Se o Petriiiiii! Eikun Jamie.

Xiu Xiun ainut vakijäsen Jamie Stewart on mies, joka kysyi bändin nettisivuilla elokuussa faneiltaan syitä jatkaa elämää. Samasta mielenlaadusta kertovat myös yhdeksän levyä julkaisseen Xiu Xiun kappaleet, joiden teemoista mainittakoon bulimia, insesti, abortti, Haitin maanjäristys ja jokseenkin kaikki kuviteltavat kuoleman muodot. Monet bändin kappaleet höystävät teemansa pikimustalla huumorilla, ja Stewart jatkaa samaa linjaa small talk -kysymyksiemme parissa.

Olet tehnyt kappaleita monista rankoista teemoista. Mikä aihe on sinulle liikaa?
”Ei mikään. Pahoitteluni, että kuulostan kusipäältä jo heti alkuun.”

Mikä on pelottavin koskaan kuulemasi kappale?
”Noin viikko sitten soitimme keikan Melbournessa Lawrence Englishin kanssa ja hän soitti nauhoitusta Patagoniassa olleesta myrskystä valtavalla volyymillä. Itse myrskyn lisäksi siinä kuului ääniä läheisestä rakennuksesta irtoavista metalliosista. Pakotin itseni pysymään huoneessa kuuntelemassa. Se oli kauhistuttavaa.”

Ketä muusikkoa arvostat eniten hänen kokeiluistaan?
”Einstürzende Neubautenia. He konkreettisesti irroittivat musiikin oppikirjoista ja antoivat sen olla väkivaltaista, hurjaa ja anteeksiantamatonta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä siinä on erityistä?
”Se menee, ’get up, get up, GET UP!’ piipitysmelodialla. Se aloittaa päivän, joka ei ole hirvittävä 10 prosentin todennäköisyydellä. Ja tietty tekee minulle selväksi, etten ole kuollut. Ha, VITUN HA!”

Minkä kappaleen kuunteleminen tekee sinut varmasti iloiseksi edes lyhyeksi aikaa?
”Tämä on säälittävää, mutta jonkin Smithsin biisin. Ei mikään yllätys.”

Minkä kappaleen haluat soitettavan hautajaisissasi?
”Swansin Raping a Slaven tai ’paljon onnea vaan’.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Kobra, mangusti, valkohai ja grönlanninhylje. Tuottaja olisi Batman.”

Mikä on ärsyttävin kuulemasi väärintulkinta musiikistasi/imagostasi/lyriikoistasi?
”Se, että ne ovat hyviä.”

Mikä olisit, jos et olisi muusikko?
”Haaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaamu!”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?
”Omenan syöminen, söpön kampauksen hankkiminen ja sukat.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” konseptista musiikissa?
”Eikö se ole aika hassu? Jos pidät jostain musiikista, anna mennä äläkä häpeile sitä.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
”Chris Watsonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tai kuka on todella yliarvostettua?
”Kouluammuskelut. Yhden sekunnin ajan tunsin empatiaa Columbinen murhaajia kohtaan. Sitten tajusin, että se on typerin asia, mitä olen ikinä eläissäni miettinyt.”

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?
”Selata netistä kuvia analogisyntikoista, joihin minulla ei ole koskaan varaa.”

Oliko sinulla teininä idoleita?
”Bauhaus, Prince, karateopettajani, Depeche Mode, Duran Duran, äiti ja isä, Bruce Lee, Vaginal Davis, Otis Redding, The Cure ja Duckie Pretty in Pinkistä.”

Jim Morrison, nero vai pölvästi?
”Frank Sinatra, nero vai pölvästi?”

Xiu Xiu ja Bendagram Helsingin Korjaamolla 31.10.

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Epinephelinae, Serranidae, Perciforme

Liz Harris, paremmin nimellä Grouper tunnettu ambientin ja folkin veteen piirrettyjä viivoja kartoittava amerikkalaisartisti, saapuu Fullsteamin järjestämänä Suomeen kolmen keikan mittaiselle minikiertueelle esittämään uuden Violet Replacement-teoksensa. Positiivisesta huomiosta huolimatta projekti on yhä Suomessa vähemmän tunnettu. Niin, kuka hän edes on ja mitä hyvää hän on tehnyt? Tarjottakoon siis subjektiivinen listaus eniten suositellusta materiaalista, mutta mainitsematta jääneet Way Their Crept ja Wide palkitsevat nekin kuuntelijansa. Seuraavat toimivat kuitenkin helpompina portteina kyseessä olevaan tyyliin.

