Zomby keskittyy 33 asiaan samaan aikaan.

Kukaan ei 2010-luvulla tee yhtä sulavia, kekseliäitä ja perinnetietoisia biittejä kuin brittimysteeri Zomby.

Puolentoista minuutin aikana vendetta-maskimies himonaittaa junglea, garagea, acidia, irvihammas-ravea, urpoa Florida-säksätystä ja androidi-r’n’b:tä sekä signeeraa kaiken kimeillä piip-arpeggioillaan ja synkeällä melodiakorvallaan. Kukaan ei silti 2010-luvulla ole saanut samaa toimimaan tripla-albumina. Eikä saa Zombykaan With Lovella.

Toki Zombyn konsepti on jo alkujaan ristiriitainen. Miehen tuotantoa ei ole enää tehty ajalle ja maailmalle, jossa musiikki julkaistaan levyinä. Zomby on luonut maineensa verkossa ja tiedostoina. Harvaan YouTube-kanavaan tai muistikirjaan ilmestyy jatkuvasti yhtä paljon timanttisia ideoita, joita ei tarvitse edes viedä loppuun asti. Ihmisille, jotka eivät osaa käyttää dj-vehkeitä niin ketterästi, että pysyisivät Zombyn aivoituksissa mukana, miehen levyt ovat korkeintaan kivoja keräilyesineitä.

Vaikka Where Were You in ’92 (2008) on ravelle lähes sitä mitä DJ Shadow’n Endtroducing (1996) oli hiphopille, se ei ole käynyt neulan alla kotonani montaakaan kertaa. With Love ei kävisi kertaakaan. Ei siksi, etteivätkö sen 33 ideaa olisi vuoden 2013 kovimpia tai nokkelampia kuin kolminkertainen määrä Jay-Z:n ongelmia, vaan siksi, että 33 peräkkäistä ideaa ei ole albumi. Zombyn ug-kollega Burial ei ole viimeisen vuosikymmenen arvostetuin ja matkituin tuottaja siksi, että hän keksisi tusinan biitti-ideoita päivässä, vaan siksi, että osaa tehdä ja toteuttaa albumin mittaisen idean ja varioida sitä kuulostamaan vain itseltään. Zomby ei osaa. Eikä halua. Eikä Zombyn tarvitse. Mutta meidän pitäisi kuunnella 33-kappaleinen albumi Zombylta.

With Love ilmentää koko massallaan Zombyn rampauttavinta ristiriitaa. Miksi artisti, jonka keskittymiskyky ja nerokkuus ovat parhaimmillaan parin minuutin mittaisina keskisormina samaa yrittäville mahoille imitaattoreille, ahtaa kasan sojottavia sormia yhteen pakettiin? Koska pystyy? Ei kiinnosta. With Love toimii kuin Banksy gallerian seinällä, Duchamp miesten vessassa tai Rothko palapelinä.

Jos osaat koota ja pitää hengissä netin viihdyttävimmän ja hepatiitin lailla tarttuvan tumblrin, se ei tarkoita, että osaisit kirjoittaa romaanin. Pysy Zomby netissä, julkaise joskus mixtapeja tai maxeja dj-käyttöön, tuota Burialin kanssa Kanyelle levy, kuten Twitterissä talvella uhkailit, äläkä pliis enää ikinä soita livekeikkoja, joissa kaksi jätkää notkuu polvista toppatakeissa samalla kun painat playta, imet maskisi alta kolmatta jointtia ja toista pulloa Veuve Clicquot’ta. Jooko?

69 Toivottavasti Zomby toimitti nyt kukat albumikataloginsa hautajaisiin. Älä koskaan lopeta musiikin tekoa.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Green Label Sound
61 Chicagolais-detroitilainen hiphop-duo säväytti kolmen vuoden takaisella Bake Sale -minialbumillaan, jonka minimalistinen ja retrofuturistinen soundi nosti yhtyeen ennen kaikkea nimensä mukaisten “viileiden skidien” suosioon. Lukemattomien viivästysten ja väärien hälytysteen jälkeen ilmestyvä When Fish Ride Bicycles ei tavoita edeltäjänsä särmää ja persoonallisuutta vaan jää yhdeksi vuoden suurimmista pettymyksistä rytmimusiikin saralla. Levyn yhdestätoista kappaleesta vain clipsemäisen napakka Sour Apples (mukana Blink-182:n Travis Barker) ja soulmies Mayer Hawthornen svengiyttämä Swimsuits nousevat Black Magsin ja 88:n kaltaisten Bake Sale -klassikoiden tasolle. Linjakas ja yhtenäinen levy sentään on, tasapaksuudessaan. Kaksi keskinkertaista Neptunes-biisiä uppoavat hyvin Evan ”Chuck Inglish” Ingersollin näkemyksekkään, mutta yksipuolisen tuotannon sekaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Alice Gold – Seven Rainbows

Fiction
74 Lontoolainen Alice Gold nousee heti esikoisalbumillaan Florence-aikakauden naispuolisten popartistien kärkikaartiin. Seven Rainbows on sekava ja opportunistinen, mutta joka käänteessään jollain tavalla kiinnostava ja särmikäskin kokonaisuus; kuin hyvällä maulla koottu irtokarkkipussi, jossa on riittävästi väkevää salmiakkia ja kirpeää hedelmää. Dan Careyn (Franz Ferdinand, Hot Chip, Lily Allen) tuottama albumi onnistuu kolmella rintamalla: Gossipin rupista tanssirockia simuloidaan onnistuneesti esikoissinglellä Orbiter ja sen vähäverisemmällä kaksoiskappaleella Fairweather Friend. Rilo Kileyn kaltainen valtavirran aikuisindie soi puolestaan luontevasti elektronissävytteisellä And You’ll Be Therellä. Hyvä on myös Adelen ja Duffyn nykysoulsävyjä tavoitteleva kakkossingle Runaway Love, mutta voiton vie Carole King -henkinen balladi End of the World, jonka perusteella Goldista saattaa tulevaisuudessa kehkeytyä jotain aidosti merkittävää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Frank Turner – England Keep My Bones

Xtra Mile / Epitaph
86 Entisen Million Dead– ja Propagandhi-miehen neljäs soololevy on raikasta kuultavaa. Kotimaisista kollegoista varmaan Jaakko & Jay on osuvin vertailukohta, vaikkei teekään täyttä oikeutta Turnerille. Folkahtavan pop-punkin ja punkahtavan pop-folkin välimaastossa taiteilevan, varsin moni-ilmeisen kokonaisuuden sitoo yhteen Turnerin pettämätön melodian taju. Oli kyse sitten Riversin perinnefolkista, I Still Believen duunarirockista tai Redemptionin kevyestä poppistelusta, kappaleet saavat toivomaan, että horjuisi englantilaisessa pubissa nousuhumalaisesti halailemassa parhaita ystäviään ja hoilaamassa sydämensä kyllyydestä laulujen mukana kolpakko kourassa. Liian nolostuttavan sentimentaalinen tuokiokuva? Kyllä varmaan, mutta rehellinen. Samantyyppinen veitsenterällä tasapainoilu kutkuttavan paljaan rehellisyyden ja nolostuttavan naiiviuden välillä jatkuu koko levyn läpi pisteiliään sarkasmin ryydittämänä. Näinä kyynisinä aikoina on vaikea niellä kakistelematta toteamuksia, kuten: “Who would have thought that after all something as simple as rock’n’roll would save us all”. Samaan aikaan levy on kuitenkin täynnä teräviä huomioita maailmasta ja sen sivuvaikutuksista, kuten päätösraidan mantra ”There is no God, we’re all in this together” tai Eulogyn ”Not everyone can be Freddie Mercury”. Kerrassaan mainio levy. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Zomby – Dedication

4AD
69 Henkilöllisyyttään varjeleva Zomby nousi viimeistään 4AD-diilinsä myötä dubstepin tunnetuimpien artistien joukkoon. Aiemmin Rampin, Werkin ja Hyperdubin kaltaisille levymerkeille kottikärryllisen singlejä tehtaillut brittituottaja jatkaa Dedication-albumilla entisestään erkaantumistaan konemusiikin getosta: Animal Collectiven Panda Bear vierailee Things Fall Apart -singlellä, joka kuulostaa täsmälleen odotuksien mukaiselta yhdistelmältä kaiutettuja lauluharmonioita, kuplivan nakuttavia melodioita ja hermostuneita rytmejä. Jos Zombyn esikoisalbumia Where Were U in ’92? (2008) markkinoitiin “1990-luvun alun rave-albumina, jota ei koskaan julkaistu”, muistuttaa Dedicationin painostava ja raskas tunnelma vuosituhannen vaihteen synkkyydestä; levyn jälkipuolisko on ilottomuudessaan ja energiattomuudessaan jopa ahdistavaa kuultavaa. Eniten levyyn rakastumista hankaloittaa kuitenkin sen luonnosmaisuus: 16 kappaleesta vain kolme ylittää 3 minuutin rajapyykin! Elastisesti sykkivä Natalia’s Song -single ja Witch Huntin ja Salamanderin kaltaiset tunnelmalliset välisoitot kertovat paljon Zombyn lahjakkuudesta, mutta paljon jää tällä albumilla myös kuulijalle välittymättä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla