Tsemiä, toivottaa Jimmie Rodgers.

Kokosimme eilen päättyneen Marraskuun laulut – 10 äärimmäisen masentavaa ja äärimmäisen nerokasta musiikkiesitystä kautta aikojen -juttusarjan kunniaksi neljänkymmenen kappaleen kronologisen soittolistan… niin, äärimmäisen masentavia ja äärimmäisen nerokkaita musiikkiesityksiä.

Paina play-nappulaa ja yritä kestää. Enää kolme viikkoa sinniteltävää!

40 marraskuun laulua sinisestä jodlaajasta sielunpelastajiin

1. Jimmie Rodgers – Gamblin’ Bar Room Blues
2. Robert Johnson – Hellhound On My Trail
3. Billie Holiday – Strange Fruit
4. Roy Acuff – Wreck On The Highway
5. Leadbelly – Where Did You Sleep Last Night?
6. Woody Guthrie – I Ain’t Got No Home In This World Anymore
7. Hank Williams – Picture From Life’s Other Side
8. Odetta – Gallows Tree (Gallows Pole)
9. Roy Orbison – Falling
10. Patsy Cline – I Fall To Pieces
11. Charles Aznavour – La bohème
12. Terry Callier – 900 Miles
13. Nina Simone – Mississippi Goddam (Live)
14. Walker Brothers – The Sun Ain’t Gonna Shine Anymore
15. Scott Walker – If You Go Away
16. Leonard Cohen – Avalanche
17. Townes Van Zandt – Waiting Around To Die
18. Fotheringay – John The Gun
19. Kris Kristofferson – Just The Other Side Of Nowhere
20. Carpenters – Rainy Days And Mondays
21. George Jones – The Grand Tour
22. Richard Thompson – The End Of The Rainbow
23. Richard Thompson – Withered And Died
24. Joan Baez – Diamonds And Rust
25. Tom Waits – Blue Valentines
26. Ebba Grön – Mental istid
27. Dire Straits – Telegraph Road
28. The Pogues – The Band Played Waltzing Matilda
29. The Cure – The Same Deep Water As You
30. Kristin Hersh – Your Ghost
31. Sinead O’Connor – Fire On Babylon
32. Bruce Springsteen – The Ghost Of Tom Joad
33. 16 Horsepower – Black Soul Choir
34. The Handsome Family – Weightless Again
35. Broder Daniel – Cruel Town
36. Nick Cave & The Bad Seeds – O Children
37. Amy Winehouse – Back To Black
38. The Good The Bad And The Queen – Kingdom Of Doom
39. Lykke Li – Sadness Is A Blessing
40. Soulsavers – Longest Day

Kuuntele soittolista tästä.

Nick Cave, maailmanlopun messias.

Nick Cavea ei varsinaisesti iloisten laulujen tekijänä tunnetakaan, mutta yleensä hän leikkaa synkistelyään mustanpuhuvalla huumorilla tai draamallisuudella, joka ohjaa osan huomiosta tarinoiden sisällöstä niiden kerrontatapaan. Hänen groteskit murhaballadinsakin ovat vähintään tiettyyn pisteeseen asti tyylilajiharjoituksia.

Niinpä jos minun pitäisi pitkän linjan fanina nimetä synkin yksittäinen Cave-biisi, valitsisin tämän hautajaistunnelmaisen eepoksen, joka päättää Abattoir Blues / The Lyre Of Orpheus -tuplalevyn. Se ei kerro narratiivia, vaan vihjailee rivien välissä synkimpään kuviteltavissa olevaan laulunaiheeseen: maailmanloppuun.

O Children on Bad Seedsia vähiten rockbändimäisimmillään, viimeisen päälle sovitettu 7-minuuttinen teos, jossa Caven kaikesta ylimääräisestä teatraalisuudesta vapaata laulua tukee loppua kohti yhä enemmän tilaa saava gospelkuoron murheellinen luterilaisversio. Kappale käy jatkuvasti painostavammaksi, kuin paksua mustaa peittoa vedettäisiin määrätietoisesti koko maailman ylle. Samaa tunnelmaa henkii tekstikin: kauhunsekaista odotusta, varmuutta siitä, että todella pahoja asioita alkaa tapahtua aivan juuri nyt. Ja niitä alkaa tapahtua siksi, että me olemme tehneet väärin ja ansainneet sen.

Tekstin lapsia olemme me ihmiset, jotka olemme typeryydessämme leikkineet planeetalla vähän turhan varomattomasti – ja nyt on liian myöhäistä.

Lopun kuoro-osuudet ovat käänteinen katarsis, joka jättää epätoivon kuulijan hallitsevaksi tunteeksi. Levy päättyy, maailma loppuu, marraskuu alkaa.

“Hey little train! We are all jumping on
The train that goes to the Kingdom
We’re happy, Ma, we’re having fun
and the train ain’t even left the station”

Video ei ole enää saatavilla

Brett ja Rennie Sparks, naimisissa – toistaiseksi.

Tässä juttusarjassa on tullut vastaan jo useampikin kappale, jonka kertoja riutuu rakkauden kourissa, vaikka sen kohde on lähtenyt omille teilleen. Tarvitaan vastakkainenkin näkökulma – sellainen, joka on ehkä enemmän tosielämää. Se toinen tyyppi on edelleen siinä vieressä, mutta mihin tunne katosi?

Tästä aiheesta en ole kuullut yhtään niin kiteytynyttä ja masentavuudessaankin ylevää esitystä kuin tämä. Aviopari Brett ja Rennie Sparksin johtama The Handsome Family nautti americana-piireissä kulttisuosiota lähinnä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Varsinainen maine jäi saamatta. Se on synti, häpeä ja hämmästyksen aihe, sillä toisin kuin useimmilla americana-tähdillä, The Handsome Familylla oli roppakaupalla ihan oikeita loistavia, synkänkauniita ja viiltävän älykkäitä biisejä.

Jäyhällä poljennolla kulkeva haikea Weightless Again on Brett Sparksin laulama kertomus pariskunnasta reissun päällä ja kauan sitten sammuneesta kipinästä, jonka ainakin mies haluaisi kovasti sytyttää uudelleen. Hän ei vain osaa, eikä kaiketi tule enää koskaan osaamaankaan. Loistavan tiiviissä kertosäkeessä Sparks rinnastaa suhteen alkuaikojen humalluttavan rakkauden painottomuuden tunteeseen.

“This is why people OD on pills
and jump from the Golden Gate Bridge
anything to feel weightless again”

Tuo tunne on ihmisiä järjettömiin ja tuhoisiin tekoihin ajava voima. Rakastumiseen liittyy vaaran tunne ja kaiken fiksun ajattelun heittäminen kaiteen yli. Mitä tahansa painottomuuden eteen, mutta ei se auta, kun tuli sammui jo.

Masentavaa, mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen, yhä elossa, vaikka soittakavereita E Street Bandista kaatuu rinnalta kuin heinää.

Bruce Springsteen on kirjoittanut paljon kotimaansa vähempiosaisista, mutta tuskin koskaan niin pessimistisesti kuin tällä melko vähälle huomiolle jääneen akustisen ysärilevynsä nimiraidalla. Yleensä hänellä on ollut tarjota talouselämän jalkoihinsa polkemille toivoa. 1990-luvun alun taantuman jälkimainingeissa sitä ei näyttänyt olevan. Oli vain tie helvettiin.

“The highway is alive tonight
but nobody’s kiddin’ nobody about where it goes
I’m sittin’ down here in the campfire light
searchin’ for the ghost of Tom Joad “

Hienovaraisen tunteelliseksi nuotiolauluksi sovitetussa helmessä Springsteen laskeutuu valtatieltä sen pientareille ja siltojen alle, jossa pitävät majaa amerikkalaisen unelman autokyydistä tippuneet. Hän piirtää nopein vedoin apokalyptisen maiseman: loputtomia leipäjonoja, laittomia siirtolaisia kyttääviä helikoptereita, kokonaisia autoissa nukkuvia perhekuntia, tyhjää evankeliumiaan jauhavia saarnamiehiä.

Valtatie on Amerikka, eikä sen vierustoille pudonneille voi enää valehdella siitä, mihin tie vie.

Tom Joad on Springsteenin kirjahyllyn peruskiviin kuuluvan John Steinbeckin Vihan hedelmät -romaanin päähenkilö, jonka lama-ajan julma epäoikeudenmukaisuus karaisi tuhoon tuomituksi vallankumoukselliseksi. Springsteen huipentaa kappaleensa Tomin kuuluisaan monologiin äidilleen, jossa tämä samaistaa itsensä kaikkiin maailman kaltoin kohdeltuihin, mutta vastarintaan nouseviin.

Mutta lopussa kertoja istuu Tom Joadin haamun kanssa leiritulen ääressä, ja valtatie yläpuolella vie sinne, minne kaikki tietävät sen menevän.

Welcome to the new world order.

Video ei ole enää saatavilla

Linda Thompson ja Chris Ma… ei kun Richard Thompson, erosivat vuonna 1982 kymmenen vuoden avioliiton jälkeen.

Aika usein syksyisin tuntuu siltä, että aviopari Thompsonin ensimmäinen yhteinen albumi I Want To See The Bright Lights Tonight on paras levy maailmassa koskaan. Hilpeää musiikkiahan täyspitkältä saa hakea: esim. mestarillinen The End Of The Rainbow on omalle pienelle lapselle tehty biisi, jossa kerrotaan, ettei sateenkaaren päässä ole mitään. Samantapaisissa tunnelmissa liikutaan myös tällä raidalla, jonka menin taannoin tällä sivustolla ilmoittamaan mielestäni kaikkien aikojen parhaaksi musiikkikappaleeksi.

Tuolloin julkistetulle soittolistalle päätyi oman huolimattomuuteni seurauksena paljon myöhempi ja vaisumpi Richard Thompsonin soolotulkinta, mutta korjataan erhe nyt. Nimenomaan Linda-vaimon kirkas folkääni ja alkuperäisen sovituksen lempeä keinunta tarvitaan Withered and Died -kokemuksen täydellistymiseen.

“This cruel country has driven me down
Teased me and lied, teased me and lied
I’ve only sad stories to tell to this town
My dreams have withered and died”

Melko kylmäävä toteamus. Ilman unelmia ihmisellä ei ole mitään; on syytä olettaa, että sellainen ihminen kuihtuu ja kuolee pian itsekin. Niinpä kertoja toivookin, että voisi olla perhonen, joka elää vain päivän tuulen heiteltävänä.

Juuri sopivasti asioita rivien väliin jättävä teksti kertoo tytöstä tai nuoresta naisesta, joka on kokenut kotiseudullaan niin pahoja pettymyksiä, ettei jaksa uskoa enää mihinkään hyvään. Epämääräisesti viitataan “poikaan lännestä”, joka häipyi melkein sen tien, kun oli tullutkin.

Kertoja tuntuisi olevan jumissa vihamielisellä ja arvatenkin nurkkakuntaisella kotipaikkakunnallaan. Toiveita poispääsystä oli, mutta ne hävisivät lännenpojan mukana. Nyt on vain perienglantilaista harmautta ja koleutta ja päiviä, jotka matelevat samanlaisina kuolemaan asti.

Biisi on ajaton, siinä on traagisen kansanlaulun tunnelmaa sanankäänteitä myöten. Siinä on vangittu ihmisen ikiaikainen pettymisen kokemus paremmin kuin missään muussa kuulemassani laulussa.

Video ei ole enää saatavilla

George Jones, elossa yhä 81-vuotiaana kolmesta avioerosta ja moninaisista päihde- ja mielenterveysongelmista huolimatta.

“Step right up, come on in
If you’d like to take the grand tour
of a lonely house that once was home sweet home
I have nothing here to sell you
just some things that I will tell you
some things I know will chill you to the bone”

Jos perinteisessä kantrimusiikissa laulettiin pettämisestä ja jättämisestä  varsin yleisluontoiseen sävyyn, eivät 1960-luvulla kaikkialle räjähtäneet kulttuuriset muutokset jättäneet tätäkään instituutiota ennalleen. Uudessa kantrissa liikuttiin aiempaa konkreettisemmalla ja arkirealistisemmalla tasolla. Erobiisikin saattoi kertoa ihan suoraviivaisesti avioerosta materiaalisine yksityiskohtineen, vaikka petollisen naisen tematiikkaa ei tässäkään tapauksessa päästä pakoon.

Pitkän linjan kantritähti George Jones teki vahvan paluun tällä Norro Wilsonin kynäilemällä balladilla, jonka perusidea on juuri sopivan persoonallinen versio klassisesta aiheesta. Kärsivä ja katkeroitunut kertoja kutsuu kuulijan kierrokselle taloonsa, josta nainen on lähtenyt. Hän piehtaroi onnellisempien aikojen muistoissa – hekumoi parivuoteessa koetuilla lemmenhetkillä, jää katselemaan vaimon valokuvaa kuin toivoisi sen heräävän vielä henkiin. Dramaattisena loppukaneettina käy vielä ilmi, että vaikka nainen jätti kaikki muut tavaransa jälkeensä, yhteisen lapsen hän kuitenkin vei, tuo julma olento.

Tämä kertoja ei Leadbellyn päähenkilön tavoin haudo väkivaltaa, vaan tyytyy rypemään omassa kurjuudessaan ja tilanteensa epäoikeudenmukaisuudessa. Miesparan tulevaisuudennäkymät ovat jälleen heikot. Jones ottaa biisistä kaikki dramaattiset tehot irti, ja näin ruikutuksesta tulee painokasta fatalismia.

Video ei ole enää saatavilla

Townes Van Zandt, kuoli 52-vuotiaana alkoholistina kaaduttuaan reilu viikko aikaisemmin portaikossa.

Townes Van Zandt, ”Texasin trubaduuri”, eli elämän, josta ei puuttunut päihteitä tai muitakaan harkitsemattomia valintoja. Kaikista outlaw-nimikkeellä kutsutuista rosoisen kantrifolkin laulajista hän pysytteli kauimpana valtavirtaisesta musabisneksestä. Tulos: kulttimaine, joka ei koskaan realisoitunut levymyynniksi, ja kuolema vähän yli viisikymppisenä vuonna 1997.

Waitin’ ’Round To Die oli Van Zandtin ensimmäisiä lauluja ja julkaistiin alun perin hänen esikoisalbumillaan For The Sake Of The Song, mutta niin tarinabiisi kuin se onkin, se ennakoi koruttomasti esittäjänsä elämänvaiheita. Teksti kertoo levotonta elämää viettävästä kaverista, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kummoiset:

”Sometimes I don’t know where this dirty road is taking me
Sometimes I can’t even see the reason why
I guess I keep on gamblin’, lots of booze and lots of ramblin’
It’s easier than just a-waitin’ ’round to die”

Laulun tematiikka kytkeytyy joka säkeistön lopussa varioitavan fraasin ympärille. Kertoja polttaa kynttiläänsä molemmista päistä ja hankkiutuu vaaratilanteisiin, koska muuten tuntuisi siltä, että elämä jää elämättä: paikoilleen asettuminen on vain kuoleman odottelua. Hän peilaa omia ratkaisujaan äitiinsä, joka jätti perheen väkivaltaisen isän: äitikään ei jäänyt odottelemaan kuolemaa nyrkistä.

Ironista kyllä, valittu elämäntapa johtaa kertojan lopulta nimenomaan umpikujaan, josta kuolema on ainoa ulospääsy. Hän päätyy ensin vankilaan istuskelemaan ja sieltä vapauduttuaan kodeiinikoukkuun.

Lääkeusvassa ei enää pahemmin mennä eikä meinata.

“Now I’m out of prison, I got me a friend at last
He don’t steal or cheat or drink or lie
His name’s codeine, he’s the nicest thing I’ve seen
Together we’re gonna wait around and die”

Van Zandtin eleetön tulkinta alleviivaa sävelmän lakonista jylhyyttä ja kohtalokkuutta. Näin tämä elämä menee, tällaisia seurauksia valinnoilla tuppaa olemaan. Hyvin usein nopea elämä aina jotain paossa johtaa hitaaseen kuolemaan.

Van Zandt levytti biisin useaan otteeseen, tulkintoja löytyy myös livelevyiltä. Tässä alkuperäinen:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Puristit saattavat olla eri mieltä, mutta oma suosikkini taitaa olla postuumilta Texas Rain -levyltä löytyvä duetto Calvin Russellin kanssa, jonka upottamisen Youtube on estänyt, mutta jonka voi kuunnella tästä.

Patsy Cline, kuoli 30-vuotiaana lento-onnettomuudessa.

Patsy Clinen lähdevedenkirkkaalla äänellä tulkittuna tämä kantriin vivahtava popballadi ei varsinaisesti kuulosta synkältä – enemmänkin haikean surulliselta. Melkoisesta tunne-elämän umpikujasta se kuitenkin kertoo. Päähenkilö ei pääse millään irti entisestä rakastetustaan, joka haluaisi klassiseen tapaan olla ”vain ystäviä”. Järkipuhe ei auta, voimistaa vain pakkomiellettä:

”You want me to act like weve never kissed
You want me to forget, pretend we’ve never met
And I’ve tried and I’ve tried but I haven’t yet
You walk by, and I fall to pieces”

Kertoja tuntuu näkevän exänsä kaikkialla – treffit uusien tyyppienkin kanssa menevät pieleen, kun entinen heila tulee vastaan, ja niin sitä hajotaan palasiksi taas. Mitään ulospääsyä tilanteesta ei näytä olevan: monelle kantribiisille ominaiseen tyyliin kyse näyttää olevan vääjäämättömästä kohtalosta, jota ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Kertoja ei ole tulossa järkiinsä, joten huonostihan tuossa käynee.

I Fall To Piecesin sävelsivät Nashville-ammattilaiset Hank Cochran ja Harlan Howard. Yksinkertaisessa muotopuhtaudessaan biisi sisältää kaikki standardin ainekset, ja sitä onkin versioitu loputtomiin. Alkuperäinen versio on tietysti paras. Sovituksessa on käytetty Jordanairesin laulamien stemmojen kaltaisia viihteellisiä elementtejä hyvällä maulla, ilman ylettömyyksiä. Eikä kukaan ole saanut ladattua esitykseensä niin pohjatonta ja alistunutta tuskaa kuin Patsy Cline.

Traaginen hänenkin kohtalonsa oli. Hän oli menettää henkensä autokolarissa jo I Fall To Piecesin promootiorumban aikaan ja kuoli sitten lento-onnettomuudessa kaksi vuotta myöhemmin. Asiaan kuuluu, että ensimmäisen onnettomuuden jälkeen Clinen kerrotaan aavistaneen, ettei se jäisi viimeiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hank Williams, kuoli 29-vuotiaana kylmänä uudenvuodenyönä auton takapenkille.

Niin surumielisten laulujen esittäjänä kuin kantrimusiikin kenties suurin legenda Hank Williams tunnetaankin, hänen elämäntarinansa vie synkkyydessään voiton kaikista hänen klassikoistaan. Mies lääkitsi kroonisia selkäkipujaan viinalla ja lääkkeillä sellaista tahtia, että sydän petti 29-vuotiaana, auton takapenkillä kylmänä uudenvuodenyönä.

Kantribisneksen lainalaisuudet merkitsivät, että hänen vaistonvarainen laulunkirjoitustaitonsa kanavoitui lähinnä särkyneiden sydänten ja petollisten naisten kuvaukseen, aihemaailmaan, jonka tiivistää hänen oleellisimpiin kuuluvan ikivihreänsä nimi: I’m So Lonesome I Could Cry.

Hieman vähemmän tunnettu Picture From Life’s Other Side ei kerro päättyneestä rakkaudesta. Itse asiassa se kertoo – ei enempää eikä vähempää kuin maailman kaikista karuista ihmiskohtaloista. Trad-perustainen kappale ei ole Williamsin itsetilitystä, mutta sopii tietysti olettaa, että hän on pystynyt samaistumaan elämän kääntöpuolelle ajautuneisiin.

Biisi alkaa muistutuksella, että onnen ja kauneuden lisäksi maailmassa on muutakin.

”In the world’s mighty gallery of pictures
hang the scenes that’re painted from life
There’s pictures of love and of passion
and there’s pictures of keys and of strife
There hung pictures of youth and of beauty
of old age and a blushing young bride
They all hang on the wall but the saddest of all
are the pictures from life’s other side”

Williams kertoo näistä kuvista pari melodramaattista kantriesimerkkiä – kaiken pelattuaan pelipöytään hengettömänä lyyhistyvä mies, lapsensa kanssa jokeen hyppäävä hylätty äiti – mutta yksittäistapauksia olennaisempi on havainto, että elämällä tosiaan on nurja puolensa, että jotkut kohtalot ovat surullisempia kuin me kohtalaisen onnekkaat osaamme kuvitellakaan.

Hank Williamsin oli yksi niistä. Ja vaikka taiteen biografisessa tulkinnassa on karikkonsa, en voi olla ajattelematta tätä, kun kuuntelen hänen musiikkiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Leadbelly, kuoli 61-vuotiaana New Yorkissa, pari miestappotuomiota vankilassa kärsineenä.

Eilen juttusarjassa esiintyneeseen Billie Holidayhin nähden aivan toisenlaista aikakauden mustaa artistia edusti Huddie Ledbetter alias Leadbelly, joka tosin oli 30 vuotta vanhempikin. Hänen päätymisensä yli viisikymppisenä levylaulajaksi New Yorkiin ja sitten loputtomiin versioiduksi kulttiartistiksi on musiikin historian omituisia sattumia: tuskin kovin moni etelävaltioiden köyhä, musta, väkivaltaisiin selkkauksiin taipuvainen maalaismies edes eli noin vanhaksi. Itse asiassa Leadbellyn olisi ollut todennäköisempää päätyä Strange Fruitin taustamateriaaliksi.

Leadbelly edustaa sitä levyteollisuutta edeltävän aikakauden artistyyppiä, joka rakensi ohjelmistonsa kuulostelemalla, palasia sieltä täältä keräilemällä ja niitä luovasti yhteen sovittamalla. Niinpä hänen useaan kertaan levyttämänsä mustasukkaisuusballadi Where Did You Sleep Last Night on tulkinta In The Pines -kappaleesta, jonka juuret juontavat 1870-luvun puolelle ja joka julkaistiin kenttä-äänitteenä jo 1925.

Biisi on maalaisbluesin ytimessä: ihmisen synkimpien tunteiden pohjamudissa rypevä mies säestää itseään akustisella kitaralla ja purkaa pahan olonsa, jonka aiheuttaja on nainen. Kovin montaa sanaa asian ilmaisemiseen ei tarvita.

“My girl, my girl, don’t lie to me
Tell me where did you sleep last night
In the pines, in the pines
Where the sun don’t ever shine
I would shiver the whole night through
My girl, my girl, where will you go
I’m going where the cold wind blows
In the pines, in the pines
Where the sun don’t ever shine
I would shiver the whole night through”

Nainen on viettänyt yönsä väärässä paikassa, minkä seurauksena mies kokee olevansa paikassa, jossa aurinko ei paista – sielun sysiyössä, kohtalokkaiden valintojen äärellä.

Itse kun en koe Where Did You Sleep Last Nightia tälle listalle kelpaavan synkäksi niinkään kertojahahmon hankalan tilanteen takia, vaan siksi, että Leadbelly välittää niin karun tehokkaasti sen petetyksi tulleen miehen pakkomielteisen asian vatvomisen, josta seuraa kauheita tekoja kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa (eikä vähiten 2000-luvun Suomessa). Kertoja kääntää armottomasti veistä aivojensa tunnereseptoreissa pohtiessaan naisen menemisiä ja tekemisiä. Hän saa sairasta nautintoa siitä, että määrittelee itse olevansa tilanteen johdosta helvetissä.

Kohta se veitsi välähtää konkreettisestikin.

Se, että biisin esittää parikin miestappotuomiota saanut hahmo, ei ainakaan tee haittaa sanoman painokkuudelle. Tosin Leadbelly oli ilmeisesti lähinnä äkkipikaisuuteen taipuvainen nakkikioskitappelijatyyppi, ei neuroottinen angstaaja.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi tapa selvitä synkistä ajoista on kuunnella synkkää musiikkia. Sitä on monenlaista: tässä juttusarjassa olen halunnut painottaa sitä näkemystäni, että synkin synkkyys ei löydy kauhuelokuvien ylilyönteihin viehättyneestä metallimusiikista tai goottirockista, jonka harrastajille synkkyys on klubi-iltaa varten puettu asuste.

Minusta tuntuu useimmiten, että hyytävimmät populaarimusiikin tarjoamat näkökulmat maailmaan ja elämään kumpuavat rockia edeltäviltä ajoilta. Niissä on ehkä säilynyt jotain siitä erämaakauhusta ja kosmisesta yksinäisyydestä, jota marraskuu on saanut sähkövaloa ja vaivattomia ihmiskontakteja edeltävän ajan asukkaan tuntemaan täällä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Tässä siis valikoima akustisvoittoisia erittäin synkkiä kappaleita 1930-luvulta 2000-luvulle. Kuulijan on syytä muistaa, ettei tässä ole tarkoitus kehottaa itsemurhaan tai edes omissa epäonnistumisissa piehtarointiin. Synkkä musiikki toimii ihannetilanteessa manauksena tai selviytymismekanismina. Suosittelen korkkaamaan punaviinin, se pehmentää kohtaamista elämän pimeän puolen kanssa. Myös luotetusta yksityishenkilöstä vierellä voi olla marraskuussa apua.

* *

Billie Holiday, kuoli 44-vuotiaana maksakirroosin aiheuttamiin komplikaatioihin – köyhänä kuin kirkonrotta.

Ilman Strange Fruitia Billie Holiday olisi “vain” kaikkien aikojen paras yökerholaulajatar, mutta tämä aikakauteen ja olosuhteisiin nähden täysin poikkeuksellinen kappale on se tummimpana hohtelevin helmi hänen kaulaketjussaan. Juutalaisen opettajan Abel Meeropolin kirjoittama ja itse säveltämä runo oli mustan artistin bravuurinumerona dramaattinen rohkeuden osoitus Yhdysvalloissa, joissa tekstin kuvaamat kohtaukset olivat yhä arkipäivää.

“Southern trees bear strange fruit
Blood on the leaves and blood at the root
Black body swinging in the southern breeze
Strange fruit hanging from the poplar trees”

Koko englanninkielisen kirjallisuuden historian vaikuttavimpiin kuuluva teksti pelaa loistavasti etelävaltiolaisen maalaisidyllin kliseekuvalla, joka värjätään verellä, kalmanhajulla, surulla ja vihalla. Meeropol ikään kuin kaappaa valheen “Gallant Southista” ja piirtää muutamalla yksinkertaisiin metaforiin nojaavalla säkeellä kuvan vääristyneestä luonnonjärjestyksestä, joka tuottaa elämän sijaan kuolemaa. Sehän on luonnotonta – se, ihmisyytensä tunnustamista vaativien mustien lynkkaaminen, ei rotujen tasa-arvo, jonka Ku Klux Klanin terroristit nimesivät luonnottomaksi.

Strange Fruit on siis taistelulaulu, mutta ei uhmakas sellainen. Niiden vuoro oli parikymmentä vuotta myöhemmin. Tässä taistelu on vasta alkamaisillaan, tämä on ensimmäisiä kertoja, kun joku uskalsi esittää pöyristymisensä etelävaltioissa vallinneen mielivallan suhteen. Tekstin eleetön kuva postikorttimaisemassa roikkuvista mätänevistä, pullottavasilmäisistä ruumiista on kammottava, kouraiseva ja vihaa nostattava yhä nykyäänkin.

Mutta Strange Fruit on Billie Holidayn biisi siinä missä Meeropolinkin. Juuri hänen originaalilevytyksensä teki siitä ikonisen. Se alkaa pitkällä, pohjattoman surullisella pianointrolla; kun paljon 24 vuoden ikäänsä kypsemmältä kuulostava Holiday sitten avaa suunsa ja purkaa ilmoille kaiken aiheeseen liittyvän katkeruudella ja kirpeällä sarkasmilla silatun surun, on kuulijan 73 vuotta myöhemminkin kuunneltava mykistyneen ja kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Tämä kappale käsittelee nimittäin melko isoja asioita.

Holiday ei tietenkään voinut esittää Strange Fruitia muualla kuin New Yorkin liberaalin yleisön edessä. Sielläkin se vaati erityistoimenpiteitä: se kuultiin aina setin viimeisenä, ja sitä ennen alkoholitarjoilu lopetettiin ja kaikki valot sammutettiin. Holiday poistui lavalta pimeän turvin välittömästi laulun laulettuaan.

Miettikääpä sitä ajatuksen kanssa, nykypäivän rankkoina itseänne pitävät rockhenkilöt.

Time-lehti äänestytti vuonna 1999 “vuosituhannen merkittävimmistä kappaleista”. Ykköseksi tuli Strange Fruit.

Video ei ole enää saatavilla