ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

ABC:n vaatetusbudjetti upposi Martin Fryn kledjuihin.

Pianonisku. Toinen. Saksofoni yhtyy mukaan, ujeltaen kaihoisasti. Rumpufillit kumahtelevat.

Heleä falsetti hyväilee jousien ja torvien luomaa melodiaa.

Nostatusta kestää vain hetken, kunnes elämäniloa puhkuva ääni valtaa alan.

“Wou-ou-ou!”

The Lexicon of Love -debyyttilevyn toinen single The Look of Love on ABC:n suurin hitti. Sellaiseksi se jääkin, sillä yhtyeen nimellä edelleen esiintyvä laulaja Martin Fry ei pysty yksin vastaavaa tekemään.

Muista ajan poplauluista The Look of Loven nostaa muiden yläpuolelle sen vastustamaton groove, joka pakottaa jalat ja lanteet venkoilemaan. Rytmisektio on kappaleen kulmakivi, jonka päälle saksofonisti Stephen Singleton sekä tuottaja Trevor Hornin mukanaan tuomat studiomuusikot rakentavat ilmavan, tunnistettavan 1980-luvun pop-äänimaailman.

The Lexicon of Love oli ensimmäinen julkaisu, jolla mukana olivat Hornin tulevat luottohenkilöt Anne Dudley, J.J. Jeczalik ja Gary Langan. Myöhemmin he olivat mukana muodostamassa The Art of Noise -yhtyettä.

Vaikka The Look of Loven säveltäjäksi on merkitty yksinkertaisesti ABC, on Trevor Hornin kädenjälki ilmiselvä. Sävellyksenä kappale kun on tuttua 1980-luvun alun Hornia. Raitoja on vaikka muille jakaa, kirkkaat syntetisaattorit johdattavat kappaletta ja taustatekstuurit luovat kappaleelle ilmavuutta.

Hornille tyypillisesti kappaleen puoliväliin on upotettu suvantovaihe, josta on hyvä kiihdyttää lopun pop-euforiaan. Ja sehän sopii Frylle, joka päästää finaalin aikana itsestään Bryan Ferry -vaihteen irti.

“Sisters and brothers
should help each other!
Heavens above!
Hip hip hooray!
Yippee-ay, yippee-ay-yay!”

Kappaleesta loistaa ilo ja toiveikkuus – kyllä rakkaus jostain vielä ilmestyy, vakuuttelee Martin Fry sanoissaan, eikä kyynisempikään kuulija voi muuta kuin uskoa sanomaa, hymyillä ja tanssia.

The Lexicon of Loven menestystä ABC ei pystynyt enää toistamaan. Langanin tuottama kakkoslevy Beauty Stab floppasi, ja vaikka How to be a… Zillionaire! ja sen singlet nostivat yhtyeen taas listoille, asiat eivät olleet enää samalla tavalla. Yhtye oli kutistunut Fryn ja kitaristi-kosketinsoittaja Mark Whiten ympärille, ja Horn oli puolestaan jo aikaa sitten siirtynyt muiden menestyksekkäiden projektien – muun muassa mainitun The Art of Noisen sekä Frankie Goes to Hollywoodin – pariin.

Kun Horn nosti kytkintä, jäi ABC matkan varrelle. Fry ja White jatkoivat levyttämistä yhdessä vuoteen 1992 asti, jolloin White vetäytyi musiikista kokonaan. Fry otti ABC-nimen uudelleen käyttöön vuonna 1997 ja on sittemmin julkaissut kaksi albumia. Vaikka ABC oli The Human Leaguen ja Heaven 17:n ohella Sheffieldin musiikkikentän kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä 1980-luvulla ja pääsi useaan otteeseen nauttimaan listamenestyksestä myös Yhdysvalloissa, on yhtyeen muu tuotanto jäänyt jälkikäteen varsin vähälle huomiolle.

Syy on selvä. Yhtyeen uraa tarkastellessa on The Look of Loven sekä sen sisältäneen albumin jättämä varjo vielä suurempi kuin se, minkä vaikkapa Don’t You Want Me heijastaa The Human Leaguen ylle. Sen sijaan tuottajansa Hornin diskografiassa The Look of Love seisoo ylpeänä osana Video Killed the Radio Starin, Relaxin ja – jos 2000-luvulle katsotaan – vaikkapa LeAnn Rimesin Can’t Fight the Moonlightin muodostamaa pophittien jatkumoa.

Yhteistä näille kaikille lauluille on myös se, että ne ovat jääneet esittäjiensä urien kohokohdiksi, ainoiksi suuren yleisön tuntemiksi kappaleiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Rakkauden katseesta kirjoittivat popklassikon myös Burt Bacharach ja Hal David. Alun perin Dusty Springfieldin Casino Royale -soundtrackille levyttämän kappaleen ovat esittäneet vuosien varrella muun muassa Nina Simone, Sergio Mendes, The Delfonics, Dionne Warwick ja ehkä mieleenpainuvimmin Isaac Hayes, jonka tässä kuultava versio vuodelta 1970 on yksi modernin rytmimusiikin samplatuimmista.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Jackson, ensimmäinen afroamerikkalainen kuun kamaralla.

Billie Jean oli toinen singlelohkaisu kaikkien aikojen kiistattomasti menestykseimmältä albumilta – jos yhdistetään myyntiluvut, kriittinen arvostus ja vaikutus popmusiikkiin. (Täysin tieteellisestä mittaustavasta vastaavat Nuorgamin omat viralliset valvojat.)

Billie Jean kahmi satumaiset listasijoitukset ja jos jonkinmoiset palkinnot – ja se on tietysti läpeensä fantastinen popkappale – mutta biisin kulttuurihistoriallinen merkitys kiteytyy silti erityisesti kahteen seikkaan.

Ensimmäinen näistä kappaleen musiikkivideo. Se oli ensimmäinen mustan artistin musiikkivideo, jonka tulokaskanava MTV otti voimasoittoon. Pehmorockia valkoisille suburbaaneille kuluttajille tarjoillut Music Television oli ensimmäisinä vuosinaan tunnettu siitä, etteivät mustat artistit päässeet satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta videoineen kanavalle.

Ei päässyt – hämmentävää kyllä – myöskään maailman suurimpiin artisteihin lukeutunut Jackson. Ei ennen kuin CBS-levy-yhtiön johtaja Walter Yetnikoff poltti kääminsä ja uhkasi tulikivenkatkuisessa lausunnossaan kieltää MTV:tä soittamasta minkään CBS-artistin musiikkia, jos se ei päästä Jacksonia ruutuun.

Pian Billie Jean pyöri MTV:llä kuin viimeistä päivää. Sen vanavedessä kanavalle pääsivät muutkin mustat artistit Princestä Whitney Houstoniin, mikä monella tapaa käynnisti varsinaisen MTV-aikakaden.

Toinen seikka on, että esittäessään Billie Jeanin Motownin televisioidussa 25-vuotisgaalassa Jackson esitteli hölmistyneelle maailmalle moonwalk-tanssin. Myönnettäköön, että tämä seikka on hieman vähäpätöisempi kuin roturajojen murtaminen vielä monin tavoin mustien ihmisoikeuksia vastaan haranneessa 1980-luvun Amerikassa.

Sen levinneisyyttä populaarikulttuurin varhaisena meeminä ei sen sijaan ole kieltäminen: kukapa 1970- tai 1980-luvulla syntynyt, sukupuoleen, kansallisuuteen ja rotuun katsomatta, ei olisi yrittänyt moonwalkia vähintään kerran elämässään?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jackson kuukävelee itsensä historiankirjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Madness oli hitti myös Dar es Salaamissa.

Our House on neljäs kappale, josta muistan tykänneeni todella paljon. Ensimmäiset kolme olivat Pepe & Paradisen Muukalainen, Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water ja Cat Stevensin Morning Has Broken. Kahta viimeistä kuulin varmasti enemmän äitini pianolla soittamana kuin levyltä. Pepe & Paradise soi usein Dar es Salaamin kodissamme.

Muistikuvassa juoksen ympyrää keskustan Gymkhana-klubin tyhjällä tenniskentällä ja laulan kappaletta kurkku suorana. Isäni pelaa parkkipaikan toisella puolella squashia jotain intialaista tai pakistanilaista jäsentä vastaan. Eli turpiin tulee. Luulen lentäväni.

Our House oli ensimmäinen laulu, jonka löydän sydämeeni itsenäisesti – laulu, jolla ei ole mitään tekemistä kodin tai vanhempieni kanssa.

Kuulin uutta musiikkia kahdessa paikassa: Stephen Kingsburyn luona silloin, kun hän oli kotilomalla sisäoppilaitoksesta. Stephenin Englannista tuomalta Now That’s What I Call Music -kaseteilta löytyivät muun muassa Culture Clubin Karma Chameleon ja Eurythmicsin Sweet Dreams.

Toinen paikka oli perhe Ferentinosin koti. William oli monta vuotta parhaita kavereitani. Hän asuu yhä Dar es Salaamissa ja pyörittää perheen yritystä.

Williamilla oli rasittava ja kyseiselle ihmislajille tyypillisellä tavalla väkivaltainen isoveli Dimitri, joka kuunteli monenlaista musiikkia.

Dimitrin huoneessa soi kerran The Shadows ja mankan edessä olivat AC/DC:n Highway to Hellin kannet. Seuraavalla Suomen-käynnillä ostin Highway to Hellin kasettina ja toivoin kuulevani rautalankaa. Erehdyksellä oli kohtalokkaat seuraukset.

Dimitriltä ei uskaltanut kysyä. Saattoi joutua makaamaan hyppyrin alle hänen hyppiessään sen yli fillarilla. Tai pelaamaan vastentahtoista rugbya.

Pidin aina fraasista ”the kids are playing up downstairs”. Lontoon murre tarjosi 10-vuotiaalle pojalle myös monta hienoa väärinymmärryksen kokemusta. Osa niistä hälveni vasta lukiossa, kun Madness marssi takaisin elämään One Step Beyond -levyn muodossa, keskelle henkilökohtaista ska-buumia.

Mietin aina, miksi äidin piti ansaita isän paita. Ja miksi kappaleen loppupuolella ei kerrota, mitä sisko sanoo unissaan. Osa arvoituksista selvisi kolme vuotta myöhemmin, kun muutimme Helsinkiin. HTV:n verkossa näkyi Sky Channel.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

John Hughes ei saanut lupaa käyttää Madnessin kappaletta Sixteen Candlesin ääniraidalla, joten säveltäjä Ira Newbon teki kappaleelle saman, minkä Fasupalat-mainos Breedersin Cannonballille vuosia myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Violent Femmes, purskahtamaisillaan myötähäpeästä.

Millaista on nuoren miehen elämä parikymppisenä? Biologian oppikirja opettaa, että siinä vaiheessa puberteettiset riitit ovat takana. Virallista kasvatusta täydentävät isojen poikien tarinat edessä aukeavasta tulevaisuudesta, joka säkenöi pullollaan naaraita, viinaa ja jännitystä. Siitä elämästä kertovia rokkibiisejä piisaa kyllä.

Mikäli kuitenkin kuittaa teinivuosiltaan luuserituomion tai päätyy poikkeavien karsinaan, joutuu parikymppisenä ottamaan kerralla vastaan sekä aikuisiän haasteet että puberteetilta muistoksi jääneen hämmennyksen, vieläpä ilman murrosikäisen koheltajan anteeksiantavaa suojakerrosta. Tilanteesta päässee jyvälle ilman omakohtaisia kokemuksiakin vaikkapa lukemalla Radiopuhelimet-kitaristi Jarno Mällisen tuoreen Kieroonkasvukertomuksen.

Kyseinen teos voisi olla prologi Gordon Ganon elämälle sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Vuonna 1982 Gano oli 19-vuotias kaveri Milwaukeesta, jonka bändi Violent Femmes korkkasi diskografiansa maineikkaalla Slash-lafkalla. Jo debyyttisinkku Blister in the Sun teki selväksi, että Gano lukeutui juuri niihin nuorukaisiin, jotka olivat jääneet ulkokohtaiseen sukseehen perustuvasta jenkkiarjesta ulkopuolisiksi, mutta kääntäneet osansa voimavaraksi.

Kappale alkaa, kun Gano näppäilee akustisesta kitarastaan banjomaisen, pölhön mutta takuulla tarttuvan riffin ja alkaa laulaa määkien:

”When I’m out walking
I strut my stuff
And I’m so strung out
I’m high as a kite I just might
Stop to check you out”

Lopullista sointiaan vielä hakeva lauluääni on vakuuttavasti epävarma. Sen käyttäjä tietää herkullisen hyvin, miltä hermostunut ihminen kuulostaa. Vai hyräileekö hän rauhoitellakseen itseään?

”Body and beats
I stain my sheets
I don’t even know why”

Kertoja saapasteli näemmä petikamarin puolelle, mutta kuinka hän ehti jo lakanansa tuhrimaan? Syytä ei tiedä kertoja itsekään, mutta sydän ainakin hakkaa lujaa. Eittämättä tilanne, jonka kävisi mieluiten läpi ihan yksin, mutta ei: asetelmaan tupsahtaa jostain vielä tyttöystävä.

”My girlfriend
She’s at the end
She is starting to cry”

Pulssi koholla, sängyssä sotku ja itkevä tyttö? Voilà, tragikoominen myötähäpeä on tullut lihaksi.

On hieman hämärää, mitä on tapahtunut ja miten tähän on tultu. Kertooko laulu – ensimmäisen säkeistön vihjauksien perusteella – traumaattisesta huumekokeilusta, vai onko se jonkinlainen masturbaatioraportti? Vai molempia? Oli miten oli, kertojan tulisi jollain tavalla päästä purkamaan sisällä kytevä tunnemössö, olisi pakko puhjeta, go off. Ja millaisella kielikuvalla Gano sen ilmaiseekaan kertosäkeessä: tahdon räiskähtää rikki kuin auringonpaisteen poksauttama rakkula.

Olkoon kuorrutus Violent Femmesin nerojulistukselle se, miten makealta akustinen kitara tällä biisillä kuulostaa. Jos suinkin malttaa elää ilman akrobaattisia tilusooloja, miksei soittaisi instrumenttia, joka antaa paitsi rytmiä, myös pienet tarkkuusvirheet anteeksi? Eläköön riparipunk!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vanhempina ja pulleampina Femmes teki klassikostaan uusintaotoksen, jonka videossa on vähän hämmentävä juoni.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Nouvelle Vaguen versiossa vanhat ja pulleat miehet vaihtuvat viehkeään ranskalaisneitoon, joka huokailee siansaksaa. Tätä voi jo kutsua kontrastiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Joe Strummer, ei välttämättä aina otettu tavoista, jolla The Clashin suurinta singlehittiä tulkittiin.

The Clashin uran suurin single sattui sen uran ehtooseen. Rock the Casbah, single numero kolme albumilta numero viisi, oli maailmanlaajuinen hitti.

Vain vuosi sen julkaisusta The Clash oli enää varjo itsestään ja Joe Strummer yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen.

Rumpali Topper Headonin pianoriffin varaan rakentuvan kappaleen remix-versio Mustapha Dance oli myös kohtalaisen suosittu New Yorkin hiphop-ympyröissä, jotka olivat juuri samaan aikaan laajentamassa elinpiiriään Bronxin slummeista Manhattanin gallerioihin ja punk-klubeihin.

Lyyriseltä sisällöltään Strummerin pseudopoliittinen rock’n’roll-hölynpöly on sen verran epämääräistä, että laulua voi käyttää yhtä luontevasti niin katumielenosoituksissa kuin Bagdadia pommitettaessakin.

Yhdysvaltain armeijan radio aloitti Operation Desert Stormia koskevat uutislähetyksensä soittamalla Rock the Casbahia. Tämä oli Strummerille varmasti kova pala.

Ihan vain lyödäkseen lyötyä National Review lämäsi kappaleen harhaisen Rockin’ the Right: The 50 Greatest Conservative Rock Songs -listan sijalle 20. Tämä projisoinnin mestarinäyte on lukemisen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Algerialaisen rock-laulajan Rachid Tahan hieno versio Rock the Casbahista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Remix-versio Mustapha Dance, jossa hip hopin ja Chicin vaikutuksen The Clashiin voi kuulla selvästi.

Video ei ole enää saatavilla

Alison ja Vince, lyhyestä virsi kaunis.

Intohimon sokaisema saapuu tapaamaan mielitiettyään. Mitä tämä on? Miksi lankesin? Miksi olet niin vastustamaton?

”Came in from the city, walked into the door
I turned around when I heard the sound of footsteps on the floor”

Jo intro vangitsee otteeseensa, sitten tulee biitti ja perään Alison Moyet’n tummasävyinen soulääni. Muutamasta yksinkertaisesta, mutta aivan fantastisesta elementistä koostettu komeus kietoutuu tiiviiksi paketiksi. Koko homma on ohi kolmessa minuutissa, juuri passelissa pophitin mitassa.

”Can’t stop now don’t you know
I ain’t never gonna let you go
Don’t go!”

Don’t Go on kappale viettelyksestä, odotuksista, lupauksista, pelosta ja pettymyksestä. Hei älä mee tai sä viet multa kaiken. Elämä kolhisi kahta kovemmin ilman sinua.

Jollain tavalla Don’t Go on edellisvuoden upeimman popkappaleen Don’t You Want Men sielunkumppani. Molemmissa on jotain uhkaavaa, jotain dramaattista, jotain romanttista. Se, mikä on toiselle kenties leikkiä, voi toiselle olla yksi riittämättömyyden viiltämä arpi lisää. Don’t Gon sydäntäsärkevän pyynnön kaikuessa ilmoille kuuntelija muistaa jokaisen sydämeensä isketyn tikarin. Tämä on tanssipoppia, joka riisuu vereslihalle.

”Said he was a killer, now I know it’s true
I’m dead when you walk out the door
Hey babe I’m hooked on you”

Moyet’n lämmin ääni ja Vince Clarken kylmä syntetisaattori punoutuivat yhteen ja synnyttivät räiskyvän jännitteen, joka ei lopulta kantanut. He tapasivat Ericin luona, loivat toistakymmentä upeaa popkappaletta ja lähtivät pian tahoilleen – toinen soolouralle, toinen Erasureen.

Video ei ole enää saatavilla

Kevin Rowland ja kumppanit vonkuumielellä.

Soul ja irlantilainen kansanmusiikki ovat molemmat hienoja musiikkityylejä. Silti soulin ja irkkuballadien naittaminen tuntuu osapuilleen yhtä hyvältä ajatukselta kuin kaataa Guinness-tuoppiin aimo loraus jääteetä.

Dexys Midinght Runnersin kakkoslevyllä Too-Rye-Aylla yhdistelmä saadaan kuitenkin toimimaan. Yhdistäväksi tekijäksi nousee hymytön sielukkuus, jossa yhtye nojaa vahvasti Van Morrisonin esimerkkiin. Levyllä ei tehdä halpoja ratkaisuja.

Paitsi lopussa.

Viimeiseksi säästetty menopala Come On Eileen on muun levyn kanssa toista maata. Viaton pätkä vanhaa kansanlaulua Believe Me, if All Those Endearing Young Charms antaa nopeasti tietä bassolle. Pian on käynnissä viuluintro, joka kuulostaisi halvalta jopa Rednexin levyllä.

Tamppaavassa kompissa ei ole svengin rahtuakaan. Instrumentteja pinotaan päällekkäin haitarista torviin, mutta kenellekään ei anneta uutta soitettavaa.

Ja ne sanat! Hämäräksi jäävällä viittauksella 1950-luvun rocksuuruuteen Johnny Rayhin alkava laulu on puhdasta vonkausta.

“Come on Eileen, I swear, well he means
Ah come on let’s take off everything
That pretty red dress Eileen (Tell him yes)
Ah come on let’s, ah come on Eileen, please”

Ei imartelua, ei rakkauden tunnustuksia. Pelkkä ”come on”, eiks nyt heruis?

Silti kappale toimii kuin irkkuviski coca-colalla. Kevin Rowlandin laulussa on vastustamatonta energiaa. Come on Eileen saa kuulijat rynnimään sankoin joukoin tanssilavalle, vaikka tempoaan monta kertaa vaihtavan kappaleen tahtiin ei oikeastaan voi edes tanssia, ainoastaan riehua.

Etenkin toisen kertosäkeen jälkeinen hitaasti nopeutuva väliosa on puhdasta neroutta, se pakottaa huutamaan ja pomppimaan. Mitä siitä, että viettely-yritys kuulostaa luisuvan mellakan puolelle.

Kappaleen poikkeuksellinen vetovoima ei jäänyt huomaamatta aikalaisiltakaan. Come on Eileen nousi listaykköseksi molemmin puolin Atlantia.

Liika nokkeluus kuitenkin kostautui. Yhtye leimautui kappaleen myötä Yhdysvalloissa yhden tempun kummajaiseksi eikä koskaan lyönyt siellä kummemmin läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Grandmaster Flash & the Furious Five teki hiphopista "vakavan" taiteenlajin.

”It’s like a jungle sometimes,
it makes me wonder how I keep from going under”

The Message on eittämättä eräs hiphopin perusteoksista ja sen ansioksi luetaan usein sosiaalisen kommentaarin ja tiedostavuuden rantautuminen musiikinlajiin.

Kuten jokunen viikko sitten samassa juttusarjassa nähtiin, ainakin Kurtis Blow ehti edelle sosialistisrealistisen kerronnan saralla, mutta toki The Message sukelsi 1980-luvun alun New Yorkin kolmatta maailmaa muistuttaneeseen ghettohelvettiin rohkeammin pää edellä.

Kappaleen sanoitus saattaa olla melko suoraviivainen, mutta samalla se tavoittaa ghettoelämän noidankehän tavalla, johon harva hiphop-raita on myöhemminkään pystynyt. Eräs asia, joka kuulijalta saattaa kertosäettä toistellessa mennä ohi, on kuitenkin lyriikoiden ajoittain pilkahteleva kuumeuninen runollisuus.

The Message tarjosi esikuvan vakavasti otettavalle rapille ja raivasi näin tietä 1980-luvun valtavirtaan Public Enemylle ja kumppaneille.

Kappaleen jälkeen hiphop ei ollut enää pelkkää bailumusaa vaan Yhdysvaltain rocklehdistökin alkoi noteraata sen – ennen kaikkea musiikin sosiaalisen sisällön ansiosta. (Rocklehdistöhän rakastaa, tai rakasti, musiikkia, jolla on ”merkitystä”.)

Grandmasterin Flashin ja The Furious Five -bändin sekavan historian kannalta on osuvaa, että Flash ei itse asiassa osallistunut kappaleen tekemiseen millään lailla – vaikka dj-taiteen isän nimi on juuri se, joka biisiin populaarissa mielikuvituksessa liitetään. Kappaleen kätilöinä toimivat Sugar Hill Recordsin studiomuusikko Ed ”Duke Bootee” Fletcher ja Furious Fiven rap-legenda Melle Mel.

The Messagen vaikutus popkulttuuriin on kiistaton: biisiä ovat samplanneet, coveroineet ja sen sanoituksia lainanneet niinkin erilaiset aktit kuin Ice Cube, Crystal Castles ja Stiff Little Fingers.

Lisäksi kappale putkahtelee esiin tämän tästä erilaisten lainausten, viittausten ja parodioiden muodossa. Versioista hampaitakirskuttavin (kyllä, se sanaleikki oli varsin tarkoituksellinen) on epäilyksettä tämä amerikkalaisten hammaslääkäriveljesten esitys.

The Messagen ryöstöviljelyn ei pidä kuitenkaan antaa hämärtää sitä, että itse kappale on edelleen kertakaikkisen mainio. Sitä voidaan ihan hyvällä syyllä pitää kaikkien aikojen rap-biisinä, jos nyt sellainen halutaan nimetä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Super Jannen vinkeä suomenkielinen versio aiheesta.

Video ei ole enää saatavilla

Prince, aina valmiina "rattiin".

Autolaulut ovat vankka osa rockin juuria, oli kyseessä sitten Nat Cole Trion Route 66 (1946), Artie Shibleyn and His Mountain Dew Boysin Hot Rod Race (1950) tai Ike Turnerin Oldsmobilen V8-moottorista kertova Rocket 88 (1951), jota usein pidetään ensimmäisenä varsinaisena rock-levytyksenä.

Alusta lähtien rock ja auto, nämä kaksi rakastavaista, ovat kaahanneet pitkin unelmien valtateitä käsi kädessä ja nasta visusti laudassa. Autoklassikkoja ovat kiidättäneet ulos tallista ja myyntilistoille kaikki Chuck Berrystä Dr. Drehen ja Rushista The Beach Boysiin.

Kuten niin usein autolauluissa, myös Princen klassisessa Little Red Corvettessa auto on vain vertauskuva. Auto saattaa symboloida romantiikkaa, vapautta tai nuoruutta, mutta useimmiten se taitaa kuitenkin merkitä seksiä. Niin myös tällä kertaa.

Little Red Corvettessa pieni punainen vauhtihirmu ei vain symboloi seksiä, vaan se on seksiä. Kyseessä ei nimittäin ole oikeasti auto, vaan nainen. Tätä ylikierroksella käyvän seksuaalisuuden perikuvaa eivät kiinnosta muut kuin yhden illan suhteet:

”See you’re the kinda person
That believes in makin’ out once
Love ’em and leave ’em fast”

Prince menee vipuun, vaikka hänen tulisi tietää paremmin:



”I guess I must be dumb
Cause you had a pocket full of horses
Trojan and some of them used”

Hän kuitenkin uhrautuu epäitsekkäästi tämän nymfomaanin hyväksikäytettäväksi – onhan sentään lauantai-ilta:



”But it was Saturday night
I guess that makes it all right
And you say what have I got to lose?”

Kaikesta seksuaalisuudestaan huolimatta Prince paljastuu Little Red Corvettessa moralistiksi:

”Little red Corvette
Baby you’re much too fast, yes you are
Little red Corvette
You need to find a love that’s gonna last”

Corvette kiihtyy laulun edetessä yhä ristiriitaisemmaksi valtoimenaan tyrskyävän seksuaalisuuden ja moralisoivan misogynian leikkikentäksi. Naisen vartalo on melkein laittoman kutsuva houkutin:



”A body like yours
Oughta be in jail
’
Cuz it’s on the verge of bein’ obscene”

Princen tehtäväksi tulee tämän villikon kesyttäminen:

”Move over baby, gimme the keys
I’m gonna try to tame your
little red love machine”

Kertosäkeissä hän soimaa tyttöä kevytkenkäisyydestä, mutta iskee väliin pornahtavan suorasukaisia säkeitä, kuten:

”Girl, you got an ass like I never seen
And the ride… I say the ride is so smooth
you must be a limousine”

Musiikillisesti Little Red Corvette edustaa purppuraisen funkatöörin pop-osaamista parhaimmillaan. Tämäkin puoli kappaletta on kiehtovan ristiriitainen. Säkeistöjen pahaenteisesti lipuva ja melkeinpä surumielinen käynti matelee suoraan suurkaupungin varjoisilta sivukujilta, joita tähtinä hohtavat pilvenpiirtäjien valot eivät koskaan täysin valaise.

Kertosäkeessään kappale laukeaa (sisältönsä mukaisesti!) duurissa ilakoivaksi melodiaksi, joka on Princen ikimuistoisempia. Soundiltaan se edustaa emoalbuminsa, tekijänsä läpimurtolevyn, 1999:n kiehtovaa soundia, jolla Prince oli elektronisimmillaan.

Little Red Corvette muuttuu kertosäkeessään sitä edeltävästä syntetisaattoripopista puhtaaksi poprockiksi. Se kuvastaa hyvin Princen taitoa tehdä kokeellisista soundeista helposti sulatettavaa poppia. Musiikillisesti seikkailullisen kappaleen kruunaa yksi rock-musiikin perinteisimmistä elementeistä – kitaristi Dez Dickersonin ulvova soolo.

Kuten niin usein parhaassa pop-musiikissa, ristiriidat tekevät Little Red Corvettesta kiehtovan, ja melodiansa ansiosta se on ikimuistoinen. Se ei siis ole vain autolaulujen muotovalio, vaan kuolematon popklassikko. Toisin kuin Prince luulee, suhde tämän Corvetten kanssa ei jää yhden illan jutuksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Siitä, onko Jackie Brenston and his Delta Catsin (yhtye oli todellisuudessa Ike Turner ja hänen The Kings of Rhythm -yhtyeensä) Rocket 88 kaikkien aikojen ensimmäinen rock-biisi, voidaan olla monta mieltä. Oli miten oli, se esittelee rockin ja autojen pitkän ja rakastavaisen suhteen tuoreena ja ujostelevan kukkeana.

Video ei ole enää saatavilla

Lords of the New Church kaatuu kalkkiviivoille.

Superbändi saattoi olla 1960- ja 1970-lukujen turpeimmat rock-synnit mieleen tuova kirosana punkkareiden keskuudessa, mutta juuri sellainen oli punk-selviytyjistä muodostunut The Lords of the New Church. Sen perustivat vuonna 1982 The Dead Boysissa aikaisemmin rähissyt Stiv Bators, The Damnedin alkuperäisestä kokoonpanosta tuttu Brian James, Dave Tregunna Sham 69:stä ja Nicky Turner The Barracudasista.

Bators ja James olivat aikaisemmissa yhtyeissään olleet mukana kätilöinä punkin synnyssä, mutta uudessa bändissään he siirtyivät räkäisestä kolmen soinnun katuhässäkästä kohti hienostuneempaa ilmaisua.

Ei niin, että The Lords of the New Church olisi mitään sipsuttelua soittanut, mutta 1960-luvun garagepaahdon ohella yhtyeen soundi koostui kohtalokkaan tummanpuhuvasta goottirockista, New York Dollsin dekadentista glampunkista ja ripauksesta vanhaa kunnon rehellistä poppia.

Vuonna 1982 julkaistun nimettömän debyyttinsä ensimmäisellä kappaleella New Church yhtye laati manifestinsa:

”Throwaway youth, ya gotta take a stand
Music is your only weapon
Spanners in the works
Go start your gang
New Church
, join the New Church
Be a Lord of the New Church”

Viesti oli sama, jota punkin DIY-henki oli julistanut viitisen vuotta aikaisemmin ja joka sai lukemattomat nuoret perustamaan bändejä, levy-yhtiöitä, ryhtymään taiteilijaksi tai tekemään mitä tahansa muuta omaa juttuaan. Näin olivat syntyneet myös The Lords of the New Churchin jäsenten ensimmäiset yhtyeet, mutta idealistinen retki oli päättynyt pian kyyneliin.

Melkeinpä 1960-lukulaisen idealismin varjopuolen tarjoilivat kovat huumeet ja Batorsin tapauksessa kaoottiset konsertit, joiden keskipisteessä hän paljasteli itseään ja viilteli vatsaansa mikkitelineellä. Samanlainen meininki jatkui The Lords of the New Churchissa – eräällä keikalla Bators meinasi vahingossa hirttää itsensä.

Kyynisyys, depressio, itsetuhoisuus ja dekadenssi vallitsevat The Lords of the New Churchin tunnetuimmassa kappaleessa, Russian Roulettessa. Idealismin varjopuolta symboloi Vietnamin sota ja etenkin sen kuvaus elokuvissa Kauriinmetsästäjä ja Ilmestyskirja. Nyt.

Russian Roulettessa todellisuus ja fiktio hämärtyvät, eikä mikään ole aitoa. Bators on näyttelijä, joka lihottaa itseään tähtiroolia varten:



”I’m on a helicopter ride through Vietnam
I’m the Leicester Square kid I’m superman
I’m putting on weight for the Oscar
, man
gonna get through anyway I can”

Kappaleen sanoituksissa välähtelevät kuvat Vietnamista, natsi-Saksasta, elokuvista ja huumehöyryisestä todellisuudesta. Voi kuvitella sielunsa silmin Batorsin alusvaatteisillaan ja silmät huumeista kiiluvina, kenties revolveri kädessään katselemassa sotaelokuvia ja höyryämässä vuoroin suuruudenhulluna, vuoroin depression aallonpohjassa:



”Everywhere everyone is red and green
I gotta lust for glory and a tape machine
I’m living out Frank Coppola’s dreams
Outta my mind I’m feelin’ mean”

Kertosäkeen naiiveihin söpöilyihin on vaikea uskoa, etenkin kun Bators lataa sen viimeisen itsetuhoisen säkeen:



”Hey hey hey, we’re in the movie
I feel up and I feel groovy
Let’s go out and get some of that
Gimme gimme gimme some Russian Roulette”



Russian Rouletten sanoitukset saattoivat olla tuskaisen epätoivoiset, vihaa tihkuvat ja kyyniset, mutta melodialtaan se on niin kutsuva, että sen mukana on melkein mahdoton olla laulamatta. Sen mahtipontisesti lipuvan soundin voisi melkein kuvitella U2:n rinnalle maailman stadioneille, ellei The Lords of the New Churchin soitto huojuisi kuin juopunut rääsyläinen katulamppujen valossa ja Batorsin huumeisen sössöttävä ulosanti olisi niin apaattista.

Parempi näin. Omana haudasta nousseen rähjäisenä itsenään Russian Roulette onnistuu välttämään stadionrockin banaaliuden. Kaatuminen kalkkiviivoilla alleviivaa sen viestiä. Paradoksaalisesti se onnistuu epätäydellisyydessään olemaan juuri täydellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Lords of the New Churchin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu hupaisa, mutta aika karmea (ja ilmeisen känninen) versio Madonnan Like a Virginistä, joka julkaistiin singlenä ja vuoden 1985 best of -levyllä Killer Lords.

Video ei ole enää saatavilla

Roxy Music, ehkä kovinta sekstailumusaa.

Muinaisella 1990-luvulla päädyin kerran viikoksi Nizzaan. Enkä minne tahansa, vaan kaverin rikkaiden sukulaisten omistamaan luksuslukaaliin, jonka parvekkeelta avautui maisema suoraan rantabulevardille ja Välimerelle.

Viinihuuruisen viikon aikana kuuntelimme paljon musiikkia. Kovassa soitossa olivat muun muassa paikallisesta levykaupasta löydetyt The Rolling Stonesin alkuvuosien singlet ja katusoittajien suosiossa ollut Van Morrisonin Brown Eyed Girl.

Parhaiten tuon viikon huuman tavoitti kuitenkin Suomesta mukanani tuoma Roxy Musicin Avalon.

Tai kuvitelkaa itse. Herätys pienessä kankkusessa, jääkaappikylmä valkoviini, auringossa kylpevä Välimeri, Phil Manzaneran yhden äänen kitaraintro, laineiden lailla keinuvat perkussiot ja Bryan Ferryn viiniäkin viileämpi laulu:

“Now the party’s over
I’m so tired
Then I see you coming
Out of nowhere
Much communication in a motion
Without conversation or a notion
Avalon”

Tyttöjä emme saaneet asuntoon houkuteltua, joten kappaleen romanttisemmat aspektit jäivät hieman sivuun – enemmän kappaleessa houkutti siitä tihkuva ylellisyys, lupaus ikuisista kemuista siellä, missä kaikki on kaunista, ilma lämmintä ja ihmiset onnellisia. Laulussa haaveillaan myyttisestä Avalonista, mutta yhtä hyvin laulu voisi olla peräisin tuolta myyttiseltä paratiisisaarelta.

Kappaleen vaiettu sankaritar on taustalaulaja Yanick Etienne, joka duetoi kappaleen lopussa Andy McKayn saksofonin kanssa. Etiennen kohdassa 3.42 laulama kymmenen sekuntia pitkä nuotti saa edelleen väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

Avalon valittiin 1990-luvulla Blender-lehden äänestyksessä maailman parhaaksi sekstailukappaleeksi. Tähän en kuitenkaan osaa antaa lisävalaistusta. Syyttäkää ranskattaria.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Samalta levyltä löytyy myös More Than This, käypää tavaraa sekstailun taustalle sekin.

Video ei ole enää saatavilla

New Orderin kohdalla jaksetaan väitellä siitä, onko nerokas popyhtye ennen muuta sinkku- vai albumibändi. Valitsetko Substancen, (The Best of) New Orderin ja Singles-kokoelman vai kietoudutko mieluummin Low-Lifeen, Techniqueen, Power, Corruption & Liesiin ja Brotherhoodin b-puoleen?

Selvää on joka tapauksessa se, että osa yhtyeen loistavimmista biiseistä ei koskaan päässyt studioalbumeille eikä osa singleiksi. Molempi siis parempi – vai mitä?

New Orderin uran alkupäästä ehdittiin Nuorgamin vuoden 1981 hittejä kartoittaneessa sarjassa noteerata jo loistelias debyyttisingle Ceremony, jonka Marie Antoinette -elokuva nosti uudelleen tämän päivän indiediskojen vakiotanssittajaksi. Bändin uran alkupään niin ikään loistava neljäs single Temptation sai vielä vahvemman ylösnousemuksen kappaleen oltua mukana Danny Boylen sukupolvi- ja brittipop-klassikkoelokuva Trainspottingin (1996) menestysääniraidalla.

Elokuvassa Mark Rentonin pokaama (vai toisin päin) Diane hyräilee kappaletta ottaessaan kylvyn. Muistathan? Tietysti muistat:

”Oh, you’ve got green eyes
Oh, you’ve got blue eyes
Oh, you’ve got grey eyes
And I’ve never seen anyone quite like you before
No, I’ve never met anyone quite like you before”

Siihen ei ollut mitään lisättävää. Humalaista onnea, upeasti takovia, paiskovia ja tanssittavia komppeja, falsettiulinaa, huikea melodia, kitaroita, säkenöintiä, euforiaa. Täydellinen popsingle.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten Ceremony, myös Temptation julkaistiin kahtena eri versiona samalla kataloginumeroilla (FAC 63). Julkaisupäivä oli 10. toukokuuta 1982. Iskevämpi seitsemäntuumaisen versio tuli soittaa 33 ⅓-nopeudella kappaleen pitkästä kestosta (5.21) johtuen. Lemppoisammin etenevä 12-tuumaisen singlen versio oli luonnollisesti vielä pitempi, 8 minuuttia 47 sekuntia.

Maksisinglen intron aikana, noin 50 sekunnin kohdalla, voi kuulla epämääräisen huudon. Tämä johtuu tarinan mukaan siitä, että bändin soittajat työnsivät lumipallon laulaja Bernard Sumnerin paidan alle kesken äänityksen.

Kaksi versiota ei tietenkään ollut riittävästi, vaan yhtye äänitti biisin vielä uusiksi vuoden 1987 Substance-singlekokoelmaa ja toistamiseen vuoden 1998 Retro-boksia varten. Substancen dynaaminen ja aiempia helpommin lähestyttävä versio muistetaan juuri Trainspottingista.

New Orderin kerrotaan soittaneen Temptationia keikoillaan enemmän kuin mitään toista kappaletta. Nimimerkki ”Gaius Turunen” osasi vinkata Nuorgamin Ceremony-jutun yhteydessä, että New Order olisi esittänyt Temptationin ensimmäistä kertaa elävänä Kulttuuritalon-keikallaan 6.9.1981. Ooh!

Suomi ja New Order – kuulen pophistorian siipien havinaa!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Billy Idol, huulet poikkeuksellisesti vaakatasossa.

Billy Idol aloitti ”uransa” osana Sex Pistolsia keikalta toiselle seuraavaa porukkaa Bromley Contingentiä. Hän lauloi hiukan purkkaisena pidetyssä Generation X:ssä, joka oli yksi ensimmäisiä Top of the Pops -ohjemassa soittaneita punk-bändejä.

Vuonna 1982 Billy Idol oli juuri oikea mies viemään punk-kliseet, kuten tatskat, nahkatakit ja peroksidiblondatut piikkitukat, valtavirtaan ja ostareille kautta maailman.

Hänellä oli tukenaan paitsi Kissin entinen manageri, myös tuottaja Keith Forsey, joka osasi sliipata soundin MTV:lle sopivaksi, sekä Steve Stevens, joka lisäsi äänikuvaan silloin niin muodikasta metallia.

Ennen kaikkea Billy Idolilla oli tappavan hyviä biisejä. Generation X:nkin äänittämä Dancing With Myself toi miehelle jonkin verran suosiota, mutta vasta Billy Idol -debyytiltä irrotettu White Wedding teki miehestä Yhdysvalloissa todellisen tähden.

Tästä alkoikin viitisen vuotta kestänyt tiukka sinkkuhittiputki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

White Weddingin musiikkivideon “kirjaimellinen” versio:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

The Clashia on varmasti aina harmittanut, että Generation X ehti ensimmäisenä punkbändinä iskeä singlensä b-puoleksi dubin.

Video ei ole enää saatavilla

”And I find it kind of funny, I find it kind of sad
The dreams in which I’m dying are the best I ever had”

Curt ja Roland, nuo ystävistä läheisimmät.

Curt Smithin ja Roland Orzabalin Tears for Fears oli juuri sellainen klassinen syntikkapopduo, jollaisia ei enää synny. Esimerkiksi Hurts yrittää kovasti olla sellainen, mutta hyvistä biiseistä huolimatta se on särmättömyydessään vain puolet poikabändistä, sillä klassisessa syntsaduossa on aina jotakin neuroottista, nörttimäistä ja epäsymmetristä.

Tietynlainen dysfunktionaalisuus on toki läsnä Pet Shop Boysissa, Soft Cellissä, OMD:ssä ja The Associatesissa, mutta Tears for Fearsissa se saavutti eräänlaisen huippunsa. Smith ja Orzabal olivat kummallisia kaksikymppisiä, sulkeutuneita ja passiivisaggressiivisia; jo varhaisissa haastatteluissa he käyttäytyivät kuin olisivat mieluummin jossakin muualla ja vielä mieluummin yksin siellä, erossa toisistaan. Alusta saakka he tuntuivat suhtautuvan intohimoisemmin psykologiaan kuin popmusiikkiin: jo yhtyeen nimi viittaa Arthur Janovin huutoterapiaan (josta myös Primal Scream otti nimensä), ja he sanoivat haluavansa saada hittejä, jotta heillä olisi varaa mennä psykoanalyysiin.

Kaksikon debyytti The Hurting (1982) ei ollut mikään naurujuhla sekään. Valkoisessa levynkannessa istuu ahdistunut lapsi nurkassa, ja levyn keskeinen teema on lapsuuden traumat sekä niistä juontava vieraantuneisuuden tunne, joka jatkuu läpi elämän ja sävyttää kaiken kuin valkosipulin maku suussa raskaan aterian jälkeen.

The Hurtingin säkenöivin kipupiste ja samalla yhtyeen läpimurtohitti oli Mad World, propulsiivisesti etenevä sarja vinjettejä, joissa teini-ikäinen näkee aikuisten maailman sarjana melodramaattisia mielettömyyksiä. Mad Worldin teksti esittelee meille maailman vailla päämääriä, merkityksiä ja kaiken kaikkiaan pointtia. Se on kuva masennuksesta, mutta kuin kuvattuna paniikkihäiriön läpi; kuuntelun tuskaa kuitenkin lievittää huikean hieno sävellys ja Chris Thomasin tuotanto, joka nostaa kunniaan aikakauden rapeimmat syntikkaefektit.

Kappaletta tuki yksinkertaisuudessaan tehokas video, jossa Smith laulaa ikkunan takana samalla, kun Orzabal tanssii puutarhassa tavalla, jolla tanssivat vain futuristipojat vuonna 1982 tehdyissä musiikkivideoissa. (Ja ehkäpä Thom Yorke).

Tears for Fearsia odottivat kulman takana Amerikan-suksee ja vielä isommat hitit, mutta tietyllä tavalla Mad World (ja samalla koko The Hurting -albumi) on tinkimättömyydessään ja temaattisessa puhtaudessaan kaksikon kestävin saavutus.

(Orzabal ja Smith muuten saavuttivat tavoitteensa. He saivat rahat kokoon psykoanalyysia varten ja myöhemmin 1980-luvulla tapasivat Arthur Janovin – jolle tosin oli noussut Hollywood päähän ja joka ehdotti kaksikolle musikaalin kirjoittamista, koska siitä voisi tienata mukavasti.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

2000-luvun alussa Tears for Fearsin isompien hittien alle unohtunut Mad World sai tervetulleen renessanssin, kun amerikkalainen Gary Jules teki siitä uuden version Richard Kellyn kulttileffaan Donnie Darko. Julesin eleetön ja hautajaismainen tulkinta toki osoittaa, että hyvä kappale toimii missä muodossa hyvänsä, mutta vain höhlät ja kasarifoobikot voivat väittää sitä alkuperäistä paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Carly Simon sanoo muikku.

”La di-da, di-da”

Tämä on sitä kuuluisaa baleaarista soundia. Tosin vuonna 1982, kun Chic-organisaatio eli tuottajaduo Bernard Edwards ja Nile Rodgers loihti tämän raukean reggaediskokompin päälle rakennetun kappaleen Carly Simonin laulettavaksi, he eivät voineet aavistaa, että saman vuosikymmenen loppupuolella siitä tulisi yksi uuden klubimusiikkigenren suurimmista klassikoista.

Soup for One -leffan soundtrackille kirjoitettu single floppasi kotimaassaan, mutta nousi Iso-Britannian singlelistalla top kymppiin, mikä selittänee myös sen miksi kappaleen 12-tuumainen versio löysi tiensä monen 1980-luvun lopun keskeisen britti-dj:n levypakkiin, josta se kaivettiin esiin illan loppupuolella, kun e-pillereiden teho alkoi hiipua Haciendan entisessä tehdashallissa tai kun Ibizalla aurinko alkoi sarastaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

A Tribe Called Questin hitti Bonita Applebum vuodelta 1990 pohjasi vahvasti Whyn rytmiraitaan.

Video ei ole enää saatavilla

”I hear the drums echoing tonight
But she hears only whispers of some quiet conversation”

Toto nauraa matkalla pankkiin. Kiitos, Afrikka!

Termin guilty pleasure (”häpeällinen pahe”) yleistyminen popkulttuurissa on kerrassaan vastenmielinen ilmiö. Tällaiseksi kutsutaan asioita, joista meidän ei kuuluisi pitää mutta joista silti pidämme: useimmiten kohteena ovat vanhat iskelmät, diskoklassikot, imelä aikuisrock – ajan myrskyjen läpi vastoin vedonlyöntikertoimia ehjänä luovineet bisit, jotka ovat täydellisiä vastakohtia tämän hetken tyylikkäille trendisuosikeille, joista teeskentelemme pitävämme mutta joita emme enää muista kuuden kuukauden päästä.

Termi on vastenmielinen, koska miksi emme kehtaisi pitää asioista joista oikeasti pidämme. Niin sanotun hyvän maun fasismille ei kannata antaa periksi verhoamalla aidosti kimaltava ihastuksemme campin tai ironian juuttisäkkiin.

Tästäkin huolimatta on olemassa yksi kappale, jonka rakastamista olen aidosti hävennyt. Tämä on amerikkalaisen Toto-yhtyeen neljänneltä albumilta lohkaistu Africa, yksi niistä biiseistä jotka käännyttivät minut popfaniksi ja myöhemmin -kirjoittajaksi.

Africassa on kiehtovaa – ja diggailumielessä myös häpeällistä – kappaleen selkeä ristiriita sen esittäjiin ja yhtyeen muihin kappaleisiin nähden. Kaksitoista albumia julkaissut Toto kun oli kiillotettua soft rockia suoltava studiobändi par excellence; se koostui tyylittömän näköisistä sessiomuusikoista, jotka olivat ”taitavia soittajia”, ”eläytyviä tulkitsijoita” ja kaiken kaikkiaan varoittava esimerkki siitä mitä Los Angeles voi tehdä musiikkia soittavalle ihmiselle.

Tarttuvan syntikkakuvion liikkelle potkaiseva Africa puolestaan tuntui kuuluvan aivan eri traditioon. Sen sisaruksia eivät olleet Toton muut kappaleet vaan 1980-lukulaisen uusromantiikan kaukokaipuuta, eksotiikkaa ja vierauden glamouria hehkuvat hitit. African hengenheimolaisia eivät niinkään ole Foreignerin, Journeyn ja REO Speedwagonin saman aikakauden hitit vaan Duran Duranin Rio, Alphavillen Big In Japan, Murray Headin One Night in Bangkok ja Men Without Hatsin Living in China.

Wikipedian mukaan Toton kosketinsoittaja David Paich intoutui kirjoittamaan African nähtyään televisiosta dokumentin maanosan nälänhädästä. Onneksi tämä ei välity lainkaan itse kappaleesta, joka sijoittuu sensibiliteetiltään Live Aidia edeltävään aikaan ja siksi tuo mieleen pikemminkin Indiana Jonesin metsästämässä sanoinkuvaamattomia aarteita vehreästä helvetistä. Kaikesta kuulee, että Toton miehet eivät ole astuneet jalallakaan Afrikkaan eikä heitä suoraan sanoen voisi vähempää kiinnostaakaan. Tämä kaikki sataa suoraan kappaleen laariin.

Olisi mukava tietää, mitä Toton heput Africasta ovat sittemmin ajatelleet. Pitkästä urastaan huolimatta yhtye kun on juuri African takia – erityisesti Euroopassa – jäänyt tavallaan yhden hitin ihmeeksi, eikä tällöin koskaan esittäjän suhde menestyskappaleeseensa ole täysin mutkaton. Olisiko kohtuutonta toivoa, että he vierastaivat kappaletta, kenties jopa inhoaisivat sitä, kuten hanhi joka munii elämänsä aikana ainoastaan yhden kultamunan, eikä sitten koskaan enää toista?

Video ei ole enää saatavilla

”I’m standing still
And you say I dress too well
Still standing still
I might but it’s hard to tell
Even a slight remark
Makes nonsense and turns to shark
Have I done something wrong?”

Alan ja Billy, Associates.

Kaikesta on toki mahdollista toipua, mutta varhaisesta menestyksestä se on hyvin vaikeata.

Vuosi 1982 on toki popin historiassa vuosi, jolloin ABC valtasi näyttämön loistavalla Lexicon of Love -albumilla – mutta vain jahdatakseen seuraavat kymmenen vuotta samaa valokeilaa enemmän tai vähemmän tuloksetta. ABC:n kohtaloa surkutellessa unohtuu kuitenkin, että samana vuonna toinen A-alkuinen postpunk-yhtye rysähti ja paloi karrelle vielä paljon traagisemmin seurauksin.

Vuonna 1982 maailma tosiaan tuntui olevan valmis Associatesin korjata ja pistää taskuunsa. Huippulahjakkaan duon muodostivat multi-instrumentalisti Alan Rankine ja filmitähdeltä näyttävä Billy Mackenzie, jolla oli korkeiden poskipäiden lisäksi kattohirsiin alituiseen karkaileva, liki oopperakelpoinen ääni.

Laulaessaan Mackenzie näytti 40-luvun matineaidolilta ja kuulosti heliumia nauttineelta Russell Maelilta. Pari vuotta myöhemmin hän myös pääsi niiden harvalukuisten ihmisten joukkoon, joista Morrissey on kirjoittanut kappaleen: The Smithsin William, It Was Really Nothing kertoo huhujen mukaan juuri Mackenziestä, jonka kanssa Morrisseylla oli lyhyt ja luonteeltaan salaiseksi jäänyt ihmissuhde.

Julkaistuaan tukun materiaalia Fiction-levymerkillä Associates sai rahakkaan diilin WEA:n kanssa vuonna 1982, ja Sulk-albumin ensimmäinen single Party Fears Two tunkeutuikin brittilistalla sijalle 9. Vaikka syntikkapopin – klikki, johon Associates sijoitettiin lähinnä ajoituksensa takia – perisyntejä oli ulkokohtainen viileys ja poseeraus, Party Fears Twota ei ainakaan voi moisista tyylirikoista syyttää.

Kappale nimittäin tasapainoilee koko viiden minuutin kestonsa ajan hysteerisuuden ja neuroottisuuden nuoralla. Mackenzien ääni ei niinkään laula kuin aitoo läpi kappaleen samalla, kun Rankine loihtii soittimistaan karusellimaisia syntikkakuvioita, jotka pistävät pään pyörälle yhtä lailla Mackenzieltä kuin kuulijalta. Tunnelmaa myötäilee Mackenzien impressionistinen teksti, jossa joko ei ole päätä tai häntää tai jonka pää on syönyt hännän yhtä sekavin tuloksin.

Paremmassa maailmassa Party Fears Two – ja samalla koko mestarillinen Sulk-albumi – olisivat markkeeranneet uuden uljaan kaupallisen popyhtyeen ja samalla uuden aikakauden alkua. Mutta toisin kävi. Kappaletta seurasi pari pienempää hittiä, välirikko kaksikon välillä ja sarja yhä vain laimeampia Billy Mackenzien sooloalbumeita (sekä omalla että Associatesin nimellä julkaistuja), kunnes masennus ajoi miehen itsemurhaan 40-vuotispäiviensä kynnyksellä tammikuussa 1997. Harvoin ovat sanat ”lepää rauhassa” yhtä ansaittuja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Party Fears Two on niitä kappaleita, joita ei ehkä kannattaisi coveroida mikäli itsensä nolaaminen ei sattumoisin ole se kaikista tärkein ja rakkain juttu. Yrittäjiä on kuitenkin riittänyt, kuten vaikkapa muuten tyylitajustaan tunnettu Neil Hannon, joka katsoi tarpeelliseksi levyttää kappaleen Divine Comedyn albumille Victory for the Comic Muse (2006).

Duran Duran, so good they named it twice.

Vuosi 1982 oli Duran Duranin vuosi. Jos unohdetaan lähinnä Yhdysvaltain markkinoille suunnattu Carnival EP, joka niputti singlejen remixit, niin kaikki yhtyeen vinyylijulkaisut olivat kotimaassaan Iso-Britanniassa top ten -kamaa.

Kakkosalbumi Rio sekä kaunis singlebiisi Save a Prayer olivat listakakkosia ja albumin nimisingle yhdeksäs. Vuoden vauhdikkain Duran Duran -single Hungry Like a Wolf nappasi listalla sijan viisi.

Vuonna 1982 toiminta musiikkiteollisuudessa oli nopeaa. Tarinan mukaan Hungry Like a Wolf olisi sävelletty ja sanoitettu yhtenä helmikuisena päivänä ja samaan päivään olisi jopa mahtunut biisin ensimmäisen (ja julkaisemattoman) version nauhoittaminen. Julkaistu versio nauhoitettiin lopulta huhtikuussa, ja single julkaistiin heti toukokuun alussa viikkoa ennen Rio-LP:n julkaisua.

Hungry Like a Wolfissa singleä oleellisempi juttu oli video. Duran Duran oli aikansa aktiivisin video-bändi, ja Hungry Like a Wolfin sekä Save a Prayerin videoita yhtye lähti tekemään Sri Lankaan. Videoon haettiin samanlaista tunnelmaa kuin vuotta aiemmin valmistuneessa menestyselokuvassa Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa Harrison Ford seikkaili Indiana Jonesina viidakossa.

Laulaja Simon Le Bon on Duran Duranin tohtori Jones, joka saa väsyneenä voimia paikallisen pikkupojan pyyhkeestä puristamastaan likaisesta vedestä.

Andy Taylorissa ei kuitenkaan ollut sankarin kuolemattomuutta, sillä kitaristi joi kuvausten aikana vettä laguunista ja sairastutti itsensä sairaalakuntoon. Sairastumisella ei sotkettu pelkästään videokuvausten aikatauluja, vaan myös suomalaisten fanien kalenterit; toukokuulle suunnitellut Suomen-keikat siirtyivät syyskuulle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kesällä 2011 Duran Duranin piti tuli toiselle Suomen-vierailulleen, mutta tällä kertaa sairastumisvuorossa oli Simon Le Bon, joka vielä muutama viikko aiemmin jaksoi laulaa Hungry Like a Wolfin komeasti Coachella-festivaalilla. Kuvasta päätellen viidakkojuoksu ei olisi enää sujunut vuoden 1982 tahdilla.

Video ei ole enää saatavilla

Simple Minds, tilanteesta riippuen 6–10 vuotta edellä The Connelsia.

Kultakuume ajoi nuoret pojat ankeasta Etelä-Glasgow’sta avarampiin maisemiin. Johnny And The Self Abusersin räkänokista kasvoi muutamassa vuodessa maailmanmiehiä. Mantereet odottivat valtaamistaan.

Pari pitkäsoitollista säveltapailtuaan Simple Minds osasi jo koota krautrockista, varhaisesta Roxy Musicta ja muista treenikämpällä lojuneista palasista omanlaisensa tavan liikkua ja liikuttaa.

Blues kiertää pientä kehää, disko tepastelee kukonaskelin peilin edessä, punk pomppii tasajalkaa – New Gold Dream (81/82/83/84) nakuttaa suoraa kiskoa niin pitkälle horisonttiin, että määränpää menettää merkityksensä.

Kuten kansallisohjaajamme sanoi: tärkeintä on lähteminen. Berliinistä Moskovaan? Pariisista Istanbuliin? New Yorkista San Franciscoon? Valitse itse, kuvasto on riittävän väljää:

“And the world goes hot
And the cities take
And the beat goes crashing
All along the way”

Edellisillä albumeillaan – Empires and Dance (1980) ja Sons and Fascination/Sister Feelings Call (1981) – Simple Minds nyki ja klonksui viehkosti. New Gold Dreamin emoalbumille tuottaja Peter Walsh lihotti ja puunasi soinnin kinkerikondikseen.

Kitarakuviot ja syntikkakilkkeet kimaltelivat kuin aamukasteessa, rumpukompit putoilivat paksusti. Derek Forbesin propulsiivinen bassottelu mourusi yhä pinnassa, mutta bändin neuroottinen funkisku loiveni lenseämmäksi.

Simple Minds oli melkein valmis Amerikkaan. Bändin stadionvuosista on kai turha mäkättää – iso palkinto oli otettavissa, joten he ottivat sen.

Tavallisesti luotettavien tahojen mukaan kaverit ovat sittemmin palailleet alkulähteille varsin onnistuneesti. Pitkällä radalla New Gold Dream oli asema draaman ja melodraaman välillä.

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout, Paddy McAloon oikealla.

Limoges. Keski-Ranskassa sijaitseva ja posliinistaan tunnettu 140 000 asukkaan kaupunki on vastaus Prefab Sproutin ensimmäisen singlen otsikon yksinkertaiseen akrostiseen eli sanojen ensimmäisistä kirjaimista muodostuvaan arvoitukseen.

Tarinan mukaan Prefab Sproutin laulaja-lauluntekijä Paddy McAloon keksi sanaleikin ollessaan kirjeenvaihdossa silloisen mielitiettynsä kanssa, joka oli päätynyt opiskelemaan kyseiseen kaupunkiin. Ja melankoliasssa uivan mustasukkaisen kokijan kirjeeltä etäisyyden takana olevalle rakastetulleen kappaleen teksti vaikuttaakin.

Avausrivien vakuuttelu, anteeksipyytely ja haaveilu viittaavat suoraan fyysisen etäisyyden kasvun aiheuttamaan muutokseen suhteessa sekä siitä kumpuavaan epävarmuuteen ja pelkoon kaiken menettämisestä:

”Hey, I’m sorry if I go too fast
Tonight, let’s pretend that this will last
I’ve got a dream you would like to sleep until
Oh, I’m sorry to dwell on the past
I’d better say nothing at all”

Aluksi kielteiset tunteet padotaan ja heijastetaan toisaalle:

”But I’ve got this friend who thinks he’s in love with you
And it doesn’t sum it up to say he’s singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
He’s screaming because he’s found something to lose”

Myöhemmin myönnetään totuus itselle:

”And it doesn’t sum it up to say I’m singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
I’m screaming because I’ve found something to lose”

Kirjoittajan pettymys ja menettämisen pelko on kuvattu runollisen kryptisesti ja hengellisen kuvaston kautta:

”So you’re living in Eden where, apples are good
But every narrow miracle, takes place on Earth
Yeah, some militia have arrived and, the percussion has come
and they’re pounding out messages loud on the drum
The rumours have started that we are both young
Lions in my own garden, exit someone”

Sinällään vahva teksti täydentyy lopullisesti McAloonin hienosta tulkinnasta. Melodinen herkkyys sekä vaivattomuus, jolla yhtye pyörittelee kappaleen runsaita sointuja, on ainutlaatuista. Jo ensimmäisestä singlestään lähtien Prefab Sproutin musiikissa on ollut jotain selittämätöntä, toismaallista.

Viimeisen sanan musiikistaan saakoon itse Paddy McAloon, joka toteaa yli viisitoista vuotta julkaisua odottaneen ja vihdoin vuonna 2009 julkaistun eräänlaisen musiikillisen teologiansa Let’s Change the World With Musicin kansilehtisessä levystään näin: ”I was looking for transcendence. Transcendence through music.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuten Lions in My Own Gardenin livevideon Youtube-kommenteissa osuvasti huomioidaan, on Prefab Sprout yksi kolmesta merkittävästä brittibändistä, joiden ensisinglellä soi huuliharppu. Alla kaksi muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Näyttävätkö nämä miehet siltä, että he empisivät kurottaa pseudoitämaisen diskon aarrelippaaseen? Eivät!

Loppuvuodesta 1982 Libanonin sota oli Beirutin saarron myötä yltynyt verisimmilleen, mutta Blancmange ei empinyt kurottaa samaan pseudoitämaisen diskon aarrelippaaseen, jota David Bowie (The Secret Life of Arabia) ja La Bionda (Sandstorm) olivat jo kolme vuotta aiemmin raottaneet. Myöhäisorientalistisesta pienoisklassikosta tuli duon uran suurin menestys ja se on kieltämättä heidän groovyin tuotoksensa.

Hittiä parivaljakko tuolloin tarvitsikin. B.E.F:n ja Heaven 17:n Martyn Ware oli tuottanut heidän ensimmäisen demonsa, joka jäi vaille suurempaa huomiota. Vuonna 1981 bändi sai lopulta raidan eräälle kaikkien aikojen legendaarisimmiksi muodostuneista sämplereistä, Some Bizzare Rercordsin Some Bizzare Albumille.

Sekään ei vielä tuonut toivottua nostetta, kenties samalla kokoelmalla kuultujen vetovoimaisempien Depeche Moden ja Soft Cellin vuoksi. Blancmange ei lopulta julkaissut yhtään omaa äänitettään Some Bizzarella ja päätyi levyttämään vähemmän seksikkäälle London Recordsille. Näistä lähtökohdista Living on the Ceiling oli huippuhetki. Se nosti Blancmangen brittilistan sijalle seitsemän ja vei heidät toppipoppeihin esiintymään.

“And I’m so tall, I’m so tall
You raise me and then you let me fall
I’m so small, I’m so small
Wrap me round your finger, see me fall ”

Tähän viidentoista minuutin kuuluisuuteensa vokalisti Neil Arthur ja kosketinsoittaja Steve Luscombe olivat edenneet melko vastakkaisista lähtökohdista. Arthurilla oli taustallaan ura punkbändi Viewfindersissa, Luscombella Portsmouthin sinfoniaorkesterissa. Toisaalta Arthur oli soittanut avantgardistisia covereita Beatlesin kappaleista ja Luscombe kuulunut ruohonleikkureita ja pesukoneita instrumentteinaan käyttävään ensembleen.

Näiden omituisuuksien lisäksi pojat huomasivat yhteisiksi kiinnostuksenkohteikseen Kraftwerkin ja nätit vaatteet. Nimivalinnallaan duo halusi ilmaista mielipiteensä aikakautensa populaarimusiikista: maitovanukasta – ja kaikilla on vieläpä rumat kuteet.

Living on the Ceilingin jälkeen Blancmangen suosio lässähti vanukasmaisesti. Boheemimman The Associatesin tavoin he jäivät piilottelemaan kasaripopin eleganttiin, mutta varjoisaan vasempaan siipeen. Eksoottinen herkkuhedelmä, joka putosi palmupuustaan.

Video ei ole enää saatavilla

Edwyn Collins ja lantringit.

Pari vuotta tässäkin sarjassa käsitellyn Falling and Laughing -debyyttisinglensä jälkeen Edwyn Collinsin keulakuvittama skottibändi Orange Juice ehtinyt muuttaa muotoaan rankasti.

Kesken debyyttilevynsä You Can’t Hide Your Love Foreverin nauhoitusten se myi itsensä ja vaihtoi budjetillisista syistä Postcard Recordsilta Polydorille.  Pari vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Rip It Up -kakkoslevyyn mennessä puolet nelikon jäsenistöstäkin oli vaihtunut ja musiikkiin oli pakkautunut entistä enemmän motown-sävyjä.

Rip It Upin ensisingle I Can’t Help Myself oli kaupallinen floppi. Simon Reynoldsin post-punk-historiikille pääfraasinsa lainannut levyn nimibiisi paikkasi tilannetta tehokkaasti ja nousi brittilistan kahdeksanneksi, mikä oli Orange Juicen paras noteeraus ikinä.

Ja voi miten hienosti Rip It Up sen tekeekään. Kappaleen elementit ovat niin kohdallaan, että on parhausteknisistä syistä täysin paradoksaalista, että biisi onnistuisi olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Brittipopin kaunein poika Edwyn Collins vie morrisseymäisen voihkinnan pidemmälle kuin itse Moz ikinä. Funkrytmit ovat kuin suoraan Talking Headsilta, ja kaikki nojaa täydellisyyttä hipovan kitarakoukun ja hölmistyttävän bassosoundin varaan.

Aluksi Rip It Upin sentimentaalisuus vaikuttaa Orange Juicelle tyypilliseltä epäonnistuneelta ihastumistarinalta, tällä kertaa muotoa ”haluan aina jonkun, jota en voi saada, mutta lopulta päätän, etten edes halua.”

Collins näkee surkimukselta vaikuttavan hahmon sateessa, muttei uskalla tehdä asialle mitään  – tietenkään, ujo kun on. Silti sydän vavahtelee ja pienimmätkin tunteet nousevat kontrolloimattoman suuriksi. Sama tendenssi kuuluu muutenkin Orange Juicen biiseissä vahvana, mihin pohjaa koko bändin asema nynnypop-pioneerina.

C-osassa kaikki asettuu kontekstiinsa, kun tuolle hahmolle annetaan sielu ja tausta. Collins suurena Buzzcocks-fanina siteeraa ensin bändin vuoden 1976 Spiral Scratch -ep:n Boredom-biisin kertosäettä

”You know me I’m acting dumb-dumb
You know this scene is very humdrum”

Seuraavaksi hän nimeää Boredomin suosikkibiisikseen, ja koko referenssi kruunataan biisin kömpelön kitarasoolon kömpelöllä matkimisella.

”And my favourite song’s entitled ’Boredom’”

Yhtäkkiä koko kappale onkin suunnattu Boredomin epäonnistuneelle protagonistille, joka kuvailee itseään ja samalla koko punkia genrenä tulevaisuudettomaksi has-beeniksi, jolle Collins ei vain ole rohkaistunut välittämään tätä rip-it-up-and-start-again-skarppausvaatimustaan ennen viimeistä kertosäettä.

I said rip it up and rip it up and rip it up and rip it up and rip it up and start again

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Tästä vielä se Buzzcocksin Boredom 66 nuotin kitarasooloineen, koska te olisitte googlanneet sen joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

”Sending you forget me nots
to help me to remember
Baby please forget me not
I want you to remember”

Älä unohda minua, toivoo Patrice Eurooppa 3:n sävelin.

VH1-kanava rankkasi taannoin Forget Me Notsin 1980-luvun sadan hienoimman yhden-hitin-ihmeen joukkoon. Vaikka kappale olikin esittäjänsä ainoa Top 40 -hitti, ei Patrice Rushenia voi hyvällä tahdollakaan pitää minään tähdenlentona.

Sessiomuusikkona ansioitunut Rushen saavutti 1980-luvulla aseman jenkki-R&B:n luotettavana divarijyränä. Vuosina 1978–1987 sacramentolainen monilahjakkuus tehtaili kuusi albumia, jotka kaikki nousivat Yhdysvaltain albumilistalla sadan myydyimmän joukkoon.

Rushenin tunnetuin kappale löytyy hänen ainoalta top 20 -albumiltaan Straight from the Heartilta (1982). Forget Me Notsin palautti parrasvaloihin ensin Penny Marshallin romanttinen komedia Big – Isoksi yhdessä yössä (1988), jonka trampoliinikohtauksessa kappale soi, ja myöhemmin Barry Sonnenfeldin tieteiskomedia Men in Black – Miehet mustissa (1997), jonka nimikappale pohjaa noin sataprosenttisesti biisin kuolemattomaan grooveen.

Forget Me Nots on kevyesti funkahtava siivu harmitonta R&B-poppia, josta tekee kuolemattoman kolme asiaa: Freddie Washingtonin bassokuvio, Freddie Washingtonin bassokuvio ja Freddie Washingtonin bassokuvio. Sen elastinen svengi toi Men in Blackin esittäneelle Will Smithille Grammyn ja vei tämän muun muassa Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan singlelistojen ykköseksi.

Kun Men in Black jylläsi listoilla, Rushen julkaisi jazz-henkisen Signaturen (1997). Se on Rushenin edellinen sooloalbumi; 56-vuotiaalla muusikolla kun on ollut sen jälkeen parempaakin tekemistä kuin tavoitella poptähteyttä.

Rushenista on kehkeytynyt todellinen edelläkävijä tv-viihteen saralla; hänestä on tullut ensimmäinen nainen, joka on toiminut esimerkiksi Grammy- ja tai Emmy-gaalan musiikillisena johtajana, ja toistaiseksi ainoa nainen, joka on toimittanut samaa virkaa merkittävässä myöhäisillan talkshow’ssa (The Midnight Hour).

Entäpä Freddie Washington? No, kyllähän hän soittaa osaa. Vuosikymmenten varrella bassotaiturin palveluksiin ovat turvautuneet muun muassa Michael Jackson, Stevie Wonder, Sir Elton John, Herbie Hancock ja aivan viime vuosina Steely Dan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Men in Black ei ollut ainoa ysärihitti, joka samplasi Forget Me Notsia. Kappale on myös yksi George Michaelin Fastloven (1996) rakennusaineista.

Video ei ole enää saatavilla

Tyyli on köyhän perusoikeus, tiesi Split Enz.

Vuonna 1972 perustettu uusiseelantilainen Split Enz aloitti progebändinä, joka tunnettiin kimurantin, mutta humoristisen musiikkinsa lisäksi värikkäistä esiintymisasuistaan, teatraalisista konserteistaan ja painovoimaa uhmaavista kampauksistaan. Etenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis oli Tim Finnin ja Phil Juddin johtamalle yhtyeelle suuri vaikuttaja, mutta The Beatlesin, The Moven ja The Kinksin kaltaisten 1960-luvun poplegendojen vaikutus varmisti, etteivät tarttuvat melodiat päässeet unohtumaan.

Vuonna 1977 kiertue-elämään ja yleisön välinpitämättömyyteen kyllästynyt Judd jätti yhtyeen. Finn palkkasi tilalle pikkuveljensä Neilin, ja vähitellen Split Enz alkoi kulkea yhä popimpaan suuntaan. Samana vuonna julkaistulta Dizrhythmia-levyltä poimitusta singlestä My Mistake tuli yhtyeen ensimmäinen top 20 -hitti Australiassa.

Split Enzin leikkisästi kikkailevan, mutta melodisen musiikin juuret olivat progessa, mutta kun siitä karsittiin pahimmat rönsyilyt, se sopi hyvin sellaisten kujeilevien uuden aallon poppareiden, kuten XTC:n tai Oingo Boingon rinnalle. Yhtyeen hittipotentiaali todistettiin vuonna 1980, kun se julkaisi True Colours -albumin. Sellaiset hermostuneesti nakuttavat, mutta tarttuvat popkappaleet, kuten I Got You ja Shark Attack, nostivat Split Enzin uuden aallon kärkikastiin.

Vuonna 1982 ilmestynyt vereslihainen ja kunnianhimoinen Time and Tide osoitti, että joskus kaunein kukka kasvaa palaneesta maasta – albumi syntyi Tim Finnin avioliiton hajoamisen ja hermoromahduksen jälkimainingeissa.

BBC päätti, että albumilta julkaistu single Six Months in a Leaky Boat kritisoi Iso-Britannian tuolloin käymää Falklandin sotaa, eikä suostunut soittamaan sitä. Todellisuudessa kappaletta olivat inspiroineet sekä historioitsija Geoffrey Norman Blaineyn kirja Tyranny of Distance: How Distance Shaped Australia että Finnin masennus. Ensiksi mainittu näkyy lähinnä säkeissä:

”Aotearoa, rugged individual
Glisten like a pearl
At the bottom of the world
The tyranny of distance
Didn’t stop the cavalier
So why should it stop me
I’ll conquer and stay free”

Toiset säkeet kuitenkin paljastavat, että Finnin raskas elämäntilanne on keskeisempi aihe ja Australian (tai Uuden-Seelannin) eristäytynyt historia vain vertauskuva.

Hän on lähtenyt matkalleen intoa puhkuen:

”When I was a young boy
I wanted to sail around the world
That’s the life for me, living on the sea”

Kappaleen kertosäkeen koukku kuitenkin paljastaa, ettei matka ole aina ollut helppo:

”I just spent six months in a leaky boat
Lucky just to keep afloat”

Laulussa viitataan myös suoraan Finnin avioeroon:

”Ship-wrecked love can be cruel
Don’t be fooled by her kind”

Ristiriidassa kappaleen synkän sanoman kanssa on sen hurmaavan keinuva käynti, joka on kuin sydämen villillä kaipauksella täyttävä merimatka. Eddie Raynerin kujeileva syntetisaattori pyörteilee levottomana puhaltavan tuulen tavoin ja koko yhtye puskee eteenpäin kuin kuunari, purjeensa pulleana. Lopputuloksena syntyy kappale, joka vetää puoleensa kuin poikamaiset seikkailut suolaisen meren aalloilla.

Six Months in a Leaky Boat ja Time and Tide olivat menestyksiä, mutta Split Enzin taru alkoi olla ohi. Tim Finn keskittyi yhä enemmän ja enemmän soolouraansa ja jätti lopulta perustamansa yhtyeen haukutun Conflicting Emotions -albumin (1983) jälkeen.

Split Enz jatkoi vielä yhden levyn, kehnon See Ya ’Roundin (1984), ajan, mutta Neil Finn ei nähnyt järkeä veljensä yhtyeen jatkamisessa, ja niinpä Split Enz hajosi vuonna 1984. Neil otti rumpali Paul Hesterin mukaansa uuteen yhtyeeseensä Crowded Houseen, joka tulisi saavuttamaan kaiken sen kansainvälisen menestyksen, jota Split Enz ei aivan tavoittanut.

Lumoavan merellinen Six Months in a Leaky Boat kuitenkin osoittaa, että Finnin veljeksillä oli biisikynä hyvässä terässä jo paljon ennen Don’t Dream It’s Overia tai Weather With Youta. Tämä popklassikko on kuin karamelli kiehtovan kitkerällä täytteellä.

Bonus!

Split Enz hupailee varhaisessa väriloistossaan ensimmäisellä hitillään My Mistake.

Video ei ole enää saatavilla

Bow Wow Wow ja Se Promokuva.

Bow Wow Wow oli 30 vuotta sitten aikaansa edellä. Bändi oli manageri Malcolm McLarenin suunnittelema juttu ja vieläpä hieman keljulla tavalla toteutettu. Alkuperäisestä Adam & The Antsista McLaren nappasi Antsit pois ja jätti Adam Antin yksikseen. Uudeksi laulajaksi yhtyeeseen McLaren valitsi burmalaissyntyisen Annabella Lwinin, joka oli kesällä 1980 yhtyeeseen liittyessään vain 13-vuotias.

Alkuaikoina bändissä oli Annabellan vierellä toisena laulajana Lieutenant Lush eli Boy George, mutta tämä sai lähteä, koska oli McLarenin makuun liian hurja. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut McLarenille hurjaa, että vuonna 1981 debyyttialbumin kannessa 14-vuotias Annabella poseerasi alasti, joskin asennossa, joka estää kutsumasta kantta rivoksi.

Annabellan lisäksi eksoottisuutta yhtyeeseen toi rumpali David Barbarossa, joka vältti onnistuneesti perinteistä rytmittelyä ja takoi tahtia runsaasti tomeja hyödyntäen. Vaikutteita soittoonsa Barbarossa nappasi burundilaisesta rummunsoitosta, mikä sai aikalaiset nimeämään Bow Wow Wow’n tyylisuunnaksi burundi beatin.

Suurimman hittinsä Bow Wow Wow sai toukokuussa 1982 julkaistulla singlellä I Want Candy sekä samanaikaisesti julkaistulla The Last of the Mohicans -EP:llä, jonka ykkösraitana oli niin ikään I Want Candy. Biisi oli tyyliltään sopivaa jatkumoa bändin tuotannolle, mutta tekijäkolmikkona ei ollut aiemmista biiseistä vastannut Barbarossa, McLaren ja basisti Leigh Gorman, vaan biisi oli cover-versio amerikkalaisen The Strangeloves -yhtyeen vuonna 1965 levyttämästä biisistä.

Tai oikeastaan Strangeloves ei ollut “yhtye” vaan tuottaja-lauluntekijöiden Bert Bernsin, Bob Feldmanin, Jerry Goldsteinin ja Richard Gottehrerin projekti, jossa biisintekijät tarttuivat itse soittimiin, mutta väittivät soittajien olevan australialaisia lammasfarmareita.

Jos oli Bow Wow Wow enemmän toimisto- kuin kellarivetoinen bändiprojekti, niin samaa voi sanoa I Want Candyn alkuperäisesittäjästäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bow Wow Wow ei kauheasti vaivautunut sovitustaan pohtimaan, vaan nappasi sävelen ja sanojen tavoin sovituksenkin The Strangelovesilta.

Video ei ole enää saatavilla

Joan Jett.

Ylitarttuvat listahitit tuppaavat olemaan joko helvetin raivostuttavia kertakäyttörenkutuksia tai poikkeuksellisen riemastuttavia neronleimauksia. Joan Jettin versioima The Arrows -cover I Love Rock N Roll kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan.

Maailman cooleimpiin nahkatakkisiin tyttöihin kuuluva Joan Jett kuuli biisin ensimmäistä kertaa vuonna 1976, jolloin hän keikkaili The Runawaysin kanssa Englannissa. Kolme vuotta myöhemmin kitaristi-laulajatar äänitti kappaleen The Sex Pistolsin Steve Jonesin ja Paul Cookin komennossa. Biisin originaaliversio ei kuitenkaan nähnyt päivänvaloa ennen vuotta 1993, jolloin se julkaistiin Joan Jett & The Blackheartsin harvinaisuuskokoelmalla Flashback.

Billboardin listaykköseksi noussut ja siellä seitsemän viikkoa viihtynyt ”virallinen versio” äänitettiin vuonna 1981 Jettin silloisen bändin The Blackheartsin kanssa. Lopputuloksena oli äärimmäisen iskevä, nostattava ja tarttuva rock-klassikko, jonka lapsellisen helpossa kitarariffissä ja anthem-henkisessä kertosäkeessä on samaa imua kuin Richard Berryn Louie Louiessa tai AC/DC:n Highway to Hellissä.

Oma lukunsa on biisin röyhkeän itseriittoinen sanoitus, jossa rockin ja kiiman sekoittama nainen houkuttelee nuoria poikia makuukammariinsa. Jett käänsi originaalitekstissä olevat he-pronominit she-muotoisiksi ja sai näin aikaan sukupuolirooleja ravistelevan sanoituksen, jossa nainen vie ja mies vikisee:

”I saw him dancin’ there by the record machine,
I knew he must a been about seventeen
The beat was goin’ strong
Playin’ my favorite song
An’ I could tell it wouldn’t be long,
Till he was with me, yeah me”

Kappaleen tunnelma ikuistettiin hienosti mustavalkoiselle musiikkivideolle, jossa Jett ja kumppanit saapuvat nuhjuiseen baariin soittamaan epämääräiselle mutta innokkaalle yleisölle. Video kuvattiin aluperin värifilmille, mutta konvertoitiin sittemmin mustavalkoiseksi, koska Jett ei pitänyt siitä, miltä hänen punainen nahkatakkinsa näytti videokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuosien varrella moni muukin artisti aina Weird ”Al” Yankovicista Miley Cyrusiin on tarttunut I Love Rock N Rolliin ja tehnyt siitä oman versionsa – usein katastrofaalisin seurauksin. Paras esimerkki lienee Britney Spearsin kuohittu, kourittu ja kämmätty coverin cover vuodelta 2002. Ei puhuta siitä sen enempää, ok?

Video ei ole enää saatavilla

Performanssitaiteilija Malcolm McLaren valmiina seuraavaan eksploitaatioprojektiinsa.

Kun Malcolm McLaren oleili New Yorkissa 1980-luvun alussa, The Great Rock’n’Roll Swindlen takapiru vietiin Bronx River Community Centeriin Zulu Nation -bileisiin.

Musiikki oli hiphopia ja meno vaarallista. Ilta huipentui tappeluun, jossa nyrkit ja veitset vilisivät. Musiikin kollaasinomainen luonne teki McLareniin suuren vaikutuksen. Se oli nälkäistä, nuorta ja imi itseensä ääniä kaikkialta maailmasta.

Kulttuurikujeilija, jota Afrika Bambaataa on kutsunut culture vultureksi, etsi juuri silloin seuraavaa eksploitaatiokohdettaan, kun Sex Pistols hajosi omaan mahdottomuuteensa ja Bow Wow Wow oli vain bändi, ei kulttuurillinen ilmiö.

McLaren päätyi ajatukseen levystä, jolle kootaan erilaisia ”etnisiä tansseja” ympäri maailman, Etelä-Afrikan townshipeistä New Yorkin Bronxiin ja Yhdysvaltain maaseudun square dancesta Puerto Ricon merengueen.

Konsepti oli melko suora kopio siitä mitä Bambaataa teki levareillaan juhlissa, yhdistettynä guerilla-markkinointiin ja etnografisista esseistä jokseenkin raakaa pilaa tekeviin levynkansiteksteihin.

Buffalo Gals oli levyn ensimmäinen single. McLaren ja tuottajavelho Trevor Horn hyödynsivät sillä old school -hiphopin hyperaktiivista leikkaa-ja-liimaa-estetiikkaa käyttäen silloin juuri markkinoille tulleita samplereita. Ne olivat tässä vaiheessa vielä aivan liian kalliita ghettonuorison käytettäväksi. Mutta eivät pitkään.

Buffalo Gals-singlen ja Duck Rock -albumin ympärille oli jo etukäteen kehitetty kaiken kattava markkinointirysäys, johon kuuluivat videot, yökerho, Vivienne Westwoodin suunnittelemat rievut, radio-ohjelma, ynnä muuta. Sitä seurasi oikeusjuttujen tsunami.

Kuulostaako tutulta? McLarenin karkea post-kolonialistinen projekti ennakoi joiltain osin hiphopparien omaa toimintatapaa noin vuosikymmen myöhemmin.

Hienon Can’t Stop Won’t Stop -kirjan kirjoittajan Jeff Changin mukaan McLaren tuli puolivahingossa keksineeksi world musicin. Siis ei musiikkia itseään vaan tavan, jolla maapallon enemmistön musiikki voidaan markkinoida varakkaille länsimaiden asukkaille.

Changin mukaan McLarenin yritys luoda The Great Hip Hop Swindle kuitenkin epäonnistui. Kyseinen kulttuuri imi punatukan kuiviin matkallaan maailmalle. McLaren muuttui marginaaliseksi ja itseänsä parodioivaksi menneen maailman tuulahdukseksi.

Jälkeenpäin on selvää, että Buffalo Gals oli hänen hienoin hetkensä performanssitaiteilijana.

Video ei ole enää saatavilla

Pale Fountains. Kuvan koira ei liity tapaukseen.

Nuori liverpoolilaisbändi The Pale Fountains julkaisi ensisinglensä (There’s Always) Something on My Mindin heinäkuussa 1982. Bändin laulaja-kitaristi Mick Headin tekemä biisi sekoitti puurot, vellit ja muut vastaavat liemet Virgin-levy-yhtiön tuolloisen A&R-miehen Rob Collinsin päässä aivan täysin.

Collins oli ilmeisen varma seuraavan supertähtiyhtyeen synnystä ja tarjosi tuntemattomalle The Pale Fountainsille tuohon aikaan tajutonta 150 000 punnan arvoista sopimusta, jolle bändi ei tietenkään sanonut ei. Kaksi viikkoa signaamisen jälkeen Collins jätti yhtiön. Epäselvää on, miten Pale Fountains liittyy tähän.

Joka tapauksessa suurella levy-yhtiöllä kaikki on aina suurempaa. Marraskuussa 1982 ilmestynyt Pale Fountainsin major-debyyttisingle Thank You ehtii vain neljännelle sekunnilleen, ennen kuin sen pianointrosta ponkaisee massiivinen jousijuusto, jota höystetään muutamaa sekuntia myöhemmin fiiniydessään koomisuuden rajoja kolkuttelevalla saksofonilla. Kun rahaa on, se pitää näyttää!

Säkeistössä laulaja Mick Head käy dialogia oboen kanssa ja kiittelee typerryttävässä tekstissä yllättävää lohduttajaa kauniista eleestä.

”Thank you for the way you try to say
There must be another kind of day
Thank you for the almost sudden attempt
It is so right”

Kertosäe hamuaa valtavia viulusäesteisiä kaariaan, ja viimeistään väliosassa Thank You uudelleenmäärittelee adjektiivin pompöösi. Samalla lohduttaja saa kertojan uskomaan itseensä ja tulevaisuuteen, ja naiivi optimismi tulvahtaa maailmaan.

”And then we will believe there’s just something for me
And I notice this sign, this certain feeling”

Thank Youn melodisten holvikaarten ja simppelin tekstin piti singauttaa sinisilmäsoulista, Burt Bacharachilta ja erityisesti Lovelta (alun perin yhtyeen nimi oli The Love Fountains) vaikutteita kerännyt Pale Fountains kerrasta brittisuuruudeksi.

Mutta toisin tietenkin kävi. Pale Fountainsin tapauksessa levy-yhtiö, tai ainakin sen A&R Collins, nimittäin ymmärsi hyvän musiikin päälle, mutta yleisö ei.

Thank You floppasi ja jäi brittien sinkkulistan sijalle 48. Sitä syvempään kaupallisen epäonnistuman alhoon joutuivat Pale Fountainsin loput singlet, jotka eivät nousseet listalle lainkaan. Siitäkään huolimatta, että nelikon syvälle unohduksiin kadonneesta sormuksesta löytyy Jean’s Not Happeningin ja Palm of My Handin kaltaisia sofistipopin kadonneita jalokiviä.

Lyhyeksi jääneen uransa aikana The Pale Fountains ehti julkaista kaksi kriitikkosiiveltä kehuja kerännyttä levyä, joista kumpikin nousi vaivoin brittilistan top 100:aan.

Jos pohditaan taas vaihteeksi asioiden oikeudenmukaista laitaa, bändin vuonna 1984 ilmestynyt kiillotettu ja bossa nova -vaikutteinen Pacific Street -debyytti olisi Prefab Sproutin Steve McQueenin, The Blue Nilen A Walk Across the Rooftopsin ja Aztec Cameran High Land, Hard Rainin ohella 1980-lukulaisen pehmeän ja suureellisesti tuotetun brittipopin kulmakiviä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1988 Head perusti veljensä kanssa yhä elossa olevan brittirockbändin Shack, joka keräsi 1990-luvulla niin ikään kriittistä hyväilyä vailla huomattavampaa menestystä. Vuonna 1999 Head komeili silti NME:n kannessa, ja lehti nimesi hänet ”kadonneeksi neroksi ja yhdeksi sukupolvensa lahjakkaimmista lauluntekijöistä”.

Video ei ole enää saatavilla

Annie Lennox ja karvanaama nimeltä Dave Stewart.

Eurythmicsin viidennen singlejulkaisun viettelevätempoisien syntetisaattorisoundien alkaessa pumpata kaiuttimista tietää kuulija odottaa jotain hyvää. Ilman turhia lämmittelyjä Annie Lennox alkaa lausua määrätietoisesti:

“Love is a stranger in an open car
to tempt you in and drive you far away”

Dynamiikassaan täydellinen aloitusrivi summaa kappaleen ajatuksen rakkaudesta antautumisena hallitsemattomalle. Vietit pakottavat syöksymään tuntemattomaan, etsimään vaarallista, ulkopuolista jopa tuhoisaa. Silti tämä kaikki tulee alkuvoimaisuudessaan idealisoiduksi.

“It’s guilt edged, glamorous and sleek by design
you know it’s jealous by nature, false and unkind
it’s savage and it’s cruel and it shines like destruction”

Eurythmics taikoo Love Is a Strangeriin saman eroottisen seikkailun tunnun, jossa Roxy Music oli onnistunut aiemmin täydellisesti Love Is the Drug -hitillään. Kenties romantisoitu kuvaus iskee siksi, että roxyjen tavoin aihetta käsitellään rutkasti campia annostellen. Bryan Ferryn tavoin liioitellun persoonan karismalla operoiva Lennox on ainoa oikea henkilö tulkitsemaan Love is a Strangerin kaltaista melodraamaa.

Olkoonkin, että ensijulkaisunsa aikaan single menestyi keskinkertaisesti, Annie Lennox oli lopulta juuri sitä, mitä 1980-luvun alun popmaailma tarvitsi. Nörtähtävä syntetisaattori oli korvannut maskuliinisen sähkökitaran instrumenteista cooleimpana, mutta syntikankin takana hääri aina mies – joku karvanaama, jonka nimeä ei googlaamatta muista.

Eurythmicsissä valokeilan omi ansaitusti Lennox, jonka kyky kokonaisvaltaiseen performanssiin ja maanisen irtautunut läsnäolo loivat yksistään tarvittavan oikeutuksen muutoin pinnallisena helisevälle popille, jollaista Love Is a Strangerkin voisi ilman vokalistiaan olla.

Lennox oli äärimmäisen androgyyni, seksualisoidusta roolistaan huolimatta etäisenä pysyttelevä popidoli, luonnollinen jatke David Bowien Thin White Dukelle: kalte Pracht -estetiikkaa ja eksentristä sielukkuutta tulkinnoissaan yhdistelevä prototyyppi 1980-luvun uudelle naiskuvalle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska Nuorgam kannattaa tasa-arvoa, mainittakoon, että karvanaama avioitui sittemmin Siobhan Faheyn kanssa ja alkoi tehdä buutsirockia:

Video ei ole enää saatavilla

August Darnell, itse viileys.

Muistan ensikosketukseni August Darnellin Kid Creole & The Coconuts -projektiin. Näin joko Stool Pigeonin tai Lifeboat Partyn livevideon Sky Channelillä. Se oli kuin joku olisi heittänyt sekahedelmäsäilykepurkin päin televisiota ja pistänyt alle tiukan discofunk-kompin. Värit on tatuoitu aivojeni poimuihin.

Mutta ei sitä osannut ottaa vakavasti, ja siinä iässä musiikki oli voittopuolisesti vakava asia.

Pari vuotta myöhemmin, kun diggailin aika vakavaa orkesteria nimeltään Material, törmäsin taas Kid Creoleen. Molemmat olivat levyttäneet vakavanpuoleista musiikkia (James White and the Blacks, Was (Not Was)) julkaisevalle ZE Recordsille.

Siinä missä ZE yritti 1980-luvun alussa löytää valtavirran diskopoppia ja newyorkilaista avantgardea yhdistäviä tekijöitä, Kid Creole tuntui etsivän valtavirran diskopoppia, musikaalisävelmiä ja Karibianmerta kiertäviä risteilyaluksia yhdistävää tekijää. Mutanttidiskoa tai ei, bändin jutuissa oli yksinkertaisesti liikaa hedelmäsokeria.

Biisi kerrallaan, ja jos täytyy yksi valita, Stool Pigeon on paras: se väistämätön Chiciltä pöllitty bassolinja, Darnellin hienosti sovittamat torvistemmat, kitaristi Coati Mundi vetämässä diskoa kertsissä ja new wavea säkeessä sekä itse maestron ylinäytelty old school -hipster hahmo laulamassa… Toimii.

Stool Pigeon pakottaa kuvittelemaan, miltä jokainen kuulemani musikaaliraina kuulostaisi nopealla funk-kompilla. Kuten Jay-Z:n Hard Knock Life pakottaa kuvittelemaan miltä jokainen kuulemani musikaaliraina kuulostaisi hitaalla hiphop-kompilla.

Ja aina välillä mietin miltä Final Countdownin intro kuulostaisi torvisovituksena ja ska-kompilla, mutta se on eri tarina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Avalanchesin Close to Youssa sämplätään pätkä Stool Pigeonia.

Video ei ole enää saatavilla