Alkuvuodesta kaikki kolme julkaisivat hienot albumit, joiden sointi tuntuu kaikuvan vuosikymmenten tai jopa -satojen takaa, vaikka samaan aikaan jokainen artisteista on tiukasti kiinni tässä vuosikymmenessä.

PJ Harveyn protestilauluista ja folkista ammentava Let England Shake, Anna Calvin kabareehenkinen esikoinen ja Mirel Wagnerin raaka, bluesahtava debyyttialbumi ovat vuoden 2011 toistaiseksi sykähdyttävintä musiikkia – ja mikä parasta, Wagnerille ei tarvitse tässä seurassa antaa tippaakaan suomalaistasoitusta.

Video ei ole enää saatavilla

Mirel Wagner – No Death

Video ei ole enää saatavilla

PJ Harvey – The Words That Maketh Murder

Video ei ole enää saatavilla

Anna Calvi – Desire (live)

Ensin käteen osuivat Fleetwood Macin ja Electric Light Orchestran vinyylilevyt. Indie nautti kuulemastaan, mutta oli epävarma; sen ylähuulta koristivat vielä ironiset viikset.

Mutta polte indien rinnassa ei hellittänyt. Aina heikkoina hetkinään se palasi hyllyn äärelle ja penkoi kerta kerralta syvemmältä: Boston, Tears for Fears, The Carpenters, Steve Winwood.

Viimein indie rohkaistui, ajoi viiksensä ja kasvatti parran. Se puhui Totosta ja Americasta. Paul Simonista. The Bandistä. AOR:stä. Soft rockista. Muutos oli peruuttamaton.

Kulminaatiopiste? Kun newyorkilainen Holy Ghost! -yhtye tiedotti yhden esikoisalbuminsa vierailijoista olevan The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Sanottakoon se toisenkin kerran: The Doobie Brothersin Michael McDonald.

Jäljelle jäi vain yksi kysymys: onko vuoden 2011 paras albumi Iron & Winen (kuvassa) Kiss Each Other Clean, Toro Y Moin Underneath the Pine, Cut Copyn Zonoscope vai Destroyerin Kaputt?

Video ei ole enää saatavilla

Iron & Wine – Walking Far from Home

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Still Sound

Video ei ole enää saatavilla

Cut Copy – Need You Now

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer – Kaputt

Bad Conscience Patrol vuonna 2007 ei ollut aivan toivotunlainen suoritus, mutta Dada Banditsilla kaksi vuotta sitten bändi käänsi suuntansa ja esitteli itsensä orkestraalisempana kuin koskaan.

Maaliskuussa ilmestynyt Solar vie kehityskulun vielä pidemmälle. Rubik julkaisi vihdoin sen timantin, jota heiltä on odoteltu jo People Go Missing -EP:n julkaisusta lähtien.

Solar oli kevään puhutuin Suomi-julkaisu jo ennen ilmestymistään. Kuhinaa bändin ympärillä ja uskoa sen läpimurtoon lisäsi suomalaisittain historiallinen Primavera-kiinnitys.

Solar täyttää odotukset, eikä Rubikilla pitäisi olla enää mitään hätää. Yhtyeen suuruudenhullu visio loistaa albumilla täydellisen kirkkaana.

Nyt jos koskaan on Rubikin tilaisuus ponnistaa pidemmälle kuin yksikään suomalaisbändi on ponnistanut aiemmin.

Katso myös: Nyt puhuu Rubikin musiikkivideolla esiintyvä mäkihyppääjä!

Video ei ole enää saatavilla

Rubik – Laws of Gravity

Vaan tuskin kukaan oli uskonut enää näkevänsä 1980-luvun omapäisintä ja raivokkainta suomenkielistä rockyhtyettä esiintymässä. Ei, ennen kuin eräänä helmikuisena viikonloppuna Ismo Alanko, Jouko Hohko, Alf Forsman ja Jukka Orma ilmoittivat videotervehdyksen välityksellä soittavansa kesällä Ilosaarirockissa.

Yllätyksen kruunasi samalla julkaistu uusi Sielun Veljet -kappale Nukkuva hirviö, joka vaikutti suoraan välittävän nelikon omat tunnelmat paluusta:

”Me herätämme nukkuvan hirviön / me emme tiedä mitä me teemme.”

Singlen kertosäe olisi saattanut yhtä hyvin olla Ismo Alangon soolouralta, mutta säkeistön korkkiruuvimainen svengi sekä Alangon ja Orman nyrkkeilijöiden lailla toisiaan kiertelevät kitarat olivat erehtymättömästi Sielun Veljiä.

Vaikka yhtye esittäisi Joensuussa heinäkuussa jatko-osan vuonna 1985 Tavastiaa hämmentäneelle Punahilkka-näytelmälle, yleisön innostuksen tason mittaamiseen tarvittaneen seismografia.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Ikävä (Moskovassa 1987)

Myös Yonalta oli määrä ilmestyä uusi levy, mutta sen valmistuminen lykkääntyi laulajan sitkeän flunssan vuoksi.

Trubaduuriviikot täydentyvät muutaman päivän päästä, kun Jarkko Martikainen päättää Rakkaus– ja Toivo-albumien käynnistämän levytrilogiansa Uskoon.

Mikä parasta, artistien julkaisuiden taso on on ollut tasaisen kova: Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi on taidemusiikin suuntaan kurottelevaa hienopoppia. Samae Koskinen on puolestaan rohkaistunut kirjoittamaan itse tekstinsä, mikä tuo hänen Kuuluuko, kuuntelen -levylleen uudenlaista aitoutta.

Jarkko Martikainen on laajentanut tyyliään yhtyekokoonpanoon asti ja Putrokin uusiutunut ryhtymällä tekemään kesäiskelmää.

Enää pitää toivoa, että hienoja lauluntekijälevyjä riittää tässä maassa myös syksyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Älä sammu aurinko

Video ei ole enää saatavilla

Samae Koskinen – En anna periks

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

Eivätkä yllätykset loppuneet siihen. Luvassa oli levyn cd-painoksen myötä julkaistu ilmainen sanomalehti The Universal Sigh, Record Store Dayn kunniaksi julkaistava kaksitoistatuumainen vinyylisingle, jolla on kaksi uutta kappaletta, sekä Thom Yorken tuleva yhteissinkku Four Tetin ja Burialin kanssa.

Parasta tässä kaikessa ovat kuitenkin olleet lukemattomat Lotus Flower -kappaleen videosta tehdyt versiot, joilla Thom Yorke tanssii mitä erikoisimpien hittien tahtiin.

Video ei ole enää saatavilla

Thom Yorke Likes to Move It Move It

No, uutta matoa koukkuun: YleX:n ja Rumban Tulevaisuuden tusina -äänestyksen voittaja Shine 2009 julkaisee odotetun esikoislevynsä 13. huhtikuuta 4. toukokuuta – kai se nyt sentään floppaa oikein kunnolla?

Mikko Pykärin (Regina, jonka Ride-henkinen single Jos et sä soita kuuluu alkuvuoden ilahduttavimpiin yllätyksiin) ja Sami Suovan (Schmami, ex-Brightboy) duon Realism-albumi on – rahtusen teennäisen – tiedotteen mukaan ”tutkimusmatka vapauteen, rehellisyyteen ja täydellisyyteen”.

Olkoon vaikka gastronominen seuramatka Raaheen, sillä Shine 2009 ansaitsee paikkansa alkuvuoden mahlanjuoksuttajien listalla jo levyn tähtivierailijan ansiosta: Paula Abdul!

American Idol -tuomarina nykyään paremmin tunnettu Abdul oli kaksikymmentä vuonna sitten yksi maailman suurimmista dance- ja r&b-tähdistä, mistä kuusi peräkkäistä Yhdysvaltain singlelistan ykköstä todistavat vastaansanomattomasti. Ura tökkäsi 1990-luvun puoliväliin, jolloin laulajan edellinen albumi Head Over Heels julkaistiin.

Abdulin viime vuosien orastava comeback on poikinut kaksi singleä, joista edellinen, Kylie Minoguen ylijäämistä noukittu I’m Just Here for the Music, piipahti Yhdysvaltain singlelistan sijalla 87. Nouseeko Paula suomalaisvoimin uuteen loistoon?

Video ei ole enää saatavilla

Shine 2009 feat. Paula Abdul – So Free

25-vuotiaan ruotsalaisen ympärillä leijuu outouden ja ulkopuolisuuden aura. Konserttitilanteessa katsoja ei aina oikein tiedä miten suhtautua piskuiseen kummajaiskeijuun – rohkeasti innostuen vai varautuneesti ympärilleen vilkuillen?

Lykke Lin esikoisalbumi Youth Novels (2008) oli hämmentävä kokoelma kokeellisesti kompuroivaa ja hauraasti huokailevaa popmusiikkia.

Se oli toivottoman epätasainen, mutta ehkä juuri siksi niin kiinnostava kokonaisuus; joka tapauksessa se sai muun muassa Primal Screamin, N.A.S.A.:n, Röyksoppin ja Kleerupin turvautumaan laulajattaren palveluihin.

Jos Youth Novels lähinnä herätti kysymyksiä, antaa maaliskuussa ilmestynyt Wounded Rhymes -albumi niihin yhden ja ainoan oikean vastauksen: juuri nyt Lykke Li on paitsi yksi Ruotsin, myös yksi koko maailman kiinnostavimmista poptähdistä.

Elokuussa Lykke Lin voi nähdä Helsingin Flow Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

Lykke Li – I Follow Rivers

Nirvanan Kurt Cobainin lähimpiin ystäviin kuuluneen Dylan Carlsonin johtaman instrumentaaliyhtyeen musiikki on ainutlaatuinen sekoitus doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzia kieroutuneisuutta. Yhtyeen kuudes levy, joka koostuu viidestä keskimäärin 12-minuuttisesta riffijärkäleestä, möyrii ja murisee tavalla, joka solmii sisuskalut ja kirkastaa mielen.

Myös skotlantilainen kitarapartio Mogwai (kuvassa) onnistui herättämään maanalaisia voimia albumillaan Hardcore Will Never Die. Yhtyeen seitsemännellä – ja mahdollisesti parhaalla – albumilla on lisäksi yksi vuoden nerokkaimmin nimetyistä kappaleista: You’re Lionel Richie.

Huhtikuussa seismisiä värähtelyjä havaittaneen myös Suomessa: Mogwai saapuu Tavastia-klubille kuun 5. päivänä, Earth puolestaan 21:ntena.

Video ei ole enää saatavilla

Earth – Father Midnight

Video ei ole enää saatavilla

Mogwai – How to Be a Werewolf

Odotukset albumin seuraajaa kohtaan olivat korkealla, ja Elbow ylitti ne kirkkaasti ilman, että havaittavissa oli merkkiäkään pinnistelemisestä. Build a Rocket Boys! ei avautunut kuuntelijalle nopeasti, mutta kärsivällisen sielun yhtye palkitsi avokätisesti.

Jesus Is a Rochdale Girl kuulostaa Guy Garveyn toistaiseksi henkilökohtaisimmalta laululta, Dear Friends on vähintään yhtä liikuttava päätöskappale kuin edellisen albumin Friend of Ours, ja eeppinen avausraita The Birds vie yhtyeen lähemmäs Peter Gabrielia kuin koskaan aikaisemmin.

Jo siinä on riittävästi syitä julistaa Build a Rocket Boys! yhdeksi vuoden 2011 mestariteoksista.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Lippy Kids (live @ Blueprint Studios)

Supina newyorkilaisen Public School 22 -koulun monikulttuurisesta enkelikuorosta alkoi nelisen vuotta sitten, kun musiikinopettaja Gregg Breinberg alkoi jakaa videoita perustamansa kuoron esityksistä internetiin.

Sittemmin kuoro on esiintynyt muun muassa Tori Amosin, Kylie Minoguen, Neil Finnin (The Crowded House) ja Stevie Nicksin (Fleetwood Mac) kanssa sekä hoilottanut elektropopyhtye Passion Pitin Manners-albumilla.

Lopullisesti paikan indieyleisön sydämessä PS22 valtasi vuodenvaihteessa Youtube-treenivideoillaan, joilla se esittää muun muassa Ariel Pinkin, Phoenixin, Coldplayn, MGMT:n ja The Curen hittejä.

Juuri nyt kaikki rakastavat ”Peeässää”, mutta kuoron kaikkein kiitollisin fani lienee James Franco. Kiitos Oscar-gaalan huipentaneen Somewhere Over the Rainbow -esityksen, tilaisuus jää historiaan muistakin syistä kuin näyttelijän kokovartalokipsatun juontajasuorituksen johdosta.

Video ei ole enää saatavilla

PS22 – Lisztomania (Phoenix)

Video ei ole enää saatavilla

PS22 – Round and Round (Ariel Pink’s Haunted Graffiti)

Love & Nature -albumin kansi on toki hirveä, mutta sisältö on hyvin hallussa: Cool & Bored, Take Me to the Mountains ja Gandhi ovat oikeasti mainioita popbiisejä, eikä laadunvalvonta ole päästänyt läpi todellisia huteja.

Ja mikä parasta, bändi on kypsyttyään hylännyt valtaosan hipsteriarroganssistaan. ”Corpsulit” eivät enää pönötä keikoilla cooleina kirpparirytkyissään, vaan pitävät aidosti hauskaa. Tai siltä heidän toimintansa ainakin näyttää.

LCMDF:n voi nähdä Jyväskylän Lutakossa 21.4. tai Helsingin Korjaamolla 23.4. Tai miksei sitä ennen Itävallan Salzburgissa (tänään) tai Berliinissä – tai myöhemmin keväällä Roomassa, Tsekin Trencinissä tai Ruotsin Emmaboda-festivaaleilla.

Emma ja Mia, kiva, että tarinanne ties kuinka mones luku päättyi näin hyvin!

Video ei ole enää saatavilla

LCMDF – Gandhi

Toukokuun antimet keikkarintamalla eivät jää siihen. Samana päivänä Saint Etiennen kanssa Helsingissä esiintyy postpunk-konkariyhtye Pere Ubu, joka esittää Tavastialla vuoden 1978 klassikkolevynsä The Modern Dance.

Toukokuun aikana Tavastialla esiintyvät myös brittinousukas The Vaccines, klassikkometelöijät Swans, uuden polven kitaravirtuoosi James Blackshaw ja kanadalainen Caribou, joka ihastutti viime kesän Flow-festivaalilla.

