”Moro, tääl Lost in Musicissa on Lieminen.”

Elämme kuvien aikakautta. Koska Nuorgam pyrkii pysyttelemään aina ajan hermolla, julkaisemme nyt yhden hengen kuvasyväanalyysiryhmämme mietinnön kymmenen Tampereen Lost in Music -festivaalilla esiintyvän artistin kuvallisesta aineksesta. Festivaali alkaa tänään.

Deathchain

Kuva: Maija Lahtinen

Nuorgamin analyysi: Deathchain on suomalaista death metallia. Sen tietää nimen lisäksi siitä, että yhtye näyttää olevan niin läheisessä kosketuksessa kuolemaan, että sen jäsenet eivät pelkästään ns. pukkaa multaa, vaan ovat ehtineet jo juurakoitua.

Deathchain Jack the Roosterissa la 19.10. klo 01.00.

Elephants from Neptune

Kuva: Renee Altrov.

Nuorgamin analyysi: Jopa virolaiset ovat positiivisempia kuin suomalaiset. Suomalaiset laulajat näyttävät lavalla maailman ilkeimmiltä juurakoilta. Virolaiset näyttävät positiivisen Positivus Festivalin backstagella melkein positiivisemmilta kuin ruotsalaiset. Meidän suomalaisten tulee perustaa erityistyöryhmä, jossa tutkitaan, miten voimme vaikuttaa vähemmän ilkeiltä juurakoilta.

Elephants from Neptune Doriksessa pe 18.10. klo 23.00.

Nyrkkitappelu

Nuorgamin analyysi: Suomalaisnuorukaisten rockyhtyeellä on hyvä nimi ja siinä soittaa Napalmi-Kaarlo– ja ”Luca Di Giovanni” -nimisiä henkilöitä. Nämä ovat hyviä asioita. Eivät kuitenkaan yhtä hyviä kuin se, että yhtyeen basisti osaa lentää käyttäessään punaisia erikoiskenkiään ja ollessaan alasti.

Nyrkkitappelu Klubilla to 17.10. klo 22.00.

Spekti

Nuorgamin analyysi: ”Tahdotko mut tosiaan”, tuntuu kysyvän Rähinä Recordsin Spekti, eikä näytä lainkaan varmalta vastauksesta itsekään. Ei ihme, jos ura ei ole urennut yli vuosikymmenen yritykselläkään, jos tahtotila on näin anteeksipyytelevä. Pyytelikö Stalin anteeksi?! Pyytelikö Kool Moe Dee? Pyytelikö Hanaun pommittaja Rudi Völler? Sitähän minäkin.

Spekti Ilves Bar & Nightin Rähinä-illassa to 17.10. klo 23.30–01.00.

Miriam Bryant

Nuorgamin analyysi: Miriam Bryant on ruotsalainen laulajatar. Tai itse asiassa hän on ruotsalais-suomalais-englantilainen laulajatar. Se on hyvä yhdistelmä, sillä englantilaiset osaavat olla poptähtiä, ruotsalaiset osaavat kirjoittaa hittibiisejä ja suomalaiset osaavat näyttää erinomaisilta ilkeiltä juurakoilta. Se on kätevä taito, jos kansainvälinen poptähteys ei ota tuulta alleen.

Miriam Bryant Yo-talolla la 19.10. klo 22.00.

Bel Vel

Nuorgamin analyysi: Bel Velin eli Nuorgamin vanhan ystävän, Suurlähettiläät-yhtyeen Jussun kuva kertoo, että hän pitää hatuista jopa enemmän kuin Markus Nordenstreng. Lisäksi hän pitää rakennuspölystä ja abstraktin ekspressionistisista käsiliikkeistä. Tähän ei eläin pysty! Nuorgam julistaa täten Jussu Pöyhösen tämänvuotisen virallisen Jorma Uotinen -palkintonsa voittajaksi.

Bel Vel Henry’s Pubissa to 17.10. klo 00.00.

Anssi Kela

Nuorgamin analyysi: Suomen rakastetuin aor-revivalisti ja rockin virallinen hyvä jätkä Anssi Kela ei ole pelkästään poroporvallisen maailman säännöistä vähät välittävä kapinallinen. Hän on myös aikamatkaaja! Miten muuten on selitettävissä, että näissä kuvissa Anssilla on jo talvi, kun me muut vielä odottelemme ensilumen tuloa?! Kysynpähän vaan. [Ed. huom.: ymmärrätkö ollenkaan, miten ns. valokuvat toimivat?]

Anssi Kela Pakkahuoneella la 19.10. klo 00.30.

Alise Joste

Nuorgamin analyysi: Alise Jostella on niin sanotusti heti porteista päästyään etulyöntiasema verrattuna muihin musiikin tulvasta erottautumaan pyrkiviin artisteihin. Omat kappaleensa säveltävistä latvialaisista siamilaisista kaksosista on nykyfolkin kentällä yksinkertaisesti jatkuva pula. Nuorgam odottaa jo livekokoonpanoa mielenkiinnolla.

Alise Joste Artturissa to 17.10. klo 21.00.

Yournalist

Nuorgamin analyysi: Ovelalla peitenimellä esiintyvät journalistiikan opiskelijat ovat päättäneet henkilökohtaisesti varmistaa, että painetuilla sanomalehdillä on kysyntää niin kauan kuin heidän yhtyeessään henki pihisee. Esikoislevy Print Is Dead? Over My Dead Body! kaupoissa nopeammin kuin ehdit sanoa ”median murros”. [Ed. huom.: yhtyeen esikoislevyn nimi on oikeasti Horror and Terror ja se on jo kaupoissa.]

Yournalist Artturissa la 19.10. klo 00.30.

Pimeys

Kuva: Heikki Kyvänen

Nuorgamin analyysi: Pimeyden kuvassa on katastrofaalisen vähän seuraavia asioita: pimeyttä, synkkyyttä, piikkejä, verta ja ilkeitä juurakkoja. Ottakaa nyt pojat herran tähden mallia Deathchainistä, joka taitaa tämän death metal -genren estetiikan. [Ed. huom.: Pimeys soittaa lempeää popmusiikkia.]

Pimeys Artturissa la 17.10. klo 20.00.

Lost in Music Tampereella 16.–19.10.

Good to Die Records

66 Tiedättehän kolmen sekunnin säännön? Siis jos pekoniviipale tippuu lattialle, se ei ole pilalla, mikäli nostat sen ajoissa. Ehkä siinäkin on kolme sekuntia liikaa, mutta sitten ovat nämä tyypit, jotka syövät ihan mitä tahansa. Sitä näkee Creedin t-paitaan ja risoihin farkkuihin kietoutuneen resuisen möhömahan kaapimassa vanhaa kebabia asfaltilta kilpaa lokkien kanssa festareiden viimeisenä päivänä ulosmenoportin vierellä ja haluaisi sanoa, että hänen kolme sekuntiaan tulivat jo täyteen. Mutta eivät sellaiset ihmiset ikinä kuuntele. Absolute Monarchsin debyytin soidessa tuntuu, että joku unohti pyyhkiä hiekat pekonista. Bändiä on verrattu Jesus Lizardiin ja The Meniin unohtamatta grungen mörssäreitä, seattlelaisyhtyeestä kun on kyse. Rinnastukset eivät mene aivan metsään, mutta yhtyeen sekoitus kaljapöhöttyneisyyttä ja adrenaliinia jää yllättävän laahaavaksi ja maku on tympeä. Tältäkö noiserockin hiipiminen valtavirtaan kuulostaa? Ajoittain mukavan meluisaa, mutta samalla myös niin kovin kesyä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cats on Fire – All Blackshirts to Me

