulttibändiksi tekemättä itse mitään sen eteen.

Pastel nimittäin vaihteli julkaisemiaan levyjä samaa DIY-estetiikkaa ihannoineen indiepoppari Calvin Johnsonin kanssa.

Washingtonin Olympia oli noihin aikoihin jenkkivastine Glasgow’lle. Olympian indiepopskenen isähahmona hääri K Recordsin perustanut ja Beat Happeningissä laulanut Johnson, jonka tavoitteena oli julkaista valtava International Pop Underground -sinkkusarja maailman indiekatakombien obskuureimmista kristalleista.

Näitä aarteita kartoittaessaan Johnson tutustui skotlantilaiseen indieskeneen, josta hän bongaili Pastelsin, Vaselinesin ja Teenage Fanclubin kaltaisia bändejä radio-ohjelmiinsa ja myöhemmin myös yhtiönsä julkaistavaksi.

Radiosta Vaselinesia sattui kuulemaan eräs parikymppinen olympialainen muusikko, joka fanitti Beat Happeningiä ja Johnsonin tekemisiä niin paljon, että tatuoi K Recordsin logon käsivarteensa. Siksi ei ollut ihme, että hän innostui myös Johnsonin esiin louhimista skotti-indiebändeistä.

Tuo mies teki myöhemmin selväksi, että hänestä mielestään Kelly ja McKee olivat maailman parhaat laulunkirjoittajat, mikä teki amatöörimäisestä skottibändistä legendan.

Eikä sillä, Son of a Gunin maksimaalisen yksinkertaisuuden edessä tuota väitettä on vaikea olla allekirjoittamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Vedä tästä sormesta ja vallankumouksen trumpettiglissando soi!

Joissakin äänissä vain on sitä jotakin. Coltrane täydessä lennossa, Roy Buchanan soittamassa Teleään korkealta, pikkurilli ja nimetön volumea veivaamassa, Mingusin basso, kun mies runnoo sitä koko rungollaan, Jajoukan torvien herhiläispesä…

Tähän listaan kuuluu Rebel Without a Pausen maaninen trumpettisämple. Kahden sekunnin ja noin tahdin kestävä vingutus poraa tämän biisin suoraan otsan läpi kerta toisensa jälkeen.

Chuck D:n läpät ovat vallankumoussoturin versio räpin perinteisestä omakehusta ja yksilön sijaan ne käsittelevät pääasiassa kollektiiveja: PE:tä, Def Jamia, S1W:tä. Muoto on tuttu, sisältö uutta. Autojakin hehkutetaan, mutta ei mitään siistiä urheiluautoa vaan sopivan anonyymiä Oldsmobile 98:a. Tuttu kaara Public Enemyn esikoislevyn kappaleesta You’re Gonna Get Yours.

Chuck D on poliittisten one-linereiden suoltajana vielä Pentti Linkolaakin lahjakkaampi yksilö. Popkulttuurireferenssit väännettynä vallankumouksen palvelukseen ovat aina toimiva juttu ja Chuckilla niitä riitti… Rebel Without a Pause, rap = mustan Amerikan CNN, jne.

Huippu saavutettiin Party for Your Right to Fight -heitolla. Sille vetää vertoja vain Pentti Linkolan YK:n köyhyyttä käsittelevän kokoontumisen alla heittämä huomio siitä, ettei köyhyys ole ainakaan planeetan kannalta ongelma, tavoiteltu vauraus sen sijaan on. Linkolan, kuten Chuck D:nkin, ajatuksista voi olla montaa mieltä ihan tapauskohtaisestikin, mutta polemisoinnin he hallitsivat.

Siinä missä Public Enemyn ensimmäinen levy oli vielä aika oman aikansa räplevyltä kuulostava tekele, It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back oli ihan eri juttu ja Rebel Without a Pause ensimmäinen levyä varten valmiiksi saatu biisi. Äänekkäämpi, vittumaisempi ja isompi,

Public Enemy siirtyi kappaleen ja sitä seuranneiden tekeleiden myötä jonnekin popin, taiteen, huumorin ja propagandan hedelmälliseen välimaastoon, jota on sittemmin asutttanut esimerkiksi eurooppalaisen ironian läpisyömä Laibach. Rebel Without a Pausen riivaava pumppaus esiintyi tyylikeinona säännöllisesti yhtyeen kultakaudella, huipentuen jumalaiseen Hazy Shade of Criminal -biittiin.

Public Enemy oli minulle yksi tajunnanräjäyttävimpiä kokemuksia 1980-luvun puolenvälin tienoilla. Ja on yhä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Juutalaisesta Noam Chomskysta kertova dokumentti, jonka alun taustalla soi latinalaisamerikkalainen musiikki otti nimensä Public Enemyn kappaleesta.

http://video.google.com/videoplay?docid=-4366784807223792419

U2 ja kahdeksan raajaa.

Katusoittajat tuottavat ohikulkuhetkiin usein diegeettisen vireen, joka romantisoi tunnelman väkisin. Nuo elokuvakohtauksiksi juustoutuneet sekunnit haihtuvat yleensä muutaman askeleen jälkeen.

En kuitenkaan voi unohtaa katusoittajaa, jonka kohtasin horjuessani metrotunnelia pitkin Piccadilly Circuksen pahimmassa iltapäiväruuhkassa Lontoossa. Metrosokkelon risteämästä raikasi metallikielten vihlaus, ja näin kädettömän miehen, joka soitti amputoituun tynkään kiinnitetyllä plektralla sähkönsinistä Telecasteria. Mankalta soiva taustanauha teki esityksestä epätahtisen ja sai sen muistuttamaan humalaista karaokesuoritusta.

Ilmanalaa halkaisevaa melodiaa ei voinut olla tunnistamatta. Kappale oli U2:n megajättijuhlamässyhitti With or Without You.

Julkeassa U2:n musiikille altistumisessa oli samaa painostavuutta kuin siinä kesäillassa, jolloin Olympiastadionilla jylläsi yhtyeen hedonistinen turvarokkishow. Keskusta-alueella ei voinut kulkea mihinkään ilman, että yhtyeen musiikki liitelisi korppikotkan tavoin vastaan joka ikisen kulman takaa. Tuntui kuin olisin joutunut keskelle ilmahyökkäystä. Otsikoissa ihasteltiin, kuinka loputtoman monta rekkaa oli lastattu täyteen bändin lavarakenteita.

Googlasin sen juuri, 103 saastuttavaa rekanhirvitystä. Rekkojen parkkeeraaminen oli vaatinut tietynlaista hajautusta, ja ne lojuivat pitkin poikin muun muassa Jäähallin ja Kisahallin parkkipaikoilla. U2 on aina saanut minut ajattelemaan virtaviivaisia kulkuvälineitä, joilla kuolemaa kohti mukavasti köröttelevä keskiluokka vielä tuhoaa tämän planeetan.

U2 kuulostaa moottoriteiltä, lentokoneilta ja turvavyötetyltä istumiselta 120 kilometrin tuntinopeutta kulkevassa Volkswagenissa. U2 tuo mieleen cd-boksit, lasiset konttorirakennukset ja tv-sotien katsomisen upouudelta plasmanäytöltä. Bono on patriarkaalinen tekopyhimys. Vihaan Bonoa!

Metroon astuttuani With or Without Youn merkitys alkoi muotoutua uudelleen. Ei tuntunut sattumalta, että kädetön kitaristi oli valinnut esitettäväkseen balladin, jonka lyriikat aavistelivat luopumisen vaikeuden fyysisyyttä, jollaisen vain amputoitu voi luissaan ja ytimissään tuntea.

Kun jotakin kehon osaa ei ole enää mahdollista parantaa, siitä tulee etenevän sairauden leikkikenttä, jonka säilyttäminen voi viedä ihmiseltä hengen. Jos halutaan estää sairauden leviäminen muualle kehoon, raaja täytyy poistaa kokonaan. Katkaistu jäsen ei kuitenkaan lakkaa amputaatio-operaation jälkeen muistuttamasta poissaolostaan. Amputoitu henkilö kärsii motorisista haasteista ja haamusärystä, joka voi riivata koko loppuelämän. Ennen tuon raajan kanssa ei voinut olla, nyt sitä ilman eläminen on kalvavan vajavaista.

”I can’t live
with or without you”

Video ei ole enää saatavilla

Crocodile Dundee ja INXS tappelivat. Kumpi voitti?

Tämä biisi piiskaa. Siinä on jotain seksuaalista. Ei niinkään kappaleen ulospanossa, kuten videossa jonka takatukkaesiintymien tiheys lähentelee rugby-otteluissa havaittua tasoa, vaan hikeä tihkuvissa kitaroissa ja säälittä kakkosta ja nelosta hakkaavassa virvelissä.

Nile Rodgersille elämänsä velkaa oleva rytminakuttelu kitaralla on aina kuumaa. Niin tässäkin. Ja kohdassa 1:29 esiintyvä pieni riffi…

INXS oli tässä kohtaa historiaa hieno bändi. Need You Tonightilla se löysi lähes täydellisen tavan yhdistää rock ja disko; ne australialaiset pubit joista orkesteri lähti maailmaa valloittamaan ja kosmopoliitit klubit, jonne se päätyi. Kickillä on useita kappaleita, joissa naitetaan kovanluokan kitarariffi häpeilemättömän toimivaan tanssigrooveen (New Sensation, Devil Inside, Calling All Nations), mutta ei aivan tällä tasolla. Kitarat, virveli ja se yksi kohta jossa Hutchencen ääni hiukan särkyy hänen laulaessaan ”I’m lonely!” sanovat kaiken sen johon keskipitkälle tyhjäsilmäisenä tuijottava teksti ei kykene.

Video ei ole enää saatavilla

NWOBHM kauas taakse jäänyt on.

Kun Sheffieldistä veropakolaisina Dubliniin muuttanut Def Leppard lakkasi haluamasta AC/DC:ksi AC/DC:n paikalle, maistoi orastavaa menestystä Pyromania-levyllään ja rumpalilta lähti toinen käsi, bändi löysi koneet ja kultasuonen. Yhtyeen kolmattakymmenettä miljoonaa kopiota myynyt neljäs levy Hysteria on kenties massiivisin kasarirock-albumi kautta aikojen. Sen tuotanto on pöyhkeää, ylilyövää ja lisäainein terästettyä einestä. Levystä tekee kivenkovan klassikon sen liki täydellisesti synteettisen kitaravetoiseen rock-soundiin yhdistyvä kappalemateriaali.

Hysterialta irroitettiin nivaska menestyssinglejä, joista Animal lienee tunnetuin, tai ainakin taistelee tittelistä kovasti Pour Some Sugar On Me’n kanssa. Samapa tuo, sillä miltei samat sanat voi sanoa kummasta tahansa kappaleesta.

Animal on raukean iloluontoinen, jyhkeillä keinobiiteillä paalutettu ja huippuunsa virtaviivaistettu rock-pala. Sulavasti rullaavan kappaleen synty ei ollut kuitenkaan vaivaton, vaan biisille yritettiin hahmottaa optimaalista olomuotoa yli kahden vuoden ajan. Ilmeisesti tänä aikana myös keksittiin väliosan jankkaavat samplet ja bridgen räjähtelevät handclap-rummut. Valelopetus sen sijaan oli jo aiempien ideariihien satoa.

Kappaleen rumputyö on suoraviivaista jytkytystä, jota suoraviivaisesti jytistelevä bassomatto höystää tuottaen kappaleelle jämerän pohjan. Kitarapuolella monipuolista kuultavaa onkin rutkasti. Helkkyvät Dire Straits –näppäilyt yhdistyvät muhevasti tiukkaan hard rock –komppaukseen, ja kappaleen eläväisyys on miltei yksinomaan monisyisen kitaratyön ansiota.

Laulaja Joe Elliotin säröisyydessään jopa takakireäksi luonnehdittava ääni soveltuu biisiin hienosti ja tuo sen verrattain kepoiseen ja sliipattuun yleistatsiin kaivattua särmää. Tätä tasapainottaa pehmoisen riemastuneesti hoilotteleva taustakuoro.

Animalin kiehtovuus ei johdu tuotannollisen kuorrutuksen muhkeudesta tai yhdenkään musiikillisen elementin erityisestä oivallisuudesta. Sen tenho kumpuaa sävellyksessä kytevästä tunnelmien dynaamisesta kirjosta. Kipale etenee lempeän raukeasta, slovaritunnelmiinkin taipuvasta a-osasta iloluonteiseen ja menoa nostattavaan bridgeen. Kertosäe on suoraviivaista hardrockia, jossa ei yllättäen ole kummoistakaan melodiaa vaan se on lähinnä idioottitason hokeman kromaattista toistoa. Biisin dramaattinen kohokohta on d-osan isotteleva riffitys, josta kappale edelleen notkahtaa maltillisen kitarasoolokkeen kauttaa sulavasti kertosäkeen turvalliseen jankutukseen.

Def Leppard ei tässä vaiheessa uraansa ollut – eikä ilmeisesti halunnutkaan olla – heavy metal -bändi enää millään asteikolla. Animal on silti erinomainen esimerkki siitä, miten sliipattu hard rock –jytistely onnistui viehättämään yhtyeen vanhoja ystäviä ja samalla nostamaan sen aivan uudelle suosion tasolle modernilla soundillaan. Mukiinmenevästä sävellyksestäkään ei lie ollut liiemmin haittaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tässä biisin demo asianomaisten kommenteilla höystettynä

Video ei ole enää saatavilla

Kun poika otsatukan tapasi.

Raha on hyödyksi rakkautta etsiessä, mutta rakkaus koostuu asioista joilla ei ole hintaa, vaan arvoa. Pet Shop Boysin Rent on täynnä skismaa näiden kahden välillä. Mikä on aidon läheisyyden ja resursseista hyötymisen suhde, ja kuinka löytää tasapaino? Neil Tennant ja Chris Lowe tutkivat näiden kahden suhdetta empaattisesti yhdessä Actuallyn hienovaraisimmista ja herkimmistä kappaleista.

You dress me up, I’m your puppet
You buy me things, I love it
You give me food, I need it
You give me love, I feed it

Kuin yksinäinen kotoaan lähtenyt nuori vailla pennin hyrrää, moinen huolenpito voi sulattaa arankin sydämen. Mutta tarpeet ovat huomattavasti syvemmällä: kun ensimmäinen kerros on tyydytetty, tarvitaan myös luottamusta paljon syvemmällä tasolla. Muuten lukuisat nollat ravintolan kuitissa voivat aiheuttaa tyhjyyttä, ihmettelyä ja epäilystä.

But look at my hopes
Look at my dreams
The currency we’ve spent
I love you, oh
You pay my rent

Onko isorikkaan näkökenttä hurmioitunut liikaakin nuoresta kauneudesta? Henkinen lasi näiden kahden välillä on vailla säröjä mistä yksikään seteli pääsisi läpi. Erilaisuus paistaa kuumottavana kertojan puolelle, mutta päästäkseen sen yli vaaditaan erilaisia eleitä.

Words mean so little and money less
When you’re lying next to me

Rakastajan keskittyessä hurmaamiseen puntien ja dollarien kautta, kertojamme asettaa aineettoman huomattavasti kukkaron sisältöä edelle. Unelmat, yhteinen lepohetki saavat shampanjapullon toisensa jälkeen unohtumaan aidon läheisyyden kietoessa parin lähemmäksi toisiaan. Kertojan pimeä puoli, joka peittää haavoittuvaisuutensa pitää kovin kaviaarista, mutta elämä heittelee betoniporsaita tielle kuin kosminen sadistirakennusmestari.

Lowe kutoo tekstin hienostuneeseen unelmoivan mutta ujon syntetisaattoritaustan ympärille. Silti yksinkertaisten kosketinjuoksujen lomassa melodiatkin alkavat kuulostamaan epäilevältä. Tennantin nostaessa ääntään kertosäkeen pyyntöihin, ja sittemmin nöyrtyen verkkopankissa tai kuitissa näkyvien numeroiden takia käy selväksi, miksi raha ei tuo onnea.

Ehkä nukkemaisuus on pahimpia ansoja mihin rakkaudessa voi joutua. Mutta, vuokranmaksu on kovin tärkeää. Kappaleen häipyessä hiljaisuuteen, Tennantin hahmo toistaa rakkaudenjulistustaan ja sen syytä äärimmäisen irvokkaasti taustalaulun huokaillessa sen kaiken helppoutta.

Pimeä, ahne puoli saa ajoittain vallan mutta läheisyydentarve auttaa unohtamaan helpot pakoreitit. Kaviaari juuttuisi kurkkuun ja uudet vaattet kiristäisivät, ellei kertojan rahakas kulta anna tilaa unelmille, ja nöyrry edes silloin tällöin laskemaan päätään jonkun syliin, retkahtaen siihen kuin tonnin painoinen kukkaro kolmen michelin-tähden ravintolan lattialle.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode, jossain vaiheessa goottien suosikiksi.

En oikeastaan tiedä, milloin Depeche Modesta alkoi tulla goottien suosikkibändi, mutta veikkaan vuosia 1986–87. Ensin britit julkaisivat jo nimellään mustahuulia kosiskelevan Black Celebration -albumin, sitten Music for the Massesin, joka poiki täydellisen kolmen suoran tummanpuhuvia ja dekadenssilla leikkiviä popsinglejä. Strangelove, Never Let Me Down Again ja Behind the Wheel ovat helposti bändin kymmenen parhaan biisin joukossa koskaan.

Ei ole yllättävää, että nämä singlet menestyivät Saksan kaltaisten maiden listoilla huomattavasti paremmin kuin saarivaltakunnassa. Viimeistään Music for the Masses lanseerasi eurooppalaisen Depeche Moden, jonka imagolla, videoilla ja musiikillisella ilmiasulla tuntui olevan epämääräisellä tavalla vaikka mitä tekemistä kylmän sodan, uhkaavina autioilla pelloilla seisovien ydinvoimaloiden ja berliiniläisten seksiklubien kanssa. Tuloksena oli nerokas, yhtenäinen paketti, joka kestää jopa Martin Goren pääsääntöisesti aika vaatimattomat tekstit.

Myös Never Let Me Down Againin pointti tuntuu olevan ihan muualla kuin Dave Gahanin laulamissa sanoissa. Teksti on simppeli ja monitulkintainen tavalla, joka on ominaista nimenomaan hieman epävarmoille kielenkäyttäjille. Oikeastaan siitä kannattaa esittää vain kaksi kysymystä: mikä on tämä ride ja kuka tai mikä tämä paras ystävä, jonka kanssa sille lähdetään?

Tai oikeastaan niitäkään ei kannata esittää, koska jokainen voi keksiä mieleisensä vastauksen. Hauskaa olisi tietysti ajatella biisin kertovan huumekokeilusta. Tällöin paras ystävä olisi joko kokeneempi kaveri trippivahtina tai sitten aine itse. Mutta voi kuinka tylsä tuokin teoria on, varsinkin Gahanin myöhemmät huumesekoilut tietäen.

Periaatteessa Never Let Me Down Again voi kertoa ihan vaan ystävyydestäkin. Toisaalta:

”We’re flyin’ high
watching the world pass us by”

Jonkinlaisesta ekstaasikokemuksesta tässä kai on kyse. Se voi olla seksuaalinenkin, jolloin he-pronominin käyttö tekee siitä homoseksuaalisen. Kuinka dekadenttia! Kuinka… berliiniläistä!