The Circus -yökerhon lavalle nousevat puolestaan Skotlannin kitaramessiaat Glasvegas ja 2000-luvun konepopsuuruus Ladytron, ja Nosturiin saapuu triphopin keisari Tricky.

Ja heti kesäkuun alussa ensimmäisen Suomen-visiittinsä tekee Tortoise. Ja sitten…

Toukokuun keikkoja:

9.5. Tricky, Nosturi, Helsinki
10.5. Swans ja James Blackshaw, Tampere, Klubi
11.5. Swans ja James Blackshaw, Tavastia, Helsinki
14.5. Glasvegas, The Circus, Helsinki
17.5. Ladytron, The Circus, Helsinki
22.5. Saint Etienne, Korjaamo, Helsinki
22.5.Pere Ubu, Tavastia, Helsinki
31.5. Caribou, Tavastia, Helsinki

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Method of Modern Love (2009)

Kaksi muutakin yli kolmekymmentävuotiasta vaihtoehtorockyhtyettä on osoittanut vuoden alussa huomattavia virkeyden merkkejä.

Gang of Fourin (kuvassa) tuore levy Content todistaa, että ankara punk-funk taittuu Leedsin sediltä tällä vuosituhannella siinä missä !!!:n kaltaisilta oppipojiltakin.

R.E.M. taas palautti uskon itseensä Collapse Into Now -albumilla, jonka hirviömäiset rockpalat ja tunnelmalliset balladit vievät ajatukset välittömästi 1990-luvulle ja yhtyeen luvun loiston päiviin. Johtuisiko moinen siitä, ettei Michael Stipe ole tällä kertaa hehkuttanut levyn sisältävän bändinsä parasta materiaalia vuosikymmeniin?

Video ei ole enää saatavilla

Wire – Adapt

Video ei ole enää saatavilla

Gang of Four – You’ll Never Pay for the Farm (Live @ David Letterman 8.2.2011)

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – ÜBerlin

Flow-festivaalille ensi kesänä saapuvan Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli yksi viime vuoden parhaista levyistä ja siltä löytyvä All of the Lights parhaista biiseistä.

Westin luottomiehen ja legendaarisen hiphop-videoiden ohjaajan Hype Williamsin All of the Lights -musiikkivideo on Gasper Noe -viittauksineen puolestaan yksi tämän vuoden parhaista musiikkivideoista.

Ainakin se on video, jolla Rihanna näyttää kuumemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Kanye West saattaa olla narsistinen hullu, mutta hän on myös aikamme musiikillisia neroja – ja mikä hienointa, työnarkomaani. Lisää musiikkia on luvassa kesäkuussa, jolloin Westin ja Jay-Z:n yhteinen Watch the Throne -albumi näillä tiedoin julkaistaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kanye West – All of the Lights

Meininki vaihtelee huuruisesta huuliharppubluesista Crazy Horse -kitararockin kautta folkiin ja spoken word -saarnaamiseen.

Nelihenkisen yhtyeen olemuksessa on jotain kaurismäkeläisellä tavalla kansallisromanttista. Joose laulaa edessä ja pitää toista kättään mahdollisuuksien mukaan taskussa.

Lähes parimetrinen Petri Alanko soittaa bassoa ilman minkäänlaista ilmettä. Samanlaiseen jäyhyyteen pohjaa Arwi Lind hienovaraisen groovaavan rummuttelunsa.

Kuten vuoden 2009 Tule minun luokseni, kulta -levyä ennen, Keskitalo on soittanut tulevan albuminsa materiaalia runsain mitoin keikoillaan.

Kappaleet, kuten Kärpästen vuoro, Mene säkin sisään ja Alexander Aava, kuullaan äänitettynä vihdoin ensi vuoden alkupuolella, kun Keskitalo julkaisee kuudennen levynsä.

Siitä tulee tähän mennessä kuultujen kappaleiden pohjalta hänen uransa kiistaton merkkipaalu. Toivottavasti pisteskaalat riittävät.

Video ei ole enää saatavilla

Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo – Kärpästen vuoro (Helsingin Korjaamolla 27.11.2010

Helmikuun alussa The Dirtbombs löi toivottavasti viimeisen pisteen kitaroiden ja koneiden väliselle vastakkainasettelulle. Party Store -albumin idea on ilmeisyydessään nerokas: Detroitin paras garagerockyhtye tulkitsemassa Detroit-teknon ajattomimpia klassikoita.

The Dirtbombs ottaa käsittelyynsä muun muassa Derrick Mayn (Rhythim Is Rhythim: Strings of Life), Juan Atkinsin (Cybotron: Cosmic Cars) ja Kevin Saundersonin (Inner City: Good Life) – jotka toivottavasti inspiroituvat itsekin.

Ajatus autokaupungin teknolegendoista versioimassa vastavuoroisesti Stoogesia ja KISSiä… se kuulostaa hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Anumberofnames – Share Vari (1981)…

Video ei ole enää saatavilla

…ja The Dirtbombsin tulkinta samasta kappaleesta!

RPK-nimellä biittejä tätä nykyä loihtiva RoopeK nousi helmikuussa Suomen albumilistan sijalle 23 osana Julma-Henri & RPK -kaksikkoa. Duon painostavan Henri-albumin menestys todistaa, että aidosti haastavalla suomenkielisellä hiphopilla on edelleen kaupallista potentiaalia.

Dubstepiin hurahtanut MattiP on puolestaan saanut tuottaja-alias Teethilleen huomiota aina Pitchforkia myöten. Teeth on ehtinyt myös soittaa lontoolaisella DMZ-klubilla, jonka merkitys dubstep-genrelle on valtava.

Mutta seuraavaksi se Ceebro-albumi, eikö niin pojat?

Video ei ole enää saatavilla

Teeth – Shawty

Video ei ole enää saatavilla

Julma-Henri & RPK – Kutsu

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikillista ilmanalaa olennaisesti määrittäneet The White Stripes, The Streets ja LCD Soundsystem ohittivat sen sijaan maaliviivan kädet pystyssä ja hymy huulillaan.

Mike Skinnerin viimeinen The Streets -nimellä levyttämä albumi Computers & Blues oli pakottoman kuuloinen kokonaisuus, joka parhaimmillaan muistutti vuonna 2002 päitä sekoittaneen Original Pirate Material -esikoisen nerokkuudesta.

LCD Soundsystemin jäähyväislevy This Is Happening oli monipuolisuudessaan sovelias lopetus Losing My Edge -klassikkosinglen käynnistämälle musiikkinörttiyden ja rytmisen ilottelun odysseialle. Lopullisen pisteen matkalle James Murphy (kuvassa) kumppaneineen laittoi viidellä New Yorkin -keikalla.

The White Stripesin pitkä hiljaiselo puolestaan katkesi helmikuiseen tiedotteeseen. Yhtyeen viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Conan O’Brienin viimeinen The Tonight Show -lähetys kevällä 2009.

Duon fanit eivät siis saaneet jäähyväiskiertuetta tai -levyä, mutta Jack Whiten kirjoittama tiedote tiivisti täydellisesti sen, miksi yhtyeiden joskus kannattaa lopettaa:

”…to preserve what is beautiful and special about the band and have it stay that way.”

Hyvin sanottu, Jack. Kiitos sinulle ja Megille. Mikelle ja Jamesille myös.

Video ei ole enää saatavilla

The White Stripes – We’re Going to Be Friends

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Dance Y’rself Clean

Video ei ole enää saatavilla

The Streets – Going Through Hell

Vuosi 2011 käynnistyi Birminghamin Duran Duranin kolmannellatoista albumilla All You Need Is Now. Ja katsokaa: (Simon LeBonin knipimäisestä kaulaparrasta huolimatta) se oli hyvä!

Seuraavaksi oli vuorossa Blancmange. Ensin bändin suurin hitti Living on the Ceiling (1982) muistutti olemassaolostaan Berocca-mainoksessa (”And I’m so tall, I’m so tall…”) ja perään ilmestyi Blanc Burn, yhtyeen ensimmäinen albumi 26 vuoteen. Ja katsokaa: sekin oli hyvä!

Kevään syntikkasetätetraptyykin täydensivät John Foxx (ex-Ultravox) kiehtovalla Interplay-albumillaan ja Sheffieldin The Human League, joka palasi vuosikymmenen mittaiselta levytystauoltaan albumillaan Credo. Ja katsokaa: se oli…

No, Credo oli korkeintaan ”ihan okei”, mutta hassusti humppaavan Night People -singlen videolla sentään bailataan kaikista maailman paikoista Tampereen Vastavirta-klubilla!

Ja se, jos mikä, on hyvä se!

Duran Duran Helsingin Kaisanpuistossa 16.6.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran – All You Need Is Now

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx & the Maths – Shatterproof

Video ei ole enää saatavilla

The Human League – Night People

Tänä keväänä ilmiö rantautui viimein Suomeen, ja konserttisarjan ensimmäisissä julkistetuissa esiintyjissä oli melkoisia yllätyksiä.

Pelle Miljoona palasi helmikuussa yhteen Sam Yaffan ja Andy McCoyn kanssa, ja miesten Oy-kokoonpano pääsi kolmenkymmenen vuoden viiveellä esittämään Moottoritie on kuuma -albumin loppuunmyydyille saleille.

Pelleä ja poikia seurasi uutta poltetta uralleen löytänyt Liekki, joka uppoutui Korppi-albuminsa tunnelmiin. Myös Keban piti esittää 1980-luvun klassikkoteoksensa Koko ajan go-go alun perin huhtikuussa, mutta konsertti siirtyi myöhemmäksi.

Nähtäväksi jää, mikä suomalainen yhtye uskaltaa ensimmäisenä astua Sparksin ja Sueden jälkiin ja järjestää kaikki albuminsa kattavan konserttisarjan.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Oy – Olen kaunis (Tavastialla 16.2.2011)

Mitä sitten tapahtui?

Ei juuri mitään. Kesti kuusi vuotta ennen kuin Mount sai ulos ensimmäisen albuminsa Metronomyn nimellä. Mutta sitten alkoikin tapahtua.

Yhtäkkiä Mount remiksasi ties ketä Goldfrappista animaatiogorilloihin. Tai oikeastaan bändit vain alkoivat huomata, että jostain tuli biisejä, jotka joku Metronomy oli käsitellyt persoonallisesti. Niistä tykättiin.

Mitä sitten tapahtui?

Metronomy julkaisi kakkosalbuminsa Nights Out. Nyt Metronomy oli jo oikea yhtye. Kappaleesta Heartbreaker tuli hitti, kiitos – ironista kyllä – siitä tehdyn hyvän remixin.

Mitä sitten tapahtui?

Nyt ollaan keväässä 2011, ja Metronomy julkaisee kolmannen albuminsa, erinomaisen The English Rivieran.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Metronomy nousee nokkelien elektropopyhtyeiden kärkikastiin. Kauas ohi New Young Pony Clubin ja Friendly Firesin, aivan Hot Chipin rinnalle.

http://www.vimeo.com/21286170

Metronomy – The Look

Tässä ei luetella ensi kesän Flow Festivalin ohjelmistoa vaan Ruisrockin.

Provinssirockin ottaessa Ankkarockin paikkaa volbeatien ja thesoundsien kotipesänä luottaa Ruisrock siihen, että laadukkaalle, ei ihan joka kesä Suomessa kuullulle (poikkeuksena The National) indierockille ja -popille riittää ystäviä.

Harmi vain, että aikataulusyistä johtuen nanna on jakautunut kaikelle kolmelle Ruisrock-päivälle.

Tästä kärsii esimerkiksi Anna Calvi, joka jää lauantaina puristuksiin Bullet for My Valentinen ja Bring Me the Horizonin väliin.

Toivottavasti Annalle saadaan pian kivoja kavereita.

Video ei ole enää saatavilla

Fleet Foxes – Helplessness Blues

Tänä vuonna Bob hund sulki ympyrän levyllään Det överexponerade gömstället, jonka kanteen Martin ei saanut passikuvaansa, kuten viisitoista vuotta sitten. Sen sijaan kannessa on koruton teksti, jossa graafikko pahoittelee, ettei kansi-ideaa tällä kertaa syntynyt.

Sama omituisuus jatkuu levyn ensimmäisen singlen Popsång (mot min vilja) videolla, joka on kuin mielisairaalan suljetun osaston naamiaisiin sijoittuva psykedeelinen painajainen. Ja mikä ihme on levyn nimen ylivalottunut piilopaikka?

Bob hundin kevään kruunasi suomalaisittain se, että yhtye esiintyi Helsingin Tavastialla 28. maaliskuuta. Viimeksi tukholmalaisyhtye oli nähty Suomessa vuoden 1997 Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bob hund – Popsång (mot min vilja)

Radiota ei ole tappanut myöskään c-kasetti, cd, minidisc, internet, mp3 eikä Spotify. Itse asiassa radio voi monella tapaa paremmin kuin koskaan – ainakin Suomessa.

Yle otti alkuvuodesta ohjelmistoonsa Uuden musiikin aamuvuoron. Se tarkoittaa sitä, että Suomen kansa saa päivässä tunnin lisää hyvin toimitettua, soittolistatonta musiikkiohjelmaa.

Helmikuun puolessa välissä valtioneuvosto myönsi Bassoradiolle luvan kuulua pääkaupunkiseudun lisäksi Jyväskylässä, Turussa, Tampereella ja Oulussa. Se tarkoittaa puolelle Suomen kansasta 24 h päivässä lisää reippaalla otteella toimitettua urbaania musiikkia.

Radiosta löytyi lopulta kotipesä Suomen viralliselle listallekin, jota on voinut kuulla Radio Aallon aalloilta torstaisin maaliskuun alusta alkaen.

Suorastaan kauhea uutinen radiorintamalta oli sen sijaan Helsingissä ja Tampereella hyvän maun aikuismusiikkiotteella piristäneen Radio Asian lopettaminen taloudellisesta syistä. Radio Asian viimeisenä kappaleena 31. maaliskuuta kuultiin Lynyrd Skynyrdin Freebird.

Video ei ole enää saatavilla

Lausukoon Queenin Freddie Mercury jäähyväissanat Asia-ystävällemme: ”Radio, someone still loves you…”

Jos Ruisrockissa koettiin innokkaat mutta ujohkot ensitreffit, joita seurasi uusi tapaaminen Ankkarockissa vuotta myöhemmin, niin tänä keväänä Suomen ja Nationalin suhde täydellistyi.

Kulttuuritalolla nähtiin kahtena maaliskuisena iltana äärimmäisen sympaattinen ja taitava yhtye, jonka ympärillä väreili sekä suuruuden että inhimillisyyden aura.

Dessnerin kitaristiveljekset Aaron ja Bryce nostivat eeppisen Fake Empiren lopussa soittimiensa kaulat ilmaan vailla häpeän häivääkään. Sen vastapainoksi ainaisen viininhuuruinen laulaja Matt Berninger onnistui sekoamaan kuvioissaan muutamaankin otteeseen.

Tunnelma oli taianomainen.

Seuraavan kerran National saapuu Suomeen ensi kesänä, jälleen Ruisrockin vieraaksi. Olkoon tuo kohtaaminen vielä kauniimpi ja kiihkeämpi.

Yksi festivaali-illan etukäteen kiinnostavimmista kappaleista on Think You Can Wait, The Visitor -ohjaaja Thomas McCarthyn ylistetyssä draamakomediassa Win Win soiva uunituore National-balladi.

Video ei ole enää saatavilla

The National – England (Kulttuuritalolla 3.3.2011)

Video ei ole enää saatavilla

The National – Think You Can Wait

Raskaampaa kuin joulupukin odotteleminen lapsuudessa on malttaa kesäkuun 7. päivään, kun yhtyeen 78 minuutin ja 18 kappaleen mittainen teemaeepos David Comes to Life ilmestyy.

Vaan onneksi Fucked Up on ymmärtänyt lievittää faniensa tuskaa. Yhtye on paitsi päivittänyt aktiivisesti mainiota Looking for Gold -blogiaan, myös livauttanut nettiin ensimmäisen ennakkokappaleen tulevalta levyltä. Torttuna tortun päälle kanadalaiset julkaisevat Record Store Dayn kunniaksi tulevan levyn sisaralbumin, joka sisältää fiktiivisten punkyhtyeiden kappaleita myyttiseltä vuodelta 1977!

Äärimelodinen mutta tinkimättömän äänekäs The Other Shoe lupailee David Comes to Lifesta albumia, jonka parissa kuluu koko kesä 2011.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – The Other Shoe

Kun monet suosikit – Cool Kids ja Deltron 3030 etunenässä – ovat vielä jatkaneet odotettujen suurteostensa julkaisun panttaamista, on keskimääräistä ovelamman hiphopin ystävän täytynyt kääntyä oudompien nimien puoleen.

Ja he ovat niin sanotusti toimittaneet.

Losangelesilaisen Odd Future Wolf Gang Kill Them All -kollektiivin (sano OFWGKTA vaan) 20-vuotias keulakuva Tyler ”The Creator” Okonme on nostattanut toukokuussa julkaistavaan Goblin-albumiinsa kohdistuvat odotukset taivaisiin erinomaisilla singleillään, joista Yonkersin video katsottiin ensimmäisen kuukauden aikana Youtubessa hulppeat 3,8 miljoonaa kertaa.

Kalifornian 19-vuotias Brandon ”Lil B” McCartney on puolestaan ihastuttanut ja vihastuttanut persoonallisella Angels Exodus -albumillaan. Kokeneemmista, mutta näillä leveysasteilla tuntemattomammista artisteista pisteet kerää 33-vuotias bostonilainen Corey ”Reks” Christie, jonka kuudes albumi R.E.K.S. (Rhythmatic Eternal King Supreme) haiskahtaa ehdalta kulttiklassikolta.

Video ei ole enää saatavilla

Tyler the Creator – Yonkers

Video ei ole enää saatavilla

Lil B – Motivation

Video ei ole enää saatavilla

R.E.K.S. – 25th Hour

Teksasilaisyhtyeen vuonna 2001 julkaisema tupla-albumi oli hätkähdyttävä matka ihmissielun syvimpiin syövereihin, kitaramyrskyjen säestämä teema-albumi uskosta ja ihmisyydestä. Ja tietenkin Teksasista.

Cocteau Twinsin Robin Guthrien ja Simon Raymonden tuottama albumi yhdisti My Bloody Valentinen pidättelemättömät äänivallit countryn ja folkin raastavaan asketismiin. Oli ainoastaan sopivaa, että se oli paitsi yhtyeen ensimmäinen, myös sen viimeinen albumi.

Lift to Experiencen hiivuttua yhtyeen laulaja Josh T. Pearson tuntui haihtuneen olemattomiin. Elonmerkkejä miehestä saatiin silloin tällöin: milloin hän julkaisi split-singlen Dirty Threen kanssa, milloin kävi laulamassa taustoja Bat for Lashesin albumilla.

Vuosikymmenen mittainen odotus palkittiin vihdoin tänä keväänä, kun ylimittaiset pulisonkinsa muhkeaan partaan vaihtanut Pearson palasi elävien kirjoihin Last of the Country Gentlemen -albumillaan. Pitkälti akustinen albumi koostuu noin 10-minuuttisista balladeista, jotka… no, kuunnelkaa itse.

Video ei ole enää saatavilla

Josh T. Pearson – Country Dumb

Video ei ole enää saatavilla

Lift to Experience – These Are the Days

Lue Josh T. Pearsonin albumin arvio NRGM-kritiikeistä!

Onneksi laarin reunoilta on vielä saatu kauhottua hyvääkin ainesta. Tänä vuonna sitä ovat Neutral Milk Hotel ja Death From Above 1979 (kuvassa).

Jeff Mangumin johtama Neutral Milk Hotel teki 1990-luvun omaperäisintä lofi-indietä. Yhtye hajosi vuonna 1999 Mangumin hermoromahdukseen. Nyt miehen pää on taas kasassa, ja keikkoja takana jopa kaksi. Huhut kunnollisesta paluusta ovat velloneet koko kevään, ja mahla valuu pelkästä odottamisesta.

Vuonna 2006 hajonnut Death From Above 1979 oli meluisinta ja energisintä mitä Kanadan indiebuumi tuotti 2000-luvun alussa. Sen tiesi myös brassien ilopilleribändi CSS, jonka parhaassa kappaleessa nussitaan yhtyeen musiikin tahtiin.

DFA 1979:n paluukeikka SXSW-festivaaleilla päättyi lupaavasti kaaokseen ja ratsupoliisien saapumiseen paikalle.

Vuoden suurin comeback – sorry, System of a Down – on kuitenkin alkuperäiskokoonpanossaan palaava brittipopyhtye Pulp. Viimeksi Pulp esiintyi Suomessa Ruisrockissa vuonna 1996. Tauko on tehnyt yhtyeen arvostukselle hyvää.

Video ei ole enää saatavilla

Neutral Milk Hotel – Two-headed Boy

Video ei ole enää saatavilla

Death from Above 1979 – Romantic Rights (live)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – Acrylic Afternoons (live)

Yllättävää kyllä, vuoden 2011 toistaiseksi paras voimapopkappale on anarkistista kollaasimusiikkia tekevältä brittikuusikolta, joka on tunnetumpi luvattomista sampleistaan kuin tarttuvista melodioistaan.

Buy Nothing Day kuulostaa heti ensikuuntelulla siltä kuin kappaleen olisi kuullut lukemattomia kertoja aikaisemmin, mikä lienee yksi täydellisen poplaulun merkeistä.

”When it all comes back, kickstart the motor / Circle the track, over and over!”

Video ei ole enää saatavilla

The Go! Team: Buy Nothing Day

Maaliskuussa julkaistu Angles on The Strokesin neljäs albumi – mutta vasta ensimmäinen Is This It -esikoisen jälkeen, jolla yhtye tuntuu olevan täydellisesti sinut itsensä kanssa.

Jumaliksi emme palaa, olkaamme siis edes kykyjemme mukainen rockyhtye, The Strokes tuntuu ajattelevan.

Ja kykyjä The Strokesilla riittää. Se, tekeekö vuoden 2011 parhaan Strokes-levyn The Strokes, The Vaccines vai esimerkiksi Dinosaur Bones, on tietenkin makuasia.

Angles tulee saamaan useita kädenlämpöisiä kahden ja kolmen tähden arvioita, mutta mitä siitä. Se on nimittäin oikein hyvä levy – ei enempää, muttei missään tapauksessa vähempää.

Haters gonna hate, ja niin edespäin.

Video ei ole enää saatavilla

The Strokes – Under Cover of Darkness

Viimeksi Hart esiintyi Suomessa vuonna 1987, jolloin viimeisiään vedellyt Hüsker Dü nousi Provinssirockin lavalle. Yhtyeen rumpalina ja toisena laulunkirjoittajana tunnetuksi tullut Hart jatkoi uraansa Nova Mob -kokoonpanon riveissä ja sooloartistina.

Hartin viimeisin levy Hot Wax ilmestyi toissa vuonna, ja sen tekemisessä miestä auttoivat postrockin suuryhtyeet A Silver Mt. Zion ja Godspeed You! Black Emperor.

Grant Hart soittaa 12.4. Helsingin Korjaamolla, 13.4. Tampereen Klubilla ja 14.4. Turun Klubilla.

Video ei ole enää saatavilla

Hüsker Dü Provinssirockissa 1987, osa 1

Video ei ole enää saatavilla

Hüsker Dü Provinssirockissa 1987, osa 2

Erityismaininnan Magyar Posse saa kuitenkin siitä, että yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä Endless Cycle of Violence -kappale soi Wim Wendersin tuoreessa mestariteoksessa, helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saaneessa 3D-tanssielokuvassa Pina.

Pina on henkeäsalpaavan kaunis ja sydäntäkuristavan koskettava muotokuva modernin tanssin pioneerista Pina Bauschista ja tämän uraauurtavasta Tanztheater-ryhmästä. NRGM odottaa elokuvan Suomen-ensi-iltaa into piukalla, tanssitrikoiden etumus (nenäliinoista) pullottaen.

Video ei ole enää saatavilla

Katso Pina-elokuvan 91-sekuntinen traileri. 3D-efekti täytyy kunkin kuvitella omassa päässään.

Ei saisi olla ilkeä; suomalais-portugalilaista popin taskurakettiamme tungetaan maailmanmarkkinoille, mikä on aivan oikein. Mutta Vinegar ei ollut se kappale, jolla maailmanportit aukeaisivat.

Hysteria se voi olla, sillä kappale on parasta, mitä Anna Abreun nimellä on koskaan julkaistu. Se on tasapainoinen, sopivalla tavalla aikuinen, kuuntelua kestävä pophelmi. Ylivoimaisesti parasta, mitä Patric Sarin on koskaan saanut aikaiseksi.

Vaikka maailma ei Hysterian eteen polvistuisikaan, biisi on se, jonka ansiosta Abreun ura jatkuu ja jonka ansiosta hänestä tulee toiseksi pisimmälle Idolsista ponnistanut popparimme heti Antti Tuiskun jälkeen.

Anna Abreu kiertueella:
8.4. Helsinki, Virgin Oil
9.4. Lohja, Nightlife
12.4. Tampere, Tampere-talo
13.4. Espoo, Sellosali
14.4. Raahe, Raahesali
15.4. Jyväskylä, Paviljonki
16.4. Varkaus, Warkaus-sali
21.4. Hämeenlinna, Sirkus
22.–24.4. Viking Line Isabella
29.4. Helsinki, DTM

Video ei ole enää saatavilla

Anna Abreu – Hysteria

Flanellipaidat ovat näkyneet katukuvassa jo pitkään, ja monet tämän kevään uutuuslevyistä palauttavat Aikakoneen lailla toissa vuosikymmenelle.

The Pains of Being Pure at Heartin toinen albumi Belong soi kuin The Smashing Pumpkins loiston päivinään, eikä se ole mikään ihme – onhan levyn tuottanut Flood ja miksannut Alan Moulder, kumpikin Pumpkinsin luottomiehiä.

Uusiseelantilainen The Naked and the Famous puolestaan sekoittelee esikoisellaan Passive Me, Aggressive You ärhäkkää kitarapoppia elektrorytmeihin kuin Garbage tai Curve aikoinaan.

Kuuluupa Frank Papan ja Dolly-lampaan vuosikymmen niin Young Prismsin Friends for Now -albumin ankarassa kenkiintuijottelussa kuin Foo Fightersin Wasting Light -levyn nostalgiankäryisissä ennakkomaistiaisissakin.

Video ei ole enää saatavilla

The Pains of Being Pure at Heart – Belong

Video ei ole enää saatavilla

The Naked and Famous – Young Blood

Video ei ole enää saatavilla

Young Prisms – Stay Awake

Video ei ole enää saatavilla

Foo Fighters – Rope

Tapa, jolla Gallagher tölväisi Radioheadia ja yhtyeen uutta albumia Quietus-verkkosivuston haastattelussa, on jopa manchesterilaislaulajan mittapuulla surrealistinen:

”Kuulin sen vitun Radiohead-levyn ja olin, että mitä helvettiä”, Gallagher avautui.

”Mielestäni me teemme vitun hyvin sen mitä me teemme. He taas tekevät biisin jostain vitun puusta! Ei jumalauta! Ja vielä tuhat vuotta vanhasta puusta? Painukaa vittuun! Olisi luullut, että he tekisivät biisin edes modernista puusta, sellaisesta, joka on istutettu viime viikolla. D’you know what I mean?”

Ei, Liam. Me emme tiedä mitä sinä tarkoitat.

Video ei ole enää saatavilla

Liam Gallagher avasi brittipopin suuren puukeskustelun jo vuonna 1994: ”Hey you, up in a tree, you wanna be me, but that couldn’t be, cos the people here, they don’t hear you calling”.

Kolmannen albuminsa, Time is Right for Romans, Babyn, julkaisukiertueen alkuun oli kasautunut kolme poikkeusesiintymistä; kaksi levykauppakeikkaa sekä Pintandwefall-taidenäyttelyn avajaisissa nähty poikkitaiteellinen performanssi.

Taidenäyttelyssä potin vei täysin puskista tullut riemastuttava a cappella -versio Ricky Martinin jättihitistä Maria. Versio kiteyttää hyvin Pintandwefallin heittäytyvän asenteen musiikkiin ja tiivistää Martinin sävellyksen huippukohdat ytimekkääseen pakettiin.

Maria kuultiin uudelleen Swamp Music -levykaupassa järjestetyn instore-keikan päätteeksi (video alla). Vaikka kyseinen ässä oli vetäisty hihasta jo edeltävänä iltana, onnistui Maria korjaamaan potin toisella kuuntelukerrallakin.

Pintandwefall Tampereen Telakalla 7.4., Helsingin Korjaamolla 8.4. ja Porvoon Bar Sohossa 9.4.

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Maria (Tampereen Swamp Musicissa)

Tragedy on tällainen yhtye. Vaikka bändi hullaannuttikin Ilosaarirockissa kolmosteltan verran ihmisiä vuonna 2009 ja on käynyt punk-skenen suosimissa keikkapaikoissa pariinkin otteeseen aiemmin, se on pysynyt punk-väen tarkkaan varjeltuna salaisuutena, johtuen enimmäkseen yhtyeen äärimmilleen viedystä vastahankaisuudesta minkäänlaiseen musiikkiliiketaloudelliseen hömpötykseen ja sen tavasta karttaa digiaikakauden viestintävälineitä.

Aikana, jolloin eilen perustetusta guatemalalaisesta demobändistäkin löytyy tietoa lapsuuskuvista kengännumeroon parilla klikautuksella, uskomattoman hieno yhtye, josta ei löydy mitään tietoa mistään, on mahtava aarre.

Vaikka hieman altistan aarteeni jakamisen myötä tapahtuvan pilaantumisen riskille, kutsun kaikki vähänkin raskaammasta ja synkemmästä louhinnasta pitävät ihmiset osallistumaan toukokuussa tähän riemujuhlaan.

Yhtyeen tiedotuksellinen linja on pysynyt sen tyylille uskollisena tässäkin tapauksessa, joten keikoista löytyy tarkempaa informaatiota vielä aika heikosti. Tässä kuitenkin tämänhetkinen paras tieto:

12.5. Helsinki, Bar Loose (Liput loppuunvarattu Tiketistä)
13.5. Tampere, Klubi
14.5. Turku, Dynamo

Lisätietoja voi yrittää kaivaa esimerkiksi Punkinfinland.net:in foorumilta aihetta käsittelevästä ketjusta.

Video ei ole enää saatavilla

Tragedy – Conflicting Ideas

Konsertin tunnelma oli vähintäänkin harras, ja kahdeksanpäisen yhtyeen täysin sanaton, vähäeleinen treenikämppäkäyttäytyminen ruokki sitä kappale kappaleelta.

Puoliympyrässä yleisöä lumonneen bändin ylle heijastettiin kolmella filmiprojektorilla videokuvaa. Se auttoi hitaasti paisuvaa musiikkia voimistumaan niihin korkeuksiin, joihin se olisi toki itsekseenkin yltänyt, muttei yhtä vaivattomasti.

Hope-nimisellä drone-sinfonialla alkanut kaksi- ja puolituntinen oli väkevä tunnekaruselli, jonka päätepysäkilläkin odotti epätoivon sijasta pilkahdus toivosta, usko huomiseen. Maailma ei lopu koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä kuulosti Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven Kulttuuritalolla.

Esikoisalbumi edustaa valheellista viattomuutta. Se kertoo haaveista, jotka eivät toteudu, antaa lupauksia, joita kukaan ei lunasta, ja innoittaa ylisanoihin, joita kukaan ei usko.

Esikoisalbumi on rakkauden näyttelemistä. Se tuskin kestää, mutta mitä sitten?

Vuoden 2011 aikana olemme jo ehtineet ihastua kiihkeästi artisteihin, joista emme vielä hetki sitten olleet kuulleetkaan: tammikuussa lankesimme Chapel Clubiin, helmikuussa huokailimme James Blaken perään ja maaliskuussa muhinoimme The Vaccinesin kanssa.

Ja sama ensihuuman ja väistämättömän unohduksen kierre jatkuu vuoden loppuun asti: yksi huhtikuun odotetuimmista treffikumppaneista on Jamie Woon, toukokuussa puolestaan himoitsemme Austraa (kuvassa laulaja Katie Stelmanis).

Jos tähän on lääke, emme kaipaa sitä.

Video ei ole enää saatavilla

Ikävöitkö The Knifea? Ei hätää, Austra lohduttaa. Domino julkaisee kanadalaisduon esikoisalbumin Feel It Break 17. toukokuuta.

Tuorein niistä, The Twilight Singersin viides albumi Dynamite Steps, ilmestyi helmikuussa. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa levyn jokaisella kappaleella soittaa sama ydinkokoonpano. Kokonaisuus on silti erehtymättömästi Greg Dullia valtavine elokuvallisine sovituksineen ja kadun varjopuolta kulkevine sanoituksineen.

Mikä parasta, Dynamite Steps -kiertue tuo yhtyeen jälleen Suomeen, Helsingin Tavastialle, 12. huhtikuuta. Viimeksi bändi esiintyi siellä vuonna 2006, ja kaksi vuotta myöhemmin Dulli nähtiin samassa paikassa The Gutter Twinsin kanssa.

Kiertueen alkupuolen perusteella luvassa on kappaleita kaikilta viideltä Twilight Singers -albumilta, ja voi hyvinkin olla, että Helsingissä kuullaan myös versio Desire-yhtyeen melankolisesta tanssipalasta Don’t Call.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Singers – Don’t Call

Video ei ole enää saatavilla

Kuvakollaasi: Salvador Palmu

(Kenties yhtä hienoa meininkiä kuin Peter Hookin dj-keikalla Buenos Airesissa 2006?)

Olemme ehkä opportunisteja, mutta kun ohitamme vakavan autokolarin, hidastamme nähdäksemme syntyikö ruumiita. Samoin olimme huomattavan kiimaisia ajatuksesta, että Peter ”Hooky” Hook olisi päästänyt sisäisen lager-lädinsä rehvakkaasti valloilleen ja tampannut Joy Divisionin komean perinnön maanrakoon absurdin tragikomedian perinteitä kunnioittaen.

Ajatuskin futishuutoja karjahtelevasta, viiden pintin pöhnässä sekoilevasta Hookystä esittämässä vanhan yhtyeensä haudanvakavia postpunk-klassikoita oli mitä suurimman mahlavuodon arvoinen visio.

Mitä saimme?

Kuva: Tommi Forsström

Kädenlämpöistä, väsynyttä, mutta sinänsä muotokelpoa covertoimintaa, joka tyydytti korkeintaan kovimpien fanien pahimman nostalgiannälän.

Se, mitä tapahtuu, on nettikielellä ilmaistuna: WTF? OMG! (Ehkä myös vähän LOL.)

Lavalla seisoo 45-vuotias mies, joka eli koko 1990-luvun murrosikää. Mies, joka teki innovatiivista industrial-musiikkia ja oli samaan aikaan musiikkinsa elävä ruumiillistuma: itsetuhoinen ja vaarallinen angstikiukuttelija, joka ei vaikuttanut milloinkaan kasvavan aikuiseksi.

Reznor eli niin kuin saarnasi. 2000-luvulle tultaessa hän oli koukussa alkoholiin ja huumeisiin. Sitten, vuonna 2011, hän tulee ja voittaa Oscar-patsaan Atticus Rossin kanssa Facebookin syntymästä kertovaan The Social Network -elokuvaan tekemästään musiikista. Wow, mitä oikein tapahtui?

Trent, seuraavaksi Nine Inch Nails kasaan ja kiertueelle?

Video ei ole enää saatavilla

Trent Reznor and Atticus Ross – In Motion (elokuvasta The Social Network)

Discon, folkin ja avantgarden ainutlaatuisella tavalla yhdistänyt muusikko on pysynyt pinnalla koko 2000-luvun alun, kiitos laadukkaiden kokoelmalevyjen ja uudelleenjulkaisujen, Tim Lawrencen erinomaisen kirjan (Hold on to Your Dreams) ja Matt Wolfin dokumenttielokuvan (Wild Combination – A Portrait of Arthur Russell).

Tammikuussa Russellin postuumiin tarinaan kirjoitettiin kenties sen koskettavin luku, kun hänen entisten yhtyetoveriensa, ystäviensä ja yhteistyökumppaniensa muodostama Arthur’s Landing -yhtye julkaisi esikoisalbuminsa. Nimettömällä albumilla kuullaan uusina sovituksina kaksitoista kappaletta AIDSiin kuolleen muusikon uran varrelta.

Yksi parhaista esimerkeistä konseptin onnistumisesta on Love Dancing, Hercules & Love Affairista tutun Nomi Ruizin raukeasti tulkitsema versio Russellin Loose Joints -nimellä tekemästä Is It All Over My Face -discoklassikosta.

Kuka toisi tämän porukan Suomeen?

Video ei ole enää saatavilla

Love Dancing…

Video ei ole enää saatavilla

…ja kappaleen alkuperäisversio Is It All Over My Face?

Tänä vuonna Pohjois-Amerikan suurimman musiikkipalkintotapahtuman merkittävimmän kategorian vei kuitenkin yhtye, jota keskiverto amerikkalainen ei reaktioista päätellen tunne.

Kun ehdolla olivat hiphop- ja poptähdet Eminem, Katy Perry ja Lady Gaga sekä (uskokaa tai älkää, erittäin suosittu) countryfolkyhtye Lady Antebellum, niin moni ihmetteli, miten palkinnon voi voittaa ”joku Arcade Fire”. Joka on kaiken pahan lisäksi kanadalainen.

Arcade Firen The Suburbs on kuudestoista indielevymerkin julkaisema albumi, joka on noussut Yhdysvaltain listaykköseksi. Nyt luku on jo yhdeksäntoista, kun listaykkösiksi ovat yltäneet sen jälkeen myös Taylor Swiftin, Caken ja The Decemberistsin albumit.

Mutta mitäpä albumilistan ykkössijasta:  ”Mikä vitun Arcade Fire” -statusten ja -tweetien tulva paisui Grammy-gaalan jälkeen niin suureksi, että ilmiölle perustettiin jopa oma tumblr-bloginsa.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Fire – The Suburbs

Lehti ei kuitenkaan pitäytynyt oman maansa nousevista kyvyistä kirjoittamisessa, vaan sen värikkäillä aukeamilla oli tilaa niin hiphopille, uudelle metallille kuin historian hämärään kadonneille kulttiyhtyeillekin.

Alkuvuoden riemukkaimpia nostalgiahetkiä on tarjonnut Select Magazine Scans -verkkoarkisto, johon joku ystävällinen sielu on skannannut lehden numeroiden parhaita paloja, esimerkiksi sellaisia klassikoita kuin Yanks Go Home – Made in Britain, huhtikuun 1993 sodanjulistus, jossa Saint Etiennen, Sueden, The Auteursin ja Denimin kaltaiset brittipopparit toivottivat Nirvanan Kurt Cobainin sinne, mistä ikinä tämä olikaan tullut.

Jos vanhat Selectit hävisivät viime muuton yhteydessä tai et ole vielä edes tutustunut yhteen pophistorian olennaisimmista musiikkilehdistä, suosittelemme muutaman tunnin varaamista arkiston penkomiseen.

Select Magazine Scans: http://selectmagazinescans.netii.net/

Onneksi on olemassa poikkeuksiakin, kuten Austin Lucas, ääripunkia soittamalla uransa aloittanut Indianan Bloomingtonin kasvatti, joka on sisäistänyt syvän etelän countryperinteen suvereenisti.

Tämä lupsakka Suomen-ystävä on keskittynyt trubaduurina toimiessaan autenttiseen ja akustiseen ilmaisuun, mutta nyt kuuluu kummia: Lucasin 4. huhtikuuta ilmestyvän uutuusalbumin ensisingle Thunder Rail rokkaa vastustamattomasti pöristen.

Country on vaihtunut rujompaan rokkipaahtamiseen, jonka Lucasin herkät laulumelodiat kruunaavat. Odotukset 4. huhtikuuta ilmestyvää A New Home in the Old World -albumia kohtaan ovat taivaissa tämän pirteän yllätyksen johdosta. Helsingin Bar Loosessa artistia voi kuulla 14. toukokuuta.

Oheisessa Youtube-videossa kuullaan tulevan albumin hauras Sleep Well -kappale trubaduuriversiona.

Video ei ole enää saatavilla

Austin Lucas – Sleep Well (Tampereen Klubilla huhtikuussa 2010)

Viikset, jotka ovat niin röyhkeät, että ne varmasti tuuppisivat vanhoja rouvia kassajonoissa, ellei niiden suojissa piilottelisi niin rauhallisen ja kohteliaan oloinen nuorimies.

Teemu Markkulan viikset heittävät ankaran haasteen americana-piirejä viime vuosia dominoineelle partatrendille.

Viikset, jotka ovat niin elegantit, että niitä kannattelevalla artistilla on suoranainen velvollisuus käyttää nimensä edessä Mister-etuliitettä.

Mister Teemu Markkulan kiinnostavuutta uutena artistina ei lainkaan vähennä, että hänen kirjoittamansa Death Has No Reprieve on yksi vaikuttavimmista kotimaisista folkrock-kappaleista vuosiin.

Ajan hämäriin hiipuneessa Genzale-yhtyeessä vaikuttaneen Markkulan voi bongata lähiviikkoina Pintandwefallin lämmittelijänä Tampereen Telakalla (7.4.) sekä Helsingin Korjaamosssa (8.4.) ja Club YK:ssa (20.5.).

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Teemu Markkula Stuttgartin Keller Klubilla 16.9.2010

Tammikuussa 2011 muutaman päivän ajan maailman absoluuttisesti paras yhtye oli British Sea Power, jonka neljäs albumi Valhalla Dancehall vei taiderockin sanomaa eteenpäin berserkkiraivoon itsensä kiihdyttäneen viikinkisoturin vakaumuksella.

Vinkkejä yhtyeille, jotka haluavat olla maailman parhaita edes yhden päivän ajan:

Tehkää kappaleita linnuista, alkoholin nauttimisesta ja tieteiskirjailijoista; yhdistelkää krautrockin monomaanista asennetta ylväisiin popmelodioihin; laittakaa liikkeelle huhuja, joiden mukaan olette jumalia.

Video ei ole enää saatavilla

British Sea Power – Living Is So Easy