Soliti

78 Cats on Firen kolmoslevy hankaloittaa bändin vertaamista The Smithsiin. Paremminkin All Blackshirts to Mellä soivat The Go-Betweensin ja Morrisseyn soolojen raskaseleisempi kitarajangle sekä Feltille sukua olevat melodiat. Lisäksi bändin solisti Mattias Björkas on aina ollut hahmoltaan lähempänä Feltin pelottavassa rock-tähtiharhassaan elävää Lawrencea kuin Mozia. Kokonaisuutena All Blackshirts to Me on onnistunut ja hiljalleen kypsyvä, mutta liian tasainen. Kohtuuttomien odotusten täyttämiseen oltaisiin tarvittu yksikin Tears in Your Cupin ja I Am the White-Mantled Kingin kaltainen mestaruusbiisi. Tekstit ovat hippusen aiempaa abstraktimpia, mikä tylsyttää hieman Björkasin viiltävän kynän parasta terää. Poikkeuksiakin tietty on. Levyn keskipisteenä soiva pianoballadi 1914 and Beyond sekoittaa historiankirjoja, yhteiskunnallista nihilismiä ja jehovalaisen determinististä toivoa, ja Smash It to Pieces sympatiseeraa kirjoitusten vaikutuskyvyttömyydestä kumpuavaa älykköterroria. Biiseistä lähimmäksi kaivattua kohokohtaa nousee Sense of Pride, joka on osuva kappale nuoren ja arrogantin pikkukaupunkilaisen nöyrtymisestä. Sävellyksenä se on yhtä selvä viittaus Baddingiin ja Cats on Firen Suomi-juuriin kuin varhaisen Poor Student’s Dream of Marx -biisin Leevi & the Leavings -laina. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hal – The Time the Hour

Tri-Tone

69 Irlantilaisyhtye Hal niitti mainetta ja menestystä seitsemän vuotta sitten julkaistulla eskoisalbumillaan, joka poiki kolme pikkuhittiä: Play the Hitsin, joka kuulosti tuplanopeudella soitetulta Beach Boysilta, sekä balladit Worry About the Windin ja What a Lovely Dancen, joita nautittavampaa länsirannikon americanaa ei vihreältä saarelta ole kuunaan kuultu, vaikka edesmennyt The Thrills kovasti yrittikin. Sitten Hal katosi kuin tiedätte-kyllä-mikä tiedätte-kyllä-mihin-autiomaahan. Writer’s blockista kärsivä laulaja David Allen jopa jätti yhtyeen. Nyt Hal on kuitenkin palannut – eikä ketään enää kiinnosta. Ei olisikaan yllätys, jos The Time the Hour jäisi bändin joutsenlauluksi: hittejä siltä tuskin irtoaa, sillä edelleen Hal on väkinäisimmillään silloin, kun se yrittää sellaisia tehdä. Ärsyttävän ylipirteyden ja aidon herkkyyden välillä sukkuloiva albumi herää eloon jälkipuolellaan hienovaraisten jousisovitusten syrjäyttäessä kaiken maailman sammakkokuorot ja Bee Gees -räpiköinnit. Who Do You Come Here on todella kaunis, Nilssonin ja Cat Stevensin hengessä lipuva syksyinen folkpop, jolla Hal saa seitsemän vuoden tumpuloinnistaan paljon anteeksi. Myös Style Councilin impressionistisimmista hetkistä muistuttava Rocking Chair jää lämpimäksi muistoksi yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goran Kajfes – X/Y

Headspin

90 Ensimmäiset tahdit se keikuttaa persettä. Tämä ei ole mitenkään kummallista. Tanssittavaa jazzia tehdään aika monessa notkossa pohjoisessa Euroopassa. Se, mitä seuraa levyn edistyessä, on erikoista. Se musiikki siirtyy perseestä häntäluun kautta selkärankaan ja kulkee nikama kerrallaan, jokaista kuin kumivasaralla napauttaen ylös, ylös, ylös, pulputtaen David Österbergin syntetisoitujen kuplien mukana. Funkki häviää taka-alalle ja tilalle tulevat vahvat tunnelmat ja mykistävän varmaotteinen minimalismi. Ristiluuksi fuusioituneet viisi nikamaa, os sacrum rangan alapäässä, menevät nopeasti, pyhällä hengellä. Trumpetti soi hartaasti, pitkällä kaavalla. Siitä eteenpäin ryömitään shokkeja jokaisella kosketuksella lähettäen, nikamien kautta kylkiluita paukuttaen. Kajfes orkestereineen teki levyn, jolla kaikki menee juuri sillä tavalla nappiin kuin voi, kun tekee jazz-levyä 2010-luvulla. Syntetisaattorien integroiminen jazziin ei usein onnistu näin hienosti. Eikä kaukomailta haettujen vaikutteiden. Tähän päälle vielä hienot sävellykset ja elokuvallinen draamantaju, niin ollaan sellaisissa sfääreissä, että Kajfesin levy menee helposti pohjoismaisen jazzin historialliseen parhaimmistoon. Nikamien loputtua se jää asumaan liskoaivoon. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marina and the Diamonds – Electra Heart

679 Recordings

70 Marina Diamandis tuli BBC:n Sound of -äänestyksen ja NME:n avulla kuuluisaksi indiepopparina, jonkinlaisena rempseämpänä Lily Allenina, mutta hän ei selvästikään halua olla ainoastaan sitä. Siksi The Family Jewels -esikoisella jo lähes löytynyt paikka poptaivaalla oli ennakkoon ajatellen katoamassa näköpiiristä. Marinan silmissä vilkkuvat listojen ykkössijat ja puhdas poptähteys, mutta meillä on Florence Welch, Katy Perry, Kesha ja jopa Jessie J sekä Lana Del Rey. Tarvitsemmeko enää Marinaa? Electra Heartin perusteella kyllä. Mahtava avausraita Bubblegum Bitch tarjoaa juuri sitä mitä nimellään lupaa. Dr. Luken tuottamat Primadonna ja Lies ovat silkkaa Katy Perryä ja Homewrecker koko viikonlopun Pet Shop Boysia luukuttanutta Keshaa. Starring Role ja The State of Dreaming kohoavat korkeuksiin, samoin loppupuolen Hypocrates sekä Fear and Loathing. The Family Jewelsin raikkaus ja hulluus välähtävät Bubblegum Bitchillä, mutta tuntuvat muuten vaihtuneen laskelmoidumpaan amerikkalaiseen unelmaan, joka ei aivan pidä alun ihanaa hömppäpopeuforialupaustaan loppuun asti ja hyytyy myös vakavampien biisien osalta juuri ennen maaliviivaa. Silti suositeltava popkiekko – kaipaan ainoastaan lisää sitä persoonallisuutta, joka loi meille Mowgli’s Roadin ja I Am Not a Robotin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – With Siinai: Heartbreaking Bravery

Jagjaquwar

86 Siinain esikoisalbumi ei sanottavammin säväyttänyt, eikä Spencer Krugin (Wolf Parade, Swan Lake, Sunset Rubdown, Frog Eyes) uraa voi hyvällä tahdollakaan kuvailla kuin tasaisen epätasaiseksi. Odotukset tätä suomalais-kanadalaista yhteistyötä kohtaan eivät siis olleet erityisen korkealla. Tulokset sen sijaan häikäisevät; Heartbreaking Bravery voi hyvinkin olla Krugin uran tasapainoisin ja vaikuttavin teos. Levy käynnistyy hieman mitäänsanomattomasti nimikappaleellaan, mutta puhkeaa täyteen loistoonsa Yesterday’s Firen majesteetillisen jyrinän myötä. Kappale on yksi Heartbreaking Braveryn kolmesta kulmakivestä ja malliesimerkki siitä, kuinka Siinain dronea (Spacemen 3), postpunkia (The Chameleons) ja jopa goottirockia (Killing Joke) mukaileva sointi yhdistyy Krugin murtumisen partaalla olevaan tuomiopäivänjulistukseen. Ne kaksi muuta kulmakiveä ovat U2-kitaroiden ja perkussioiden siivittämä Quickfire, I Tried sekä ihka aidolta tanssihitiltä haiskahtava videobiisi Teary Eyes and Bloody Lips (”…make you look like Stevie Nicks”). Jollei Krug olisi jo käyttänyt suurinta osaa pelimerkkejään turhanpäiväisiin sivuprojekteihin, voisi Heartbreaking Braverylle povata valoisaa tulevaisuutta Interpol-, Ladytron– ja Horrors-fanien seuraavana suosikkina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack of Our Lives – Throw It to the Universe

Premiär Talang

73 Throw It to the Universe tuo mieleen vanhan koiranrohjakkeen, joka yrittää nauttia elämänsä viimeisestä keväästä pallon ja frisbeen perässä ravaten, vaikka haluaisi oikeasti vain kääriytyä kerälle rottinkikorinsa lämpöön. Levy on äärimmäisen sympaattinen ja herättää lämpimän melankolisia tunteita, ja sillä soittava yhtye selvästi tietää mitä tekee. Ihan joka käänteessä se ei kuitenkaan enää jaksa näyttää parastaan – eikä sen edes tarvitse, sillä kaikki rakastavat sitä silti. The Soundtrack of Our Livesin pitkälle ja upealle uralle levy on hieno päätös: ei likikään Communionin-tuplan (2008) veroinen hämmästyttäjä, muttei myöskään Origin Vol. 1:n kaltainen harha-askel. Jos väsyneellä Solar Circusilla todetaankin, ettei voimia enää ole (”I don’t have the strength”), pohditaan When We Fallilla rakentavammin, että keitä tässä lopulta oikein ollaan (”Trying to find out who we are”). Levyn kolmestatoista kappaleesta vain luopumisen, mutta myös uuden alun tematiikkaa pyörittelevällä (”So now what, my blue eyed son”) You Are the Beginningillä olisi mitään asiaa best of TSOOL -kokoelmalle, mutta hutejakaan joukkoon ei mahdu kuin yksi, Reality Show, joka on oppikirjaesimerkki epäonnistuneesta psykedeliasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yournalist – Horror & Terror

Drink Tonight

38 Turkulaistrio Yournalistin debyytti on suurieleistä ja hitusen vaihtoehtoiseen taipuvaista rockia. On hämmentävää, miten monet musiikkiblogit ovat olleet kiinnostuneita bändistä, sillä Horror & Terror on 47-minuuttinen kiteymä puhtaimmasta ja tyylittömimmästä YleX-rockista. Yournalist on sävellyksellisesti perusosaava yhtye, joka on esteettisesti täysin hukassa. Albumia kuunnellessa ihmetyttää, haluaako joku oikeasti kuulostaa tältä? Horror & Terrorilla soivat Disco Ensemblen asenteettomimmat hetket, light-Muse sekä Biffy Clyron ja Foo Fightersin kaltainen yltiölattea kassavirtarock. Koko yhdistelmä on kastettu suomalaisen soittolistaradion ja muka-alternativen kolera-altaaseen. Sieltä Yournalist yrittää pärskiä pinnalle väkinäisellä omaperäisyydellä. Se huipentuu Colosseum-biisissä, jossa afropop-kepeys rikotaan vaarattomalla huudolla ja pomppuheviriffittelyllä. Horror & Terror on albumi, joka tulisi tallentaa jewelcase-cd-tuotteen sijaan saksalaisesta tukusta pilkkahintaan tilatulle cd-r:lle. Toinen paikka, jossa voisin kuvitella kuulevani Yournalistia, on nuorekkuuteen pyrkivän, keski-ikäisen kokoomuspoliitikon kunnallisvaalikampanja. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen eturivin indierocklupauksiin kuuluva Yournalist julkaisee esikoisalbuminsa Drink Tonight Recordsin kautta. Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusinaan valitun turkulaisyhtyeen merkittävimpiä vaikuttajia ovat Vampire Weekend, The Beatles ja The White Stripes. Horror and Terror -albumi julkaistaan 18. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Father John Misty – Hollywood Forever Cemetery Sings

Father John Misty on yhtä kuin Fleet Foxesin rumpujakkaran viime vuonna jättänyt Joshua Tillman. Peräti seitsemän albumia J. Tillman -nimellä tehtaillutta monilahjakkuutta ovat hänen ensimmäisellä uuden taiteilijanimen alla julkaistulla levyllään avittaneet folksuosikki Jonathan Wilson ja tuottaja Phil Ek. Fear Fun -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Santigold – Disparate Youth

Sandi Whiten odotettu kakkosalbumi ilmestyy lähes päivälleen neljä vuotta amerikkalaispopparin Santogold-esikoislevyn jälkeen. Osin Jamaikalla äänitettyä albumia on ollut tuottamassa TV on the Radion Dave Sitek. Master of My Make-Believe -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Norah Jones – Happy Pills

Yli 40 miljoonaa levyä myynyt amerikkalainen jazz-folk-laulajatar viidennen albuminsa. Little Broken Heartsin on tuottanut Gnarls Barkleysta ja Broken Bellsistä tuttu Brian ”Danger Mouse” Burton. Little Broken Hearts -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lower Dens – Brains

Bradford Coxin suosikkiyhtye jatkaa uudella Nootropics-levyllään siitä, mihin kahden vuoden takainen Twin-Hand Movement jäi. Nootropics-albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Turkulaisen Yournalist-yhtyeen ensijulkaisun nimi Slippery & Infected osuu hyvin yhteen ensimmäisten kuuntelujen tuottaman reaktion kanssa.

Mielleyhtymiä muihin artisteihi tulee yhtenään, mutta oikein ei meinaa ymmärtää, mistä yhtyeen musiikissa on kyse. Kaikenlaisten vaikutteiden ennakkoluuloton yhdistely tekee levystä liukkaan, kappaleista ei ensin tahdo saada otetta.

Yhtye ilmoittaa soittavansa progressiivista pop-rockia. Itselleni tästä lokeroinnista tulee mieleen lähinnä Wigwamin levytykset Nuclear Nightclubista eteenpäin ja Mew’n kaltainen maalailu. Mistään ajattelemani kaltaisesta ei kuitenkaan ole Yournalistin musiikissa kyse. Progressiivisuuden lienee tarkoitus viitata Arctic Monkeysin ja The Wombatsin mieleen tuovan indierockin hämmentämiseen pyytämättä ja yllättäen tulevilla suvantokohdilla ja moneen suuntaan kurkottavaan biisimateriaaliin.

EP, jonka viiden kappaleen aikana muun muassa pullistellaan James Bond -tunnareiden hengessä (No Time to Kill You), yhdistellään Vampire Weekend -vaikutteita ja mahtipontista vaihtoehtorockia (Nigerian Girl) ja soitetaan nättiä folkpoppia (Hi-Fi Tourist), voisi olla kuuntelukelvotonta rimpuilua. Kappaleiden tunnelmanvaihdokset ovat kuitenkin toimivia, eikä yhtyettä voi syyttää itsetarkoituksellisesta kikkailusta. Jopa jääkiekon maailmanmestaruuden ja muut tunteikkaat urheilumuistot mieleen tuova imelä kitarasoolo päätöskappaleessa Powercock Fantasia istuu kokonaisuuteen hienosti.

”So when your’re born to be mild, improvise /
No you don’t need a Volvo /
to get the kids to a floorball practice /
ballet or some other gay pastime”

Irtiotto on levyn selkeä lyyrinen teema. Oskari Ruohonen laulaa sanottavansa koruttomin säkein. Itse pidän lyriikoiden kuivan humoristisesta otteesta, mutta kaikille Ruohosen tyyli ei välttämättä toimi. Välillä sorrutaan Tutti Fruttin tuolla puolen liitelevään rock’n’roll-hölyynpölyyn. Itse olen kuitenkin valmis antamaan tukun huonoja rivejä anteeksi muutoin koukukkaiden ja hyvin rullaavien biisien vuoksi.

Vaikka levyn materiaali on kautta linjan tarttuvaa ja taiten tehtyä, kolmoskappale No Time to Kill You erottuu selkeästi joukosta. Kappale henkii James Bond -tunnussävelten mahtipontisuutta ja tekee sen tuoreella tavalla. Cheap Trickiä muistuttava paisuttelu ja kitaravalleilla saartaminen tekee vaikutuksen. Agenttibiisiltä vaadittava jännite säilyy kevyempien säkeistöjen ja irvistys kasvoilla runttaavien kertosäkeiden välissä ja päättyy härskiin, Tom Morellolle kumartavaan kitarasooloon.

Slippery & Infected on kokonaisuudessaan hieno työnäyte muutaman vuoden ikäseltä Yournalistilta. Vaikka bändin karsinoitumista välttelevä tyyli tuntuukin aluksi vieraalta, sen vino pop tekee vaikutuksen omaleimaisuudellaan. Yhtyeellä on vielä matkaa täydellisyyteen, mutta ainakin lähtöruudussa ollaan jo omalla tontilla.

77 Turkulaisen Yournalistin ensimmäinen EP on omaperäinen yhdistelmä vahvoja popkappaleita ja ennalta-arvaamattomia tyylikokeiluja. Se asettaa yhtyeen esikoisalbumille korkeat odotukset.