Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 365 Sansa – Boys (Summertime Love)

Ei käy pientä ihmistä syyttäminen, jos ei aluksi tunnista, että Sansan Boys on cover italialaisen Sabrinan herutusrenkutuksesta. Sansa coveroi povipommia niin taitavasti, etteivät jäljet johda uima-altaaseen, jossa Sabrina vilautteli nännejään vuonna 1987. Vastakohtana alkuperäisversiolle Sansan tulkinta on utuinen ja koskettava. Näin niitä covereita pitää tehdä. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 364 The Amazing – Gone

The Amazingin huokoisa sointi on mannaa jokaiselle, joka ihastui ammoin Dungenin Stadsvandringar-levyn aurinkoiseen olemukseen. Dungen-kitaristi Reine Fisken tähdittämä revohka tähyilee kuitenkin myös varjoihin. Niiden uumenissa lymyävät amerikkalaisen folkin kaihoisat sävyt, jotka paljastavat The Amazingin Ruotsin Midlakeksi ja Gonen yhtyeen ikiomaksi Roscoeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 363 Pintandwefall – Candy

Ääni ja vimma, Vaskivuoren musiikkilukio, hällä väliä. Pintandwefall kasvoi kolmannella levyllään oikeaksi orkesteriksi, mutta ei onneksi aikuisiksi. Onko mitään ihanampaa kuin neljä nuorta tyttöä miettimässä millaista elo olisi, jos iho olisi suklaatia? No ei ole! Paitsi musiikkivideo, jossa he samalla jumppaavat kömpelösti pastellinsävyisissä aerobic-trikoissa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 362 Okkervil River – Wake and Be Fine

Will Sheff eksyi 2008 ilmestyneellä The Stand Ins -levyllä kummallisesti kevyen popin pariin. Se ei sopinut Okkervil Riverille, joka on elinvoimaisempi synkemmillä vesillä. Onkin ilahduttavaa, että I Am Very Far -albumi palautti teksasilaiset takaisin perusfolkrockin pariin. Wake and Be Fine kulkee melkein yhtä komeasti kuin Okkervilin paras levy Black Sheep Boy. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 361 Haloo Helsinki! – Maailman toisella puolen

Täsmähitti 2010-luvun nuorille, joita halpalentoyhtiöt kuljettavat niin Prahaan kuin Pattayalle. Hakkaava rytmi, ilmava melodia ja Ellin äänessä kaikki kaksikymppisen kirkasotsaisuus, luottamus siihen, ettei mitään pahaa voi tapahtua, koskaan. Sitä haluaisi uskoa, että näiden ihmisten kasvettua aikuisiksi maailma on väkisinkin vähän avoimempi ja iloisempi paikka. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 360 Wolves in the Throne Room – Astral Blood

Celestial Lineage on tasainen, mutta hieman varovainen kokonaisuus. Vaikka bändin resepti on tuttu, syntyi sen avulla yksi vuoden hienoimmista black metal -biiseistä. Yksinkertaisen kauniit melodiat makaavat kitarameressä, meditatiivisten riffien syleilyssä. Yhtyeelle ominainen jylhä tunnelma kantaa yli biisin 10-minuuttisen keston. Hengähdystä tuo harppusuvanto. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 359 Chase & Status (feat. Tinie Tempah) – Hitz

Drum & bass -kaksikko Chase & Status jäi Suomessa rikollisen vähälle huomiolle mainiolla No More Idols -albumillaan. The Harder They Come -leffasta napattu puhesample toimii, ja lahjakkaan Tinie Tempahin räpissä on munaa ja ideaa: ”The only thing that’s bigger, quicker, slicker, more black and more upper London is a taxi”. Parhaat hitit kumpuavat itsevarmuudesta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 358 The Besnard Lakes – The Corner

You Lived in the City -EP:llä on neljä tasaisen hienoa raitaa, mutta parhaiten tehoaa The Corner. Kuulija unohtuu tuijottamaan kuvitteelliseen horisonttiin, ja tästä horroksesta herättävät vain Olga Goreasin utuisuuden rikkovat särökitarat. Slowdiven jumalainen Souvlaki piilee The Cornerin syvämuistissa mutta siinä ollaan aivan muualla – Kanadan revontulten alla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 357 Emil Jensen – Växlande molnighet

Emil Jensen koskettaa harkiten, hipaisemalla. Herkkäsanainen runoilija rakentaa lähes häviävän hennoista havainnoista joukon riipaisevia tuokiokuvia, jotka huokuvat mustavalkoiseksi haalistuneen kesän tunnelmaa. Tarinan taustalla musiikki keinuu kuin rantaa kutittavat aallot. Jensenin hartaassa kerronnassa ”silloin” määrittää osuvasti niin aikaa kuin paikkaakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 356 Big Troubles – She Smiles for Pictures

Big Troubles edustaa levy-yhtiölleen Slumberlandille tyypillisten, muodollisesti pätevien yhtyeiden kärkipäätä. Tarjolla ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta yhtye soi lainavaatteissaan luontevasti ja tuoreen kuuloisesti. Romantic Comedy -levyn ykkösraita She Smiles for Pictures on heliseviä kitaroita ja hönkäilylaulua Teenage Fanclubin ja Popsiclen tyyliin. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 355 Tycho – Hours

On sopivaa, että Scott Hansen on lainannut taiteilijanimensä tanskalaiselta astronomilta. Kappaleiden äänimaailma on toteutettu Boards of Canadaankin verratulla pedanttiudella. Valmiista musiikista lainaamista vierastavan artistin materiaalia ovat mm. ulkoilmanauhoitukset, joita hän keräilee luonnontieteilijän systemaattisuudella rakentaessaan kosmisia kuvaelmia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 354 Danger Mouse & Daniele Luppi (feat. Jack White) – Two Against One

Rome, tuottajavelho Danger Mousen ja italialaissäveltäjä Daniele Luppin rakkaudella tekemä kunnianosoitus klassisten spaghettiwesternien musiikille, sisälsi upeiden instrumentaalien lisäksi Jack Whiten ja Norah Jonesin laulamia kappaleita. Paras näistä on Whiten pahaenteisesti tulkitsema Two Against One, joka osuu maaliinsa kuin kuudestilaukeava oikeissa käsissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Heipähei, me olemme Liturgy ja mekin soitamme black metalia.

Wolves in the Throne Room, yksi 2000-luvun black metalin vasenta laitaa edustavista amerikkalaisyhtyeistä, on parhaillaan Suomen-kiertueella. Lienee siis relevanttia perehtyä siihen, mikä on rapakon takaisen bläkkiksen menneisyys, nykytila ja tulevaisuus. Skene on heittänyt monet genreen yhdistetyt stereotypiat romukoppaan ja tuonut esiin kysymyksen – voiko bläkkistä diggailla ja tehdä olematta tippaakaan ideologinen?

Black metal on taas ajankohtaista. Jos ei muuten, niin ainakin suomalaisittain. Ei, kirkkoja ei ole lähiaikoina palanut, mutta Loputon Gehennan liekki sitäkin vahvempana, ohjaaja Sami Kettusen toimesta. Norjalaista skeneä on jo lukuisissa dokumenteissa ruodittu, ja nyt myös suomalaiset piirit saivat oman elokuvansa.

Mutta, siinä missä suomalainen skene – kaikesta kansainvälisestä suosiostaan huolimatta – näyttää ainakin dokumentin trailerin perusteella lähinnä Ketosen ja Myllyrinteen sketsiltä, tuntuvat amerikkalaiset ympyrät jääneen yllättävän pienelle arvostukselle laajuudestaan ja pitkäikäisyydestään huolimatta. Ensimmäiset bändit syntyivät pitkälti samoihin aikoihin kuin Norjassa ja Suomessakin, mutta musiikki näyttää päässeen pahimmasta teini-iästään ylitse.

Ja kun United States Black Metal viimein löysi tiensä Brooklyniin, heilahti se lopullinen hipster-leimakirves. Lieneekö liika ekstentrisyys sitten amerikkalaisen black metalin kompastuskivi – ovathan bläkkispiirit tunnettuja käsittämättömän nuivasta puritaanisuudestan.

Oli miten oli, jenkkibläkkiksen syntyjuuret ulottuvat 1980-luvun loppuun ja orkesteriin nimeltä Von. Nopea, raaka ja ainakin äärimmäisen ”kvlt” kaahaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan jopa hivenen aikaansa edellä, kun demo Satanic Blood ilmestyi vuonna 1992. Tyylillisesti bändi oli jopa enemmän velkaa hc-punkille tai grindcorelle, siinä missä norjalaiset virkaveljet luottivat laajempien musiikillisten kaarien luomiseen.

Vaikka Vonin tuotanto itseääntoistavuudessaan onkin melko rasittavaa kuultavaa, nauttii nykyäänkin kasassa oleva trio laajaa kulttistatusta. Sen se oli ansainnut jo 1990-luvun alussa, sillä muun muassa Varg Vikernes esiintyi aikoinaan oikeudenkäynnissä bändin paita yllään.

Video ei ole enää saatavilla

Norjan bläkkisskene alkoi pian syntymänsä jälkeen ottaa vaikutteita paikallisesta luontomytologiasta ja -mystiikasta. Tämä aspekti näytti loistavan poissaolollaan Yhdysvalloissa, sillä vaikka bändit corpsepaintit naamalla toikkaroivatkin, keskittyivät ne lähinnä itsetarkoituksellisen mauttomaan kristinuskon vihaamiseen, kuten newyorkilaisen Profanatica-trion levyn- ja biisinnimet Broken Throne of Christ ja Raping of Angels kertovatkin.

Mikäli amerikkalaisen bläkkiksen haluaa jakaa aaltoihin, voisi sanoa toisen aallon alkaneen Judas Iscariotin kaltaisten nimien myötä. Kyseinen Andrew Harrisin sooloprojekti alkoi vahvan Darkthrone-vaikutteisena ja edusti jo tyypillisempää black metal -soundia blastbeateineen ja loputtomiin jatkuvine, hypnoottisine riffeineen. Debyyttilevy The Cold Earth Slept Below soundaa vielä hieman kömpelöltä, mutta viimeistään vuoden 1999 Heaven in Flames on kylmän, ambienttisen ja karun jenkkibläkkiksen merkkiteos.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Judas Iscariot alleviivasikin agendassaan antikristillistä sanomaa, ei moinen asenne ilmennyt enää räikeän yliampuvana. 90-luvun puolivälissä sen toitottaminen alkoikin pikkuhiljaa hälventyä. Toinen tuon ajan merkittävistä nimistä, Scott ”Malefic” Connerin Xasthur, keskittyi pikemminkin astraalikokemusten, masennuksen ja kuoleman käsittelyyn. Tempokin lähenteli enemmän doomia, soundimaailman ollessa vieläkin etäisempi ja jäätävämpi.

Amerikkalaiset bläkkisbändit ovat melko usein olleet sooloprojekteja – siinäpä yksi piste USBM:n hyväksi, jos haluaa löytää skenestä joitakin ”todellisen” bläkkiksen piirteitä. Ilmeisesti vallalla on ajatus siitä, että kaikkein aidointa mustaa metallia on mahdollista luoda vain täydellisen yksilöllisyyden kautta, kuten muuan Burzum aikoinaan viitoitti.

Toisaalta tyylillisesti monet yhden miehen bändit eivät olleet järin yksilöllisiä, joskin Judas Iscariotia ja Xasthuria kokeellisemmaksi innostui välillä Jeff ”Wrest” Whiteheadin Leviathan. Yksi syy tälle saattoi olla se, että Whitehead oli harrastanut aikoinaan muutakin musiikkia kuin black metalia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kuten niin moni muukin genre, alkoi myös USBM pirstaloitua ja tehdä pesäeroa juuriinsa 2000-luvulle tultaessa. Ja silloin asiat oikeastaan vasta muuttuivatkin mielenkiintoisiksi. Malefic ja Wrest kävivät vierailemassa Sunn O))):n Black Onella, ja esimerkiksi Nachtmystium luopui corpsepainteista ja suoraviivaisesta sahauksesta. Vuoden 2006 Instinct: Decayn myötä bändi toi soundiinsa psykedeelisiä vaikutteita ja on kehittänyt tätä ilmaisua siitä lähtien.

Bändien väliset yhteistyöt poikivat myös kiehtovia hankkeita, kuten Nachtmystiumin Blake Juddista, Wrestista, Maleficista, Kriegin Neill Jamesonista ja Draugarin Tim Lehista koostunut Twilight. Superbändin vuoden 2005 debyytti oli vielä melko sekava, mutta Maleficin vaihduttua Isiksen Aaron Turneriin, sai musiikki vahvoja sludge-vaikutteita. Se varmasti karkotti aidomman soundin nimeen vannovia, mutta siitäkin huolimatta vuoden 2010 Monument to Time End on erinomainen levy.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mutta mistäs se hipster-leima sitten tuli? Ensinnäkin, hämärien underground-zinejen lisäksi muun muassa Pitchfork kiinnostui Xasthurin tekemisistä. Washingtonin osavaltion Olympia-kaupungista kotoisin oleva Wolves in the Throne Room oli myös omanlaisensa kummajainen; se kuulosti black metalilta, mutta sivuutti lähes kaikki genrelle ominaiset lieveilmiöt. Corpsepainteja tai pseudonyymejä Weaverin veljekset Aaron ja Nathan eivät ole koskaan käyttäneet. Myös Nachtmystium pyrki sittemmin pois black metal -leimasta, mikä onkin kuultavissa bändin uudemmilla levyillä.

Vaikka Wolves in the Throne Roomin maaseudulla asuva duo istuu eristäytyneisyydessään ja luontomystiikkan vaalinnassaan jonkinlaiseen arkkityyppiin blackmetallisteista, toimii tuskin kovinkaan moni skenessä toimiva lähes kokopäiväisenä ekofarmarina, kuten rumpali Aaron vaimoineen. Weaverit ovat sanoneet musiikkinsa olevan pikemminkin tyynnyttävää ja meditatiivista kuin aggressiivista ja saaneensa vaikutteita sellaisilta artisteilta kuin Popol Vuh.

Wolves in the Throne Room on kiertänyt muuhun kuin black metaliin profiloituneiden artistien kanssa, kuten niin ikään olympialaisen Earthin tai Phil Elverumin ajankohtaisimman hankkeen, Mount Eerien kanssa. Oikeastaan Mount Eeriekin on laskettavissa USBM:n kaanoniin, vaikka mies ja kitara -folkia enimmäkseen onkin, ei vain Elverumin erakkomaisen luonteen, vaan myös soundin ja tunnelman puolesta. Wind’s Poem -levyllä kuullaan välillä valtavia särökitaravalleja, ja sanoitusten tematiikka on varsin luonnonläheistä.

Kaikkein eniten bläkkiskansan hermoja on koetellut kuitenkin juuri Brooklynista kotoisin oleva Liturgy. Orkesteri, jonka jäsenet näyttävät flanellipaidoissaan pikemminkin minkä tahansa indieretkueen runopojilta, soittaa hätkähdyttävän meluisaa ja massiivista, ”transendentaalista” black metalia. Kyllä, keulakuva Hunter Hunt-Hendrix on jopa kirjoittanut aiheesta manifestin, jossa haluaa tehdä selkeän eron norjalaisen tradition ja heidän musiikkinsa välille.

Ei siis ihme, että jokaisen USBM:iin viittaavan Youtube-videon kommenttiboksissa on loputtomasti myös sillä h-sanalla varustettuja, sanoisiko, varautuneita kommentteja kyseistä genreä kohtaan. Eli vaikka itse skene onkin parissakymmenessä vuodessa oivaltanut, ettei hyvän black metalin tarvitse olla ideologista, laahaa ahdasmielinen fanius perässä.

Sinällään onkin paradoksaalista, että alun perin pyhänhäväistystä ylistänyt genre on itse muuttunut niin ”pyhäksi”, ettei sen uudenlainen soveltaminen kerta kaikkiaan käy päinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Weaverin veljekset eivät liikoja poseeraile.

Washingtonin Olympiasta kotoisin oleva, Aaron ja Nathan Weaverin muodostama black metal -duo kuuluu Yhdysvaltain skenen tunnetuimpiin mutta samalla oudoimpiin nimiin. Nyt ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva bändi kun ei oikein edes myönnä soittavansa kyseistä musiikkia.

Lähinnä ekologisuuteen ja maanviljelyyn luppoajalla keskittyvän kaksikon ensisijainen puhemies Aaron Weaver ehti minikiertueen aattona olla yhteydessä Nuorgamiin ja paljastaa muun muassa Led Zeppelin -faniutensa sekä vannoa aineettoman musiikin nimeen. Myös Suomen maine metallimaana on kiirinyt taiteilija-farmarin korviin.

Esiinnytte usein erikoisissa paikoissa, kuten metsissä ja ulkoilmassa ylipäätään. Onko jäänyt mieleen mitään erityisen muistettavaa keikkaa tai keikkapaikkaa?

”Meillä on hyviä ystäviä Itävallan Salzburgin lähellä, jotka ovat rakentaneet huikean ulkoilmalavan korkealle Alpeille. Se on aivan mielipuolisen maaginen paikka. Esiinnyimme siellä muutama vuosi sitten juhannuksena, ja keikkamme aikana he sytyttivät palamaan ainakin viisitoistametrisen kokon.”

Mikä paikka olisi musiikillenne kaikkein ideaalein?

”Mikä tahansa, joka on jossain taianomaisessa tai erikoisessa paikassa.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Led Zeppelinin. On ihan käsittämätöntä, että bändi, jolla oli niin suuri okkultistinen aikomus, nousi niin suureksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Led Zeppelin – The Battle of Evermore

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En mitenkään pysty vastaamaan tuohon. Jokaisella kulttuurilla on omat hienot artistinsa. Ja on olemassa tuhansia mahtavia visionäärejä, joista en tule koskaan tietämään mitään. Inhoan ajatusta, että pitäisi valita ’paras’ jostakin.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Emme kirjoita kappaleita, kirjoitamme levyjä. Kappaleissa on järkeä, kun ne ovat yhdistettynä kokonaisen albumin kontekstiin. Tällä hetkellä uusin levymme on suosikkini.”

Video ei ole enää saatavilla

Wolves in the Throne Room – Woodland Cathedral

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Asumme maatilalla, joten silloin, kun en tee musiikkia, työskentelen maanviljelyn parissa. Halonhakkuuta, rakennusten parantelua, vaimoni auttamista pelloilla…”

Minkä kirjan luit viimeksi?

”En oikeastaan lue kovin paljon enää. Ennen lukuintoni oli kyltymätön – minua nähtiin tuskin koskaan ilman filosofiaa tai historiaa käsittelevää nidettä. Mutta nykyään olen kiinnostunut lähinnä asioiden tekemisestä niiden ajattelun sijaan. Liiallinen ajattelu on vaarallista.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Deathspell Omegaa. Heidän musiikkinsa on kuin nurinkurinen sisäinen katedraali. Se ei ole sellaista musiikkia, jota kuuntelisi tavallisesti. Pitää olla hyvät stereot tai kuulokkeet ja tarpeeksi aikaa, jotta voi kuunnella koko albumin alusta loppuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Deathspell Omega – The Shrine of Mad Laughter

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Minulla on musiikkia vain mp3-muodossa. Inhoan tavaroiden omistamista, ja olin hyvin tyytyväinen päästessäni eroon levyistäni. Toisaalta inhoan myös sitä, mitä tietokoneet ja internet ovat tehneet musiikille. Ennen vanhaan uuden underground-musiikin löytäminen oli työn ja tuskan takana, mutta nykyään se on tuossa nenäsi edessä. Musiikki oli ennen paljon kallisarvoisempaa.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Suomessa on paljon hyviä metallibändejä. Yksi suosikkejani on jo nuoruudesta ollut Amorphis. Pidän myös suomalaisesta kansanmusiikista, etenkin siitä kauniista harpunsoitosta (Lieneekö kyseessä kantele? toim. huom.).”

Video ei ole enää saatavilla

Amorphis – My Kantele

Wolves in the Throne Room ja Wolvserpent Tampereen Klubilla 8.11 ja Helsingin Kuudennella linjalla 9.11.