New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Yes keikalla vuonna 1984. Tässä kuvassa nyt vain on kaikki niin kohdallaan, että.

1970- ja 1980-lukujen taite oli progebändeille melkoista etsikkoaikaa, ja etenkin Yesin vaiheet itsensä löytämisessä uudelleen olivat monisyisiä. Kosketinsoittaja Rick Wakemanin ja laulaja Jon Andersonin jätettyä Yesin alkuvuodesta 1980, yhtye otti tilalle koskettimiin Geoff Downesin ja lauluun Trevor Hornin. Tuloksena oli suorastaan kelvollinen Drama. Bändin sisällä tämä oli kuitenkin hätäratkaisu, sillä jo saman vuoden joulukuussa Yes hajosi.

Hajoaminen merkitsi myös progressiivisen Yesin loppua. Vuosien välissä Downes ja kitaristi Steve Howe yrittivät toteuttaa progeideoitaan muun muassa Emerson, Lake & Palmerin sekä King Crimsonin jäsenistä koostuvassa Asiassa, laihahkoin tuloksin. Sillä aikaa bändin muut jäsenet olivat pykäämässä uutta orkesteria nimeltä Cinema, yhdessä uuden, Etelä-Afrikasta Iso-Britanniaan muuttaneen kitaristi Trevor Rabinin kanssa.

Keväällä 1983 basisti Chris Squire yhytti Jon Andersonin mielenkiinnon Cinema-kappaleiden aihioista, ja Yesin paluu muuttui ajankohtaiseksi. Vaan vähänpä lopputuloksessa kuuluu rippeitä siitä mitä Yes aikanaan oli, kahden visionäärin, eli Steve Howen ja Rick Wakemanin puuttuessa. Yhtä kaikki, MTV-ajan Yes löysi paluunsa myötä musiikilleen täysin uudet areenat. Se näkyy ja kuuluu Owner of a Lonely Heartissa.

”Move yourself
You always live your life
Never thinking of the future
Prove yourself
You are the move you make
Take your chances win or loser”

90125:n ilmestyessä Yes kutakuinkin toteutti tämän Trevor Rabinin ja Jon Andersonin kirjoittaman sanoituksen. Varmasti moni Close to the Edgeen 1970-luvun alussa ihastunut ei voinut uskoa millaiseksi entinen suosikkibändi oli muuttunut, mutta toisaalta Yes onnistui ainakin kaupallisesti uusimpaan tempun, jonka se oli tehnyt vuosikymmen takaperin. Levylistojen kärjessä aikoinaan keikkunut proge oli syönyt itsensä hengiltä, ja tuntui kuin monelle bändille ainut vaihtoehto oli perinteisempään pop-konventioon siirtyminen. Sillä 90125 ja sen jättihitti olivat tietenkin valtavia menestyksiä.

Draman-aikaisen laulajan Trevor Hornin tuotanto on äärimmäisen kasaria michaeljacksonmaisine orkestraali-iskuineen ja dempattuine kitarasoundeineen. Tämä näkyy myös Hipgnosis-mies Storm Thorgersonin musiikkivideossa, mutta kenties myös positiivisemmassa mielessä. Alussa entiset progehämyt näyttäytyvät totomaisina AOR-staroina, mutta eläimiksi muuntautumisen jälkeen videolla syöksytään kafkamaisiin sfääreihin. 1980-luvun musiikkivideoita ei voi syyttää ainakaan kunnianhimottomuudesta.

Thorgersonin tulkinta nojaa Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaaniin, jossa mies joutuu mielivaltaisesti oikeuden eteen, oikeaa syyn koskaan paljastumatta. Videossa miehen rimpuillessa Yesin jäsenten neuroottisesti päällekäyvät eläinmuodot symboloivat hänen päänsisäistä maailmaansa, kun häntä retuutetaan syyttömänä kohti tuomaria.

Näin kappale ja video muodostavat viestin normien kyseenalaistamisesta, mikä sinällään on melko tavanomainen, mutta tässä yhteydessä jopa ristiriitainenkin viesti. Vaikka videon lopussa ollaan taas samassa katuvilinässä ja mies päättääkin virran mukana kulkemisen sijaan kääntyä takaisin kotiin, tuntui Yes vuonna 1983 tekevän juuri päinvastoin. Vaikka Jon Anderson laulaa kappaleen alussa eteenpäin menemisestä ja kyvystä tehdä muutoksia ja päätöksiä, on vaikeaa ainakaan äkkiseltään kuulla Owner of a Lonely Heartin olevan juuri muuta kuin vallitsevien trendien seurailua.

Joka tapauksessa kappaleessa on jotain kovin ikonista ja omaan aikaansa kuuluvaa. Ja Storm Thorgersonkin puhaltaa aluksi melko pinnalliselta kuulostavaan pophittiin ripauksen syvällisyyttä ja kulttuurista intertekstuaalisuutta. Tuskinpa kovinkaan moni pysyisi samaan tänä päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Trevor Rabin kokosi pöytälaatikkodemoistaan albumin 90124, joka sisältää myös varhaisen version Owner of a Lonely Heartista. Demon ja lopputuloksen välillä käy selkeästi ilmi Trevor Hornin tuotannollinen kädenjälki. Varsin napakka ja rakenteellisesti toimiva popklassikko kuulosti ensin hieman laiskahkolta ja kliseiseltä AOR-rämpytykseltä. Mukana myös itsensä Chick Corean, sanoisiko, varsin hulppealla kiipparisoundilla soittama soolo.

Video ei ole enää saatavilla

Hear
82 The Cars kehittyi urallaan laskusuuntaisesti yhdestä uuden aallon klassisimmista levytyksistä (nimetön debyytti vuodelta 1978) juustoiseen stadionrockiin ja hiukan yskivään loppuun vuonna 1988. Tuskinpa kukaan odotteli yhtyeen paluuta henkeään pidätellen, ja siksi yllätys Move Like Thisiä kuunnellessa onkin mitä iloisin. Ric Ocasek ja kumppanit (alkuperäiskokoonpanosta puuttuu vain vuonna 2000 kuollut basisti/laulaja Benjamin Orr) tähtäävät tiukalla osumatarkkuudella alkuaikojensa soundiin, ja sellaiset kappaleet, kuten Too Late, Sad Song ja Blue Tip ovat juuri sellaista jäntevää, särmikästä ja tarttuvaa poppia, mitä The Cars parhaimmillaan teki. ”Viimeinen hidas” -suosikki Driven suuntaankin kumarretaan slovareilla, kuten Soonilla ja Take Another Lookilla. Keep on Knockingin turpea hardrock tai osuvasti nimetty Drag on Forever ihastuttavat vähemmän. Kaiken kaikkiaan Move Like This on kuitenkin paljon parempi kuin mitä näiltä jo harmaahapsisilta uuden aallon poppareilta olisi ikinä uskaltanut odottaa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Dengue Fever: Cannibal Courtship

Concord
76 Amerikkalaisyhtyeen levyn kannessa komeilee kitaristi Zac Holtzmanin instrumentti ”the Mastodong”. Sen yläosassa on etenkin surf-, garage- ja indierokkareiden suosima Fender Jazzmaster -kitara, alaosassa puolestaan kambodžalainen perinnesoitin chapei dong veng. Mutanttisoitin kuvaa aika hyvin Dengue Feveriä – se on yhdistelmä amerikkalaista ja kambodžalaista kulttuuria, mennyttä ja nykypäivää, popkulttuuria ja Kambodžan veristä historiaa. Kovin paljon uutta Dengue Feverin neljäs levy ei tuo yhtyeen psykedelian, surf rockin, garagen, jazzin ja 1960-luvun kambodžalaisen popin sekoitukseen. Jotkut albumin englanninkieliset lyriikat (suurin osa levyn kappaleista on laulettu khmerin kielellä) hiukan särähtävät korvaan, mutta kaiken on kuitenkin valmis antamaan anteeksi silloin, kun vokalisti Chhom Nimolin taivaallinen ääni ja yhtyeen hypnoottinen musiikki loksahtavat paikoilleen ja löytävät kuuloluita aivan uudella tavalla värisyttävän soundin. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Horrors – Skying

XL Recordings
83 The Horrors ilmeisesti omistaa aikakoneen. Nimettömällä esikoisalbumillaan (2007) yhtye remusi kuin vuoden 1968 huuruisimpiin halloween-bileisiin buukattu garageprojekti, kun sitä seuraavalla Primary Colorsilla (2009) se sukelsi päätä pahkaa vuoden 1990-luvun alun velloviin MBV-kitarameriin. Kolmannella albumillaan se pakittaa 1980-luvun alkuun, stadionsuosiota edeltäneen Simple Mindsin ja The Chameleonsin kaltaisten taiderock-romantikkojen mahtipontisiin maisemiin. Vaikka Horrors tykkääkin takkinsa kääntämisestä ja trendien nuuskimista, parantaa se juoksuaan albumi albumilta – myös myynnillisesti: Skying singahti ilmestyessään Iso-Britannian albumilistalla jo viidenneksi. Laulaja Faris Badwan on The Horrorsin vahvuus ja heikkous; jäänviileän 24-vuotiaan ääni on kolhoudessaan vaikuttava, mutta karismaa tai sanottavaa voisi olla enemmänkin. Vuoroin sotilaallisine, vuoroin baggysti svengaavine rytmeineen ja vuoroin vellovine, vuoroin helmeilevine kitaroineen Skying on tasaisen komeaa ja yllättävänkin monipuolista kuultavaa. Levyn kymmenestä kappaleesta nousevat esiin jylhät I Can See Through You ja Still Life, raukea You Said sekä vanhan Horrorsin rapeudesta muistuttava Monica Gems. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason & Dennis Bovell – Ghosts Outside

Domino
89 Steve Mason on äänensä puolesta rauhoittavin laulaja sitten Red House Paintersin Mark Kozelekin. Britin lempeää muminaa on kuultu paitsi kovasti kaivatun The Beta Bandin, myös sitä seuranneiden sooloprojektien King Biscuit Timen ja Black Affairin levyillä – sekä tietysti viime vuoden Boys Outsidella, Mason mestarillisella sooloesikoisella, joka on nyt päässyt 58-vuotiaan tuottajagurun Dennis Bovellin (The Slits, Linton Kwesi Johnson) käsittelyyn. Steve Mason ja dub ovat taivaassa syntynyt liitto ja Ghosts Outside mahdollisesti jopa emoalbumiaankin vaikuttavampi kokonaisuus. Bovell on löytänyt Masonin kappaleista olennaisen, eikä ilmava tuotanto kuulosta missään vaiheessa päälle liimatulta. Tila on tehnyt hyvää erityisesti The Letterille ja Lost and Foundille, jotka genren perinteitä kunnioittaen on nimetty uudelleen, ensimmäinen Letter Dubiksi ja jälkimmäinen Lost & Dubiksi. (Antti Lähde)
Steve Mason & Dennis Bovell – Letter Dub

Paavoharju – Ikkunat näkevät EP

Fonal
64 Olkoonkin Paavoharju tinkimättömimpiä ja hienoimpia suomalaisbändejä ikinä, ryhmän ensimmäinen julkaisu kolmeen vuoteen jättää puoliviileän olon. 20-minuuttisen, myöhemmin kasettina julkaistavan digi-ep:n seitsemästä biisistä kolme on uusia versioita vanhoista biiseistä, kolme täysin uusia ja yksi internetissä pyörinyt, mutta vain kokoelmayhteydessä julkaistu harvinaisuus. Uutuuksista Tuonen marja ja Tulilehtisade ovat varsin luonnosmaisia äänikollaaseja ja Mistä hän oli tullut lyhyt biittipohjainen välike. Spesiaalia antia ep:llä on vain toismaailmallinen päätösbiisi Aurinkotuuleen, joka lienee bändiin vihkiytyneille jo ennakkoon tuttu. EP:n kannalta on hieman harmi, että levyn onnistunein runko muodostuu vanhojen biisien vaihtoehtoisista versioista. Kevätrummun uusi versio on onneksi hukannut originaalin karmean Bollywood-humpan ja onnistuu kuulostamaan biitittömältä tanssimusiikilta. Aamuauringon tuntuisesta tehty kitaraversio puolestaan on Paavoharjun mittapuulla hämmentävän rytmikästä ja hämmentävän poppia. Pahin pettymys hälvenee, sillä Yann Tiersenistä muistuttavan pianon säestämä nimikappale on Paavoharjun uran hienoimpia. Kun bändin mieslauluista vastaava Toni Kähkönen pyytää lepopaikkaa, Paavoharjun musiikin surumielinen pyhyys hohkaa vahvempana kuin koskaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Yes – Fly From Here

Frontiers
47 Yes on postmoderni yhtye. Kokoonpanot vaihtelevat, miehiä tulee ja menee. Nyt, kun laulaja-lauluntekijä Jon Anderson on mitä ilmeisimmin heivattu kokoonpanosta lopullisesti, seisoo – tai kaatuu – yhtye toisen tukipilarinsa, basisti-lauluntekijä Chris Squiren varassa. Historia toistaa itseään: vähän yli 30 vuotta sitten Yes oli samassa tilanteessa. Andersonin tilalle otettiin klooniksi Trevor Horn, ja koskettimiin Geoff Downes. Nyt Downes ja Horn ovat palanneet, tosin Hornin tontiksi jää tuotanto ja säveltäminen. Levy koostuu parikymmenminuuttisesta Fly from Here -teoksesta sekä muutamasta irrallisesta esityksestä. Paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi aitoa Yes-levyä. Steve Howen kitarointi on hänelle tyypillistä ja Squiren jykevät bassoriffit edelleen sovitusten keskiössä. Downes ei ole mikään soittovirtuoosi, ja tästä syystä koskettimien osuus on levyllä varsin näkymätön. Rumpali Alan White on aina ollut kykenevä, mutta varsin persoonaton. Fly from Here jää teoksena hieman etäiseksi. Lentokenttä-metaforat eivät kolahda. Paikoitellen teos on musiikillisesti ihan kelvollista, mutta siitä jää väärän rahan vaikutelma. Jon Andersonin korvaaminen samankuuloisella laulajalla ei ole kovin järkevä ratkaisu. Paikoitellen kuuntelija menee halpaan, kun Benoit Davidin laulu nyansseineen muistuttaa täysin Andersonin ääntä. Aiemmat Hornin tuottamat Yes-levyt (90125 ja Big Generator) ovat olleet melkoisia täysosumia. Fly from Here on sen sijaan epätasainen musiikiltaan ja sijoittelultaan. (Marko Virta)

Video ei ole enää saatavilla