Advanced Art vei suomalaisen teollisuusryskeen aina Music Television taajuuksille asti.

Kauneus on pimeydessä, väkivallassa ja ihmiskunnan häiriötiloissa. Elektroninen industrial-musiikki on ollut Suomessa harvojen laji, mutta kulttuurin tekijöistä sitkeimmät loistavat sitäkin kirkkaammin.

Industrial, EBM ja niiden sisartyylit ovat asemoituneet osaksi goottialakulttuuria. Suomessa erilaiset suuntaukset ovat skenen pienuuden vuoksi eläneet myös rinnakkain: goottirokkarit eivät ole karsastaneet futuristisia koneartisteja, kauhuromantiikka on kohdannut tieteisfiktion androidit ja teollisen metallin ruhjovat riffit. Kulttuurin vahva kaupunki on ollut Tampere, mutta klubeja ja tapahtumia on järjestetty säännöllisesti myös Helsingissä.

Toisaalta etäisyys massojen metallimusiikkiin on jäänyt pitkäksi. Myyntilistojen kärkiä kansoittavan hevisynkistelyn suosio ei ole sanottavasti heijastunut maanalaiseen industrial-skeneen, vaikka maailmoilla paljon yhtäläisyyksiä onkin. Alakulttuuri on pitänyt myös hajurakoa The 69 Eyesin kaltaisiin valtavirran goottipoppareihin.

1980-luvulla postpunk, goottirock, androgyyninen mustahuulipop ja esimerkiksi krautrock näkyivät jo pieninä ilmiöinä Suomessa. Musta Paraati, Psyyke, Hefty Load, Mana Mana ja Syyskuu loivat uudenlaisia, usein kylmän ahdistuneita äänikuvia, jotka nojasivat kuitenkin valtaosin perinteisiin bändi-instrumentteihin.

Samoja henkisiä tiloja luotaava elektroninen industrial löysi vaikutteensa Blade Runner– ja Mad Max -elokuvien, H.R. Gigerin biomekaanisen taiteen ja William Gibsonin Neurovelho-romaanin kaltaisista visioista: teollistunut ja koneellistunut maailma oli matkalla kohti vääjäämätöntä epäonnistumista. Musiikillista inspiraatiota mielenmaisemiin toivat maailmalta Einstürzende Neubautenin ja Throbbing Gristlen kaltaiset avantgardistit, mutta myös suoraviivaisemmat dystoopikot, kuten Front 242, Skinny Puppy ja Front Line Assembly.

Kyberpunk- ja scifi-aineksiin ovat sekoittuneet viktoriaaninen goottiromantiikka, Nosferatun kaltainen varhainen kauhukuvasto, Tim Burtonin fantasiamaailmat sekä esimerkiksi vanhan koulukunnan EBM-musiikin homoeroottisuutta lähentelevä äijäily ja sotilaallisuus. Kovaotteisella konemusiikilla on ollut vahva asema myös fetissipiireissä. Goottien voimakkaasti estetisoitu seksikkyys on usein ulkopuolisten näkökulmasta tulkittu virheellisesti huorahtavaksi vilautteluksi.

Tällaisessa kulttuurisessa sulatusuunissa syntyvä musiikki on kiinnostavaa. Aiemmista Kone-Suomi-listoista poiketen artisteja on nyt vain seitsemän: syy on tarjonnan niukkuus, mutta luku assosioituu myös osuvasti kuolemansynteihin. Seuraavat seitsemän dekadenttia hengentuotetta johdattelevat kotimaisen konemusiikin pimeimmille kujille.

#7 Oldschool Union: Pohjoinen Taivas (V2.0) (EK Product, 2012)

Jos Jouni Hynynen ja Impaled Nazarene joutuisivat tekemään musiikkinsa syntetisaattoreilla, olisi lopputulos todennäköisesti jotain sellaista kuin Oldschool Union. Kyseessä on alkukantainen ja riisuttu EBM-musiikki, joka käsittelee modernin elämän mädännäisyyttä ja arjen latteutta lievästi humoristisella otteella. Oldschool Unionin muhkeat bassolinjat ovat silkkaa turpaanvetoa, jonka päälle räitään punk-henkistä huutoa. Oldschool Unionin Seppo Ahlstedt tunnetaan myös englanninkielisestä Machine Park -projektistaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Neuroactive: Put Your Trust In Me (Cyberware Productions, 1999)

Jo 1990-luvun alussa aloittanut tamperelainen Neuroactive on pehmein ja popahtavin tämän listan artisteista. Advanced Art -yhtyeestäkin tutun Jarkko Tuohimaan ja laulaja Kimmo Karjalaisen melodiat helmeilevät 1980-lukulaisen uusromanttisesti. Neuroactiven futurepop on levinnyt maailmalle etenkin amerikkalaisen A Different Drum -levymerkin ja Suomessa 1990-luvulla ansiokkaan katalogin rakentaneen Cyberware-firman toimesta. Edellisen levynsä Tuohimaan sooloprojektiksi supistunut Neuroactive julkaisi vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kuroshio Current: Hollow Man (Single Cut) (UHOtrax, 2007)

