Ninja Tune

61 Uncean monotonisen, Steve Reichin ja The Fieldin migreeniminimalismista muistuttavan kohinajankutuksen tauottua odotukset ovat korkealla – onko tässä yksi alkuvuoden parhaista elektronisen musiikin albumeista? Mutta sitten lässähtää ja käy ilmi, että ei todellakaan ole: indeksinumerosta viisi eteenpäin newyorkilaisen Drew Lustmanin kolmas albumi tarjoaa lähinnä kädenlämpöisiä, inspiroitumattomia ja kahvipöytä-mielikuvia synnyttäviä harjoitelmia housen, garagen ja synafunkin eri tyyleissä. Parhaimmillaan, kuten aggressiivista rytmikyyttä ambient-maisemointiin yhdistävällä Stay I’m Changedilla tai viileän viettelevällä She Sleepsillä, FaltyDL on kuitenkin lähes lyömätön. Ja kyllähän minä mieheltä käytetyn remixin ostaisin, mutta en välttämättä kokonaista albumia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Ruby Suns – Christopher

Memphis Industries

59 Ryan McPhun jatkaa päämäärätöntä harhailunaan popmusiikin ihmeellisessä maailmassa. The Ruby Sunsin neljäs albumi on epäjohdonmukaisuudessaan johdonmukainen jatke uusiseelantilaisen sekavaan diskografiaan, jonka levyjä yhdistää lähinnä täydellinen omaleimaisuuden puute. Beach Boys -plagiaattorista köyhän miehen Animal Collectiveksi ensimmäiseillä levyillään ”kehittynyt” McPhun kuppaa Christopherilla 2010-luvun elektronisen musiikin artisteja Cut Copyn (Desert of Pop) ja Friendly Firesin (Jump In) kaltaisista tanssittajista Junior Boysin (Futon Fortress) ja Active Childin (levyn paras kappale Dramatikk) tyylisiin herkistelijöihin. Levy on pirskahtelevuudessaan rytmikäs, mutta tuotannoltaan siloittelematon ja parhaimmillaankin vain “ihan hyvä”. Musiikillisesti se on tietyllä tavalla jopa kekseliäs ja monipuolinen, mutta biisiensä puolesta kuitenkin lopulta vain nippu haalistuneita vedoksia lahjakkaampien aikalaisten tekemisistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Räjäyttäjät – s/t

Dead Beat

76 Erinomaisilla kasettijulkaisuillaan, Räjäyttäjät räjäyttää! -seiskallaan sekä käsittämättömän – noh – räjäyttävillä liveperformansseillaan minut ja aika monen muunkin harvinaisen hurmoshenkiseen tilaan saattanut, a-kaljalla käyvä karvaisten miesten testosteronikerberos lienee armottomassa jytä-menossaan niitä viimeisiä aitoja kotimaisia rockbändejä. Tervetullut ilmiö, joka on näyttänyt yhdistäneen niin alakulttuuripuristit kuin kalliolaiset hipsteritkin (anteeksi) hoilaamaan ”verivasaraa” yhtenä mylvivänä olentona. Seiskatuuman täydellisestä kompaktiudesta huolimatta Räjäyttäjien meininki on ollut melko vaikeasti simuloitavissa olohuoneolosuhteisiin, joten kokonainen LP samaa meininkiä kuulostaa aika raskaalta ajatukselta. Jo klassikoksi muodostuneella Huikon lavalla -raidalla alkava kokonaisuus on jonkinlainen dekadentin tenutussinfonian muotoon puettu tanssilavafantasia, jonka biisien välissä kuullaan kaikenlaista välihälinää hanurisooloista torviorkestereihin sekä täysiin asiaankuulumattomiin ja juuri siksi hulvattomiin välihorinoihin. Mistähän ovat nauhalle mahtuneet tarttua. Musiikillinen anti on juuri niin Räjäyttäjille ominaista kuin kuvitella saattaa, joskin aiemman Hurriganes–Stooges-reseptin lisäksi mukaan on lorahtanut annos Sleepy Sleepersia. Etenkin Tikkalan Masat kuulostaa lähinnä Sliippareilta versioimassa Stoogesin L.A. Bluesia. Erikoismaininta myös Keskiyön jälkeen -biisin ”kuus kuus kuus / soita blue suede shoes” -riimistä. Vaikka Räjäyttäjien levytetty versio onkin lähinnä ykkösolutta – jos siis bändi iskee livenä kuin kotipolttoinen kilju – niin onhan tämä silti pirun tarttuvaa rokinsoittoa. Parempaa kuin Hurriganes. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Utu – Songs in Flesh-minor

omakustanne

75 Muutaman vuoden verran Tampereen ja vähän laajemmankin tahkon maita ja mantuja kiertänyt, Petra Poutasen folk-jazz-chanson-mikälie-todellisuus Utu julkaisi debyyttialbuminsa viime joulukuussa juhlavin menoin Tampereen ylioppilasteatterilla. Laulaja-kantelisti-kitaristi Poutanen tekee kuusijäsenisine bändeineen kieltämättä monta asiaa oikein: orkesteri maalaa välillä kuvaa Kuusumun Profeetasta versioimassa merimieslauluja jossakin pariisilaisessa kapakassa. Ylipäätään levyä ympäröi kaihoisa, merellinen tunnelma. Se johtunee pienieleisesti laahaavista haitarista ja viulusta sekä siitä, miten Poutanen kähisee avausraita Sailorissa kaipaavansa ”lastaan” takaisin satamaan, pois Amsterdamin synneistä. Puinen kaljuuna narisee taustalla. Bändin sinällään ilmava soundi jää silti hieman kesyksi, ja mainiot biisit, kuten Hammer, Enough ja 2nd Handfull, jäävät esityksinä hieman pidättyväisiksi. Tämän takia omakustanteen rohkeampi tuotanto ei olisi ollut pahitteeksi. Vaan viettävätpä post-rock, hanurit ja viulut sekä jazzahtava laulu lopulta ilahduttavan sopuisaa yhteiseloa, mikä ei ole alkuunkaan itsestäänselvyys näinkin moniin tyylilajeihin viittaavassa musiikissa. Siksi Utun kaltaista musiikkia ei tunnu kukaan muu tällä hetkellä Suomessa tekevän. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Wooden Wand – Blood Oaths of the New Blues

Fire Records

71 En ole aivan varma, kuinka monta raukeasti valssailevaa ja kevyesti kokeellista pimeiden tuntien americana-albumia ihmisen täytyy elämässään kuunnella, mutta jälleen yhtä sellaista kaipaavalle Wooden Wandin Blood Oaths of the New Blues on kelpo välipala. Noin 72 000 kasetti-, splittisingle- ja mitä-lie-flexidisc-freebietä julkaisseen James Jackson Tothin uusin teos on tällaisen tavaran ystäville pakollinen tutustuttava ylivertaisen Outsider Bluesin takia, joka nousee Näsinneulan verran levyn muun materiaalin yläpuolelle jo koukuttavat “Kristy finally sold a painting” -avausrivinsä ansiosta. Willard Grant Conspiracy soi jännittävämmin ja Richard Bucknerilla on enemmän karsimaa, mutta kyllä maailmaan aina yksi Wooden Wandkin mahtuu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Deutsche Grammophon

79 Viimein! Tori Amos ei enää ota itseään vakavasti! Aivan kuin hän todella taas nauttisi cd-formaatin sietokyvyn venyttämisestä, eikä tekisi sitä vain, koska pystyy. Toki Night of Hunters on täynnä kaikkea ja paikoin tyhjääkin: uhkeita jousisovituksia, puhaltimia, ajelehtevia kappalerakenteita, joiden suvannot sulavat toisiinsa, Amosin 11-vuotiaan tyttären Natashyan toismaailmallista laulua, maagista parisuhdesaagaa – mitä nyt vain odottaa sopiikin. Niin Bachia, Debussya, Schubertia, Satieta kuin Mendelssohniakin eklektisesti mukaileva laulusarja ei tosiaan kuulosta konseptilta, jonka olisi halunnut Amosin seuraavaksi toteuttavan. Silti Night of Hunters uhkuu samaa omaperäisyyttä ja ehdottomuutta, joilla hän 1990-lukua hallitsi. Järkeä uhmaaviin rekistereihin Amos kiivettää aateloidun äänensä säästeliäästi, ja draamahuippuihin latautuukin samaa taikaa, joka esimerkiksi Precious Thingsissä elää edelleen. Ironista tai ei, Fearlessness, Your Ghost, Battle of Trees ovat komeimpia Amosin levylle saamia hetkiä yli vuosikymmeneen. Domenico Scarlattia ja gregoriaanista trad-laulelmaa varioiva nimikappale löytää Natashyan ja siskontytär Kelsey Dobynsin avustuksella kartoittamatonta maastoa, jonka Amosin toivoisi valloittavan itselleen pysyvästikin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Diva – The Glitter End

Critical Heights

73 Oletko hippi? Tässä sulle levy. Bauhaus-rumpali Kevin Haskinsin tyttären soolodebyytti levisi kasettijulkaisuna jo viime vuonna ja kiinnitti muun muassa Ariel Pinkin huomion. Sittemmin Critical Heightsin uudelleenjulkaisema levy on toki lähellä Pinkillekin ominaista länsirannikon huurupäämentaliteettia, mutta mukana on enemmän esoteerista leijailua ja kaupunkishamaanin eskapistista angstia. Jälki muistuttaa jonkin verran Pocahauntedin (jonka riveissä Diva itsekin on vaikuttanut) uudempaa tuotantoa, mutta lähin vertailukohta lienee Honey Owens ja hänen Valet-nimikkeellä julkaisemansa levytykset, etenkin parin vuoden takainen Naked Acid -albumi. Temaattisesti Glitter End on avaruusoopperaa, jossa autuaiden hetkien välissä temmeltää kaikenlaisia painajaiselukoita madoista ja käärmeistä aina krokodiileihin. Pahimmat kliseet vältetään, ja jos häröilyn korkea aste ei haittaa, voi matka olla jopa varsin nautittava. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

K-X-P – Easy EP

Melodic

84 K-X-P luottaa kakkosjulkaisullaan enemmän DC Recordings -tyyppiseen umpivainoharhaiseen diskosoundiin kuin tummanpuhuvalla kynsilakalla silatun ensilevyn suoraviivaiseen glam-poljentoon. Ainakin pyörryttävä nimikappale Easy (Infinity Waits) pesee skitsofreenisuudessa aiemman tuotannon. Se on tarpeeksi kahjo ollakseen raivostuttavan tarttuva. Rumpukomppia voisi käyttää teräksen harjaamiseen ja kukkopilli… no, lisää kukkopilliä! Huomattavan mooditaantuman kuitenkin takaavat Easyn perään sijoitetut Cymbalim ja Suhu Moments: vangitsevia, ehkä vieläkin häiriintyneempiä jameja, mutta vailla samaa nostetta. Jotain jää puuttumaan. Remix olis kiva. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

St. Vincent – Strange Mercy

4AD

72 Nokkelan ja hurmaavan Marry Me -esikoisen ja piloille hinkatun Actorin jälkeen Annie Clarkin St.Vincent -roolihahmon toivoi tekevän radikaalin korjausliikkeen. Strange Mercy onnistuukin jälleen kutittamaan sitä häilyvää hermoa, joka reagoi vain hurmoksellisimpaan popmusiikkiin. Äkkivääriä ja kieroja tunnelmanvaihdoksia ja hövelisti annosteltua norsu posliinikaupassa -särökitaraa läikytetään edelleen yli äyräiden. Clarkin ylijumalallinen ote Holly Golightlyn lailla ailahtelevaan musiikkiinsa on yhtä tiukka kuin ennenkin. Yltäkylläinen nimikappale sekä Clarkin vain minulle ja minun korviini laulaman Champagne Yearin alakulo vaikuttavat jo liki vilpittömiltä. Strange Mercyn viehätys on samaa kuin uimahyppykilpailujen: huipputeknisten ja sulokkaiden kieppien ja volttien lomassa toivoo koko ajan salaa ja turhaan, että jollakin olisi kerrankin pokkaa hypätä alas pommina. Annie Clarkilla ei ainakaan vielä ole, huimasta oivaltavuudestaan ja itsevarmuudestaan huolimatta. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Wooden Wand – Briarwood

Fire

84 James Jackson Toth on yksi harvoista artisteista, joilla on minkään valtakunnan lihaksia haastaa Robert Pollard (Guided by Voices) mielisairaan tuotteliaisuuden taiteenlajissa. Jos Tothin eri nimikkeillä julkaisemien äänitteiden (kasetteja, cd-r:iä, ties mitä savikiekkoja) lukumäärää haluaa jostain syystä laskea, se pitää tehdä kymmenissä, ellei sadoissa. Briarwood on Tothia “helpoimmillaan”: leppoisaa, melodista ja rennosti rullaavaa vaihtoehtocountrya Drive-By Truckersin ja Uncle Tupelon hengessä, Youngin ja Lennonin kaltaisia 70’s-klassikoita lainaillen. Albumin yhdeksästä kappalesta viisi (joista neljä muodostaa levyn mykistävän avauskvartetin) on priimatavaraa ja loputkin peruspätevää rämistelyä. Teksteissä lapiodaan lunta, kerätään lentolippujen kantoa ja kuljetaan läpi toinen toistaan hiljaisempien pikkukaupunkien. Wither Awayn kertosäkeestä Ryan Adams pulittaisi vasemman jalkansa. Country got soul. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Zambri – Glossolalia EP

Kanine

68 Newyorkilaiset Jessica ja Cristi Jo Zambri muodostavat esikoislevynsä perusteella kiinnostavan duon. Minialbumilla sisarukset yhdistelevät ryskyvää teollisuusmöykkää, haudanvakavaa kenkiintuijottelua ja elektronista kohellusta rohkeasti ja ennakkoluulottomasti – ja taatusti epätasaisin tuloksin. Glossolaliassa eivät kiehdo niinkään kappaleet kuin tuotannolliset ideat, joita viiteen kappaleeseen mahtuu ylenpalttisesti: On Call kolisee kuin industrial-remix Siouxsie & the Bansheesin Peek-a-Boosta ja Heather hehkuu kuin goottimeikeillä koristeltu Lush. Levyn yleisöystävällisin kappale on To Keep Back, jonka ryhdikäs tunnelmointi viettelee Bat for Lashesin ja Florence + the Machinen tapaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla