Kirjan lukeminen muutti käsitykseni sekä Ian Curtisista että Love Will Tear Us Apart -klassikon sanoituksesta.

”When routine bites hard
And ambitions are low
And resentment rides high
But emotions won’t grow
And we’re changing our ways
Taking different roads
Then love, love will tear us apart again”

Love Will Tear Us Apart oli Joy Divisionin ensimmäinen listahitti.

Ensimmäinen säkeistö on kuin melkein minkä tahansa avioliiton huonoista hetkistä, mutta kirjasta käy ilmi, että arkirutiinit Curtisin perheessä eivät vain käyneet tylsiksi. Vakavasti sairas Ian Curtis kohteli vaimoaan henkisesti ala-arvoisesti, ja – jos kirjaan on uskominen – oli mulkku.

Love Will Tear Us Apartin tarina on surullinen ja todellisen tuntuinen, mutta todellisuudessa Ian ja Deborah Curtisin rakkaustarina oli paljon traagisempi. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on yksi maailman hienoimmista lauluista.

Komeiden basso- ja syntikkakuvioiden kuljettama Love Will Tear Us Apart nauhoitettiin maaliskuussa 1980 Strawberry-studiolla Stockportissa lähellä yhtyeen kotikaupunkia Manchesteria. Bändi oli nauhoittanut biisistä jo kaksi aiempaa versiota, John Peel Session -version marraskuussa 1979 sekä studioharjoitelman tammikuussa 1980 Pennine Sound -studiolla. Pennine-versio päätyi sinkun b-puoleksi ja John Peel -versio sai kunnian olla taustanauhana, kun yhtye kuvasi biisilleen videota, mikä selittää sen, että kuva ja ääni kulkevat epäsynkassa.

Toinen mainio amatöörilisä videossa on värimaailma, joka ei ole jälkikäsittelyssä tehty tehoste vaan jonkinlainen häiriö kuvanauhassa. Heti alkutahdeissa paukutettava ovi ei ole oikeasti ruskea, vaan valkoinen.

Love Will Tear Us Apart julkaistiin huhtikuussa 1980 vain kuukausi ennen Ian Curtisin itsemurhaa. Top 20:een single nousi välittömästi laulajan kuoleman jälkeen. On vaikea veikkailla, kuinka paljon Curtisin kuolemalla oli osuutta single myyntiin, mutta Love Will Tear Us Apart oli ensimmäinen Joy Divisionin listamenestyjä. Yhtyeen omalaatuisuudesta ja jääräpäisyydestä kertoo, että heinäkuussa 1980 julkaistulla Closer-kakkosalbumilla kappaletta ei kuulla.

Videon upottaminen on estetty, mutta voit katsella sen tästä.

Bonus!

Love Will Tear Us Apartin on coveroinut bändi jos toinenkin, ja harvalle on kiitosta herunut. Youtube on täynnä covereita, mutta mustahuulien näkökulmasta hauskin pätkä on The Curen versio, jonka yhtye nauhoitti livenä vuonna 2000 australialaisen radioaseman aamuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Spotify-rajoituksista johtuen AC/DC:n You Shook Me All Night Longista kuullaan Vitamin String Quartetin ja Wipersin Return of the Ratista The Mono Menin versio. Samoista syistä The Comsat Angelsin Independence Day puuttuu soittolistalta kokonaan.

Vuoden 1980 Top 30 (okei, Top 29)

1. Joy Division – Love Will Tear Us Apart
2. David Bowie – Ashes to Ashes
3. Bruce Springsteen & The E Street Band – The River
4. Talking Heads – Once in a Lifetime
5. Vitamin String Quartet – You Shook Me All Night Long (AC/DC)
6. Robert Palmer – Johnny and Mary
7. Mission of Burma – Academy Fight Song
8. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Enola Gay
9. Diana Ross – Upside Down
10. Funky 4 + 1 – That’s the Joint
11. The Korgis – Everybody’s Got to Learn Sometime
12. Lipps Inc. – Funkytown
13. Visage – Fade to Grey
14. The Cure – A Forest
15. The Jam – Going Underground
16. Kurtis Blow – The Breaks
17. UB40 – Food for Thought
18. Motörhead – Ace of Spades
19. Bad Brains – Pay to Cum
20. Dead Kennedys – Holiday in Cambodia
21. Ultravox – Vienna
22. The Mono Men – Return of the Rat (Wipers)
23. Stray Cats – Runaway Boys
24. Bob Marley & The Wailers – Could You Be Loved
25. U2 – I Will Follow
26. The Clash – The Magnificent Seven
27. Loose Joints – Is It All Over My Face
28. A Certain Ratio – Shack Up
29. Orange Juice – Falling and Laughing

Linkki soittolistaan tästä.

Tähän kuvateksti.

”Tämä single sisältää enemmän viestejä sekunnissa kuin mikään toinen vuoden 1980 julkaisu.”

Ashes to Ashesin mainoslause on hämmentävä: Mitä tarkoittaa ”enemmän viestejä”? Miten asia on mitattu? Ja eikö esimerkiksi Talking Headsin Once in a Lifetimessa tapahdu samassa ajassa kokolailla enemmän.

Joka tapauksessa mainoslause tavoittaa jotain oleellista Bowien ensimmäisestä listaykkösestä sitten Space Oddityn. Raamatullisesta nimestään alkaen Ashes to Ashesin jokainen lause on ladattu täyteen merkityksiä.

Ensin viitataan tuohon aiempaan hittiin ja sen sankarimajuriin:

”Do you remember a guy that’s been
In such an early song
I’ve heard a rumour from Ground Control
Oh no, don’t say it’s true”

Mutta nyt kuulemme hänestä jotain vallan muuta:

”We know Major Tom’s a junkie
Strung out in heaven’s high
Hitting an all-time low”

Samalla kertoja – kenties huumeiden kanssa 1970-luvun lopulla sekoillut Bowie itse – tekee moraalista tiliä elämästään:

”I never done good things
I never done bad things
I never did anything out of the blue”

Ja lopuksi kuulijaa vielä varoitetaan koko sotkusta:

”My mother said to get things done
You’d better not mess with Major Tom”

On epäselvää, onko kappale jotain jatkoa majuri Tomin tarinalle, onko se kenties Bowien kertaus omasta 1970-luvustaan tai tarkoittaako kappale lopulta mitään (oma veikkaukseni: Ei tarkoita). Bowie on edelleen hämmentänyt soppaa antamalla vuosien mittaan erilaisia selityksiä.

Onneksi kappaleesta nauttiminen ei edellytä sen ymmärtämistä. Ashes to Ashesia on hieno laulaa mukana, mitä ikinä se viestiikin – kaikkia muita singlejä tiheämmin.

Kehuttu ja kohuttu video sen sijaan on vanhentunut huomattavasti itse kappaletta pahemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

David Bowie palasi Majuri Tomiin vielä kerran 1990-luvulla. Tällä kertaa taikuus jäi kuitenkin kiertoradalle.

Video ei ole enää saatavilla

”I come from down in the valley where mister when you’re young
They bring you up to do like your daddy done
Me and Mary we met in high school when she was just 17
We’d drive out of this valley down to where the fields were green”

The River on lähes paradigmaattinen esimerkki Springsteenistä sanoittajana ja tarinankertojana.

Lukioaikana olin rakastunut päättömästi. Ja rakkauteni kohde tunsi samoin.

Noin vuoden ajan olimme kuin liimautuneet toisiimme. Rakkautemme oli hellyttävä ja vahva sekoitus nuoruuden haparoivaa innostusta ja aikuisuuden kynnykselle tähyävää katsetta. Kumpikin kokeili ensimmäistä kertaa elämässään, mitä vakiintuminen voisi tarkoittaa, miten paljon rohkeutta vaatii antautua toiselle, kuinka suuri vastuu avoimuuteen liittyy.

Tuo vuosi tuntuu kiteytyvän iltoihin ja öihin, jolloin makasimme lomittain espoolaisen rivitalon olohuoneessa, kuuntelimme Bruce Springsteeniä ja maalasimme romantisoitunutta kuvaa yhteisestä tulevaisuudestamme. Emme varmuudella tienneet mitä halusimme, mutta tajusimme, että toisissamme meillä on mahdollisuus jonkin hataran haaveen konkretisoimiseen.

”Maryni” oli 17-vuotias, minä tuskin sen vanhempi.

Nykyisin noista hetkistä ovat jäljellä muistot – ja The River. Siksi kappale on minulle edelleen se kaikkein tärkein Bruce Springsteenin tuotannosta.

Enkä ole arvatenkaan yksin. Surumielinen tarina nuoresta rakkaudesta, joka kauhtuu elämättömästä elämästä muistuttavaksi arjeksi, lienee jollakin tavalla tuttu jokaiselle aikakausien rajallisuuteen havahtuneelle.

The River on lähes paradigmaattinen esimerkki Springsteenistä sanoittajana ja tarinankertojana. Läsnä ovat kaikki ne elementit, joista hän on maineensa rakentanut. Amerikkalainen perspektiivitön työväenluokka, pikkukaupungin jokapäiväisyys, ihmiset joiden tunteet ovat suurempia kuin heidän kykynsä käsitellä niitä, kokemusten ja muistojen kautta rakentuvat paikat, ohikiitävän elämän alakulo ja ilottomuus, halu katsoa aurinkoa vielä kerran.

Autoja, työtä, nuhruisia farkkuja, latteita esikaupunkialueita, ihmissuhteita joita rapistuneen rakkauden keskeltä törröttävät rutiinit pitävät vaivoin kasassa.

Näissä puitteissa kertojaminä puhuu miljoonista puhuessaan itsestään. Hänen avoin, nöyrtynyt äänensä pudottelee suoria lauseita. Sanat ovat yksinkertaisia, mutta niiden taustalla on jotakin suurta ja perimmäistä. Ne kertovat, että tunteet ovat totta ja hyväksyttäviä silloinkin, kun niistä ei halua tai osaa puhua.

Sanat ovat hyvin rehelliset. Siksi laulu tuntuu omalta, vaikka sen ulkoiset puitteet ovat vieraat.

En tehnyt lukiorakkauteni kanssa lasta, emme menneet naimisiin, suhteemme päättyi ennen kuin saatoimme huomata unelmien kadonneen. Mutta meilläkin oli oma ”The Riverimme”. Ja ainakin minulla on edelleen jonkinlainen hankaavan muiston häivä siitä kuvitellusta elämästä, jonka olisimme voineet yhdessä elää.

Sillä sitähän se kaikki on. Muistojen, haaveiden ja todellisuuden harhaista mutta katkerankaunista vuoropuhelua, jonka muistot avaavat…

”But I remember us riding in my brother’s car
Her body tan and wet down at the reservoir
At nights on them banks I’d lie awake
And pull her close just to feel each breath she’d take”

…ja jonka todellisuus palauttaa lähtökohtiinsa:

“Now those memories come back to haunt me
They haunt me like a curse
Is a dream a lie if it won’t come true
Or is it something worse?”

Sanat ovat vaikutelmia, tiivistelmä siitä mitä on jäljellä. Mutta se, mitä todella tapahtui, saa värinsä ja ruumiinsa musiikista. Olipa paikkana amerikkalainen pikkukaupunki alhaalla laaksossa tai espoolainen rivitalo sellaisena jollaiseksi kaksi nuorta tulevaisuutensa kuvittelivat, apean melodian kannattelemana ne ovat jälleen totta, hetken ajan. Musiikki kuljettaa jonnekin, avaa kuvia, maisemia, tuntoja.

Muistojen filmi on ylivalottunut, koska aurinko oli silloin lämpimämpi ja kirkkaampi kuin koskaan. Vesi kimalsi, vaatteet oli heitetty pois. Tuossa metaforisessa, mutta samalla niin konkreettisessa joessa uimme mekin.

”We’d go down to the river
My baby and I
oh, down to the river we ride”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The River on lauluja, joita kuuntelen nykyisin harvoin. Mutta silloin kun kuuntelen, joudun aloittamaan kappaleen alusta heti sen päätyttyä. Aivan kuten nytkin.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne ottaa rauhallisesti ja säästää voimia Once in a Lifetimen videokuvauksiin.

”Billy Pilgrim on joutunut ajasta irralleen.”

Tällä lauseella alkaa Kurt Vonnegutin Teurastamo numero 5, mutta yhtä hyvin se voisi kuvata Once in Lifetimen mahdollisuuksien virrassa kamppailevaa kertojaa.

”And you may find yourself living in a shotgun shack
And you may find yourself in another part of the world
And you may find yourself behind the wheel of a large automobile
And you may find yourself in a beautiful house, with a beautiful wife
And you may ask yourself: Well… How did I get here?”

David Byrnen teksti on tulkittu usein keski-iän kriisiksi ohi soljuvista päivistä – erityisenä todistuaineistona tästä on käytetty loppupuolen kauhistunutta parkaisua ”Oh my God, what have I done!”

Kysymys on kuitenkin laajempi. Once in a Lifetime – aivan kuten Teurastamo numero 5 – on näkemys elämän sattumanvaraisuudesta, siitä miten voimme löytää itsemme mitä omituisimmista kohtaloista, jos ja kun annamme virran viedä. Omien tekojen kauhistelu on vain yksi mahdollinen kohtalo, siinä missä pohdinta siitä, että mitenkäs tähän nyt päädyttiin.

Virran viemisen vaikutelmaa korostavat kappaleen nerokas, veden liplatusta muistuttava kosketinkuvio sekä pysähtelevä ja uudelleen käynnistyvä basso. Kappaleen tuotanto on muutenkin harkittua, mistä kertovat kertosäkeiden hienovaraiset kitaraosuudet.

Myös kaupallista näkökulmaa on selvästi ajateltu, ja Once in a Lifetime pääseekin parhaiten oikeuksiinsa juuri radion ohjelmavirrassa. Remain in Light -levyn a-puolen lopussa se sen sijaan kuulostaa jopa kesyltä.

Jälkiviisaasti tuntuu uskomattomalta, ettei single yltänyt edes Yhdysvaltain listan top 100:n! Lohdutusta antoi kuitenkin videon päätyminen MTVn voimasoittoon. Sittemmin video on löytänyt tiensä jopa New Yorkin modernin taiteen museon kokoelmiin.

Video ei ole enää saatavilla

AC/DC: maltainen vaahto pärskyy ja ollaan kaulakkain.

Bon Scottin kuoleman jälkeen liikkui huhuja laulajan jäämistöstä vohkituista biisivihoista, mutta olivatpa You Shook Me All Night Longin riffit peräisin haudan takaa tai eivät, lienee Scott tanssinut niiden tahtiin tyytyväisenä tuonpuoleisessa.

1980-luku oli täynnä tuoretta säihkettä. Punk jatkoi jalostumistaan, synapop oli nupullaan ja tukkametalli teki tuloaan. Uutuustyylien kirjavan sekamelskan keskellä riitti kuitenkin elintilaa rockille. Lisäksi varhainen heavy metal ja hardrock voivat koko ajan pulskemmin.

Yksi kovan rockin nousujohteen oireista oli AC/DC:n vuoden 1979 albumi Highway to Hell, joka oli pedannut bändille suursukseeta myös jenkeissä. Oli selviö, että vuoden 1980 tul olla AC/DC:lle täysosuman paikka. Oli tyrkättävä T.N.T:tä muurin kupeeseen ja tehtävä se Jailbreak.

Mutta tulikin ehkä kovin kuviteltavissa oleva takaisku. Bändin keulilla kiekunut roisi skotti Bon Scott tukehtui oksennukseensa Renault vitosen takapenkillä.

Hetken lamaannuksen jälkeen AC/DC päätti kunnioittaa kaatuneen toverinsa muistoa duunarirockin pääluottamusmiehelle sopivalla tavalla: jatkamalla työntekoa. Kuinka ollakaan, alta aikayksikön bändillä oli keulassaan uusi vokalisti Brian Johnson, jonka ääni oli vähintään yhtä käsittämätön ja törkeä kuin Bon Scottin käninä.

Aussit pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Bahamalle levytyssessioihin popimman kaman parissa kunnostautuneen Robert John ”Mutt” Langen johdolla. Runsaan kuukauden urakasta sikisi tylyn yksinkertaisella otsakkeella varustettu paluualbumi Back in Black. Se oli kromisempi kuin bändin aiempi ruosteenkarhea tuotanto, mikä ei kuitenkaan yleisöä haitannut. Back in Black on tätä nykyä maailman toiseksi myydyin pitkäsoitto heti Michael Jacksonin Thrillerin jälkeen, ja koko komeus oli kauppojen hyllyissä vain viisi kuukautta Bon Scottin kuoleman jälkeen.

Liekö draama vasta myöhempien vuosikymmenien tuote, mutta on varmaa, ettei AC/DC jäänyt piehtaroimaan menetyksessään, ja siitä parhaan todisteen saa asettamalla neulan Back in Blackin pikimustalle uralle.

Synkän Hells Bellsin jälkeen levy pursuu eteenpäin vievää energiaa ja iloa. Ei mitään hirnumista, vaan raakaa ja hikistä iloa, joka on koko albumin voiteluaine. Sitä hyvää fiilistä on täynnä myös jenkkilistoille tunkeutunut anthemi You Shook Me All Night Long.

Biisin osat ovat rautaista tekoa, mutta AC/DC:n magia perustuu taitoon sovittaa raskaat komponentit niin väljästi, ettei kone ala yskiä vaikka sen niveliin tiivistyisi hikeä, olutta ja vähän vertakin.

Kappaleen korkkaa yksinäisen Gibsonin parkaisu, joka antaa myöhemmin lunastuvan lupauksen boogieta. Sen taakse astuu Phil Ruddin uppiniskaisen mielikuvitukseton rumputamppaus, jonka tahdissa kelpaa Angus Youngin taapertaa varsilenkkareissaan pitkin stadionin lauteita ja siltoja.

Niksi on siinä, että ääniala ei ole täyteen ammuttu: vanhemman Youngin komppikitara ja basisti Cliff Williams yhtyvät kumppaneihinsa vasta kertosäkeessä. Ei tarvitse keskittyä liian moneen asiaan yhtäaikaisesti.

Tekstin sisältöhän on… no, pelkkää panoläppää, suoraan Led Zeppelistä alenevassa polvessa. Mutta rasvaisetkin jutut AC/DC osasi käsitellä coolimmin kuin esimerkiksi maanmiehensä Rose Tattoossa, jonka musiikissa kukoisti silkka vankilakundin matalaotsaisuus. Ja siitä hyvästä fiiliksestä vielä: kuunnellaanpa ensimmäisen säkeistön kohta, jossa Johnson tilittää ”she was the best damn woman I had ever seen”. Koko tunnustus tulee yhdellä keuhkontäydellä, ja hemmetti – ukkohan kuulostaa hymyilevän laulaessaan!

Ehkä voimakkain varaus on silti pesiytynyt Phil Ruddin rumputyöhön, niin vakaasti hän mätkii kerta toisensa jälkeen esteet kertosäkeen edestä. Pian tapahtuukin vääjäämätön ja ollaan siinä pisteessä, jonne moni viileä tyyliniekka kieltää koskaan päätyvänsä: maltainen vaahto pärskyy, ollaan kaulakkain, soitetaan ilmakitaraa ja karjutaan kertosäettä kurkku suorana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pakollinen klassikkoraiskaus on tällä kertaa veretseisauttavaa Vegas-meininkiä…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

…mutta varsinaisten rienausten lisäksi biisin kustannuksella on hupaillut ruotsinsuomalainen Timo Räisänen, jonka luenta on samalla tavalla viihdyttävä kuin vaikkapa Nick Caven väännös Pulpin Disco 2000:sta.

Video ei ole enää saatavilla

Ostaisitkö tältä mieheltä käytetyn Renaultin.

Vähissä ovat ne televisiomainokset, joiden arvoperusta on automainoksia luutuneempi.

Tiedättehän – auto kurvailee jylhällä vuoristotiellä halki sateen ja tuulen. Teknologia voittaa luonnon, modernin projekti saavuttaa huipentumansa.

Tai onnellinen perhe sulloutuu aina vain tilavampaan ja turvallisempaan hyrysysyynsä, jota ohjastaa perheen komea isä. Lapsia on kaksi, tyttö ja poika, ja vaimo luo omakotitalon pihalla ihailevan katseen ylkäänsä. Onni on rikkumatonta.

Musiikki mainosten taustalla ilmentää samaa maailmankuvaa. Siinä on ripaus näennäistä nuorekkuutta, tunteikkuuttakin, mutta samalla äänitapetista huokuvat riskittömyys, valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus ja ylempi keskiluokkaisuus.

Siksi ihmettelen edelleen, miten Renault keksi poimia mainosrainojensa taustalle Robert Palmerin Johnnyn and Maryn. Sattuiko kappale olemaan jonkun vaikutusvaltaisen henkilön suosikki, vai ajateltiinko sen rullaavan, kehräävän ja etenevän yhtä pehmeästi kuin Renault 11:n? Erehtyikö joku luulemaan pahaenteisen seesteistä kappaletta onnelliseksi kuvaukseksi juuri sellaisesta parisuhteesta, johon ostetaan kerran vuodessa uusi farmariauto?

Vai päättikö Renault kerta kaikkiaan olla rohkea ja uudistusmielinen? Rehellinenkin?

Johnny and Mary on nimittäin suoranainen irvikuva automainosten perheonnesta. Se on suolaa haavoihin jokaiselle, joka on joskus elämässään takertunut liian pitkäksi aikaa ihmissuhteeseen, jossa haaveet, toiveet ja tukahdutettu intohimo ovat vääristäneet kommunikoinnin loukkaantuneeksi hiljaisuudeksi.

”Johnny’s always running around /
trying to find certainty /
He needs all the world to confirm /
that he ain’t lonely /
Mary counts the walls /
knows he tires easily”

Hyinen asetelma korostuu kappaleen rakenteessa. Sanat kuulostavat ensi alkuun vuoropuhelulta, mutta tarkemmin ajateltuna niin Johnnyn kuin Marynkin ajatuksilta puuttuu kuuntelija.

He tuovat julki oman tulkintansa elämästä, mutta eivät reagoi toistensa sanomisiin. He ovat kasvaneet yhdessä erilleen, mutta eivät suostu näkemään olemisensa pohjimmaista ristiriitaisuutta. Illuusio siitä, mitä kumpikin joskus tavoitteli, pitää heitä yhdessä hiertävän liean tavoin.

Tämän lähemmäs Richard Yatesin Revolutionary Roadin tunnelmaa ei rock-lyriikan keinoin päästä.

”Johnny thinks the world would be right /
if it would buy truth from him /
Mary says he changes his mind /
more than a woman /
But she made her bed /
even when the chance was slim”

Musiikki tukee tekstiä. Se tuntuu ennemmin jatkuvalta usvaiselta mantralta kuin kokonaisuudelta, jossa on alku ja loppu. On kuin kuulija putoaisi keskelle Johnnyn ja Maryn arkea, seuraisi sitä muutaman minuutin ja poistuisi nähtyään ja kuultuaan kaiken olennaisen.

Mutta traagiset päähenkilöt jatkavat toisteista elämäänsä, itsekeskeistä ja hermostunutta valumistaan läpi ympärilleen rakentamansa maailman, loputtomiin, vaatien toinen toiseltaan kaikkea sitä mitä eivät itse pysty tarjoamaan.

”Johnny feels he’s wasting his breath /
trying to talk sense to her /
Mary says he’s lacking a real /
sense of proportion /
So she combs her hair /
Knows he tires easily”

Voisiko olla, että tämä asetelma on tiedostettu Renaultin markkinointiportaassa? Onko joku vinomieli oivaltanut, että tällainen kuvaelma tarjoaa paljon syvemmän samastumispinnan kuin puhtauttaan huokuvat nuoret perheet ilmatyynypehmusteisissa autoissaan?

Sillä mikäpä sopisi tympeäksi urautuneen parisuhteen symboliksi paremmin kuin uusi auto – rationaalisuuden, turvallisuuden, hyvinvoinnin merkki, vapauden, jaettujen unelmien, paikasta irtautumisen airut, joka on kuitenkin pohjimmiltaan kylmää, kuollutta metallikuorta, muovisia komponentteja ja saavuttamattomiksi jääviä haaveita?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Renaultin näkemyksiä kappaleesta vuosien varrelta.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mission of Burma ampaisi jo etukaarteeseen niin kovalla vauhdilla, että bändiä on turha syyttää myöhemmistä verkkaisemmista jaksoista.

On bändejä, jotka hiovat vuosia soundiaan kehittyäkseen sille nerouden tasolle, jolle joku suurempi kaitsemus on heidät viemässä. Hyvinä esimerkkeinä vaikka Sonic Youth ja The Flaming Lips, jotka molemmat olivat toki jo ensimmäisillä julkaisuillaan omat itsensä, mutta vaativat vuosikausia osuakseen todelliseen oman neroutensa ytimeen.

Sitten on Mission of Burma, joka jo ensimmäisellä seitsentuumaisella vinyylisinglellään Academy Fight Song / Max Ernst tyhjensi pajatson niin totaalisesti, että kaikkea yhtyeen sittemmin tekemää voidaan alisteisesti verrata siihen – jopa sillä tasolla, että muu materiaali muuttuu redundantiksi. Poikkeuksena toki ehkä se yksi pyssyaiheinen biisi, josta varmasti tässä juttusarjassa vielä myöhemmin luette.

Vaikka Mission of Burman ura jäikin kitaristinsa Roger Millerin tinnituksen takia lyhyeksi ja pitkäksi aikaa varsin huomaamattomaksi reunaviitteeksi rockin historiankirjoihin, voidaan Academy Fight Songin katsoa vaikuttaneen merkittävästi 1980-luvun amerikkalaiseen vaihtoehtomusiikkiin ja sitä kautta moneen tänä päivänä näkyvästi esillä olevaan artistiin. Peter Prescottin nyrjähtelevä rummutus, Roger Millerin terävästi iskevät kitarat ja Clint Conleyn eteenpäin nojaava sointupohjainen bassottelu ovat kuin suoraan 2000-luvun indierockin oppikirjan kolme ensimmäistä lukua.

On toki harmillista, että Mission of Burma onnistui niin täydellisesti jo ensiyrittämällä. Vaikka kuinka yhtyettä rakastan, ei mikään 2000-luvun ansaitun comebackin sinänsä varsin mallikelpoisista yrityksistä ole yltänyt lähellekään niitä korkeuksia, joihin Academy Fight Song tuoreeltaan ponnisti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hämmentävää tosin on se, miten totaalisesti huonoimmillaankin harmittomia cover-versioita tekevä R.E.M. onnistuu hukkaamaan biisin nerouden vuoden 1989 versioinnillaan. Jos olet etsinyt syitä vihata Athensin poikia, saatoit juuri löytää yhden hyvän sellaisen.

Video ei ole enää saatavilla

Andy McCluskey ja Paul Humphreys lauloivat maailman ensimmäisen atomipommin pudottaneesta lentokoneesta.

Mitenkähän mahtavat OMD:n – tai aikalaismerkinnän mukaisesti Orchestral Manoeuvres in the Darkin – Andy McCluskey ja Paul Humphreys nukkua yönsä? Heillä on hittibiisi, mutta ilman neljännesmiljoonan ihmishengen menetystä (arvio on varovainen erityisesti jälkisairastuneiden määrän suhteen) kaksikolla ei sitä olisi. Toki Enola Gayssa moititaan paholaista, mutta silti on mahdollisuus syyttää OMD:tä haudoilla tanssimisesta.

Laulun kirjoittanut Andy McCluskey laulaa toisen säkeistön alussa hienon kaksoismerkityksen. Kaikkihan tiedämme, että Enola Gay oli lentokone, joka pudotti maailman ensimmäisen atomipommin elokuussa 1945 Hiroshimaan ja että pommin nimi oli Little Boy.

”Enola Gay, is mother proud of little boy today?”

McCluskey siis kysyy kysymyksen lentokoneelta. Mutta samalla kysymys on osoitettu pommikonetta lentäneen Paul Tibbetsin äidille eli Enola Gay Tibbetsille. Amerikkalaisesta näkökulmasta 1940-luvulla Paul Tibbets oli sotasankari, mutta kuinkahan kauan mahtoi äiti Tibbets ylpeillä poikansa savutuksilla ja vielä mainita, että osoittaakseen rakkauttaan poika nimesi lentämänsä koneen äitinsä mukaan.

Ja mahtoikohan Enola Gay Tibbets vielä 87-vuotiaana – kolmea vuotta ennen kuolemaansa – kuulla OMD:n hittibiisiä?

Huvittavaa sinänsä, Enola Gay Tibbets sai nimensä puolestaan vuonna 1886 ilmestyneestä romaanista Enola; or, Her Fatal Mistake. Ainakin joku Enola Gay -nimen ympärillä pyörineistä virheistä tosiaankin oli kohtalokas.

Syyskuussa 1980 julkaistu Enola Gay oli OMD:n ensimmäinen top ten -hitti, ja samoin kärkikymmenikköön nousi myös kuukautta myöhemmin ilmestynyt albumi Organisation. Yhtyeellä oli tuolloin vauhti päällä, sillä sen nimetön debyyttialbumi oli ilmestynyt saman vuoden helmikuussa ja kolmosalbumikin saatiin kauppoihin syksyllä 1981.

Vuosien varrella OMD:lla on ollut suurempiakin listamenestyksiä, mutta Enola Gay on biisi, josta OMD muistetaan nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Enola Gay onkin omistettu äidille, niin Rushin Manhattan Project on puolestaan pojalle, Paul Tibbetisille.

Video ei ole enää saatavilla

Diana Ross on vielä tässä vaiheessa oikein päin.

Diana Ross hallitsi 1960- ja 1970-lukuja suvereenisti, mutta ennen Upside Downin julkaisua popdiivalla ei pyyhkinyt erityisen hyvin. Sooloura oli lähtenyt 1970-luvun jälkipuoliskolla laskuun;  jättihittejä tehtailemaan tottuneen Rossin levyt eivät myyneet ja hän sai tyytyä pieniin hitinvinkaisuihin siellä täällä. Julkaistut albumit olivat täynnä pliisuja postimyyntikatalogi-balladeja.

Lisäksi Rossin sukset olivat menneet ristiin Motownin über-takapiru Berry Gordyn kanssa, joka oli aiemmin ohjaillut sekä Rossin musiikki- että elokuvauraa ‒ ja, kuten myöhemmin paljastui, itse Rossia lihan iloihin.

Ross tarvitsi kuitenkin vielä yhden albumin täyttääkseen Motown-sopimuksensa velvoitteet. Kaikeksi onneksi hän äkkäsi palkata sitä tekemään Chic-yhtyeen Nile Rodgersin ja Bernard Edwardsin. Heistä Rodgers nousi pian tämän jälkeen erääksi 1980-luvun tärkeimmistä tuottajista kahmien menestystä pop-kuninkaallisten kanssa David Bowiesta Madonnaan. Albumin ensimmäinen single Upside Down syöksähti suoraan listaykköseksi ja pelasti Rossin uran – ainakin joksikin aikaa.

Rodgers ja Edwards olivat itse asiassa tarjonneet kappaletta alun perin Aretha Franklinille, joka kaikeksi onneksi kieltäytyi. Rossin viileän vähäeleiset, kertosäkeessä melkein puhutut, vokaalit sopivat kappaleeseen kuin luotuna. Franklin tuskin olisi onnistunut tukahduttamaan tarvettaan karjua musiikkiin hieman uutta eloa, ja tässä tapauksessa se olisi ollut pienimuotoinen katastrofi. Voitteko kuvitella?

”UPSIDE DOWN! BOY, YOU TURN ME-E-E-EEE!”

Upside Downin moderni, urheilullisen kulmikas disko-pop ei kuulosta siltä, miltä suuri osa diskohiteistä nykypäivänä kuulostaa ‒ tuplajuustolla kuorrutetulta seniorituristimatkalta Huvipuisto Campiin. Se kuulostaa itse asiassa raikkaalta ja varsin omaperäiseltä. Suuresta taiteesta ei toki ole kyse, eivätkä lyriikat ”Respectfully I say to thee / I’m aware that you’re cheating / But no one makes me feel like you do” ehkä luo järin edistyksellistä naiskuvaa, mutta kappale on silti briljantti näyte siitä, miten periaatteessa kertakäyttöinen pop saadaan kestämään vuosikymmenestä toiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Funky 4 + 1 tunnistaa jointin, kun sellaisen näkee.

Viime vuosina historian hämäristä on kaivettu esiin monta unholaan jäänyttä sessiomuusikkoa, jotka eivät vahvimmalla luomiskaudellaan saaneet kuin per diemin ja joskus nimen älppärin tekijätietoihin.

Jamerson-kultti taisi syntyä jo 1980-luvulla. Pian sen jälkeen detroitilaisesta kellarista kaivettiin muusikko poikineen dokumenttielokuvia ja niitä seuranneita kiertueita varten.

Staxillä sessiomuusikot olivat aina aika framilla ja nousivat jonkinlaisiksi tähdiksi jo uransa kukoistuksessa.

Los Angelesin Wrecking Crew’n legenda syntyi vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Carol Kaye ja kaverit olivat moukaroineet populaarimusiikkia itsensä näköiseksi.

Yhdestä studionurkkauksesta, johon valokeila ei ole vielä oikein osunut, löytyy kolmikko Doug Wimbish, Skip Macdonald ja Keith Leblanc. Toisin kuin usein luullaan, trio ei soittanut Rapper’s Delightin taustaa, mutta lista on aika murhaava ilman sitäkin: The Message, White Lines, New York, New York, Freedom, Apache… Miehet muurasivat hiphopin tulevan maailmanvalloituksen peruskiviä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Yksi kovimmista soittosuorituksista, johon trio venyi, oli Funky 4 + 1 -räppärikollektiivin 9-minuuttinen That’s the Joint. Biisissä on luultavasti elastisin discofunk-groove, jota ei ole pöllitty Chiciltä.

Video ei ole enää saatavilla

IBM:n insinöörien pikkujouluissa ei ollut koskaan ollut yhtä hauskaa.

Piano soittaa melankoliset, John Lennonin 1970-luvun soololevyiltä tutut mollisoinnut. Puhdas ja viaton miesääni laulaa ”Change your heart, look around you, change your heart, it will astound you” vain edetäkseen riipaisevan kaihoisaan ”I need your loving, like the sunshine” -vuodatukseen.

Joo, tuttu biisi. Klassikko. Ihan mahtava. Kuka tää olikaan? 10cc vai America? Pakko olla Chicago tai Tubes? Oliks se Foreigneria?

Ei, se oli The Korgis. Anteeksi kuka?

The Korgisin ainoa hitti, kakkoslevyltään Dumb Waitersiltä löytyvä syntetisaattoriballadi Everybody’s Gotta Learn Sometime on tunnetumpi kuin Korgis milloinkaan. Lyön vetoa, että vain paatunein soft rock -friikki tunnistaisi rillipäiset James Warrenin ja Andy Davisin kuvasta – kaikki muut luulisivat heitä IBM:n insinööreiksi. Klassisena yhden hitin ihmeenä pidetty brittibändi hajosikin kolmannen levynsä jälkeen, kun uusia hittejä ei kuulunut ja duo oli jo kutistunut yhden Andy Davisin verran pienemmäksi.

Paljon tunnetummaksi yhtyettä ei tehnyt heidän comebackinsa vuonna 2005. Korgis on edelleen yhtä kuin Everybody’s Gotta Learn Sometime; yksi 1980-luvun alun popin suurista tuntemattomista, jona se tulee pysymäänkin. Mutta yksi ei muutu: Everybody’s Gotta Learn Sometimen jouset saavat edelleen kylmät väreet selkäpiihin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pikaisen vilkaisun mukaan Everybody’s Gotta Learn Sometime on lisensoitu liki sadalle eri kokoelmalevylle. Sitä on sämplännyt 1990-luvun rave-sensaatio Baby D (I Need Your Lovin’) ja sen ovat versioineet muun muassa Army of Lovers, Beck, Glasvegas, Sharon Corr, Yazz, The Dream Academy sekä Zucchero ja Vanessa Carlton. Kukaan heistä ei yllä alkuperäisesityksen magiaan, ei edes Beck.

Video ei ole enää saatavilla

”Gotta make a move to a town that’s right for me
Town to keep me movin’, keep me groovin’ with some energy”

Kuvan liikuttavasta veljeilymeiningistä huolimatta Lipps Inc. oli enemmänkin projekti kuin yhtye.

Mitä popmusiikin historian listaykkösiin tulee, Funkytown ei ole sieltä syvällisimmästä päästä. Nimimerkki Alex1990 tiivistää kappaleen sanoman Songmeanings-verkkosivustolla esimerkillisesti kolmeen lauseeseen: ”I think the song’s about a woman. Who wants to go to Funkytown. And she’s looking for someone to take her.”

Kolmekymmentä vuotta sitten Funkytownia ei päässyt karkuun: kappale vietti neljä viikkoa Billboardin singlelistan kärjessä, minkä lisäksi se nousi listaykköseksi muun muassa Saksassa, Norjassa ja Australiassa. Megahitin luoneen Lipps Inc. -nimen takana piilotteli 38-vuotias Steven Greenberg, minnesotalainen discotuottaja, joka ei toista kertaa kultasuoneen osunut. Lipps Inc. julkaisi 1980-luvun puoliväliin mennessä neljä albumia ja toistakymmentä singleä, joista yksikään ei yltänyt lähellekään Funkytownin listamenestystä, vaikka jokunen (How Long, Designer Music) pikkuhitin asemaan nousikin.

Naisääni, jota Funkytownilla kuullaan, kuuluu Cynthia Johnsonille, vuoden 1976 Miss Black Minnesotalle. Monien muiden vuosien varrella Lipps Inc. -kokoonpanossa vaikuttaneiden muusikoiden, kuten laulaja Andre Cymonén ja kitaristi David Rivkinin, tavoin Johnson kuului Minnesotan pienen suuren popneron Princen lähipiiriin. Johnson jopa soitti hetken saksofonia Princen perustamassa The Time -yhtyeessä.

Mainittakoon vielä, että Iran käytti Funkytownia sisääntulomusiikkinaan vuoden 2006 talviolympialaisissa – tietenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1986 Pseudo Echo julkaisi Funkytownista erittäin hyvin menestyneen, kyseenalaisella kitarasoololla varustetun cover-version, joka nousi listaykköseksi paitsi yhtyeen kotimaassa Australiassa, myös Kanadassa. Yhdysvalloissakin single nousi Billboardin listan kuudenneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Steve Strange, erinomainen klubi-isäntä, rajoittunut vokalisti.

”Feel the rain like an English summer
Hear the notes from a distant song
Stepping out from a back shop poster
Wishing life wouldn’t be so dull”

Se on kaikki niin liikuttavan kasaria. Salaperäinen ranskankielinen puheosuus jo syntsaintron aikana, videossa eksoottista ihomaalia ja liikuttavia erikoistehosteita sekä jaloa ennui’ta henkivä teksti.

Eikä itse bändikään voisi olla yhtään kasarimpi. Visage oli uusromantiikka-ajan ”superyhtye”: sen keulakuvana toimi paremmin klubi-isäntänä tunnettu Steve Strange (joka olikin siinä hommassa varmasti lahjakkaampi kuin vokalistina) ja yhtyeen miehistövaihtuvuudeltaan eloisissa riveissä vieraili muusikkoja muun muassa Ultravoxista ja Magazinesta sekä myöhemmin soundtrack-velhona tunnettu Barry Adamson. Strangen mukaan nimi Visage merkitsi paitsi kasvoja ranskaksi myös yhdistelmää ”vis” plus ”age”: uuden visuaalisen tanssimusiikin aikakautta. Tämän hän varmasti sanoi vakavalla naamalla, sillä toisenlaisia kasvoja Strangella ei ollutkaan.

Fade to Grey oli yhtyeen toinen single ja ensimmäinen hitti. Kappaleen musiikista vastasivat Ultravoxin kosketinsoittaja Billy Currie ja unohdetun Dramatis-yhtyeen Christopher Payne, kun taas tekstin rustasi Midge Ure, joka myös joutui antamaan Strangelle laulutunteja levytyssessiota varten. Vahingossa syntynyt kollaasinomainen rakenne lieneekin yksi syy sille, että Fade to Grey kuulostaa yhä yhtä aikaa liikuttavan ultramodernilta ja ajattomalta; kuin menneen ajan kuvitelmalta tulevaisuudesta, joka meni jo.

Ihme ja kumma, Visage ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi vaan onnistui tekemään kaksi menestyksekästä ja yhden flopanneen albumin. Yhtyeen hajottua Strange vajosi heroiiniriippuvuuteen ja katosi julkisuudesta, kunnes jäi kiinni Teletappi-nuken varastamisesta vuonna 2000. Sinä hetkenä hän varmasti toivoi, että olisikin haihtunut harmauteen viimeistään vuoden 1983 paikkeilla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kelly Osbourne tykästyi Fade to Greyhyn niin, että päätti tehdä siitä coverin syntsapophenkiselle kakkoslevylleen Sleeping in the Nothing (2005). Harmi vain, että levypainossa tapahtuneen viattoman virheen takia kappaleen nimeksi tuli vahingossa One Word ja kirjoittajaksi Linda Perry. Oikeusjutun välttämiseksi kappaleen tekijätietoihin lisättiin myöhemmin nimet Currie, Ure ja Payne, jotka saivat myös leijonanosan rojalteista.

Video ei ole enää saatavilla

Robert Smith, visionäärinatsi.

The Cure tuli tunnetuksi raakoja popkappaleita sisältävällä Three Imaginary Boys -debyytillään, mutta ei ollut sen julkaistuaan enää lainkaan tyytyväinen räikeänkeveään identiteettiinsä. Toista levyään varten yhtye aloittikin väripalettinsa asteittaisen, mutta määrätietoisen hämärrysprojektin.

Keulahahmo Robert Smith keskitti taiteellisen vallan itselleen ja asettautui toiseksi tuottajaksi Mike Hedgesin rinnalle. Myös yhtyeen kokoonpano muuttui, kun Simon Gallup siirtyi basson ja Matthieu Hartley kosketinsoittimien ääreen. Orastavana visionäärinatsina Smith kuitenkin ohjaili bändikavereidensa soittoa kaiken aikaa varmistaakseen, että albumista tulisi minimalistisen linjakas. Hän tavoitteli äänisommitelmaa, joka olisi Nick Draken Pink Moonin ja David Bowien Low’n yhtymäkohta.

Lopputulos ei kuulosta samalla tapaa synkältä kuin The Curen myöhemmät tuotokset vaan introvertilta, harmaalta ja kaikuisan melankoliselta. A Forest sijoitettiin soljuvaksi avainkappaleeksi suvantoisen Seventeen Secondsin leikkauspisteeseen. Siitä kuulee, kuinka Robert Smithin laulukaan ei ollut vielä 1980-luvun alussa ehtinyt maneroitua tuskaisen narkomaanin hikisiksi mylväyksiksi vaan kajahtelee häivytettyinä huudahduksina audioatmosfäärin joukossa.

Sekä kappaleen lyriikoissa että vähäeleisessä sovituksessa tuntuukin olevan kyse häivyttämisestä, jota on vaikea määritellä muuten kuin Roland Barthesia lainaten:

”Tekstissä äänen häivyttäminen eli fading on hyvä asia; kertomuksen äänet tulevat ja menevät, pyyhkiytyvät pois, limittyvät; ei tiedetä kuka puhuu; se puhuu ja siinä kaikki: enää ei ole kuvaa, on ainoastaan kieltä. Mutta jos toinen ei ole teksti vaan kuva, yksi ja umpeutuva; jos ääni katoaa, kuvakin häipyy (rakkaus on monologista, maanista; teksti on heterologista, perverssiä). Toisen fading ahdistaa minua, sillä se näyttää tapahtuvan ilman syytä ja päätepistettä. Toinen loittonee, kaikkoaa äärettömyyteen kuin surullinen kangastus, ja minä uuvutan itseni yrittäessäni saavuttaa hänet.”

Vaivattomasti upottava A Forest osoitti, että Seventeen Secondsin kaltaisella eteerisellä kokonaisuudellakaan Robert Smith ei voinut välttää mestariperhoskeräilijämäistä taipumustaan tanssittavien pophittien luomiseen. Etäännytetty tunnelma takaa, ettei kappaleen soiminen diskovaloissa kuitenkaan tuota villiin yhteislauluun äityvää Just Like Heaven -hurmosta. Ohuen vainoharhaisissa lyriikoissa haahuillaan yksin puiden seassa, etsitään tytönhahmoa tai sen kangastusta ja eksytään.

Bänditreeneissä A Forest oli yhtyeelle kuin liikaa valvoneen ihmisen pitkittynyt mikrouni, jota se unohtui noiduttuina soittamaan kymmeniksi minuuteiksi kykenemättä lyömään viimeistä tahtia. Basson ja kitaran risteily piirittää kuulijankin yhdeksänkymmenasteisen toiston vangiksi kehikkoon, josta ei mielisi koskaan pois.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti.

Mikäli yhtye haluaa olla tosi underground, niin ei kannata julkaista maaliskuussa 1980 singleä, joka menee suoraan listaykköseksi ja viettää siellä kolme viikkoa. Näin kävi brittiläiselle The Jamille, mutta minkäs teet, jos osaa tehdä nerokkaan kappaleen, jonka sanoma iskee adamantiumkynsien lailla kylmän sodan keskellä elävien, hallitukseensa pettyneiden ja ydintuhoa pelkäävien kansalaisten sielujen ytimeen.

Paul Wellerin kirjoittama Going Underground ottaa vahvasti kantaa siihen, mihin brittihallitus puntansa törsää. Samaan aikaan syy vallitsevasta tilasta vyörytetään myös äänestäjille, sillä hehän ovat pääministerinsä ja muut jäykkäylähuuliset tyypit valinneet.

”You choose your leaders and place your trust
As their lies put you down and their promises bust
You’ll see kidney machine replaced by rockets and guns”

Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? No, bunkkerin rakentaminen ja maan alle painuminen on aina hyvä ratkaisu. Siellä eivät sienipilvet niin pelota.

”And the public wants what the public gets
But I don’t get what this society wants
I’m going underground”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Jam on aikaisemminkin ollut maan alla kappaleessaan Down in the Tube Station at Midnight. Urbaanit pelot ja ihmisten ikävyys ovat jälleen nerokkaassa käsittelyssä. Kannattaa huomioida etenkin Bruce Foxtonin bassotulitus, joka toimii monien Jamin kappaleiden selkärankana.

Video ei ole enää saatavilla

”If your woman steps out with another man,
(That’s the breaks, that’s the breaks)
And she runs off with him to Japan
And the IRS says they want to chat
And you can’t explain why you claimed your cat
And Ma Bell sends you a whopping bill
With eighteen phone calls to Brazil
And you borrowed money from the mob
And yesterday you lost your job
Well, these are the breaks”

Kurtis Blow oli ensimmäinen isolle levy-yhtiölle sopimuksen saanut hiphop-artisti.

The Breaks -biisillä hiphop jatkoi ensimmäisten haparoivien askeltensa ottamista valtavirrassa. Kurtis Blow oli ensimmäinen räppäri, joka sai sopimuksen ison levymerkin kanssa, kun taas The Breaks oli ensimmäinen kultaa myynyt rap-levy. Kappale esittäjineen siis aloitti hiphopin rahanvuolennan, jota sittemmin on nähtykin riittämiin Brooklynistä Pasilaan ‒ joskin pikkiriikkisen vähemmän Pasilassa.

Ei Blow silti kovin painavia taalasäkkejä musiikillaan tienannut; The Breaksin jälkeen hänellä oli vain yksi hitti, Nasin ja hörhökuningatar Lauryn Hillin myöhemmin sämpläämä If I Ruled the World. Niinpä Blow viettää vielä nykyäänkin ahkeran keikkaduunarin elämää, minkä tietävät myös jommallekummalle hänen kahdesta viime vuoden Helsingin-keikastaan eksyneet.

Tämän lisäksi the good reverend Blow toimii pastorina omassa – kuinkas muutenkaan – Hip Hop Church -nimisessä kirkossaan. Nuorgamin toimitus odotteleekin, kuinka kauan Ruudolf aikoo vielä sietää elämää ilman omaa räppipyhättöään.

Ensimmäisellä albumilla Kurtis Blow’n taustat olivat diskoa, kevyttä funkia ja jopa poppia; myöhemmin äänimaisema alkoi kallistua elektron kannalle. The Breaksin biittikin on taustabändin omaa käsialaa, minkä ansiota osittain lienee, että sitä ovat samplanneet lukuisat artistit De La Soulista Timbalandiin.

Sanoitustensa puolesta kappale edustaa hiphopin asteittaista siirtymistä bilenostatusläpästä tosielämän koruttomaan kommentointiin ‒ ja tämä jo pari vuotta ennen Grandmaster Flash and the Furious Fiven The Messagen julkaisua, jota kiitellään yleisesti sosiaalisen ulottuvuuden tuomisesta rap-riimeihin.

The Breaks yhdistää nämä kaksi puolta tavalla, joka ymmärretään yhtä lailla Pohjois-Amerikassa kuin pohjoisella napapiirillä: se on kutsu tavallisille päähänpotkituille pulliaisille bilettää huolensa huomiseen.

Video ei ole enää saatavilla

UB40, parasta tuoreena.

Monen muun 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneen tavoin minut on jossain vaiheessa ohjelmoitu ajattelemaan, että UB40 edustaa laimeine reggae-rytmeineen ja mielistelevine cover-hitteineen populaarimusiikkia kammottavimmillaan, iljettävimmillään ja tuomittavimmillaan.

Ehkä se on viime vuosikymmeninä edustanutkin, mene ja tiedä, mutta kolmekymmentä vuotta sitten oli toisin.

Vuonna 1980 julkaistulla ensimmäisellä singlellään birminghamilaisyhtye oli purevimmillaan ja raikkaimmillaan, niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin. Food for Thought on paitsi aikansa juurevinta ja uskottavinta brittireggaeta, myös sanomaltaan selkeä, väkevän poliittinen kannanotto. Kappale rinnastaa Etiopian nälänhädän ja läntisen maailman poliitikkojen pikkusieluisuuden, viisi vuotta ennen Live Aidia:

”Ivory madonna dying in the dust
Waiting for the manna coming from the west
Barren is her bosom, empty as her eyes
Death a certain harvest scattered from the skies”

Food for Thought -single nousi Iso-Britannian albumilistalla neljänneksi ja Uudessa-Seelannissa peräti listaykköseksi. Se käynnisti UB40:n voittokulun, jonka myötä yhtyeen levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta.

Näin jälkikäteen kuunneltuna hämmästyttävintä Food for Thoughtissa on laulaja Ali Campbellin täydellisen karhea lovers rock -ääni, joka vuosien myötä kehittyi yhä maneerisemmaksi ja lipevämmäksi. Mikä meni vikaan?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Food for Thought oli niin sanottu tuplasingle. Sen toisen a-puolena kuultiin dub-henkinen King, jossa surraan Martin Luther Kingin seuraajien kyvyttömyyttä jatkaa edesmenneen johtajansa arvokasta työtä.

Video ei ole enää saatavilla

Ace of Spades oli Lemmyn ja Motörheadin käyntikortti rockin valioliigaan.

Motörhead on tehnyt uransa aikana aika monta rock-klassikoksi kelpaavaa kappaletta: Killed by Death, Orgasmatron, Motorhead, (We Are) The Road Crew, Overkill, Love Me Like a Reptile ja niin edelleen. Silti yksi on yli muiden.

Ace of Spades oli bändin käyntikortti rockin valioliigaan. Tyrmistyttävä yhdistelmä nopeutta, karuutta ja melodiaa, jonka lyriikka määritteli tukun rock-kliseitä seuraavaksi sadaksi vuodeksi.

Lemmyn Kilmisterin raakkumana teksti ei tosin ole lainkaan kliseinen, vaan vertautuu Robert Johnsonin myyttisiin avautumisiin. Ei se Johnson oikeasti sieluaan pirulle myynyt ja bluesin vuoksi kuollut. Hän vain oli mulkku, jota joku inhosi tarpeeksi ottaakseen äijältä nirrin pois.

Myös Lemmyn kohdalla Ace of Spades on puhdasta mytologisointia. Oikeassa elämässä herra Kilmister preferoi hedelmäpelejä, tuota sinitukkaisten mummojen kuninkuuslajia. Korttipelistä on vain helpompi tehdä hyvää rock-lyriikkaa kuin yksikätisistä rosvoista.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Brains mursi ja murtaa stereotypioita.

Bad Brainsin tarina on kuin kipakka kärkipotku stereotypioiden, yleistyksien ja ennakkoluulojen naavaisille munille. Yksi maailman legendaarisimmista hc-punkin pioneeriryhmistä koostuu neljästä tummaihoisesta rastafarista, jotka ennen hardcore-uraansa tekivät fuusiojazzia. Bändi myös vaihtelee tyyliään rivakasta hc-kaahauksesta maalaileviin reggae/dub-jamitteluihin silmääkään räpäyttämättä, myös levyillä. Yli 30-vuotias bändi lisäksi keikkailee edelleen klassisessa kokoonpanossaan, mikä tyylilajin huomioon ottaen on jos ei täysin ennenkuulumatonta, niin vähintäänkin ääriharvinaista.

Pay to Cum oli Bad Brainsin ensimmäinen singlejulkaisu ja se kiteyttää kaiken olennaisen bändin rallivaihteesta parhaimmillaan: huimaava vauhti, laulaja H.R.:n hyperaktiivinen nasaalipälpätys ja kiimainen tikkaus rytmi- ja riffikonttorissa ovat kaikki paikallaan, eikä aika ole laimentanut biisin tehoa lainkaan. Musiikkiin, viskiin ja rakasteluun pätee sama viisaus – ainahan sitä nuorta saa, mutta harvoin hyvää vanhaa. Kiitos Bad Brainsin, onneksi välillä kuitenkin saa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sittemmin populaarimusiikin kaanoniin nousseista levytyksistään huolimatta Bad Brains rakensi maineensa pääasiassa livebändinä, ja muun muassa Dave Grohl on kertonut päättäneensä ryhtyvänsä muusikoksi Bad Brainsin keikan nähtyään. Tässä liveversio Pay to Cumista vuoden 1979 CBGB’s-keikalta.

Video ei ole enää saatavilla

Jello Biafra elementissään.

Vuonna 1980 Kamputsea ei ollut järin iloinen paikka.

Pol Potin punaisten khmerien kaamea sosiaalinen koe oli päättynyt Vietnamin vapautettua Kamputsean pääkaupungin Phnom Penhin tammikuussa 1979, mutta kommunisti-puolueen valtakauden arvet eivät umpeutuisi vielä vuosikymmeniin. Kolmessa vuodessa lähes kaksi miljoonaa kamputsealaista kuoli tauteihin, aliravitsemukseen, pakkotyöhön ja teloituksiin.

Tälläiseen painajaismaailmaan johdattaa Dead Kennedys kappaleellaan Holiday in Cambodia.

Yhtyeen toinen single toukokuulta 1980 jatkaa ensisinkku California Über Allesin kunniakkaita perinteitä, joita Nuorgamin torilla on jo tarkkaan analysoitu. Jos vain mahdollista, kitaravallit ja rumpujen pauke horjahtelevat nyt vieläkin uhkaavampina. Äänimaailma ja kappaleen rytmi voisivat olla kauhuelokuvasta, ja aihehan oikeastaan onkin.

Jello Biafran kynä on mitä kitkerimmässä terässä. Julmalla tavalla biisi sekoittaa hyväntahtoiset, tiedostavat mutta naiivit college-nuoret ja Pol Potin diktatuurin kauheudet. Iskä maksaa kampuksella tärkeilyn, mutta kuolemanleirillä kuri on tiukempi. Tekopyhistely ei saa Biafralta armoa, ja lomalaisen pää tökätään kepinnokkaan.

Vuonna 1998 bändin entiset jäsenet haastoivat oikeuteen Jello Biafran. Kiistan taustalla oli Biafran mukaan se, ettei laulaja suostunut kappaleen käyttöön Levi’s Dockersin mainoksessa, koska paheksui farkkufirman bisneskäytäntöjä.

On vaikea olla ihmettelemättä markkinointimiestä, jonka päiväunissa Dockers-mainoksen taustalla Biafra manaa Pol Potia.

Video ei ole enää saatavilla

Ultravox vaihtoi 1980-luvun alussa John Foxxin Midge Ureen (toinen vasemmalta).

”The music is weaving /
Haunting notes, pizzicato strings”

Vuoden 1980 tunnetuin laulajanvaihdos on tietenkin Joy Divisionin pakotettu metamorfoosi New Orderiksi, mutta samana vuonna myös toinen merkittävä englantilainen postpunk-yhtye joutui vaihtamaan keulakuvaa.

Kun kolmen ensimmäisen Ultravox-albumin ajan bändiä johtanut John Foxx otti ja lähti menestyksekkäälle soolouralle, hänen paikkansa otti sekä glampopyhtyeissä Slik ja Rich Kids että Thin Lizzyssä vaikuttanut Midge Ure. Siinä missä Foxx oli eteenpäin katsova mutta näkemykseltään kylmäkiskoinen futuristi, Uressa oli tervettä opportunistin vikaa. Kaikista selvimmin tämä kuuluu Vienna-albumin nimikappaleessa, josta tuli sopivasti ilmestymisensä aikaan listoille rynnineen uusromantiikan lipunkantaja.

Viennan neronleimaus oli unohtaa hetkeksi Ultravoxin jälkimoderni syntikkarock ja ammentaa menneen Euroopan glamourista. Viennasta kun eivät jää mieleen synteettiset taustat vaan hidastetun kertosäkeen alla kilkattava kohtalokas piano ja c-osassa valloilleen pääsevä jousiorkesteri.

Kappaleen sanoitus ja video ovat ottaneet vaikutteita Carol Reedin elokuvasta Kolmas mies (1949), jossa Orson Wellesin esittämä hämärämies järjestelee rikoksia sodanjälkeisessä Wienissä.

Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Wellesin hahmo Harry Lime puolustautuu ystävänsä moraalisaarnalta kuuluisalla repliikillä: ”Italiassa Borgioiden 30-vuotias valtakausi oli täynnä sotaa, kauhua, murhia ja verenvuodatusta, mutta se tuotti Michelangelon, Leonardo da Vincin ja renessanssin. Sveitsissä oli 500 vuotta demokratiaa, veljeysrakkautta ja rauhaa – ja mitä he saivat sinä aikana aikaiseksi? Käkikellon.”

Lienee ylitulkintaa rinnastaa Viennan kertosäkeen toisto ”it means nothing to me” maailmanpyörässä matkaavan Harry Limen käsitykseen alhaalla olevista ihmisistä merkityksettöminä pikku pisteinä, mutta toisaalta, miksipä ei.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ultravoxin Vienna – sekä kappale että kaksi muutakin top 40 -singleä poikinut albumi – siivitti yhtyeen 1980-luvun kestomenestyjäksi, mutta historia kielsi bändiltä listaykkösen. Kappaleen keikkuessa kakkossijalla tammikuussa 1981 ykkösenä oli nimittäin ensiksi vastikään murhattu John Lennon ja sitten pilasinglen Shaddup You Face esittänyt Joe Dolce. Kontrastia on pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Greg Sage kuului muun muassa Kurt Cobainin ja John Peelin suosikeihin.

”Well you better watch out
Well you better beware
Cause their comin’ from all sizes of the country
now you better beware”

Wipers = Greg Sage. Vuonna 1952 syntynyttä Sagea pidetään yhtenä tärkeimpänä muusikkona, joka oli vaikuttamassa Amerikan luoteisosien punkin ja grungen nousuun 1980-luvulla.

Jotain Wipersin arvostuksesta kertoo, että yhtye esiintyy Sub Popin ensimmäisellä levyjulkaisulla, vuonna 1986 ilmestyneellä Sub Pop 100 -kokoelmalla, muun muassa Sonic Youthin ja Steve Albinin ohella.

Alkuperäinen, kulmikkaasti eteenpäin rynnivä Return of the Rat on avausraita Wipersin esikoisalbumilta Is This Real?, joka oli yksi John Peelin top 20 -suosikkialbumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Nirvana teki kunnianosoituksen Greg Sagelle ja Wipersille levyttämällä oman versionsa Return of the Ratista vuonna 1992.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti.

”Your hair’s all greasy and you feel like a slob,
You’re only fifteen and you can’t get a job”

Nykyään voidaan jo melko huoletta sanoa, että The Stray Cats nosti Runaway Boys -hitillään rockabillyn salonkikelpoiseksi ja koko kansan tietoisuuteen talvella 1980. Noste oli sen verran kova ja kestävä, että se on kantanut aina tähän päivään asti.

Jimi Hendrixin trion tavoin myös The Stray Catsin oli mentävä merta edemmäs kalaan saadakseen median ja musiikkibisneksen kihot kiinnostumaan. Parikymppiset jenkit aiheuttivat kesän 1980 Lontoon-keikoillaan sen verran suurta kohua, että bändin vieraslistalle kirjoitettiin muun muassa The Rolling Stonesin ja Robert Plantin kaltaisia nimiä – ja New Musical Expressissä trio esiintyi kansikuvabändinä ennen kuin sillä oli edes levytyssopimusta.

Kilpajuoksun voitti lopulta Arista ja faniksi itseään tituleerannut Dave Edmunds pestattiin tuottajaksi. Rockpile-veteraani oli tunnettu kitarafriikki, joka haltioitui etenkin laulaja-kitaristi Brian Setzerin lahjakkuudesta.

Marraskuussa 1980 julkaistu esikoissingle Runaway Boys oli Englannissa ja Euroopassa massiivinen top 10 -hitti, joka hyökyaallon tavoin rantautui myös peräpohjolaan. Suomesta yhtye nappasi uran ensimmäisen kultalevynsä debyyttialbumilla The Stray Cats.

Video ei ole enää saatavilla

”Don’t let them fool you
Or even try to school you, oh no!
We’ve got a mind of our own
So go to hell if what you’re thinkin’ isn’t right
Love would never leave us alone
In the darkness there must come out to light”

Tähän kuvateksti.

Bob Marley & the Wailersin viimeinen albumi Uprising julkaistiin kesäkuussa 1980, vain vajaa vuosi ennen laulajan kuolemaa. Albumin suurin hitti Could You Be Loved (UK #5) vihjaa kutkuttavasti, mihin suuntaan Marley olisi saattanut musiikkiaan 1980-luvun mittaan viedä. Kappale on artistin singleistä suoraviivaisin ja tanssittavin, liipaten varsin läheltä discoa ja reggaesta vaikutteita hakenutta new wavea (The Police, UB40).

Tekstiltään Could You Be Loved on taattua Marleya, kokoelma viisaita ajatuksia ja vaarinotonarvoisia elämänohjeita: Älä anna ”niiden” ajatella puolestasi. Rakkaus ei jätä ketään yksin. Älä tuomitse muita, jossain vaiheessa kompuroit itsekin. Älä uhraa itseäsi systeemille, sille ei mikään riitä. Ja niin edelleen.

Kappaleen puolivälissä taustalaulajattaret piirtävät huomaamattomasti kaaren Marleyn koko uran ylle lainatessaan kaksi säettä laulajan Judge Not -esikoissingleltä (1962):

”The road of life is rocky
And you may stumble too
So while you point a finger
Someone else is judging you”

Could You Be Lovedin universaalia vetovoimaa kuvaa hyvin, että kappaleen ovat coveroineet muun muassa Shakespears Sisters (1989), Joe Cocker (1997) ja Toto (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lähes kaikkien Bob Marley -hittien tavoin myös Could You Be Loved on kupattu lähes henkihieveriin. Kappaleen nakuttava kitarariffi soi radioaalloilla varsinkin vuonna 1991 (jolloin Marleyn kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta), kun sitä samplasivat niin Beats International (Echo Chamber), Big Audio Dynamite (Kool-Aid) kuin tässä De La Soulkin (Keepin’ the Faith).

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti.

Työstän parhaillaan toiseen musiikkijulkaisuun arviota Paul David Hewsonin – jota on Bonoksikin haukuttu – uusimmasta projektista. Se on U2-kitaristi David Howell Evansin – tai siis The Edgen – kanssa työstetty ääniraita hämähäkkimiehestä kertovaan musikaaliin. Ja tämä ei ole vitsi. Siis mitä vittua?

U2:n, ja erityisesti sen pompöösin keulakuvan, aura on hyväntekeväisyysprojektien ja iljettävän tekopyhistelyn myötä niin tahriintunut, että aina tasaisin väliajoin on terveellistä laittaa jokin yhtyeen varhaisista levyistä soimaan. Yksi komeimmin soivista on debyytti, Boy, joka muistuttaa 360 asteen livespektaakkeleistaan ja miljoonalahjoituksistaan tunnetun orkesterin juurista. Ne kun ovat reippaasti (post-)punkilla lannoitetut.

Levyn käynnistää yhtyeen toinen kansainvälinen sinkkulohkaisu I Will Follow. Se on albumin tunnetuin, ja monella tapaa onnistuinein kappale.

Tästä käynnistyy U2:n saaga (no, olihan niillä se EP ennen tätä). Jostain kaukaisuudesta kuuluu ”one, two, three, four” ja The Edgen leimallinen kitarariffi käynnistyy. Rumpali Larry Mullen, Jr. manaa kattiloistaan ensi-iskut. Musiikki kaikuu hetken aikaa kaukaa, kuin jostain vuorten takaa, kunnes Bono esittelee kappaleen sanoin ”I will follow”, ja Adam Claytonin basso tuo sen iholle.

”I was on the outside when you said
You said you needed me
I was looking at myself
I was blind, I could not see”

Kappaletta on vaikea lukea kontekstistaan irroitettuna. Se on väistämättä alkusoitto musiikkiurille, jotka hakevat vertaisiaan populaarimusiikin historiasta. Eikä yhtään hassumpi sellainen.

Musiikki muistuttaa monella tapaa Irlanninmeren toisella puolella negistelleiden post-punk-pioneerien kalseaa estetiikkaa. Tuo estetiikka on tosin jo ensilevyllä suodattunut stadion-kelvon siivilän lävitse. Poissa ovat sekä iancurtismainen nihilismi että kylmää tehdaskaupunkia heijastelleet kolkot soundit. U2:n musiikissa on tasoja ja nyansseja.

Lyyrisesti Bono ei ehkä vielä ole terävimmillään, mutta toisaalta yksinkertaiset tekstit väistävät kuin vahingossa sen ylipursuavan patetian, johon muusikko sittemmin sortui. Boy on löyhästi määriteltynä konseptilevy, olennaisina teemoina lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ja aikuiseksi kasvaminen – ja olivathan bändin tyypitkin vuonna levyn julkaisuhetkellä hädin tuskin parikymppisiä pojankloppeja.

”A boy tries hard to be a man
His mother takes him by his hand
If he stops to think he starts to cry
Oh why”

Teksteistä paistaa läpi Bonon äidin kuolema, jota solisti purkaa myös avausraidalla. Äiti menehtyi pojan ollessa 14-vuotias. Harvaan sijoitellut säkeet soljuvat äänimaisemassa, josta voi aistia kylmän merituulen tuiverruksen. Maisema on synkkä ja karu, mutta ei lohduton. Tätä oli U2 parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hulppea 360-kiertue rantautui Olympiastadionille vuosi sitten. Keikan alkuminuutit kertaava klippi osoittaa, että pari asiaa on vuosien saatossa muuttunut.

Video ei ole enää saatavilla

”Gimme Honda, gimme Sony
So cheap and real phony
Hong Kong dollars and Indian cents
English pounds and Eskimo pence”

Joe Strummer goes hiphop.

Magnificent Seven on tyylillisen sekametelisoppa-levyn Sandinistan kenties mielenkiintoisin osuma: rockyhtye esittää rap-laulun täynnä sosiaalista kommenttia ja tajunnanvirtaa.

Ensimmäinen englantilaisen rock-yhtyeen julkaisema rap-levytys? Jos, niin hyvin alkoi.

Soitto pysyy kasassa kuin ihmeen kaupalla. Siinä on samaa huteraa imua kuin The Rolling Stonesin 1970-luvun tanssimusa-levytyksissä. Sovitus on mielikuvituksellisen koukuttava taukoineen, riffeineen ja perkussiivisine kilinöineen.

Joe Strummerin rap on luontevaa ja esitys kaiken kaikkiaan spontaani. Strummerin kommentti laulun kestosta (”Fucking long, innit?”) antaa mukavan loppusilauksen.

Tekstin tematiikka on vain ajankohtaistunut viime vuosikymmenien maailmanlaajuisten taantumien, työelämän tiukentuneiden vaatimusten ja globalisaation puristuksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Clash esittää kappaleen Tom Snyderin tv-ohjelmassa vuonna 1981. Yhtye hölkkää kappaleen riuskaan tahtiin. Singleversion rumpujen ja basson groove väistyy suoremman rock-esityksen tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

Arthur Russell – epätodennäköinen diskokuningas.

”Is it all over my face
You caught me love dancing
Is it all over my face
I’m in love dancing”

Is It All Over My Face on keskimmäinen avantgarde-eksentrikko Arthur Russellin kolmesta keskeisestä disco-singlestä. Niistä ensimmäinen, David Byrnen funk-riffittelyn koristama Kiss Me Again (1978), julkaistiin nimellä Dinosaur ja viimeinen, Lola Blankin villin laulusuorituksen kruunaama Go Bang! (1982) nimellä Dinosaur L.

Dinosaurusten puristuksiin jäi lyhytaikainen Loose Joints -projekti, jonka ”kokoonpanoon” kuuluivat Russellin lisäksi hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsta Steven Hall, musikaalisesti rajoittunut dj-yleissäätäjä Steve D’Aquisto, Patti LaBelleakin säestänyt rytmiryhmä The Ingram Brothers sekä epämääräinen joukko vaikutusvaltaisen The Loft -privaattiklubin hengailijoita, kuten Melvina Woods, joka vastaa kappaleen versioista tunnetuimman (”Female Vocal”) lauluosuuksista.

Loose Jointsin nimissä äänitettiin tuntikausia musiikkia (Russellin tavoitteena oli julkaista discomusiikin vastine The Beatlesin valkoiselle tuplalle) mutta julkaistiin vain kolme kappaletta: hikeä ja pykälän verran eroottisempiakin eritteitä tihkuva Is It All Over My Face (johon kiteytyy esimerkiksi Hercules & Love Affairin koko tuotanto) sekä Pop Your Funk ja Tell You Today.

Lisää Is It All Over My Facen monimutkaisesta syntyprosessista voi lukea esimerkiksi tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Edes tämä tuijotus ei nostanut Comsat Angelsia maailmanmaineeseen.

“I can’t relax ‘cause I haven’t done a thing /
And I can’t do a thing ‘cause I can‘t relax”

Kuka tahansa stressilimboon jumiutunut voi tunnistaa ajatuksen The Comsat Angelsin Independence Day -kappaleen kertosäkeen takaa.

Kappaleen kryptisehkö sanoitus on tulkittavissa myös vähemmän henkilökohtaisella tasolla, ja yhtye tuki luentaa julkaisemalla laulun singlenä Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta 1980.

Comsat Angels oli kuitenkin umpibrittiläinen yhtye, jonka kotikaupunki Sheffield poiki myös lukuisia muita punk-aikakauden jälkeisiä ryhmiä, tunnetuimpina niistä The Human League, ABC ja Cabaret Voltaire.

J.G. Ballardin novellin mukaan nimetty kvartetti jäi kuitenkin ikuiseksi kulttinimeksi, jonka perintö on – syystäkin – kaivettu esille taas 2000-luvulla Editorsin, Bloc Partyn ja Interpolin kaltaisten uusien jälkipunk-yhtyeiden yhteydessä.

Waiting for a Miracle -esikoisalbumin vuoden 2006 uusintapainoksen kansiteksteissä mainitaan, että Independence Day olisi valittu ilmestyessään NME-lehden viikon singleksi. Kappale ei kuitenkaan saavuttanut mainittavaa listasijoitusta.

Yhtye äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1983 ilmestyneelle neljännelle albumilleen Land, ja uusi versio julkaistiin sinkkunakin. Silloinkaan se ei noussut brittilistalla sijaa 71 korkeammalle.

Independence Day on joka tapauksessa liki täydellinen siivu maanista ja melodista jälkipunkia, jonka minimalistista sovitusta värittävät kitaran hienot huiluääniharmoniat ja vähäeleinen urkumatto.

31 vuotta kappaleen ilmestymisen jälkeen sitä kuunnellessa voi vain ihmetellä, miksi Comsat Angels ei koskaan noussut suurempaan suosioon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Voice of the Beehive on tavannut soittaa Independence Daytä keikoillaan, ehkä alleviivatakseen oman materiaalinsa armotonta keskinkertaisuutta:

Video ei ole enää saatavilla

Factory-pomo Tony Wilsonin kuvauksen mukaan A Certain Ratiolla oli kaikki Joy Divisionin energia – ja paremmat kuteet.

”We can love together, work together, sleep together
Shack up! shack up!
So why can’t we live together?
And shack up! Baby, shack up!”

Jos jossain yhtyeessä kiteytyy Factory-levy-yhtiön henki kaikessa laskelmoimattomassa linjattomuudessaan, niin A Certain Ratiossa. Manchesterilaisyhtye aloitti uransa kolhona ja ilottomana, mutta täysin pätevänä Joy Division -kloonina ja keksi sen jälkeen punkfunkin ennen syväsukellustaan Karibianmeren rytmikkäisiin aallokkoihin ja valtavirtasuosion olottumattomiin.

Heinäkuussa 1980 julkaistu Shack Up -single on kenties paras esimerkki ACR:n punkfunk-vaiheesta. Yhtye tarttuu funkyhtye Banbarran obskuuriin singleen vuodelta 1975 ja pumppaa sen täyteen piristeitä. A Certain Ration tulkinta on hermostunut ja hektinen, ja kappaleen kummallinen väliosa kuulostaa bändin käsittelyssä entistäkin dementoituneemmaalta.

Shack Up -singlestä tekee musiikillisfilatelistisesti merkittävän, että se on Factoryn Recordsin belgialaisen alamerkin Factory Beneluxin ensimmäinen julkaisu. Rapakon takana kappaleesta tuli jopa pienoinen hitti; se nousi Billboardin R&B-listan top 50:een.

Kotimaassaan Iso-Britanniassa A Certain Ratio ei milloinkaan kunnolla breikannut. Listoille nousivat vain yhtyeen kolmas albumi Sextet (1982) ja Bernard Sumnerin vahvistama single Won’t Stop Loving You (1990) – eivätkä nekään yltäneet viidenkymmenen kärkeen. Yhtyeen merkittävyyttä kuvaa kuitenkin hyvin, miten ahkerasti sen musiikkia on julkaistu uudelleen, 1990-luvulla Creationin ja 2000-luvulla niin Soul Jazzin kuin LTM:nkin toimesta.

A Certain Ratio ei muuten ole kadonnut mihinkään. Yhtye keikkailee yhä silloin tällöin, ja edellinen – varsin mukiinmenevä – albumi Mind Made Up julkaistiin vuonna 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Banbarran alkuperäisversio vuodelta 1975.

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun alussa Edwyn Collins (edessä) tottui poseeraamaan kylillä kaikkein kauneimpien tyttöjen ympäröiminä, nyt hän ei ollut yhtä onnekas.

1970- ja 1980-luvun taitteen Skotlannin ääniympäristö koostui lähinnä atonaalisista punkyhtyeistä. Tuolloin musiikkifani Alan Horne hyppäsi lempiyhtyeidensä Orange Juicen, Josef K:n, Aztec Cameran ja The Go-Betweensin julkaisijaksi ja istutti tanssikenkiä kiillottavan indiepopin juuret Glasgow’n tylyyn konkretiaan. Horne perusti ”the sound of young Scotlandia” kannattelevan Postcard Recordsin, jonka singlejen kansissa komeili (lähitulevaisuudessa väijyvää twee-estetiikkaa enteilevästi) rumpua hakkaava sarjakuvakissa.

Orange Juicen Falling and Laughing oli ensimmäinen julkaisu Postcardin vuoden mittaisella elinkaarella. Yhtyeen poikamaisista jäsenistä oli kovistelu ja machoileva rocktähteys kaukana. Silti Edwyn Collinsin joukkio poseerasi kylillä kauneimpien tyttöjen ympäröiminä ja yleisö seurasi heidän hauskanpitoaan kateudensekaisella ihailulla. Belle and Sebastianin Stuart Murdoch tunnelmoi muisteloissaan, että Orange Juice oli ainoa hauska asia koko kaupungissa ja bändin nimikirjoitusten saaminen levynkanteen yksi hänen popnörttinuoruutensa myyttisimmistä hetkistä.

Falling and Laughingin kiihdyttelevä diskokomppi kompastelee aikaansa edellä solmittuihin kengännauhoihinsa ja muistuttaa Gang of Fourin, Televisionin ja Buzzcocksin kaltaisista nokkelista postpunk-bändeistä. Kappaleen ensimmäisessä singleversiossa kielisoitinten vire horjahtelee, mutta Orange Juicen innokkuus kuulostaa raikkaalta kuin lasi halpaa vissyä gintonic-bileitä seuraavana aamupäivänä.

Edwynin hengästyneet vokaalit notkahtelevat koukkivan bassoraidan yllä kiihkeässä upbeat-etukenossa ikään kuin bändin jäsenet olisivat viettäneet levytyssessionsakin kaatuillen ja kikatellen. Tunnelma ei möyri muiden jälkipunkkareiden ahdistuneissa mielenmaisemissa vaan holtittomassa sentimentaalisuudessa Jonathan Richmanin tapaan.

”You say that there’s a thousand like you
Maybe that’s true
I fell for you and nobody else
So I’m standing here so lonesome
What can I do
But learn to laugh at myself”

Sanoituksissa kieriskellään yksipuolisissa tunteissa samaan aikaan ironisesti ja keskenkasvuisesti pelkäämättä naiiviksi leimautumista tai kolhujen keräämistä. Edwyn Collins käsittelee klassista ever-fallen-in-love-with-someone-you-shouldnt-have-tematiikkaa, mutta kiertää patetian ja katkeroitumisen erämaat kaukaa. Sydänmurskan prosessointi on kappaleessa jo uhmakkaan itsevarmassa vaiheeseessa, jossa selviytymiskeinoihin uskalletaan tarttua. Toipumismetodit saattavat tosin kuljettaa vilpittömästi tuntevan popparin pää edellä asfalttiin. What can you do.

Video ei ole enää saatavilla