Helsinkiläinen Kuroshio Current alkoi aQin eli Aki Sallisen sooloprojektina. Hiljalleen bändiin liittyivät syntikkaohjelmoija tQ ja kitaristi ErilaZ. Kuroshio Currentin maailmassa tukahdutettu aggressio, kyberpunkin tulevaisuuskuvat ja aQin kolkon käskevä lauluääni ovat nivoutuneet tiukaksi paketiksi. Bändin hajottua sen jäsenet ovat tehneet musiikkia sekä itsenäisesti että erilaisissa yhteenliittymissä: aQi jatkaa riisutusti Kuroshiona, ErilaZ on sooloprojektissaan keskittynyt metallis-kokeelliseen industrialiin, kun taas tQ on vihkiytynyt vintage-syntetisaattoreiden maailmaan. UHOtrax-levymerkki julkaisi Hollow Manin ammattimaisena tuotantona, mutta vähintään yhtä väkevä versio kappaleesta löytyy omakustanteena ilmestyneeltä Innerspace Trauma EP:ltä. 

Video ei ole enää saatavilla

#4 Chaingun Operate: Monuments of Flesh (Cyberware Productions, 1996)

Chaingun Operaten Monuments of Flesh naittaa raakalaismaisen huutolaulun kohtalokkaisiin syntetisaattorimaisemiin. Valtaosan urastaan kolmihenkisenä toiminut tamperelaisbändi oli aktiivinen vuosina 1991–1997. Monuments of Flesh on poiminta vuonna 1996 ilmestyneeltä Binary Idol -albumilta. Voimakkaina vaikutteina kuuluvat Front 242:n ja Leaether Stripin kaltaiset klassikot.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beati Mortui: Let the Funeral Begin (Danse Macabre, 2010)

1990-luvun lopulta alkaen klubitrancen tehokeinot ovat tulleet rytinällä industrial-musiikkiin. Uuden tyylin suosion nopean kasvun myötä on syntynyt taiteellinen inflaatio: etenkin lukemattomien saksalaisartistien levyt ovat olleet aistielämyksinä yhtä yllättäviä kuin Big Mac. Messiaaniset trance-melodiat ja kähistyt särövokaalit ovat läsnä helsinkiläisen Beati Mortuinkin musiikissa, mutta ulosannissa on myös raikasta intohimoa ja sävellyksellistä kekseliäisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pimentola: Psychopompos (Cold Meat Industry, 2007)

Neoklassismi, elokuvallinen kauhu, Nick Caven varhaistuotannon tunnelma ja synkkä ambient ovat kulmakiviä Pimentolan eli Risto-Matti Salon tuotannossa, jonka huippukohta on toistaiseksi ollut tyylitajuinen ja vaikutteiltaan rikas Misantropolis-albumi. Levyn julkaisi ruotsalainen Cold Meat Industry, joka on historiallisesti ollut yksi alansa tärkeimmistä toimijoista. Misantropolis on kiehtova, paikoin hämmentäväkin matka pimeyden labyrintteihin. Albumin kappaleista Psychopompos edustaa Pimentolan teollisempaa puolta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Advanced Art: Wake Up (Poko Records, 1993)

Advanced Artin pioneerityö alkoi jo vuonna 1985. Wake Up on poiminta bändin vuonna 1993 ilmestyneeltä Product-albumilta. Hienossa kappaleessa Nitzer Ebb -henkinen raaka EBM kohtaa syntikkapopin tarttuvat kertosäkeet. Vuonna 1995 kuopatun bändin jäsenet ovat jatkaneet musisointia aktiivisesti. Jarkko Tuohimaan Neuroactive on julkaissut läpi 2000-luvun, P.W:n ja Vincen tuore avaus on puolestaan suoraviivaista futurepoppia tekevä Impakt!-yhtye. Kuten videosta voi havaita, soi Advanced Artin kehittynyt säveltaide aikoinaan myös MTV:llä.

Video ei ole enää saatavilla

Fanu työskentelee.

Drum’n’bass on ollut aina leimallisesti brittiläistä musiikkia. Ja syntyperältään mustien musiikkia. Myös joukko kalpeita skandinaaveja on löytänyt taiteellisen kotinsa rullaavien breakbeatien ja mouruavien bassolinjojen katveesta.

Elektronisen musiikin alalajeista drum’n’bass, jungle ja niiden rinnakkaistyylit ovat olleet lähimpänä hiphop-maailmaa ja lähiöiden katukulttuuria. Niissä on ollut rujoa, spliffinkäryistä uskottavuutta. Junglistin estetiikka poikkeaa tyystin esimerkiksi trancen neonvärisestä muovisuudesta ja teknon akateemisesta tosikkomaisuudesta.

Rikottujen biittien kirjo on valtava. Tämän artikkelin kattokäsite on drum’n’bass, joka terminä valaisee hyvin mistä on kyse: rumpuihin ja bassolinjoihin nojaavasta musiikista, joka ei tosin melodioitakaan karsasta. Jazz-, soul- ja funk -samplet ovat tehneet tyylistä myös verrattain orgaanisen.

