”Ooh / it’s so good, it’s so good, it’s so good, it’s so good /
it’s so… good”

”Diskon kuningattaren” edistyksellisin kappale sai David Bowien kanssa Berliini-trilogiaa äänittämässä olleen Brian Enon intoilemaan: ”Olen kuullut tulevaisuuden soundin!” Soundin takana oli monessa liemessä keitetty elektronisen klubimusiikin esi-isä Giorgio Moroder.

Ja kyllähän Eno oikeassa oli: I Feel Love on niitä levytyksiä, jotka yhdessä Kraftwerkin kanssa loivat pohjaa seuraavan vuosikymmenen alussa siinneille house- ja teknomusiikille – puhumattakaan sitä seuranneista kahden dimen diskokopioista.

Monen suomalaisen musadiggarin muistama Kingston Wallin bändiversio kadottaa I Feel Lovesta jotain olennaista: se tehtiin kokonaan syntikoilla aikana, jolloin oikeastaan kukaan ei käyttänyt syntikoita popmusiikissa. Kappaleen eteeris-futuristisen konepsykedelian on täytynyt kuulostaa vuonna 1977 päihdyttävän uudelta ja erilaiselta. Eikä se hassummalta kuulosta nykyäänkään.

Video ei ole enää saatavilla

”He’s a-screamin’, a-screamin’ the truth /
America, America is killing it’s youth”

Suiciden vuonna 1977 ilmestyneen debyytin avauskappale on monella tapaa merkityksellinen. Se on saanut nimensä Ghost Rider -sarjakuvasta, jonka erään numeron nimestä (Satan Suicide) itse yhtyekin otti nimensä.

Kappaleen sanoitus on yhtäältä sarjakuvamaista kitschiä, yhtäältä ahdistunut painajainen Vietnamin jälkeisestä Amerikasta (kappale on sävelletty jo 1970-luvun alussa), joka tappaa oman nuorisonsa. Hippiunelma on haudattu Altamontin ja Vietnamin kollektiivisiin arpiin, ja rikollisuus rehottaa. Supersankarimainen aaveratsastaja tuntuu olevan ainoa rehelliseen tilanneanalysiin pystyvä hahmo.

Suicide oli peruspalikoiltaan järkyttävän minimalistinen yhtye ylilyönteihin tottuneella 1970-luvulla: musiikki koostui Martin Revin primitiivisen yksinkertaisista Farfisa- ja syntikkariffeistä, joiden takana kivikautisen kuuloinen rumpukone hakkasi tunteettomasti. Yhteyksiä voi vetää Eurooppaan, saksalaisiin Can- ja Neu!-yhtyeisiin. Ääriminimalistisen taustan päällä raivosi entinen kuvataiteilija Alan Vega, joka kuulosti siltä kuin pimeässä komerossa kasvanut autisti yrittäisi tiivistää rockin historian kolmeen minuuttiin.

Suicidessa on paljon samaa kuin toisessa aikanaan huonosti menestyneessä, mutta myöhemmin todella merkitykselliseksi huomatussa newyorkilaisbändissä eli The Velvet Undergroundissa. Siinä missä Velvets on vastuussa sadoista tyylinsä ja soundinsa heiltä kopioineesta kitararockbändistä, voidaan Suiciden ansioksi lukea kaikki elektroninen pop 1980-luvun syntikkaduoista tämän päivän electroclashiin.

Velvetsin tavoin Suicidella on selkeät juuret. Ghost Rider on rockabillyä siinä määrin kun The Velvet Underground on doowopia. Kuten Lou Reed, myös Vega on äärimmäisen perinnetietoinen tekijä. Hänen näykkivän tourettemaisessa laulutyylissään on jälkiä Charlie Feathersista ja muista ensimmäisen aallon rokkareista.

Ulkonäöillisesti Vegan selkeä esikuva on Gene Vincent. Itse Vega on tosin painottanut Iggy Popin merkittävyyttä lavapersoonansa syntyyn: impulssi Suiciden perustamiseen syntyi, kun Vega näki Stoogesin livenä 1970-luvun alussa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M. coveroi Ghost Riderin Stand-singlensä b-puolella. M.I.A. puolestaan sämpläsi kappaleen omintakeista riffiä kappaleessaan Born Free.

Video ei ole enää saatavilla

We’re nothing, and nothing will help us /
Maybe we’re lying, then you better not stay /
But we could be safer, just for one day

Alusta asti kolossaaliselta kuulostava ja koko kuuden minuutin kestonsa ajan alati kasvava ”Heroes” on eräs harvoista krautrockin piiriin kuuluvista rakkauslauluista. Berliiniin huumeista ja vainoharhoista selviämään majoittunut Bowie äänitti alunperin instrumentaaliksi suunnitellun kappaleen yhdessä Tony Viscontin, Brian Enon ja Carlos Alomarin johtaman taustabändinsä kanssa Hansa Tonstudiolla.

Kappale sai alkunsa kahden soinnun improvisaatiosta, johon Brian Enon kanssa jo aiemmin King Crimsonin hajoamisen jälkeen yhteistyötä tehnyt Robert Fripp kävi antamassa viimeisen silauksen. Hänen viiltävä kitararaitansa on eräs populaarimusiikin tunnistettavimpia ja kopioiduimpia.

Iggy Popin kanssa kanssa asunnon jakanut Bowie vietti tämän aikakauden lähinnä tutustumalla paitsi musiikkiin, myös itseensä ja omaan elämäänsä, maalaten tauluja (ja lauluja!), ahmien Yukio Mishiman tuotantoa ja käyden katkeraa oikeustaistelua poikansa huoltajuudesta tulevan ex-vaimonsa Angie Bowien kanssa. Uuden asuinpaikkansa vuoksi hän oli niin ikään seuraamassa aitiopaikalta kylmän sodan zeniittiä, joka langetti suuren varjonsa koko tummana ja salaperäisenä soivalle ”Heroes”-albumille. Itse nimikkoraita muistuttaa dramaturgialtaan sodanjälkeisiä viihdeballadeja, joka on omiaan korostamaan sen voimaa.

Brian Eno vapautti Bowien eksessiivisestä elämäntavasta ja karikatyyrimäisistä roolihahmoista, joiden loukkuun Bowie oli pahimpien huumejaksojen aikana jäänyt. Hänen vaikutuksensa Bowien sävellystyöhön tällä periodilla oli myös kiistaton, eikä ainoastaan avustajana ja tukihenkilönä. Flamboyantti Bowie esitti persoonan minimoimiseen pyrkinyttä Enoa jopa siinä määrin, että hän kreditoi kappaleitaan kernaasti osittain Enon nimiin, oli hän ollut tekemässä niitä tai ei.

”Heroes” on samaan aikaan sekä romanttinen ja kiihkeä että kylmän teollinen kuvaus kahdesta rakastavaisesta poliittisesti ja sosiaalisesti kahtiajakautuneessa mustavalkoisessa maailmassa, jonka inspiraationlähteenä toimi silloin vielä Mary Hopkinin kanssa naimissa olleen Tony Viscontin salasuhde taustalaulaja Antonia Maaßin kanssa. Rakkauden käsite muuttuu kappaleen edetessä loppua kohti jopa poleemiseksi, jonka voi myös halutessaan ymmärtää antiteesinä aikakauden pahimmalle beibittelylle, joka oli osaltaan edesauttamassa postpunkin syntyä tunteista karsitulla ilmaisulla. Kuitenkin tämä herättää usein suuremman reaktion vierautensa vuoksi – Bowie laulaa kenties intohimoisemmin kuin millään muulla kappaleella koko uransa aikana.

Romanttinen asetelma rakkauteen on suurimmilta osin ollut aina popmusiikin oma horror vacui, tyhjän tilan kammo, joka ei yleistävän ja stereotypisoivan sisältönsä vuoksi toimi yleensä vähänkään realistissa mittasuhteissa. (Tämä tulee ilmi etenkin maailman kamalimpia lauluja listattaessa.) Onkin mielenkiintoista, miten Bowien onnistui välttää tämä sudenkuoppa yhdistämällä junnaavan ja puksuttavan teollissävytteisen sävellyksen yltiösentimentaalisiin sanoituksiin.

Tarina päättyy kiihtyvän ilmaisun myötä neutraaliin, murenevien toiveiden täyttämään pessimismiin, jonka keskellä on häivähdys toivosta. Tietyllä tavalla se on kuin saavuttamattomien unelmien kehä, jonka keskellä yletymme kurottamaan halujamme, mutta vain harvoin täysin saavuttamaan niitä. Kuten kaikissa suurissa rakkauslauluissa, kappaleen henkilöhahmot eivät saa toisiaan.

On vaikea arvata, mikä manchesteriläisyhtye otti muutamaa vuotta myöhemmin selkeitä vaikutteita suurimpaan hittiinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”Heroes” on eräs Bowien coveroiduimpia kappaleita. Tulokset ovat olleet vaihtelevia. Tässä esimerkkinä pari täysin uudenlaisen vaikutelman kappaleesta antavaa tulkintaa…

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

…ja pari, joita ilman maailma olisi parempi paikka elää:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

”To keeping silence I resigned / My friends would think I was a nut /
Turning water into wine / Open doors would soon be shut”

Solsbury Hill on Peter Gabrielin uran kenties rakastetuin laulu, ja aivan aiheesta. Kepeästi hypähtelevän kitaramelodian ympärille rakentuva laulu huokuu elämäniloa ja positiivista jännittyneisyyttä siitä, mitä huominen mahtaakaan tuoda tullessaan.

Gabrielille itselleen kappale on ollut aina hyvin merkityksellinen; sen avoimen allegorinen sanoitus kertoo, kuten hyvin tiedetään, Gabrielin päätöksestä jättää Genesis vuonna 1975, kesken menestyksekkään mutta kuluttavan The Lamb Lies Down on Broadway -kiertueen. Gabriel on saanut kudottua omat tuntemuksensa lauluun ihailtavalla tavalla. Harvoin, jos koskaan, on tulevaisuus kuulostanut yhtä jännittävältä ja avoimelta kuin Solsbury Hillin (191 m) huipulla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Solsbury Hillistä on tehty useita varsin valitettavia cover-versioita, joista rikollisimmasta vastaa kappaleen kiehtovan 7/4-rytmin tasajakoiseksi paukutukseksi suoristanut Erasure. Ei niin saa tehdä!

Video ei ole enää saatavilla

”I’m not going to get too sentimental
like those other sticky valentines /
’cause I don’t know if you’ve been loving somebody
I only know it isn’t mine”

Rolling Stone arvioi vuonna 2004 Alisonin maailman 318:nneksi parhaaksi kappaleeksi – eli anteeksiantamattoman alakanttiin. Elvis Costellon laulu tytöstä, jonka hän on menettänyt toiselle, on nimittäin yksi kaikkien aikojen sydämenmurskaajista. Erityisen musertavan kappaleesta tekee se, että vaikka Costello sylkeekin kaiken kitkeryytensä ja katkeruutensa Alisonin (jonka tosielämän esikuvaa laulaja ei ole koskaan suostunut paljastamaan) ylle, onnistuu hän paljastamaan ainoastaan oman heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa.

Kappaleessa Costellon taustalla ei muuten soita Attractions-taustayhtye, sillä sitä ei ollut toukokuussa 1977 vielä edes perustettu. Säestyksestä vastaa countryrockyhtye Clover, joka soitti myöhemmin muun muassa Huey Lewisin ja Lucinda Williamsin taustalla. Alisonin ovat myöhemmin coveroineet muun muassa Linda Ronstadt, Everything But the Girl ja Vic Chesnutt.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Elvis Costello nappasi Alisonin kertosäkeen The Spinnersin kappaleesta Ghetto Child.

Video ei ole enää saatavilla

”Qu’elle me dit en passant /
Hou! Hou! Hou! Hou! /
I am the king of the divan!”

Plastic Bertrand tiivistää Ca Plane Pour Moilla eurotrashin käsitteen upealla tavalla tasan kolmeen minuuttiin. Mistä belgialaisartistin suurin hitti kertoo, sitä en lähde tässä edes arvailemaan, mutta mahtavalta se kuulostaa. Ca Plane Pour Moin opportunistiseen roskaestetiikkaan sopii, ettei Plastic Bertrand (Roger Allen François Jouret) edes esiinny kappaleella; lauluosuuksista vastaa kappaleen säveltäjä ja tuottaja Lou Deprijck, joka oli pari vuotta aikaisemmin kirjoittanut uransa ensimmäisen jättihitin, Two Man Soundin Charlie Brownin, joka tunnetaan Suomessa paremmin Virve Rostin discoklassikkona Tuolta saapuu Charlie Brown. Ca Plane Pour Moin puolestaan ovat vuosien varrella versioineet muun muassa Leila K, Sonic Youth, Nouvelle Vague ja The Presidents of United States of America.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1987 Plastic Bertrand edusti Luxemburgia Eurovision laulukilpailuissa kappaleella Amour Amour. Tulos oli… öh, suomalainen: 4 pistettä ja 21. sija 22 kilpailijan joukossa.

Video ei ole enää saatavilla

”You’re a kid Casanova, you’re a no-josep /
It’s a labour of love fucking yourself to death”

Vuonna 1975 kasattu Buzzcocks erottui muista varhaisista punk-yhtyeistä peittelemättömillä pop-sävyillään ja kappaleidensa teemoilla. Kun muut piikkitukat vavisuttivat ympäröiviä normeja laulamalla kapinasta, anarkiasta ja tottelemattomuudesta, valitsi Pete Shelley toisen näkökulman. Yhtyeen ensimmäisellä singlellä mies avasi housujensa vetoketjun ja nosti vaietun asian pöydälle:

”Well you tried it just for once found it all right for kicks /
but now you found out that it’s a habit that sticks”

Napakan alun jälkeiset kaksi minuuttia koettelivat konservatiivista siveyskäsitystä toden teolla. Toinen toistaan räväkämmät, rienaavammat ja armottomammat rivit upottivat syvälle onanian maailmaan.

Kappaleen kaunistelemattomuutta alleviivatakseen orkesteri lisäsi siihen vielä provosoivan huohotusosion, sitten paketti olikin valmis. Räävittömyys tuotti tavoitellun lopputuloksen. BBC kieltäytyi ottamasta kappaletta soittolistoilleen, mutta levykaupoista single hupeni nopeasti.

Vaikka Orgasm Addict on helppo leimata itsetietoiseksi kukkoiluksi, se toi sukupuolielämän osaksi punkin sanomaa. Seksuaalisuudesta tuli olennainen tapa korostaa sukupolvien välistä kuilua. Asiasta laulettiin kiertämättä, häpeilemättä, kaunistelematta. Mitä provosoivampi sävy ja rumemmat kuvaelmat, sen parempi.

Varsinaisen musiikillisen täysosumansa Buzzcocks laati vasta vuonna 1978 Ever Fallen in Loven muodossa, mutta Orgasm Addict lienee edelleen orkesterin vaikutusvaltaisin kappale. Se on säilyttänyt asemansa myös yhtyeen keikkasetissä, joten ehkäpä alkavana suvena Ilosaaressa kuullan nämä romanttiset loppulauseet:

”Johnny want fuckie always and all ways /
He’s got the energy, he will amaze /
He’s an orgasm addict, he’s an orgasm addict”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka kaikki on nykyisin nähty ja peitetty pinta kohahduttaa enemmän kuin paljas, tuntuu kappale edelleen röyhkeältä. Sen mukautumiskyvyn on todistanut muun muassa Momus, joka sorvasi laulusta triphop-henkisen version vuonna 1996.

Video ei ole enää saatavilla

”Life in the hive puckered up my night /
The kiss of death, the embrace of life /
There I stand beneath the Marquee Moon /
Just waiting”

Koko 10-minuuttisen kestonsa sinisellä liekillä palava Marquee Moon lunasti Televisionille paikan popmaailmankartalla, mutta siinä sivussa tuhosi yhtyeen; massiivisuudellaan se nosti riman Televisionin ulottumattomiin.

Marquee Moonin lähtöasetelma oli jo itsessään ristiriitainen; kappaleen kompleksinen minimalismi antoi sille tilaisuuden riistäytyä täysin käsistä, mikä tässä tapauksessa on kaikkea muuta kuin huono asia. Tom Verlainen ja Richard Lloydin helisevien kitaroiden ristiaallokon läpi tunkeutuvat, eksistentialismissa ja symboliikassa uitetut sanoitukset vastaavat musiikin toismaailmallisuuteen ja ovat malliesimerkki intertekstuaalisuuden rajojen venyttämisestä – viittauksillaan ne tukevat toisiaan täydellisesti, mutta toimivat myös omillaan.

Television niputti Marquee Moonilla punkin, jazzin ja progen saman kappaleen sisälle kuulostamatta kuitenkaan miltään muulta kuin itseltään.

Yhdellä otolla äänitetty kappale on kiistatta yhtyeen paras, ja nousee kärkisijoille laulujen laulua valittaessa.

Video ei ole enää saatavilla

”I can’t sleep ’cause my bed’s on fire /
Don’t touch me I’m a real live wire”

Talking Headsin vastaväreissä hehkuvan Talking Heads 77 -esikoisalbumin ensimmäinen single, Psycho Killer, lienee tanssittavin mahdollisen tappajan näkökulmasta tehty popkappale.

Kappale, jonka David Byrne, Tina Weymouth ja Chris Frantz kirjoittivat ennen Modern Loversin Jerry Harrisonin liittymistä bändiin, ei saavuttanut aikanaan mainittavaa listamenestystä (92. sija Billboard Hot 100 -listalla helmikuussa 1978), mutta myöhemmin se on soinut myöhemmin muun muassa Simpsoneissa ja Heroesissa.

Lisäksi kappaleen kertosäkeen kysymystä ”Psycho killer, q’est-ce que c’est”, lainataan HBO:n tv-sarjassa Flight of the Concords sekä Commodore 64 -pelissä Ghetto Blaster.

Jonathan Demmen vuonna 1984 ohjaama Talking Heads -konserttielokuva Stop Making Sense alkaa hienolla mies, kitara ja boombox -versiolla Psycho Killeristä.

Monien muiden mahtavien artistien lisäksi Barenaked Ladies, Pete Doherty, Velvet Revolver, Phish, Terrorvision sekä Italian X Factor -voittaja Marco Mengoni ovat katsoneet velvollisuudekseen tulkita paineen alla luhistuvan mielipuolen tuntoja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Iho kananlihalle! Massachusettslainen The Fools päätyi paikalliseen kulttisuosioon julkaistuaan singlenä kylmäävän parodiaversion Psycho Killeristä vuonna 1979.

Video ei ole enää saatavilla

”All of it was made for you and me /
’cause it just belongs to you and me /
So let’s take a ride and see what’s mine”

Iggy Popin toisen soololevyn a-puolen päättävä The Passenger on puolen avaavan Lust for Lifen jälkeen luultavasti artistin parhaiten tunnettu kappale. Kuten soolodebyytti The Idiot, äänitettiin Popin toinenkin albumi Berliinin maineikkaalla Hansa Ton -studiolla punkin vuonna 0 eli 1977. Tosin kun edeltäjänsä levy ei kuitenkaan ole lyijynraskas ja painostava. Sessiokitaristi Ricky Gardinerin nykivä riffi tuntuu jopa tavoittelevan reggaen kapinallista komppia.

Sanoitukseltaan The Passenger on mielenkiintoinen ja sirpaleinen näkymä yhteiskunnan ulkopuolelle, niin juhlitun rocktähden kuin kodittoman nistinkin maailmaan. Hahmon ”matkustajuus” on sekä zenmäisen vapauttavaa että ahdistavaa: olennaista lienee kaikissa tapauksissa se, että hahmo ei kontrolloi tilannetta vaan on jonkun kyydissä – oli sitten kyseessä limusiini tai musta maija, oma elämä tai rocktähteys. Taivas on ontto ja kaupungin takamaa revitty, ja sen ja näkijän välissä ikkunan lasi.

Tätä punkin kulmakiveä ovat yrittäneet coveroida muun muassa Siouxsie & the Banshees ja Bauhaus, onnistumatta kuitenkaan aivan tavoittamaan Iggyn nerokkaan flegmaattisia painotuksia.

Video ei ole enää saatavilla

”Nah pop no style, a strictly roots /
Nah pop no style, a strictly roots”

Uptown Top Ranking on se tuttu ”ryysyistä rikkauksiin”-tarina. Tuottaja Joe Gibbs kirjoitti kappaleen naiselliseksi vastaukseksi Trinityn hitille Three Piece Suit. Kappale teki sen laulaneista, tuskin teini-iän ylittäneistä ystävyksistä Althea Forrestista ja Donna Reidistä saman tien tähtiä. Rakastettavan röyhkeä laulu kertoo syrjäkyliltä Kingstonia valloittamaan saapuneista tytöistä.

Uptown Top Rankingista muodostui Jamaikan lisäksi valtava hitti Iso-Britanniassa, kiitos kiekkoa BBC:n radiokanavilla tiiviisti pyörittäneen John Peelin. Vaikka kappale laulettiin periaatteessa englanniksi, herättivät lyriikat hämmennystä useimmissa briteissä: harva ymmärsi tuolloin Jamaikan patois-murretta.

Hittiä seurannut albumi valitettavasti epäonnistui. Huolimatta Karl Pittersonin ensiluokkaisesta tuotannosta ja The Revolutionarsin rytmeistä, levy kompastuu Althean ja Donnan kokemattomuuteen. Tyttöjen äänet ja lyriikat eivät vilpittömyydestään huolimatta oikein riitä pitämään pinnalla täyspitkää albumia, ja levy jäikin duon ainokaiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Down to the bus (merdre, merdre) /
into the town (merdre, merdre) /
our poor boy (merdre, merdre) /
can’t get around (merdre, merdre)”

David Thomasin luotsaama Pere Ubu oli aidosti aikaansa edellä; clevelandiläisyhtye teki postpunkia jo ennen kuin varsinaista punkia oli keksittykään. Vuonna 1975 perustettu yhtye hioi ilmaisuaan neljän singlen verran ennen kuin julkaisi klassikoiksi kohotetut albuminsa The Modern Dancen ja Dub Housingin – molemmat vuonna 1978. Neljästä albumeita edeltäneestä singlestä viimeinen oli The Modern Dance / Heaven (1977), jonka a-puoli on Pere Ubua suoraviivaisimmillaan ja lähestyttävimmillään. Avantgardea, noisea tai dub-huuruja kavahtavien kannattaa siis aloittaa yhtyeeseen tutustuminen tästä.

Ai mikä on se kummallinen sana, jota kappaleen säkeistöjen säkeiden välissä toistellaan? Merdre! Sana on peräisin Alfred Jarryn Ubu Roi -näytelmästä (1896) ja sen päähenkilön Pere Ubun tavasta lausua sana merde, ”paska”.

Pere Ubu 22. toukokuuta Helsingin Tavastia-klubilla. Yhtye esittää The Modern Dance -esikoisalbuminsa ja sitä edeltäneet neljä ensimmäistä singleä.

Video ei ole enää saatavilla

”Now here you go again / You say you want your freedom /
Well who am I to keep you down”

Fleetwood Macin Rumours, yksi maailman eniten myydyimmistä albumeista, oli kovien synnytystuskien takana. Ennen albumin tekemistä yhtyeen kaksi paria, John ja Christine McVie sekä juuri yhtyeeseen liittyneet laulaja-lauluntekijät Stevie Nicks ja Lindsey Buckinham erosivat. Hyvin ei mennyt rumpali ja perustajajäsen Mick Fleetwoodillakaan, joka sai selville vaimonsa pettäneen häntä parhaan ystävänsä kanssa.

Äänityssessiot tapahtuivat siis varsin herkissä tunnelmissa ja pitkittyivät. Oman lisäjännitteensä tilanteeseen toi bändin käsistä riistäytynyt juhliminen. Tunteelliset ääriolosuhteet takasivat, että Rumoursista tuli kaikkien aikojen erolevy, jonka valovoimaisin single Dreams on. Stevie Nicksin kynäilemän kappaleen surumielinen teksti käsittelee partnerin, mitä ilmeisimmin Buckinghamin, kaipuuta vapauteen: tämän epäaitoihin tunteisiin perustuvat irtosuhteet eivät tule kestämään kauan ja jättävät jälkeensä vain yksinäisyyden. Hillitysti, mutta varmasti eteenpäin kulkeva country-backbeat ja hunajaiset slidekitarat luovat juuri oikeat puitteet Nicksin latautuneelle ilmaisulle. Kokonaisuuden kruunaa kertosäe herkkine lauluharmonioineen:

Thunder only happens when it’s raining /
players only love you when they’re playing”

Video ei ole enää saatavilla

”We wanna say, we gonna tell ya / About the young idea /
And if it don’t work, at least we said we’ve tried”

Vuonna 1976 Lontoon kaduilla kuhisi. Nouseva sukupolvi etsi itselleen muotoa ja ihanteita vanhuuttaan natisseen yhteiskuntajärjestelmän juurella.

The Jamin debyyttisingle oli täydellinen taistelulaulu tälle aikakaudelle. Terävällä riffillä, suurpiirteisellä soitolla ja huikealla uholla varustettu kappale oli avoin kunnianosoitus Lontoon punk-liikkeelle, vaikka yhtye profiloituikin mod-kulttuurin perilliseksi. In the City pursusi uuden nuorison itsevarmuutta.

Kappaleen sanoitukset kiteyttivät punkin yhteiskunnallisen tematiikan täydellisesti. Laulu nimesi kaupungin nuorison elinpiiriksi ja asetti vastakkain muutosta huutavan sukupolven ja syrjäytyvää aikakautta edustavan valtakoneiston. The Jam palasi näihin nopeasti vakiintuneisiin teemoihin vielä monta kertaa. Urbaaneista konflikteista ja niiden juurista tuli yhtyeen sisällöllinen selkäranka.

Vaikka punk-liikkeen ajama muutos tallautui pian thatcherilaisen talouspolitiikan jalkoihin, jäivät kappale ja sen henki elämään. Kun Polydor Records juhlisti In the Cityn 25. ikävuotta julkaisemalla sen uusintapainoksena, laulu kiipesi brittilistan sijalle 36. Näin laulu päihitti alkuperäisen listasijoituksensa, joka oli 40.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yhdysvalloissa In the City puettiin rujompaan kuosiin, kun Ann Beretta coveroi sen vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla

”Oh when we walk it always feels so nice /
and when we talk it seems like paradise”

Blondie rykäisi itsensä kansainvälisille popmarkkinoille pop-helmellä Denis. Kappale nousi Iso-Britannian singlelistan toiseksi ja niitti menestystä myös Saksassa ja Australiassa. Yhdysvalloissa kappale ei kuitenkaan menestynyt. Tuskin kahden ja puolen minuutin mittaan ehtivä kappale on laina doowop-yhtye Randy & The Rainbowsilta.

Billboard-listan kymmenenneksi vuonna 1963 kivunnut alkuperäisteos kulkee nimellä Denise. Debbie Harry yhtyeineen teki laulun otsikon henkilölle sukupuolenvaihdoksen ja pudotti nimestä e-kirjaimen pois. Blondie ei jättänyt vanhan hitin tohtorointia tähän, vaan sisällytti kappaleeseen alkuperäisestä poiketen myös ranskankielisen säkeistön.

Debbie Harryn improvisoima pop-kielikylpy viittaa kintaalla kieliopille. Levy-yhtiö vaatikin yhtyettä levyttämään version, jossa ranskankieliset osat olisivat oikein. Yhtye ja tuottajansa Richard Gottehrer olivat kuitenkin mieltyneitä Harryn hölynpöly-ranskaan, joten säkeistö jäi alkuperäiseen kuosiinsa.

Reippaasti kitaroiden vauhdittamana kulkeva popjuoksutus voisi lähtökohtansa huomioon ottaen olla hermoja repivää hömppää. Lähes esanssinen melodia on kuorrutettu Jimmy Destrin hattaranohuilla syntetisaattorikilkutuksilla, ja meininki on muutenkin niin makeaa, että yhtään pidempänä kappale varmaankin aiheuttaisi lähinnä ketutusta. Blondie kuitenkin hoitaa homman kotiin niin vetoavasti, ettei kappaleen hölmöstä tunnelmasta voi olla pitämättä.

Kymmenen vuotta myöhemmin kappaleesta julkaistiin kasaripop-henkinen tamppaus-remix, joka ei yllä Blondien alkuperäisen levytyksen tasolle. Kappaleen ajaton charmi katoaa ähinä-sampleihin ja levottomiin purkka-taustoihin.

Blondie sai myöhemmin kaksi muutakin suurta hittiä cover-versioilla: Denisin jälkeen listoille nousivat näkemykset The Nervesin Hanging on the Telephonesta (1978) ja The Paragonsin The Tide Is Highsta (1980).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Alkuperäisen Denisen kirjoitti vuonna 1963 Neil Levenson ja sen siis levytti Blondien tavoin newyorkilainen doowop-yhtye Randy & The Rainbows.

Video ei ole enää saatavilla

”From station to station / back to Düsseldorf City /
meet Iggy Pop and David Bowie / Trans-Europe Express”

Kraftwerk-herrat ovat aina olleet edellä aikaansa, mutta tuskin tajusivat kuudetta levyään tehdessään, että enää oli vain vähän aikaa siihen, kun maailma oli täynnä syntikoihin nojaavia bändejä, jotka vannoivat Kraftwerkin nimeen.

Trans-Europe Express -lp:n nimiraita on klassikko, mutta perussuomalaiset karttavat sitä tekotaiteellisuutensa takia: klassikkobiisi ei voi kestää yli kuutta minuuttia ja sen kantava teema ei voi olla junan jyskettä jäljittelevä rytmitys sekä vocodorin kautta toistuva biisinnimen hokeminen. Koneelliset viulut onneksi maalaavat kauniisti ja ihmisääni kertoo lyhyesti (noin 35 sanalla, mukaan lukien artikkelit ja prepositiot), että matka kulkee Pariisista Wienin kautta Düsseldorfiin, jossa David Bowie ja Iggy Pop odottavat.

Video ei ole enää saatavilla

”And it seems such a waste of time, if that’s what it’s all about /
Mama, if that’s movin’ up then I’m movin’ out”

Movin’ Out on yksi Billy Joelin tarkkanäköisimmistä lauluista; värikkäiden henkilöhahmojen varaan rakentuva vinjetti työväenluokkaisten newyorkilaisten päättymättömästä pyristelystä kohti ”parempaa” elämää. Kannattaako vuosien raataminen ja ylitöiden paiskiminen, jos ainoa palkinto siitä on asunto hiukan paremmalla asuinalueella tai Chevyn vaihtuminen Cadillaciin – tai parhaassa tapauksessa sydäninfarkti-ti-ti-ti-ti-ti-ti-ti?

Vaikka Movin’ Out sijoittuukin 1970-luvun lopun New Yorkiin, eivät vuosikymmenet tai maantiede pysty kahlitsemaan teemoiltaan ajatonta kappaletta. Ei olekaan ihme, että Twyla Tharp loi sen pohjalta yhden 2000-luvun menestyneimmistä Broadway-musikaaleista, yhdeksällä Tony-pystillä vuonna 2003 palkitun Movin’ Outin.

Video ei ole enää saatavilla

”Diiii di-dii-dii-dii-dii-diiiiiiii / Uu-iiiiiii-iiii”

Magic Flyta kuunnellessa alkaa pohtia, olisiko Airia, Daft Punkia tai ranskalaista filtterihousea ylipäänsä olemassa, jos Didier Marouanin luotsaaman ryhmän kosmisissa tunnelmissa leijailevaa instrumentaalihittiä ei olisi koskaan julkaistu. Marseillesta ponnistaneen Spacen single oli eurooppalainen vastaus kansainväliseen avaruusdiskobuumiin. Hellyttävässä synteettisyydessään raita on yhtä helppo kuvitella soimaan futuristidiskon lattialle kuin vaikkapa Urheiluruudun tunnariksi Kekkosen-ajan Suomessa. Toista vastaavaa hittiä Space ei koskaan enää tehnyt, ja singlen nimeä kantava albumi samalta vuodelta jaksaa viehättää korkeintaan pari kuuntelukertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Magic Flyn kestävästä nostalgia-arvosta kertoo esimerkiksi se, että Space joutui Flight of the Conchordsin parodioinnin kohteeksi duon Bowie-kappaleen videolla.

Video ei ole enää saatavilla

”I’d go the whole wide world /
I’d go the whole wide world / just to find her”

Sain joskus 12-vuotiaana joululahjaksi nylonkielisen kitaran. En ole koskaan soittanut tätä Don Juan Alvarez -nimistä kitaraani, koska en koskaan opetellut soittamaan sitä. Tämä, jos ei lasketa niitä muutamia kertoja, kun olen yrittänyt opetella soittamaan.

Noin vuosi sitten sain idean, että nyt hankin uudet kielet kitaraani, ja opettelen soittamaan. Minulla oli ensimmäinen treenikappalekin mielessä, Wreckless Ericin (I’d Go The) Whole Wide World. Olin lukenut, että kappaleessa oli vain kaksi sointua, joten se olisi varmasti helppo nakki.

Whole Wide World oli mielestäni tosi hyvä valinta, koska kappaleen oli levyttänyt myös Eppu Normaali, nimellä Nuori poika singlensä Jee jee b-puolella. Vuosi myöhemmin idea tuntuu edelleenkin mukavalta, koska onhan kappaleen tuottaja yksi suosikkiartisteistani, brittiläisen pubirock-skenen voimahahmo Nick Lowe.

Kappaleessa on myös hieno ja yksinkertainen teksti. Ajattelin, että jos treenaisin tarpeeksi, voisin julistaa tätä runopoikaromantiikan ilosanomaa vaikkapa nuotion äärellä kitaralla säestäen. Toisille englanniksi ja toisille suomeksi:

”There’s only one girl in the world for you
/
And she probably lives in Tahiti”

…tai…

”Ehkä siellä on tyttö tässä maailmassa sinua varten /
ja hän mitä todennäköisimmin asuu Tahitilla”

Lopulta hankin kitaraani kielet. E-kieliä hankin yhteensä kolme, koska sen paikoilleen laittaminen katkaisematta oli jotenkin vaikeaa. Olin hankkinut virittimiä ja plektrankin, jotta pääsisin soittamaan tätä punk-klassikkoa.

Kun noin kahden viikon kieltenvaihtamisen ja puuduttavan virittämisen jälkeen olin valmis kokeilemaan kitaran soittamista. Etsin jostain kitaran otetaulukon. Painoin mieleeni, mistä lähtee E ja mistä A, nehän olivat kaikki mitä tarvitsin.

Laitoin Whole Wide Worldin soimaan ja yritin pysyä mukana. Eihän siitä tullut mitään. Olen sen verran kädetön, ettei käsieni koordinaatio riittänyt edes tämän kahden soinnun neronleimauksen soittamiseen. En edes pysynyt edes tahdissa.

Luovutin, siinäpä se. Kuitenkaan Whole Wide Worldista ei jäänyt minulle traumoja. Kyseessä on todella hieno kappale, en osaa sitä mitenkään muuten muotoilla.

Video ei ole enää saatavilla

”There’s great danger /
for the loneliest ranger of all /
no silver bullets”

Funktionalismin mestariyhtye Wire onnistui mahduttamaan marraskuussa punkvuonna 1977 ilmestyneelle ensialbumilleen Pink Flagille vaatimattomat 21 biisiä vajaaseen 40 minuuttiin.

Monipuolisen debyytiin ehkä kirkkain helmi, Ex Lion Tamer, on räjähtävä, kaikesta turhasta riisuttu punkpopbiisi, jonka absurdi ja konnotaatioita karttava nimi syntyi yhtyeen pääasiallisen sanoittajan, basisti Graham Lewisin muokattua mieleisekseen laulaja Colin Newmanin leijonankesyttäjästä kertonutta tekstiä.

Ex Lion Tamer julkaistiin I Am the Fly -singlen b-puolena helmikuussa 1978. A-puoli päätyi vain yhdeksän kuukautta Pink Flagin jälkeen ilmestyneelle kakkoslevylle Chairs Missing, jolla jatkuvasti uudistunut Wire viimeistään luikerteli ulos punk-karsinasta.

Oman versionsa Ex Lion Tamerista on levyttänyt muun muassa Henry Rollins, nimellä Henrietta Collins & The Wife-Beating Child-Haters. Keikoilla biisiä ovat coveroineet ainakin Mike Watt & the Missingmen sekä The Dead Milkmen.

Video ei ole enää saatavilla

”Once upon a time / Science opened up the door /
We would feed the hungry fields / Till they couldn’t eat no more”

Supernature on jäänyt nyttemmin koko lailla unohdetun diskoparoni Marc Cerronen määrittäväksi hitiksi. Pehmopornoilevaan estetiikkaan ja satojen tuhansien ihmisten mammuttikonsertteihin mieltyneen ranskalaisen nimetön kolmas albumi myi kahdeksan miljoonaa kappaletta ja ampui hänet diskotaivaalle.

Vanhalle megalomaanikolle sopivasti Cerrone on itse sitä mieltä, että juuri hän keksi laittaa bassorummun etualalle tanssimusiikissa. Keksi tai ei, Supernaturessa on joka tapauksessa varhaisia esimerkkejä miljoona tanssilattiaa puhki kuluttaneesta 4/4-bassotamppauskompista.

Elektronisesti surraavan biisin vaikutus Cerronen maanmiehiin on kiistaton; niin läheinen edeltäjä Supernature on sellaisille ranskalaisen elektrofiltteridiskohousen suurnimille kuin Daft Punk ja Bob Sinclar (joista jälkimmäinen on koostanut Cerronen musiikista kokoelmankin).

Tämä näkyy myös kappaleen lyriikoissa, jotka olivat silkkaa höpöhöpöscifiä: lannoitteet (!) herättävät maanalaiset mutanttihirviöt sotaan ihmiskuntaa vastaan.

Video ei ole enää saatavilla

”I’m gonna hit the highway like a battering ram /
On a silver black phantom bike”

Rock on romantiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei siis ihme, että auto- ja moottoripyöräonnettomuuksilla on musiikinlajissa pitkät ja ansiokkaat perinteet. Kolariklassikoita syntyi etenkin 1960-luvulla, jolloin Ray Peterson uikutti Tell Laura I Love Herin (1960), The Shangri-La’s The Leader of the Packin (1964) ja Jan & Dean Dead Man’s Curven (1964). Kun Jim Steinman ryhtyi kirjoittamaan Bat Out of Helliä, hänen tavoitteensa oli luoda ”kaikkien aikojen äärimmäisin kolaribiisi”. Siinä hän myös onnistui. Steinmanin Meat Loafille kirjoittama romanttisen heavyrockin 10-minuuttinen järkäle on Bruce Springsteenin Thunder Road kertaa Mahlerin mahtipontisimmat sinfoniat potenssiin 43 miljoonaa, joka on sattumalta määrä, joka Bat Out of Hell -albumia saatiin sen nimibiisin imussa myytyä.

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Bat Out of Hell

”Now I got a reason, now I got a reason /
now I got a reason, and I’m still waiting”

Sex Pistolsin neljäs ja viimeinen single Never Mind The Bollocksilta julkaistiin melkein vuosi ensisingle Anarchy in the UK:n jälkeen. Single menestyi erinomaisesti, vaikka oli jo monille jo tuttua kauraa paikaltaan debyytin avausraitana. Se, että kappale on samaan aikaan levyn ensimmäinen raita ja sen viimeinen single, muodostaa mielenkiintoiset sulut yhtyeen sanomalle.

Kappale ulottaa punkin tyytymättömyyden Britannian ulkopuollelle ja paljastaa sen historialliset juuret. Kappaleen avaava säe ”A cheap holiday in other people’s misery” on vanha situationistien slogan vuodelta 1968, ja situationistien tavoin Johnny Rotten kaivautuu sodanjälkeisen Euroopan skitsofreeniseen tilaan, syyttäen sitä omasta vihastaan, yrittäen hajottaa sen sisältä päin. Berliinin muuri on kuitenkin tiellä ja kappaleessa mainittu Belsen Itä-Saksan puolella.

Lähemmin tarkasteltuna Rotten ei kuitenkaan haikaile tuolle kuuluisalle keskitysleirille vaan “uuteen Belseniin”, jossa vuorostaan kaikuu William Blaken kuuluisan brittiläisen kansallishymnin Jerusalemin käsite “uudesta Jerusalemista” eli Englannista itsestään.

Kuten kriitikko ja pop-historioitsija Greil Marcus ansiokkaasti kirjoittaa kirjassaan Lipstick Traces, Rotten kuitenkin jo tavallaan asuu “uudessa Belsenissä”. Punkille Englanti on pahempi kuin keskitysleiri tai Itä-Euroopan sosialistiset tasavallat, sillä siellä ihmisillä on illuusio vapaudesta, muttei intohimoa siihen.

Kappaleen sofistikoituneen poliittisen anarkian on nähty tulleen enemmän Malcolm McLarenilta ja Jamie Reidiltä, joilla oli yhteyksiä situationisteihin. Rotten itse kierrätti Belseniä huomattavasti heikommin tuloksin kappaleessa Belsen Was a Gas, jossa natsit ja keskitysleirit ovat mukana lähinnä shokkiarvon takia.

Huomionarvoisaa on myös, että Dead Kennedys kierrätti kappaleen lähtöasetelmia omassa kappaleessaan Holiday in Cambodia, vieden poliittisväritteisen kapinan kertaheitolla Atlantin yli.

Video ei ole enää saatavilla

”Then I look at you / and the world’s alright with me”

Musiikillisen nippelitiedon ystävän tulee ainakin kerran elämässään tehdä virtuaalinen pyhiinvaellus osoitteeseen www.everyhit.com. Sinne on tallennettu muun muassa se tuiki tärkeä tieto, että A-Han Summer Moved On -kappaleessa Morten Harket laulaa nuotin, joka kestää ennätykselliset 20,2 sekuntia. Mahtaa Bill Withersiä harmittaa; vain kaksi sekuntia lisäsinnittelyä Lovely Day -kappaleen huipentavan E-nuotin parissa, niin norjalaispoppari olisi saanut jäädä nuolemaan näppejään.

Lovely Dayn perusteella Withers tosin kuulostaa kaverilta, jota ei voisi harmittaa mikään. Rennompaa ja smoothimpaa kappaletta ei vuonna 1977 julkaistu – tokkopa on julkaistu sen jälkeenkään. Lovely Day on ollut etenkin hiphop- ja r&b-tuottajien keskuudessa suosittu samplauksen kohde. Kappaleen tunnistettavaa bassomelodiaa ovat lainanneet muun muassa The S.O.U.L. S.Y.S.T.E.M., DJ Jazzy Jeff & the Fresh Prince, LL Cool J, Twista ja Swizz Beatz. Cover-version kappaleesta ovat levyttäneet muun muassa Maroon 5 ja Diana Ross.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja jottei totuus unohtuisi, kuunneltakoon ja katseltakoon myös Seremoniamestarin legendaarinen Ihana päivä (2000)!

”Hey you, with the pretty face / welcome to the human race”

Jeff Lynnen mukaan Electric Light Orchestran perusajatus oli jatkaa siitä pisteestä, johon The Beatles I Am the Walrusilla jäi. Eikä mikään muu ELO:n kappale todista Lynnen Fab Four -fiksaation jakenymaniaanisesta magnituudista niin kuin Mr. Blue Sky, jota ei huohotuksineen ja kellonlyönteineen voi pitää juuri muuna kuin viisiminuuttiseksi laajennettuna versiona The Beatlesin A Day in the Lifen väliosasta. Mr. Blue Sky sijoittui melko tarkasti ELO:n uran huippukauden puoliväliin; yhtyeen viidestätoista Iso-Britannian Top 10 -singlestä se oli seitsemäs. Aurinkoisen pophelmen ovat coveroineet muun muassa Lily Allen ja Ten Sharp.

Video ei ole enää saatavilla

”And he wore a hat / and he had a job /
and he brought home the bacon / so that no one knew”

Devon esikoissingle on klaustrofobisen popin mestariteos. Kappaleen vääjäämättömästi päälle ryskyvä rytmi, vieraannuttavat syntetisaattoripurkaukset ja The Residentsille kumartava mielenvikaisuus tuntuvat vielä yli 30 vuotta myöhemminkin kertovan viestejä jostain toisesta ulottuvuudesta. Jos Brian Enon tuottama kappale onkin ikimuistoinen, niin sellainen on myös Bruce Connerin siihen ohjaama musiikkivideo, joka on omituinen, 1950-luvun tieteiselokuvista, opetusohjelmista, mainoksista animaatioista kokoon saksittu kollasi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yhtyeistä vain rohkeimmat, kuten Sepultura, ovat rohjenneet levyttää Mongoloidin, mutta kappaleen painajaismaisesti vellova bassokuvio on kelvannut samplattavaksi monellekin, muun muassa Cut Copylle (Bright Neon Payphone) ja Layo & Bushwackalle (Love Story).

Video ei ole enää saatavilla

”Well, you can tell by the way I use my walk /
I’m a woman’s man, no time to talk”

Kaikkihan tämän muistavat: esi-skientologinen John Travolta kävelee telttalahkeet tuulessa hulmuten 1970-luvun Brooklynin rähjäisiä katuja The Bee Geesin samettisen diskogrooven soidessa taustalla. Saturday Night Feverin alkutekstit rullaavat etualalla, ja Travolta huokuu korskeaa vetovoimaa kuin vain nuori Italian Stallion voi.

Tuhannesti parodioitu biisi oli varhainen esimerkki ristiinmarkkinoinnista popissa; single mainosti leffaa ja albumia, elokuva puolestaan musiikkia. Ei olekaan ihme, että The Bee Geesin elokuvaa varten säveltämä levy on edelleen kaikkien aikojen myydyin soundtrack.

Jos pystyy sivuuttamaan hetkeksi sen, että Stayin’ Alive on ehkäpä kaikkien aikojen puhki soitetuin diskobiisi, voi edelleen arvostaa Gibbin veljesten falsettiharmonioista ja pehmeän elastisesta rytmistä rakentamaa ällön tarttuvaa tikkari-diskoa.

Video ei ole enää saatavilla

”You talk to me / As if from a distance / And I reply /
With impressions chosen from another time, time, time /
From another time”

Ambientin pioneerin viimeiseksi merkittäväksi poplevyksi jäänyt Before And After Science on Iggy Popin The Idiotin ohella osa David Bowien Berliini-trilogian keskeltä halkaisevaa rinnakkaistrilogiaa. Kutakuinkin samaan aikaan, samassa paikassa ja osittain samojen muusikoiden kanssa valmistuneet albumit eroavat sisällisesti paikoin hyvinkin radikaalisti toisistaan, mutta ovat temaattisesti toisiinsa kietoituneita vieraantuneisuutta käsittelevien aiheidensa puolesta. Siinä missä Bowie ja Pop keskittyivät suosion myötä kehittyneiden henkilökohtaisten helvettiensä ääniraitojen säveltämiseen, oli masennuksesta ja musiikillisista suorituspaineista kärsivällä Enolla vireillä jotain ihan muuta.

Clusterin kanssa äänitetty By This River ikään kuin leijailee ulos stereoista, laskostaen oman hiljaisen hetkensä huoneen pimeimpiinkin nurkkiin. Sävellys ei noudata popkaavaa, eikä se sisällä ainoatakaan koukkua – päinvastoin, se on lakoninen kuvaelma yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta kaipuusta, antaen siitä huolimatta lähes visuaalisia aistihavaintoja. Sen pastoraalinen ja hauras tunnelma on eräs kuvaavimmista yhdistelmistä ambientia ja popmusiikkia, sekä usein varjoon jäänyt helmi Enon mittavassa diskografiassa. Reilu kolme minuuttia sedatiivista melankoliaa, jotka samalla ovat lähes konkreettisesti tekijänsä vaitonaiset jäähyväiset poptähteydelle.

Video ei ole enää saatavilla

”Living in a jungle, it ain’t so hard /
But living in the city, It’ll eat out your heart”

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Johnny Thunders & the Heartbreakersin ainoaksi jääneen L.A.M.F.-albumin avauskappaleella niitä on ainakin kaksi. Oliko entinen New York Dolls –kitaristi sitten born to lose eli ”syntynyt häviämään” vai born to loose eli ”syntynyt päästämään irti” vai peräti born too loose eli ”syntynyt liian vallattomaksi” vai noita kaikkia kolmea – siitä sopii vääntää kättä vaikka hautaan asti. Thundersilta ei voi asiaa enää kysyä, sillä hän kuoli epäselvissä olosuhteissa 23. huhtikuuta 1991.

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Thunders & the Heartbreakers – Born to Lose

Bonus!

Punk-ikonin viimeiseksi musiikilliseksi suoritukseksi jäi versio nimenomaan Born to Lose -kappaleesta, jonka hän äänitti saksalaisen Die Toten Hosenin kanssa vain puolitoista vuorokautta ennen kuolemaansa.

Video ei ole enää saatavilla

Die Toten Hosen feat. Johnny Thunders – Born to Lose (1991)

”Once I thought I saw you in a crowded hazy bar /
dancing on the light from star to star”

Like a Hurricane ei ole suinkaan ainoa Neil Youngin 1970-luvulla kirjoittama klassikko. Siitä huolimatta se tuntuu jotenkin erityiseltä, Crazy Horsen magnum opukselta.

Kappale nauhoitettiin Zuman ilmestymisen aikoihin marraskuussa 1975, mutta Young panttasi sitä lähes kaksi vuotta, kunnes se julkaistiin American Stars ’n Barsilla.

Kappaleen lojuessa hyllyllä Young hankkiutui Crazy Horsensa kanssa huikeaan vireeseen. Like a Hurricane summaakin koko sen muotokielen, joka yhtyeelle kehittyi noina vuosina: kahdeksan minuutin tinkimätöntä esitystä kantaa romuluinen rytmiryhmä, oudolla tavalla vetoava sävel ja – no – hirmumyrskyn lailla riehuva kitara.

Soundin Olli Haavisto summasi kappaleen elementit aikalaisarviossaan täsmällisesti: ”Jälleen mahtavaa ’väärinsoittoa’, epätoivoisesti sävelmän koukeroita seuraavaa laulua ja tukeva komppi”.

Huima soitanta ja vaikuttavalla tavalla suurpiirteinen ulkoasu ovat jättäneet kappaleen tunnustuksellisuuden varjoonsa. Kuitenkin Like a Hurricane on melodialtaan ja sanoituksiltaan yksi kauneimpia Youngin kirjoittamia rakkauslauluja. Youngin toisinaan esittämät akustiset versiot konkretisoivat sen herkän sanoman.

Vaikka laulussa jää epäselväksi, onko tarinan loppu onnellinen, tuntuu sen riveiltä löytyvän valtava tunnelataus ja tukku avomielisyyttä:

”I am  just a dreamer, but you are just a dream /
You could have been anyone to me /
Before that moment you touched my lips /
That perfect feeling when time just slips /
Away between us on our foggy trip”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Like a Hurricane on kiinnostanut myös muita muusikoita. Etenkin countryn ja americanan kanssa veljeilevät artistit ovat ottaneet laulun omakseen. Brittiläinen The Mission on puolestaan osoittanut viisun taipuvan myös ehdaksi goottirockiksi. Kappale on kuulunut monenlaisina versioina myös Youngin omaan keikkasettiin. Onkin vaikea kuvitella, että tämä puhuri tyyntyisi koskaan.

Video ei ole enää saatavilla