Viis näistä. Kuunnellaanpa biisiä. Sen määrätietoinen, raskassoutuinen biitti viittaa vuosia eteenpäin ebm-musiikin ja kaikenlaisten goottien suosimien synapopin alalajien suuntaan. Gahanin intohimoinen mutta ahdistunut laulusuoritus tuo tekstiin aivan uusia merkitystasoja, elämää suurempien valintojen äärellä seisomisen tuntua. Mutta kristallinkylmät ja tappavankauniit kosketinmelodiat ja loppua kohti juhlaviksi yltyvät synajouset sinetöivät lopullisesti suurten tunteiden klassikon syntymän. Vajaan viiden minuuttinsa aikana Never Let Me Down Again on pakahtua itseensä.

Anton Corbijnin video on loistava. Se kutittelee alitajuntaa monitulkintaisella, mustavalkoisella kuva-aineistolla läheisyydestä, etäisyydestä, kauhusta, vieraantumisesta, itsemurhasta ja selviytymisestä. Täältäkö löytyy avain Goren tekstin tulkintaan? Ei löydy, vastauksia ei ole, mutta on helppo ymmärtää, miksi massiivinen kulttibändi lähti syntymään juuri vuoden 1987 paikkeilla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Smashing Pumpkinsin uneliaahko versio biisistä on yllättäen aivan hyvä.

Video ei ole enää saatavilla

Mä otan tämän mikrofonin ja ähkin siihen niin neuroottisesti, että koko sun perhees delaa!

Vuonna 1987 oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Michael Jackson oli julkaissut koko popmaailmaa järisyttävän Thriller-levynsä. Hän oli kuitenkin onnistunut pysymään noina välivuosinakin parrasvaloissa. Jackson oli muun muassa esitellyt ihastelevalle kansalle moonwalk-tanssinsa, polttanut hiuksensa Pepsi-mainoksen kuvauksissa, vieraillut Valkoisessa talossa, tehnyt The Jacksonsin kanssa Victory-albumin, ostanut The Beatlesin laulujen oikeudet ja kirjoittanut yhdessä Lionel Richien kanssa We Are the World -hyväntekeväisyyssinglen. Hänen seuraavalle pitkäsoitolleen oli joka tapauksessa asetettu suuret odotukset, ja vaikka Bad ei ollutkaan aivan yhtä menestynyt kuin edeltäjänsä, saattoivat Jackson ja hänen taustajoukkonsa huokaista helpotuksesta – Badista tuli sen ilmestyttyä elokuussa 1987 valtava menestys, joka kruunasi Jacksonin lopullisesti ”popin kuninkaaksi”.

Jotain perustavanlaatuista oli kuitenkin muuttunut noina vuosina. Badin kannessa poseeraavaa Jacksonia ei ole tunnistaa samaksi nuoreksi afroamerikkalaiseksi mieheksi, joka oli vielä esiintynyt Thrillerin kannessa, saati sitten siksi kirkasotsaiseksi lapseksi, joka oli noussut tähdeksi Jackson 5:ssa 1970-luvun alussa.

Tarinan jatko on toki kaikille tuttu: yhä kummallisempaa käytöstä, yhä synkempiä käänteitä, syytöksiä, kyyneleitä, sairautta ja lopulta tähden kuolema vuonna 2009 50-vuotiaana. Kaikki kuitenkin alkoi Badista, levystä, jonka myötä Jackson ei vain tullut lopullisesti supertähdeksi, vaan aloitti muutoksensa Wacko Jackoksi – 1900-luvun lopun ja uuden vuosituhannen alun sairaalloisen julkisuuskulttuurin todellisuudesta vieraantuneeksi symboliksi.

Jos Badin nimi ei riittänyt antamaan vinkkiä siitä, että nyt oltiin aikaisempaa rajummilla linjoilla, viimeistään Jacksonin levyn kannessa pitämä punkahtava soljilla ja vetoketjuilla koristeltu rotsi teki sen. Thrillerin ja sitä edeltäneen Off the Wallin kansien sisäsiistit puvut olivat jääneet taakse, ja tilalla oli tyyli, joka tuntui sopivan paremmin hevibändille tai supersankarille.

Badin sisältö vastasi sen kantta. Vaikka siinä oli paljon samaa Thrillerin kanssa, se oli kylmempi ja kovempi kuin edeltäjänsä. Rytmit sivalsivat kuin ruoska, ja jopa kappaleiden melodiset elementit olivat hakkaavan perkussiivisia. Näiden päälle Jackson ähki, kiljahteli ja huohotti kuin neuroottinen James Brown. Jopa Man in the Mirrorin imelä maailmanpelastus tuntuu paranoidin hermostuneelta. Badin pehmeimpienkin hetkien sisältä löytyy kylmää muovia, mekaanisia osia ja teräviä kulmia.

Jackson oli yhä selvästi se tuhattaiturimainen ihmelapsi, joka syntyi Off the Wallilla ja täydellistyi Thrillerillä, mutta jonkinlainen leikkisyys ja inhimillinen lämpö olivat vähitellen häviämässä. Voi melkein kuulla kartanon ovien lukkojen kiertyvän kiinni Jacksonin aloittaessa lopullisen vetäytymisen tavallisten kuolevaisten keskuudesta.

Seitsemäs Badilta lohkaistu single (Just Good Friendsiä lukuun ottamatta levyn jokainen kappale julkaistiin singlenä) Smooth Criminal on albumille tyypillisesti kireä kuin viulun kieli. Syntetisaattori ja basso hakkaavat kappaleen välittömästi tunnistettavan riffin ja Jackson syöksyy sekaan viiltäen kuin partaveitsi.

Smooth Criminalin sanoitusten paranoidissa väkivaltafantasiassa on jotain hiukan huolestuttavaa ja pophitiksi se on melkeinpä hätkähdyttävä. Tarinan päähenkilö, ”sulava rikollinen”, tunkeutuu Annie-nimisen naisen asuntoon ja tekee tälle tarkemmin määrittelemätöntä väkivaltaa:

“As he came into the window
It was the sound of a crescendo
He came into her apartment
He left the bloodstains on the carpet
She ran underneath the table
He could see she was unable
So she ran into the bedroom
She was struck down, it was her doom”

Kertosäkeessä Jackson huhuilee naisen vointia kuin tekohengitystä antava ensihoitaja:

“Annie are you ok?
So, Annie are you ok?
Are you ok, Annie?”

Laulun seuraavassa säkeistössä siirrytäänkin elvytykseen:

So they came into the outway
It was Sunday

What a black day
Mouth to mouth resuscitation
Sounding heartbeats intimidations

Jackson tekee kappaleessaan kuuntelijoistaan samalla tirkistelijöitä ja silminnäkijöitä. Annien lopullinen kohtalo ei selviä, vaan itse väkivallan teko on laulun keskiössä

Smooth Criminalilla Thriller– kappaleen kauhuelokuvaklassikoihin tähyävä maailma on siirtynyt 1980-luvulle, jolloin suosiossa eivät enää olleet viittaansa kääriytyneet vampyyrit kuun valaisemissa linnoissaan, vaan toinen toistaan verisemmät slasher-elokuvat. Siinä missä Thriller oli kuin mustavalkoinen kauhuelokuva peiton alta katsottuna jossain lapsuuden rakkaassa muistossa, Smooth Criminalissa mörköjen ja aaveiden sijaan ikkunasta hiipii sisään inhimillisyydessään paljon karmeampi murhaaja.

Smooth Criminalin ikoninen 1930-luvun yökerhoon sijoittuva video ei kuvittanut kappaleen sisältöä, vaan tuntui viittaavan sen alkuperään Al Capone -nimisenä demona. Sillä Jackson esitteli toiseksi tunnetuimman tanssiliikkeensä, erikoiskengillä ja metallitapeilla toteutetun ”anti-gravity leanin”.

Video oli keskeinen osa vuonna 1988 julkaistua Moonwalker-elokuvaa – kummallista sekoitusta musiikkivideokokoelmaa, lastenelokuvaa, Jackson-historiikkia, vaha-animaatiota, sci-fiä ja hallitsematonta egoilua – joka osoittautui Jacksonin supertähteydestä huolimatta täydeksi kalkkunaksi, eikä sitä edes näytetty elokuvateattereissa USA:ssa tai Kanadassa. Moonwalkerin tiimoilta tehtiin kaksikin erilaista tietokone-/videopeliä, jotka taisivat olla itse elokuvaa suositumpia. Oma ensikosketukseni Jacksoniin ja Smooth Criminaliin tapahtui pelin Commodore 64 -version kautta.

Bad ja Smooth Criminal ovat kiehtova välähdys siitä hetkestä, jonka jälkeen alkoi Jacksonin pitkä alamäki. Tällä kappaleella hän kuitenkin oli vielä popmaailman huipulla ja huimassa vedossa. Jos Smooth Criminalia kuunnellessa unohdetaan virkistävät yöunet happiteltassa, isäntänsä kanssa yhteneviin vaatteisiin puettu Bubbles-simpanssi tai pyrkimykset ostaa Elefanttimiehen jäänteet, saati sitten tulevaisuuden synkemmät syytökset, jäljelle jää loistava esimerkki siitä mustan ja valkoisen musiikkiperinteen yhdistävästä popista, jota Jackson parhaimmillaan teki. Smooth Criminal on kappale, jonka vetovoimaa ei pieni pelon ja pimeyden häivähdys lainkaan haittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Moonwalkerin trailer. Elokuvan pääosissa on Jacksonin ja Joe Pescin lisäksi John Lennonin ja Yoko Onon poika Sean Lennon:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Tämä videoarvostelu kuvaa osuvasti sekä Moonwalker-elokuvaa että siitä tehtyjä pelejä:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Nu metal -yhtye Alien Ant Farm keksi yhdistää Smooth Criminaliin metallikitarat vuonna 2001 ja sai uransa ainoan hitin:

Video ei ole enää saatavilla

Suzanne Vega, hyvinvointipoppia ikävistä asioista.

Yhdysvaltalainen lauluntekijä Suzanne Vega kirjoitti kappaleen lasten pahoinpitelystä pikkupojan suulla. Raskaasta teemastaan ja poikkeuksellisesta tulokulmastaan huolimatta Lukasta tuli Vegan isoin ja pidetyin hitti.

Kaltaiselleni porilaispojalle Luka oli aikoinaan yksi peruskiva autoradiobiisi muiden joukossa. Lukan tahtiin oli kiva hyräillä leppoisasti. Kun selvisi, kuinka ikävistä asioista siinä lauletaan, oli koko kappaletta lähestyttävä aivan uudessa valossa.

Lukassa pieneen poikaan kohdistuva väkivalta on selviö, mutta muut mahdolliset alistamistoimet jäävät kuulijan mielikuvituksen varaan. Aihe saattoi olla 1980-luvun hyvinvointipopissa tabu, mutta rockin puolella ei ole pelätty käsitellä esimerkiksi insestiä tai alaikäisiin kohdistuvaa himoa. Soittolistalle mahtuu kappaleita, kuten Motörheadin Don’t Let Daddy Kiss Me, Pixiesin Broken Face ja The Mothers of Inventionin Brown Shoe Don’t Make It.

Vega sai inspiraation lempeästi soivaan Lukaansa tarkkailtuaan kotinsa edustalla leikkineitä lapsia. Yksi heistä ei jotenkin tuntunut kuuluvan joukkoon.

Kappaleessa lauletaan omituisista yöllisistä äänistä, joista ei sitten puhuta. Iskujen kohdetta käy väistämättä sääliksi.

”If you hear something late at night
Some kind of trouble, some kind of fight
Just don’t ask me what it was
Just don’t ask me what it was
Just don’t ask me what it was”

Pikkupojan mustelmiin löytyy tietysti käypä selitys.

”Yes I think I’m okay
I walked into the door again
Well, if you ask that’s what I’ll say
And it’s not your business anyway”

Musiikillisesti Luka on heleän kevytpopin muotovalio. Kappale etenee vaivattoman tuntuisesti Vegan tulkitessa sävellyksensä hunajaisen pehmeästi. Arvostettavaa on myös se, ettei laulelmallisen popbiisin kertosäkeestä ole kasattu huikentelevaista kakunkuorrutusta, vaan kappaleen eri osat sulautuvat saumattomasti yhteen. Varsin rakastettava on myös kahdesti kertosäkeen jälkeen toistuva, pilvien korkeudella kulkeva kitarariffi.

Kappaleen kauneus ja ilmavuus toimivat omanlaisenaan vastapainona synkälle tekstille. Musiikki tavallaan kiistää ne ikävyydet, jotka Lukan karusta arjesta on vahingossa päässyt paljastumaan. Kukapa haluaisi päästää noin kammottavia kokemuksia päivänvaloon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

1990-luvun nukkavieruihin popsankareihin kuuluva The Lemonheads osasi vetää oikeista naruista cover-valintojen suhteen: bändin Luka-kaahauksesta tuli college radio -hitti vuonna 1989. Kolmea vuotta myöhemmin Lemonheads lainaili Mrs. Robinsonia vielä menestyksekkäämmin.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. rikkoo sääntöä numero 16.

“Uh oh, overflow, population, common food, but it’ll do
Save yourself, serve yourself, world serves its own needs
Listen to your heart bleed dummy with the rapture
and the revered and the right, right
You vitriolic, patriotic, slam, fight, bright light
feeling pretty psyched”

Jimmy Gutermanin ja Owen O’Donnellin mainiossa The Worst Records of All Time -teoksessa vuodelta 1991 listataan 33 1/3 rock’n’rollin kultaista sääntöä.

Sääntö numero 16 kuuluu yksinkertaisuudessaan: Lista ei ole laulu.

Tälle on hyvät perusteet. Kun sanottavaa tuntuisi olevan paljon, mutta sen kiteyttäminen ei oikein onnistu, sanoittajat Madonnasta (Vogue) Palefaceen (Helsinki–Shangri-La) tyytyvät listaamaan tärkeitä asioita ja ristimään sormensa siinä toivossa, että muut luulevat heillä olevan syvällisempi näkemys asioiden välisistä yhteyksistä.

Sääntö numero 16 ei kuitenkaan ole kattava. Se jättää huomioimatta listoja narratiiveina käyttävät tajunnanvirtalaulut, joissa muoto ja sisältö todella tukevat toisiaan. Tyylilajin pioneeriksi listataan yleensä Chuck Berryn Too Much Monkey Business (1956) ja sen arkkityypiksi Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues (1965).

Juuri jälkimmäinen oli R.E.M.:n esikuvana, kun he muokkasivat levyttämättömästä Public Service Announcement -kappaleestaan konekiväärinopeudella tajunnanvirtaa suoltavan It’s the End of The World as We Know Itin.

En tosin ole aivan vakuuttunut, ettei Michael Stipen sanoitus kuitenkin rikkoisi Gutermanin ja O’Donnellin kultaista sääntöä. Esimerkiksi kappaleessa esiintyvät neljä henkilöä, joiden kaikkien nimikirjaimet ovat LB, perustuvat Stipen mukaan hänen unessa näkemiinsä kutsuihin, joiden kaikilla osallistujilla oli samat alkukirjamet. Niin varmaan.

“The other night I dreamt of knives,
continental drift divide, mountains sit in a line
Leonard Bernstein, Leonid Brezhnev, Lenny Bruce and Lester Bangs
Birthday party, cheesecake, jelly bean, boom!
You symbiotic, patriotic, slam book neck, right? Right”

Listasta lauluksi kappaleen pelastavat kuitenkin yhtyeen innostunut soitto, Stipen maaninen ääni sekä ennen muuta kertosäe, jonka lohdullisessa sanomassa on aivan tarpeeksi ajatusta neljän puolen minuutin poplaulun tarpeisiin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Mainio varoittava esimerkki vuodelta 1989 siitä, ettei lista todellakaan tee laulua.

Video ei ole enää saatavilla

Rhythim Is Rhythim.

1910: Igor Stravinskin Tulilintu-baletti saa ensiesityksensä. Kuningas Kastshein hornantanssi -osan alussa koko orkesteri soittaa hätkähdyttävän, valtaisan staccatosoinnun (CLINKS!) ja vaikenee patarumpuja lukuun ottamatta lopputahdiksi.

1979: White Noise -kokeiluyhtyeestä tunnettu David Vorhaus kaappaa Tulilintu-levytykseltä kyseisen soinnun, josta tulee ensimmäinen laajalti suosittu digitaalinen sample. Fairlight-työaseman äänikirjastossa se tunnetaan nimellä ORCH5.

1980-luku: ORCH5 ja sen muunnelmat ovat käytössä kaikilla Kate Bushista Stock Aitken Watermaniin ja Afrika Bambaataasta Kake Randeliniin. Orkestraalisista sampleista tulee niin iso klisee, että niiden käyttö kielletään 1990-luvun alussa ironiasakon uhalla.

1981: Teknomusiikki syntyy Juan Atkinsin kaltaisten pioneerien käsissä Detroitissa kuljettuaan sinne ”Kraftwerk Expressillä” Düsseldorfista.

1963: Derrick May (alias Rhythim Is Rhythim, Mayday, Long Ago) syntyy Detroitissa. 1980-luvun alussa Juan Atkins antaa kavereilleen Maylle ja Kevin Saundersonille tekno-oppia.

1987: May käy läpi vanhoja ohjelmoituja sekvenssejään ja törmää erääseen pianolooppiin. Jostain löytyy myös sample, jonka May on äänittänyt salaa Detroit Orchestra Hallissa orkesteriharjoitusten aikana. May lataa sen sampleriinsa ja painaa kosketinta: CLINKS!

Jouset, jotka muuttivat musiikin taas kerran.

Tiedämme, että teknomusiikin pitäisi olla koneiden koneille tekemää musiikkia: CNC-jyrsijän tarkkuudella hakkaavia rumpukoneita, hitsauskipinöitä äänimuodossa, Detroitin autokokoonpanolinjan funkia. Mutta Derrick May saa meidät uskomaan muuta.

Mies on pirullisen ovela ja tekee kappaleen, joka kelpaa niin matikkanörtin kotiläksyjä taustoittamaan kuin tanssilattialle hiostuttamaan. Ja tanssijatkin oppivat yksinkertaisen, mutta tärkeän yhtälön: Strings = Life.

May hymyilee. Ironia on ilmeistä: täysin koneistettu musiikki kuulostaa elävältä. Samaa ohjelmistoa toistamaan jähmettynyt klassisen musiikin konservatoriokaanon herää 70 vuotta uinuttuaan kummittelemaan. Kuolemattoman Kastshein vihreät kynnet ovat taas teräviä. Mutta Kastshei on uudessa seurassa.

Mayn rumpukoneet sykkivät elävästi ja ennalta-arvaamattomasti kuin afrikkalainen perkussio. Congat ja shekeret valjastavat Kastshein ja nauravat tälle. Mayn yritys älyllistää tanssimusiikki on onnistunut: toisillensa vieraat perinteet ovat kuin vastarakastunut pari.

Ja ennen kaikkea May pistää meidät arvioimaan orkestraalisen samplen uudestaan: monimutkaistamalla sitä, terävöittämällä sitä, liioittelemalla sitä. Irvistävän iloinen ja näkyvä keskisormen näyttö niille, jotka käyttävät tätä ääntä jatkuvasti ja väärin.

100-luku jaa: Alkemia syntyy Aleksandriassa.

2054: Kuolen yhteiseurooppalaisessa kompostissa, jota myös vanhainkodiksi kutsutaan. Ruumista kärräävät robotit eivät kiinnitä huomiota vasemman jalkani jatkuvaan liikkeeseen. Se hakkaa Strings of Lifen shekererytmiä lihasmuistista.

1993: Derrick May lopettaa musiikin julkaisemisen. Vaikeneminen on paljonpuhuva kannanotto tuolloisen (ja nykyisen) konemusiikin tilaan. Vaan kuinka Strings of Lifen ja Iconin kaltaisista mestariteoksista enää voisikaan parantaa kuin mielikuvituksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lisää ORCH5-samplen ja sen muunnelmien historiasta voi lukea musikologi Robert Finkin hienosta artikkelista, jota sämplättiin tähän juttuun vapaasti.

Bonus 2!

Mehustelun jälkeen on hyvä puhdistaa mieli The Dirtbombsin (ihanalla – edit. huom.) pyhäinhäväistyksellä.

Video ei ole enää saatavilla

Eric B. Rakim, kädessä pelkkää hikeä.

Eric B. & Rakimin klassikkodebyytti Paid in Full on albumi täynnä timantteja. Ensisinglenä julkaistu Eric B. Is President käytiin läpi edellisvuoden biisiklassikoissa. Myös singlen b-puoli My Melody ja seuraavat singlet I Ain’t No Joke, I Know You Got Soul sekä Move the Crowd ovat nekin enemmän tai vähemmän ikiklassikkoja.

Alun perin Move the Crowdin toiselta puolelta löytyneestä Paid in Fullista leivottiin albumin viides ja viimeinen single. Biisi saa nyt edustaa koko levyä vuoden 1987 popklassikoissa, vaikka sitten nimensä perusteella.

Eric B:n tuotanto on vähäeleisen vetävää ja muodostaa täydellisen taustan Rakimin rentoutuneen jutustelevalle, hypnoottiselle mikrofonityöskentelylle. Miljoonan dollarin bassolinja on napattu Dennis Edwardsin kappaleesta Don’t Look Any Further. Huilusämple auttaa pitämään tunnelman ylävireisenä. Myöhemmät artistit vuorostaan ovat näyttäneet jäljet alkuperäiselle sylttytehtaalle sämpläämällä Paid in Fullia lukemattomia kertoja.

Lyriikat lähestyvät sisällöltään, vähintään aikansa kontekstissa, sisältöä. Rahasta on siis puhe ja sitä on kadun kasvateilla vähän. Eric ja Rakim päättävät hankkia massia rikosten sijaan rehellisesti, musiikilla, mikä pidentää elämää ja on tietysti on kannustettava asia. Liian syvällistä yhteiskunnallista analyysiä ei kuulijalle tarjoilla, mutta ei tämä mikään sosiologian luento olekaan. Paid in Full pitää vakavan pohjavireensä pohjavireenä. Kappale on, ainakin minun päässäni, optimistinen ja juhlistava. Nyt on tärkeintä taito, jolla läpät heitetään.

Rakimin maailmaa mullistaneesta flow’sta oli puhetta jo viimeksi. Tarina rullaa kuin höyryjuna, löytyy hauskoja yksityiskohtia, värikästä kerrontaa ja eläviä metaforia. Itse tykkään esimerkiksi siitä, kun persaukisen Rakimin kädessä ei ole muuta kuin hikeä eikä taskuissa sitäkään. Ja vielä enemmän tykkään siitä miten höperön hienosti” a nice big plate of fish” ja ”my favourite dish” rimmaavat, ja sitten äkkiä tulee vakavampi käänne, kun ilman rahaa ”it’s still a wish”.

Paid in Fullin lyriikoista puhuttaessa on tavallistakin tärkeämpää muistaa, että teksti on tarkoitettu kuultavaksi, ei luettavaksi. Jatsista inspiroituneen Rakimin rytmittelemänä sisällöltään yksinkertainen riimi…

”But now I learned to earn cos I’m righteous
I feel great so maybe I might just”

…on täynnä positiivista ilmaisuvoimaa. Maailmanvalloitusenergia täyttää myös kuulijan. Biisi on sikälikin ovela, että tätä verbaaliherkkua maistellaan yhden pienen minuutin verran.

Se ei kuitenkaan ole ongelma, päinvastoin. Kuulija jää ihmettelemään, mitä juuri tuli kuultua, kun hieman biisin puolenvälin jälkeen duo poistuu laskemaan rahojaan. Biitti jatkaa matkaa vielä puolitoista minuuttia. Ihan pelkkien skrätsien ja Rakimin uskomattoman flow’n jälkimaun siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Sinä olet henkilö, jota Rick Astley ei missään tapauksessa koskaan luovuttaisi.

Vähänpä 21-vuotias brittinuorukainen Rick Astley tiesi vuonna 1987, miten suuren ilmiön hän oli pannut liikkeelle. Ensinnäkin hän tanssi, hieman arasti mutta jäyhyydessään hillityn sofistikoituneesti, itsensä staraksi yhdessä yössä. Lähes yhtä nopeasti mies asemastaan myös putosi. Tämä ei toki estänyt sitä, että Never Gonna Give You Up jatkoi täysin omaa elämäänsä kaksinkertaisena sukupolvikokemuksena.

Hitin takana oli Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Pete Watermanin lauluntekijä-tuottajatrio, joka 1980-luvun lopulla tehtaili sellaisia hittejä kuin Dead or Aliven You Spin Me Roundin ja Bananaraman uusiotulkinnan Shocking Bluen Venusista.

Stock Aitken Waterman -koalition leima näkyi myös Rick Astleyssa, jota brittiläinen musiikkimedia ei tahtonut ottaa vakavasti, vaikka mies oli omiakin kappaleita tehnyt. Never Gonna Give You Upin sisätävä Whenever You Need Somebody kapsahtaa kuitenkin kokonaisuutena geneerisyyden suohon, vaikka muutaman napakan hitin sisältääkin. Kun tämän yhdistää Astleyn ulkoiseen olemukseen, joka uskottavan poptähden sijaan oli sekoitus Office-sitcomia ja 1940–50-lukujen swing-crooneria, ei median nuiva suhtautuminen tule yllätyksenä.

Never Gonna Give You Up on selkeästi jättänyt Astleyn muun uran varjoonsa siitäkin huolimatta, että hänen kahdeksan ensimmäistä sinkkuaan kipusivat Britannian top 10 -listalle. Tämä oli ihan Guinness-tason ennätys.

Mutta 2000-luvulla popkulttuurikasvatuksensa saaneille Rick Astley on suuri sankari! Hän on yksi näkyvimmistä internetin vaikutusvallan ikoneista – ja vieläpä ilman omaa panostaan. Todennäköisyys sille, että olet joskus sattunut klikkaamaan linkkiä, joka väitetyn polkunsa sijaan viekin – tuon ikonisen rumpuintron ja legendaaristen viulukoneiden saattelemana – Never Gonna Give You Upin musiikkivideoon, on melkoisen suuri.

Kaiken selittämättömän nettiabsurdismin mekka on eittämättä 4chan-sivusto. Sen selailun vaikutukset saattavat hyvinkin olla aivojasulattavat, mutta tätä yötä päivää auki olevaa meemitaloa käy kiittäminen ”Rickrollista”. Tuosta ilmiöstä, joka nosti Never Gonna Give You Upin ”vain” yhdestä nostalgis-juustoisasta, silloin tällöin aikuisradioiden virroilla soivasta klassikosta merkittäväksi 2000-luvun pop-ilmiöksi.

Syitä sille, miksi juuri Never Gonna Give You Up valikoitui nettihuumorin ja kasaripopin synteesin muistettavimmaksi jalokiveksi, lienee turha analysoida liikaa. Monien meemien idea perustuukin juuri absurdiuteen. Onhan vitsi mitä yksinkertaisin. Varmasti sen hauskuus piilee juuri kappaleessa, joka 2000-lukulaisen silmin tihkuu niin valtavat määrät kasari-campia, ettei sitä voi kuin rakastaa.

Onhan meemien avulla nostettu muitakin vanhoja kappaleita arvoon arvaamattomaan, kuten Eduard Hilin 1970-luvun neukkuklassikko Ja otšen rad, ved ja, nakonets, vozvraštšajus domoi, tuttavallisemmin ”se trololoo-biisi”. Vaikka se on Astleyn hitin tapaan ikuisesti meemiytynyt, ilmenee kappaleissa jotakin kertakaikkisen vilpitöntä positiivisuutta jo sellaisenaan.

Ja juuri siksi kasvoilleni leviää aina virne, kun kuulen tuon rumpuintron ja näen Rick Astleyn tanssivan. Edelleen arasti, ikään kuin peläten liiallista irrottelua. Mutta tanssiipahan kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät, lienee syytä herättää henkiin ”BarackRoll”!

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondays: "You cannot beat 'em, so why don't you join in?"

Alun perin Happy Mondaysin hankalasti nimetylle esikoislevylle Squirrel and G-Man Twenty Four Hour Party People Plastic Face Carnt Smile (White Out) (1987) ei edes pitänyt tulla kappaletta, joka nykyään on yhtyeen tunnetuimpia. Sen tilalle oli kaavailtu The Beatlesia lainaavaa Desmondia, mutta oikeussotkujen vuoksi kappale korvattiin biisillä 24 Hour Party People.

Manchesterin musiikkikuvioiden legendaarinen takapiru Tony Wilson oli alun perin bongannut Happy Mondays -retkueen Hacienda-klubinsa bänditurnajaisista. Hurjaan suosioon muutamassa vuodessa kirivä, aivan oman soundinsa kehittänyt yhtye sai Squirrelin jälkeen aikaiseksi vielä kaksi klassikon statukseen noussutta albumia: Martin Hannettin tuottaman Bummedin (1988) ja platinaa myyneen levyn Pills ’n’ Thrills and Bellyaches (1990).

Näillä ansioilla yhtye sementoi paikkansa yhtenä rave-kulttuuria rakentaneen Madchester-ilmiön keskeisistä tekijöistä. Pian bändin ja varsinkin nokkamies Shaun Ryderin huumeongelmat kuitenkin tekivät lopun maailmanvalloituksesta.

…Yes Please! –albumi saatiin vielä huomattavan ähellyksen jälkeen ulos vuonna 1992, mutta sen jälkeen yhtye hajosi ja hiljeni vuosikausiksi.

Mutta palataan aiheeseen 24 Hour Party People. Itse biisistä voisi kai yrittää sanoa jotain fiksua, mutta puhuuko kappale kuitenkin parhaiten omasta puolestaan? Antaa laulun olla juuri sitä itseään, ympäri vuorokauden tanssirock-biitin tahdissa junnaavaa, Shaun Ryderin huumehuuruisen monkumisen johtamaa jorausorgiaa:

“I need full-time I don’t need part-time
I need 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7
3, 6, 5 all the time
I need 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 third time
I don’t need a part-time
I need a 3, 6, 5”

Mitä tuohon tarvitsee lisätä? Tony Wilsonin kerrotaan verranneen Ryderin sanaleikkejä runoilija W. B. Yeatsiin. Tätä voi halutessaan pitää hieman liioiteltuna.

Tuskin edes yhtyeen maskottisekopää Bezin puistokemistin huumesalkulla vahvistettuna jaksaa kukaan juhlia 24 tuntia vuorokaudessa, 365:nä päivänä vuodessa. Mutta tavoitteet on asetettava korkealle. Kappaleen vastustamaton meno räjäyttää indie-diskon tanssilattian todistetusti aivan yhtä tehokkaasti vuonna 2012 kuin vuonna 1987.

Eittämättä on syytä mainita myös kappaleelta nimensä lainannut Michael Winterbottomin elokuva vuodelta 2002. Leffa antaa brittiläisen huumorin parhaita perinteitä noudattavalla, postmodernin kierolla ja karnevalistisen kuivakkaalla tavalla autenttisen sekavan kuvan bändin – ja koko Manchester-skenen – sekavista vaiheista.

Elokuvassa Happy Mondays muodostaa jonkinlaisen vastavoiman toiselle keskeiselle Manchester-bändille, Joy Divisionille. Ian Curtisin pikimustan, dramaattisen itsetuhoisuuden jälkeen on hyvä muistaa, että elämä jatkuu: tukea voi ottaa Happy Mondaysin happoisen orgastisesta tanssipopista.

Silti bändeissä saattaa olla jotain samaa. Happy Mondaysin tarpeessa heittäytyä 24 tuntia vuorokaudessa jatkuvaan juhlahumuun voi aistia kätkettyä epätoivoa. Arki ei enää ole vaihtoehto. Vähintään on todettava, ettei Happy Mondaysin elämäntyyli varmasti ole paljoakaan vähemmän itsetuhoista, pidemmän päälle.

Paitsi että vastoin kaikki todennäköisyyksiä Happy Mondays on edelleen enemmän tai vähemmän olemassa; bändi julkaisi levyn viimeksi vuonna 2007 ja aikoo heittää tänäkin vuonna pari keikkaa.

Itse näin Happy Mondaysin festivaalikeikalla Buenos Airesissa joulukuussa 2007. Yhtye esiintyi festareiden muihin tähtiin verrattuna koskettavan epäammattimaisesti. Oli hämmästyttävää nähdä kuinka Bez jaksoi edelleen riehua kuin viimeistä iltaansa elävä sähköjänis. Shaun Ryder pysytteli tukevasti taka-alalla, mikrofonin takaa turvapaikkaa hakien, Argentiinan kesäyössäkin taksikuskin nahkarotsi päällä ja aurikolasit silmillä. Lavalla tuntui olevan retkue hieman vanhentuneita perusladeja, aivan tavallisia brittiduunareita.

Keikkakin oli melko hyvä. Biisin sanoin: ”You cannot beat ’em, so why don’t you join in?”

Video ei ole enää saatavilla

Wendy & Lisa, parhaat frendikset.

Wendy & Lisan ensimmäinen lp on kestänyt aikaa hyvin. Levyltä löytyy muutama aikoinaan sinkuksi lohkottu raitaa, joista tämä levyn tuottajan Bobby Z:n kanssa tehty Waterfall on tunnetuin. Vuonna 1989 julkaistu remix on originaalin verrattuna karmea.

“Feel the water
Ice cool water”

Jääkylmän veden voi aistia. Lisan flyygelillä, joka on täytetty videossa vedellä, lienee osuutta mielikuvan syntyyn.

Wendy & Lisaa oli aikoinaan hienoa kuunnella ja ihailla, sekä taiteellisessa että esteettisessä mielessä. On käynyt niin, että duon vanhimmat levytykset kuulostavat tuoreemmilta kuin heidän myöhemmät tuotoksensa. Wendyn kappaleen lopussa soittama kitarasoolo on edelleen raikkaan kuuloinen.

“People may come
People may go
Just as long as the waters slow
But watch out when you’re
Headed for the waterfall”

Tämä lienee viesti tai pikemminkin ohje Princelle heidän yhteisen Revolution-yhtyeen hajoamisen jälkeen. Jääkylmä vesisuihku herättää meistä useimmat kuvitelmistamme, miksei siis Princenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Klubilive-versio vuodelta 1998.

Video ei ole enää saatavilla

The Smiths valmiina päästämään parkaisun, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

“I smelt the last ten seconds of life
I crashed down on the crossbar
And the pain was enough to make
A shy, bald, Buddhist reflect and plan a mass murder”

Vuoteen 1987 mennessä The Smithsillä oli tilillään kaksi lähes täydellistä sekä yksi täydelliseksi vähän liiankin täydellinen albumi. Tarina alkoi olla päätepisteessään ja välit rakoilivat. Irralleen repivistä voimista ja frustraatiosta tiivistyi lopulta bändin neljäs ja viimeinen pitkäsoitto.

Manchesterissa sijaitsevan vankilan mukaan nimetty Strangeways, Here We Come muodostui yhtyeen kyynisimmäksi, irrallisimmaksi ja katkeroituneimmaksi tilitykseksi – viimeinen irtiotto ja yritys rutistaa kasaan kestävä perintö. Tuloksena oli lopulta The Smithsin todellinen mestariteos, mutta muodoltaan se muistuttaa äärimmilleen viedyn urheilusuorituksen päättävää tuskan parkaisua, joka jää kaikumaan voimistelusalin seisovaan ilmaan pettymyksenä omien kykyjen rajallisuuteen.

Strangewaysin hajallaan lojuva epäonnistumisen tuntu ja kyräilevä ilmapiiri oli lopulta juuri se juttu, joka aikoinaan sai kaltaiseni Smiths-skeptikon lämpenemään. Tässä yhtye on lihallisimmillaan. Mitään ei kaunistella. Mahtavaa musiikkia unettomien öiden kurjuudenmaksimointiin.

Sanottakoon, että Morrisseyn lyriikkakynä ei ollut tuohon aikaan enää ihan parhaassa terässään: ajoittain hän onnistuu olemaan sitä, minkä parhaiten taitaa, pikkunokkela, aforistinenkin. Syntyy kuitenkin myös poikkeuksellinen rehellisyyden vaikutelma: lopputulos tuntuu henkilökohtaisemmalta, vähemmän kuorrutetulta ja säästeliäämmin purppuraproosaa annostelevalta. Morrissey pääsee kerrankin lähelle tuota kovasti ihailemaansa ankaraa brittiläistä kitchen sink -realismia.

Tavallaan albumin parasta tekstiantia ovat kappaleiden vinjettimäiset nimet. Niitäkään ei ole turhaan hiottu iskevän napakoiksi. Sen sijaan ne ovat kuin mikronovelleja, jotka jo itsessään sisältävät tarinan katkeran ytimen kaiken muun soljuessa korvien ohi. Niin myös kappaleessa Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before. Sen johtoajatuksia ovat sanahelinä ja loputon kertaaminen: voit pyytää vaikenemaan, mutta tuskin kuuntelen sellaista pyyntöä.

Toki teksti säilyttää tietyn monitulkintaisuuden: se on Morrisseylle tyypillisellä tavalla hieman epäselväksi jäävää ihmissuhdeaakkossoppaa. Vaikuttaa siltä, että kertoja haikailee sairaalloisesti menettämänsä lemmen perään ja käyttäytyy itsetuhoisesti. Samat fraasit toistetaan loputtomasti – samat aamuöiset puhelinsoitot valomerkin jälkeen, samat miesrakkaiden väliset itkuraivarit. Siinä sivussa epätoivo ja humalassa saadut vammat käyvät käsi kädessä.

“So I drank one
It became four
And when I fell on the floor
I drank more”

Mahdollisesti suhde, johon juuttuneena kertoja tempoilee, on väkivaltainen tai rakennettu pettämiselle. Selitykset ja anteeksipyynnöt toistuvat, mutta niiden myötä protagonisti ei kerta toisensa jälkeen opi kuin rakastamaan kumppaniaan – vain hieman vähemmän kuin ennen.

Tämän kaiken taustalla omaa melodraamaansa luo Johnny Marrin kitara – avausriffi puskee kuulaana kaiuttimista, voitonriemuisena ja ylevänä anthemina, isomman kuuloisena kuin Smiths-levyillä koskaan ennen. Tapa, jolla soitto kappaleen loppuun mennessä on lannistunut täysin nurkkaan ajetuksi, on aidosti sydäntäsärkevä. Codassa Marrin instrumentti jo valittaa kuin Lola-kissa roskiksessa, hapuilee vielä hetken, lopulta luovuttaen. Sama virsi on kuultu ennenkin ja ylevät yritykset kariutuvat taas realiteetteihin.

Strangeways, Here We Comen sisäkannessa Morrissey on rojahtanut äänitarkkaamon tuolille pää syliinsä haudattuna: mielikuva miehestä, joka on leiponut maailman rumimman syntymäpäiväkakun ja joutuu nyt ojentamaan sen päivänsankarille, koska ei välitä enää hittojakaan tekemisistään tai siitä, mitä maailma häneltä odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Muistatteko vielä ilmiön nimeltä Mark Ronson? Ennakkoluulottomista keitoksista tunnettu dj heitti vuonna 2007 aakkossoppaan mukaan Daniel Merriweatherin ja The Supremesin.

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac, uransa viimeisellä huipulla.

Fleetwood Macin Rumoursin (1977) jättimenestyksen jälkeen ilmestyneiden albumien Tuskin (1979) ja Miragen (1982) hyvä vastaanotto ei ehkä tuntunut ihan niin hyvältä bändin sisällä kuin olisi ollut syytä – levy-yhtiöstä puhumattakaan. Tarvittiin lisää hittejä, tai paremminkin tarvittiin lisää niitä Dreamsin kaltaisia elämää suurempia klassikkohittejä, jotka pystyisivät yksin myymään kokonaisen albumin miljooniin koteihin ympäri maailmaa.

Tango in the Night -albumilta näitä klassikkohittejä löytyy. Kokeilevamman Tuskin jälkeen tehty paluu pehmoisen aikuisrockin leveälle tielle tuntui Tango in the Nightilla entistä oikeammalta ratkaisulta.

Levyn kolmantena singlenä julkaistu Little Lies on varmasti tärkeimpiä syitä siihen, miksi Tango in the Nightista tuli lähes Rumoursin kaltainen menestysalbumi. Samalle se jäi kultaisen kokoonpanon viimeiseksi yhteiseksi albumiksi Lindsey Buckinghamin lähdettyä yhtyeestä albumin julkaisun jälkeen.

Christine McVien yhdessä aviomiehensä Eddie Quintelan kanssa tekemä Little Lies on 1980-luvun Fleetwood Macia parhaimmillaan. Aivan kuten muutkin yhtyeen suurimmista ja kauneimmista hiteistä, se saa popklassikon tekemisen kuulostamaan niin tavattoman vaivattomalta.

Sen kolmeen ja puoleen minuuttiin kiteytyy itsepetoksen huumaava ihanuus ja hetkellisyys.

”If I could turn the page
in time then I’d rearrange
just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn’t find a way
So I’ll settle for one day
to believe in you
Tell me, tell me, tell me lies”

Kaiken alla sykkii rumpali Mick Fleetwoodin ja basisti John McVien eleettömyydessään tunnistettava yhteissoitto, pulssi, joka pitää katkeransuloisen valheen elossa vielä hetken.

“ Tell me lies, tell me sweet little lies”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tämä popklassikko pistää esiin myös Girl Talkin Night Ripper -albumin (2006) Overtime-kollaasista.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Tango in the Night -albumi sisälsi myös muita hittejä, kuten melkein Little Liesin tasolle yltävän Everywheren.

Video ei ole enää saatavilla

Rakastankohan sinua, kun et enää sulje vessan ovea käydessäsi pissalla?

Nyrkkeilyn historia on täynnä nuoria toteutumattomia lupauksia. Ammattilaisrinkiin tullaan suurella ryminällä, uuden Alin mantteli harteilla ja sitten hävitään vähitellen valokeilasta, journeyman-taistelijan rääkin viedessä mennessään.

Terence Trent D’Arby oli nuorena lupaava nyrkkeilijä ja voitti lukioikäisenä Golden Glovesin. Hän kuitenkin valitsi musiikin oltuaan Yhdysvaltain armeijan leivissä Saksassa.

Englannissa miehen harteille soviteltiin uuden Princen manttelia. Tai Marvin Gayen, Al Greenin, Sam Cooken, Otis Reddingin… Riippuu miltä brittilehdistöön kirjoittavalta kriitikolta kysyttiin. Karhean seksikkään äänen lisäksi D’Arbylla oli kauniit kasvot. Hän oli myös paljon lukenut ja kykeni artikuloimaan asiansa terävästi. Täydellinen pop-tähti.

Miehen vei mennessään teennäisen taiteilun rääkki. Debyytin jälkeiset pari levyä tukehtuivat omaan mahdottomuuteensa, ja nykyään mies käyttää nimeä Sananda Maitreya, eikä maailmaa kiinnosta. Mutta onneksi meille jäivät ensilevyn helmet, kuten Sign Your Name.

Tuomari Nurmion laulussa Ikuisesti minun kertojan nimi on tatuoitu intohimon kohteen aivojen poimuihin ja poltettu sydämen lihaan. D’Arbyn laulussa se kirjoitetaan sydämeen. Ikuisesti minun voisi olla Sign Your Name II, pettymyksen jälkeisine väkivaltaisine tunteineen.

D’Arbyn laulussa seurataan miten ystävyys muuttuu joksikin lihallisemmaksi, ainakin kertojan haaveissa.

”We started out as friends
but the thought of you just caves me in
The symptoms are so deep
it is much too late to turn away”

Kappaleen alkupuolella mies on realisti, mutta aloittaa jo itsetuhoisen ja hieman passiivis-aggressiivisen uhkailun.

”Time I’m sure will bring
disappointments in so many things
It seems to be the way
when your gambling cards on love you play
I’d rather be in hell with you baby
than in cool heaven”

Kappaleen loppupuolella on jo antauduttu virran vietäväksi.

”Birds never look into the sun
before the day is done
but oh the light shines brighter
on a peaceful day
Stranger blue leaves us alone
we don’t want to deal with you
We’ll shed our stains showering
in the room that makes the rain
All alone with you
makes the butterflies in me arise
Slowly we make love
and the earth rotates
to our dictates”

Nämä ovat odotuksia, joita arki ei koskaan lunasta. Tähän voi joko suhtautua järkevästi ja löytää uudenlainen, tasaisempi kauneus arjesta toisen ihmisen kanssa tai tehdä elämästä itselleen ja läheisilleen mahdotontta roikkumalla kiinni ajatuksessa rakkaudesta ikuisena myrskynä, itseään syövänä käärmeenä.  Silloin läsnä on jatkuva houkutus lyödä koko elämä yhden pokerikäden varaan vielä kerran. Ja kerran.

Tuomarin Ikuisesti sinun -kappaletta laulaa ihminen, joka ei kyennyt löytämään kauneutta arjesta. Tai sellaisen jättämä raukka.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Sheryl Crow ähkii, hönkyilee ja narisee kappaleen narulle omaan rasittavaan tyyliinsä, mutta tuotanto on niin Memphis-uskollista lävähtävine Willie Mitchell -rumpuineen, että… Justin Timberlake laulaa hienot taustat. Olisi ollut parempi kappale hänen käsittelyssään.

Video ei ole enää saatavilla

Näillä sormilla mä sen painoin.

Phuturen Acid Tracks on lähes 12-minuuttinen kimpale säkenöivää kultaa. Tosin aika väkivaltaista ja kolkkoa kultaa. Ja sellaista kultaa, jonka tahtiin on käytetty hillitön määrä huumeita.

Chicagosta kotoisin oleva DJ Pierre (Nathaniel Pierre Jones) painoi nappulaa Roland 303 –rumpukoneestaan -bassosyntikastaan ja aloitti samalla musiikillisen ja juhlinnallisen vallankumouksen. Tästä napinpainalluksesta syntyi acid house ja vuosi oli 1987.

1980-luvun Chicago oli vielä aiemman vuosikymmenen köyhyyden, työttömyyden ja näistä johtuvan jengiytymisen runtelema. Pierre ja muut bändin jäsenet olivat Chicagon lähiöiden kasvatteja, ja tuon elämän synkkyys ja kovuus kuuluu myös tällä levytyksellä, vaikka se onkin puhtaasti juhlimiseen tarkoitettu.

Acid Tracks ei olekaan mikään kesähitti eikä feel good -jamittelu. Pienempiä lapsia se voisi jopa hieman itkettää. Ja vanhemmathan eivät ymmärtäisi tästä yhtään mitään, jos vahingossa sattuisivat kuulemaan. Äitinikin piti minua aikoinaan hieman outona, kun kuuntelin jotain tällaista (varmasti ainoa syy – edit. huom.).

Acid Tracks ei ole ainoa biisi, jonka hartioille on soviteltu acid-musiikin synnyttäjän viittaa. Se on niistä kuitenkin ehdottomasti tunnetuin, suurin ja merkittävin. Ja luonnollisesti paras. Väittelystä huolimatta koko acid-skene nimettiin tämän kappaleen mukaan, jos perinnetietoon on luottaminen.

Soitin tätä biisiä useissa teknobileissä, kun olin vielä alaikäinen. Laitoin aina silmät kiinni, nyökytin päätäni ja irvistin. Jotenkin tuo primaarireaktio tuntui luonnolliselta ja kuvastaa vieläkin hyvin sitä tunnetilaa, jonka tämä acid-vääntö synnyttää. Ainakin, jos sen kuulee isosta PA:sta isossa varastohallissa, joka on täynnä savua ja strobon hypnoottista, päät sekoittavaa välkettä.

Video ei ole enää saatavilla

France Gall, euroviisuvoittaja.

Kun Lordi vuonna 2028 palaa kansainväliseen suosioon, muistelkaamme France Gallia. 17-kesäinen ranskalaisneito voitti vuoden 1965 euroviisut Luxemburgin piikkiin, ja epäonnisten filmihankkeiden (joista yksi kariutui Walt Disneyn kuolemaan) jälkeen musiikkiurakin hiipui. Uuden nousun käynnisti 1970-luvun lopulla yhteistyö ja avioliitto laulaja-säveltäjä-tuottaja Michel Bergerin kanssa.

Tribuuttibiisin lajityyppi oli 1980-luvulla jo tuttu: mielellään kuollutta kohdetta muistettiin mielellään musiikillisia vaikutteita alleviivaten tai jopa imitoiden, kuten Danny Mirrorin hitissä I Remember Elvis Presley. Gall ja Berger eivät toimineet noin.

Ella elle l’a on valkoista kasaripoppia, jonka teksti vain satuttiin kirjoittamaan oodiksi tuolloin yhä aktiivisesti esiintyneelle jazzlegenda Ella Fitzgeraldille. Lyriikan mukaan tämän äänessä soivat Amerikan mustien kokemat ilot ja surut. Videoon kerättiin mustavalko-otoksia muistakin afroamerikkalaisista merkkihenkilöistä.

Mikä sitten tekee tästä popklassikon? Varmaankin juuri se, ettei syytä voi selittää. Ella elle l’assa on omailmeistä, kielirajat ylittävää verkkaista koukuttavuutta, joka sai sen nousemaan muun muassa Saksan ykköseksi ja Ruotsin neloseksi. Seuraavana kesänä biisi palautti Gallin myös Suomen listalle 23 vuoden tauolta.

France Gallin oikea etunimi on Isabelle ja vuonna 1992 kuolleen Bergerin sukunimi Hamburger, joten Ella elle l’an esittäjäksi olisi voitu merkitä Isabelle Hamburger, tai sitten ei. Ella Fitzgerald käytti aina alkuperäistä nimeään. En tiedä, josko nimi jopa juontuisi ranskan ilmauksesta elle l’a, hänessä on se jokin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Irina Björklundia ei lasketa, ainoat 2000-luvulla Suomen albumitilastoon murtautuneet ranskaksi esiintyvät naiset lienevät Alizée, Kate Ryan ja Hélène Ségara. Sattumoisin jokainen heistä on versioinut Ella elle l’ata, Ryan jopa useiden maiden listoille kiiveten. Tässä kuitenkin Ségaran näkemys viime vuodelta.

Video ei ole enää saatavilla

Midnight Oil.

Joskus heikkona hetkenä pohdin, missä kappaleessa on maailman yhteislaulettavin kertosäe. Eräs ehdokkaista on Midnight Oilin Beds Are Burning. Niin, se jossa kysytään vakavia ja syyllistäviä, joskin rimmaavia kysymyksiä:

”How can we dance when our Earth is turning?
How do we sleep while our beds are burning?”

Tutum, ja nyrkki ilmaan. Kyllä lähtee.

Australialaisbändin kappaleeseen liittyy muitakin omakohtaisia muistoja. Lukion englanninopettajamme soitti sen meille kuullunymmärtämistehtävänä ja meidän piti muistaakseni täyttää tekstin tyhjät kohdat. Terveisiä Jussille. Hänen tavoitteenaan oli kaiketi sivistää meitä vaihtelevasti yhteiskunnan epäkohdista perillä olleita nuoria siitä, että Peter Garrett halusi antaa kotimaansa alkuperäisväestölle takaisin heidän maansa, kulttuurinsa tai ainakin kunnioituksen.

”The time has come
A fact’s a fact
It belongs to them
Let’s give it back”

Garrettin laulutapa kumartaa hardrockin suuntaan, mutta itse biisi on suoraviivainen kasaripophitti, johon on jätetty jäljelle ainoastaan tarpeellinen. Mahtipontisesti ladatun kertosäkeen melodia ei vain kurota kohti täydellisyyttä, se on täydellinen, ja kaiken kruunuksi kertsin b-osa pitkittää nautintoa – se on ikään kuin salaisuus, jota ei halua jakaa. Kuin ottaisi kolmen ruokalajin illallisen päätteeksi salavihkaa kaksi jälkiruokaa.

Lopuksi maailman hyväntahtoisin öljy-yhtiö tarjoaa vielä jumalaisen puhallinmelodian. Beds Are Burning on pophittien crème brûlée – oikeastaan kaavamainen mutta silti jotain, josta ei saa tarpeekseen.

Video ei ole enää saatavilla

Sabrina.

Taidekriitikko John Berger on todennut miehen kategorisen olemassaolon maailmassa ilmaisevan ”valtaa, jota hän harjoittaa toisiin” ja naisen ”sitä, mitä voidaan tai ei voida hänelle tehdä”. Mies toimii ja nainen on näytillä; mies katsoo naista, nainen katsoo itseään katsottavan. Nainen on siis katseen kohde: näky.

Berger puhuu vuoden 1972 kirjoituksessaan lähinnä kuvataiteesta, mutta ajatus aktiivisen ja passivisen, maskuliinisen ja feminiinisen vastapareihin perustuvasta dikotomiasta pätee laajemminkin visuaaliseen kulttuuriin.

En tiedä, kuka on ohjannut musiikkivideon italotähti Sabrinan jättihittiin Boys, enkä usko, että ohjaaja on halunnut muuta kuin herkutella italialaiseen kuvakulttuuriin elimellisesti kuuluvalla pornoestetiikalla. Silti teos herättää mielenkiintoisia kysymyksiä sen sisältämistä valtasuhteista.

Videossa 19-kesäinen Sabrina keimailee italialaisen luksushotellin uima-altaassa, hörppii trooppista cocktailia ja laulaa pojista. Väliin leikataan pätkiä, joissa tähti tanssii psykedeelisesti pyörivien aurinkovarjojen edessä. Välillä hän kiipeilee pukuhuoneen katolla ja vilkuttelee sieltä pojille.

Kuvaan implisiittisesti luettava mieskatsoja saa tyrmäävästi kaiken anteeksi kohteeltaan. ”Boys, boys, boys!” on periaatteessa paheksuva fraasi; pojat, nyt te olette tuhmia! Se kuitenkin esitetään niin leikkisään ja anteeksiantavaan sävyyn, ettei sitä voi noin lukea. Pojat nyt on poikia. Ja tytöt tyttöjä.

Videon porkkana on Sabrinan bikinitoppi, jota hän ei-niin-aktiivisesti yrittää pidellä riittävän ylhäällä. Rinnat keräävät vedenpinnassa momentumia sen verran, että nännit hyppäävät jatkuvasti näkökenttään. Ja tästä muodostuu videon kantava jännite: koska ne ilmestyvät, koska Sabrina tulee ne kätkeneeksi, ja kuinka kauan kestää, ennen kuin ne taas ilmestyvät?

Koska musiikkivideo ei tarjoa juuri muita täkyjä, pysyy katse väkisinkin tiiviisti solistin paljaassa vartalossa. Katsoja suorastaan pakotetaan saamaan nautintoa naishahmon katselusta. Pois katsominen on vain tämän nautinnon tiedostava protesti: käännämme katseemme, koska tunnemme olomme epämukavaksi.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: katsoa altaassa hyppivää hahmoa ja saada siitä nautintoa, tai kääntää katse pois, ja kohdata oma epämukavuutemme. Varareittiä ei ole. Video ei kritisoi eikä kyseenalaista, ei satirisoi tai tee naurunalaiseksi. Siihen kytkeytyvät camp-konnotaatiot näkyvät vain 2000-lukulaisen silmin.

Ja niin, katsoja on nimenomaan mies, tai siis poika. Naiskatseelle videota ei ole tarkoitettu eikä sitä oikein voi sellaisena lukea. Ihan jo pelkästään siksi, että tiedämme, kuinka homofobisesta maailmasta se tulee.

(Ironista tietenkin on, kuinka Sabrinan ja Samantha Foxin kaltaiset artistit on homoyhteisön toimesta väännetty affirmatiivisiksi idoleiksi ja tietoisesti sivuutettu niihin alkujaan sisältynyt arvomaailma.)

Mutta kuten totesin, kaiken saamme Sabrinalta anteeksi. Ei häntä oikeastaan haittaa, että katsomme. Jälkikäteen hän on varmasti ollut aika iloinen siitä, että olemme katsoneet. Sabrinan tähti hohtaa yhä kirkkaana eritoten kotimaassaan, ja Boys on yksi 1980-luvun katsotuimmista musiikkivideoista.

Eikä biisi ole lainkaan kehno. Sen kornit ja kömpelöt sanoitukset eivät eroa mitenkään olennaisesti siitä, mitä 2000-luvun soitetuimpien pop-biisien listalta löytyy. Ne tavoittelevat impressionistiseen tapaan hetken vaikutelmia ja maalaavat tarinansa summittaisin siveltimenvedoin. On auringonpaiste, poikia, ja loputonta liikettä. On eurohumpan käsikirjasta nyysitty tausta jonka muovista italopornoisuutta on viime vuosien ladygagojen sun muiden toimesta turhaan yritetty tavoittaa.

Pyrinnöissä ei olla päästy edes lähelle sitä, mitä nuori Sabrina Salerno edusti vuonna 1987.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

En voi olla nostamatta esiin yhtä viime vuoden parhaista covereista, joka hidastaa originaalin liki tunnistamattomaksi folk-hissutteluksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Kaikkien aikojen MILF-battle todistettiin, kun Sabrina yhdisti voimansa Samantha Foxin kanssa. Ei paha! Itse asiassa ihan helvetin hyvä!

Video ei ole enää saatavilla