”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä.” – Klaus Nomi.

New wave eli uusi aalto on paljon muutakin kuin kaupallinen versio punkista. Se on iskevää poppia ja värikästä tyyliä, mutta myös reitti, jonka kautta persoonalliset kummajaiset haastoivat täydelliset poptähdet myyntilistoilla.

Muistan törmänneeni new waveen eli uuteen aaltoon ensimmäisen kerran yläasteen englanninkirjassa. Kirjassa tyylilaji esiteltiin kaupallisena ja vesitettynä versiona punkista. Kuvaus kuulosti laimealta, mutta artikkelin ohessa ollut kuva kiehtoi. Siinä oli levynkansi, jossa bändin neljän muusikon kasvot oli peitetty punaisella pikselisotkulla. Kuvan yläpuolella luki TALKINGHEADS. Tekstin a-kirjaimet oli käännetty ylösalaisin. Alla luki Remain in Light.

Lainasimme veljeni kanssa levyn Nokian kirjastosta eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Pyöräilimme Haavistolla sijaitsevalle vanhalle rautatiesillalle. Hetken riitti vain se, että katselimme levyn kantta. Se näytti ulkoavaruudesta tulleelta. Joltakin vielä paljon harvinaisemmalta kuin yllemme nousevat rauhoitetut vuorijalavat.

Remain in Light oli tietysti kaukana vesitetystä punkista. Se oli kiehtova sekoitus rockia, poppia, funkia, diskoa ja afrikkalaisia rytmejä. Levy oli samalla sekä haastava että hauska. Se oli taiteellinen, mutta sen tahtiin saattoi myös tanssia.

Talking Heads ja radiossa soineet The Policen Every Breath You Take ja The Carsin Drive johdattivat minut uuden aallon pariin. Suhteeni musiikkityyliin syveni kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun aloin upottua musiikin historiaan. Tuolloin intoiltiin post-punkista. Unohdetut yhtyeet, kuten Joy Division, Gang of Four ja Wire, olivat yhtäkkiä maailman cooleimpia.

New wave vaikutti post-punkin lempeältä pikkuveljeltä: melodisemmalta, värikkäämmältä ja pirteämmältä versiolta samoista punkin ideoista. Joskus rajanveto oli aika vaikeaa. Olivatko Devo tai Talking Heads post-punkia vai new wavea?

Itse ajattelin sen niin, että post-punkissa sellaiset asiat, kuten taiteellisuus, älyllisyys, haastavuus, rajojen rikkominen ja kantaaottavuus olivat etusijalla. New wavessa nämä piirteet saattoivat olla läsnä, mutta keskeisempiä olivat popin perinteiset hyveet: melodisuus, iskevyys, tarttuvuus, nautinto ja tanssi.

Post-punk oli monesti kovin vakavaa: synkkien nuorten taiteilijasielujen musiikkia. New wave oli helpompaa, hauskempaa ja höpsömpää. Kun oli käynyt läpi post-punk-vaiheen, eikä ollut lopulta oikein varma, jaksoiko kuunnella The Pop Groupin For How Much Longer Do We Tolerate Mass Murderia, oli helpotus uppoutua Blondien, The Motelsin tai Missing Personsin melodisuuteen.

Samalla new wave oli vähemmän coolia kuin post-punk. Se ei minua haitannut. New waven ”epä-coolius” teki siitä vain kiehtovampaa, enemmän oman jutun. Oli siistimpää ylistää The Policea tai The Carsia, kun kaikki namedroppasivat Gang of Fouria tai Joy Divisionia.

New wave oli punkille velkaa yksinkertaisuuden ja iskevyyden, mutta miinusti yhtälöstä elitismin ja tarpeen olla ”rankka”. Sai olla poppia, ei tarvinnut soittaa aina nopeammin, raskaammin ja rajummin. Se sopi minulle. Musiikillinen ensirakkauteni oli The Beatles, enkä voinut luopua melodioista ja harmonioista.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten kuitenkin rakastin new wavessa sitä, kuinka kertakaikkisen outoja monet tyylin edustajat olivat. Magazine-yhtyeensä kappaleessa Philadelphia Howard Devoto laulaa: ”Maybe it’s right to be nervous now”. Kuulin sen aina ”maybe it’s alright to be nervous now”. New wave antoi myös nörteille, kummajaisille ja ulkopuolisille luvan olla rocktähtiä. Nyt sai olla hermostunut ja muotopuoli. Vaikka palapelin palaset eivät sopineet yhteen, muodostunut kuva saattoi olla kaunis.

New wave -artistin arkkityyppi oli kireä ja outo. Ristiriita helppouden ja neuroosien välillä oli kiehtova. New wavessa sellaiset hahmot, jotka vielä 1960- ja 1970-luvuilla eivät olisi koskaan päässeet lähellekään myyntilistoja ja popin kirkkaimpia korkeuksia, kutsuttiin nyt mukaan juhliin.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tuolla Devo tanssii kukkaruukut päässään, tuolla Klaus Nomi laulaa oopperaa ja David Byrne hytkyy liian iso puku päällään. XTC ölisee ja venkuroi ja Lene Lovich livertelee kuin lintu. Ja kenellä on kaulassaan kaksi kravattia?

Tämä lista on kunnianosoitukseni rakastamilleni new wave -kummajaisille. Käytän jutussa sanaa kummajainen yksinomaan positiivisessa mielessä. Se merkitsee sekä uskallusta olla oma outo itsensä että myös lupaa tuntea ylpeyttä siitä. Nyt saa ja pitää olla hermostunut!

#1 Devo

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun Ronald Reaganin Yhdysvaltain konservatiivisessa ilmapiirissä haikailtiin Norman Rockwellin maalausten jouluisten pikkukaupunkien, ystävällisten poliisien ja mehevien kiitospäivän kalkkunoiden maailmaan. Outous kuitenkin tirahteli normaaliuden ja perinteisyyden vaatimusten välistä. Amerikka oli liian kummallinen kahlittavaksi konservatiivisuudella.

Parhaimmillaan uusi aalto edusti täydellisesti tällaista rakenteiden välistä pursuavaa outoutta. Tyyppiesimerkki tästä oli vuonna 1973 Ohion Akronissa perustettu Devo.

”De-evoluutio”-teorioineen, naamareineen, kukkaruukuilta näyttävine ”energiakupoleineen”, muovihiuksineen ja suojahaalareineen Devo on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on noussut hittilistoille. Sen kappaleet kihisivät normaaliuden kulissien takana piileviä patoutumia, perversioita ja vääristymiä.

Yhtyeen vuonna 1978 julkaistu debyyttilevy Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! ennakoi 1980-lukua. Sitä voikin pitää sekä uuden aallon muottina että ensimmäisenä 1980-lukulaisena levynä. Se kertoi nykivän ja neuroottisen, mutta tarttuvan rockin tahtiin muun muassa ”pidättelemättömästä halusta” (Uncontrollable Urge), kahdeksasta neljään elämänsä oravanpyörässä pyörivästä ”mongoloidista”, joka on onnellinen, koska ei tajua elämänsä surkeutta (Mongoloid), rukoilusta fundamentalistikristittynä tanssihullutuksena (Praying Hands) ja paranoiasta modernin kulutuskulttuurin keskellä (Too Much Paranoias).

Varhainen Music Television rakasti värikästä ja sarjakuvamaista Devoa. Vuonna 1980 sen kappale Whip It nousi Billboardin Hot 100 -listan sijalle 14. Hetkeksi friikeistä tuli tähtiä, mutta lopulta he eivät sopineet valtavirran kauniiden ja suosittujen joukkoon. Toista yhtä suurta hittiä Devo ei saanut.

Devon samalla sekä kaunein että surullisin kappale on vuonna 1981 New Traditionalists -levyllä julkaistu Beautiful World. Se kuvailee, kuinka kaunis ja ihana paikka maailma on, mutta paljastaa lopulta kummajaisen ikuisen kirouksen. ”It’s a beautiful world / For you / It’s not for me.”

#2 XTC

Video ei ole enää saatavilla

Andy Partridgen johtama XTC teki myöhempinä vuosinaan niin hienostunutta poppia ja neopsykedeliaa, että on vaikea uskoa, että se alkoi hermostuneimpana, neuroottisimpana ja kireimpänä mahdollisena new wavena. Sellaisilla yhtyeen varhaistuotoksilla, kuten Science Friction, This Is Pop ja Cross Wires, saattoi melkein kuulla silmien pullistuvan laulajan päästä ja kaulasuonen pullottavan. Barry Andrewsin sirkusurut piipittivät kuin villiintynyt robotti. Ei turhaan Partridge kutsunut yhtyeen varhaista musiikkia yhdistelmäksi Captain Beefheartia ja The Archiesia.

Partridge ja yhtyeen toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Colin Moulding kirjoittivat ulkoavaruuden olentoihin kohdistuvista seksifantasioista ja rakkauslauluja vapaudenpatsaalle. He lauloivat vaikeudesta hengittää ihastusten läheisyydessä ja kontrolloivista vanhemmista. Sanalla sanoen yhtye teki täydellisiä anthemeja kummajaisille.

Vaikka XTC:n soundi muuttui helpommin sulatettavaksi, sen sympatia friikkejä kohtaan ei haihtunut. Vuonna 1992 julkaistulla Nonsuch-levyllään Partridge lauloi Peter Pumpkinheadista. Hän oli kaiken kansan rakastama Jeesus-hahmo, jolla nyt sattui olemaan päänsä tilalla kurpitsa.

Usein XTC haikaili johonkin toisenlaiseen maailmaan, pois 1980-luvun ankeasta Thatcherin Englannista. Pisimmälle meni Poor Skeleton Steps Out, jossa Partridge kuvittelee luurankojen kyllästyvän ”huonoihin aivoihin” ja ”pahaan vereen” ja astuvan ulos lihan kahleista.

Konservatiivien tavoin XTC haaveili menneisyyden myyttisestä Englannista, pikkukaupungeista ja maalaismaisemista, mutta sen musiikki oli hyväksyvää ja lempeää. Lopullinen vastaus oli rakkaus ja se oli ok kaikissa muodoissaan, kunhan kaikki tapahtui yhteisestä sopimuksesta.

”This is your life and you be what you want to be / This is your life and you try it all / This is your life and you be what you want to be / Just don’t hurt nobody / ‘Less of course they ask you”, kuuluu Garden of Earthly Delights.

#3 Klaus Nomi

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleessaan After the Fall Klaus Nomi laulaa ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Tuleva kataklysmi ei kuitenkaan täytä häntä kauhulla, vaan innokkaalla odotuksella. Hän laulaa ”sadalle miljoonalle yksinäiselle mutantille”, jotka ”hohtavat pimeässä epätoivossaan”. ”Odottakaapas vain!” Nomi kehottaa. Kun kaikki on pyyhitty puhtaaksi, rakennamme maailman uudelleen. ”Friikit perivät maan”, Nomi lupaa. ”Rakennamme radioaktiiviset linnamme radioaktiivisen ilman keskellä.”

Klaus Nomi oli epäilemättä yksi uuden aallon aikakauden kiehtovimmista hahmoista. Hän sekoitteli oopperaa, rockia, tanssimusiikkia ja 1960-luvun poppia eksentriseksi yhdistelmäksi, pukeutui muovismokkiin, meikkasi naamansa vitivalkoiseksi ja nosti hiuksensa teräväksi töyhdöksi. Kirjassaan The Lonely City Olivia Laing kutsuu häntä ”kontratenoriksi, joka hyökkää elektropopin kimppuun”.

Elinaikanaan Nomi ehti julkaista vain kaksi levyä: Klaus Nomin (1981) ja Simple Manin (1982). Hän kuoli vuonna 1983 yhtenä AIDSin ensimmäisistä kuuluisista uhreista.

Nomin tarina on traaginen, mutta hänen musiikkinsa saa minut aina hymyilemään. Hän operoi naurettavan ja riemastuttavan rajamailla ja onnistuu olemaan samalla uhmakas, hauska ja traaginen. Hän on friikkien, yksinäisten ja erilaisten sankari. Saksalaissyntyinen Nomi oli niin outo, ettei hän oikein edes sopinut New Yorkin taidepiirien kummajaisten keskelle. ”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä”, hän sanoi.

Ehkä hän on löytänyt viimein paikkansa tuonpuoleisessa. Jos taivas on olemassa, iloitsen ajatuksesta Nomista taivaassa, radioaktiivisessa linnassaan laulamassa uskomattomia oopperoitaan. Mahtavat enkelit olla hämmästyneitä!

#4 Oingo Boingo

Video ei ole enää saatavilla

Oletetaan, että perustat absurdistisen, surrealismin ja saksalaisen ekspressionismin inspiroiman teatteriryhmän nimeltään The Mystic Knights of the Oingo Boingo, jonka ohjelmistoon kuuluu musiikkia big band -jazzista indonesialaiseen gamelaniin ja venäläisen balettiin. Esitätte lähinnä 1890–1950-lukujen ”klassikoita, joita kukaan missään ei esitä”. Soitatte yli 30 eri soitinta, joista osan olette tehneet itse. Pukeudutte pelleiksi, piruiksi ja gangstereiksi.

Siitähän on lyhyt matka menestyneeksi rockyhtyeeksi, eikö vain?

Ehkei sentään, kuten myöhemmin paremmin elokuva- ja tv-säveltäjänä tunnettu Danny Elfman sai huomata. Hänen johtamansa Oingo Boingo oli aina vähän liian outo valtavirtasuosikiksi. Myös kriitikot vihasivat venkoilevaa ja änkyröivää yhtyettä. Aikansa losangeleslaisteinit ilmeisesti tykkäsivät, mikä saattaa kertoa jotain aika hälyttävää tuon ajan losangeleslaisteineistä.

Totta on, että Oingo Boingon häröily ja halu ärsyttää hinnalla millä hyvänsä kääntyi helposti sitä itseään vastaan. Yhtyeen kappaleilla, kuten National Review -lehden ”50 hienoimman konservatiivisen rockkappaleen” joukkoon äänestämällä Capitalismilla ja pedofiilin rooliin eläytyvällä Little Girlsillä, on ansaitusti kyseenalainen maine.

Oingo Boingo saattoi nousta hohtaviin korkeuksiin tai suistua perseelleen peräkkäisissä biiseissä. Videoilla Elfman näytti meikkinsä poispesseeltä jokerilta, joka riehui ympäriinsä wifebeaterissa irvistellen ja kasvot nykien.

Tästä huolimatta Oingo Boingoa ei voi kuin rakastaa. Se on kuin rockyhtye avaruudesta tai jostakin rinnakkaisuniversumista, jossa gamelanin, skan, länsiafrikkalaisten rytmien, funkin, popin ja neuroottisen rockin yhdistäminen on paitsi hyvä, myös kaupallisesti kannattava idea.

Levy-yhtiöt eivät oikein tienneet, kuinka kaupata Oingo Boingoa, joten ne tunkivat yhtyeen mahdollisimman monelle teinileffan ja komedian soundtrackille. Näin Oingo Boingo oli mukana kuljettamassa katsojia myyttiseen 1980-luvun lähiönuoruuteen sellaisissa elokuvissa kuin Fast Times at Ridgemont High, The Last American Virgin, Sixteen Candles, Bachelor Party ja Weird Science. Samaa tehtävää yhtye on toimittanut moderneissa kasarifantasioissa, kuten Donnie Darkossa ja Stranger Thingsissä.

#5 Lene Lovich

Video ei ole enää saatavilla

”Me, myself and I is all I’ve ever known / I never felt the need to have a hand to hold / In everything I do I take complete control / That’s where I’m coming from / My lucky number’s one”, kuuluu Lene Lovichin kappale Lucky Number.

Laulun lopussa Lovich löytää rakkauden ja numero muuttuu kakkoseksi, mutta lajinsa ainoana numero yksi sopii hänelle paremmin. Englantilaisen Stiff Recordsin artistijoukon voisi hyvin lähes kokonaisuudessaan nostaa tälle listalle, mutta jopa levy-yhtiön persoonallisten artistien, kuten Ian Duryn, Wreckless Ericin ja The Damnedin, joukossa Lene Lovich erottuu eriskummallisuudellaan.

Lucky Numberilla hän kiljahtelee ja nikottelee, Bird Songilla kiekuu ja kujertaa kuin lintu, eikä kuulosta keneltäkään muulta (paitsi hieman Gwen Stefanilta, joka kopioi Lovichin tyylin What You Waiting For -hitilleen). Leteissään ja asuissaan, jotka toivat New York Timesin toimittajalle mieleen vuonna 1981 ”slaavilaisen talonpoikaistytön, jolla on surrealistinen vaatemaku”, hän oli täysin omaperäinen. Samalla myös vaikeasti ymmärrettävä. ”Hän lauloi, soitti saksofonia ja tanssi horjahtelevalla spontaaniudella, joka vaikutti puolihullulta”, samassa New York Timesin jutussa ihmetellään.

Minulle Lovichin musiikki merkitsee pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. Hän on kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Aika usein toivon, että itsekin olisin niin rohkea.

#6 The Go-Go’s

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Go’sia kuunnellessani mieleeni tulee aina Kalifornian aurinko ja sen vastakohtana syvät varjot. Tarttuvuuden, ilon ja värikkyyden rinnalla elää synkkä pohjavire. Punkista on jäänyt jäljelle kapinallisuus ja sarkasmi.

1980-luvun alun huippuvuosinaan The Go-Go’sin jäsenet näyttivät aurinkoisilta Kalifornian tytöiltä. Krepattu tukka heilui, pinkki huulipuna kiilsi ja valtavat korvakorut helisivät. Kaikki oli ihanan pastelliväristä. Hymy pysyi aina kasvoilla.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yhtyeen juuret olivat Los Angelesin punkskenessä. 1980-luvun lopulla Heaven Is a Place on Earthia hoilannut Belinda Carlisle soitti rumpuja Dottie Danger -nimisenä lyhyen aikaa The Germissä, Los Angelesin punkskenen amatöörimäisimmässä ja sekavimmassa yhtyeessä. Hänen vaatevalintanaan oli vyöllä mekoksi muotoiltu roskasäkki.

The Go-Go’sit olivat kuin jonkin räikeän kioskikirjan ”väärille raiteille” ajautuneita lähiötyttöjä. Carlisle oli entinen cheerleader, jonka elämän oli muuttanut altistuminen The Stoogesin Raw Powerille. Katolisessa koulussa opiskellut kitaristi Charlotte Caffey oli heroiiniaddikti jo ennen liittymistään yhtyeeseen. VH1-kanavan Behind the Music -dokumentissa bändin toinen kitaristi Jane Wiedlin esittelee ylpeänä S&M-luolaansa.

Rocksekoilu ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa, mutta The Go-Go’sin riemukkaaseen poppiin bändin pimeä puoli tuo kiehtovan davidlynchmäisen sävyn. Kun se yhdistetään sellaisiin popmestariteoksiin, kuten Our Lips Are Sealed, We Got the Beat, Vacation ja Head Over Heels, on kokonaisuus vastustamaton.

#7 Wazmo Nariz

Video ei ole enää saatavilla

Wazmo Narizin debyyttialbumin Things Aren’t Rightin kansi näyttää aluksi normaalilta. Sitten huomaa, että ”asiat eivät ole oikein”. Valo tulee väärästä suunnasta, Wazmon kaulassa roikkuu kaksi kravattia ja koko kansikuva on liikaa oikealla, niin, että albumin selkämys on etukannessa ja levyn nimi meinaa jäädä sen ulkopuolelle.

Täytyy myöntää, että en tiedä paljoa Wazmo Narizista eli Larry Grennanista. Tiedän kuitenkin, että kahden kravatin pitäminen oli hänen ”juttunsa”. Eivätkä ne edes olleet new wavelle tyypillisiä ohuita nahkakrakoja, vaan kunnon leveitä polyesterimötkäleitä. Mahtavaa!

Minulle tulee hänestä mieleen tyyppi, joka saapuu myöhässä juhliin, eikä ole saanut oikein selvää vaatekoodista. Uusi aalto? Kuulostaa hyvältä! Nimeni olkoon Wazmo Nariz ja ”juttuni” se, että minulla on kaksi kravattia. New wave -kummajainen siis parhaimmillaan!

#8 David Byrne ja Talking Heads

Video ei ole enää saatavilla

Näin vasta hiljattain Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -konserttielokuvan Stop Making Sensen. Hieman anteeksiantamatonta, sillä olenhan ollut yhtyeen ihailija jo yli kaksikymmentä vuotta.

Elokuvassa kiehtoi erityisesti se, kuinka riemukkaalta ja yhteisölliseltä Talking Headsin keikka vaikutti. Muutamassa vuodessa neuroottisen ja hermostuneen new wave -nörtin arkkityypistä David Byrnestä oli tullut hiki päässä tanssiva juhlien MC, jonka jättikokoinen ”big suit” merkitsi ruumiin voittoa päästä.

Jos vielä vuonna 1979 yhtye nimesi levynsä Fear of Musiciksi ja Byrne lauloi ”This ain’t no party, this ain’t no disco / This ain’t no fooling around / No time for dancing, or lovey dovey / I ain’t got time for that now” paranoidissa Life During Wartimessa, nyt vaikutti siltä, että aikaa juhlille viimein riitti.

Rakastan Byrnen neurooseja ja paranoiaa, mutta rakastan myös sitä, että hän lopulta löytää riemunsa tanssimisen yksinkertaisessa ilossa.

”The less we say about it, the better / Make it up as we go along / Feet on the ground, head in the sky / It’s okay, I know nothing’s wrong, nothing”, kuuluu This Must Be the Place (Naive Melody).

Tämä lista alkoi David Byrnestä ja Talking Headsista ja heihin se on myös hyvä lopettaa. This Must Be the Place -kappaleella Byrne laulaa olevansa lopulta vain eläin, joka etsii kotia. Tuntuu siltä, että hän löysi tuon kodin tanssissa, yhteisöllisyydessä, optimismissa ja ystävällisyydessä. Hämmentyneestä ulkopuolisesta tuli hyväksyvä ihmettelijä. Byrne pysyi omana outona itsenään, mutta unohti katkeruuden.

Tänä vuonna ilmestyneellä American Utopia -levyllään David Byrne laulaa kappaleella I Dance Like This: ”I dance like this / Because it feels so damn good / If I could dance better / Well you know that I would.” Onneksi muiden new wave -kummajaisten tavoin hän on aina tanssinut omalla tavallaan.

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Nyrjähtänyt lienee yksi kuluneimmista adjektiiveista popmusiikista kirjoitettaessa, mutta XTC:n varhaistuotantoa kuvaamaan se sopii kuin nyrkki silmään.

Olisiko 2000-luvun post-punk-aaltoa vahvasti starttaamassa ollutta Franz Ferdinandia olemassa ilman Making Plans for Nigel -kappaletta – tai ainakaan ilman sen aikakauden XTC:tä? Jos kuuntelee rinnakkain kappaleen emolevyä Drums and Wires ja Franz Ferdinandin debyyttiä, voi ainakin villeimmissä kuvitelmissaan päätellä jotain tämänsuuntaista.

Franz Ferdinandin edeltäjinä muistetaan aina mainita Gang of Four ja Wire, mutta niiltä yhtye ei varsinaisesti kuulosta. Making Plans for Nigelin purkittaneelta XTC:ltä se sen sijaan kuulostaa jo paljon enemmän.

Vaikka kappaleen rytmi on rennommin epäsuora kuin Ferdinandin ensilevyn mustaa spittaria tamppaavat staccato-rytmit, siinä on sama jäyhän velmu tunnelma ja jopa sen sävelkulku viistää liki Alex Kapranosin omalaatuisia laulumelodioita. Käsi sydämellä: jos ette koskaan olisi kuulleet Making Plans for Nigelia ja kuulisitte sen sattumalta radiosta tämän päivän hittien välissä, mitä nykybändiä epäilisitte?

Mutta se Franz Ferdinandista. Making Plans for Nigel oli syystäkin XTC:n ensimmäinen hitti ja se seisoo tukevasti oman runkonsa varassa vuoden 1979 rehevän hedelmällisessä populaarimusiikin puutarhassa. Hieno, varsin klassinen pop-biisi avasi yleisölle oven myös XTC:n kiperämpään musiikkiin.

Joskus tuntuu, että XTC on jäänyt moniin kollegoihinsa nähden rikollisen vähälle huomiolle, vaikka se oli usein kiinnostavampi ja seikkailunhaluisempi yhtye kuin tietyt jumaloidummat postpunk-aktit. Ehkä XTC oli näitä asioita jopa liikaa oman etunsa kannalta.

Video ei ole enää saatavilla