Slumgudgeon. Mokomaakin sojometallia.

Slumgudgeon –> Mokoma

Vanha ja kulunut kielikuva siitä, että sen ja sen paikkakunnan ”juomavedessä on jotain”, juolahtaa mieleen katsellessa 1990-luvulla Lappeenrannan lähistöltä ponnistaneiden raskaan rockin yhtyeiden listaa. Suomen suurimmaksi yhtyeeksi sittemmin nousseen (Hullu Ukko ja) Kotiteollisuuden lisäksi Etelä-Karjalassa soittivat kummallisuusrockiaan sellaiset pesosiaanisen* oloiset yhtyeet, kuten Pronssinen Pokaali, Valtava Kääpiö, Magneetti, Stam1na ja tietysti Mokoma, tuo Marko Annalan johtama Suomi-thrashin ykkösyhtye, joka Sakara Recordsillaan tuli perustaneeksi yhden maamme merkittävimmistä indielevy-yhtiöistä. Ennen Mokoman perustamista Annala ja Heikki Kärkkäinen soittivat grungella maustettua progressiivista metallia Slumgudgeonissa. Kaksi levyä Stupido Twinsille tehneet yhtyeen rumpali oli Juhana Rantala, joka toimi sittemmin HIMin rumpalina vuoteen 1998 asti.

* Pesosiaaninen = äkkiväärää, kimuranttia ja nyrjähtänyttä musiikkia soittava äkkiväärästi, kimurantisti ja nyrjähtäneesti nimetty rockyhtye, jolle Raimo Pesonen ja muut kaljupäiset ja hirveän mukavat, mustia vaatteita suosivat suomalaismiehet todennäköisesti antaisivat hyväksyntänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanasia –> YUP

Jäikö pesosiaanisuuden määritelmä kaihertamaan? Kenties mielesi tekee kuulla lisää pesosiaanisesta taiderockista? No, täältä pesee! Nimittäin Jarkko Martikainen, jonka YUP-yhtyeen täydellinen nimi Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit vie pesosiaanisuuden jo lähes brüsselkaupallinenmaiselle ”nextille levelille”, soitti ja lauloi 1980-luvun jälkipuolella hc-punkia Euthanasia-nimisessä yhtyeessä. Euthanasian nimi nyt ei ole mitenkään erityisen pesosiaaninen, mutta toisin oli yhtyeen tuotosten laita. Vai mitä sanotte EP:stä nimeltä Ämpäri päässä pyöränkumia pumppaa? Tai demosta nimeltä Turpa umpeen, uskovainen? Tai kappaleista, kuten Videonsaantipakko, Astutan koiraa, Ylivieskan nuijamiehet, Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko tai – kenties pesosiaanisimpana kaikesta – Perhe on saha? Vuonna 2009 Euthanasian tuotanto julkaistiin tuplakokoelmalla, jonka nimi oli ytimekkäästi Rymykorpi. Sen julkaisi King Foo. On sanomattakin selvää, että Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä, mutta sanotaan se siitä huolimatta: Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä. Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen.

Video ei ole enää saatavilla

MAC –> Dingo

Dingoa ennen Pertti ”Nipa” Neumannillla oli yhtye nimeltä MAC. Dingo aiheutti dingomaniaa; ”macmaniaa” emme valitettavasti päässeet kokemaan. Levymerkki Kräk! julkaisi ”Porin Policelta” kaksi singleä, sympaattisesti nimetyt Suomi itkee ja Joo joo, joiden respektiiviset b-puolet olivat hulppeasti tittelöityjä nekin: Ylistyslaulu virvoitusjuomalle ja Metropoliitta. Macin jäsenistä Jarkko Eve ja Pepe Laaksonen toimivat 1980-luvun puolivälissä Dingon basisteina. Jippo Laaksosen ja Neumannin tiet kohtasivat myöhemmin S.E.X.-yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Autopilot –> Joensuu1685