Sivupolut ovat loputtomat: ragga-jungle hakee inspiraationsa Jamaikailta, sliipattu liquid-soundi puolestaan istuu akvaariokahviloiden taustamusiikiksi. Murhaavimmillaan drum’n’bass lähentelee äärimetallin tehoja. Kylmiä industrial-sävyjä on maalailtu esimerkiksi futuristisessa neurofunkissa. Täysin palasiksi rytmit ovat menneet Amon Tobinin ja Photekin kaltaisten samplerivirtuoosien teoksissa. Rikas perinne kaikuu kauttaaltaan myös suomalaisissa tuotoksissa.

Dubstep on tuotu tässä tekstissä osaksi rikottujen biittien traditiota, vaikka rajusti popularisoitunut ja lukuisia alalajeja synnyttänyt genre saattaisi ansaita itsenäisenkin käsittelyn. Jatkuvia muodonmuutoksia kokevan dubstepin historia on toisaalta vielä niin nuori, että täysmittaiselle klassikkoartikkelille aika lienee otollisempi hieman myöhemmin.

Yksi drum’n’bassin tahattomista kantaisistä on soul-yhtye The Winstons ja sen vuonna 1969 julkaistu ”Amen Brother” -ralli, jolta sämplätty rumpusoolo kuuluu tuhansissa ja taas tuhansissa julkaisuissa. Muutamien muiden vanhojen funk-looppien ohella Amen-breakbeatia voi pitää jopa koko genren musiikilisena perustana. Koliseva ja epäluonnollisen kuuloinen rytmi on löytänyt paikkansa niin Ninja Tune -henkisestä downtempo-taiteilusta kuin suoraviivaisen piiskaavistakin raidoista. Ja esimerkiksi N.W.A:n definitiivisestä Straight Outta Compton -rapklassikosta. Kaikkialta.

Suomessa drum’n’bass on soinut niin megareiveissä kuin kellariklubeilla. Kansainvälisistä kärkinimistä käytännössä jokainen on rahdannut testipressejä lentolaukuissaan Euroopan takamaille: Roni Size, LTJ Bukem, Goldie, Grooverider, Dillinja, Fabio, E-Z Rollers, London Elektricity… Kulttuurin kenties elinvoimaisimpana aikana on allekirjoittaneen mieleen piirtynyt 2000-luvun alkupuoli, jolloin esimerkiksi Stealth Unit -illat energisoivat VR:n edesmenneet makasiinit ennennäkemättömällä tavalla. Alan ihmisiä kokoava stealthunit.net -sivusto on musiikillisen intohimonsa ja originellin huumorinsa osalta yksi Suomen kiinnostavimmista keskustelupalstoista.

Menestyneitä klubi- ja tapahtumabrändejä on ollut toki lukuisia muitakin, kuten Beatformers ja Pressure Tampereella. Oman hämmentävän alaviitteensä ansaitsevat myös DJ:t Alimo ja Control, jotka vuosituhannen taitteessa muuntautuivat drum’n’bass -promoottereista hivenen koomisiksi pophahmoiksi. 1990-luvun jälkipuoliskolla levylautasia hallitsivat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Dizzy, Boke, Mekaanikko ja monista muistakin yhteyksistä tuttu Pirkka eli Adder. Näkyvän ja pitkäjänteisen DJ-uran on tehnyt myös esimerkiksi Genki.

Ennen Bassoradion aikaa viidakkorumpuja kolistelivat FM-aalloilla etenkin Dizzy ja tamperelaiskaksikko Skillsters, joilla oli viikottainen ohjelma Radiomafian ja sen seuraajan YleX:n legendaarisessa Tiistain tanssi-illassa.

Onneksi tätä perin marginaalisena pysynyttä musiikkia kuulee radion lisäksi verkossa. Seuraavassa kymmenen maistiaista suomalaisen drum’n’bass-, jungle- ja dubstep-kulttuurin lyhyestä, mutta monimuotoisesta historiasta.

#10 Dharma & Dice: Soul Warrior (Audio Couture, 1999)

Täpärästi 1990-luvun puolelle mahtuva Soul Warrior nojaa kauttaaltaan bändi-instrumentteihin. Terävästä bassolinjasta, vetkuttavasta kitarasta ja muun muassa uruista rakentuu eräänlaista hyperaktiivista funkia. Dharma & Dice -kaksikon muodostaneet Jouni Helminen ja Jani Niiranen olivat vuosituhannen vaihteessa aktiivisia myös Breakwater Crew -ryhmässä. Soul Warriorin julkaisi tunnetun brittiläisen Moving Shadow -levyfirman Audio Couture -alamerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Resound: Carbon Soul (Horizons Music, 2009)

Resoundin eli Ilpo Kärkkäisen Carbon Soul on tunnelmaltaan kolea, yksinäinen ja dystooppinen, kuin ääniraita Alienin kaltaisesta scifiä ja kauhua sekoittavasta elokuvasta. Määrätietoisesti eteenpäin puskeva rytmi ei missään vaiheessa varsinaisesti räjähdä, vaan tyytyy hienovaraiseen variointiin: Carbon Soulin kiinnostavuus vaanii pienissä yksityiskohdissa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bluez & Bronco: Take No More (Defunked, 2002)

Niko Niemisen ja Juha Tuukkasen Take No More on tyylipuhdasta liquid-rullausta, jossa kuminen bassolinja kerrostetaan soul-vokaaleilla ja kuulailla atmosfäärisoundeilla. Biisin julkaisi brittiläinen Defunked-levymerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Desto: Gremlinz (Noppa Recordings, 2010)

Risto Roman eli Desto on suomalaisen dubstep-skenen näkyvimpiä tekijöitä, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Jimi Tenorin kanssa. Järkälemäisen Gremlinzin pohja rakentuu mouruavasta bassosta, jonka päällä liikkuu helmeileviä, videopelimäisiä ylä-ääniä. Gremlinz on A-puolen avausraita Tes La Rokin Noppa Recordingsin julkaisemalla Desto EP:llä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Physics & Kaleb: Disconaught (Phuturistic Bluez, 2003)

Paljon itsenäisestikin julkaisseiden Physicsin ja Kalebin Disconaught on Dharman & Dicen ohella jazz-henkisin tämän listan biiseistä. Glenn Gripin ja Kalle Wahlbergin näpeissä wah-kitaroista, puhaltimista ja vokaalisampleista rakentuu pehmeä ja tyylikäs raita, joka ei kuitenkaan jää kädenlämpöisen äänitapetin asteelle.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rico Tubbs: Gangsters (Menu Music, 2008)

Tamperelainen Riku Pentti tunnetaan paitsi Rico Tubbsina myös Infektona. Pentti on myös Skillsters-kaksikon toinen osapuoli. Tuotanto-ansioidensa ohella Pentti on yksi Suomen karismaattisimmista tiskijukista, jonka keikoilla levysoittimet saavat kyytiä kuin kitarat Pete Townshendin käsittelyssä. Gangsters on rave-henkinen, läskeillä bassolla ja muljuttavalla rytmiikalla varustettu bailuraita, jonka julkaisi brittiläinen Menu Music.

Video ei ole enää saatavilla

#4 L.A.O.S: Panda Style (Hospital Records, 2007)

Tuottajakollektiivi Large Amount of Soulin Panda Style kulkee ärsyttävyyden rajoilla. Ja on kenties juuri siksi pirun koukuttava. Se pyörittää tanssilattiaa varmaotteisesti ja epäsuomalaisen hyväntuulisesti. Hittibiisin julkaisi maineikas brittiläinen Hospital-merkki.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Tes La Rok: Ritual Murdah (NarcoHz, 2007)

Tes La Rok eli Jani Niiranen on ollut yksi dubstepin 2000-luvun puolivälin jälkeisen kasvuvaiheen merkittävimmistä artisteista kansainvälisestikin. Myös Dice-aliaksella tällä listalla esiintyvän Niirasen Ritual Murdah on puhdasveristä dubstep-ilmaisua, jonka pelkistetystä wobble-muljuttelusta ja kaikuvista vokaalisampleista rakentuu juuri sopivan häijy pahapoika-fiilis.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Fanu: From Afterlife She Speaks (Lightless Recordings, 2007)

Fanu eli Janne Hatula paloittelee breikkinsä kirurgin ottein. Fanun synkissä atmosfääreissä rullaava drumfunk on raivannut itselleen myös vahvan kansainvälisen jalansijan. Remixejä tuottelias Hatula on tehnyt muun muassa ilmeiselle oppi-isälleen Amon Tobinille ja rap-komeetta Graciakselle. Yhdessä Bill Laswellin kanssa Fanu on muokannut myös industrial-tähti Nine Inch Nailsia. Tähän kokoomaan valittu From Afterlife She Speaks henkii kaunista, eteeristä mystiikkaa. Kuten monet muutkin, on Fanu kanavoinut suuren osan tuotannostaan omalle levymerkilleen.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Muffler: Showdown (SighCo Recordings, 2005)

Tuotantonsa laajuuden, tasokkuuden ja monipuolisuuden osalta Muffler eli Konsta Mikkonen on selkeästi Suomen johtava drum’n’bass-hahmo. Demoskene-taustainen Muffler alkoi saada huomiota jungle-piireissä 2000-luvun alussa ja julkaisutahti kiihtyi hurjaksi etenkin vuosikymmenen puolivälissä, jolloin alkunsa sai myös oma levyfirma SighCo Recordings. Showdown edustaa Mikkosen synkempää puolta, jossa trillerimäinen tunnelma yhdistyy hyökyaallon lailla vyöryvään bassoriffiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tämä kukkasen mukaan nimetty transsittaja?

Suomalaisen trancen sukupuu on kärjistetysti kaksihaarainen. Toisella puolella on kansainvälisestä populaarista klubikulttuurista inspiroitunut melodinen trance, toisella puolestaan introvertti ja omalaatuinen psykedeelisen trancen maailma.

Kaksijakoisen historian säikeet ovat kulttuurisesti kaukana toisistaan, mutta musiikillisia rajankäyntejä on useita. Maailmojen välistä kuilua on aika ajoin silottanut myös lempeä progressiivinen trance. Lievästi runnoen tämä artikkeli punoo sukupuun yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo ennen kaikkea suomalaisen trancen monipuolisuudesta.

Jättiklubien ja hallibileiden melodinen trance on popmusiikkia, josta puhutaan nykyään myös osana EDM-ilmiötä. Suomessakin trance on ollut suurimpien klubien ja rave-tapahtumien johtava musiikillinen linja 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Klubi- ja tapahtumabrändit, kuten Unity, Hallmark, Illusions, Labyrinth ja Pacifique, ovat keränneet tuhansia ihmisiä tanssimaan ilmaa pyyhkivien lasersäteiden ja glowstickien sekaan.

Suomalainen psykedeelinen trance on elänyt suositun isoveljensä varjossa, kehittyen globaalistikin tarkastellen ainutlaatuiseksi musiikilliseksi alakulttuuriksi. Psytrancen kulttuurinen mosaiikki oli etenkin alkuaikoina merkillinen yhdistelmä avaruusajan teknologiaa, uushippiyttä, orientalismia ja luontomytologiaa.

Brittein saarten ja Manner-Euroopan lisäksi kulttuurin vahvaksi sillanpääasemaksi nousi jo varhain Israel, jolle ominaista energistä ja melodista psytrancea on tehty Suomessa perin vähän. Talvisin vaikutteita haettiin Intian Goalta, josta tuodut DAT-nauhat soivat kesäisin pohjolan metsissä. Luonnonläheiseen teknohippien kulttuuriin vihkiytyi muun muassa aikansa tunnettu eksentrikko Ior Bock.

Psytrance-klubeja järjestettiin Helsingissä myös Sodan kaltaisissa trendipaikoissa. Legendaarisia olivat niin ikään Hui-High-iltamat Tokoinrannan vanhassa Piritassa. Pieniä mikroskenejä syntyi esimerkiksi Lohjalle ja Porvooseen. 2000-luvulla tapahtuminen koko on kasvanut ja luonne muuttunut, kun Konemetsä ja Metsäfestiwal ovat esitelleet trancen lisäksi paljon muidenkin genrejen artisteja. Oma ekologinen lokero ”suomisaundille” on löytynyt myös muun muassa Australiasta, Japanista ja Venäjältä.

Elektroniseen musiikkiin läheisesti, jopa elimellisesti liittyvät nautintoaineet ovat aiheuttaneet suurimmat kohunsa paitsi metsäbileiden myös suurten hallireivien yhteydessä. Valtavirtamediat ovat tarttuneet ärhäkästi poliisin tekemiin ratsioihin ja metsissä tapahtuneisiin traagisiin onnettomuuksiin. Tunnelma julkisessa keskustelussa on ajoittain lähennellyt niin sanottua moraalipaniikkia: paisuteltua huolta siitä, että uusi juhlimiskulttuuri mädättää nuorten mielen ja kehon.

Lieveilmiöt sikseen. Seuraava kavalkadi osoittaa, miten ekstaasi, psykedelia ja muut mielen matkat äärialueille luodaan yksinomaan musiikillisia tehokeinoja käyttäen.

#10 Apollo 3-D: Nature Song (Blue Room Released, 1997)

Blue Room Released oli yksi merkittävimpiä psytrance-julkaisijoita 1990-luvulla. Blue Roomin katalogista löytyy liuta kirkkaimpia klassikkoartisteja, kuten Juno Reactor, X-Dream, Koxbox ja Total Eclipse. Blue Room innostui hetkellisesti myös suomalaisista tuotoksista julkaisten Apollo 3-D:n Nature Songin ja O-Menin Funfarin Made on Earth -kokoelmalla. Apollo 3-D:n eli Mika Kallion ja Mikael Kohlbeckerin Nature Song on scifi-tunnelmaltaan puhdasverinen Blue Room -julkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Troll Scientists: Disco Doctor (Exogenic Records, 2009)

Staffan Strömin ja Jani Inkeroisen Troll Scientists -projektinimi kiteyttää psytrancen kaksi puolta: metsäläisyyden ja tieteellisen tarkan äänenkäsittelyn. Disco Doctor on Sir Eel -albumin avausraita, joka pumppaa määrätietoisen progressiivisesti. Ihanteellista musiikkia ulkoilmabileiden hetkiin, jolloin yö alkaa taittua aamuksi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Kiwa: Trans-Electronic (Surreal Audio, 2002)

Kiwan eli Markku Louhion ja Matti Elsisen debyyttialbumi Dreamtime Enhancer osoitti, miten psytrance fuusioidaan breakbeatiin, tribaalisiin aineksiin ja jatkuvasti eläviin rakenteisiin. Albumilta löytyvä Trans-Electronic on vain yksi esimerkki siitä, miten suvereenia Kiwan rytmiikka on. Kiwa-kaksikosta Louhio on ansioitunut muissakin projekteissa, joista esimerkkeinä breakbeat-projekti Headphonics ja yhdessä UX:stä tutun Kris Kylvenin kanssa tehty Faithealers.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Darude: Sandstorm (16 Inch Records, 1999)

Daruden läsnäolo tällä listalla ei ole vitsi. Ville Virtasen tiki-tiki-tii oli omanlaisensa neronleimaus, jonka kätilönä toimi 2000-luvun vaihteen kultasormi Jaakko Salovaara. Se, että Sandstormia taottiin planeetan kansalaisten tajuntaan ärsyttävyyteen asti, oli vain prosessin sivutuote. Sandstorm oli kuin Robert Milesin Children: virus, joka tartutti ensin klubien levylautaset, mutta pian myös subwooferit Joroisten Esson parkkipaikalla. Yhdysvalloissa uraansa jatkavan Daruden Sandstorm oli maailman myydyin 12-tuumainen levy vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Texas Faggott: Back To Mad (Exogenic Records, 2000)

Tim Thickin ja Pentti Slayerin Texas Faggottia oli etenkin ennen jäljittelijöiden ilmaantumista vaikea verrata mihinkään muuhun, niin omalaatuista sen musiikki on ollut. Jos englanninkielinen adjektiivi ”hilarious” kääntyisi luontevasti suomeksi, niin Texas Faggott olisi juuri sitä. Hilariöösi. ”Fägäreiden” vuoristoratamaisella ajelulla kyytiä saavat niin sähkökitarat, Backstreet Boys -samplet kuin psytrance-elementitkin, mistä Back To Mad ja sen nerokas video ovat mitä havainnollisin esimerkki.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Slusnik Luna: Sun (Unity Records, 2000)

Niko Nymanin ja Nicklas Renqvistin Slusnik Luna toimi eräänlaisena ”talonbändinä” DJ Orkidean Unity-illoissa. Slusnik Luna julkaisi muutaman 12-tuumaisen, joista Sun on kiistatta tunnetuin. Energinen ja kirkas Sun toimii edelleen kuin injektioruiskullinen D-vitamiinia. Biisin julkaisi ensimmäisenä Unity-porukan oma levymerkki, mutta se lisensoitiin pian myös lukuisille ulkomaisille firmoille.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Highpersonic Whomen: Des Pudels Kern (Thirteen Productions, 2002)

Tommi Sirkiän ja Jürgen Sachaun perustama Highpersonic Whomen edustaa tämän sikermän progressiivisinta osastoa. Sirkiällä ja Sachaulla on ollut näppinsä pelissä lukuisissa muissakin projekteissa, joista mainittakoon metsäläiseen tranceen kalleellaan oleva Haltya sekä miesten sooloprojektit Outolintu ja Pelinpala. 10-minuuttinen Des Pudels Kern rakentuu verkkaisesti uusia elementtejä hiljalleen esitellen. Julkaisuajankohtanaan Highpersonic Whomen kuulosti tuotannoltaan niin hillityn tyylitajuiselta, että se istui luontevammin ruotsalaisen trancen perinteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Midiliitto: Homegrown (Exogenic Records, 1997)

Midiliitto oli tuottajakollektiivi ja myös rekisteröity yhdistys, johon kuului muusikoita projekteista kuten GAD, Flippin’ Bixies, O*men ja Praktika. Yksittäisten henkilöiden esiin nostamista vältellyt Midiliitto kokoontui viikottaisissa sessioissa, joiden tuloksena on syntynyt myös Homegrown. Ajalle ominaista avaruusmystiikkaa ja ganja-viittauksia henkivä Homegrown on suomalaisen psytrancen varhaisten vuosien ehdottomia helmiä, joka julkaistiin kauttaaltaan mainiolla Blisspoint-kokoelmalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Super8 & Tab feat. Anton Sonin: Black Is The New Yellow (Anjunabeats, 2010)

Super8 & Tab on julkaissut liudan upeita biisejä brittiläisellä Anjunabeatsilla. Duon muodostavat Miika Eloranta ja Janne Mansnerus. Pop-triviatiedosta kiinnostuneita ilahduttanee se, että Eloranta oli myös yksi XL5:n alkuperäisjäsenistä. Mansnerus eli DJ Tab on puolestaan tehnyt pitkän uran levylautasten äärellä. Vuonna 2010 ilmestynyt Empire-albumi on kaksikon uran kohokohta, jonka onnistuneet laulajavierailut ja hitaammat tempot osoittavat tuottajakaksikon monipuolisuuden.

Albumin kärkilohkaisuja oli Black Is The New Yellow -biisi, jonka tuotantotiimiin on kreditoitu myös nuori klubikomeetta Anton Sonin. Kyseessä on suoraviivainen ja muodoltaan tavanomainen trance-raita, jossa on silti jotain tavattoman vetävää. Kappaleen kauniita suvantovaiheita seuraava liikkeellelähtö antaa ekstaattisen tunteen siitä, että kaikki on mahdollista, tässä ja nyt.

Video ei ole enää saatavilla

#1 DJ Orkidea: Unity (Steel Fish Blue, 1999)

Tapio Hakanen eli DJ Orkidea ja hänen Unity-klubinsa ovat instituutioita. Unity-nimeä kantaa myös Orkidea esikoisjulkaisu. Häikäilemättömän Dead Can Dance -lainan varaan rakentuva Unity on täydellinen setin aloituskappale, joka luo kylmiä väreitä edelleen. Musiikillisesti kyseessä on tyypillinen 1990-luvun jälkipuoliskon trance, joka muistuttaa etenkin brittiläisen Platipus-levymerkin klassisia julkaisuja. DJ- ja tuottajatoimiensa ohella aktiivinen Orkidea on tehnyt uraa Nokian äänitiimin vetäjänä.

Video ei ole enää saatavilla

Sasu Ripatti on milloin Vladislav Delay, milloin Luomo, milloin Uusitalo.

Kone-Suomi on juttusarja, joka käsittelee suomalaisia elektronisen musiikin klassikoita. Genreistä ensimmäisenä vuorossa on tekno.

Konemusiikin alalajeista tekno on muodoltaan kolkoin, monotonisin ja pelkistetyin, mutta samalla yksi kestävimmistä: se pitää pintansa kuin musta väri vaatemuodissa. Tekno ja sen variaatiot ovat säilyttäneet paljon piirteitä 1980-luvun varhaisajoilta, samalla kuitenkin jatkuvasti kehittyen. Ilmaisua alusta asti määrittäneet instrumentit, kuten Rolandin TR-909-rumpukone ja luovasti väärinkäytetty TB-303-bassosyntetisaattori, ovat edelleen monen artistin studion kulmakiviä.

Suomalainen teknoskene on ollut piskuinen, sitkeä ja omalaatuinen. Levymerkeistä etenkin Sähkö Recordings on ansainnut paikkansa elektronisen musiikin historiassa. Globaaliin tietoisuuteen on noussut artisteja, kuten Pan Sonic, Jori Hulkkonen ja Vladislav Delay.

Uusi kulttuurimuoto löysi aluksi sijansa etelän kaupungeista. Varhaishistoria sijoitetaan yleensä 1980-luvun lopun Turkuun, mutta samoina vuosina acid house alkoi soida myös Helsingin klubeilla. Hiljalleen strobojen välke ja savukoneiden sihinä yleistyi varastohalleissa ympäri Suomen. Useimmille artisteille yleisö, levy-yhtiöt ja agentuurit ovat kuitenkin löytyneet ensisijaisesti ulkomailta.

Tässä koosteessa on pyritty pysymään mahdollisimman tiukasti teknon maailmassa, vaikka sivupolkuja esimerkiksi housen ja elektron suuntaan onkin. Monet listatuista tuottajista ovat ansioituneet myös muissa genreissä. Tyylillisesti edustettuna on esimerkiksi Sähkön minimalismia, Detroit-kaikuja, saksalaishenkistä puritanismia, pehmeitä house-sävyjä ja 2000-luvun Berliini-henkisiä versoja.

Konemusiikille tyypillistä onkin, että kattogenret pirstoutuvat lukemattomiin alalajeihin. Listalla on myös nostettu levymerkkejä vahvasti esiin, koska niiden rooli on elektronisessa musiikissa usein yhtä keskeinen kuin artistienkin. Seuraavassa 10 kotimaista teknoklassikoa viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä.

#10 Jussi-Pekka: Dancing Queen (Poker Flat Recordings, 2003)

2000-luvun puolivälin tienoilla Jussi-Pekka Parikka nousi hetkellisesti eurooppalaisten klubien vakiokasvoksi. Parikka julkaisi paljon ja keikkaili etenkin Keski-Euroopassa viikonlopusta toiseen. Parikan tuotanto on pääosin kuulasta teknon ja housen fuusiota, josta Dancing Queen edustaa napakampaa ja särmikkäämpää laitaa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Future Beat Investigators: Lotus (Sonar Kollektiv, 2007)

Future Beat Investigators on pienimuotoinen dream team, johon kuuluvat pitkään Helsingin klubiympyröissä vaikuttaneet Toni ”Lil’ Tony” Rantanen, Kimmo Oksanen ja viime vuonna fantastisen Dawn-albumin julkaissut Roberto Rodriguez. FBI:n tyyli on analogisen lämmin, tummasävyinen ja Chicagon suuntaan kumartava. Syviin kaikuihin nojaava Lotus poikkeaa hieman FBI:n minimalistisesta yleislinjasta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sami Koivikko: Grunis (Shitkatapult, 2002)

Sami Koivikon omalaatuinen musiikki sai 2000-luvun alussa huomiota etenkin Shitkatapult-levymerkin julkaisujen myötä. Koivikko seikkailee teknon ja housen maastossa, ollen kuitenkin rakenteellisesti useimpia kollegoitaan monipuolisempi ja yllättävämpi. Tähän kokoomaan nostettu Grunis edustaa Koivikkoa Detroit-henkisimmillään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Leo Laker: Cannon Steps (Tresor Records, 1998)

Leo Järveläisen eli Leo Lakerin ensijulkaisu ikonisella saksalaisella Tresor-levymerkillä oli suomalaisittain tapaus. Myös legendaarisena klubina tunnettu Tresor lähestyy teknoa monista kulmista, joista Laker edustaa kylmää, kovaa ja kurinalaista schranz-henkistä suuntausta. Laker on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka julkaisten muutaman vinyylimaksin vuodessa.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Kemppi: Metal Space (Komisch, 2009)

Samuli Kempin Deep Space Helsinki on sekä klubi-ilta, radio-ohjelma että levymerkki. Nimi on osuva: Kempin tekno on avaruudellista, vieraantunutta ja minimalistista. Ja se myös rullaa vastustamattomasti. Kempin tyylilliset hengenheimolaiset löytyvät Saksasta, jossa hän on esiintynyt muun muassa teknomaailman kiistattomassa keskipisteessä, Berghain-klubilla Berliinissä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Sasse: The Time Together (Moodmusic Records, 1996)

Turusta kotoisin oleva, Frankfurtin kautta Berliiniin emigroitunut Sasse eli Klas Lindblad on tehnyt pitkän uran sekä muusikkona, dj:nä että levy-yhtiömiehenä. Sassen Moodmusic on julkaissut reippaasti yli 100 nimikettä, joista The Time Together kantaa kunniallista esikoistunnistetta MOOD-001. Tyylillisesti perinnetietoinen Sasse on julkaissut paljon myös Freestyle Man -nimellä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jori Hulkkonen: Heights (F-Communications, 1996)

Kemin suuri mies, nykyään Turussa asuva Jori Hulkkonen on viime aikoina ollut esillä Sin Cos Tan -bändinsä yhteydessä. Syntikkapopin ohella Hulkkosen juuret ovat etenkin Detroit-teknossa ja muissa klubikulttuurin varhaisvaiheen suuntauksissa. Hulkkosen tuotannossa ja dj-seteissä synteettinen tekno, elegantti house, pop-vaikutteet ja esimerkiksi acid-pulputus ovat historian saatossa vaihdelleet kausittain. Heights on maalailevasti soljuva raita Hulkkosen debyyttialbumilta Selkäsaari Tracks. Olemukseltaan vakava Hulkkonen on myös verraton humoristi, josta kertovat projektinimet, kuten ”Eternal Boyman” ja ”Jori Hulkkonen Kemistä” (ks. esim. EP Rokataan täysillä).

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vladislav Delay: Huone (Chain Reaction, 1999)

Sasu Ripatti eli Vladislav Delay on aina ollut eräänlainen ulkopuolinen omassa maailmassaan. Jazz-rumpalista konemuusikoksi siirtynyt Ripatti ei ole viihtynyt klubeilla eikä skenepiireissä, vaikka hänen Luomo– ja Uusitalo-projektinsa ovat tanssibiittiä hienoimmillaan. Ripatti ei ole juuri piitannut remixien tehtailusta, vaikka Massive Attackille suostuikin sellaisen tekemään. Taannoin Ripatti muutti klubikulttuurin keskuksesta Berliinistä Ouluun Hailuodon saarelle. Ripatin lukuisista pseudonyymeistä Vladislav Delay on ollut hänelle itselleen aina tärkein. Tyypillinen Delay-äänikuva koostuu tummista tekstuureista, satunnaisuuksista ja niiden pohjalla kytevästä dub-teknosta.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Ø: Muuntaja (Sähkö Recordings, 1994)

Mika Vainio eli Ø tunnetaan ennen kaikkea vuonna 2009 lopettaneesta Pan Sonicista. Hänen soolotuotantonsa muodostaa Sähkö Recordings -levymerkin taiteellisen kivijalan. Vainion raa’an minimalistinen, kaikesta orgaanisuudesta ja inhimillisyydestä riisuttu, matalimmilla bassotaajuuksilla humiseva musiikki on ajatonta. Jos Muuntaja julkaistaisiin tänään, kuulostaisi se edelleen tuoreelta ja oivaltavalta. Metri-albumilta löytyvää biisiä on ollut tekemässä myös Pan Sonic -aisapari Ilpo Väisänen. Vainio jatkaa edelleen uraansa eri projektien parissa Berliinissä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Mono Junk: Holy Detroit (Dum Records, 1992)

Mono Junk eli Kimmo Rapatti on kiistaton suomalaisen teknon pioneeri. Rapatti on julkaissut paljon omalla Dum-merkillään, mutta Mono Junk ja Rapatin lukuisat muut artistinimet saavuttivat 1990-luvulla myös kansainvälistä jalansijaa ulkomaisilla levyfirmoilla. Beyond the Darkness -EP:ltä löytyvä Holy Detroit on primitiivistä ja pahaenteistä autokaupungin sykettä parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla