Fullsteam

47 Alangon viimeisin albumi voisi nimensä puolesta olla Arto Paasilinnan uusi romaani, miksei sisältönsäkin. Samasta suomalaisesta visakoivusubstanssista tämäkin teos on veistetty. Se ei kurota mihinkään, se limboaa alitse sähköpaimenen, johon ei ole edes kytketty virtaa. Musertavaa huomata, kun ottaa huomioon, että tässä on mies Hassisen ja Sielun Veljien takana. Alangon sooloura sen sijaan on ollut jatkuvaa löysällä nuoralla tasapainoilua. Ja tällä kertaa kapsahdetaan pahasti keskinkertaisen puolelle – osoituksena jo epäinnoittunut Harmaa on hyvä väri -single. Entä onko Naapurin saunareissu yritys tehdä Risto vs. Koskenniemi -tyylinen huumoriraita? Tuulen selkään, jossa Alanko näyttää, ettei hänen lauluäänensä ole vain kuluneen manieristista temppuilua, on valopilkku. Saisinko albumillisen tällaisia lauluja, sillä nyt käsissäni on vain epäkesko valikoima mielikuvituksettominta ja tasapaksuinta musiikkia aikoihin. Ajoittain sävelkynä pysyy sentään Alangon kädessä, kuten Vuoden turhin laulu osoittaa, kuulostaen enemmän herran pikkuveljen tuotokselta. Tuntuukin kohtalon ivalta, että kappale pilkkaa kertakäyttöpoppia sen potentiaalia hahmottamatta. Kun asioihin otetaan tarpeeksi etäisyyttä, huomaa Neljän Ruusun lopulta nousseen historiallisesti merkittävämpää Ismo Alankoa musiikillisesti kiinnostavammaksi entiteetiksi. Tässä koko ”taiderockin” ongelma: se on rakennettu vaihtoehtokulttuurin ehdoilla, ohjelmallisesti muka-oudoksi, tulevaksi klassikoksi, valmiiksi popmuseoon kelpaavaksi. Ja museot ovat kuolleita paikkoja. Todellinen etulinja kaivetaan lopulta populaarikulttuurin roskiksista. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eläin – Joensuu

Juki Records

70 Minä tunnen useamman kuin yhden popnörtin, jotka joensuulaisyhtye Eläimen nimen kuullessaan alkavat toistuvasti puhua siitä, kuinka se on yksi Suomen aliarvostetuimmista bändeistä. Puheissa on kieltämättä siinä mielessä perää, että yhtyeen edellinen 2000 Deluxe -albumi (2011) sisältää tarttuvaa ja omaperäistä kitarapoppia. Esimerkiksi Television sininen valo on heittämällä yksi viime vuosien kovimmista kotimaisista popbiiseistä. Tuoreimmalla Joensuu-albumillaan yhtye ottaa kuitenkin suunnan pois bob hund -kaahauksesta. Esimerkiksi Tiedän ettet rakasta minua enää -kappale soi rehellisenä, Stellan mieleentuovana suomirockina. 2000 Deluxella yhtyeen tekstit kuulostivat parhaimmillaan siltä kuin YUP:n Jarkko Martikainen olisi havahtunut hereille ja huomannut, että elämme 2000-lukua. Nyt tekstit kuitenkin kompastelevat usein toteavuuteensa ja saarnaavuuteensa, kuten esimerkiksi Politiikka-raidalla. Levyn sinkkunakin julkaistu nimikappale jää sen kirkkaimmaksi hetkeksi. Kappalemateriaalista olisi saanut tiivistettyä erinomaisen ep:n. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac – Extended Play

LMJS Productions

67 Fleetwood Macin edellisistä uusista biiseistä on jo vuosikymmen. Tämä neljän biisin omakustanne tuli huhtikuun lopussa iTunesiin ladattavaksi ilman ennakkopromootiota. EP on pääasiassa laulaja-kitaristi Lindsey Buckinghamin vetämä kevyehkö reki, josta löytyy tutuntyyppisiä Mac-biisejä, mutta tavallista demohenkisempinä. Sad Angel ja Miss Fantasy ovat tätä hienoa brändin mukaista kitarapoppia. Stevie Nicksin biisipanos jää tällä kertaa 40 vuotta vanhaan Without Youhun, joka laulettiin Buckinghamin kanssa pöytälaatikkoon jo ennen duon Fleetwood Mac -pestiä. Bootlegiksi olisi suonut biisin jäävänkin, sillä se on tylsemmän puoleinen ja Fleetwood Macille harvinaisen suora rakkauslaulu, jonka julkaisu täyttänee lähinnä Buckingham/Nicks-shippereiden fantasioita. EP:ltä jää ikävästi uupumaan myös höyryinen popkokeilu, joita Buckingham on jaksanut viljellä eläkeikäisenäkin. Ehkä sellaisena voi pitää It Takes Timea, itseään hitaasti kiduttavaa pianoballadia, jollaisia on kuultu paljon ennenkin, muttei kuitenkaan Lindsey Buckinghamilta. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Karl Hyde – Edgeland

Smith Hyde Productions

84 Karl Hyden ensimmäinen sooloalbumi on ihanalla tavalla aikuinen levy. Edgeland soi moitteettoman kauniisti, ikinuorelle mutta silti 55-vuotiaalle Underworld-maestrolle luonnollisella tavalla. Pääyhtyeensä mullistavan ja aliarvostetun tekno- ja housesoundin sijaan levyllä soi kypsä, chilloutista ja maailmanmusiikista lainaava ambient-pop, joka sijoittuu samaan jatkumoon Brian Enon, Pink Floydin ja Talk Talkin mestariteosten rinnalta. Tuottaja, sessiomuusikko ja elokuvasäveltäjä (ja, öh, Imogen Heapin kiertuekitaristi) Leo Abrahams osoittautuu Hydelle sopivaksi aisapariksi; vaikka ensimmäisen äänimaailmat hetkittäin äiteliksi lipsahtavatkin, on jälkimmäisen ulosannissa aina ripaus Romfordin runopojan rosoa, joka teki Underworldinkin musiikista parhaimmillaan ainutlaatuista. Yllättävintä levyssä on sen ripeämpien kappaleiden (Dancing On The Graves Of Le Corbusier’s Dreams, The Boy With The Jigsaw Puzzle Fingers) leikkisä melodiikka ja rytmiikka, joka kumartaa Afrikan mantereelle samalla tavalla kuin Peter Gabriel ja Paul Simon 1980-luvun levyillään. Osaltaan levy on myös paluu Hyden nuoruuteen: Underworldia edeltäneen Freur-yhtyeen briljantti pikkuhitti Doot Doot istuisi Edgelandille kuin nenä päähän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iggy & the Stooges – Ready to Die

Fat Possum

54 Kun ei lähde, niin ei lähde. Maailman unohdettu poika on taas renkiensä seurassa, mutta nyt ei etsitä uutta tuhottavaa, vaan muistellaan menneitä saaliita. Aiheet ovat hyväksi havaittuja: on aseita, paskaduuneja ja isoja hinkkejä, ruotuun palannut James Williamson soittaa hyvin, mutta vimma puuttuu. Ja Stooges-levy ilman vimmaa on yhtä hauska kuin pyssy ilman panoksia. Ready to Die on parempi kuin vuoden 2007 Stooges-levy Weirdness ja helpommin sulava kuin Iggyn viime vuosien chanson-levytykset. Vanha fani kunnioittaa yhtyettä silti parhaiten ostamalla Ready to Dien mutta kuuntelemalla Raw Poweria. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Wolf People – Fain

Jagjaguwar

73 Fain on albumi, josta huomasin yllättäen pitäväni paljon enemmän kuin olisin osannut arvatakaan. Lontoolaisyhtyeen kolmas albumi kuulostaa ensi alkuun askeettisuudessaan hyvinkin vaatimattomalta, mutta hiipii hiljalleen ihon alle. Wolf Peoplen salaisuutta voi olla hankala hahmottaa; yhtyeellä ei ole hihassaan ällistyttäviä temppuja eikä laulaja Jack Sharp juuri milloinkaan poikkea kuulaan toteavasta tyylistään. Jotain meditatiivista bändin svengaavassa, harkitun oloisessa folk-progessa kuitenkin on. Wolf Peoplea on verrattu usein Jethro Tullin ja Gentle Giantin kaltaisiin, keskiajaltakin ammentaneisiin 1970-luvun mammutteihin, mutta aivan niin ummehtunutta kvartetin musisointi ei sentään ole. Itse kuulen sen napakasti pörisevissä riffeissä Black Sabbathin varhaisheavyä ja hienovaraisessa svengissä The Metersin minimalistista funkia. Muutama Fainin kappalee kutittelee seitsemän minuutin rajapyykkiä, mutta pääosin pysytään kohtuudessa, joka pukee Wolf Peoplea hyvin. Levyn tuotantokin miellyttää korvaa vanhanaikaisessa ”kaikki soittimet erottuvat” -tyylissään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Young Galaxy – Ultramarine

Paper Bag

56 Efektipedaaleja polkien ja kenkiinsä tuijotellen uransa aloittanut vancouverilaisyhtye teki kolmannella albumillaan Shapeshiftingillä (2011) muodonmuutoksen ja viilasi göteborgilaisen Dan Lissvikin (Studio) johdolla tyyliään elektronisen popin suuntaan – ja teki sen melko onnistuneesti. Neljännelle albumilleen Young Galaxy ei ole yrittänytkään keksiä mitään uutta; Ultramarine on jälleen Lissvikin tuottama ja eroaa edeltäjästään lähinnä yhdentekevämmän biisimateriaalinsa osalta. En saa levyn muovisesta ja kliinisestä tunnelmasta oikein mitään otetta. Levyn avaava Pretty Boysin ”baleaarinen Yazoo” -fiilis toki viehättää, mutta jo sitä seuraava Fall for You tuntuu leikkisästä rytmistään huolimatta täysin kuolleelta – ei vähiten Catherine McCandlessin lattean laulutavan takia. Privileged Poor antaa flegmaattiseksi latistuvalle levylle tarvittavaa piristystä varhaisesta New Orderista muistuttavassa energisyydessään, mutta muilta osin Ultramarinella ei ole tarjota mitään mitä JJ ei olisi tehnyt tyylikkäämmin tai Chairlift innostavammin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lippu komeimmasta päästä!

On Arcade Fire, Fucked Up, Rufus Wainwright, Wolf Parade, Feist, Caribou, Handsome Furs… ja niin paljon muutakin. Kanadasta on tullut 2000-luvulla todellinen popmusiikin supervalta, josta on kotoisin moni nykyajan suurnimi.

Indien supertähtien lisäksi Kanadasta on kotoisin joukko muita hienoja bändejä, jotka ovat jääneet hieman suurempiensa varjoon. Koska tänään on Kanadan kansallispäivä, jota vietetään Kanadan kolmen vuonna 1867 yhdistyneen brittiläisen territorion kunniaksi, haluamme kunnioittaa vaahteralippua kaivamalla esiin kymmenen toistaiseksi hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä 2000-luvun Kanada-popparia.

Niihin tutustuessasi voit pitää itseksesi Musavisaa – kerrankin Kummeli-henkiset vastaukset hyväksytään poikkeuksetta.

The Besnard Lakes – aavaa säröpreeriaa

MIKÄ? The Besnard Lakes on vuonna 2003 perustettu tuottaja Jace Lasekin ja hänen vaimonsa Olga Goreasin ympärille kasautunut montrealilaisnelikko. Sen lisäksi, että Lasek on perikanadalaiseen tapaan ollut muun muassa Sunset Rubdownin ja Wolf Paraden sekä tässäkin artikkelissa käsiteltävien Land of Talkin ja Young Galaxyn taustajoukoissa, Besnard Lakesin kakkoslevyllä oli soittamassa jäseniä muun muassa Godspeed You! Black Emperorin, Starsin ja The Dearsin riveistä. Jos koet kuuluvasi Sonic Youth-, My Morning Jacket– ja Neu!-siipeen, Besnard Lakesin höyryinen laajakangasrock on niin sanotusti varma tapaus.

MITÄ? Kolme studiolevyä vuosina 2003, 2007 ja 2010. Näistä kaksi uusinta, Jagjaguwarin kautta julkaistut The Besnard Lakes Are the Dark Horse ja The Besnard Lakes Are the Roaring Night päätyivät Polaris-ehdokkaiksi. Varsinkin jälkimmäiselle Nuorgamin Besnard Lakes -faniklubi antaa varauksettoman suosituksensa.

OHO! Tärkeintä on tietty tietää, mikä on tämä Besnard Lake, josta bändi on napannut nimensä. Vastaus on keskellä preeriaa, pohjoisessa Saskatchewanissa, tarkalleen pituus- ja leveysasteilla 55° 25′ 0 N, 106° 0′ 0 W sijaitseva järvi, jossa on yli 250 saarta.

Video ei ole enää saatavilla

Braids – kokeellista poppia sateenkaaren väreissä

MIKÄ? Sukupuolijakaumaltaan tasa-arvoinen taiderock-kvartetti. Kotoisin Calgarystä, mutta toimii nykyään Montrealista käsin. Yhdistelee musiikissaan primitiivisiä rytmejä, shoegazing-kitaroita, maalailevaa postrockia, elektronista pulputusta ja vastustamattomia popmelodioita.

MITÄ? Esikoisalbumi Native Speaker ilmestyi tammikuussa ja keräsi lähes yksinomaan ylistäviä arvioita. “Braids heijastaa unia sateenkaaren väreissä kimaltelevien järvien pintaan hämmästellen niiden kimallusta”, intoili Drowned in Soundin kriitikko. Kengännauhabudjetilla väsätty albumi on ehdolla syksyllä jaettavan Polaris Music -palkinnon voittajaksi.

OHO! Animal Collectiveen, Björkiin ja Cocteau Twinsiin verratun Braidsin muusikkofaneja ovat muun muassa bändiä alusta asti tukenut Deerhunterin Bradford Cox sekä Sub Pop -artisti Chad VanGaalen, jonka Flemish Eye -levymerkki julkaisee yhtyeen levyt Kanadassa.

Video ei ole enää saatavilla

Great Lake Swimmers – ei mitään studiomuusikoita

MIKÄ? Torontolainen folkrock-kvintetti, joka henkilöityy kuulaasta äänestään ja melankolisista teksteistään tunnettuun laulajaansa ja lauluntekijäänsä Tony Dekkeriin. Suositellaan Red House Paintersin, Iron & Winen, Bonnie ”Prince” Billyn ja Fleet Foxesin ystäville.

MITÄ? Nousi musiikkipiirien suosikiksi kolmannella albumillaan Ongiaralla (2007) ja sen hersyvällä singlellä Backstage With the Modern Dancers. Yhtyeen neljäs ja toistaiseksi viimeinen albumi, Lost Channels, ilmestyi vuonna 2009 ja oli ehdolla niin Polaris-pystiin kuin parhaan roots-albumin Juno-palkintoon.

OHO! Tunnetaan siitä, että äänittää albuminsa missä tahansa paitsi studiossa. Esikoisalbumi syntyi hylätyssä viljasiilossa, ja sen jälkeen studion virkaan ovat toimittaneet syrjäinen maalaiskirkko järven rannalla, entinen kaupungintalo ja upea 1900-luvun alun linna New Yorkin Dark Islandilla.

Video ei ole enää saatavilla

Japandroids – autotallin täydeltä säröä ja kiihkoa

MIKÄ? Death From Above 1979 jäi tauolle vuonna 2006. Samana vuonna sai alkunsa toinen kanadalaisduo Japandroids. Vaikka DFA 1979 palasi tänä kesänä lavoille, Japandroids ehti paikata erinomaisen hyvin bändin jättämän aukon duo-möykkäskenessä. Kitaristi Brian Kingin ja rumpali David Prowsen vancouverilaisduo täyttää biisinsä hurjalla tunnelatauksella, ja lopputulos osuu The Smashing Pumpkinsin särövallien, No Agen ja Death From Aboven 1979 duovimman ja At the Drive-Inin post-hardcoren risteämäpisteeseen.

MITÄ? Debyyttialbumi Post-Nothing ilmestyi keväällä 2009 ja keräsi aiheellista hehkutusta yhdestä sun toisesta mediasta. Vuonna 2010 Japandroidsilta ilmestyi varhaisia demoja niputtanut No Singles! -kokoelma. Lisäksi bändi teki viime vuonna kolmen seiskatuumaisen singlen sarjan. Kakkoslevystä ei ole vielä tietoa.

OHO! Japandroids ehti hajota kertaalleen loppuvuodesta 2008, juuri ennen Post-Nothingin ilmestymistä. Levy oli määrä julkaista omakustanteena, eivätkä King ja Prowse aikoneet promotoida sitä lainkaan. Tammikuussa 2009 kanadalainen indie-lafka Unfamiliar Records ilmoitti kiinnostuneensa levyn julkaisemisesta. Tästä turhautuneina King ja Prowse päättivät yrittää vielä kerran. Maaliskuussa Pitchfork antoi Best New Music -leiman ensin Young Hearts Spark Fire -biisille ja sitten koko albumille ja nosti Japandroidsin suuren yleisön tietoisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Land of Talk – kitarapop-trio meni mökkiin

MIKÄ? Jälleen yksi montrealilaisbändi. Tällä kertaa triomuodossa ja perustettu vuonna 2006. Land of Talkin haikeasti, mutta iloisesti helisevän voimapopin tunnistettavin elementti on laulaja-kitaristi Elizabeth Powellin värisevä ja sympaattisella tavalla ohut ääni sekä sydäntä kirurginveitsen lailla leikkaavat lyriikat. Jos mietitään stereotyyppistä modernia kanadalaisbändiä, niin Land of Talk ei osu siihen lainkaan. Enemmänkin bändin lo-fi-vivahteisesta soundista mieleen tulee 1990-luvun alun jenkki-indie, mutta usvaisuudessa ei ylletä lähellekään sitä tyypillisintä viime vuosien säröpoppia.

MITÄ? Land of Talk on julkaissut kaksi täyspitkää levyä (2008 ja 2010) sekä kaksi ep:tä (2006 ja 2009). Molemmat albumit sekä jälkimmäisen ep:n julkaisi Conor Oberstin Saddle Creek -lafka. Viimevuotinen kakkoslevy Cloak and Cipher on ehdolla tämän vuoden Polaris-palkinnon saajaksi. Perikanadalaiseen tapaan levyllä vierailee jäseniä lähes kaikista mahdollisista kanukkiryhmistä: Starsista, Besnard Lakesista, Arcade Firesta, Wintersleepistä ja A Silver Mt. Zionista. Lisäksi levyllä kuullaan kamaripoppari Patrick Watsonia.

OHO! Kenties aliarvioiduimman 2000-lukulaisen kanadalaislevyn, Land of Talkin Some Are Lakes -debyytin on tuottanut Bon Iverin Justin Vernon. Ja mikä hienointa, levyn viimeinen biisi Troubled on äänitetty samassa mökissä, jonne Vernon pakeni sydänsuruineen tekemään For Emma, Forever Ago -albumiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Malajube – kitaravyörytystä toisella kotimaisella

MIKÄ? Vuonna 2004 perustettu montrealilaisbändi eroaa useimmista kollegoistaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, bändi esittää kappaleensa Kanadan toisella kotimaisella eli ranskaksi. Toiseksi, Malajube on grandiöösin orkestraalisuuden sijaan tiukan ja psykedelissävytteisen kitara-indien sanansaattaja. Sointi on lähempänä Trail of Deadia kuin Broken Social Sceneä, vaikka soundit ovat paljon teksasilaisia kiltimmät. Neljä levyä julkaissut nelikko on niitä harvoja ranskankielisiä kanadalaisyhtyeitä, jotka ovat nousseet suosioon myös maan englanninkielisen väestön keskuudessa.

MITÄ? Sekä Malajuben terveysteemainen kakkoslevy Trompe-l’œil (2006) että katolista kirkkoa käsitellyt Labyrinthes (2009) saivat noteeraukset ilmestymisvuosiensa Polaris Prize -lyhytlistoilla. Trompe l’œil sai kunnian ensimmäisenä ranskankielisenä levynä koskaan. Tänä keväänä bändiltä ilmestyi neljäs albumi La Caverne.

OHO! Labyrinthes-levyn Dragon de Glace -biisin avaussäkeessä mainitaan Helsinki. Siitä tekee vain huomaamattoman ranskankielinen lausunta-asu ”älsenkee”. Tarkka lausemuoto on ”Je dors d’ennui sur les dunes dans la nuit à Helsinki”. Näillä liksoilla en googletranslateta, mutta jotenkin se yön yli nukkumiseen ja dyyneihin liittyy. Sitä, millä tavalla ne liittyvät edes löyhähkösti Helsinkiin, kannattaa tiedustella Malajuben keulakuvakta Julien Mineaulta.

Video ei ole enää saatavilla

Miracle Fortress – köyhän miehen Brian Wilson

MIKÄ? Graham Van Pelt on eräänlainen köyhän miehen Brian Wilson. Levyillään sooloileva montrealilainen saa keikoilla tukea muusikoilta muun muassa Sunset Rubdownin ja The Luyasin riveistä. Van Pelt soittaa myös kaksi albumia julkaisseessa indierockyhtyeessä Think About Life.

MITÄ? Miracle Fortressin vahvasti Beach Boys -vaikutteinen barokkipopdebyytti Five Roses (2007) palkittiin viidellä tähdellä muun muassa The Guardianiassa ja Rumbassa. Edeltäjäänsä elektronisempi kakkosalbumi Was I the Wave? ilmestyi huhtikuussa.

OHO! Van Pelt, 41, paitsi säveltää ja sanoittaa, myös sovittaa, soittaa, tuottaa ja äänittää Miracle Fortressin kappaleet. Kyse on siis sooloprojektista isolla s-kirjaimella.

Video ei ole enää saatavilla

Timber Timbre – soittakaa David Lynchille!

MIKÄ? Torontossa ja Montrealissa majailevien Mika Posenin, Simon Trottierin ja Taylor Kirkin trio yhdistelee musiikissaan folkia, bluesia, crooner-romantiikkaa ja taiderockia tavalla, jonka luulisi vetoavan jokaiseen Tom Waitsin ja David Lynchin ystävään.

MITÄ? Yhtyeen neljäs albumi, tummäsävyisesti svengaava Creep On Creepin’ On ilmestyi huhtikuun alussa ja palkittiin neljällä tähdellä muun muassa Q:ssa ja Uncutissa. Torontolainen Eye Weekly -viikkolehti nimesi yhtyeen edellisen, nimettömän albumin vuoden 2009 parhaaksi.

OHO! Timber Timbren sävykkään soundin taustalla on, että sen kaikki kolme jäsentä ovat todellisia multi-instrumentalisteja. Esimerkiksi värisevä-ääninen laulajan Taylor Kirkin instrumentteja ovat kitara, basso, koskettimet ja rummut, minkä lisäksi hän hallitsee myös ohjelmoinnin.

Video ei ole enää saatavilla

Wintersleep – suosikkisi samassa paketissa

MIKÄ? Halifaxista saapuva Wintersleep on 2000-luvun suurten indiebändien sulatusuuni. Bändin musiikissa soivat Arcade Firen eeppisiä kertosäkeet, Band of Horsesin americana sekä The Nationalin ja varhaisen R.E.M.:n älykköindie. Vuoden 2010 The Inheritors -levyllä mukaan saatiin vielä Kanada-popille tunnuksenomaista orkestraalisuutta. Kun miettii, miten valtavan ihmismassan edellä mainitut bändit ovat tavoittaneet, on ihme, ettei Wintersleepiä tunne juuri kukaan – varsinkin, kun bändin primus motor Loel Campbell on huipputaitava biisinkirjoittaja.

MITÄ? Neljä albumia vuosina 2003–2010 julkaisseen Wintersleepin uran tähän mennessä merkittävin hetki oli, kun bändin kakkoslevy Welcome to the Night Sky voitti vuonna 2007 parhaan tulokkaan Juno-palkinnon. Viime vuoden The Inheritors jäi siihen verrattuna hieman vähemmälle huomiolle.

OHO! Wintersleep on lämmitellyt Paul McCartneya, The Rolling Stonesia ja Pearl Jamia niiden Halifaxin-keikoilla. Kanada-indietä setien makuun, siis!

Video ei ole enää saatavilla

Young Galaxy – Göteborg–Montreal All Night Long

MIKÄ? Vancouverilaislähtöinen ja sittemmin montrealilaistunut indiepop-trio, jota verrattiin uransa alkuvuosina toistuvasti sellaisiin dreampopin ja shoegazingin klassikkoyhtyeisiin kuin Slowdiveen, Galaxie 500:iin ja Spiritualizediin.

MITÄ? Kaksi albumillista kitaramaalailua (Young Galaxy, 2007, ja Invisible Republic, 2009) sai helmikuussa jatkoa osuvasti nimetyllä Shapeshiftingillä (“muodonmuutos”), joka vie bändin ilmaisua aiempaa elektronisempaan ja abstraktimpaan suuntaan, muistuttaen Beach Housen ja JJ:n kaltaisista 2000-luvun pehmeistä elektropopyhtyeistä.

OHO! Shapeshifting äänitettiin Montrealissa mutta lähetettiin sen jälkeen Göteborgiin, baleaarisen soundin ihmemiehen eli Studion Dan Lissvikin peukaloitavaksi. Skypen välityksellä suoritettu jälkituotanto vei aikansa: Young Galaxyn kolmas pienokainen syntyi yhdeksän kuukauden odotusajan jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele 64 ensiluokkaista esimerkkiä 2000-luvun kanadalaisesta popmusiikista!