Vuoden 1979 Top 30

1. The Buggles: Video Killed the Radio Star
2. Michael Jackson: Don’t Stop ’til You Get Enough
3. Prince: I Wanna Be Your Lover
4. Joy Division: Transmission
5. The Slits: I Heard It Through the Grapevine
6. Bauhaus: Bela Lugosi’s Dead
7. The Clash: London Calling
8. The Cure: Boys Don’t Cry
9. Gary Numan: Cars
10. Dead Kennedys: California Über Alles (ei Spotifyssä)
11. Pretenders: Brass in Pocket
12. Suicide: Dream Baby Dream
13. Randy Crawford: Street Life
14. Boomtown Rats: I Don’t Like Mondays
15. KISS: I Was Made for Lovin’ You
16. Iggy Pop: I’m Bored
17. Electric Light Orchestra: Shine a Little Love
18. Patti Smith: Frederick
19. Blondie: Atomic
20. Patrick Hernandez: Born to Be Alive
21. XTC: Making Plans for Nigel
22. Knack: My Sharona
23. Japan: Quiet Life
24. Pink Floyd: Another Brick in the Wall, pt. 2 (ei Spotifyssä)
25. Elton John: Are You Ready for Love?
26. Funkadelic: (Not Just) Knee Deep
27. AC/DC: Highway to Hell (ei Spotifyssä)
28. Sugarhill Gang: Rapper’s Delight
29. Dan Hartman: Relight My Fire
30. Marianne Faithfull: Broken English

Linkki soittolistaan.

Trevor Horn – ja isoäitinsä silmälasit.

Pidän lähtökohtaisesti lauluista, joiden olemusta en täysin ymmärrä. Ne ovat kuin älyllisiä haasteita, jotka muistuttavat samalla musiikin ja leikin ikiaikaisesta liitosta.

Varsinaista suhdetta näihin lauluihin on kuitenkin vaikea muodostaa. Niissä on jotakin turhan häilyvää, jotta ne voisi valjastaa omien tunteiden kuviksi. Samalla ne pakottavat älyllistämään itsensä, vaikka viehättävät eniten välittöminä, analyysista vapaina assosiaatiovirtoina. Mitä vaikeammaksi suhteen muodostaminen käy, sitä tiiviimmäksi kiertyy laulun ydintä etsivän analyysin kierre. Ja mitä ankarampaa on analyysi, sitä kauemmaksi ajatusten taakse ydin hautautuu.

Lopulta on nostettava kädet pystyyn ja annettava laulun olla. Se osaa kyllä itse kertoa, tahtooko tulla luokse vai karata lopullisesti pois.

Video Killed The Radio Star on ollut jo pitkään lähtökuopissa. Olen koettanut ymmärtää kappaletta, mutta en ole onnistunut siinä. Kaikki tulkinnat tuntuvat liian ilmeisiltä tai naurettavuuteen asti liioitelluilta. Kappaleen ympärillä on monta panssaria. Niistä läpäisemättömin on ironinen huumori, josta puolet on yhtyeen rakentamaa ja puolet tulkintani lisäämää. Huumorin päällä on myyttisyyden ja salaperäisyyden kuori, joka sekin vain voimistuu jokaisesta murtoyrityksestä.

En vieläkään tiedä, onko panssareiden sisällä mitään. Onko siellä täydellisen pop-laulun sydän vai teräväkielinen narri, joka parodioi täydellistä pop-laulua? Kuorta vai sisältöä, muna vai kana, ollako vai eikö olla. Ydinkysymykset jahtaavat toisiaan taivaisiin asti ulottuvalla spiraaliradalla.

En edes tiedä, missä määrin pidän laulusta.

On siis turvallisempaa tukeutua tosiasioihin:

1) Video Killed The Radio Star on The Bugglesin suurin hitti, oikeastaan ainoa.

2) Se on houkutellut kimppuunsa lukuisia yhtyeitä Radioheadista, Bitch Alertista, Pixiesistä ja The Presidents of the United States of Americasta lähtien, mutta cover-yritykset ovat kilpistyneet samaan panssariin kuin analyysitkin.

3) Laulun on säveltänyt suurimmilta osin Bugglesin taustavaikuttaja Bruce Woolley, mutta se personoituu sanoittajaansa Trevor Horniin.

4) Video Killed the Radio Star oli ensimmäinen MTV:n näyttämä kappale, kun kanava aloitti toimintansa vuonna 1981.

5) Vaikka laulu muistetaan mainita aina Hornista puhuttaessa, pidetään miehen suurempina meriitteinä Bugglesin jälkeisiä tuotantoprojekteja.

Kun tosiasioista siirrytään tulkintaan, muuttuu maa jalkojen alla oitis hetteisemmäksi. Tahtoisin uskoa, että laulu on pohjimmiltaan juuri niin pinnallinen kuin miltä se kuulostaa. Sen sanat ovat näppäräksi heittelyksi riimittyvää sanahelinää, mutta samalla lähes jokainen rivi on siteeraamisen arvoinen. Löyhäksi taustatarinaksi muodostuu musiikin jakeluteknologian vaikutus tähteyden sisältöön ja luonteeseen.

On mahdotonta sanoa, ottaako kappale kantaa vai toteaako se.

Ehkä kyse on vain havainnosta:

“They took the credit for your second symphony /
Rewritten by machine and new technology /
And now I understand the problems you can see”

Tai ehkä havainnolla on arvotaustansa:

”In my mind and in my car /
We can’t rewind we’ve gone to far /
Pictures came and broke your heart /
Put the blame on VTR”

Joka tapauksessa kappaleessa on tarkkanäköisyyttä ja profetiallisuutta. Siinä missä radio synnytti varhaiset pop-tähdet – jollaisiksi kelpasivat jopa radiokanavien DJ:t – muutti 1980-luku musiikin aiempaa visuaalisemmaksi. Äänen sijasta ihmiset valitsivat kuvan ja liikkeen. Kuva toi tähdet lähemmäs, vaikka loitonsi heidät samalla yhä kauemmas.

Ironista kyllä, kun aikaa kului tarpeeksi, musiikki kuvan takana muuttui lähes tarpeettomaksi. Lopulta se katosi. Tämän päivän MTV houkuttelee peukaloimaan kertosäettä muotoon ”reality-tv killed the video star”. Tähteys on trivialisoitunut samalla kun yhä useammalla on ollut mahdollisuus tulla esille. Samalla musiikkivideoista on tullut samanlaista kertakäyttöviihdettä kuin radioiskelmistä joskus kauan sitten. Televisiota ei enää kokoonnuta katsomaan, se väreilee taustalla.

Mutta näin pitkälle Horn ei voinut nähdä, eihän? Eikö hän loppujen lopuksi pyrkinyt vain kirjoittamaan laulun, joka piruilee aikalaisilleen samalla kun realisoituu tekijälleen rahakkaana hittinä? Osuiko laulu maaliinsa vain sattumalta vai tiesikö Horn tulevansa siteeratuksi vielä vuosien kuluttua?

Laulun ydinhavainto on viiltävä ja kiistaton. Musiikki itsessään ei synnytä tähtiä, tähdet syntyvät niissä kanavissa, joiden kautta musiikkia kulutetaan. Tämä altistaa niin musiikin, sen kulutuksen kuin tähteydenkin jatkuvalle muutokselle. Ja muutos talloo aina jonkun jalkoihinsa.

Tämän prosessin keskellä sitä havainnoiva kappale pursuaa paradokseja. Se teki esittäjästään videotähden, jolta puuttui kaikki tähteyteen perinteisesti liitetty ulkoinen karisma. Se tuntuu kritisoivan muutosta, mutta elää samalla kritisoimansa muutoksen ansiosta. Se katsoo taaksepäin ennustaessaan tulevaa. Se peittää huumorinsa älylliseen sanomaan ja älyllisen sanomansa huumoriin.

Ja laulusta tehty video on samanaikaisesti yksi alansa hienoimmista ja typerimmistä.

Siksi laulun ydintä ei voi tavoittaa. Ja siksi se säilyy muutoksen keskellä.

”Oh-a-a-aah-oh!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kun television ja lehdistön julkisuuteen nostama kauneustähti Armi Aavikko sai kappaleen tulkittavakseen VeePee Lehdon käännöksenä, on vaikea sanoa kuka lopulta tappoi ja kenet. Vaikka Hornin ironiantaju korvautui versiossa jollakin paljon tahattomammalla, piirtyi esitys vahvaksi ajankuvaksi suomalaisen käännösiskelmän ikonostaasiin. ”Äyä-äyä!”

”You know, I was, I was wonderin’
if you could keep on because the force
its got a lot of power
you make me feel like
you make me feel like…
whoo!”

Miihkali, erikoismies ja nero.

Michael Jackson sanoi äidilleen, että kappale Don’t Stop Til You Get Enough ei käsittele seksiä, vaan ihan mitä tahansa kuulija sen haluaa tarkoittavan. Rehellisyyden nimissä, en itse ainakaan osaa tulkita kappaleen hölynpölyistä tekstiä muutoin kuin silkkana seksin kuvauksena. Kieli tiukasti poskessa voi toki ajatella, että kappale kertoo henkilöstä, joka harrastaa seksiä jediritarin kanssa, sillä kappaleessa mainitaan Voima useampaan otteeseen.

Tarkoitti Jackson kappaleellaan mitä tahansa, voi sanoa, että Jacksonin tavaramerkkifalsetillaan laulamat iskulauseet kiimaisuudessaan alleviivaavat tätä ilmeisintä tulkintaa. Jacksonin laulusuorituksen tenho syntyy sen kahtalaisuudesta. Toisaalta korkealta laulamista voisi haukkua tyttömäiseksi ininäksi, mutta Jacksonin ulosanti kuitenkin on hyvinkin viriiliä.

Quincy Jonesin hiottu tuotanto vie kappaleen vie kappaleen vielä korkeammalle. Myös soiton osalta kappaleen viehätys on vastakkaisten elementtien kohtaamisessa. Jouset soivat juhlavina ja suureellisina bändin ja torvisektion ollessa huomattavasti leikkisämpi. Hulinoiden huippukohta saavutetaan hiukan jo ennen kolmannen minuutin alkua.

Lyhyt, ytimekäs ja kuin puskista tuleva kosketinsoolo vangitsee huomion niin vahvasti, että voisi ajatella ensimmäisen puoliskon olleen vain paineen kasvatusta tulevaa varten. Mantramaiset kertosäkeistöt ovat kuin ylistyslauluja sormien liukkaille liikkeille koskettimistolla. Nykypopin kontekstiin asetettuna härskin kuuloinen soolonluritus ei ole mikään suvantokohta, vaan huippu, joka kohottaa kappaleen jo ennestään korkeaa tunnelmaa uusiin sfääreihin.

Kun tämä kiihkeä kuusiminuuttinen lopulta saavuttaa vähitellen hiipuen päätepisteensä, tuntuu vähän samalta kuin hyvän seksin jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Prince haluaa olla rakastajasi. Hän haluaa olla veljesi, siskosi ja äitisi, ainoasi.

1980-luku alkoi viimeistään vuonna 1979. I Wanna Be Your Lover oli ensimmäinen single Princen toiselta levyltä. Se oli miehen ensimmäinen listoilla ja radiossa menestynyt single eli pitkälle 1990-luvulle jatkuneen, täydellisyyttä hipovan voittokulun lähtölaukaus.

Biisinä I Wanna Be Your Lover on äärimmäisen toimivaa funkia ja jo sellaisenaan kova tanssilattia-burneri. Sen lisäksi ajassa 2:30 alkava ja loppuun asti jatkuva instruosio on ensimmäisen 40 sekunnin ajan aivan täydellistä luupattavaa – eli erikoispitkien edittien tekeminen biisistä diskokäyttöön on ollut helppoa, hyödyllistä ja hauskaa. Biisi löytyykin Paradise Garagen soittolista-arkistoista ja tuorein edit taitaa olla vuodelta 2010, Dimitri from Parisin:

Soundiltaan I Wanna Be Your Lover seisoo tukevasti aikansa mustan discofunkin puolella. Princen nerokas tapa yhdistellä funkia pop- ja rocksoundeihin sekä –melodioihin alkoi toden teolla nostaa päätään vasta seuraavalla levyllä, Dirty Mindilla. Michael Jacksonin Don’t Stop ’Til You Get Enough suht puhtaine discogrooveineen on hyvä verrokki. Paitsi, että Prince ei ole lähellekään niin kova levy kuin Off the Wall. Ja Princen Thriller-hetki koitti vasta kolme levyä myöhemmin Purple Rainilla.

”I wanna be your brother /
I wanna be your mother and your sister, too /
There ain’t no other /
That can do the things that I’ll do to you”

I Wanna Be Your Lover on viettely, mutta ei macho sellainen. Prince haluaa olla rakastajasi. Hän haluaa olla veljesi, siskosi ja äitisi, ainoasi. Herkkänä miehenä hän ei halua painostaa, mutta… Tässä on haussa samanlainen syvällinen yhteys kuin myöhemmin loistavalla If I Was Your Girlfriendillä.

I Wanna Be You Lover oli ensimmäinen kuolematon Prince-klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Joy Division intensiivistelee.

Joy Divisionin monissa hiteissä on jotain perverssiä. Ian Curtisin pohjattoman lohduttomien sanoitusten sekä kolkon baritonin taustalle rumpali Stephen Morris ja basisti Peter Hook loivat petollisen tarttuvia komppeja, jotka kitaristi Bernard Sumner viimeisteli junnaavilla kitarariffeillään. Tarttuvuuden petollisuus piilee äänimaailmojen monotonisuudessa, suoranaisessa mekaanisuudessa.

Transmission on erinomainen esimerkki tästä kierosta liitosta. Tämä nykyiseenkin indiemusiikkiin suuresti vaikuttanut kappale perustuu Peter Hookin bassoriffille, jossa on keskeisiä säveliä kokonaiset kaksi. Stephen Morrissin rumpukomppikin pysyy melko lailla muuttumattomana koko kolme ja puoliminuuttisen.

Suuri kiitos tämän pelkistetyn minimalismin jalostamisesta klassikoksi kuuluu tuottaja Martin Hannettille. Hän oli mitä suurimmin Joy Divisionin ominaissoundin takana.

Hookin pohjalla kumisevan basson päälle rakentuu Morrisin loputtomiin jatkuva konemainen, tyhjästi kaikuva säksätys. Sumnerin kitara lipuu etäisesti esiin, ja viimein kaiken ylle ilmestyy Ian Curtisin selkeä ja syvä, auktoriteettia huokuva mutta myös jotenkin vääristynyt (Curtisin puheääni poikkesi paljonkin hänen lauluäänestään), maaninen tulkinta. Kaiken viimeistelee salakavala syntikkatausta.

Tämä kaikki tapahtuu vain ensimmäisen puolen minuutin sisällä. Tämä kertonee Hannettin ja bändin poikkeuksellisesta näkemyksestä, olettaen että jokin ”tavallisempi” punkbändi olisi typistänyt saman minimalismin paljon kompaktimpiin pakettiin.

Transmission ottaa oman aikansa, kasvaen hiljalleen kohti maanista kliimaksiaan, jossa Curtisin aluksi pidättyväinen laulukin yltyy huudoksi. Kertosäkeessä laulu vielä tuplataan, mikä tuo biisiin oman erikoisuutensa.

Transmission on yksi Curtisin siteeratuimpia tekstejä. Biisistä ottaa nimensä muun muassa Deborah Curtisin kirja Touching from a Distance:

“Staying in the same place /
just staying out the time /
touching from a distance /
further all the time”

Sanoilla on näin ollen ehdottoman henkilökohtainenkin ulottuvuutensa. Olihan Curtisin pariskunnan hiljainen etääntyminen toistuva teema Ianin sanoituksissa. Toisaalta sanat huokuvat myös yksilöllisen Curtisin katkeruutta tasapäistävää valtavirtaa kohtaan, jonka symbolina tässä yhteydessä on – mikäpä muukaan kuin radio, live transmission.

Curtisin mielestä valtavirta luo vain pysähtyneisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Elämä junnaa mekaanisesti paikallaan, samalla kun todellisuus lipuu kauemmas ja kykymme tarttua siihen katoaa.

“No language, just sound, that’s all we need know /
to synchronise love to the beat of the show /
and we could dance”

Curtisin visiossa on jotain orwelliaanista, kun radion kielikin degeneroituu ”pelkäksi ääneksi”. Jopa rakkaudesta on riistetty ainutlaatuisuus; sekin on valjastettu valtakoneistojen välineeksi.

Siksi onkin kaikkein kierointa, että Transmission on yksi Joy Divisionin tarttuvimpia ja tanssittavimpia biisejä.

”Dance, dance, dance, dance, dance to the radio”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Transmissionia ovat versioineet lukuisat bändit Hot Chipistä Low’hun, vaihtelevin tuloksin. Jonkinlaisen nerouden puolelle lipsahtaa ainakin seuraava steel pan -orkesterin versio:

Video ei ole enää saatavilla

The Slits poseerasi Cut-esikoisalbuminsa kansissa verrattain rohkeissa rihmankiertämissä.

Jotkut kappaleet kestävät mitä tahansa. Malliesimerkki tästä on Norman Whitfieldin ja Barrett Strongin vuonna 1966 kirjoittama I Heard It Through the Grapevine.

Vaikka motownin oodi vainoharhaisuudelle löysi definitiivisen versionsa jo toisena levytetyllä (mutta vasta kolmantena julkaistulla) Marvin Gayen luennalla, ei se estänyt uusia kiinnostavia versioita syntymästä yksi toisensa jälkeen. Niiden äärimmäistä päätä edustaa The Slitsin versio vuodelta 1979.

Kappaleen wnsimmäiset pari sekuntia kuulostavat kuoron hymistessä vielä turvallisilta. Jo kohta kömpelö rumpufilli raivaa tilaa laiskasti riffittelevälle reggaekitaralle ja möyrivälle bassolle. Sen jälkeen Ari Up avaa, ja vain vähän on enää ennallaan.

Tulkinnan voimaa korostaa, ettei The Slitsin tarvitse muuttaa kappaleen sanoja muuttaakseen niiden merkityksen. Siinä missä aiemmat tulkitsijat puhuivat pelosta ja epätoivosta, The Slitsin asenteena on puhdas pilkka:

”Bet you wonder how I knew /
about your plans to make me blue”

I bet you wonder, todellakin.

Yhtye ei edes vaivaudu vaihtamaan tarinan sukupuolia, vaan laulaa hällä väliä -asenteella other guysta. Soitto etenee samalla suurpiirteisyydellä. Rumpufillit menevät vähän sinnepäin ja kitara junnaa paikoillaan koko kappaleen.

Lopussa laulajan monologi muuttuu dialogiksi, kun sammaltava miesääni mutisee muutaman tunnistamattomaksi jäävän sanan.

On vahva osoitus I Heard It Though the Grapevinen voimasta, kuinka hyvin kappale kestää The Slitsinkin käsittelyn.

Video ei ole enää saatavilla

Bauhaus silloin joskus (vasemmalta oikealle): Peter Murphy, David J, Daniel Ash ja Kevin Haskins.

Unkarilaissyntyinen kauhuelokuvanäyttelijä Bela Lugosi kuoli vuonna 1956. Northamptonilainen Bauhaus levytti 23 vuotta myöhemmin aiheesta laulun, jota pidetään maailman ensimmäisenä gothic rock -levytyksenä, joskaan punkin jälkeistä tummasävymusiikkia ei tuolloin vielä gootiksi kutsuttu.

Bauhausin debyyttisingle tai oikeastaan debyyttimaxi nauhoitettiin kuuden tunnin studiolivesessiona jo tammikuussa 1979, vaikka levy julkaistiinkin vasta elokuussa. Yli yhdeksänminuuttisessa biisissä rumpali Kevin Haskins takoo tasaista rytmiä rummuilla, joita, samoin kuin Daniel Ashin kitaraa, on kaiutettu tyylillä, mikä tekee biisistä dubahtavan. Basisti David J soittaa paikoitelleen epäpuhtaitakin nuotteja ja laulaja Peter Murphy laulaa ”undead, undead, undead…” -kohdan siinä määrin epäselvästi, että minä en ole ainoa, joka kuuli täysin päinvastaista: ”I’m dead, I’m dead, I’m dead…”

Tony Scottin elokuvassa Verenjano (1983), jossa David Bowie esittää vampyyria, Bauhaus esiintyy lyhyesti yökerhon bändinä soittamassa Bela Lugosi’s Deadia. Toinen kauhuelokuvaulottuvuus sinkussa on sen kansi, joka on napattu Robert Wienen saksalaisesta mykkäelokuvasta Tohtori Caligarin kabinetti (1920).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tamperelainen gothic rock -yhtye Two Witches levytti oman tribuuttinsa sekä Bauhausille että vampyyrielokuville. Bela Lugosiakin ehkä tunnetumpi Dracula-näyttelijä Christopher Lee näytteli Hammer-yhtiöiden tuotannoissa useita kertoja vampyyrikreiviä 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Two Witches levytti ensimmäisen versionsa biisistään Like Christopher Lee vuonna 1989 ja myöhemmin toisen version vuonna 1993 debyyttialbuminsa saksalaispainokselle.

Video ei ole enää saatavilla

The Clashin London Calling käynnistää kaikkien aikojen punktuplalevyn.

Jo intro lupaa, että luvassa on jotain erityistä. Ensin hyökkäävät yhteen tahtiin hakkaavat rummut ja kitara. Neljän tahdin päästä ilmestyy basso, joka alkaa kuljettaa melodiaa. Vielä kaksi tahtia ja lyhyt rumpukiihdytys ennen kuin Joe Strummer lunastaa odotukset huutamalla kutsunsa koko maailmalle:

”London calling to the far away towns /
Now that war is declared – and battle come down /
London calling to the underworld /
Come out of a closet boys and girls”

Joulukuussa 1979 kajahtaneen viestin voima ei jätä sijaa epäilyksille, mutta onko kyseessä kutsu vallankumoukseen vai hätähuuto kaupungista, jonka valtiattareksi Margaret Thatcher oli noussut vain yhdeksän kuukautta aiemmin?

Loppua kohti joka tapauksessa selvästi mennään: sanoituksessa vilahtavat niin ydinonnettomuus, kato, jääkausi, auringon lähestyminen ja moottorien toimintahäiriöt.
Pelastusta ei ole tulossa ainakaan punkliikkeen johtohahmoilta:

”London calling, now don’t look at us /
All that phoney beatlemania has bitten the dust”

Ja kuinka he voisivatkaan ketään pelastaa, kun ovat itse myrskyn silmässä:

”London is drowning and I – I live by the river!”

Tappajazombeja, pahennusta herättänyttä huumeviittausta ja lyhyttä kitarasooloa myöhemmin Strummer alkaa kuitenkin vetää mattoa julistuksensa alta

”London calling, teah I was there too /
and you know what they said /
Well, some of it was true”

Monien muiden The Clashin kappaleiden tapaan London Calling ei oikeastaan lopu vaan hajoaa, kuin levy jäisi jumiin. Onneksi jumi jää lyhytaikaiseksi ja kappaleen käynnistämä London Calling -albumi jatkuu Brand New Cadillacin myötä vielä tunnin verran.

Niin voimakas oli kaikkien aikojen punktuplan merkitys, että Rolling Stone julisti joulukuussa 1979 julkaistun levyn vuosikymmentä myöhemmin 1980-luvun parhaaksi pitkäsoitoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

London Callingin viimeinen, kesken jäävä lause kuuluu kokonaisuudessaan ”I never felt so much a-like singin’ the blues”. Se on moneen kertaan levytetyn Singing the Blues – standardin avauslause. Alla Guy Mitchellin versio kappaleesta vuodelta 1956, taustalla Ray Conniff orkestereineen.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme mielikuvituspoikaa, Michael, Lol ja Robert.

Yhtyeen kakkossinkulla ei ollut näistä mitään. Lyhythiuksinen Robert Smith komppasi kitarallaan kaksi ja puoli -minuuttisen uuden aallon poplaulun, jossa ei ollut lainkaan syntikoita. Sanoitus oli nuoren miehen vuodatus päättyneestä suhteesta. Hankaluuksista huolimatta Robert Smith muisti moneen kertaa vakuuttaa, että pojat eivät itke.

Boys Don’t Cry -single ilmestyi kesäkuussa 1979 ja vain kuukautta aiemmin oli julkaistu The Curen debyytti-LP Three Imaginary Boys, jolta ei löytynyt Boys Don’t Cryta eikä Killing an Arab -debyyttisingleäkään. Vajaa vuosi myöhemmin albumista ilmestyi amerikkalaisille markkinoille suunnattu versio, nimeltään Boys Don’t Cry, ja sillä oli luonnollisesti mukana samanniminen singlebiisikin.

Vuonna 1986 ilmestyneen Staring at the Sea -singlekokoelman markkinointia varten Boys Don’t Cry ilmestyi uudelleen sinkkuna ja biisi oli päivitetty uusilla vokaaliosuuksilla. Videota varten The Cure astui kameran eteen debyytti-LP:n kokoonpanossa; Robert Smithin lisäksi valaistun verhon takana soittavat vuonna 1979 yhtyeestä eronnut basisti Michael Dempsey sekä kosketinsoittajaksi siirtynyt Lol Tolhurst, joka teki paluun rumpupallille.

Vuonna 1999 Boys Don’t Cry lainasi nimensä Oscar-palkitulle elokuvalle, joka käsitteli paljon hurjempia juttuja kuin suhteen päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numanin mukaan hänen silmänsä olivat "kaksi kusireikää lumessa".

”Here in my car / I feel safest of all /
I can lock all my doors / It’s the only way to live /
In cars”

Vain kaikista sokein fani voi kiistää, että Gary Numan vaikuttaa aikamoiselta hyypiöltä. Kaupallisena kultakautenaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hän ainoana poptähtenä kannatti julkisesti Margaret Thatcheria, keräili lentokoneita ja lauloi kitisten kuin vielä pikkuautojen kanssa leikkivän Billy Corganin kummisetä.

Numanin imago oli tietoisen kylmä, tunteeton ja sulkautunut, ja hänen faninsa, ”numanoidit”, musiikkimaailman pilkatuimpia hylkiöitä. Kummankaan imagolle ei tehnyt hyvää se, että Numan meni myöhemmin naimisiin oman faniklubinsa jäsenen kanssa.

Sittemmin on selvinnyt, että Numanilla oli pätevät syynsä esiintyä myrtyneenä avaruusolentona. Vuosituhannen lopulla hänen todettiin potevan lievää Aspergerin syndroomaa, mikä selittää paitsi Numanin teinivuosien hillittömät raivokohtaukset, myös hänen aikuisvuosien systemaattisen epäsosiaalisen käytöksensä.

Meikkiä hän ei käyttänyt koreillakseen vaan peittääkseen aknearvet ja silmänsä, joita hän on kutsunut ”pelkiksi kusirei’iksi lumessa”.

Listaykköseksi noussut Cars on Gary Anthony James Webbin hyypiöyden ehein ja koskettavin ilmentymä. Läpimurtohitti Are ”Friends” Electric? kertoi roboteista Replicas-albumin scifi-henkisessä viitekehyksessä, mutta Cars on osoittautunut Numanin kahdesta suuresta hitistä ikivihreämmäksi juuri siksi, koska se tuo tulevaisuuden nykypäivän arkeen.

Cars on lohdullinen laulu siitä, kuinka neljälle pyörälle nostettu peltikoppi tarjoaa omistajalleen turvapaikan ja suo tälle haavoittumattomuuden tunteen. Kun ovet lukitsee, kukaan ei pääse sisään.

Ollessamme autoissa me kaikki podemme Aspergerin syndroomaa: katsokaa vain, kuinka hintelä Mersun omistaja pui nyrkkiä hänet täpärästi Saabillaan ohittaneelle lihaskimpulle; huomatkaa kuinka parkkipaikalla huoliteltu valkokuvamalli tonkii hammastikulla lihapalaa hampaidensa välistä aivan kuin kukaan ei näkisi häntä.

Autoissamme me tunnemme olevamme voittamattomia, näkymättömiä, turvassa.

JG Ballard ei pitänyt sattumana sitä, että auton tuulilasi oli muodoltaan identtinen elokuvateatterin valkokankaan kanssa, sillä molemmat opettivat meitä suhtautumaan elämään katsojina. Ballardin henki leijuu vahvana Numanin koko varhaistuotannossa, mutta ehkä kaikista voimakkaimmin se on informoinut Carsin lakonista ja antisentimentaalista yleissävyä.

Numanille ominaiseen tapaan Cars ei sisällä kertosäettä, se ei tarjoa kuulijalle emotionaalista kliimaksia, sen haikumainen teksti ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.

Aivan kuten auto käärii lihallisen ja tuntevan matkustajansa kromiin ja teräkseen, Cars kietoo vieraantuneisuuden hopeanhohtoisiin syntikkasoundeihin. Se on Kraftwerkin Autobahnin sosiopaattinen pikkuserkku ja kappale, jota ei kannata laittaa nettideittipalstan lempikappaleiden Spotify-linkkiin.

Vuosien varrella Carsin avulla on mainostettu muun muassa luottokortteja, useita automerkkejä, vakuutusyhtiöitä, amerikkalaista jalkapalloa ja ympäristönsuojelua. Jälleen kerran mainostajat ovat joko ihan pihalla tai monta askelta meitä edellä.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kyseessä on debyyttisingle, ovat kaikki bändin soundin tavaramerkit läsnä: kiimaisen huojuva soitanta, ammeessa äänitetyltä kuulostavat kitarat ja rutikuivina rämisevät rummut. Tömisevän rumpuintron jälkeen kappale käynnistyy uhkaavan militantilla bassoriffillä, joka asettaa biisin tunnelman kohdalleen – tarinan mukaan bassolla nokkamies Jello Biafra California Über Allesin sävelsikin.

Ennen kaikkea tottumattoman korvaan tärähtää kuitenkin Biafran laulutyyli, joka muistuttaa enemmän kummitustarinoilla lapsia pelottelevan pahan sedän mylvähtelyä ja narinaa kuin perinteistä laulamista. Biafran soundi on ainutlaatuinen, historiallinen, mykistävä – ja taatusti painava peruste lukemattomille myöhemmille punklaulajille olla ikinä menemättä laulutunneille, sillä tällaista omaehtoista neroutta ei opita kouluissa.

Suuri osa biisin mahtavuudesta piilee sanoituksessa, joka on piikittelevyydessään ja nokkeluudessaan vähintään erinomainen. Länsirannikon terveysintoilua ja läpeensä pinnallista elämänmenoa kritisoivaan perussanomaan sotketaan natsiviittauksia, sotakuvastoa ja Orwellin totalitarismiutopiaa niin ovelasti, että terävimmät iskut menevät auringonpistoksen saaneelta keskivertosurffarilta ohi oikealta ja vasemmalta.

Kappaleen ensimmäisessä säkeistössä kertoja, kuvernööri Brown, valottaa visioitaan:

”Carter Power will soon go away /
I will be Führer one day /
I will command all of you /
Your kids will meditate in school”

Kertosäkeen nimikkomantra lainaa Saksan kansallislaulua. Toisessa säkeistössä valta alkaa todella kihahtaa kuvernöörin hattuun ja mopo keulia kunnolla:

”Zen fascists will control you /
100 % natural /
You will jog for the master race /
And always wear the happy face”

Viimeinen säkeistö on häpeilemättömän poliittisen satiirin ja sarkasmin ilotulitusta parhaimmillaan, kun “suede/denim secret police” vie epäcoolit lapset suihkukammiohin tapettaviksi ”orgaanisella myrkkykaasulla”. Säkeistön keskellä mainittu ”drawstring lamp” viittaa ihmisen nahasta tehtyihin lampunvarjostimiin, joita natsiupseerit askartelivat keskitysleireillä.

Bändin draaman taju tulee hienosti esille kolmannessa säkeistössä. Aluksi tempo putoaa radikaalisti ja tunnelma muuttuu hiipivän uhkaavaksi marssikompin säestyksellä. Kuvernöörin fantasioiden mennessä entistä sairaammiksi tempo kiihtyy kiihtymistään, kunnes kertosäe jälleen kerran pysäyttää kaahauksen seinään ja ilmaan kajahtaa sotahuudon tavoin ”California über alles!” ennen kuin helvetti repeää liitoksistaan kertosäkeen loppu-ulinoissa. Huhhuh.

Kappale äänitettiin uudestaan bändin ensimmäiselle pitkäsoitolle Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980). Alkuperäinen singleversio ilmestyi uudestaan kokoelmalla Give Me Convenience or Give Me Death (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Chrissie Hynde aikoo käyttää mielikuvitustaan.

Naisartistien seksikkyydestä kirjoittaminen on vaarallista. Siinä leimautuu helposti sovinistiksi ja ties miksi likaiseksi mieheksi.

Mutta älkää syyttäkö minua. Syyttäkää Chrissie Hynden estotonta flirttiä:

”I’m gonna use my arms /
I’m gonna use my legs /
I’m gonna use my style /
I’m gonna use my sidestep /
I’m gonna use my fingers /
I’m gonna use my, my my…”

Ja sitten, kiusaamisen jälkeen:

”…my imagination”

Kuka tätä pystyisi vastustamaan?

Kuten houkuttavimmassa teerenpelissä aina, Brass in Pocketin itsevarmuuden alta pilkottaa hienoinen haavoittuvuus:

”I’m special /
so special /
I gotta have some of your attention /
Give it to me!”

Epävarmuus leimasi myös kappaleen syntyä. Hynde olisi halunnut jättää sen julkaisematta, mutta onneksi levy-yhtiö sai hänen päänsä käännettyä. Lopputulos oli yhtyeen ainoa listaykkönen.

Brass in Pocketin video oli MTV:n alkuaikojen näytetyimpiä huolimatta sen ilmeisestä epäuskottavuudesta: kuinka Pete Frandon muka saattoi valita vaalean sutturan ihanan Chrissien sijasta?

Video ei ole enää saatavilla

“Dream baby dream /
dream baby dream /
dream baby dream /
dream baby dream, forever /
keep those dreams burnin’ baby /
keep those dreams burnin’ forever”

Mitä muuta kuuteen minuuttin ja kahteenkymmeneen sekuntiin pitäisi muka mahduttaa?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bruce Springsteen päätti vuoden 2005 Devils & Dust -kiertueensa konsertit Dream Baby Dream -coveriin, jolla Pomo säesti itseään koskettimilla.

Video ei ole enää saatavilla

Tyttö nimeltä Randy.

Street Lifen kynäillyt Crusaders-mies Joe Sample oli hiihtohississä, kun ajatus kappaleesta paukahti hänen päähänsä. Sample on kuvaillut kappaleen syntyhetkeä seuraavasti: ”…katselin yläilmoista sauvojeni välistä, kun kymmenet tuhannet (sic) ihmiset tönivät pakkasessa toisiaan, ja se vain putkahti mieleeni: street life.”

Jokainen voi muodostaa oman päätelmänsä siitä, miten Sample päätyi näinkin villiin ajatusloikkaan.

Street Lifen ja 1980-luvun You Might Need Somebodyn lisäksi menestys enimmäkseen kartteli Randy Crawfordia monen muun diskoaikakauden soulsiskon tavoin. Samaan tapaan hänen uralleen on mahtunut monelle saman periodin mustalle naisvokalistille tyypillinen peruskattaus jazzista diskoon ja r&b:stä kasaripoppiin.

Ennen kuin Quentin Tarantino päätti ottaa Street Lifen mukaan Jackie Brown -elokuvaansa, kappale olikin lähinnä rare groove -harrastajien muistissa. Elokuvan ja massiivisen suositun soundtrackin ansiosta se oli kuitenkin pian jokaisen trendikahvilan soittolistalla ja jokaisen aikaansa seuraavan opiskelijan cd-soittimessa.

Ja ihan ansiosta – niin tyylikkäästi täsmäiskevästä rytmipalasta on kyse. Street Lifen elokuvallinen tunnelma on ainutlaatuisen evokatiivinen; Crawfordin ihanan hallitut, savuisen sävykkäät vokaalit siirtävät kuulijan suoraan kuvitteellisen blaxploitation-elokuvan kaduille, jotka on päällystetty houkutuksilla ja vaaroilla. Niille kaduille jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa, mutta valitettavasti sekä Crusaders-levy, jolta biisi löytyy, että Crawfordin omat albumit ovat liian pliisuja sopiakseen tähän tarkoitukseen. No, onneksi on repeat-painike.

Video ei ole enää saatavilla

Bob Geldofin (keskellä) kuontalo ei pysynyt kurissa 1970-luvullakaan.

Irlantilaisilla rokkistaroilla on näemmä taipumus maailman pelastamiseen. Niin Bono kuin Bob Geldofkin ovat läpi uransa näyttäytyneet joko vilpittömän hyvyyden tai vakavilla asioilla ratsastavan narsismin symboleina – riippuen keneltä kysyy.

Silti Geldofin saavutukset ovat kiistattomia, ainakin mitä pompöösien jättikonserttien järjestämiseen tulee. Saihan hän Pink Floydinkin vielä 2000-luvulla lavalle klassisessa kokoonpanossaan vuoden 2005 Live 8-tapahtumassa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Live Aidissa Wembleyn lavalle kiipesi viimeisiä kertojaan muun muassa The Boomtown Rats, jonka nokkamiehenä Geldof 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hääri.

Mott the Hoople -henkisen glam rock -melodiikan ja punk-energian välillä risteillyt irlantilaisorkesteri oli rauhoittanut soundiaan kolmannelle albumilleen, The Fine Art of Surfacingille. Kevyempi ja melodisempi ilmaisu oli suuren yleisön mieleen, ja suosio poiki bändille sen suurimman hitin, I Don’t Like Mondaysin.

”The silicon chip inside her head /
gets switched to overload /
and nobody’s gonna go to school today /
she’s going to make them stay at home”

Pirteän poprallatuksen intro tuo mieleen The Whon Love, Reign O’er Men ja sen säkeistöjen melodiankuljetuksessa on jotain samaa kuin David Bowien Changesissa. Kappaleen tausta on kuitenkin karu. 29.1.1979 avasi 16-vuotias Brenda Ann Spencer tulen sandiegolaisen ala-asteen pihalla tappaen kaksi aikuista ja haavoittaen kahdeksaa koululaista ja yhtä poliisia. Hänen ainoa syynsä teolle oli, ettei hän pidä maanantaista.

“Tell me why /
I don’t like Mondays /
I want to shoot /
the whole day down”

Geldof kirjoitti biisin nopeasti, ja se esitettiinkin ensimmäistä kertaa jo kuukausi tapahtuman jälkeen. Geldofia kiinnosti nimenomaan tragedian järjetön syy. Haastatteluissa hän kielsi halunneensa käyttää välikohtausta hyväkseen. Tavallaan kappaleen voikin tulkita tietynlaiseksi kertovaksi balladiksi tapahtuneesta.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Geldof on kuin onkin yksinomaan hyötynyt I Don’t Like Mondaysista. Mutta turha menestystä on moralisoida, ovathan monet muutkin merkittävät taideteokset ja popkulttuurin ilmiöt ammentaneet tuhosta ja tragediasta.

Ja biisi on kaiken suosionsa ansainnut. Kuluneisuudestaan huolimatta se on tarttuva sävellys, jota tukee onnistunut sovitus ja hillitty mutta runsaan kuuloinen jousisektio.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

X Factorista ponnahtaneen oopperakvartetti G4:n sovitus on lähes identtinen alkuperäisen kanssa, mutta ero omaehtoisen taiteen ja kiillotetun tuotteen välillä on silti varsin suuri.

Video ei ole enää saatavilla

Tiesitkö, että Paul Stanley on valmistettu Sinun rakastamistasi silmälläpitäen?

Vuonna 1979 Kiss, tuo suurieleisen ja teatraalisen rockin mammutti, oli ahdingossa. Aika oli ajelemassa ohi maskibändin verta ja tulta syöksevästä imagosta, eikä yhtyeellä ollut enää musiikillisestikaan kovat piipussa; viimeistään Kiss-jäsenten samana päivänä julkaistut soololevyt olivat vieneet bändistä mehut.

Pelastaakseen tilanteen häpeämättömäksi markkinointipuolella kehittynyt yhtye organisaatioineen teki musiikillisesti opportunistimman loikkauksensa: Dynasty-levyn johtokappaleessa se yhtyi ajan henkeen kuin hirviö kaunottareen ottaessaan omakseen disco-soundin.

Tulokset ovat – ehkä salamaniskuilla höystettyä väliosaa ja Ace Frehleyn kitarasooloa lukuunottamatta – rockfanin korvaan edelleen selkäpiitä karmivia. Menestystä I Was Made for Loving You kuitenkin saavutti: se myi platinaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja ampui listojen kärkeen Ausrtaliassa ja Keski-Euroopassa. Ja se soi raajojen liikutteluun ja parinmuodostukseen tähtäävien viihderavintoloiden ämyreissä yhä.

2000-luvun discorock-buumin näkökannasta I Was Made for Loving You on ollut tyylillisesti uraauurtava kappale ja siten viime vuosinakin taas ajan hermolla.

Maskin takana -kirjassa kitaristi Ace Frehley ja laulaja-basisti Gene Simmons teilaavat kappaleen miltei samoin sanoin: ”Maailmanlaajuinen hitti, mutta ei se ollut Kissiä.”

Laulaja-kitaristi Paul Stanley kertoo kuunnelleensa disco-jumputusta ja tehneensä ”kaavamaisen” kappaleen rumpukoneen jyskeessä siltä istumalta, ottaen mukaan ”kaikki tanssilevyjen kliseet ja efektit”. Stanley sävelsi kappaleen sittemmin luottoapuriksi osoittautuneen Desmond Childin ja kappaleen ääliömäisen tarttuvan kertosäkeen ideoineen tuottaja Vini Poncian kanssa.

Kuriositeettina mainittakoon, että kappaleen levyversiolla rumpuja soittaa heikossa soittokuosissa tuolloin olleen Peter Crissin sijasta Anton Fig. Myöskään klassista modulaatiota möyhyävä basso ei ole Gene Simmonsin soittama. Eli ei kappaleella tosiaankaan ole ihan kauheasti tekemistä Kissin kanssa, mutta kyllä se päähän soimaan jää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

I Was Made for Lovin’ Youlla on arvonsa jo siitä tehtyjen pastissien perusteella. Jo kotoiset kasarihevarimme Lordi ja Reckless Love ovat sovittaneet itselleen passeliksi kappaleen sointukulun ja poljennon. Varsinaisia covereita kappaleesta on tehty rutosti, tunnteuimpina näistä kenties kotimaisen metallibändin Embrazen, sleaze rock -yhtye Faster Pussycatin, näyttelijä-muusikko Jack Blackin ja saksalaisen teknotähden Scooterinversiot.

Video ei ole enää saatavilla

“I’m bored /
I’m the chairman of the bored”

Kukaan, joka on jossain elämänvaiheessaan viettänyt aivan liikaa aikaa rock-klubeissa tai tienannut leipäänsä sellaisen dj:nä, ei pysty enää täydestä sydämestään rakastamaan Lust for Lifea tai The Passengeria. Niin erinomaisia kappaleita kuin ne ovatkin, tuhansien ja taas tuhansien pakkoaltistumisien jälkeen niitä on mahdotonta enää kuulla tuorein korvin.

Iggy Pop -ihottumaa voi ryhtyä parantamaan I’m Boredilla, joka on yksi artistin soolotuotannut liian vähälle huomiolle jääneistä helmistä. Jos kuvittelit olevasi kyllästynyt Iggyyn, kuuntele, kuinka ikävystyttävänä hän pitää itseään!

Vaatimattomasti menestyneellä, vaikkakin kohtalaisen arvostetulla New Values -albumilla (1979) Iggy Popin aisaparina oli Scott Thurston, The Stoogesin kosketinsoittaja vuosilta 1973–1974. I’m Boredissa Thurston loistaa kuitenkin nimenomaan kitaristina: ilman miehen purevaa riffiä kappale tuskin olisi jäänyt historiaan yhtenä Popin soolouran parhaista.

Thurston on arvostettu multi-instrumentalisti ja sessiomuusikko, joka on soittanut pitkän uransa aikana muun muassa Jackson Brownen, The Cultin ja New Orderin levyillä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on kuulunut Tom Petty & the Heartbreakersin kokoonpanoon.

Video ei ole enää saatavilla

”Remember, tonight we’re gonna run till dawn /
Remember, tonight we’re gonna say /
We’ll never stop we got a good thing goin’ on /
I know you’ve heard it all before /
But I really need you darlin’ /
every day I need you more”

Kiihkeän laukkakompin ja riehakkaiden ulvahdusten käyntiin räjäyttämä Shine a Little Love on yksi maailmanhistorian tyhjänpäiväisimmistä kappaleista. Se ei sisällä mitään muuta kuin elämäniloa – sitä tosin suorastaan typerryttävän määrän.

“Biisi on niin hilpeä ja pirteä, että olin varmasti todella hyvällä tuulella kirjoittaessani sen”, nollainformoi Jeff Lynne kappaleen syntyhistoriasta Discovery-albumin remasteroidun version kansipapereissa.

Shine a Little Love nousi Top 10 -hitiksi niin Yhdysvalloissa kuin Iso-Britanniassakin. Puolalaiset ja kanadalaiset ostivat singlen peräti listaykköseksi asti.

Video ei ole enää saatavilla

“Frederick you’re the one /
as we journey from sun to sun /
all the dreams I waited so long for /
fly tonight so long, so long”

Frederick käynnistää Waven, Patti Smithin neljännen albumin, jolla hän jätti hyvästit musiikkibisnekselle yhdeksäksi vuodeksi. Kappale on omistettu Pattin “klarinetinsoitonopettajalle” eli Fred ”Sonic” Smithille, MC5-kitaristille, jonka kanssa laulajatar avioitui vuosi kappaleen julkaisun jälkeen.

Softrock-jumala Todd Rundgrenin tuottama (ne yllättävät syna-arpeggiot 80 sekunnin kohdalla!) rockballadi on yksi Smithin konventionaalimmista kappaleista, kuin Carole Kingillä lantrattua Bruce Springsteeniä. Ehkä siksi se on myös yksi artistin koskettavimmista ja aikaa parhaiten kestäneistä kappaleista.

Waven kappaleista myös Walking Barefoot kertoo Smithin aviomiehestä. Fred ehti saada Pattin kanssa kaksi lasta ennen kuin menehtyi sydänvaivoihin marraskuussa 1994.

Video ei ole enää saatavilla

Blondien uusi albumi Panic of Girls ilmestyi kesäkuun alussa.

Blondien neljäs brittiykkönen ja Eat to the Beat -albumin kolmas single Atomic on pulppuileva klassikko, jonka ehdoton nerokkuus kulminoituu loistavaan sävellykseen ja kipinöivään tunnelmaan. Sillä, mitä sanoo, ei ole popmusiikissa väliä vaan sillä, miten sanomansa esittää.

Atomicin tunnistettavin elementti lienee kitarakuvio, joka kumartaa hieman rautalangan ja 1960-luvun suuntaan. Sen ympärille ei kuitenkaan tyydytty rakentamaan normaalia diskohittiä vaan polveileva new wave -kauden pophelmi, joka on innostanut poppareita jo kolme vuosikymmentä.

Vaatii rohkeutta nimetä biisinsä Atomiciksi, mutta kliimaksissa kappaleeseen saadaan tehoa ydinlatauksen verran ja paperilla niinkin mitätön säe kuin ”your hair is beautiful” muuttuu Debbie Harryn suussa huumaavaksi intohimon osoitukseksi.

”Your hair is beautiful/
Oh tonight/
Atomic”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Atomic on kuultu monissa populaarikulttuurillisissa yhteyksissä. Muun muassa lyhytikäiseksi jäänyt brittibändi Sleeper levytti sen Trainspotting-elokuvaa varten.

Video ei ole enää saatavilla

Nyrjähtänyt lienee yksi kuluneimmista adjektiiveista popmusiikista kirjoitettaessa, mutta XTC:n varhaistuotantoa kuvaamaan se sopii kuin nyrkki silmään.

Olisiko 2000-luvun post-punk-aaltoa vahvasti starttaamassa ollutta Franz Ferdinandia olemassa ilman Making Plans for Nigel -kappaletta – tai ainakaan ilman sen aikakauden XTC:tä? Jos kuuntelee rinnakkain kappaleen emolevyä Drums and Wires ja Franz Ferdinandin debyyttiä, voi ainakin villeimmissä kuvitelmissaan päätellä jotain tämänsuuntaista.

Franz Ferdinandin edeltäjinä muistetaan aina mainita Gang of Four ja Wire, mutta niiltä yhtye ei varsinaisesti kuulosta. Making Plans for Nigelin purkittaneelta XTC:ltä se sen sijaan kuulostaa jo paljon enemmän.

Vaikka kappaleen rytmi on rennommin epäsuora kuin Ferdinandin ensilevyn mustaa spittaria tamppaavat staccato-rytmit, siinä on sama jäyhän velmu tunnelma ja jopa sen sävelkulku viistää liki Alex Kapranosin omalaatuisia laulumelodioita. Käsi sydämellä: jos ette koskaan olisi kuulleet Making Plans for Nigelia ja kuulisitte sen sattumalta radiosta tämän päivän hittien välissä, mitä nykybändiä epäilisitte?

Mutta se Franz Ferdinandista. Making Plans for Nigel oli syystäkin XTC:n ensimmäinen hitti ja se seisoo tukevasti oman runkonsa varassa vuoden 1979 rehevän hedelmällisessä populaarimusiikin puutarhassa. Hieno, varsin klassinen pop-biisi avasi yleisölle oven myös XTC:n kiperämpään musiikkiin.

Joskus tuntuu, että XTC on jäänyt moniin kollegoihinsa nähden rikollisen vähälle huomiolle, vaikka se oli usein kiinnostavampi ja seikkailunhaluisempi yhtye kuin tietyt jumaloidummat postpunk-aktit. Ehkä XTC oli näitä asioita jopa liikaa oman etunsa kannalta.

Video ei ole enää saatavilla

”We were born to be alive /
Born, born to be alive
(Won’t you be alive)”

Ranskalaisen Patrick Hernandezin jättihitti yltää kaikkien aikojen suurimmat gay anthemit -listan lisäksi korkealle myös pophistorian absurdeimmat sanoitukset -listalla.

Euroopassa single oli jättihitti eikä kappaleen sanoitus tuntunut suuremmin haittaavaan rapakon takanakaan, missä kappale nousi singlelistalla sijalle 16. ja kassakone kilahti yli miljoona kertaa.

Kun Hernandez lähti kiertämään Amerikkaa hittinsä kanssa, palkkasi hän taustatanssijoikseen kaksi naista, joista toinen sattui olemaan uransa ensimmäisiä askelia ottava Madonna – jota Hernandez huhujen mukaan myös deittaili kolmen kuukauden ajan.

Toista kertaa Hernandez ei urallaan onnistunut iskemään kultasuoneen, vaikka Born to Be Alivea seurannut single oli nimetty yleisöä kosiskelevasti Disco Queeniksi.

Video ei ole enää saatavilla

The Knack, sakkolihan ystävät.

”Come a little closer huh, ah will ya huh
 /
Close enough to look in my eyes, Sharona /
Keeping it a mystery gets to me /
Running down the length of my thighs, Sharona ”

Joskus 2000-luvun alkupuolella Koffilla oli mainos, jossa soi erityisen vetävä kitarariffi. Mainoksen sisältö on jo unohtunut, mutta tuo riffi The Knackin kappaleesta My Sharona pyörii edelleen päässäni. Tuo ”dägä-dägä-däk-kä” lienee yksi tarttuvimmista riffeistä ikinä.

The Knackin kitaristin Berton Averren jo ennen yhtyeeseen liittymistä kirjoittama riffi miellytti yhtyeen keulahahmoa Doug Fiegeriä niin paljon, että hän päätti kirjoittaa sen ympärille kappaleen. Fieger on kertonut käyttäneensä tuntemiansa tyttöjä laulunaiheina jo ennen My Sharonaa, mutta tämä kappale vei niin esittäjänsä kuin laulun aiheenkin hetkeksi koko maailman huulille.

Doug Fieger kuuli Berton Averren riffin päässään aina ajatellessaan Sharona Alperinia, häntä kahdeksan vuotta nuorempaa lukiolaistyttöä. Lopputulosta voi sanoa melko riettaaksi. Fieger kuulostaa siltä mitä hän tuolloin varmasti olikin eli kiimaiselta nuorelta mieheltä. Lyyriseltä anniltaan varsin suorasukaisessa kappaleessa nuorimies ilmaisee kiinnostuksensa sakkolihaan.

”Such a dirty mind /
Always get it up for the /
touch
of the younger kind”

Omat ajatukseni lähinnä ilmakitaroinnin ja kaljanjuonnin äärelle vievä teos on yhä tehokas. Kappale perustuu lähinnä idioottivarmaan riffiinsä, ja siksi onkin hauskaa, että kappaleessa on kaksi kitarasooloa. Ajatus tuntuu oudolta, mutta kuunnellessa esimerkiksi Tommi Läntisen johtaman Boycottin vuonna 1987 levyttämää tulkintaa, alkaa puuttuvaa kitarasooloa tulla ikävä – ja The Knackia muutenkin. Soolonvinguttelut luovat yksinkertaiselle kappaleelle draaman kaarta.

Mutta mitä kuuluu Sharonalle? Nykyään Sharona Alperin myy asuntoja julkimoille Los Angelesissa ja kertoo hänestä kertovan laulun olleen hänen liiketoiminnalleen hyväksi. Ei lienekään yllätys, mitä tapahtuu ensimmäisenä, jos Alperinin kotisivuilla sattuu vierailemaan.

Video ei ole enää saatavilla

Japan keskimmäisessä inkarnaatiossaan. Yksi heistä on "maailman kaunein mies".

”Boys, now the times are changing the going could get rough /
Boys, did that ever cross your mind? /
Boys, are you contemplating moving out somewhere? /
Boys, do you ever find the time?”

Vaikka englantilaisen Japanin levytyshistoria kesti vain neljä vuotta, sinä aikana se ehti olla kolme eri yhtyettä.

Aluksi se oli kahden albumin ajan kömpelö glamrock-bändi, Etelä-Lontoon Catfordin tarpeeton vastaus New York Dollsille. Lopuksi se oli itäiseen rytmiikkaan ja eksotiikkaan nojaava avant pop -yhtye, jonka minimalistinen Ghosts-balladi lienee taiteellisimpia ikinä Englannin sinkkulistan kärkiviisikkoon päässeitä biisejä.

Siinä välissä Japan ehti olla mascaran raskauttaman silmänräpäyksen ajan Giorgio Moroderin kanssa levyttävä futuristipumppu. Uuden aikakauden käynnisti single ja albumi Quiet Life, jolla yhtye vaihtoi kitarat syntikoihin, David Sylvian päästi sellomaisen baritoninsa valloilleen ja päätti ryhtyä ”maailman kauneimmaksi mieheksi”, kuten häntä Melody Makerissa kutsuttiin.

Ajallisen perspektiivin turvin Quiet Life on helppo hahmottaa portiksi kahden aikakauden välillä. Kappaleen säkeistöjen ”boys”-hokema on selvä alluusio David Bowien maskuliinisuuskäsityksillä leikittelevään Boys Keep Swinging -kappaleeseen ja sen videoon.

Mutta muuten Quiet Life, joka ilmestymisvuonnaan vain raapaisi listoja, tuo mieleen erään myöhemmän, huomattavasti menestyneemmän yhtyeen: sekvensserit, jotka säksättävät kuin helikopterin roottorit Saigonin yllä, Mick Karnin eksoottisesti mouruava saksofoni, funkahtavat riffit ja kitarasoolo, joka muistuttaa yli lentävää suihkukonetta, muodostavat soundisokkelin, jolle Duran Duran kaksi vuotta myöhemmin rakensi miljoonia myyneen esikoislevynsä.

Eikä tarvitse vilkaista kahta kertaa Sylvianin blondipehkoa ja huulipunattuja kasvoja huomatakseen, että Nick Rhodes ei ollut vain kuullut vaan myös katsellut kovasti Japania.

Kuten niin monet uusromantiikan klassikot, Quiet Life pakenee tulkintoja – mikä voisi olla vain nätti tapa ilmaista, ettei se tarkoita mitään. Silti kappale kiehtoo yhä.

Kun Sylvian liitelevässä kertosäkeessä julistaa hiljaiselon alkavan, kuulijalle jää epäselväksi, kuinka tervetullutta se on. Onko kappale oodi zenmäiselle rauhalle vai yllytys lähteä pakoon ikävystymistä? Harva tietää, eikä sitä kannata kysyä ainakaan Sylvianilta, joka on sittemmin kuitannut koko varhaistuotantonsa pelkäksi nuoruuden erheeksi.

Hän on tietenkin katastrofaalisesti väärässä.

Video ei ole enää saatavilla

”We don’t need no education / ! /
We don’t need no thought control / ! /”

Yksityiskohta on kaikin puolin pieni. Sen ilmaisuvoima osoittaa kuitenkin mainiosti, miten huolellisesti Roger Waters kasasi elämänsä tärkeintä teosta, The Wallia. Albumin avainraitoihin lukeutuva Another Brick in the Wall, Part II on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, halki albumin kulkeva psykoanalyyttinen teema, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret.

Kappale ottaa hampaisiinsa sodanjälkeisen Britannian koululaitoksen. Opetusjärjestelmän luutunutta ilmapiiriä sättiessään se osoittaa säälimättä, kuinka kuri ruokkii pelkoa, pelko ihmisten välistä epäluottamusta ja epäluottamus muurin lailla vangitsevaa hiljaisuutta.

Tyrannimaisten opettajien harvainvallan ja sorrosta provosoituneiden oppilaiden tuomiopiirin keskeltä Waters sylkee turhaantuneet lauseensa veitsiksi ilmaan. Purkaus kestää vain muutaman rivin ajan, mutta toisto tekee siitä tehokkaan. Mantra kasvaa kuoroksi, satojen lasten syvimmäksi ääneksi:

”Hey! Teacher! Leave us kids alone! /
All in all you’re just another brick in the wall”

Roger Waters yritti hajottaa Pink Floydin mutta onnistui hajottamaan vain itsensä.

On tavallaan ironista, että The Wallin maineikkaimmat elementit eivät olleet levyprojektia ankaran opettajan lailla kontrolloineen Watersin käsialaa. Albumikolossin puhuttelevimman melodian (Comfortably Numb) kirjoitti riitakumppaniksi muuttunut aisapari Dave Gilmour ja Another Brick in the Wall, Part II:n rakenne oli lapsikuoroa myöten tuottaja Bob Ezrinin luomus.

Ironian ohella muurin pintaan iskostui traagisiakin uurteita. Kun levyn repimä Waters koetti projektin päätteeksi hajottaa Pink Floydin, hän onnistui hajottamaan lähinnä itsensä. Siinä missä Gilmour luotsasi Pink Floydin menestyksekkäästi 1980- ja 1990-lukujen halki, joutui Waters tyytymään soolourallaan vaatimattomampaan lentoon. Mitä tahansa hän teki, minne tahansa hän katsoi, kaikkialla oli vastassa muuri, The Wall. Aivan kuin hän olisi sulautunut lopullisesti eepoksensa kohtaloon.

Kohtaloa vahvempi oli vain aika. Kun Waters lähti vuonna 2010 The Wallin kolmea vuosikymmentä juhlistaneelle kiertueelleen, hän oli lavan ainoa ja ehdoton tähti. Sen sijasta että hänen taustalleen rakentunut muuri olisi kohonnut varjoksi tekijänsä eteen, se tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Huikean spektaakkelin keskellä Waters soitti ja elehti vapautuneesti, lähes hellyttävää riemua hehkuen. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden.

Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Wallin nimi ja sanoma saivat uuden maailmanhistoriallisen tulkintakontekstin Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989. Seuraavana kesänä Roger Waters toi spektaakkelinsa tapahtumien ytimeen, Berliinin Potsdamer Platzille. Another Brick in the Wallin solistiksi valikoitui koulutytön rooliin hurmaavasti sujahtanut Cindy Lauper.

Video ei ole enää saatavilla

Olisitko valmis rakkauteen tämän miehen kanssa?

Thom Bell syntyi Jamaikalla vuonna 1943, mutta kasvoi Philadelphiassa, jossa lauloi nuorena yhtyeessä Kenny Gamblen, Leon Huffin ja Daryl Hallin kanssa. Isona hänestä tuli säveltäjä ja tuottaja, joka vei 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa kotikaupunkinsa nimen musiikkimaailman kartalle Philadelphia Soul -soundin myötä: The Delfonics, The Stylistics, The Spinners sekä miehen levytyksillä bändinä toiminut MFSB.

Vuonna 1974 David Bowie kävi Philadelphiassa äänittämässä Young Americans -levyä, vaihtaakseen glam rockin plastic souliin, Luther Vandrossin avustuksella, sekä yhden roolin toiseen. Kolme vuotta myöhemmin, Elton John saapui samaan taajamaan tekemään levyä jo hitti-mojonsa menettäneen Thom Bellin kanssa.

Eltonin odotukset eivät täyttyneet eikä sessioista syntynyt levyä, mutta Are You Ready for Love? syntyi. Single julkaistiin uudelleen miksattuna vuonna 1979. Menestys ei ollut kaksinen. Matka brittilistan huipulle tyssäsi sijaan 42.

Onneksi biisi jäi elämään klubeilla, piilossa suuren maailman katseilta, sillä kyseessä on hieno esimerkki Thom Bellin pehmeän orkestraalisesta soundista. Ashley Beedlen baleaarinen remix herätti biisin henkiin vuonna 2003, Brittien sinkkulistan ykköseksi, ja samana vuonna Fatboy Slimin Southern Fried -levymerkki julkaisi EP:n, jolta löytyy kappaleesta vuoden 1979 radioversio, 7:47 pitkä versio sekä Three Way Love Affair. Pitkän version instrumentaaliosio on tiukka.

Elton Johnin sinisilmäsoulista puuttuu David Bowien (itse)ironinen venkoilu. Se tekee Are You Ready for Lovesta paremman kuin yhdestäkään Young Americansin kappaleesta. Elton ei revi asiasta itselleen kulttuuri-imperialistista kompleksia vaan tekee hienon levytyksen itselleen vieraalla tavalla. Lahjakas laulaja-lauluntekijä voimiensa tunnossa työskentelee tässä kuin tallitähti Motownin kulta-aikana. Koneisto (tässä tapauksessa tuottaja) säveltää ja sovittaa, laulaja vokalisoi.

Elton soittaa kappaletta yhä keikoilla.

Tämän videon avulla voit opetella laulamaan kappaleen portugaliksi. Toivomme, että käännös on taattua Hittimittari-tasoa!

Video ei ole enää saatavilla

George Clinton, erikoismies henkeen ja vereen.

Pari rummuniskua alle ja yksi kaikkien aikojen tunnistettavimmista kiippaririffeistä kajahtaa ilmoille. Joillekin tämä yksinkertaisen nerokas luritus on tuttu De La Soulin Me, Myself & I -hitistä.

(Not Just) Knee Deep on malliesimerkki funk-patriarkka George Clintonin tyylillisestä eetoksesta – kun tanssit on kerran saatu kunnolla käyntiin, ei rullaus lopu tai edes kasva merkittävästi missään vaiheessa, vaikka kappaleen albumiversio kestää yli 15 minuuttia.

Ja vaikka kyseessä on puhdasoppinen tanssibiisi, ei kappaleen raskasta ja likaista jytkettä voi hyvällä tahdollakaan leimata discoksi, joka vuoteen 1979 mennessä oli valloittanut maailman.

Knee Deepin sisältäneen Uncle Jam Wants You -albumin kannen julistusta ”rescue dance music from the blahs” voikin pitää – ottaen huomioon Clintonin mielipiteet kahden pennin discorenkutuksista – piikkinä kyseisen tyylilajin suuntaan. Kappaleen sanoitus on kuitenkin Clintonia sovinnaisimmillaan ja pinnalta aikamoista huttua. Tanssilattian tyttö ei kuumista muuveistaan huolimatta kiinnosta kertojaa ennen kuin tämä löytää sisäisen ”friikkinsä”:

”She did the jerk /
It didn’t work, no /
She did the monkey /
It wasn’t funky, no more /
Chicken wasn’t pickin’ /
Not just knee deep, she was totally deep /
When she did the freak with me”

Clinton on saattanut tarkoittaa sanoituksen disco-höpöhöpön parodiaksi, mutta vaikea tarinasta on mitään syvempiä tasoja löytää. Toisaalta kappale on hyvin mahdollisesti ollut tietoinen jatke bändin suurimmalle hitille One Nation Under a Groove, joka ilmestyi vuotta aikaisemmin. Jos näin oli, yritys onnistui: noin viiteen minuuttiin puristettu singleversio jäi Funkadelicin viimeiseksi R’n’B-listaykköseksi.

Vaikka 1960- ja 1970-lukujen vaihteen anarkistisemman Funkadelicin pisteliäät kommentit (America Eats Its Young, Think! It Ain’t Illegal Yet) ja happoinen kitaramasturbaatio jäävät kauas ja ollaan lähempänä Clintonin ja kumppaneiden toisen projektin Parliamentin radioystävällistä soundia, on (Not Just) Knee Deep hypnoottisuudessaan paitsi ajaton tanssimusiikin helmi, myös selkeä evolutiivinen lenkki siirtymäkaudella kohti kreisiä kasaria.

Koska olet nyt todennäköisemmin tietokoneen ääressä kuin friikahtelemassa yökerhossa, alla biisin lyhyempi singleversio:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

De La Soul teki yhdessä tuottajaguru Prince Paulin kanssa debyyttialbumilleen ryhmän parhaimpiin lukeutuvan bilerap-rallin, jonka svengi pohjaa lähes täysin (Not Just) Knee Deepin grooveen:

Video ei ole enää saatavilla

Ramirez ei ollut ainoa, joka provosoitui AC/DC:n ”saatanallisesta” sanomasta. 1980-luvun alussa moni USA:n osavaltio yritti kieltää australialaisbändin konsertit, koska Highway to Hell -biisin katsottiin ylistävän vaarallisia infernaalisia voimia. Showmies Bon Scott vain lisäsi vettä myllyyn pilkkaamalla kaikkia niitä, joiden mielestä rock-bändissä laulaminen oli synonyymi paholaisen kanssa vehtaamiselle:

”Hey Satan! /
Paid my dues /
Playin’ in a rockin’ band”

Juuri tästä koko kolmen ja puolen minuutin biisissä onkin kysymys: rockbändin matkasta huipulle nopeusrajoituksista piittaamatta. AC/DC:n tapauksessa menestykseen tarvittiin maailman ehkä yksinkertaisin ja tarttuvin kitarariffi, maailman ehkä karismaattisin tulkitsija ja maailman ehkä tiukin rytmiryhmä. Lopputuloksena oli hardrockia ja bluesia naittava mainstream-hitti, joka on edelleen yksi rockhistorian nerokkaimmista voimasointubiiseistä.

Ikävä kyllä kappaleesta muotoutui eräänlainen metafora Bon Scottin dekadentille elämälle, joka päättyi alkoholimyrkytykseen vain seitsemän kuukautta singlen julkaisun jälkeen. Sittemmin Scottin uniikkia tulkintaa ovat yrittäneet matkia muun muassa Brian Johnson, Marilyn Manson ja Hayseed Dixien John Wheeler – yhdenkään heistä onnistumatta.

Video ei ole enää saatavilla

”I said a hip hop the hippie the hippie /
to the hip hip hop, a you don’t stop /
The rock it to the bang bang boogie say up jumped the boogie /
To the rhythm of the boogie, the beat”

Tietyin historiallisin vapauksin voidaan sanoa: tästä se kaikki alkoi. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden tärkein musiikkigenre ja alakulttuuri, joka tunkeutui popkulttuurin joka sopukkaan, nousi ensi kertaa levylistoille ja Bronxin korttelibileistä kaiken kansan tietoisuuteen Rapper’s Delightin myötä.

Ensimmäisen hiphop-levy-yhtiön Sugar Hill Recordsin dynamo Sylvia Robinson oli vastuussa sekä bändin kokoamisesta että Rapper’s Delightin synnystä. Villeimpien tarinoiden mukaan tuntemattomia räppäreitä yhytettiin levylle jopa suoraan pizzaravintolasta muiden kirjoittamia riimejä suoltamaan. Ironista on joka tapauksessa, että katu-uskottavalla imagolla mammonansa niittäneen hiphopin ensimmäisen ison kappaleen taustalla oli Puffyn Making the Band -ohjelman bändien varhainen versio.

Hieman yllättävää on myös, kuinka hyvä kappale Rapper’s Delight edelleen on. Viehättävän antiikkisesta ”eeny, meeny, miny, moe” -flow’sta huolimatta kaikki on jo kohdallaan, vaikka kyse on kokonaan uudesta musiikkityylistä: biitin lomassa luoviva puhelaulu, tarpeelliset bostailut, lihava bassolinja ja pitkälti kappaleen fiiliksestä vastaava sample Chicin Good Times -biisistä. Oikeastaan vain rumpukomppi oli vielä lainassa diskosta.

Ehkä voidaankin sanoa, että pirullisen tarttuva ja svengaava kappale enteili, miksi hiphopista tuli niin massiivisen suosittua. ”There’s no music in it, it’s just niggas talking”, väitti punaniska aikoinaan De La Soulin kappaleen samplessa, mutta se oli tietysti höpöhöpöä: se vain yksinkertaisesti toimii!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Rapper’s Delightille bassokuvionsa lainannut Good Times (1979) oli yksi Chicin suurimmista hiteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Sytyttäisitkö tämän miehen liekin, jos hän sitä sinulta pyytäisi?

Burn this disco out! Yhdysvaltalaisen Dan Hartmanin iättömässä diskohitissä kaikki on suurta, ennen kaikkea Loleatta Hollowayn keuhkot sekä jousi- ja torvisovitus.

Hartmanin kirjoittaman ja Hollowayn kanssa esittämän kappaleen rakenne myötäilee perinteisen pophitin kaavaa. Sävellys on huipputarttuva, mutta jättää rikkaalle sovitukselle tilaa hengittää.

Relight My Fire ei ole mikään lyriikan riemuvoitto, mutta harvoinpa diskohitit siihen pyrkivätkään. Gay-yhteisön oli kuitenkin helppo samaistua kappaleeseen: voimakas sovitus, tarttuva kertosäe, itsevarmuuteen rohkaiseva sanoitus ja vahva naistulkitsija. Biisistä tuli heti ilmestyttyään homoklubien vakiohitti.

”You gotta be sure enough to walk on through the night/
There’s a new day on the other side/
’Cos I got hope in my soul/
I keep on walking”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hartman kuoli aidsiin liittyneisiin komplikaatioihin 43-vuotiaana vain vajaa vuosi sen jälkeen, kun suurin ja kaunein poikabändi Take That oli napannut vierelleen Lulun ja levyttänyt Relight My Firestä brittiykköseksi nousseen melko pätevän version.

Video ei ole enää saatavilla

”It’s just an old war /
Not even a cold war /
Don’t say it in Russian /
Don’t say it in German /
Say it in broken English”

Marianne Faithfullin kariutuessa 1970-luvulle hän menetti lapsensa huoltajuuden, katkaisi välit Mick Jaggeriin ja aloitti hurmoksellisen avoimen suhteen heroiinin ja kokaiinin kanssa, mikä vaikutti pysyvästi hänen ääneensä. Vietettyään Sohossa muutaman vuoden perinnetietoista narkomaanielämää Faithfull asettautui joksikin aikaa kadulle. Sieltä eri tahot pyrkivät ja epäonnistuivat nostamaan hänen uraansa uuteen nousuun.

Ensimmäinen askel Broken Englishin synnyssä oli Ben Brielyn (The Vibrators) kanssa vallatussa talossa alkanut suhde, joka asetti Marianne Faithfullin punkin ensimmäisen ja uuden aallon kosketusetäisyydelle. Broken English onkin näkyvin vedenjakaja Marianne Faithfullin uralla ja oli aikoinaan hyvin radikaali irtiotto häneen tyypillisesti liitetystä folkmusiikista ja laululintu-imagosta.

Broken English on sekä Ulrike Meinhofille omistettu ja hänestä kertova että myös tavallaan omakohtainen tilannekatsaus. Kappaleen nimi viittaa murteen lisäksi Faithfullin elintapojen juuri oikealla tavalla runtelemaan ääneen ja siitä juontuvaan hankaavampaan ilmaisutapaan, jolle syntetisaattoreille pohjautuva toteutus ja kylmää hohkaava tuotanto luovat ihanteellisen äänimaiseman. Kauneus pettää, ja juuri siksi Broken English on mestariteos.

Video ei ole enää saatavilla