Etsi kuvasta 1990-luvulla Yhdysvalloissa toiminut valkoihoisten miesten muodostama indierockyhtye.

Gimme Indie Rock! -artikkelisarjan päätteeksi tarjoamme teille muhkean soittolistan amerikkalaista indierockia vuosilta 1992–2001. Joidenkin juttusarjassa käsiteltyjen vuosien kohdalla kävi todella onnettomasti: vuoden 1998 levyistä yhtä ainoaa ei löydy Spotifysta, joten ne on korvattu saman ja samanhenkisen esittäjän muilla biiseillä.

Tässä siis vajaan kolmen tunnin paketti indierockia aikakaudelta, jolta moni levy on jo ehtinyt unohtua. Nauttikaa!

1. Unrest – Suki
2. Superchunk – Throwing Things
3. Tsunami – Genius of Crack
4. Jawbox – Breathe
5. Archers of Loaf – Web in Front
6. Eleventh Dream Day – Makin’ Like a Rug
7. Velocity Girl – Audrey’s Eyes
8. The Spinanes – Noel, Jonah and Me
9. Jawbreaker – Boxcar
10. Drive Like Jehu – Here Come the Rome Plows
11. Failure – Magnified
12. Shudder to Think – X-French Tee Shirt
13. Built to Spill – In the Morning
14. Red Red Meat – Gauze
15. Smoke – Trust
16. Lorelei – Thigh for a Leg
17. Six Finger Satellite – Paralyzed by Normal life
18. Brainiac – Vincent Come on Down
19. The Wrens – Rest Your Head
20. His Name Is Alive – Dub Love Letter
21. Chavez – Top Pocket Man
22. Hum – Isle of the Cheetah
23. Smart Went Crazy – A Brief Conversation Ending in Divorce
24. Helium – Vibrations
25. Sunny Day Real Estate – Roses in Water
26. Starflyer 59 – I Drive a Lot
27. The Apples in Stereo – Dancefloor
28. Lambchop – The Saturday Option
29. John Vanderslice – Confusion Boats
30. Le Tigre – Deceptacon
31. Burning Airlines – Pacific 231
32. Auburn Lull – Stockard Drive
33. Beulah – Score from Augusta
34. Mirah – Sweepstake Prize
35. The For Carnation – Emp.Man’s Blues
36. Pinetop Seven – A Black Eye to Be Proud of
37. The Dismemberment Plan – The Dismemberment Plan Gets Rich
38. Pinback – Concrete Seconds
39. Unwound – Treachery
40. The Dismemberment Plan – Time Bomb
41. Ted Leo & the Pharmacists – Timorous Me

Kuuntele soittolista tästä.

Unwound, syysmyrskyn sisäistäneet.

Kid A oli määrännyt ennalta paljon vuosikymmenen tyylistä jo vuoteen 2001 mennessä ja asettanut samalla standardin, jota vasten projektien kääntyminen elektronisempaa musiikkia kohti tultaisi mittaamaan. The Strokes aloitti nousunsa tänä vuonna, ja sen seurauksena indierock alkoi kivuta ylös listoilla jälleen kerran. Huomattavasti pienemmän merkityksen asioissa todettakoon, että yllekirjoittanut oli tässä vaiheessa sukeltanut tähän kiehtovaan musiikkimaailmaan. Tämän jälkeisiä tapahtumia olen siis seurannut jo omin silmin.

Toivottavasti olette pitäneet tästä katsauksesta. Sen kirjoittaminen on ainakin ollut ilahduttavaa, ja monet näkemyksistänikin ovat päässeet kehittymään erilaisiksi.

Jäikö oma suosikkisi mainitsematta? Kerro se toki jutun alla tai juttusarjan pohjalta kootun soittolistan kommenteissa! Tämän aikakauden levyille ruokahaluni on kyltymätön!

Mahogany, Landing, John Vanderslice, Berlin Carousel, Jim O’Rourken Insignificance ja muut saavat väistyä näiden tieltä, sillä 2001 oli 1994 ohella indierockin paras vuosi. Vai mitä sanotte näistä?

2001: Valonsäteitä

Ted Leo & The Pharmacists – The Tyranny of Distance (Lookout!)

Kitaransoiton kannalta Ted Leo on aivan yhtä hyvä kuin J Mascis ja tarvitsee puolet vähemmän melua laittakseen sukat pyörimään kosmisten henkien jaloissa. Laulajana hänellä on myös järjettömät palkeet: jos Jeff Buckley olisi ryhtynyt punkkariksi ja jättänyt kaiken diivailun pois, hän kuulostaisi varmaankin Leon pikkuveljeltä.

Voittoputki jatkui ainakin Hearts of Oakiin asti, ja sen jälkeenkin on iloisia yllätyksiä. Tämä pystyy kuitenkin repimään kenet tahansa sängynpohjalta – henkilökohtainen huonon päivän levyni numero yksi.

Biomusicology Under the Hedge tarvitsee vain 12 sekunnin kitarasoolon puhaltaakseen kaikki pilvet pois taivaalta – puhkean yleensä nauruun ennen sen päätöstä silkasta ilosta. Timorous Me hidastelee Thin Lizzy -riffeineen, ettei karkaisi käsistä. Lyhyemmät kappaleet ovat välillä ihmetystä herättäviä – miksi hyvä idea lopetetaan heti, kun on todistettu miten loistavan biisin siitä voisi saada?

The Gold Finch and the Red Oak Tree ja You Could Die (Or This Might End) kumartavat heti tehtyään lähtemättömän vaikutuksen. Ja pitkiä revittelyjä etsiville löytyvät Stove by a Whole sekä St. John the Divine.

Jotenkin vaikuttaa, ettei kovin moni tunne tätä. Asian olisi aika muuttua juuri nyt; tässä on klassikko, joka on uinunut tarpeeksi ainakin täällä päin maailmaa.

Ennakoi: The Tyranny of Distance lienee ensimmäinen merkki indierockin uudistuneesta rakkaudesta Thin Lizzyä ja muita vanhoja rockbändejä kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – Change (DeSoto)

Kaksi vuotta aiempi Emergency & I on tietenkin se täydellinen levy, mutta Changen asema sen varjossa harmittaa – kyllä Mount Everestin varjossa suurinta osaa yli 8 000 -metrisistä vuoristakin vituttanee.

Levyn nimi viittaa pieneen muutokseen bändin tyylissä: Emergency oli usein spastista, mutta useimmiten todella tanssittavaa. Change rauhoittaa tahtia useamman askeleen. Travis Morrison on muuttunut huomattavasti hiljaisemmaksi, mutta Change antaa yhdelle genren parhaista sanoittajista rutkasti lisätilaa ilman, että se söisi materiaalista energiaa.

Ne harvat hetket, kun Morrison päästetään irti, ovat toki loistavia, kuten epätoivon perikuva Timebomb. Iskusävelmistä ei ole pulaa muutenkaan; täältä saamme poimia Gyroscopen epäröivämmän pikkuveljen, Following Through’n.

Morrison ei ole ainoa, joka saa enimmän melun kadotessa lisätilaa. Changen rohkein kappale on aidoilla soittimilla toteutettu drum’n’bass-rytäkkä The Other Side. Planin järjetön rytmiryhmä oli tähän aikaan suurella todennäköisyydellä yksi parhaista rockmusiikissa. Rumpali Joe Aesley ja basisti Eric Axelson saisivat pidettyä kasassa minkä tahansa yhtyeen biisit, sen verran lahjakasta ja nyanssirikasta heidän työskentelynsä on.

Näiden kahden loistolevyn välissä Plan julkaisi yhden kaikkien aikojen bilebiiseistä, The Dismemberment Plan Gets Richin!

Ennakoi: Travis Morrison modernisoi indierockin kerrontatyyliä huomattavan paljon, ja hänen seuraajiaan riittää paljon. Bändin nerokas funk näkyy joka puolella tanssittavamman indierockin kenttää.

Video ei ole enää saatavilla

Unwound – Leaves Turn Inside You (Kill Rock Stars)

Monet varmasti toivoivat tämän koillisen ylpeyden ilmestymistä listalle, ja tässä se viimenkin on. Anteeksi pihtailuni! Unwound ei jatkanut tästä pidemmälle: raskas kiertue aiheutti kaikkien jäsenten hermoille paljon pahaa. Toisaalta, jos teet levyn, josta ei oikein voi parantaa, niin sen voinee antaa anteeksi.

Toisin kuin perinteisempi meteli, mitä Unwound tuotti viiden hienon levyn verran vuodesta 1993 eteenpäin, Leaves Turn Inside You on enemmänkin valtava, arvaamaton massa synkkiä sävyjä. Kahteen osaan jaettu tupla on myös vakuuttavimpia psykedelialevyjä: kummalliset ja unohdetut instrumentit heittelevät outoja kierteitä.

Osuvimmin Leaves Turn Inside Youta voisi kuvailla näin: tämä levy hylkii valoa. Se säilyttää ahdistuneen tunnelmansa hienosti loppuun asti, We Invent Youn läpäisemättömästä dronesta aina Who Caresin humoristiseen torvisoittokuntalopetukseen.

Itse biisit pärjäisivät millaisessa ympäristössä tahansa. Huippukohdat nousevat harvoin nähdylle tasolle. Kymmenminuuttinen Terminus kiertää raskaan grooven kautta viiltäviin jousinostatuksiin. Äärimmäisen raskas Treachery enemmänkin vyöryy kuuntelijan niskaan mutta kätkee sisäänsä erehtymättömästi puhtaan poplaulun. Demons Sing Love Songs on kuin pala vintage-psykedeliaa suoraan 1960-luvulta.

Jos puhutaan levyistä, jotka ovat enemmän kuin osiensa summia, tässä on loistava esimerkki. Laulaja-kitaristi Justin Trosper, basisti Vern Rumsey ja rumpali Sara Lund vaihtavat soittotyylejään kuin huomaamatta, ja käy selväksi kuinka loistavia muusikoita kaikki kolme ovat. Scarlette sisältää kaksi kitaransointua, mutta sen ympärillä Lundin ja Rumseyn verenhimoinen mättäminen tekee siitä Unwoundin rajuimman hetken. Se on saavutus, kun tuotannosta löytyy Here Come the Dogsin ja Dragnaluksen kaltaisia räjähdyksiä.

Leaves Turn Inside You on oma suosikkini kaikista tämän artikkelisarjan levyistä, ja ehdottoman tärkeää kuunneltavaa kenelle tahansa postpunkista tai noiserockista pitävälle. Albumi oli tärkeimpiä innoittajia tälle artikkelisarjalle ja ansaitsee päättää sen. Parempaa levyä tähän paikkaan tuskin voisi kuvitella.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Hymns, Athensin pirteimmät.

Vuosi 2000: tässä vaiheessa internet olikin päässyt valloilleen, ja tiedostonsiirtokeskustelu nousi ensimmäisen kerran esiin. Yhtäkkiä maantieteelliset etäisyydet menettivät merkitystään, kun sen kauan etsityn levyn pystyi kalastelemaan verkon kautta.

Mutta monet näistäkin levyistä jäivät silti vain pienen yleisön tarkoin varjelemiksi salaisuuksiksi. Suuri osa niistä on onneksi pystytty pelastamaan, vaikka kuuntelijat ovatkin usein valitettavan vähissä.

Yhdeksännessä osassa 764-HERO, Fucking Champs, Hungry Ghosts ja muut tipahtivat ulkopuolelle, mutta tässä kolme, joiden suosio ei ole kestänyt internet-ajassa lähellekään ansaitun pitkää aikaa.

2000: Ensimmäiset internetin unohtamat

Summer Hymns – Voice Brother & Sister (Misra)

Summer Hymns on 1990-luvun loppupuolella monien loistobändien tukikohtana toimineen Athensin unohdetuin, ja selvästi yksi parhaista – anteeksi vain A Sunshine Fix, Elf Power ja muut, mutta pikkuveljenkin tulee saada auringonvaloa nyt.

Tai oikeastaan sen voisi antaa tarjota auringonvaloa. Lämmin ja kotoisa psykedeelinen pop oli aina pikkukaupungin vahvuus, ja se pätee tässäkin kohtaa. Mutta Summer Hymnsillä on oma äänensä, ja Voice Brother and Sister kiusoittelee kuuntelijaa monin eri tavoin: Mr. Brawer jää kiusallisen pitkäksi aikaa kiinni väliosaansa ennen kuin seuraava kaunis säkeistö pääsee alkamaan. Kaikki päättyy Elephant 6 -lafkalle hyvän vastuksen tarjoavaan pikajamitteluun.

Beginning to See loppuu puolessatoista minuutissa – ja aina hetkellä, kun kertosäkeen odottaa soivan uudestaan. Stick Your Faith to the Wind maalaa marimban ja banjon avulla aurinkoisen kesäpäivän kuistille. Tyylinvaihdokset ovat suvereeneja, ja levyn yhtenäisyys säilyy loppuun asti.

Tämä on aivan ehdoton kesälevy. Jos satut kuulemaan Voice Brother and Sisteriä ensimmäisen kerran talvella, lumi unohtunee ainakin levyn soimisen ajaksi.

Ennakoi: Tässä ja Elephant 6 -bändeissä on psykedeelisen popin kulmakiviä 2000-lukua varten.

Video ei ole enää saatavilla

Pinetop Seven – Bringing Home the Last Great Strike (Atavistic)

Darren Richardin Pinetop Seven ei koskaan sopinut täysin Uncle Tupelon nuotiolaulujen ja Will Oldhamin takametsäprofetioiden joukkoon. Vahvoja elokuvamusiikin piirteitä olisikin hankala erottaa tämän tyylisestä musiikista, sillä Bringing Home the Last Great Strike on kuin unenomainen kuvakirja kovaonnisista. Eivätkä nämä tunnu aina kovinkaan jokapäiväisiltä tarinoilta: mieleen tulee enemmän ränsistynyt synkkien laulujen kabaree jostain Nebraskan syrjäseuduilta. Tässä maailmassa film noir ja keskilänsi yhdistyvät saumattomasti.

Musertavan hyvät tarinankerrontalahjat pitävät kuulijan varpaillaan. Bringing Home the Last Great Strike ei missään vaiheessa kerro karmeaa totuutta kokonaan. A Black Eye to Be Proud Of -kappaleen Leah on silti ilmiselvä prostituoitu, November 4 a.m.in yön vanki tuntee kehonsa rappeutuvan kiihtyvällä vauhdilla ja Ten Thousand to Carlisle Came loppuu hirvittävän epätoivoisen veriteon kynnykselle.

Musiikki toimii sympaattisella tavalla näitä tarinoita tukien, sukeltaen tarvittaessa tieltä ja välillä tähtiroolin ottaakseen, mutta aina kattaen Bringing Home the Last Great Striken synkät sanomat melankoliansävyiseen peittoon. Syvällinen ja tyylikäs mestariteos. Eikä bändin ainoa sellainen, sillä vuoden 1998 Rigging the Toplights ja 2004 julkaistu The Night’s Bloom ovat lähes yhtä loistokkaita.

Ennakoi: 2000-luvun puolivälissä kuultua death countrya tai blackgrassia on hankala kuvitella ilman tätä modernisointiaskelta.

Video ei ole enää saatavilla

The For Carnation – s/t (Touch & Go)

Lienette kuulleet Slintistä? Kitaristi ja puhelaulun taitaja Brian McMahan lähti tällaiseen suuntaan, eikä hän kuulosta yhtään pirteämmältä ilmestykseltä. Päinvastoin: hallittu hiljaisuus leimaa levyn synkimpiä tarinoita.

The For Carnation on huomattavasti uhkaavampi ja pelottavampi kuin Slintin henkisten tappioiden sävyttämää tie. Emp. Man’s Blues ja Moonbeams ovat särkijää vailla, mutta tuntuvat enemmän doom-metallilta kuin slowcorelta. Being Held ei kuulosta ainakaan hellältä syliltä; se kulkee viisi synkkää minuuttia yksinäisen dronen ja harvanuottisen basson säestämänä.

Ainoastaan A Tribute To muistuttaa Spiderlandin soikeista ja piikikkäistä grooveista, mutta sekin lienee kuunpimennyksen aikaan nauhoitettu. Tales Live from the Crypt joutuu oudon jazztunnelmansa vangiksi samalla, kun riipivät äänet pulppuavat kerta kerran jälkeen ilkeillä hetkillä.

The For Carnation pystyy todistamaan, että riisumalla Slintin tyylistä keskeisiä elementtejä syntyy entistä epäluuloisempia maailmoja. Vaikka se kuulostaa joillekin pyhäinhäväistykseltä, tiettyinä päivinä tämä on täysin Spiderlandin veroinen levy, hiljaisempi varjokuva samojen tunteiden asuttamasta maailmasta. Kutsutaan tätä vaikkapa shhhhcoren kulmakiveksi.

Ennakoi: The For Carnation on selkeämpi vaikute 2000-luvun alussa vielä joten kuten hengissä olleelle amerikkalaiselle postrockille, sillä se typistää Slintin maailman puhtaimmilleen ja vie jopa Spiderlandin dynamiikan tarpeettomana pois.

Video ei ole enää saatavilla

Beulah on äitisi uusi suosikki indie rockin saralta.

Vielä kolmet kruunajaiset jäljellä, ja ensimmäiseksi niistä vuosituhannen viimeiset. Menetyksiä on taas kilokaupalla. Nyt muun muass Le Tigre, Juno, Jackie-O-Motherfucker, Mirah ja Wooden Stars joutuivat nuolemaan näppejään. Onneksi Spotify pystyy pelastamaan teille kaikki viisi.

Tällä kertaa emme pääse aakkosten kahta ensimmäistä kirjainta pidemmälle. J. Robbins on ainoa artisti, joka saa artikkelisarjaan kaksi levytystään. Aplodeja siis! Itse asiassa, tämän vuoden valinnat ovat mitä monimuotoisimpia, kattaen hiljaisuuden ja melun ääripäät. Tässä yksi sarjan vahvimmista kolmikoista.

1999: Ääniaaltoja ja uusia alkuja

Burning Airlines – Mission: Control!

Jawbox ei selvinnyt vuotta 1996 pidemmälle, mutta J. Robbins ei tästä lannistunut, vaan kasasi Burning Airlinesin heti sen jälkeen ja jatkoi hienojen levyjen putkeaan.

Mission: Control! -levyn erottaa hänen edeltävästä tuotannostaan se, kuinka eri soittimet toteuttavat alati vaihtuvia rooleja. Levyn kaksi kovinta biisiä, Pacific 231 ja Scissoring sisältävät jo kitaraosissaan koukun ja rytmin, jättäen bassolle ja rummuille huomattavasti tilaa liikkua. Carnival on raskaampaa kuin mikään Jawboxin materiaalista sitten Motoristin. Robbins itse on äänessä yhtä päättäväisenä kuin ennenkin, mutta Mission: Control! on jotain muuta kuin Jawboxin kirskuva feedback-hyökkäys.

Levym nerokkuus perustuukin siihen, että se on puhdas poplevy. Washington DC:n skenen veteraanien soittama ehkä, mutta tämän popimmaksi tuskin kukaan sikäläinen voisi edes käydä saamatta pahamaineisen puristisen yleisön vihoja niskaansa.

Burning Airlines otti nimensä Brian Enon kierosta Burning Airlines Give You So Much Moresta, joten äkkiväärästä popista on kyse. Rytmit pysyvät metronomintarkkoina, eivätkä koukut muistuta harmoniasta millään hetkellä. Tämä menee kaikilla post-hardcorefaneilla alas yhtä helposti kuin kylmä olut kesäpäivänä.

Ennakoi: 2000-luvun artisteja Hot Snakesista Thermalsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Auburn Lull – Alone I Admire

Hupaisasti nimetyn ja valitettavan vähän tunnetun suburbgaze-tyylisuunnan hienoimpia hetkiä. Alone I Admire ei sovellu mitenkään sosiaaliseksi taustamusiikiksi. Kuvitelkaa The Chills eksymään michiganilaiselle pellolle paksuun sumuun.

Myös Labradfordin ja Slowdiven fanit löytävät täältä samansuuntaisen vision, jonka tahdissa rentoutua – tämä onkin ehkä ainoa koko sarjan levyistä, jota on vaikea hahmottaa mihinkään maantieteelliseen sijaintiin sopivaksi, sillä sen äänimaailma ei sovellu täysin kummallekaan puolelle Atlanttia. Se on suuri vahvuus, enkä keksi montaa levyä, jotka osuisivat näin keskelle ambientia, shoegazea, slowcorea ja indierockia. Usein Alone I Admire ei nouse kuiskausta kovaäänisemmaksi, mutta sen enempää ei tarvitakaan.

Ennakoi: Myöhempi Eluvium on selkeä esimerkki, samoin todella monet 2010-luvun ambient pop -äänimaailmaan eksyneistä artisteistä. Myös saman tyylilajin edustajat, kuten Yume Bitsu ja Landing, kuuluvat tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Beulah – When Your Heartstrings Break (Sugar Free)

Jos Beulahin ensilevy Handsome Western States vuodelta 1997 oli ihastuttavan rakkaudenkipeä juoksentelu pitkin levykaupan hyllyjä, tämä levy karistaa hieman pisimmälle ulottuneita kokeiluja ja keskittyy puhtaasti duurisointujen käsittelemiseen erilaisissa muodoissa.

Balladit ovat puhtaasti erinomaisia: Calm Go the Wild Seas kulkee höyhenenkevyen huilusovituksensa saatossa ja Silverado Days hukkuu uneliaaseen kertosäkeeseensä. Tämän pehmeämpi toteutus olisi jo vaikeaa, ja Beulah ansaitseekin suurkehut siitä, kuinka tasapainoisena When Your Heartstrings pysyy alusta loppuun.

Score from Augusta ja The Aristocratic Swells ovat taattua indierockia, mutta kitarat tipahtelevat syrjään eri soittimien tieltä. When Your Heartstrings Breakilla on peräti 18 vierailevaa muusikkoa, lähinnä puhaltimia ja jousia tarjoamassa. Soundimaailma tasapainottuu, ja särkijä pääsee juhlimaan paljon harvemmin – levyn kohokohta Emma Blowgun’s Last Standilla taustalla kuuluva surina ei pääse lähellekään meteliä.

Kun Beulahin biisinkirjoituskynäkin on poikeuksellisen terävänä, tämä on kenties se levy, josta äitisikin pitäisi. Onko jouluostokset tehty?

Ennakoi: Myöhemmän indierockin kiinnostusta erilaisiin sovituksiin. Arts & Craftsin toimistosta löytynee levystä lähes puhkisoitettu kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Tripping Daisy, Texasin psykedelian kirkkaimmat tähdet.

Vuonnaa 1998 asiat alkoivat muuttua indierockissa entistä enemmän. Lähestyvä vuosituhanteen vaihde otti täältä jo pieniä inspiraation palasia mukaansa. Mercury Revin Deserter’s Songs toi jousiosiot takaisin indie rockiin, ja sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia – aina Arcade Fireen asti.

Mutta jos siinä yksi vuosikymmenen suurista indie-nimistä löysikin toisen puolen itsestään, useat muut ehtivät jo yhdistellä tyyleihinsä vaikutteita aiemmilta vuosilta. Valitettavasti nämä metodiltaan hienostuneimmat ovat myös painuneet kauas tavallisten musiikkifanien ulottuvilta. Ohessa kolme väärinymmärrettyä.

1998: Best of Both Worlds

Tripping Daisy – Jesus Hits Like the Atom Bomb (Island)

Tässä on ensimmäinen yhdistelmä. Perinteisempää rokkia ja psykedeliaa tasaisissa määrin. Vuonna 1995 Tripping Daisy onnistui ylittämään ison yleisön tietoisuuden rajat I Got a Girl -hitillään – kuten myös viime artikkelin Hum vuonna 1996 Starsillaan – seuraava levy ei ponnistanyt yhtä korkealle.

Mutta se psykedelia on kytkeytynyt hienosti musiikkiin, ja sen poistaminen vaikuttaisi materiaaliin peruuttamattomasti. Kun Field Day Jittersin nerokas riffi ampaisee vauhtiin, käy pian selväksi, että taustalle päätyvät erinäiset ääniefektit ja yllättävät korostukset ovat erottamaton osa kaikkea tätä.

Atom Bomb on varsin hienovarainen levy, ja kestää hyvän aikaa tajuta kuinka hiottu se oikeasti onkaan. Tahti ei seuraavan 56 minuutin aikana katoa – tämä levy on melodinen, dynaaminen ja kaikin puolin helvetin laadukas paketti, ja ehdotonta kuunneltavaa jenkkien 1990-luvun psykedeliasta kiinnostuneille. Parhaimmillaan, kuten upealla singlellä Sonic Bloom, Tripping Daisy luo täydellisen yhdistelmän psykedelia-ajan Beatlesiä ja alternative rockia.

Ennakoi: Lopulta tästä syntyi Polyphonic Spree, ja kausaliteettien sarja käy huomattavasti selkeämmäksi. Valitettavasti kitaristi Wes Berggren menehtyi yliannostukseen vuoden 1999 lopussa. Kolme muuta jäsentä jatkoivat uuden nimen suojissa musiikillista uraansa. Polyphonic Spree turvautuu paljon suurempaan äänimaailmaan, mutta täältä opitut lahjat ovat silti selkeästi kuultavissa.

Video ei ole enää saatavilla

12 Rods – Split Personalities (V2)

Täältäkin löytyy niin Six Finger Satelliten kuin Brainiacin tyylistä syntsahäröilyä, mutta ne tuodaan perinteisemmän, 1960-luvun rockin avuksi. Äänimaailma on paljon pyöristetympi, ja se tekee musiikista helpommin lähestyttävää. The Stupidest Boyn, Lovewavesin ja Girl Sunin ihon alle eksyvät koukut eivät ainakaan vaikeuta asiaa – vaikka monet levyn biiseistä pääsevät yli kuuden minuutin pituuteen, ne eivät ala laahata. 12 Rods tuntuu aina löytävän tarpeeksi variaatioita kantamaan ideoita maksimimittaansa.

Tässä on myös ensimmäinen bändi, jota voisi kutsua Pitchfork Median luomaksi – ja myös tuhoamaksi: jatko-osa Separation Anxieties sai puhtaasti julman arvostelun, ja huolimatta hienosta neloslevystä Lost Time, 12 Rods hajosi vuonna 2003. Split Personalities on kestänyt aikaa mainiosti: se yhdistää kaoottisemmat syntetisaattorivetoiset bändit tältä listalta vahvaan ja suoraviivaiseen biisinkirjoitukseen. Sopii vaan toivoa, että kiinnostuneet pystyvät löytämään tämän levyn – se ei vaikuta olevan enää kovinkaan helppoa.

Ennakoi: Valitettavaa kyllä, Nuorgamin... anteeksi, siis Pitchfork Median ylivaltaa trendien nostamisessa ja tuhoamisessa.

Video ei ole enää saatavilla

MK-Ultra – The Dream Is Over (Barsuk)

Indierockin jokapaikanhöylä John Vanderslice aloitti uransa MK Ultran laulajana. Bändin kolmas ja viimeinen levy menee pisimmälle, tuoden jännitteen ja viiden vuoden kokemuksen, joiden kautta osa päätyi heittelemään ilmaan termiä ”Amerikan Radiohead.” Se olisi sekä Radioheadille että MK Ultralle karhunpalvelus – ne eivät muistuta toisiaan lähellekään niin paljon kuin moinen termi antaisi ymmärtää.

The Dream Is Over on täynnä ohuen melankolian sävyjä, koskivat ne sitten kaipuuta (Coffee Girl) tai hyvästejä (Goodbye Max). Vanderslice viskaa myös vuosituhanteen vaihteeseen liittyvää jännitettä sarkasmifiltterinsä lävitse, mutta levy on yhtä henkilökohtainen kuin hänen soolouransa parhaat hetketkin. Kitarat viskovat yllättäviä kuvioita tavanomaisista aloituspisteistä: MK Ultra ei ollut mitenkään meluisa bändi, vaan sen tuottamat kappaleet toimivat puhtaasti melodian, ja vain harvoin tekstuurin voimilla.

Red Cross ja All We Have kääntävät itsekeskeisemmänkin sanoituksen ylösalaisin. Levyllä onnistutaan toteuttamaan melodraama oikealla tavalla: musiikin myydessä tarinan kuin tarinan, Vanderslicen sanat pääsevät leikkaamaan epäröijien makuhermoihin kiinni.


Ennakoi: Hieman sisäänpäin kääntyneesti MK Ultra tuottaa selkeän tilauksen Cursiven ja The Nationalin kaltaisille surupuseroille. John Vanderslicen loistavaa soolouraa tuskin tarvinnee erikseen mainita.

Video ei ole enää saatavilla

Illinoisin astronauttiryhmä Hum.

Tähän kohtaan 1990-lukua osuu vaihe indierockia, jossa tietty jäykkyys ja innostus alkuperäisistä vaikutteista alkaa poistua. Äänimaailma monipuolistuu vauhdilla, mistä seuraa joidenkin vaiettujen tyylien nousu.

Vuonna 1997 kuultiin useampiakin progressiivisiä levyjä. Tässä niistä kolme.

1997: Indie-progeilua!

Hum – Downward Is Heavenward (RCA)

Vuonna 1996 yllättävän läpimurron tehnyt space rockin pelastajien ryhmä Hum löysi palan täydellisyyttä kolmannella levyllään. Downward Is Heavenward osuu samaan tilaan, jonne Smashing Pumpkins ja Hawkwind päätyivät. Ensin mainitulla on samankuuloista kitaraa koko tuotantonsa ajalta, ja toinen suuntasi sen verran kauas avaruuteen, että vaikutus ylettyi myös tänne asti. Toisaalta, Weezer tekemässä 1970-luvun alun tyyliin puhtaan heavy metal -levyn…

…tai sitten annamme Downward Is Heavenwardin puhua itse sen sijaan, että sorrumme ”kuulostaa myös” -argumenttiin yhtään enempää, sillä levy on aivan yhtä loistelias kuin mikään mainituista vertailukohdista.

Isle of the Cheetah alkaa kuin mikä tahansa niistä nostalgisen kuuloisista levytyksistä tältä ajalta. Sitä unelmointia kestää noin minuutin, kunnes levyn peruskivi tömähtää maahan: loputonta kaikua, avaruuteen tähyilyä ja särkijää. Viimeksi mainittu ei ole lainkaan päällekäyvää. Se tuntuu kummasti pakenevan aina ylöspäin ja suuntautuvan aina muualle kuin kuulijaa päin, aiheuttaen sekavan efektin kuunnellessa: tämän levyn voi laittaa aina vain kovemmalle, koska se tuntuu olevan lähtökohtaisesti kaukana yläpuolella. Mikäs sen parempaa?

Tarvittavan nopeasti iskevät biisit saapuvat If You Are to Bloomin ja kiihdyttävän Ms. Lazaruksen kohdalla, jättäen loppupuolen seikkailunhaluisille kitaroille. Afternoon With the Axolotls on levyn massiivisin revittely, ja Dreamboat käyttää kaikki bändin löytämien pedaalien efektit. Apollo hillitsee itsensä, luoden ihastuttavan balladin ennen The Scientistsin junttavaa uranlopetusta, jota metallofonirykmentti yrittää rauhoitella. Ja vaikka se jäi traagisesti uran viimeiseksi – pian tämän jälkeen yhtyeen kiertuebussi ryövättiin, ja Hum lakkasi olemasta – tässä on myös äärettömän positiivinen levy. Angsti on häädetty niin kauas kuin Hawkwindin-pippuri voisi ikinä kasvaa. Downward? Ei todellakaan. Upward, forever. Vuosikymmenen parhaita levyjä.

Ennakoi: Kaikki raskaammat alternative rockin jälkeiset työt, kuten Wooden Shjips ja Black Mountain.

Video ei ole enää saatavilla

Smart Went Crazy – Con Art (Dischord)

Pennsylvania Avenuen kyynisin ja hauskin yhtye. Myös ehkä ainoa kaikista post-punk-yhtyeistä, joka käytti selloa näin mahtavasti. Se tarjoaa yksityiskohdan, jonka kautta Smart Went Crazyn voisi aina tunnistaa.

Con Art jäi valitettavasti bändin viimeiseksi levyksi. Se tarjoaa oman kieron linssinsä nyt jo instituution tavoin toimineeseen Washingtonin (kaupunki, ei osavaltio) punktyyliin. Mutta kuten happamuudesta voi ehkä päätellä, sen työskentely on astetta hiljaisempaa kuin muilla Dischordin raastajilla.

Lyyrisesti tämä on vuosikymmenen hysteerisimpiä levyjä, täynnä käsittämättömiä käänteitä kahden ihmisen saadessa toisistaan tarpeeksi. Kappaleiden nimet, kuten A Brief Conversation Ending in Divorce ja So Speaks the Queen Bee, kertovat hyvän tärpin verran tarinasta. Mikä tahansa biisi paljastaa ilkeimpiä vitsejä mitä voi keksiä. Ensimmäisenä tulee yleensä mieleen Funny as in Funny Ha-Han sisältämä kuolemattomuus:



”A raw deal for your sweet complicit paramour
Someday she’ll thank you of course – that is what death beds are for”

Fugazi ehkä kuulostaisi tältä, jos olisivat päätyneet mustan huumorin vitsikirjan julkaisujuhlien jälkeen paikallisen sellistin luokse juomaan vermuttia, ja kahdeksan aikaan päättäneet levyttää jotain uutta ja erilaista. Tai sitten ei: Smart Went Crazylla oli aivan tarpeeksi persoonallisuutta olla yksi Dischordin parhaiten varjelluista salaisuuksista.

Ennakoi: Pistelevää masennushuumoria mietittäessä mieleen tulevat The Dears ja Pernice Brothers.

Video ei ole enää saatavilla

Helium – The Magic City (Matador)

The Magic City on valtava loikka tuntemattomaan, kun sitä vertaa The Dirt of Luckin ilkeään (mutta mahtavaan) feministi-sludgeen kahta vuotta aikaisemmin.

Magic Cityn nimestä voinee jo päätellä, että meininki käy melkoisen psykedeeliseksi. Instrumentaation eksyy sitareita. Kappaleet ovat todella kärsivällisesti hiottuja, selkeästi suuntautuneita ja useita kuunteluita kestäviä. Varsinkin levyn alkupuoli tuntuu aina lyhyemmältä kuin onkaan, ennen kuin kummallisia efektejä täynnä oleva Medieval People herättelee kuulijan eklektisempiä osia varten. Lullaby of the Moths, loputtomasti muotoaan muuttava The Revolution of Hearts ja kummallisesti Archer Prewittiä ja The Soft Bulletinin aikaista Flaming Lipsiä muistuttava Cosmic Rays nousevat ensimmäisinä esille, mutta niitä ympäröivä kenttä tuottaa The Magic Cityn saavuttamalle uneliaalle psykedelialle kasassa pitävän voiman.

Ennakoi: Feministipunkin suuntautumista kauas pois alkuperäisistä, kapeista äänimaailmoistaan. Le Tigre, myöhempi Sleater-Kinney ja muut tuntuvat järkeviltä tämän saatossa.

Video ei ole enää saatavilla

Kenelle Creed on velkaa paikkansa Wind-Up Recordsin rosterissa?

Monille 1996 tuntuu välivuodelta, vailla suuria levyjä. Itsekin mietin näin pitkään, mutta nyt kun katson uudelleen, niin vain tämänkin listan menetyksiin lukeutuvat Magnapop, Polvo, Lambchop, Handsome Family ja monet muut.

Sen pysähtyneisyys ei ole siis totta, vaikka kahden loistovuoden jälkeen oli ymmärrettävää, että hiemankaan vähäisemmän tarjonnan vuosi tuntuisi pettymykseltä. Mutta tältä vuodelta on helppo poimia yksi suurimmista vaikuttajista vuosituhannen alkupuolelle.

1996: Katse jo 2000-luvussa

Six Finger Satellite – Paranormalized (Sub Pop)

Tässä on Brainiacin lisäksi toinen hyökkäävien syntsapunk-biisien koti. Jatkuvasti tasapainonsa menettävä Six Finger Satellite sylkee vain ADHD-pikapyrähdyksiä tai loputtoman painostavaa vainoharhaisuutta Rhode Islandin studiostaan. Coke and Mirrors on loungea pervoille italodisko-dropouteille, Slave Traitor kuulostaa Giorgio Moroderiin hurahtaneelta versiolta Jesus Lizardista ja Paralyzed by Normal Life kuulostaa Devolta erittäin, erittäin pahalla tuulella. Yksikään biisi ei ehdi käydä tylsäksi, kun kuuntelijaa revitään jo seuraavan merisairauden suuntaan.

Mutta jos Paranormalized oli itsessään vielä liian raju suurelle yleisölle, sen tekijät kasvoivat lopulta aikuisiksi ja seesteisimmiksi. Monen 2000-luvun menestystarinan siemenet löytyvät täältä. Kitarassa häärii paremmin The Juan MacLeanina nykyään tunnettu John MacLean. Mutta mitä tarkoittaakaan se, että kiertueella äänimiehen asetukset keikkaa varten kulkivat nimellä Death From Above?

Sitä, että äänimies oli LCD Soundsystemin James Murphy. Six Finger Satelliten soundi on tuonut hurjan määrän temppuja DFA Recordsin arsenaaliin.

Ennakoi: Tässä ovat DFA:n, Liarsin ja dance punkin juuret.

Video ei ole enää saatavilla

The Wrens – Secaucus (Wind-up/Grass)

Enemmän vain nimestään tunnettu Secaucus paljastuu maineensa veroiseksi loistolevyksi. Se on myös soundeiltaan tyypillinen, hieman piikikäs, yhtä aikaa karkkia ja piikkilankaa. Kitarakuviot ovat omaperäisiä, ja parhaat niistä, kuten Surprise Honeycomb, Rest Your Head, Dance the Midwest, I’ve Made Enough Friends ja Indie 500, osuvat kerta kerran jälkeen popsuoneen. Balladipuoli on murtuneiden haaveiden sävyttämää: Won’t Get too Far hämmentyy kasvustaan, ja Jane Fakes a Hug törmää ihmissuhdedraamaan naiiviuden menettämisen kautta. Kappaleet ovat kokonaisvaltaisesti nuoren ihmisen tunnekarttaa kattavia, mutta eivät vaivu rasittavaan yliemoiluun.

Se on sopivaa tällaisella levyllä: en voi muuta kuin tuntea kateutta niitä kohtaan, jotka ovat löytäneet Secaucuksen täysi-ikäisyytensä kynnyksellä. Sen tasapaino energian ja reflektoinnin välillä tuntuu nimenomaan hieman epävarman aikuistumisen aikaan sopivalta. Sen seitsemän vuotta myöhempi jatko-osa The Meadowlands taas kertoo sen tuomat pettymykset.

Kun Wind-Up Recordsin pomo Alan Meltzer halusi tehdä The Wrensistä tähtiä, mutta vaati huomattavaa muutosta tyylissä, sanoi bändi lopulta ei, ja yksi kummallinen päiväuni tuhoutui kynnykselle. Meltzerin kerrotaan sanoneen, että seuraavasta sopimuksen tekevästä bändistä tehtäisiin tähtiä hinnalla millä hyvänsä.

Seuraava yhtye, joka käveli ovesta sisään, oli nimeltään Creed.

Ennakoi: Niitä bändejä, jotka osasivat olla ruikuttamatta liikaa surkutellessaan ja emocoren noustessa.

Video ei ole enää saatavilla

His Name Is Alive – Stars on E.S.P. (4AD)

Legendaarisen ESP-disk-yhtiön mukaan nimetty His Name Is Aliven viides levy on sukellus popin historiaan, joka koettaa lähes kaikkia tyylejä. Riskialtis projekti pysyy kasassa pitkälti Warren Defeverin tuotannon kannalta, pehmentäen ennen meluisampaa materiaalia ja tuoden tyynempiin hetkiin lisää ulottuvuuksia. Mahtavaa nimeä kantava Wall of Speed kantaa bändin tässä vaiheessa jo hyvin hallitseman space age popin soihtua. Dub Love Letter on nimensä mukainen ambient-kehtolaulu.

Tribuutinomainen Stars on E.S.P on rakkaudentunnustus kaikelle populaarimusiikille aikakauteen katsomatta. Selkeimmillään se tuo Beach Boysin takaisin indierockin vaikuttajiin, kuten Universal Frequenciesin tarjoama Good Vibrations -pastissi osoittaa. Jo vuoden 1993 Mouth by Mouthilta löytyvää utuista poppia löytyy täältäkin paljon. Suositellaan aurinkoisempien lauantai-aamujen taustamusiikiksi.

Ennakoi: Kauaskantoinen, eklektinen maailma näkee jo Polyphonic Spreen ja jopa Panda Bearin tulevan. Se piti kevyen psykedelian pinnalla aina 2000-luvulle asti, jolloin monet halusivat kokeilla samaa tyyliä. Kehitys ei tunnu oudolta myöskään miettiessä His Name Is Aliven soul-vaihetta.

Video ei ole enää saatavilla

Red Red Meat, happobluesin ilosanoman apostolit.

Green Day ja Weezer löivät vuonna 1994 punkin ja alternative rockin takaisin listojen kärkeen, ja grungen toinen, huomattavasti laimeampi ja ideoiltaan köyhempi aalto alkoi saada jalansijaansa.

Uncle Tupelon innoittama uudempi country tuotti loistojälkeä Palace Musicin ja Jayhawksin käsissä. Oblivians vakuutti kurittomalla Soul Food -debyytillään. Urge Overkill julkaisi kummallisen yleisöntappolevynsä, Exit the Dragonin, joka tippuu liian tunnettuna tältä listalta.

Jos otamme pari askelta vasemmalle, pinnan alla kuohui monia äärimmäisen luovia ja kiehtovia bändejä. Kummajaiset nousevat jo toisena perättäisenä vuonna.

1995: Mitä kummaa tästä alternative rockista oikein kasvaa?

Smoke – Another Reason to Fast (LongPlay)

Kokaiiniriippuvuus, transvestismi, ääni kuin kihdistä kärsivällä Tom Waitsilla. Pituutta sellaiset 155 senttiä, ulkonäkö usein kuin mummolla. Benjamin Smoke, Atlantan hämmentävin artisti, kuoli AIDSiin valitettavasti jo vuonna 1999, mutta ei ennen kuin oli laulanut synkeitä säkeitä Luke Perryn jaloista, hänet kieltäneistä rinnoista ja karmivista, ikuisuuksia puhtaana pysyvistä sängyistä.

Afghan Whigsiä, hautajaissaattuemusiikkia, talking bluesia, humanitaarista asennetta, Stax Recordsin soulia ja surrealismia yhdistelevä Another Reason to Fast on todellinen kummajainen. Täällä vastaan tulevat Disco-Isis, Mooses seuraavassa elämässään ja muut kummalliset hahmot. Riemuidioottiriimit, laittomat aineet ja perustavanlaatuisen erilaisuuden ruokkima melankolia tekevät tästä ja vuotta aiemmin julkaistusta Heaven on a Popsicle Stickistä uniikin parivaljakon. Tämä on se vahvempi kokonaisuus, ja sekopäinen mestariteos.

Ennakoi: 2000-luvun alun New Weird America siintää jo horisontissa.

Video ei ole enää saatavilla

Red Red Meat – Bunny Gets Paid (Sub Pop)

Kun kuulee valtavan potentiaalisen bändin saavuttavan sen, minkä aina toivoikin tapahtuvan, tuntee suurta ylpeyttä. Red Red Meat saavutti sen Bunny Gets Paidilla. Yhtä lailla grungea kuin tehosekoittimeen heitetyn Arthur Rimbaudin, Anthology of American Folk Musicin ja diatsepaamin palvontaa, Red Red Meat luo typerryttävän kiehtovan synteesin kolmannella levyllään.

Pistelevä Gauze nousi pienen yleisön suosikiksi, ja Band of Horses coveroi sitä kauan ennen ensilevyään. Oxtail osuu mitä melankolisimpaan kohtaa, kääntäen The Replacementsin Skywayn ylösalaisin. Ja jos joku etsii unohdettua grungehittiä, kuunnelkaapa Chain Chain Chain. Tim Rutilin terävä kynä ahdistaviin balladeihin oli jo edellisilläkin levyillä terävä – vuoden 1994 Jimmywine Majestic sisälsi musertavan Braindeadin ja kaksi vuotta Bunnyn jälkeen julkaistu There’s a Star Above the Manger Tonight vielä tuhovoimaisemman Second Hand Sean – mutta täältä löytyy myös se luovin melu, mitä nämä Chicagon rämäpäät saivat aikaan. Rosewood, Wax, Voltz + Glitter törmäilee kaiutetuissa särövalleissaan joka suuntaan, ja Taxidermy Blues in Reverse hautaa rakastetun paluupyynnöt suhinansa alleen.

There’s Always Tomorrow on täydellinen lopetus ja uuden kontekstin anto. Jos piirroselokuvan pikku peura voi laulaa sen, mikseivät sitten narkkarit? Toisaalta, samassa tilanteessa voi myös aloittaa seitsemän levyn loistoputken. Viisi näistä levyistä tuli, kuin bändi muutti nimensä Califoneksi, jota on hankala töniä pois 2000-luvun parhaiden bändien listalta.

Ennakoi: Yllämainitun Band of Horsesin tyylisiä bändejä ja yhtään nyrjähtäneempää roots rockia.

Video ei ole enää saatavilla

Lorelei – Everyone Must Touch the Stove (Slumberland)

Surullisen tuntematon Slumberlandin ensimmäisen aallon yhtye Lorelei on sittemmin noussut hurjaksi tulevaisuusvisioksi. Progepoppaileva levy osoittelee vahvasti Musen, Mewin ja muiden biisirakenteisiin kunnianhimoisesti suhtautuneiden suuntaan. Vasempia koukkuja ja oikeita suoria lentelee jatkuvasti rauhallisina alkavien biisien liitoksista. Thigh for a Leg lyö lopussa hirmuisen särkijän päälle, Inside the Crimelab poukkoilee alati hajoilevien tahtien seassa ennen veristä kliimaksia, lyhyt väliosa Day ennakoi Tortoisen vuotta myöhempää toista levyä, Newsprint vetää hiljaisuuden ja melun rajat uusiksi venyttämällä kumpaakin äärimmilleen, ja Pillar lopettaa hienon kokonaisuuden kuten kuuluukin: kuin seinään kuuden minuutin kaaoksen jälkeen.

Everyone Must Touch the Stove on kiehtova fuusio kiireetöntä metelöintiä ja yllättäviä valintoja. Ei se tietenkään myynyt yhtään, mutta sen varjo on todella pitkä.

Ennakoi: Melkeinpä kaikkea Slumberlandin toisen aallon yhtyeitä, kuten The Pains of Being Pure at Heartia, sekä kappaleirakenteita venytteleviä 2000-luvun indiebändejä.

Video ei ole enää saatavilla

Ohion spastisimmat ylpeydet: Brainiac.

Antti Piirainen tarkastelee yhtä itselleen rakkaimmista musiikin aikakausista ja nostaa esiin kolme unohdettua klassikkoalbumia per vuosi.

Crooked Rain, Crooked Rain, Bee Thousand. Mitä muuta? Nii-in: tämä on yksinkertaisesti se kultainen vuosi, kun joka suunnasta tuntui saapuvan toinen toistaan mahtavampia indierock-levyjä. Lukuisat pienemmän yleisön bändit julkaisivat mestariteoksia, eikä niitä voi rajata kolmeen.

Keitä sitten on sorrettu? Rehellisesti sanottuna on helppo löytää liiankin monta uhria: ensimmäisessä osassa mainitut Tsunami ja Jawbox julkaisivat parhaat levynsä vuonna 1994, that dog., Chavez, Failure tai The Wrens eivät nekään päässeet valittujen joukkoon. Suruajan viettämisen jälkeen todettakoon, että nämä kolme ansaitsivat vuoden palkintopaikat.

1994: Kulta-aika ja levy-yhtiöiden siunattu hulluus

Shudder to Think – Pony Express Record (Epic)

Pony Express Record… helvetti sentään. Tämä levy on kuin transvestiitin esittämä Trout Mask Replica. Ja luonnollisestikin Shudder to Think teki sen vasta isolle levy-yhtiölle siirryttyään. Eikös ison rahan turvin ole viisainta toteuttaa kaikki ideat, joihin ei ollut aikaisemmin varaa?

Epic ei merkinnyt yhtään mitään Craig Wedrenin hullulle yhtyeelle vaan sai aikaan täysin jäljittelemättömän neronleimauksen: levyn ensimmäinen single Hit Liquor ei käsittääkseni sisällä yhtään harmonista sointua. No RM 9 Kentucky on insestisoulballadi mielisairaalan balsamointihuoneesta, Gang of $ heiluttaa lanteita ex-poikaystävää haaroihin ampuvan stripparin elkein ja Kissi Penny on kuvaus Richard Nixonin animasta. Pony Express Record on noidankattila täynnä falsettia, perverssisti huokailtuja tarinoita, liha-jazzia, äkkivääriä tahtilajinvaihdoksia ja riitasointuja. Jos minulta kysytään, tässä on yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Toista samanlaista tuskin koskaan kuulette.

Ennakoi: Levy-yhtiöiden typeryyttä, jota artistit ovat aina ymmärtäneet hyödyntää. Vuonna 2012 samaiselle Epic-levy-yhtiölle päätyi Death Grips…

Video ei ole enää saatavilla

Brainiac – Bonsai Superstar (Grass)

Ja jos yksi kuninkaallisen tason sekoilu mainittiin jo yllä, tässä on toinen samanarvoinen.

Tässäkin saa olla alusta asti melko hullunkuristen aivoitusten armoilla. Hot Metal Dobermansin kaksoisäänitetty laulu on jo tarpeeksi pahasti päin helvettiä ennen kuin Brainiacin perustyyli – sekoilevaa matemaattista rockia, jossa syntetisaattorit kaappaavat biisit vähän väliä – valtaa kaiken. Hands of the Genius, Radio Apeshot ja tyrmäävä Juicy (on a Cadillac) vievät kognitiivisen maton jalkojen alta nopeammin kuin on mahdollista päätellä kuinka monta eri lääkettä levyn nauhoituksissa on väärinkäytetty.

Levyä kasassa pitävä voima ei ole paljon armeliaampi. Laulaja Timmy Taylor onnistuu imitoimaan Betty Boopia (Flypaper) ja Yamatsuka Eyeta (Sexual Frustration) – silloin kun ei kuulosta tryptamiinille persolta ylikasvaneelta oravalta. Termi tälle kaikelle on mitä viehättävin: spazcore.

Bonsai Superstar sisältää tarpeeksi ideoita ainakin kolmea levyä varten. Valitettavasti Timmy Taylor menehtyi vuonna 1997. Kitaristi John Schmersal ja muut bändin jäsenet kuitenkin jatkoivat nimellä Enon ja tekivät monia hienoja levyjä. Näistä paras on vuoden 2002 High Society.

Ennakoi: Ainakin Muse, Death Cab for Cutie, Nine Inch Nails ja The Mars Volta ovat myöntäneet Brainiacin ääniterrorin olleen heille suuri vaikute.

Video ei ole enää saatavilla

Drive Like Jehu – Yank Crime (Interscope)

Shudder to Thinkin kanssa samassa kategoriassa ovat myös San Diegon ylpeydet: Interscope laittoi ison pinon seteleitä pöytään Drive Like Jehun toista levyä varten. Lopputulos? Se paras argumentti emocoren vahvuuksista. Tai oikeastaan kitarapohjaisen musiikin vahvuuksista: Yank Crime on kaikkea mitä Drive Like Jehun höyrypäinen debyytti (1991) tarjosi ja vielä paljon enemmän.

Kun Here Come the Rome Plows räjähtää käsiin vain muutaman sekunnin jälkeen ja aiheuttaa vakavaa adrenaliinin ylituotantoa seuraavan kuuden minuutin ajan, on kuultu vasta alkusoitto.

Rystyset verillä paahdettua hardcorea? Golden Brown. Eeppinen peloite Havaijin matkasta haaveileville? Luau. Sisäkorvan tasapainoaistielinten horjuttamista? Do You Compute. Hiljainen väliosa hengästyneille? New Intro.

Yank Crime kattaa kaiken tarvittavan: Rick Froberg sävyttää kitaratyöskentelyään John Reisin kanssa syyttävillä huudoilla. Efektipedaaleissa lienee akkuhappoa yhtä paljon kuin rumpali Mark Trombinon vesipullossa. 1990-luvun armottomimpia ja parhaita levyjä.

Ennakoi: Luonnollisestikin Reisin ja Frobergin muita projekteja, Rocket from the Cryptiä ja Hot Snakesia. Myös …And You Will Know Us by the Trail of Deadin ja muiden samantyylisten 2000-luvun yhtyeiden soundissa on rutkasti Drive Like Jehun pieksävää asennetta.

Video ei ole enää saatavilla

Tiger Trap, K Recordsin suloisimmat.

Antti Piirainen tarkastelee yhtä itselleen rakkaimmista musiikin aikakausista ja nostaa esiin kolme unohdettua klassikkoalbumia per vuosi.

Sillä välin kun Nirvana palasi huomattavasti aggressiivisempaan soundiin In Uterolla ja Smashing Pumpkins paistatteli kymmenen myydyimmän listalla, pitkin Amerikkaa syntyi bändejä kuin sieniä sateella. Nyt metsästettiin jo seuraavaa suurmenestyjää, ja siksi kovin epätodennäköisiä yhtyeitä päätyi suurten levy-yhtiöiden haaviin. Monet bändeistä tulevat tässä sarjassa vielä esille ihailtavan röyhkeiden esitystensä vuoksi.

Ja vaikka 1993 oli ehkä tyyntä myrskyn edellä ennen indierockin parin vuoden häkellyttävää kulta-aikaa, en kiistä etteikö tässä vaiheessa karsittavaa alkaisi olla kovin paljon. Seitsemästä harkitusta levystä neljä piti hylätä viime tingassa – anteeksi teille, Eleventh Dream Day, His Name is Alive, Heatmiser ja Action Swingers, jotka jäitte vielä tynnyrin pohjalle. Tämä hyvitettäköön teille vielä tavalla tai toisella.

Sitä odottaessa, tässä ne, jotka selvisivät karsinnasta täysin kunniamaininnoin. Sattuma saneli niin, ettei miesvoittoisia yhtyeitä joukkoon mahtunut

1993: Kundit kyykkyyn

Velocity Girl – Copacetic

Kyllä, myöhemmät kaksi levyä Simpatico! ja Gilded Stars and Zealous Hearts saavat melodiat toimimaan vielä paremmin, mutta Copacetic vie maininnan, koska sillä on paljon enemmän särmää. Shoegaze ei koskaan noussut missään määrin suosituksi Iso-Britannian ulkopuolella, mutta ainakaan musiikin laadusta se ei ollut kiinni: huomattavasti enemmän droneilevat kitarat eivät vie Velocity Girliä kokonaan siniaallokkoon, vaan tarjoavat sille hiljaa kehittyvän yksityiskohdan. Temppuja löytyy enemmän kuin vain se yksi: kuunnelkaa Here Comesin uneliaat klarinettiväliosat ja perinteisemmät kitaranrääkkäykset Audrey’s Eyes ja 57 Waltz. Tässä on lähtölaukaus käsittämättömän aliarvostettuun kolmen levyn putkeen – ne kaikki palkitsevat niihin käytetyn ajan. Lisäksi Velocity Girl pelaa harmaan sävyillä sen verran lahjakkaasti, että se kattaa monen tyylin lähes huomaamatta; Copaceticiltakin löytyy salakavalasti jenkkitween tunnussävelmä Pop Loser.

Ennakoi: Osuu samaan jatkumoon Tsunamin kanssa ja inspiroi monien naisvoittoisten bändien musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

The Spinanes – Manos

Vaikka The Spinanes on artikkelisarjan vähiten tunnettuja yhtyeitä, se on prototyyppi monille duoille – samantyylisistä mieleen muistuu Athensistä 1980-luvulla ponnistanut The Method Actors, jota myös suosittelen. Kuten The White Stripes, Death from Above 1979, Black Keys ja muut, The Spinanes erottui muista jo kokoonpanonsa suhteen. Rebecca Gatesin ja Scott Ploufin yhteistyö on monipuolista: Noel, Jonah & Me ja Grand Prize tarjoavat energistä menoa, kun taas Shellburn ja Basement Galaxy ovat puhdasta slowcorea. Entire avaa paketin kevyellä folk-vedolla, ja tarvittaessa löytyy myös särkijän raastamista. Mutta älkää kuunnelko Manosia siksi, että se olisi suunnannäyttäjä – kuunnelkaa sitä siksi, että se on loistava levy täynnä pirteitä ja toimivia lauluja.

Ennakoi: Duomuotoisia kokoonpanoja.

Video ei ole enää saatavilla

Tiger Trap – Tiger Trap

Se voi olla aivan liian nyhveröä. Tai liian pikkunättiä. Mutta söpöilevä noisepop ei ehkä koskaan nousisi paljon tätä korkeammalle: kuunnelkaa vaikka levyn kruununjalokivi Words & Smiles, joka hidastaa tahtinsa neljäsosaan kertosäettä varten. Tiger Trapin esikoislevyä leimaa sokerihumalaisten melodioiden taistelu piikkilankakitaroiden välissä, ja lopputulos tuo kummastakin parhaat puolet esiin. Eritoten levyn alkupuoli kiitää eteenpäin järjetöntä vauhtia ja pelaa kuuntelijan tajunnalla hyperaktiivista pingistä. Puzzle Pieces ja Supercrush nappaavat ensi kuulemalta otteen, josta on hankalaa päästä irti.
Tämän lisäksi Tiger Trap valitettavasti julkaisi vain yhden ep:n (Sour Grass) ja teki yhden kappaleen K Recordsin Internation Hip Swing -kokoelmalle. Mutta nuo kahdeksantoista kappaletta jättivät hienon perinnön: joukossa ei ole yhtä ainoaa hutia. Kuinka moni yhtye voi sanoa samaa?

Ennakoi: Kaikkia sokeroituka metelöinnin sekoituksia. Sleigh Bells olisi syntynyt jo tässä vaiheessa, jos bändin jäsenet olisivat olleet cheerleadereita kirjatoukkien sijaan. Eiku mitäs.

Video ei ole enää saatavilla

Jawbox, suotta Fugazin varjossa.

Antti Piirainen tarkastelee yhtä itselleen rakkaimmista musiikin aikakausista ja nostaa esiin kolme unohdettua klassikkoalbumia per vuosi.

Olen jo hyvän aikaa tahtonut nostaa esille 1990-luvun vähemmän tunnettuja indierock-levyjä. Myönnän suoraan ajanjakson olevan haasteellinen määriteltäväksi; tässä juttusarjassa aikajanan päätyinä saavat toimia Nirvanan Nevermind ja The Strokesin Is This It.

Koska indierockin kuvitteellinen kaanon on uudelleenkirjoitettu jo niin monta kertaa, sen alle on hautautunut lukemattomia vähemmän tunnettuja levyjä. Puhumattakaan siitä, kuinka termi on laimentunut! Mikä levy ei olisi nykyään jonkun mielestä sijoitettavissa tuon kirotun termin alle? Ja mitä se edes alun perin tarkoitti?

Kriteerejä valinnoille oli kaksi: henkilökohtainen mielipide ja mahdollinen vaikutus sittemmin tulleeseen musiikkiin. Osa näistä yhdistelyistä on leikinomaisia, se myönnettäköön, mutta välillä on nähtävissä selkeämpääkin kausaliteettia.

Toisin kuin brittien valitettavan homogeenisessä musiikkikentässä, Atlantin toisella puolella ei ollut 1990-luvun indierockissa mitään selkeää suuntausta. Usein kiinnostavimpia levyjä olivatkin ne kaikkein idiosynkraattisimmat, monet täysin uniikkeja kummallisuudessaan ja kiehtovuudessaan.

1992: Grunge nousi – mitä pinnan alla tapahtui?

Unrest – Imperial f.f.r.r. (Teenbeat)

Pitkän uran tehnyt Mark Robinson perusti Unrestille oman levy-yhtiönkin, sittemmin legendaarisen statuksen saavuttaneen Teenbeatin. Bändin toiseksi viimeinen levy, Imperial f.f.r.r., oli läpimurto monella osa-alueella. Kuvitelkaa Beat Happening hieman söpöilevämpänä ja seikkailevampana, ja mielikuvanne muistuttaa Unrestia melko paljon. Tai muistuttaisi, ellei bändin ennalta-arvaamattomuus saisi päitä kääntymään: muutaman sekunnin päässä saattaa vaania mitä oudoimpia osioita, jotka lakaisevat viehkeän twee-henkisyyden maton alle.

Ennakoi: Kotikutoista avantgarde-poppia vääntelevää väkeä, kuten Ariel Pinkiä.

Video ei ole enää saatavilla

Tsunami – Deep End (Simple Machines)

Jenny Toomey on yksi vähiten tunnetuista keulahahmoista 1990-luvun indierockissa, mutta hän oli ehdoton uranuurtaja. Tsunami ei koskaan edes yrittänyt mennä riot grrl -aallon mukana, vaan pitäytyi askelta hillitymmän musisoinnin parissa. Toomeyn hurja lauluääni ja melodiavaisto tuskin vähensivät vaikutusta: Deep End on melodinen ja energinen paketti. Vuoden 1994 The Heart’s Tremolo on vieläkin kovempi – aidosti loistava levy. Mutta kun laitatte tämän soimaan, mieleen tulee melko lailla heti muuan Olympian ylpeyksistä. Jos joku sanoisi, että Sleater-Kinneyn Corin Tuckerin isosisko laulaa, moni menisi varmasti lankaan.

Ennakoi: Kaikkea Sleater-Kinneyn ja Dum Dum Girlsin välimaastosta.

Video ei ole enää saatavilla

Jawbox – Novelty (Dischord)

Jawbox oli päällisin puolin Dischordin perinteisimpiä bändejä. Se oli myös yksi sen suosituimmista – Fugazin ohella tietenkin – ja toinen sen fanien lopulta vihaamista. Atlantic nappasi bändin vuonna 1993, eikä isoa lafkaa voi syyttää, jos Noveltyn aggro-rock veti puoleensa. J Robbins oli karismaattisuudessaan yksi vuosikymmenen parhaita laulajia, ja Jawboxin toinen levy onkin hänen nousunsa tähdittämä – kaktusta päin peruuttaneet kitarat ja jyrisevä basso olivat läsnä jo edellisen vuoden debyytillä. Tästäkin pystyi vielä parantamaan: 1994 ilmestynyt For Your Own Special Sweetheart oli kaikin puolin loistava levy – flopaten täysin, luonnollisesti. Suuri yleisö ei ollut vielä valmis moiseen. Novelty on kuitenkin bändin ensimmäinen osuma, joten siitä on hyvä aloittaa.

Ennakoi: Pohjois-Amerikasta tuleva post-punk on tälle yhtyeelle velkaa yhtä paljon kuin Fugazille.

Video ei ole enää saatavilla