Squarepusherin ensimmäiset Warp-julkaisut ilmestyivät vuonna 1996. Sitä ennen hän oli julkaissut musiikkia omalla nimellään ja muun muassa Spymania-taiteilijanimellä.

Nuorgam esittelee Tom Jenkinsonin eli Squarepusherin sunnuntaisen Ilosaarirock-keikan kunniaksi listan Warp-klassikoita, jotka jokaisen tulisi yhdeltä aikamme merkittävimmistä elektronisen musiikin levy-yhtiöltä tuntea. Lista käy läpi maineikkaan levy-yhtiön julkaisut heti alkuaskelista tälle vuosikymmenelle. Mukana talkoissa olivat Pauli Komonen, Antti Lähde, Antti Piirainen, Tapio Reinekoski ja Niko Vartiainen.

#1 Sweet Exorcist – Testone (Single, 1990)

”If everything’s ready here on the dark side of the moon, play the five tones.” Mikrogenret eivät ole vain tämän vuosituhannen hupia. Jo 20 vuotta sitten saatiin riita aikaan, jos tätä kutsui acid houseksi. Nyrkit nousevat pystyyn edelleen, jos kappaleen määrittää väärin – aitopäiden mukaan tämä on bleep techno housea. Sheffieldistä, tietysti, kuten Warp itsekin. No, mitä sitten? Oman aikansa klubivirrassa Testone oli epäilemättä hyvin virkistävä tapaus ja herätti kiinnostusta julkaisijaansa kohtaan. Kappaleen vähäeleinen melodia ja pelkistetty rumpuraita ovat innoittaneet useita teknotuottajia pitkään julkaisunsa jälkeen. Ei huonosti Warpin kolmannelta julkaisulta. (Niko Vartiainen)

Kappaleen video on muuten erään Jarvis Cockerin ohjaama.

Video ei ole enää saatavilla

#2 LFO – LFO (Single, 1990)

Tuo basso. Kuuntele sitä. Ja koe se. Se räjäytti kaiuttimia varastobileissä vuonna 1990, oli mukana määrittämässä reivisukupolven kokemusta ja nousi klassikoksi lähes heti ilmestyttyään. Kassakone kilisi yhtä mittaa tanssijalan vipatuksen kanssa, sillä LFO:n purppurakantinen ensisingle meni kaupaksi kuin häkä. Samalla se määritti levy-yhtiönsä tulevaisuutta: tällä, jo viidennellä julkaisullaan, Warp Records ylsi Brittien singlelistan top 20:een. Yhteensä sitä on myyty 130 000 kappaletta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Seefeel – Climactic Phase 3 (Quiquie LP, 1993)

Climactic Phase 3 avaa Seefeelin debyyttilevyn, Quiquen. Se ja levyn lopetus, Filter Dub, tuovat esille eniten bändin homogeenisesta, lähes staattisesta voimasta. Bändi oli vuoteen 1993 muuttunut brittiläisen post-rockin outolinnuksi ja repinyt dubin, ambientin ja shoegazen manifesteistä haluamiaan paloja. Tekstuurien juuret ovat vahvasti Cocteau Twinsin Robin Guthrielta perittyjä, mutta kitaranauhat muuttuvat loputtomiksi, hypnoottisiksi kuiluiksi joita syvä dub-vaikutteinen basso rytmittää muutaman sekunnin mittaisiin osiin. Voisin väittää ainakin M83:n ja Mouse on Marsin kuunnelleen tätä tarkasti, oppineen paljon, ja lähteneen inspiroituina omille suunnilleen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Autechre – Glitch (Amber LP, 1994)

Sean Booth ja Rob Brown eivät ole aina tehneet kylmää ja haastavaa musiikkia. Amber, eli Autechren toinen albumi, pysyi vielä pitkälti ensijulkaisu Incunabulan maastossa, jolla hieman synkkäsävyinen mutta pehmeä ja hidas tunnelma saivat pääosan. Keskelle levyä valettu Glitch hyppää niskaan särisevänä ja pomppivana. Siinä hetkessä voi aistia bändin ambient-vaiheen kuolonkorinaa, jota seuraava raita, Piezo, vain lisää entisestään. Elastista äänimattoa riittää vain hieman taustalle, ja vuotta myöhemmin Warp saikin julkaistavakseen täystyrmäyksen nimeltä Tri Repetae. Tuon mestariteoksen – ja oikeastaan myös Chiastic Sliden ja lp5:n – juuret voi jo kuulla Glitchin pahaenteisessä ryminässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Aphex Twin – Flim (Come To Daddy EP, 1997)

“Missä droppi”, huusi valtava lauma brosteppaajia internetissä joulukuussa 2011. Sonny Moore eli Skrillex oli juuri kertonut Facebook-faneilleen, että Aphex Twinin Flim on hänen suosikkikappaleensa ikinä. Tuo lauma saattaisi nauttia enemmän Come to Daddy EP:n nimiraidasta, mutta hyvä, että Skrillaaja pyrkii laajentamaan heidän horisonttiaan. Flim on kaunis, tuudittava melodianpätkä, jolla mieslapsi nimeltä Richard D. James aikansa tyynesti leikkii ja heittää pois, kun on aika ryhtyä taas räyhäämään. Käytin taskusinfonia-sanaa jo kerran Boards of Canadan Roygbivistä kirjoittaessani. Se sana käy hyvin myös kuvaamaan Flimiä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Boards of Canada – Amo Bishop Roden (In a Beautiful Place Out in the Country EP, 2000)

In a Beautiful Place Out in the Country EP saatetaan nähdä usein Boards of Canadan välityönä kahden pääalbumin, Music Has the Right to Childrenin ja Geogaddin välissä. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan se on itsenäinen, tarkkaan harkittu teos, joka johtaa tarinaa yhtyeen debyyttikokopitkästä vuoden 2002 Geogaddi-levyyn. Temaattisesti EP vei Boards of Canadaa mystisempien aiheiden äärelle, jotka näkyvät myös Geogaddilla. Paras esimerkki siitä on Amo Bishop Roden, kappale joka on nimetty Daavidin oksa -uskonlahkon merkittävän jäsenen mukaan. Geogaddin kappale 1969 viittaa samaan henkilöön. Musiikillisesti Amo Bishop Rodenilla debyytin kauneus yhdistyy kuulaan syntetisaattorimelodian hahmossa Geogaddin tummiin sävyihin, jotka kuuluvat pahaenteisinä bassoniskuina. Se vie kauniiseen, unenomaiseen tilaan, jossa synkeä pohjavire muistuttaa jostakin etäisestä ja uhkaavasta. Nuo kauneus ja uhkaavuus ovat se, mikä Boards of Canadassa jaksaa niin usein viehättää, ja se on Amo Bishop Rodenilla löydettävissä puhtaimmillaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Squarepusher – My Red Hot Car (Go Plastic LP, 2001)

Alussa kuulostaa vielä turvalliselta. Sitten lähtee. My Red Hot Car on Squarepusherin eli Tom Jenkinsonin tunnetuin kappale todennäköisesti siksi, että ulkonäkö pettää. Arkikuluttajan on helppo lähestyä sitä, sillä kappale alkaa melko turvallisen tuntuisena breakbeat-IDM:nä, sellaisena mitä Britanniassa yleisö oli jo 2000-luvun alkuun mennessä oppinut kuuntelemaan. Kahden minuutin kohdalla Jenkinson laittaa sekoiluvaihteen päälle – siis pop-mittakaavassa. Go Plastic -levyn avausraitana My Red Hot Car on erittäin petollinen, sillä silloin kun Jenkinson laittaa jo heti seuraavana järjestyksessä olevalla Boneville Occidentilla rytmit ja melodiat heittämään kolmoisvoltteja kierteellä, ei mikään pop-mittakaava ole enää käytössä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Brothomstates – Adozenaday (Qtio EP, 2001)

Lassi Nikko eli Brothomstates teki Warpille kaksi upeaa julkaisua vuosituhannen alussa. Nikon äänenkäsittelytaidot ja rytmiikan hallinta kuulostavat edelleen paikoin hämmästyttäviltä. Adozenaday on poiminta Brothomstatesin ensimmäiseltä Warp-levyltä eli Qtio-EP:ltä. Brothomstatesin tuotannossa se edustaa helpoimmin lähestyttävää puolta: sympaattinen, tarttuva melodiakierto säilyy pitkälti samana koko kappaleen ajan ja pohjalla puksuttaa muhkea biitti. Kenties tästä syystä myös limujätti Sprite poimi biisin mainoskampanjaansa. Warp-levyt olivat epäilemättä Nikon uran merkkipaalu, mutta monet muistavat myös hänen Dune-aliaksensa Orange-demoskeneporukasta. (Pauli Komonen)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Prefuse 73 – Choking You (One Word Extinguisher LP, 2003)

Scott Herren sai huomattavasti kritiikkiä tavastaan repiä rap-osuudet pieneksi silpuksi ja kasata niistä foneettisesti särkyneitä korvamatoja. One Word Extinguisher on harvoja erolevyjä, joita kokeellisen teknon ja hip-hopin risteyksestä käsin on kasattu. Nopeasti miettien vain RJD2:n Since We Last Spoke muistuttaa sitä edes etäisesti. Perverted Undertonen stalker-tunnarin ja Storm Returnsin itkuisan mikrosirusoulin välistä löytyy Choking You, jonka korroosion nakertava särinä on naitettu liiankin helposti nyökyttelyä aiheuttavalle rytmille. Se kuulostaa hajoamispistettä lähestyvältä patoutumalta. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 !!! – Must Be the Moon (Myth Takes LP, 2007)

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Warp on signannut yhä enemmän yhtyeitä ja artisteja, jotka soittavat ns. oikeita soittimia. Tulokset ovat olleet vaihtelevia: haaviin on tarttunut grizzlybeareja, mutta myös jokunen bornruffians. Warp otti oman osansa myös 2000-luvun alun tanssipunk-buumista ja kiinnitti sen tärkeimmän ja näkemyksellisimmän yhtyeen, !!!:n. Bändi oli kenties jo nähnyt parhaat päivänsä vuoden 2007 Myth Takes -albumiin tultaessa, mutta löytyi siltäkin muutama helmi: kirkkaimpana ja kiimaisimpana bassohirviö Must Be the Moon, miehenpoloille ”kylmää olkapäätä” tarjoava kuvaus hedonismintäyteisestä klubi-illasta, jonka varoittavien säkeiden tulisi kuulua jokaisen vonkamiehen perussivistykseen: ”Sometimes it’s just one of those nights”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Battles – Atlas (Mirrored LP, 2007)

Warpin 2000-luvun soitinyhtyebongauksista epäilemättä warpmaisin on Battles. Yhtyeen kokoonpano on perinteisistä perinteisin: rumpali, basisti, kitaristi, laulaja… Tai niin voisi ainakin luulla. John Stanier saa paukuttaa rumpuja ja perkussioita sen minkä ehtii, mutta muut kolme, tai nykyään enää kaksi, jäsentä tekevät kaikkea mitä kuvitella voi. Esikoisalbumi Mirroredilla Battles vei progressiivisen rockin jonnekin kauas avaruuteen, minne edes Stanley Kubrick ei olisi voinut ihmisenkuvitella seikkailevan. Samplet, tekninen kitaransoitto, marssirytmi ja oravavokaalit lyövät Atlasilla kättä niin ilmiömäisen groovaavalla tavalla, että se, jonka lanne ei nytky edes vähän, on vähintäänkin lievästi turta jostakin kohtaa. Innovatiivisuus, tanssittavuus ja täydellinen yllätyksen tunne – kuulostaako tutulta? Warp teki sen taas. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Rustie – After Light (Glass Swords LP, 2011)

Warp väläytti huumorintajuaan ja edelleen erehtymätöntä pelisilmäänsä nalkittamalla vuonna 2010 skottiuottaja Russell Whyten eli Rustien julkaisemasta musiikkia ympäri pikkulevymerkkejä. Rustien ensialbumi Glass Swordsin (2011) kreolielektro on yhtä aikaa uuvuttavan kokeilevaa ja lyhytpinnaista sekä koukuttavan aivotonta – Warpin mittakaavassa poikkeuksellisen pöljää. After Lightilla kyrväkkään grimen kanssa soivat täydessä kohtuuttomuudessa auringonlaskutrance-kiihdyttelyt, energiajuomajungle ja se Mega Man 7:n taso, jota et koskaan päässyt läpi. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Squarepusher esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 14. heinäkuuta.

Hot Chip, viisi miestä rakkauden tarpeessa.

Miksi Ilosaarirockiin saapuva Hot Chip on niin paras? Niko Vartiainen kertoo.

#5 Hot Chip vie popbiisit takaisin maxi single -mittoihin

Hot Chip osaa tehdä popkappaleita. Siitä myöhemmin lisää. Erityisen hienoa on se, että lontoolaisviisikko ei häpeile venyttää kappaleitaan, jos se tuntuu oikeutetulta. Otetaan esimerkiksi vaikka tuoreimman In Our Heads -levyn kaunis Let Me Be Him, joka kaartaa ilmavasti koko lähes kahdeksan minuutin kestonsa. Samaa mallia yhtye on noudattanut niin ikään In Our Headsilta löytyvällä Flutesilla tai Made in the Dark -levyn Hold Onilla. Tanssittavat poplaulut eivät ole saaneet ansaitsemaansa pituutta sitten maxi single -levyjen kulta-ajan, ja Hot Chipin näyttämää esimerkkiä soisi monen muunkin yhtyeen toteuttavan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Hot Chip soittaa parasta valkoisen miehen soulia tänä päivänä

Jamie Lidell ei ole tehnyt vuosiin mitään varteenotettavaa. Onneksi Justin Timberlake sentään palasi voittoisana, ja sinisilmäinen hurmuri Robin Thicke valtasi hittilistat tänä kesänä Pharrell Williamsin avulla. Silti on todettava, että Hot Chipin Look At Where We Are on paras valkoisen miehen soul-laulu vuosiin. Alexis Taylor ja Joe Goddard ovat kirjoittaneet muutaman soul-slovarin per levy Made in the Darkista lähtien, mutta kunnolla he eivät osuneet maaliinsa ennen viime vuoden In Our Headsia, jolta Look At Where We Are löytyy. Tällä kertaa he onnistuivat tekemään juuri sopivasti imelän ja vilpittömän suloisen rakkauslaulun, joka kutsuu tanssiin niin diskossa kuin petikamarissakin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hot Chipin tyypit ovat aidosti nörttejä eivätkä pelkää näyttää siltä

Katso näitä tyyppejä. Hehän ovat sinun yläasteen kemianryhmästäsi. Minne he katosivat? Tekemään mahtavaa musiikkia, tietty!

Tälläkin hetkellä jossain päin maapalloa Hot Chip tihkuu seksiä.

#2 Hot Chip rakastaa tehdä hienoja musiikkivideoita

Yhtye jaksaa kunnioitettavasti tehdä musiikkivideoita singlelleen yhä, vaikka niitä eivät näkisikään muut kuin ne, jotka niiden ääreen internetissä aktiivisesti hakeutuvat. Ja mikäs on jaksaessa, jos videoiden tekeminen on ollut läheskään yhtä hauskaa kuin se, miltä ne näyttävät.

Boy From School oli hämmentävä, kiehtova ja kotikutoinen, ja Jokeri-teemainen Ready for the Floor herätti huomion laajemmaltikin. Videografian hienoin teos on outo I Feel Better. Videolla Hot Chip on muuttunut kirkuvien tyttölaumojen fanittamaksi ylistailatuksi poikabändiksi. Keikan tulee keskeyttämään ilmassa leijuva, tieteiselokuvamaisen pahaenteinen valkoisiin pukeutunut laiha ja kalju hahmo, joka imee suusta tulevilla säteillään poikabändiläisten sielut ja stailaa heidät omaan muottiinsa. Lopuksi paikalle ilmestyy ilmassa leijuva mustan miehen pää, joka tuhoaa koko bändin, yleisön ja oikean Hot Chipin jäsenet silmistä tulevilla lasereillaan. Outoa? Kyllä. Hauskaa? Totta helvetissä.

Videon on ohjannut Peter Serafinowicz, joka toimi aikoinaan muun muassa Star Wars: Pimeän uhka -elokuvan Darth Maulin äänenä. Myöhemmin Serafinowicz on ohjannut myös Night and Dayn ja Don’t Deny Your Heartin musiikkivideon. Jälkimmäinen video näyttää bändin pelaamassa noin 10 vuotta vanhalta näyttävää FIFA-peliä PlayStationilla. Pelin on täytynyt olla kuitenkin jokin erikoisversio, sillä ”Unitedin” ja ”Cityn” välinen ottelu muuttuu, kuinka ollakaan, ensin pelihahmojen tanssijuhliksi ja sitten ryhmärakasteluksi. ”We’re gonna be going to extra time”, toteaa kuuluttaja lopussa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Hot Chip on maailman paras singlebändi juuri nyt

Over and Over. Boy From School. Ready for the Floor. I Feel Better. Flutes. Ja monta muuta.

Vuodesta 2006 lähtien Hot Chip on julkaissut tasaista tahtia niin monta niin hyvää singleä, että alkaa hengästyttää. Laatu on ollut tasaista ja luotettavaa, ja vaikka albumikokonaisuudet eivät pysty yltämään singlejen nerokkuuden tasolle, ovat nekin jokainen oma vahva kokonaisuutensa. Upeimpina ja koskettavimpina hetkinään Goddardin ja Taylorin kappaleet ovat lähimpänä New Orderin ja Pet Shop Boysin neroutta, mitä 2000-luvulla on päästy.

Sitten kun yhtye julkaisee kokoelmalevyn, on se pakkohankinta jokaiselle hyvän tanssimusiikin ystävälle. Vielä sellaista ei ole kuulunut, mutta tässä on minun tämänhetkinen ehdotelmani sen kappalelistaksi. Todennäköisesti seuraava levy tuo taas kaksi-kolme lisäystä listaan.

Hot Chip esiintyy Ilosaarirockissa 13. heinäkuuta.