”Villi ja vapaa puoliponinhäntä.”

Karen Marie Ørsted eli MØ on monia asioita monille ihmisille: superstarojen yhteistyökumppani, tanskalaisen musiikin paras vientitoivo, omaperäisesti popmusiikkia eteenpäin puskeva säveltäjätaituri. Lisäksi hänellä on musiikkibisneksen parhaat poninhännät.

Koska Ørsted on hyllyttänyt poninhäntänsä ainakin toistaiseksi, päätimme juhlistaa MØn loistokkaiden poninhäntien muistoa ennen hänen esiintymistään kesäkuun Sideways-festivaalilla Helsingissä.

Seuraavassa MØn seitsemän vivahteikkainta poninhäntää parhausjärjestyksessä. Nuorgamin tyyli- ja tonokkityöryhmä esittää syvät pahoittelunsa esimerkiksi hiusstylisteille ja muotibloggareilla lähes täydellisestä tietämättömyydestään alan sanastosta. Voitte korjata termit kohdilleen kommenteissa!

7# Villi ja vapaa puoliponinhäntä

Yleinen poninhäntätyylivalinta MØn uran alkupuolelta. Villinä ja, todellakin, vapaana liehuva poninhäntä on paradoksaalinen ja haastaa poninhännän perinteiset assosiaatiot kontrolliin. Kuvan leopardiprinttimekko toistaa saman ristiriidan luonnossa elävän esikuvansa tavoin: on kyse vapaudesta, mutta äärimmäisen hallitussa ja tehokkaassa muodossa. Aivan kuten monissa MØn lauluisaa!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Pilgrim

Video ei ole enää saatavilla

#6 Die Antwoord -takatukkaponnari

Eteläafrikkalaisen Die Antwoord -yhtyeen Yolandi Visserin omintakeisen tyylin elävästi mieleen tuova poninhäntä-takatukkasekamelska. Tässä poninhäntätyylissä on sekä bodya, sporttia että tsemppistä. Se jättää health goth -tyylin läähättämään kajalit valuen jonon hännille pinkaistessaan itse New Yorkin maratonin kärkiryhmään.

Poninhännän tunnussävelmä: Cashmere Cat feat. MØ & SOPHIE – 9 (After Coachella)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Punknuttura

Tämän kuvan kohdalla törmäämme jo muinoin sumerialaisia mystikkoja askarruttaneeseen kysymykseen: voiko nutturakin olla ponnari? Voi se. Nuttura ei ole muuta kuin kasaan litistetty poninhäntä, jolta on riistetty vapaus. Tämä pään päälle kasattu nuttura on sormivärimaalaukselta näyttävän hiusvärin kera Insta-sukupolven versio punkista: rikkumattoman tyylitietoinen ja huolitellun huolittelematon; kuvausvalmis, aina.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Waste of Time

Video ei ole enää saatavilla

#4 Salaperäinen sivuponnari

Simppeli sivuponinhäntä luo loppuunkaluttuudestaan huolimatta mielleyhtymiä sekä alati kiehtovaan kahdeksankymmentälukuun että voimistelusaleihin. Eikö tällaisessa poninhännässä voisikin tähdittää lukiohuutosakin johtajasta kertovaa pikimustaa satiiria Trumpin ja lähes viikottaisten kouluampumisten aikakaudelle? MØn ilme vastaa yksiselitteisesti: totta helvetissä voisi.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Nostalgia

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jännittävä lettinippu

MØta on aiemminkin syytetty kulttuurisesta omimisesta, erityisesti Major Lazerin kanssa tehdyn megahitin Lean Onin vapaasti intialaisesta kulttuurista lainaavan videon jälkipyykkiä pestäessä. Myöskään tässä mustien naisten pikkuleteistä eli dreadeista innoituksensa anastavassa ponnarityylissä ei olla kaukana kulttuurisesta omimisesta. Ottaen huomioon, että maailman kulttuurit perustuvat pitkälti lainaamiseen ja että rotuun, etnisyyteen ja kulttuuriin liittyy oikeita, poliisiväkivallan kaltaisia vääryyttään raikaavia epäkohtia, me Nuorgamin tyylityöryhmässä emme jaksa kuitenkaan pahastua asiasta. Päinvastoin: tämä läpeensä jännittävä poninhäntätyyli nappaa rankingissamme himoitun kolmossijan!

Poninhännän tunnussävelmä: Major Lazer feat. MØ – Lean On

Video ei ole enää saatavilla

#2 Old school -palmikko

Tämä on se perusmallin korkea palmikoitu poninhäntä, josta muodostui MØn uran alussa 2010-luvun alkupuolella hänen tavaramerkkinsä. Raikas ja tyylikäs palmikko edustaa kuitenkin myös särmää ja hallintaa. Se sanoo: ”Ainoa joka tähän palmikkoon tarraa olen minä! Miksi luulet, että se on noin korkealla?”

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Dark Night

Video ei ole enää saatavilla

#1 Moderni design-kuontalo

Tämä fantastinen poninhäntä tuo mieleen modernin taiteen ja niin kutsutun mid-century modern -tyylisuunnan designin luonnosta innoittuneet pelkistetyt muodot. Me Nuorgamin suunnittelutiimiläiset olemme vakuuttuneita, että MØ on hakenut inspiraation poninhäntäänsä legendaarisesta Lokki-kuosista, jonka Maija Isola suunnitteli Marimekolle vuonna 1961. Hyvä MØ! Hyvä Suomi!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Walk This Way

Video ei ole enää saatavilla

”Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa.”

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

”Kato mua silmiin / siel ei oo ketää”
(Vestallica)

”Ahdistaa et jumiudun / sinuun liimaudun”
(Pelkään)

”Olen päättänyt etten enää ketään / ota mun sydämeen”
(Tuottelias)

Ja näin havahdun perspektiivini harhaisuuteen.

Olin Vestan ikäinen 16 vuotta sitten. Harva noista vuosista on ollut helläkätinen. Pikemminkin ne ovat usuttaneet rakentamaan illuusiota nuoruudesta aikana, jolloin kaikki oli paremmin; aikana jolloin olin vapaa, kiireetön, elämänhaluinen, tunnelmahakuinen, ennen kuin elämä tuli ja vyörytti kerroksittain realismia ylleni.

Kun kuuntelen Vestaa tämän vääristymän läpi, olen aluksi ymmälläni. Projektioitteni maailmassa hänen pitäisi kiertoa siitä, miten maailma kaappaa syliinsä, yöt kuljettavat keskelle seikkailuja, jokaisen kulman takana odottaa mahdollisuus, eikä yksikään päämäärä ole niin tärkeä kuin matka.

Mutta ei Vesta sano mitään tuollaista. Pikemminkin hän kuvaa kiertelemättä sitä, miten vaikeaa hänen on rakentaa pysyviä ihmissuhteita, miten kaupunki on erojen kartta, miten yksin hän on keskellä elämänsä liitoa, ja miten tuo yksinäisyys ahdistaa vaikka se on samalla ainoa turvallinen olotila.

Ja samalla hän leikkii rooleilla ja asetelmilla kuin ei aikoisi koskaan oppiakaan tuntemaan itseään.

”Hyvänen aika”, huudahdan virttyneen keski-ikäni kynnykseltä. ”Eihän se noin vaikeaa ollut.”

Sitten muistan, että prikulleen noin vaikeaa se oli. Olin ihan samanlainen, olen edelleen. Ehkä olen siksi halunnut unohtaa tai idealisoida kaiken. Ja vältellä itseni kohtaamista viimeiseen asti.

”Ota varovasti mut
oon aiemmin tippunut
mut sitä sun ei pidä tietää nyt
säikähdyksellä selvinnyt”
(Ota varovasti)

Vestan Lohtulauseita-debyytti on yksi rehellisimmistä ja omakohtaisimmista valtavirtaa lähentelevistä äänitteistä aikoihin. Levy on täynnä tunnustuksia ja ripittäytymistä, mutta samalla Vesta pidättäytyy oman elämän fetisistisestä tarinallistamisesta. Pikemminkin hän käyttää itseään kaikupohjana jollekin yleisemmälle; laulaja katsoo suoraan silmiin ja osoittaa järkähtämättä, että elämä on täynnä ristiriitoja, valtakamppailuja ja omien estojen ympärille juuttuneita tyhjäkäyntikierroksia. Ja että koska näin joka tapauksessa on, on jokainen tunne itsessään hyväksyttävä.

Tämä on suuri sanoma. Ja kun Vesta sanoo sen jäljittelemättömällä äänellään, vaikka monien sanojen takaa vauhtia hakien, siihen tekee mieli uskaltaa uskoa.

Tietenkään Vesta ei esitä ajatuksiaan yksin. Hän on antanut monet kappaleensa tuottaja Jori Sjöroosin sovitettavaksi, ja tukeutuu välillä myös taustayhtyeensä sekä Joonas Laaksoharjun näkemyksiin. Näkemyksen jalkauttaminen ei ole kuitenkaan pakottanut taiteilijaa luopumaan mistään saati tekemään kompromisseja. Pikemminkin ilmaisu on saanut rikastua ammattitaitoisessa ja tuoreille trendeille avoimessa ilmapiirissä, jota on jalostanut tekniikan sekä menneiden vuosikymmenien tuntemus.

Lohtulauseita hakkaa ja halkeilee täsmälleen niin kuin populaarimusiikki nykyisin tekee, rikkoo osia sen sijasta että etsisi jotakin sulavaa ja muodokasta, mutta samalla se hakeutuu kohti hyväksyttäviä muotoja. Melodiakoukut rakentuvat johdonmukaisesti ja pitävät päänsä silloinkin kun niitä koetetaan murtaa rytmien alle. Kollaasimaiset sovitukset palaavat toistuvasti turvallisiin lähtöpisteisiin ja leikkivät taipumuksellaan ottaa itsensä liian vakavasti. Ja kaiken pohjalla on, sittenkin, tietoisista irtiotoista huolimatta, pyrkimys tarttuvuuteen, omaksuttavuuteen ja kokonaisuudellisuuteen.

Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa. Laulujen samastuttavuus ei perustu siihen, että Vesta asettuisi tyköistuvasti samalle viivalle kuulijan kanssa. Pikemminkin hän verhoutuu itseensä, eikä oikeastaan edes välitä, kuka häntä kuuntelee tai katsoo. Silti hän tuntuu sanovan sanottavansa juuri minulle, juuri sinulle, juuri meille, juuri tässä hetkessä.

Tätä etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua on pakko arvostaa.

”Pahoinvointia
tilanpuutetta
mykkäkouluja
on tarjolla kaikkea
mut enemmän halua kommunikoida”
(Pelkään)

Vahvan kokonaisilmaisun rinnalla yksittäisten laulujen arvo on välineellinen, vaikka jokaista sävellystä on selvästi käsitelty hartaudella ja ominaisinta ilmimuotoa etsien. Kuitenkin Vesta on ollut myös valmis lataamaan kappaleensa täyteen hittipotentiaalia silloin kun se on tuntunut luontevalta. Sun katu on esimerkiksi 2010-lukulaisen pop-kirjoittamisen jatkuvaa kliimaksia, pikkutarkasti eron jälkeistä draamaa luotaava helmi, jonka kylmäverinen kyseenalaistamattomuus herättää odottamatonta myötätuntoa. Lopulliseen maaliinsa laulu kurkottaa iskiessään kertosäkeen lopussa silmää Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän -ikivihreälle (1976) – näin tehokasta mutta silti osoittelematonta tunnelainaa kuulee harvoin.

Vastaavasti liisterimäisen tarttuva Ota varovasti tuo laulajan lähes kiusallisen tykö kaikkine epävarmuuksineen ja murentuneine luottamuksineen. Vesta kuitenkin kääntää herkän asetelman rakastuneeksi optimismiksi, joka avaa takatalvien riepottamat nuput suloisimpiin kukkiinsa (”Kato mä oon lähes hyvällä tuulella koko ajan / täytyy päiväkirjasta tarkistaa onks tää totta”). Ja heti perään Pelkään-balladi asemoituu korventavan uskaliaaksi puheeksi orastavalle suhteelle, kuin muistutuksena siitä, miten kipeää sitoutuminen voi autuaimmillaankin tehdä.

Muualla Vesta ei ole yhtä yksiselitteinen. Avausraita Tuottelias solmii henkisen sidoksen Paula Vesalan soolodebyyttiin (Vesala, 2016) ja etenkin sen johdantoon Rakkaus ja maailmanloppu. Metatasolle viety kirjoittajuuden pohdinta tuntuu kuitenkin heppoiselta ja nopeasti vanhentuvalta esittelypuheelta, varsinkin kun kappaleen itseironinen ote jää nopeasti suorempien sanojen alle. Hieman myöhemin Faking Rockstarr ja Vestallica osoittavat, miten vaikeaa on samaan aikaan hylätä perinteiset formaatit ja olla silti myötäsukainen niille.

Kuitenkin nimenomaan nämä epäkeskot ja estottomasti uutta kohti kurkottavat laulut vievät Vestan lähimmäs potentiaaliaan. Ne osoittavat, että artisti uskaltaa kulkea vastavirtaan näkemystään seuraten, vaikka suoratoistolistat ovat täynnä tuotanto- ja henkilömalleja, joista hän voisi koota itselleen helpon menestysreseptin.

”Musta ei saa ikonia, ei esikuvaa”
(Lohtulauseita)

Myös levyn rakenne kuvastaa Vestan halua edetä musiikin ehdoilla. Siinä missä alussa tehoiskut seuraavat toisiaan johdonmukaisesti, hajoaa kerronta kutkuttavasti loppua kohden. Rytmit hidastuvat, kappaleet laantuvat muutaman iskulauseen ympärille rakentuviksi tunnesirpaleiksi. ”Tarviin turvallista sotaa”, ”haluun sua nöyryyttää”, ”mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita”. Laulut tiivistävät ja sekoittavat tunnelmaa samanaikaisesti, keräävät latausta viimeisille sanoille, antavat lupauksia siitä, että kaikella on tarkoitus, jonka loppu kirkastaa.

Ja tietenkin Vesta päästää juuri tässä vaiheessa irti, hetkeä ennen kuin levy summaa itsensä.

Päätösraita Paikka varattuna karkaa vaatimattomaksi hassutteluksi, joka potkii jokaisen vaivihkaa rakennetun juonisäikeen taivaan tuuliin. Efekti toimii hyvin. Se pakottaa palaamaan alkuun etsimään johtolankoja, jotka ovat saattaneet mennä vahingossa sivu suun. Ja se pakottaa odottamaan seuraavaa levyä, uutta julkilausumaa, uutta dokumenttia urbaanista nuoruudesta, joka ei päästä otteestaan silloinkaan kun sen koettaa koteloida menneiden vuosien alle.

Tässä levyn intuitiivinen viesti ehkä on. Että elämme näin, koska emme osaa muuta. Ja että jos olisimme jotakin muuta, emme pystyisi kohtaamaan tässä, nyt. Ja että se olisi menetys, jota mikään täydellisyys ei voisi koskaan korvata.

Pitää siis mieluummin ottaa lohtulause kainaloon ja jatkaa eteenpäin, yhdessä tai erikseen.

86 Vestan esikoinen on monessa mielessä epätasainen, osin keskeneräinenkin tutkielma siitä mihin kaikkeen hänen taiteilijuutensa voi yltää. Samalla se on arvoituksellisessa avoimuudessaan itseluottamusta uhkuva pelinavaus, jota reunustaa lupaus kiinnostavimmasta kotimaisesta mainstream-taiteesta aikoihin.

Video ei ole enää saatavilla

No Fun At All, Ingemar Jansson keskellä.

Sidewaysiin saapuvan No Fun At Allin laulaja toivoo, että skate punk -konkariyhtyeen musiikki ja lyriikat olisivat muuttaneet jonkun elämän. ”Se olisi paras kohteliaisuus, jonka voisi saada.”

No Fun At All on ruotsalainen, vuonna 1991 perustettu punkbändi, joka edustaa ns. skate punk -genreä muiden melodisten kaahailijoiden kuten NOFX:n, Millencolinin ja Pennywisen kanssa. Tänä vuonna ryhmä on aktivoitunut sekä keikkarintamalla että levyttämällä uuden albumin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Nuorgam sai langan toiseen päähän bändin laulajan Ingemar Janssonin, jonka kanssa kehkeytyi erittäin nauruntäyteinen rupattelusessio. Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, punk oli hyvin pienessä osassa keskustelua. Ingemar ilmoitti muun muassa pitävänsä monista country-tähdistä ja progesta sekä kertoi tarinan siitä, kuinka Michael Monroe pelasti hänet eurodancelta.

Mitkä bändit tai artistit ovat mielestäsi aliarvostettuja ja mitkä yliarvostettuja?

”Pidän paljon englantilaisesta The Monochrome Setistä. Älykästä 1970- ja 1980-luvun taitteen poppia, joka olisi ansainnut suurempaa menestystä. Yliarvostettua? Minulle tulee mieleen ainoastaan jälleen nosteessa oleva ABBA, joka on erittäin yliarvostettua. Nuoruudessani 1980-luvulla kaikki vihasivat heidän musiikkiaan, mutta nyt tuntuu olevan ok tykätä ABBAsta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”Sen täytyy olla joku kappale Frank Zappan One Size Fits All -levyltä. Kun menen stereoiden ääreen, huomaan monesti laittavani Inca Roadsin soimaan. Se on fantastinen kappale ja siitä löytyy myös suomalainen yhteys.”

Onko näin?

”Kyllä, kappaleen kitarasoolo on nauhoitettu Helsingissä keikalla vuonna 1974 tai jotain. Zappa miksasi sen mukaan studioalbumille sen verran hyvin, että harvempi huomaa, että kyseessä on livenä nauhoitettu pätkä.” (Asiasta lisää Mikael Huhtamäen artikkelissa ulkomaisten artistien Suomessa taltioiduista livelevyistä! – toim. huom.)

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”(Naurua koko vastauksen ajan) Olen tehnyt kyllä niin, mutta ainoastaan urpoille. Minusta on täysin oikeutettua tietyissä tilanteissa tehdä niin.”

Minkä kappaleen laulaisit todennäköisesti karaoke-baarissa?

”Jotain Elvis Costellolta… ei, ei, vaihda se… karaokebaarissa ei varmaan ole Joe Jacksonia… jotain Ramonesilta… laulaisin varmaan Blitzkrieg Bopin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Jos menettäisin täysin järkeni, pyytäisin AC/DC:n Back in Blackin! Hyvä bändi! Selvänä kuuntelen Bon Scottia, mutta jos olen kännissä, kuuntelen Brian Johnsonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Viime vuosina monet bändit ovat palanneet jopa vuosikymmenien tauolta ja julkaisseet uutta materiaalia. Mikä sai teidät julkaisemaan uuden levyn kymmenen vuoden tauon jälkeen?

”Kun kierrämme Eurooppaa, on kuin olisimme takaisin 1990-luvulla. Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut 20–25 vuoteen! Ehkä harmaita hiuksia on tullut lisää… Yhtäkkiä päätimme, että ei helvetti, kokeillaan vielä kerran levyn tekemistä ja kierretään sen tiimoilta oikein kunnolla. On paljon bändejä kuten me, jotka ovat tehneet viimeiset 10–15 vuotta vain noin kymmenen keikkaa vuodessa. Kyse on trendeistä. Musiikkimme on kuumaa tavaraa nyt, joten miksemme käyttäisi hyväksi tätä mahdollisuutta ja pitäisi hauskaa!”

Vein juuri 8-vuotiaan poikani elokuviin katsomaan Petteri Kaniinia, ja kesken elokuvan alkoi soimaan Rancidin Time Bomb. Olin, että mitä helvettiä! Mitä tämä mielestäsi kertoo punkin tilasta? Miten tähän pisteeseen on päädytty?

”Ne, jotka viettivät teini-ikänsä ja nuoruutensa kuunnellen tuota musiikkia, ovat vakiinnuttaneet asemansa yhteiskunnassa. Heillä on myös paljon rahaa… ainakin Ruotsissa. Nelikymppiset ovat rikkaita. Vaihtoehtomusiikista on tullut jotain, minkä tavalliset ihmiset hyväksyvät yhä helpommin. Näin on jopa No Fun At Allin tapauksessa. Meitä normaalit ihmiset eivät koskaan hyväksyneet… ainakaan Ruotsissa! Ruotsissa emme koskaan olleet iso bändi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä mielestäsi johtuu, ettei teitä koskaan hyväksytty Ruotsissa?

”No, vuosina 1995 ja 1996 olimme isoja Ruotsissa, mutta pienissä maissa trendit vaihtuvat todella nopeasti. Pari vuotta sinua pidetään coolina, mutta siten pitää jo kuunnella jotain muuta musiikkia. Sen sijaan isoissa maissa, kuten Saksassa, trendit vaihtuvat hitaammin. Siellä on paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat erilaista musiikkia.”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit henkilölle, jonka olet juuri tavannut?

”(Miettii pitkään) Ihan noin vain… suosittelisin heitä kuuntelemaan Hank Williamsia. Hän on minusta yksi parhaita laulunkirjoittajia koskaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, jonka olet kohdannut?

”En todellakaan pidä Swedish House Mafian musiikista. Pidän heitä myös erittäin yliarvostettuina. Toisaalta, myös 1990-luvun eurotekno oli todella… todella ärsyttävää.”

Video ei ole enää saatavilla

Se tuntuu olevan nyt kovassa huudossa, ainakin Suomessa.

”Itse asiassa, tuosta tulee mieleen toinen yhtymäkohta Suomeen. Soitimme Suomessa muistaakseni vuoden 2000 juhannuksena. Samalla festareilla soittivat Da Buzz ja Michael Monroe. Yritimme hengata Michael Monroen seurassa niin paljon kuin mahdollista. Ilmeisesti Da Buzz kuului siihen ei niin hyvään skeneen!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?

”Pidän todella keikkailusta…vai onko se ajan tuhlausta?”

Tarkoitan tässä tapauksessa jotain, mikä ei liity työhön.

”Pidän todella television katsomisesta! Stargate SG-1 ja Atlantis… olin niihin koukussa ja nautin todella niiden katsomisesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä inspiroi sinua tällä hetkellä?

”Kesä… ja, itse asiassa tämä kuulostaa todella oudolta, mutta Yhdysvallat, hah!”

Punk-bändin tapauksessa ymmärrän sen oikein hyvin.

”Ja minun vaimoni, hän on aina inspiraationi.”

Nimeä bändi, josta pidät, mutta jota muu bändi ei voi sietää?

”Pitää mennä takaisin countryyn! On bändi nimeltä Asleep at the Wheel, joka soittaa western swingiä. Yritin soittaa bändiä kiertuebussissa moneen kertaan, mutta kaikki vihasivat sitä todella paljon. En pysty enää koskaan kuuntelemaan sitä kovaa bussissa. Todella hyvä bändi, mutta kaikki jotka tunnen, vihaavat sitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät termistä skate punk?

”(Naurua) Nykyään todella pidän siitä! Minusta se on hyvä kuvaus tekemällemme musiikille. 1990-luvulla en pitänyt sitä niin coolina. Australiassa ja ehkä Kaliforniassa tällaista musiikkia kutsuttiin surf punkiksi, se kuulosti paljon coolimmalta!”

Entä pop punk?

”Mikä?”

Pop punk -genre.

”(mietteliäänä) Ei kuulosta kovin hyvältä… Onko se vähän kuin Blink-182?

Kyllä. Ja tavallaan siihen voi liittää jopa Rancidin.

”Niin, popular punk, vähän kuin The Offspring ja Sum 41. Näitä niin sanottuja punk-bändejä. Lämmittelemme Offspringia kahdesti tänä kesänä, joten en voi sanoa paljon… en voi puhua heistä pahaa!”

Nimeä laulaja, jonka ääni saa sinut kananlihalle.

”John Fogerty.”

Video ei ole enää saatavilla

Kohteliaisuus, jonka haluaisit kuulla musiikistasi jonain päivänä?

”Olisi mahtavaa kuulla, jos musiikkimme ja varsinkin lyriikkamme olisivat muuttaneet jonkun elämän. Joskus saamme meilejä ja viestejä, joissa ihmiset kertovat, että ollessaan helvetin masentuneita ja uidessaan syvissä vesissä, kappaleemme auttoi heitä jaksamaan. Se on paras kohteliaisuus, jonka voi saada. Se, että voi muuttaa jonkun elämän ja auttaa tätä vaikeassa tilanteessa.”

No Fun At All Helsingissä Sideways-festareilla perjantaina 8. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Keuhkojen Kake Puhuu peittelee länsimaisen sivistyksen PVC-pressulla. Hän esiintyy Sideways-sunnuntaina 10.6 kesäkuuta Basement-lavalla klo 18.

Itsestään soivan käyttöjärjestelmän ääniä, uusiseelantilaista mölyä ja pomarkkulaista ITE-taidetta. Ainakin sellaisesta koostuu Sidewaysin kokeellisen musiikin ohjelmisto.

Jos Sidewaysin laajentuminen kolmipäiväiseksi tapahtumaksi on koetellut mukavuudenhaluisimpien turnauskestävyyttä, on tämän käytännön haasteen ilahduttavana kääntöpuolena ollut tyylilajispektrin laajentuminen. Tänä vuonna festivaaliohjelmaa on höystetty kiitettävän monipuolisella katalogilla kokeellisemman musiikin herkkuja.

Pidit sitten ruotsalaisesta industrialista, uusiseelantilaisesta noiserockista tai tuiki tavallisesta pomarkkulaisen ITE-taiteilijan multimediashow’sta, niin sinun kannattaa majailla Sidewaysin Basement-lavan läheisyydessä!

#1 Keuhkot

Missä ja milloin: Basement / 10.6. / klo 18.00

Keuhkot eli Kake Puhuu eli Kalevi Rainio on yksi kotimaisen undergroundmusiikin pitkäaikaisimpia piikkejä sivistyksen lihassa. Tampereella syntynyt, nykyään Pomarkussa asuva avantgardisti on tehnyt kollaasinomaisia ja kulutusyhteiskuntaa pilkkaavia ääniteoksiaan jo neljällä vuosikymmenellä ja muodostunut etenkin Bad Vugum ja Ektro Records -levymerkkejä seuranneiden harrastajien kulttisuosikiksi. Viime vuosina Rainio on keikkaillut harvakseltaan.

Keuhkojen estetiikkaa voisi verrata jonkinlaiseen ITE-taiteeseen. Rainio luo hälyisän äänimaailmasta milloin mistäkin käteen osuvista, joko perinteisistä tai itse rakennetuista soittimista, ja nivoo sävellykset yhteen karuilla rumpukoneilla ja midisyntikoilla. Live-esitykset ovat taustanauhojen päälle rakennettuja performansseja, joiden päälle Rainio messuaa mustanhumoristisia tekstejään ihmisen viheliäisyydestä videokollaasien välkkyessä taustalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Visible Cloaks

Missä ja milloin: Basement / 10.6. / klo 20.00

Ryan Carlile ja Spencer Doran ovat kaksikko, jonka ambient on yhtä aikaa rauhoittavaa ja hieman häiritsevää. Se on näennäisen rauhallisesti soljuvaa äänivirtaa, mutta kuulostaa samalla viidentoista vuoden takaiselta käyttöjärjestelmältä, joka on unohdettu käyntiin. Toisin sanoen: tällaista musiikkia saadaan, kun kaksi postmodernia nörttiä jätetään liian pitkäksi aikaa japanilaisen syntetisaattorimusiikin pariin.

Viime vuoden kehuttu Reassemblage-albumi kertoo jo otsikossaan, mistä musiikissa on kyse: levy on kuin algoritmi, joka jatkuvasti järjestää soivia palikoita uuteen muotoon (kuten Brian Enokin jo ennätti tehdä saman vuoden Reflectionilla). Palikoita, jotka tuovat mieleen videopelien valikot, 1990-luvun joogasalit ja arkkitehtitoimistojen havainnekuvat.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Varg

Missä ja milloin: Basement / 9.6. / klo 21.00

Kaikista maailman Varg-nimisistä asioista Jonas Rönnbergin teollinen teknoprojekti kuulostaa olevan kiinnostavimmasta päästä. Tukholmalaisartisti on tehnyt pääosin minimalistista ja hyvin berliiniläiseltä kalskahtavaa turbiinihousea, joka ei ole kaukana GASin kaltaisista minimaaliteknon legendoista. Toisaalta Vargin musiikin karuudessa voi kuulla jälkiä tekijänsä black metal -menneisyydestä. Sideways-keikan yksi jännitysmomentti onkin, lukeeko hevilettinsä takaa kontrollereitaan säätävän jurottajan mustassa hupparissa ”Bathory” vai ”Mayhem”.

Vargin viimevuotinen Nordic Flora Series Pt. 3: Gore-Tex City oli hänen konseptuaalisin ja kunnianhimoisin teoksensa. Autechresti kaikuvan nakutuksen seasta nousivat johncarpenteriläiset scifi-synat, ja kappaleissa vilisevät paikannimet maalasivat kuvaa kuvitellusta dystopiakaupungista, jossa oli suunnilleen yhtä paljon Slussenin brutalismia kuin Shibuyan futurismiakin. Matkaoppaina toimivat muiden muassa nykytaiteilija Chloe Wise ja eksentrikkoräppäri Yung Lean.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Dead C

Missä ja milloin: Basement / 8.6. / klo 22.00

Legendaarisen Flying Nun -levymerkin 1980-luvun artistikaartiin kuulunut The Dead C lienee yksi Sidewaysin odotetuimpia bändejä, ja bändin ensimmäiselle Suomen-visiitille onkin ennustettavissa parinkin sukupolven edestä kokeellisen rockin ystäviä. Uudesta-Seelannista kotoisin oleva noiserock-trio on tarunhohtoisuutensa ja marginaaliin jämähtämisensä ansiosta kuin luotu äimisteleviä vanhojen bändien löytämisdokkareita varten, mutta luojan kiitos se on itse pysynyt kaikki nämä vuodet tarpeeksi aktiivisena, jottei sitä tarvitse erikseen ”löytää”. Ehkä on riittänyt, että avantgarde-setämies Thurston Moore on lisännyt bändin pitkälle hyväksyntälistalleen. Ikään kuin bändi mitään hyväksyntää tarvitsisi.

On myös syynsä sille, että Dead C on jäänyt marginaaliharrastajien suosikiksi. Bändin introvertti, kovaääninen ja dissonoiva, useasti myös improvisatorinen pörinä kääntää selkänsä kaikenlaisille rakenteille ja huomaa takaisin katsomaan käännyttyään kolmen neljäsosan yleisöstä kadonneen. Se ei haittaa, koska jäljelle jäänyt neljäsosa on juuri sitä, joka antaa yhtyeen ilmaisulle sen merkityksen ja arvon, jonka turvin se on toiminut jo kolmisenkymmentä vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Yamantaka // Sonic Titan

Missä ja milloin: Upstairs / 9.6. / klo 20.45

Jos kellarissa kyhjöttäminen alkaa pänniä, niin onneksi myös ”yläkerrasta” löytyy poikkeuksellisia musiikillisia ratkaisuja esittävä ”orkesteri”. Kanadalaislähtöinen, mutta paljolti aasialaisesta populaarikulttuurista ja sen esitystavoista vaikuttuva Yamantaka // Sonic Titan lienee lähellä sellaisten Sideways-kävijöiden sydäntä, jotka tulevat festarille A Perfect Circlen perässä. Muun muassa ”Noh-waveksi” (japanilaisen noh-teatterin mukaan, kuinka oivaltavaa!) ilmaisuaan kutsuvan kuusikon musiikki menee heittämällä tiedotejargonin laimentaman ”pakenee määrittelyjä, yhdistelee jännittävästi” -kategorian alle. Asiasanat: of Montreal, Babymetal, Kayo Dot, Mr. Bungle.

Video ei ole enää saatavilla

The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.

Warpaint esiintyy Sideways-festivaalilla perjantaina 8. kesäkuuta.

Warpaint on kymmenen vuotta kestäneellä levytysurallaan kasvanut monokromaattisesta kitararockista värikylläiseksi crossover-indieksi.

John Fruscianten miksaaman Exquisite Corpse -debyytti-ep:n julkaisun aikaan New Yorkin ja sen vuosituhannen alussa kitararockin uudelleen löytäneiden nuorten seurapiirirokkareiden vaikute oli viimein hellittämässä ja vaakakuppi kääntymässä taas länteen: sieltä oli nousemassa kiinnostava, garagempi kitaraindien muoto.

Muutos maantieteellisessä painotuksessa näkyi myös Johnny Jewelin ja Ariel Pinkin kaltaisten pienen mittakaavan puuhastelijoiden nousemisessa tastemakereiksi ja brooklyniläislabelien, kuten Sacred Bonesin ja Mexican Summerin, tekemissä läntisissä kiinnityksissä, jotka pystyivät kanavoimaan samaa indieperinnetietoisuutta kuin Strokes ja Interpol suhteettomalla suosiollaan vain hetkeä aiemmin.

Pitkässä jatkumossa tuo soundi oli aina ollut siellä. Wall of Voodoo ja X olivat angeleno-postpunkin ensiluonnostelijoita, The Doors osa sen fossiilikokoelmaa. Pahimmillaan se oli Autolux ja Cold War Kids tai hollywoodinhajuisia möhöprojektejaan sinne kuratoimaan siirtynyt Jack White, parhaimmillaan se oli sekalainen joukko uusia nousevia 2000-luvun bändejä No Agesta Joyce Manoriin ja Wax Idolsista Perfect Pussyyn.

Warpaint aloitti näistä lähtökohdista sekoitellen ensimmäisellä pitkäsoitollaan The Fool (2010) amerikkalaiseen college rock -soundiin 1980-luvun taitteen brittiläisiä goottiklassikoita sekä grunge-vivahteita, jotka kuuluvat esimerkiksi Nirvana-coverina alkunsa saaneessa Undertow-singlessä.

Video ei ole enää saatavilla

Tyylillinen harppaus toteutui 2013 julkaistulla kypsällä eponyymilevyllä, jossa oli enää nimeksi punkahtavaa viskomista. Enemmän albumi soi postrockin, tumman psykedelian ja shoegazen värittämää melankolista indietä isolla, autiolla äänenkuvalla toteutettuna.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin emotionaalisessa jumituksessa mateleva tunnelma ja verkas tahti realisoituivat myös dubmaisilla rytmeillä, ja paikoitellen levy taas tuntuu punkbändin soitinkokoonpanolla soitetulta kulmikkaan kotikutoiselta triphopilta vain kääntyäkseen seuraavaksi lynchiläiseen savuisuuteen konvertoiduksi versioksi krautrock-poljennosta. Välillä se taas on kuin Slits soittamassa ESG:n kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Ennen kaikkea nimikkolevy näytti, että bändi ei ollut jumittunut garagemaisiin manerismeihin, joihin sen oli saattanut vielä The Foolin aikaan yhdistää. Toisaalta Warpaint ei ollut debyytti-ep:lläänkään kaihtanut kunnianhimoista tyylikirjovalikoimaa.

Elephant-kappale on kuin This Mortal Coililta ja Kate Bushilta napattuja ideoita toteutettuna Sonic Youth -filtterin läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Warpaintin uusin albumi Heads Up ilmestyi 2017. Se näyttää viimein edeltäjästään alkaneen, orgaanisen, mutta konemusiikin logiikalla toimivan eteerisyyden tulleen hiotuksi loppuun asti. Yllättävän elektronisena ja rytmikkäänä se merkitsee jälleen uutta vaikutepalettia yhtyeelle: tavallaan sitä voi kutsua Warpaintin synthpop-levyksi. Mieleen tulevat nyt The Studio, Cut Copy ja The Radio Dept. sekä The xx:n quietcore.

Heads Upin soundin käyntikortiksi käy parhaiten New Song. Kappale osoittaa Los Angelesin goottien tulleen ainakin hetkeksi tiensä päähän synkistelyssä ja siirtyneen luontevasti ilottelevana räiskyvän popin pariin. Kenties taas vain hetkellinen, mutta ilahduttava muodonmuutos bändin uralla.

Video ei ole enää saatavilla

Warpaint esiintyy Sideways-festivaalilla perjantaina 8.6.2018.

Deerhunter soittaa Sideways-festivaalilla 10. kesäkuuta.

Lotus Plaza, Atlas Sound, Frankie Broyles ja Moon Diagrams osoittavat, että Deerhunterin jäsenillä riittää annettavaa pääbändinsä ulkopuolellakin.

Deerhunter tekee Sidewaysissa ensimmäisen festarikeikkansa Suomessa. Yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen palaavan yhtyeen jäsenet ovat ehtineet hääriä kaikenlaisissa hommissa pääbändinsä ohella.

Jäsenten muut bändit leimataan herkästi sivuprojekteiksi, mutta seuraavat neljä poimintaa osoittavat, ettei niitä kannata sivuuttaa.

#1 Lotus Plaza – Quicksand (2009)

Toinen Deerhunterin pääsääntöisistä laulunkirjoittajista, kitaristi Lockett Pundt, on julkaissut kaksi albumia ja yhden EP:n Lotus Plaza -nimellä. Ne sisältävät Deerhunterista tuttua kenkiintuijottelua ja Pundtin Deerhunter-kappaleista tuttua mutinaa.

Soolodebyytti The Floodlight Collectiven alkupuolen helmi Quicksand on upeaa jatkumoa pääbändin Microcastle-albumin ”1950-luvun tanssibändit kaikukammiossa” -tunnelmoinnille. Kitarat helisevät, shuffle-komppi soi ja yhtäkkiä maailma ympärillä tuntuu muuttuneen utuisen pehmeäksi ja ympärillä tanssii juhlakansa kukkamekoissa ja puvuissa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Atlas Sound – Mona Lisa (2011)

Vuosikymmenen vaihteessa nokkamies Bradford Cox ehti pusertaa oman soololevyn tasatahtia Deerhunterin kanssa vuorovuosina. Kolmas niistä, Parallax, on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi ja kenties hienoimmaksi. Se sisältää Terra Incognitan kaltaista introspektiota, Te Amon eteeristä kaipuuta sekä Modern Aquatic Lovesongsin kaltaisia ambient-balladeja.

Deerhunterin faniyhteisön sai innostumaan jo vuosi ennen levyn julkaisua Coxin nettiin lataama Mona Lisa. Se osoittaa Coxin taidot simppelin ihanien popkappaleiden mestarina.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frankie Broyles – Seward Park (2017)

Kitaristi Frankie Broylesin kausi Deerhunterissa oli lyhyt mutta jätti jälkensä. Broyles soitti yhtyeen riffikkäimmällä albumilla Monomanialla – levyn avaava Neon Junkyard käynnistyy nimenomaisesti Broylesin vingutuksella.

Broylesin viimevuotinen EP Slow Return sisältää selvästi Deerhunterin sukuista kaikuisaa kitararockia ilman Monomanian kaltaista runttausta. Sen avaava Seward Park on auvoisa pieni pophelmi aurinkoisiin päiviin kaupungissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moon Diagrams – End of Heartache (2017)

Ehkä yllättävimmän käänteen Deerhunterin jäsenistä teki rumpali Moses Archuleta viime vuoden Moon Diagrams -projektinsa debyytillä Lifetime of Love. Sen keskellä on yli 25-minuuttinen tuokio eteeristä ambient-teknoa – Blue Ring on osion kahdesta kappaleesta rauhaisampi, kuin Porttipahdan tekojärven läpi soitettua housea, kun taas The Ghost and the Host vie kuulijan lähimetsiin tanssimaan saksalaismuusikko Wolfgang Voigtin Gas-projektin hengessä.

Levyn kohokohta tulee sen lopussa End of Heartachen muodossa. Se on upean kaihoisa house-kappale, joka toisaalta voisi olla kadonnut New Order -single ja toisaalta vuosikymmenen vaihteen chillwave-skenen klassikko. Se saa toivomaan Archuletalta lisää sen kaltaisia hittejä vastaisuudessakin – mutta toisaalta, onhan Deerhunterin isoin hitti Nothing Ever Happened juuri Archuletan puoliksi kirjoittama.

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10.6.

Matt McJunkins. James Iha. Billy Howerdel. Maynard James Keenan. Jeff Friedl.

Vaivaisen 14 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyvä Eat the Elephant on ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus.

Eat the Elephant on hämmästyttävän erilainen aiempiin A Perfect Circle -albumeihin verrattuna – ainakin pintaraapaisulta. Se on piano- ja lauluvetoinen; rumputyö on yksinkertaista ja elektronista otettakin tuntuu olevan paljon. Vaan tämä kaikki on enemmän tai vähemmän silmänlumetta, mitä ehkä voi tulkita kaksijakoisen kansikuvankin kautta.

Eat the Elephant vaikuttaa vahvasti studiotuotokselta ja on tässä mielessä varsin erilainen etenkin tiukasti alt-rockaavaan Mer De Noms -debyyttiin (2000) verraten. Sen jälkeen yhtye kyllä puhalsi ilmaisuunsa utua ja hämyä, mutta projektin keskeishahmon Billy Howerdelin kitara on silti aina ollut musiikillisesti keskiössä, olkoonkin että huomion vie Tool-laulaja Maynard Keenan.

APC ei suinkaan ole Keenanin taiteellista eklektisyyttä lävistävä sooloprojekti, vaikka Eat the Elephantia kuunnellessa voisi jopa niin arvella. Kappaleet tuntuvat suurelta osin säestävän laulua ja rakentuvan suullisen ilmaisun eri sävyjen tukena. Keenanin taidokas laulu on kieltämättä kantava elementti koko albumilla, ja mies pääseekin esittelemään koko repertuaariaan.

Painotus on harmonioin höystetyssä melodisessa tulkinnassa. Ärjyntää ja todella pehmeää herkistelyä onneksi on kontrastina. Laulu on erinomaista, mutta eikä ihan joka kohdassa voi välttyä keinotekoisuuden tunteelta laulua kuunnellessa.

Levyn dynaaminen kaari on osaltaan syypää hiukan hankalaan sisäistymiseen. Albumi alkaa ja loppuu Portisheadin mieleen tuovilla, triphopmaisin ottein raukeasti etenevillä kappaleilla. Tästä tulee samankaltainen mielikuva kuin kakkoslevystä Thirteenth Step (2003), jonka pitkät liplattelut valuttavat albumin ylle pitkän piimän verhon. Mutta, kuten Thirteenth Step, myös Eat the Elephant paljastuu sinnikkäällä kuuntelulla erinomaiseksi levyksi.

Tyylillisesti Eat the Elephant on varsin moniulotteinen, vaikkakin hiottu ja tarttuvanakin sopivan haastava vaihtoehtorockin keskilinja on selkeä. Metallisinta antia edustavat rivakka The Doomed ja jyrisevä Talk Talk. Nämäkään kappaleet eivät ole millään muotoa yksiulotteisia hevivetoja, vaan esimerkiksi The Doomed saa lisäpontta jylhistä vaskista ja hyvinkin seesteisistä, kellopelein helkkyvistä osioista.

Useammassakin kappaleessa on puolestaan dramaattista Depeche Mode -otetta, ja esimerkiksi The Contrarian kelpaisi hiukan kevyemmin kitaroin ihan täydestä Exciter-ajan Deppari-materiaalista. Osaltaan tämä mielleyhtymä tietenkin kytkeytyy levyn konemaisiksi prosessoituihin rumpusoundeihin sekä vahvoihin ja melankolisen suurieleisiin melodioihin.

Albumin kappaleista on kuitenkin hankala tehdä selkeää jaottelua, sillä biiseihin kuuluu oleellisesti äärimmäisen voimakas dynamiikka osien välillä. Tämä aaltoilu ja jaksottaisuus tuo alkuunsa erittäin hajanaisen kuvan kokonaisuudesta, mutta syvempi tarkastelu paljastaa taustalla olevan upean vision. Melodioiltaan ja tunnelmiltaan albumi on pääosin tummasävyinen: surumielinen ja äkäinen. Kokonaisuutta valottavat eteerisin sävelin kulkeva, helpohko pophelmi Disillusioned, kuulas Feathers ja duurivoittoisuudessaan hämmentävän positiivissävyinen So Long, and Thanks for all the Fish.

84 Eat the Elephant paljastuu loistavaksi albumiksi, joka itsetietoisesti vähät välittää kertakäyttöisestä biisikulttuurista. Se on albumi, ja nimenomaan ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus. Vielä viiden kuuntelukerran jälkeen levy vaikutti olevan vain helvetillisen tylsää haahuilua, pimputtelua ja tekotaiteellista hoilottelua, mutta toistuva keskittynyt kuuntelu paljastaa, kuinka väärässä voikaan olla.

”Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.”

Dokumenttielokuva teki Sixto Rodriguezista kansainvälisen tähden kypsässä 69 vuoden iässä. Mutta mitä Sidewaysiin saapuneelle Rodriguezille on tapahtunut elokuvan jälkeen?

F. Scott Fitzgeraldin kuuluisan sitaatin mukaan amerikkalaisessa elämässä ei ole toista näytöstä. Ajatus ei kuitenkaan näyttäisi pätevän ainakaan meksikolais-yhdysvaltalaiseen Sixto Rodrigueziin, jonka alun perin kahteen floppilevyyn tyrehtynyt ura on sittemmin mullistunut ja saanut jatkoa peräti kolme kertaa.

Ensimmäisen kerran tapahtui 1970-luvun lopulla, kun Rodriguez kutsuttiin yllättäen konsertoimaan Australiaan, jossa hänen kaksi levyään Cold Fact (1970) ja Coming From Reality (1971) olivat hänen tietämättään nousseet suosituiksi.

Toinen mullistus tapahtui, kuten Searching for Sugarman –dokumentin nähneet tietävät, 1990-luvun lopussa, kun Rodriguez sai kuulla Etelä-Afrikassa nauttimastaan suosiosta.

Kolmas muutos oli dokumenttia seurannut maailmanmaine. (Jos et ole nähnyt dokumenttia, se kannattaa katsoa. Searching for Sugarman löytyy esimerkiksi iTunesista)

Alun perin Rodriguez oli haluton esiintymään koko elokuvassa, mutta suostui lopulta. Silti hän ei vaivautunut saapumaan Oscar-gaalaan, eikä edes tiennyt elokuvan voittaneen parhaan dokumentin palkinnon ennen kuin seuraavana aamuna, sillä hän ei omistanut televisiota.

Eikä tiettävästi omista edelleenkään. Huolimatta uudesta suosiostaan Rodriguez asuu edelleen samassa talossa, jonka osti huutokaupasta 50 dollarilla yli 40 vuotta sitten. Kun taloa remontoitiin muutama vuosi sitten, yli 70-vuotias tähti avusti purkutöissä.

Hänellä ei tiettävästi ole vieläkään televisiota, eikä hän edes pidä suurinta osaa ansaitsemistaan rahoista. Sen sijaan hän on lahjoittanut niitä lapsilleen ja ystävilleen. Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.

Osan rahoista on vienyt mutkikas oikeustaistelu vanhojen levyjensä rojalteista – Rodriguez ei vieläkään ole saanut rahojaan ulkomailla myydyistä levyistään.

Muuten hänen voi kuitenkin olettaa tienaavan enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeiset kuusi vuotta Rodriguez on kiertänyt maailmaa aktiivisesti. Vakituista bändiä hänellä ei ole, vaan kussakin maanosassa hän kiertää aina paikallisten muusikoiden kanssa. Euroopassa hänen taustamuusikkonsa ovat tulleet Britanniasta. Viime vuosina Rodriguez on konsertoinut myös soolona.

Rodriguez on 75-vuotias ja sairastaa silmäpainetautia, minkä vuoksi hän ei enää näe kovin hyvin. Siksi hän liikkuu yleensä avustajan kanssa. Usein avustajana toimi hänen tyttärensä.

Ikä näkyy muutenkin – laulaminen on konserttiarvostelujen mukaan käynyt työlääksi. Rodriguez kehuu kuitenkin soittavansa paremmin kuin koskaan ja nauttivan edelleen esiintymisestä. Settilistoissa on paljon covereita: Lou Rawlsia, Elton Johnia, The Doorsia, Jefferson Aeroplanea, Kinksiä… uusia Rodriguez-biisejä ei keikoilla ole kuitenkaan kuultu.

Vastaukset kysymyksiin uudesta levystä ovat olleet vältteleviä. Todennäköisimmältä alkaa vaikuttaa, ettei kolmatta levyä tule ainakaan Rodriguezin elinaikana.

Sixto Rodriguez Sidewaysissa perjantaina 8.6.2018.