Cover the Windows and the Walls (2007)

Kolmannella levyllään Harris löysi tasapainon astraalisten äänien ja melankolian välillä ensimmäistä kertaa kokonaisen levyn ajaksi. Aluksi tuntuu, että kaikki häipyy ääniaaltojen alle: levy osittautuu kuitenkin lukuisia kuunteluja ja paljastuu yllättävän moniulotteinen pienistä paloista kasatuksi ambient folk –levyksi. Selvästi enemmän ambientia kuin seuraavat julkaisut, majesteettiset sointukulut avautuvat hiljaa ja tulevat kerta kerralta muistettavimmiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Dragging a Dead Deer up a Hill (2008)

Levy, joka nosti Grouperin suurempaan tietoisuuteen lukuisten 4AD-viittausten ja ylistävien arvostelujen kautta. Aloituskappale Disengaged kertoo heti kaiken tarpeellisen: melodisesti edeltäjiään vahvempi, täynnä dramaattisia pysähdyksiä mutta myös piirun verran puhtaampi ja helpommin lähestyttävä kuin ennen. Levy kaikuu kuin ikivanha savikiekko kuultuna pitkän käytävän toisesta päästä ja erottautuu tuotannon lämpimimpänä.

Video ei ole enää saatavilla

A I A: Alien Observer/Dream Loss (2011)

Viime vuonna julkastu tuplalevy Alien Observer/Dream Loss on yhtä aikaa melodioiltaan ja äänimaailmaltaan yhtenäisempi. Harrisin tuotannosta ei toistaiseksi löydy Alien Observerin nimikkokappaletta kauniimpaa pientä folk-helmeä, mutta kumpikin levy keskittyy eeppisiin, narkoleptisiin kappaleihin. Yhtenäisyys säilyy kummallakin levyllä: pitkä kaiku pyyhkii jokaista nuottia, mutta toimii upeana maaperänä itse kappaleille, joissa melodia ja tunnelma ovat toisistaan erottamattomia. Alien Observer on näistä puoliskoista pehmeämpi – Dream Loss taas karheampi kaksonen, joka ajautuu välillä meteoriparvien tielle.

Jos Cover the Windows ja Dragging a Dead Deer olivat kuin hiekkamyrskyyn upotettuja, Alien Observer ja Dream Loss nousevat meren syvyyksistä tai Ganymedeksen takaa. Levyt löytyivät myös Nuorgamin vuoden 2011 levysuosituksista.

Video ei ole enää saatavilla

Violet Replacement (2012)

Violet Replacement on toistaiseksi vain kiertueella myynnissä oleva ambient-äänikollaasi, joka koostuu kahdesta pitkästä, usvaisesta dronesta. Tällä kertaa tarjotaan pidempiä raitoja vailla laulua, mutta samalla kumpikin kappale auttaa asettamaan Harrisin korkealle myös modernin ambientin hierarkiassa. Ensimmäinen osa, Rolling Gate, vaeltaa Stars of the Lidin varmuudella osiensa läpi päättyen rauhallisuuden ja tasapainon tuhoavaan feedback-aaltoon. Toinen osa, Sleep, on nimensä mukaisesti uneliaampi ja muutokset ovat hienovaraisempia. Rolling Gaten kyntäessä äänipeltoa, Sleepin paljastavimmat hetket muistuttavat nukahtamista joko seinän takaa kantautuvien elämisen äänien tai The Faust Tapesin soidessa taustalla.

Kiertue alkaa tänä päivänä Helsingistä, jatkuen Tampereelle ja Turkuun. Lämmittelijänä kaikilla kolmella keikalla toimii Tuusanuuskat.

Grouper Suomessa:

14.3 Kuudes linja, Helsinki
15.3 Telakka, Tampere
16.3 Dynamo, Turku