Joensuu 1685:n juuret ulottuvat Olavi Uusivirran ja Jiri Kurosen vuonna 2004 perustamaan levy-yhtiöön, Kiima-levyihin. Muun muassa Paukkumaissia ja Risto Juhania julkaissut indielafka esitteli vuonna 2006 lupaavan Autopilot-yhtyeen, jonka Russian Roulette -EP-levyn se lupasi sisältävän ”suoraviivaista vauhtirockia, jossa on hapokkaita piirteitä”. Kaksi vuotta myöhemmin Mikko, Markus ja Risto Joensuu olivat jo vaihtaneet bändinsä nimeä ja tyyliä – ja piirtäneet pysyvän puumerkkinsä suomalaisen shoegazen historiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Appendix –> Yö

Appendix oli porilainen punkrockyhtye, joka julkaisi kaksi studioalbumia 1980-luvun alussa ennen hajoamistaan vuonna 1985. Appendixin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Olli Lindholm ja Juha Rauäng. He kuitenkin erosivat yhtyeestä ennen sen esikoisalbumin julkaisua ja perustivat Yön, josta oli tuleva yksi viime vuosikymmenten menestyksekkäimmistä suomirockyhtyeistä. Appendixin tunnetuin kappale, vuonna 1983 ilmestyneen esikoisalbumin nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa on muuten Yö-kaksikon Lindholm–Hakulinen hengentuote.

Video ei ole enää saatavilla

Major Label –> Pariisin kevät

Tuottaja-kitaristi-laulaja Arto Tuunelan onnettomasti nimetty vaihtoehtometallibändi ehti tehdä vuosituhannen alkuvuosina jokusen demon ja pari oivaa levyä. Vahvasti Deftones-vaikutteisen, meluisasti rymisevän mutta melodisesti vahvan ilmaisun jälkeen Tuunela siirtyi musiikillisesti aivan toisenlaisen projektin Pariisin kevään pariin. Vaikka Major Labelin tuotanto pääsi etenkin loppuvaiheessaan jossakin määrin esillekin, Pariisin kevään yhä epäkeskon mutta laajempia kansanosia miellyttävän musiikin parissa Tuunela onnistui saavuttamaan huomattavasti suuremman suosion.

Video ei ole enää saatavilla

YUP / Jarkko Martikainen 08.05.2008 ”Kunhan kuluu tuhat vuotta” -musiikkivideon kuvaukset, Kouvola.

Alussa oli rakkaus, toivo – ja usko. Ja samat kolme ovat jäljellä myös silloin kun kaikki turha karsitaan ihmisyyden ympäriltä pois. Jarkko Martikaisen kunnianhimoinen soolotrilogia saapuu arvoiseensa päätökseen, kun hän ottaa käsittelyynsä vertaiskäsitteistä laajimman.

Martikainen ei ole hätkähtänyt suurien aiheiden edessä. Taiteilijan rohkeutta täytyy kunnioittaa. Se, että näistä teemoista onnistuu sanomaan jotakin uutta ja kiinnostavaa suureellisuuteen pakahtumatta, on mestarillista. Rohkeuden lisäksi se vaatii rehellisyyttä.

Musiikillisesti Usko on kolmikon rikkain. Martikainen taustalle koottu Äänioikeus-yhtye sävyttää solistin karheaa ilmaisua jousin, puhaltimin ja lyömäsoittimin. Raudanluja soittajakatras antaa Martikaiselle uudenlaista liikkumavaraa, jopa mahdollisuuden ilotteluun.

Kappaleiden tyylilajit ulottuvat sävykkäistä balladeista vinoutuneeseen bluegrassiin ja nuhruiseen bluesiin. Äänimaailma on vivahteikas ja kekseliäs, ja soittajien kyky mukailla Martikaisen kuvaelmia on vertaansa vailla. Albumin kutsuminen puhdasveriseksi soololevyksi olisi tarkkanäköisten ja persoonallisten sovitusten vähättelyä.

Levyä kantavat kuitenkin sanoitukset. Tavoilleen uskollisena Martikainen ei tyydy kuvaamaan uskoa sanan ilmeisimmässä merkityksessä. Hän tarkastelee aihetta merkitysmahdollisuuksien summana.

Usko on Martikaiselle arjen optimismia, kykyä olla armollinen itselle ja muille. Usko on päättäväisyyttä, tasapainoa periaatteiden ja ihanteiden kanssa. Kansikuvan perusteella se on myös taakka, jonka kumppaneiksi Martikainen hahmottelee luottamusta ja uskallusta.

Usko on albumitrilogian poliittisin. Martikainen pohtii edelleen sitä, mitä ihminen on ihmiselle, mutta näkökulma ei ole enää sidottu yksilöön. Ihmistenvälisyys välittyy pikemminkin ajatuksina yhteiskunnan suunnasta ja henkisestä tilasta. Hyytävin faabeli on Halla-ahot, jossa Martikainen käsittelee pinnan alla vellovan vihan juuria ja seurauksia.

Kappaleen tekstit ovat pirullisesti vertauskuvallisia, mutta teemoiltaan konkreettisia. Suorien syytösten sijasta Martikainen kuitenkin ohjaa tekstiä eroon vihapuheesta. Hän haluaa valaa esimerkillään uskoa parempaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan:

”Päivä päivältä tasa-arvo lähenee /
ja kun se viimein täällä on, niin viha vähenee /
saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan […]
Vaikket uskoisikaan / minä uskoa saan”

Martikainen sitoo ajatuksensa mielellään roolihahmoihin ja kielikuviin, mutta ei piiloudu niiden taakse. Kuvitteellisimmistakin tarinoista välittyy laulajan oma idealismi.

Henkilökohtaisimmillaan levyn minä-muoto on Martikaisen laulaessa Vahvimmasta riippuvuudesta. Kappale on riipaiseva rakkauden ja sitoutumisen tunnustus, joka osoittaa, että voidakseen rakastaa ihmisen pitää pystyä uskomaan:

”Vaan kun maailma näyttää harmaalta /
niin sen uudeksi luot, värit saat palaamaan /
sieltä kutsut mua /
ja minä kutsun sua vahvimmaksi riippuvuudeksi /
omakseni, jollaisesta en eroon tahdokaan”

Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta Usko ei ole erityisen intiimi levy. Tämä johtuu osittain aiheen yleismaailmallisuudesta, osittain kerronnan raskaudesta. Tunnelman välittömyyttä nakertaa Martikaisen pikkunokkelaksi etääntyvä ilmaisutapa ja havaintojen perinpohjainen järjellistäminen. Martikainen sanoo mieluummin monta taitavaa sanaa kuin sen yhden purevan. Vakavienkin teemojen äärellä hänessä on kuplettilaulajan vikaa.

Toki jälki on tällaisenaankin pysäyttävää. Balladi huvijahdista on lähtemättömän komeasti säestetty kertomus siitä, miten hyvinvoinnin tavoittelu voi eksyttää ihmiset ja luoda tuomitsevaa yhtenäiskulttuuria ylläpitäviä normeja. Isoisä graniittirappusilla on vastaavasti apea katsaus tämän kehityksen jakojäännöksiin.

Usko kertoo Martikaisen kypsymisestä sooloartistina, mutta varoittaa samalla luutumisesta. Luovan soiton alla kappaleet ovat pohjimmiltaan yllätyksettömiä, jopa aavistuksen mukavuudenhaluisia. Ripeästi polskaava Tyhjän päällä osoittaa, että Martikaisen ja Äänioikeuden yhteistyö olisi sallinut myös todellisia irtiottoja. Arvaamattoman äärelle heittäytyminen ei olisi särkenyt levyn kokonaistunnelmaa.

Trilogian päätösosaksi Usko sopii hyvin. Se summaa aiempien levyjen teemat ja johdattaa yksityisestä yleiseen. Samalla levyn hienoinen ulkokohtaisuus tarjoaa Martikaiselle ulospääsytien levykolmikon aihepiiristä. Uskolle oli vielä tilausta, mutta ajatus seuraavasta samalla temaattisella konseptilla toteutetusta levystä tuntuisi jo raskaalta.

Levyn lopussa tarinoiden kehä sulkeutuu. Uskon päätösraidaksi on valittu Rakkauden avannut Jos mulla menisi todella huonosti. Valinta ei tunnu kierrätykseltä. Sävellaji on toinen, soittajat ovat toiset. Ennen kaikkea levyn konteksti tarjoaa uuden perspektiivin laulun sanomaan.

Päätösraita osoittaa hienolla tavalla, että usko ja rakkaus ovat loppujen lopuksi toistensa kautta rakentuvia rinnakkaisilmiöitä. Tässä havainnossa on myös toivoa.

83Kunnianhimoinen trilogia saa arvoisensa päätöksen. Usko sulkee ympyrän, mutta jättää viisaasti lopullisen totuuden sanomatta. Näin Martikainen ei tee levykolmikostaan itselleen vankilaa, vaan jättää oven auki myös uusille projekteille.

Video ei ole enää saatavilla

Martikainen studiossa. Kuva: Tomi Palsa

Soolotrilogiansa Usko-albumilla paketoinut Jarkko Martikainen istui Nuorgamin small talk -penkkiin, mikä sai hänet pohtimaan muun muassa sitä, onko Andrea Bocellin Con te Partiro luettavissa kielletyksi nautinnoksi.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Paha kysymys. Laskeeko joku tällaisia? Tämän täytyy olla jotain, mille altistuin jo lapsena. Veikkaan, että kyseessä on siis jotain Dylanilta, Dublinersilta tai Simon & Garfunkelilta.  Only a Pawn in Their Game,  Whiskey in the Jar tai  Mrs. Robinson.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
”En toivo dj:tä soittamaan toivemusiikkiani, voin hyvin kuunnella sitä, mitä hän on päättänyt soittaa.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?
”Tätä pitänee täsmentää: ’…tärkeintä musiikkia minulle’. Vastaus löytyy nelikosta L. Cohen, B. Dylan, K. Bush tai T. Waits. En osaa päättää tuon tarkemmin.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Kun Dee Dee, Johnny ja Joey Ramone kuolivat lyhyen aikavälin sisällä, se oli miltei masentavaa. Ramones oli kuitenkin lapsuudessa todella kova juttu. Miksei vieläkin.
Gösta Sundqvistin kuolema oli jo täysin epäuskottava, ja melkoinen musiikillinen tyhjiöhän siitä jäi.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?
”Simon & Garfunkelin America on sellainen. Kolmenkymmenenviiden vuoden takainenhan on jo nostalgiaa minun ikäiselleni. Americassa on kauneutta ja kaihomieltä oikeissa suhteissa annosteltuna.”

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?
”En heiluta maamme lippua sen äärellä enkä leivo kakkua. Keksintö, jonka piti kai olla heikon hetken apuväline, muuttui kainalosauvaksi, joka sallii vääränlaisen laiskuuden.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Kun muistelen YUP-aikoja, niin montaa sellaista nimikettä ei löytynyt, jos yhtäkään. Dead Kennedys sai laajan kannatuksen, muttei edes se innostanut kaikkia. Miksaajapisteet se kyllä keräsi, eli sellainen bonus sentään.”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Jos ’hyy’ on miinusmerkkinen määre, kuten epäilen, niin Diamanda Galasin. Haluaisin pitää hänestä, mutten saata.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Tänään se voisi olla ’we could be heroes’. Tämäkin on mahdoton kysymys vastata, sillä vaihtoehtoja on aivan liiaksi asti.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Dingon tuotanto on aina pyyhkinyt ohi tai yli, sanon siis Autiotalo.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Käytän elossa olevia, kuten loogista on. Rumpuihin Jim Keltner, bassotaidetta tarjoaisi baritonilla Tommi Viksten, soolovetoisempaa taidekitaraa Marc Ribot ja koskettimien taakse istuisi Gröhnin Pekka.  Tuolla miehistöllä melkein kuka vain voisi tuottaa, aivan metsikköön ei voitaisi mennä. Toki Tommin isoveljeä voisi käyttää – siis levyn tuottaisi Janne Viksten.”

Mitä on ärsyttävän musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Minua taitaa olla vaikea ärsyttää, en ole kuullut varsinaisesti ärsyttävää tulkintaa. Ainakaan vielä.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Viimeksi lauloin Avaa sydämesi mulle. Voisin laulaa sen uudestaan. Hieno kappale. Toisaalta Mun aika mennä on voisi käydä myös, pitäisi vain treenata hieman. ”

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?
”Tähän on parikin vastausta. Black Sabbath, koska heillä oli oma uniikki ääni, komediantajua, svengiä ja kosolti hienoja kappaleita. Edelläkävijöitä ja tiennäyttäjiä. Kuten myös lisää kierroksia tarjonnut Slayer, jonka pyhää kolminaisuutta Reign in Blood – South of Heaven – Seasons in the Abyss koskevat samat laatusanat kuin Sapattia.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Sitä mikä sattuu olemaan itselle uusin löytö, aina pitää kokeilla kepillä jäätä. Nyt siis tohkeilisin Austin Lucasin A New Home in the Old World -levystä.”

Vinyyli vai cd?

”Vinyyli on rakkaampi mutta cd:n käyttömukavuus monipuolisempi: vinyylisoitinta on hankalaa kuljettaa matkoilla.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”Joskus nuorena, totta kai, mutta nykyään sellaiseen ei ole tarvetta. (Jokainen asiaan ilman fundamentalismia suhtautuva tietää, että I Say a Little Prayer on loistava laulu, vaikkei edusta ns. rockia.)”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Jos Sotakone lasketaan poplauluksi, niin se. Äitini soitti sitä kun olin pieni poika. Jollette tunne sitä, se alkaa näin…”

Kun tuon kurjan bambumajan minä tuikkaan palamaan /
niin totta kai mä siitä saan myös tulen tupakkaan /
Olen sotilas, kone tunteeton ja teen mitä käsketään /
ja vastuun kantaa töistäni vain pappi ja capitan”

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Syitä on aina useampia kuin yksi, mutta yksi yleinen nimittäjä on se, että teos tuntuu jotenkin falskilta. Niinhän ei välttämättä edes ole, mutta ehkä tiedätte tunteen.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Jos pois luetaan vakavin moderni säveltaide; Rautavaarat ja Saariahot, niin melko hyvin.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Juuri nyt tuntuu, että se saattaisi olla Isoisä graniittirappusilla tai Tämä vaikea elämä.”

Sävellys vai se, miltä kappale kuulostaa?

”Kuulokuva. Nuotti houkuttelee käyttämään järkeä, äänikuva sydäntä.”

Mitä ajattelet “kielletyistä nautinnoista” musiikissa?

”En enempiä. Jos ei tietoisesti tee pahaa muille, myös kielletyt nautinnot sallitaan. Onko Andrea Bocellin Conte partiro kielletty nautinto?”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Kuten usein tällaisissa ’julistimme legendaksi’ -tapauksissa, molempia. Morrisonin aikaansaannoksissa ja ulosannissa oli paljon sellaista, joista vaikuttua. Yksityisihmisenä ja yhtyejäsenenä hän taisi olla tuulella käyvää lajia, mutta sitä pölvästiyttä ei kukaan voine kirjoittaa ulos itsestään?”

Jarkko Martikaisen Usko-albumi ilmestyi 13.4.2011. Sen voit kuunnella Levykauppa Äxän nettisivuilta tämän viikon ajan.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla