Mari Boine on niin perinnetietoinen, että kirjoittaa vain sulkakynällä.

Joiku – juoiggus, luohti, leu’dd, kuten sen eri perinteitä eri saamelaisalueilla kutsutaan – on sikäli erityislaatuinen lauluperinne, ettei sitä ole koskaan tarvinnut elvyttää tai herättää henkiin, kuten vaikkapa suomalaista kansanmusiikkia. Se on elänyt aina nykypäivässä ja liukunut yllättävän luontevasti suullisesta perinteestä popimpaan ilmaisuun ja kansainväliseksi ilmiöksi.

Saamelaisiin kohdistetusta pakkoassimilaatiosta ja muusta valtakulttuuriin sopeuttamisesta huolimatta joiku on roikkunut mukana osin siksi, ettei sitä ole koettu estraditaiteeksi tai tiettyjen ihmisten etuoikeudeksi. On ollut itsestään selvää, että joiku kuuluu kaikille, koska se kulkeutuu perinteenä eteenpäin yhtä luonnollisesti kuin vaikkapa äidinkieli tai arvomaailma.

Pohjimmiltaan mitään yhtenäistä ”saamelaiskulttuuria” tai -musiikkia ei ole olemassakaan – saamen kieliryhmiäkin on kokonaiset yhdeksän. Siitä huolimatta populaarikulttuurissa on saatu kärsiä yllin kyllin vaivaannuttavista ja täysin virheellisistä yrityksistä yksinkertaistaa saamelaisuus jonkinlaiseksi kuvitelluksi folkloreksi ja vientituote-brändiksi. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä mainittakoon Nokian JoikuSpot-puhelinapplikaatio.

Koska ainoa saamelaisalueilta löydetty instrumentti on koltansaamelaisten käyttämää haitaria lukuun ottamatta ollut kehärumpu, on joiku ollut hyvin pitkälti täysin säestyksetöntä lauluperinnettä. Siksi ”saamelaispop” on ollut käytännössä tyhjä leikkikenttä, joka on odottanut avonaisena muovailijoitaan. Löytöjen, keksintöjen ja luovan fuusioinnin kannalta tällainen tilanne on tietenkin ollut mitä otollisin.

Nils-Aslak Valkeapää

Saamelaispopin syntymä sijoittuu vuoteen 1968 ja henkilöityy sen kummisetään sekä kiistattomaan renessanssineroon, Nils-Aslak Valkeapäähän. Tuo vuosi oli musiikin ja politiikan suhteen muutenkin poikkeuksellinen, joten Valkeapään debyyttilevy Joikuja ilmestyi otolliseen aikaan. Mitenkään erityisen radikaali pelinavaus levy ei ollut: se sisältää Valkeapään joikuja joko kitaralla säestettynä tai ilman, mutta on minimalistisuudessaan mitä hienoin dokumentaatio saamelaisen populaarimusiikin ensi askelista.

Paljon käänteentekevämpi oli vuoden 1974 Vuoi, Biret-Máret, vuoi!, joka sekoitteli tyylilajeja paljon rohkeammin. Siitä käy kiittäminen Seppo ”Paroni” Paakkunaista, jonka kanssa levy toteutettiin. Ehkäpä kantrirock ja 1970-luvun suomijazz eivät ole ensimmäisiä genrejä, jotka keskiverto muusikko tulisi yhdistäneeksi saamelaismusiikkiin, mutta juuri niiden myötä Valkeapäästä tuli laulaja-lauluntekijä myös länsimaisessa mielessä.

Video ei ole enää saatavilla

Valkeapää – joka harmillisesti siirtyi Saivoon sairaskohtauksen myötä 58 vuoden iässä vuonna 2001 – oli millä tahansa mittapuulla yksi Pohjoismaiden tuotteliaimpia ja kunnianhimoisimpia taiteilijoita. Hän oli myös runoilija, kuvataitelija ja ajattelija. Valkeapään taiteen pohjavire oli väistämättä alusta alkaen poliittinen, sillä hän edusti sanoituksissaan ja kirjoituksissaan saamelaisen identiteetin ääntä. Se ei 1970-luvulla ihan joka päivä päässyt esille; esimerkiksi Norjassa saamen kielen opetus oli kielletty vuoteen 1970 saakka.

Musiikkipuolella Valkeapään ilmaisu muuttui aina vain avantgardistisemmaksi, kun hän oivalsi yhdistää runojaan Paakkunaisen ja Esa Kotilaisen kaltaisten visionäärien ideoihin. Tuloksena oli hulppeita äänimaisemia ja ambient-odysseioita. Kaikkein äärimmäisin teos on vuonna 1992 julkaistu, neljälle cd:lle jaettu Beaivi, áhcázan, jolla Valkeapää lausuu koko samannimisen runoteoksensa Kotilaisen hypnoottisten äänimaailmojen päälle. Tämä, sekä Paakkunaisen kanssa tehty Sápmi lottážan -trilogia, ovat ainutlaatuisia, mutta turhan unohdettuja teoksia, jotka ehdottomasti kuuluisivat suomalaisen avantgarden kaanoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mari Boine

Toinen vahvasti yhteiskunnallinen hahmo saamelaismusiikissa on ollut pohjoisnorjalainen Mari Boine. Häntä voi nimittää pioneeriksi, joka on saanut kokea niin lestadiolaisperheensä näkemykset joiusta paholaisen musiikkina kuin Norjan valtion assimilaatiopolitiikankin. Lapsuudessaan lähinnä virsiä laulanut taiteilija heräsi nuoruudessaan tietoisuuteen siitä, miten kaltoin hänen kulttuuriaan oli vuosien aikana kohdeltu, ja halusi purkaa tätä kollektiivista ahdistusta musiikkiinsa.

Debyyttialbumi Jaskatvuođa maŋŋá ilmestyi vuonna 1985. Se soundaa saamelaisen sijaan hyvinkin omalta ajaltaan, eikä muistuta juuri lainkaan muuta Boinen tuotantoa. Toisaalta kasaripop-soundi kätki sisälleen hyvinkin kantaaottavia tekstejä ja käännöksen John Lennonin Working Class Herosta. Samalla levyn irtiotto perinteisemmästä joikuilmaisusta on yksinomaan virkistävä; Boinen tarkoituksena oli todennäköisesti tehdä nimenomaan saamenkielistä pop-musiikkia, ei näennäisen mystistä joiku-folklorea.

Boinen klassikkolevyksi ja kansainväliseksi läpimurroksi muodostui vuoden 1989 Gula Gula, jonka soundi on enemmän “etnomusiikillinen”. Tyylillinen täyskäännös oli hyväksi ainakin siinä mielessä, että Peter Gabrielin RealWorld otti levystä kansainvälisen painoksen. Kieltämättä lopputulos onkin erinomaisen tyylitajuista ja intensiivistä – ja debyyttiin nähden paljon persoonallisempaa – saamelaista nykymusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Mari Boinen ironinen satiiri käy ilmi Gula Gulan norjaksi lauletussa Oppskrift for Herrefolk -kappaleessa, joka on nokkela hyökkäys saamelaisten kohtaamaa ylenkatsetta sekä sitä seurannutta hurskastelua kohtaan. Leahkastin-levyn kansivihkossa on puolestaan saamelaisia esittäviä valokuvia, joiden yhteyteen on liitetty rasistis-antropologisia luonnehdintoja.

Boinea pyydettiin myös esiintymään Lillehammerin olympialaisten avajaisiin vuonna 1994. Hän kuitenkin kieltäytyi, koska piti elettä lähinnä tekopyhänä yrityksenä tuoda avajaisiin kiintiösaamelainen esittelemään “lappalaista eksotiikkaa”. Olympialaiset joikasikin avatuiksi Nils-Aslak Valkeapää.

Video ei ole enää saatavilla

Angelit

Vuonna 1987 Mari Boine julkaisi joululauluja sisältävän kasetin yhdessä Angelin nuoret -nimisen yhtyeen kanssa. Tuo yhtye tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Angelin tytöt, ja sittemmin muodossa Angelit. Värttinän 1990-luvulla synnyttämän kansanmusiikkibuumin humussa Ursula ja Tuuni Länsmanin duo kapusi Suomessa saamelaismusiikin näkyvimmaksi edustajaksi.

Myös ysäri-postmodernismin hullu tiedemies Kärtsy Hatakka huomasi Angelien suosion. Hän poimi tytöt joikaamaan Waltarin levyille So Fine! (1994) ja Big Bang (1995). Jotakin Waltarin pähkähulluudesta kertoo tosin se, että Angelien taustajoikujen sijaan So Finen nimikkokappaleessa hämmentää eniten sen goottidiscopulputus.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Angelien alkuperäiskokoonpanoon kuului myös Ulla Pirttijärvi, jonka soolotuotanto tuo mieleen paljolti Mari Boinen myöhemmät levyt elektronisine triphop-flirttailuineen. Pirttijärven tyyli on kuitenkin maalailevampaa aina joikutyylistä lähtien. Ja mikä ilahduttavinta: siinä missä suuri osa ysärietnosta kuulostaa auttamattoman juustoiselta kömpelöine konerumpuineen, on esimerkiksi vuoden 1997 Ruošša Eanan kestänyt aikaa erinomaisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Ja paljon muuta

Tyyltajuisista ratkaisuista käy välillä kiittäminen joikaajien taustabändejä, kuten esimerkiksi Wimme Saaren tapauksessa. Vaikka toisinaan Wimmen ja RinneRadion helmasynti onkin ollut samentaa monet levyt turhan tasaisiksi ambient-matoiksi, on joikusankarin hypnoottinen läsnäolo bändin intensiivisyyteen yhdistettynä ollut livenä lähes poikkeuksetta komeaa seurattavaa.

Toki Wimmen identiteetin ydin on hänen ainutlaatuinen abstrakti narinansa, jolla mies on huumannut yleisöjä pitkin maailmaa. Arvostusta riittää myös kotimaassa, sillä viime vuonna hän pokkasi Teosto-palkinnon.

Video ei ole enää saatavilla

Saamelaismusiikin yhteydessä tulee usein pohdittua sen “etnisyyttä”. Onko musiikin tarkoituskin olla jonkinlaista maailmanmusiikkia ja eksoottista “etnoa” vai pitäisikö siihen suhtautua vain saamelaisten tekemänä musiikkina? Joiun “etnisyys” on käynyt ilmi etenkin monien joikulevyjen tuotantotavoista: abstraktia, eteeristä joikua ovat taustoittaneet yhtä abstraktit ja minimalistiset synataustat. Toki joiun kuuluukin aaltoilla eteenpäin tunturimaiseman lailla, nehän ovat aina olleet yhtä. Ehkä siksi ambienttinen lähestymistapa on koettu luontevimmaksi.

Kaiken ohessa saamelaismusiikki on fuusioitunut hiljalleen entistä selvemmin pop-ilmaisuun samalla, kun suuret joikumestarit ovat niittäneet kansainvälistä suosiota. Koutokeinolla asuva Niko Valkeapää on tehnyt kolme erinomaista poplevyä, pohjoissaameksi laulava Somby on saamelaisen rockin pioneeri ja inarinsaameksi räppäävä Mikkâl “Amoc” Morottaja Lapin räppiskenen keskeisiä hahmoja. Niin, ja julkaisihan Korpiklaanikin kaksi ensimmäistä levyään saameksi nimellä Shaman.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Keskiviikko

Lost in Music sai varaslähtönsä keskiviikkona, jolloin Combat Rock Industryn uudet toivot Cigarette Crossfire, Särkyneet ja Atom Notes esittäytyivät Pispalan Vastavirta-klubilla.

Cigarette Crossfire.

Särkyneet.

Nuorgamin puolueeton tarkkailija nimesi bänditrion parhaaksi Atom Notesin, muun muassa Endstandista ja Manifesto Jukeboxista tuttuja soittajia käsittävän superkokoonpanon, jonka punkissa on viehättävä ropsaus surfin svengiä, Agentsin tyylikkyyttä ja Hurriganesin hulluutta.

Atom Notes.

Torstai

Lauluntekijätulokkaat Maija Moisio ja Suvi Isotalo ottivat toisistaan mittaa torstaina Artturissa ja perjantaina Paapan Kapakassa järjestetyillä iltapäivän ilmaiskeikoilla. Artistit eivät olisi voineet olla erilaisempia, vaikka esimerkiksi Soundi-lehdelle yhteishaastattelun antoivatkin.

Maija Moisio.

Mija Moision intohimoinen ja eläytyvä suomirock oli tyylillisesti täysin levällään – mutta sympaattisella tavalla. Vielä hieman raakilemainen taustatrio säesti omaa ääntään rohkeasti etsivää ja persoonallisesti tulkinnutta Moisiota piipahdellen milloin reggaen, milloin folkpopin ja milloin metallin maisemissa.

Suvi Isotalo.

Suvi Isotalo on puolestaan esiintyjänä täysin valmis ja suvereeni. Syksyn Säveleenkin osallistuvaa laulajaa kuultiin soolona, pianon säestyksellä – ja parhaimmillaan suorastaan mykistävällä tavalla. Kaj Chydeniuksen hengessä ja aina pilke silmässä esiintyneen Isotalon bravuuriksi osoittautui uuden P.S. Maj’lle -albumin tajunnanvirtamaisesti vellova Vastarakastuneet-balladi.

Burning Hearts.

Yo-talon torstaisen Nuorgam-illan aloittanut Burning Hearts kopattiin kuulopuheiden mukaan suoraan keikan jälkeen Canadian Music Week –tapahtumaan, joka järjestetään ensi vuoden maaliskuussa Torontossa. Keikkatilanteessa kvintetiksi laajentuva indiepopduo oli jämäkkä, suoraviivainen ja kaikkien kehujen arvoinen. Hyvä!

The Melvins.

Samaan aikaan Klubilla murissut The Melvins otti yleisöltä luulot pois heti kättelyssä 10-minuuttisella Lysol-särövalli-perkussioeepoksella. Sama meininki jatkui läpi grungen ja sludgemetallin pioneerin kaksituntisen keikan: rumpalikaksikko hakkasi ällistyttävän orgaanisessa synkronissa ja isotukkaiset kielisoittajat loihtivat soittimistaan valtavaa säröä. Täysi sali otti pyyteettömästi vastaan kaiken, mitä The Melvins kollektiivisesta selkäytimestään vuodatti. Ällistyttävä, omituinen messu.

Magenta Skycode.

Välissä esiintyneen Iconcrashin jälkeen Nuorgam-illan huipentaneen Magenta Skycoden keikkaa voi kuvailla yhdellä sanalla: hurmos. Kansainvälisille festivaalivieraillekin maistunut turkulaisyhtye on äitynyt ällistyttävään iskuun; bändin alkutaipaleen hapuilusta ja ujostelusta ei ole enää tietoakaan, kun Jori Sjöroos maalailee taivaisiin kurottavia melodioitaan itsevarmuudella, joka muistuttaa Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisista stadion-indien supertähdistä. Skål!

Perjantai

Pastacas.

Lauantai-iltapäivänä eteläiset naapurimme tarjoilivat Nuorgamille paitsi herkullisia kylmäsavulohisandwichejä ja jääkylmää vodkaa, myös Pastacasin avantgardistista luuppitaidetta. Wire-lehdenkin hehkuttama Ramo Teder – jonka taiteilijanimi tarkoittaa suomeksi kuulakärkikynää – loi pedaalien, poikkihuilun, sähkökitaran ja ties minkä epäkristillisten hilavitkuttimien avulla Artturi-baariin äänivallin, joka hymyilytti ainakin lavan läheisyydessä päätään nyökyttänyttä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilää.

Vuk.

Entä mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ulkomaalaisesta toimittajasta tai levy-yhtiöpersoonasta vastaa, kun häneltä kysytään mielipidettä suomalaisen showcase-festivaalin annista?

”Minut vietiin katsomaan [tähän valinnanvarainen suomalainen valtavirran pop- tai rockyhtye] ja se oli hirvittävää paskaa. Sitten menin johonkin kuppaiseen kellariluolaan, jossa soitti Vuk. Se oli loistava.”

Näin tälläkin kertaa. Lähes pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia yhtyeensä kanssa esittänyt Vuk houkutteli Artturiin myhäilemään muun muassa Beggars Groupin (4AD, Matador, Rough Trade, XL) perustajan Martin Millsin, jonka hymy ulottui korviin. Joko nappaisi – vai jääkö Vukin maailmanvalloitus ikuiseksi haaveeksi?

Anssi Tikanmäki.

Yo-talon Rockadillo-illassa Anssi Tikanmäki esiintyi nimeään kantavan orkesterin kanssa ja soitti lyhyessä setissään lähinnä tunnetuimpia hittejään Klaani-elokuvan Balladista Maisemakuvia Suomesta-debyytin biiseihin.

Leikkisän jamittelevalla otteella soittaneen bändin soundia kävivät elävöittämässä Iiro Rantala pianollaan ja Sakari Kukko saksofonillaan.

Hilpeän yksityiskohdan keikkaan toi maestro Tikanmäen harmaantunut hiuspehko, joka vaihtoi väriään valoshow’n mukaan, kuten kuvasta näkyy.

Illan yllätysesiintyjän” henkilöllisyys oli onnistuttu pitämään hyvin salassa, sillä ennen mysteeriartistin lavalle nousemista juuri kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tuleman piti.

Kimmo Pohjonen.

Ei, se ei ollut RinneRadio vaan Kimmo Pohjonen – ja vaikea olisi Rockadillon karkeloille ollut parempaakaan spesiaalia kuvitella. Pohjonen käynnisti settinsä tutun maanisesti haitarinsa kanssa riehuen. Pikkuhiljaa atonaalisen tilutuksen lomasta pilkahtelivat riffit ja melodianpätkät, jotka yhdistyivät erilaisiin maatalouskonesampleihin ja loivat kieroja äänimaailmoja. Kenties Pohjosen visiitti promosi jo tulevaa, sillä parin viikon päästä hän nousee Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Pakkahuoneen lavalle Samuli Kosmisen ja Proton String Quartetin kera.

Wimme.

Wimmen setissä olivat läsnä kaikki tutut elementit: taustabändinä RinneRadio, tunnelmien vaihtelut meditatiivisesta suureelliseen jazzjoiku-ravejumitukseen, unohtamatta itse joikaajan absurdin hulvattomia välispiikkejä. Tuttuudestaan huolimatta Wimmen keikat ovat aina näkemisen arvoisia, ensinnäkin harvinaisuutensa, mutta myös tunnelmansa takia. Wimmen seesteisen ylväs lavapreesens huokuu saamelaisen joikuperinteen mystiikkaa, hänen narisevan äänenmuodostuksensa yltyessä välillä akrobaattisiin suorituksiin.

Värttinä.

Siinä missä jopa Kimmo Pohjosen ekspressiivinen hanuritaide tuntui hieman rutiininomaiselta, vaikutti Värttinä elävän ja hengittävän Yo-talon tunnelmaa. Eikä ihme, sillä viime aikoina itsestään vähänlaisesti meteliä pitänyt ja soittajistoaan suuresti remontoinut kollektiivi keikkaili kotimaassaan ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Välissä heitetyt ulkomaanpistokeikat voi laskea yhden käden sormilla. Setti keskittyi bändin popimpaan tuotantoon, mikä oli tilaisuuden huomioon ottaen ymmärrettävää. Wimme Saari varasti show’n totaalisesti tullessaan lavalle sekoilemaan yhden kappaleen ajaksi. Lisää tätä!

Wrecking Queens.

Wrecking Queens sai kunnian korkata Tullikamarin ja Pakkahuoneen perjantaisen kattauksen.

Ewert & the Two Dragons.

Myöhemmin lavalle nousi virolainen Ewert & the Two Dragons. Kansainvälistä kuhinaakin herättänyt indiepopyhtye esiintyy muuten huomenna (pe 28.10.) Helsingin Siltasessa ja palaa Suomeen joulukuun alussa neljän keikan kiertueelle tanskalaisen Veton kanssa.

Isoveli.

Iltaa jatkanut Isoveli on niitä ideoita, jotka tasapainottelevat hullunrohkeasti nerouden ja idiotismin välisellä raja-aidalla. Jos et tiennyt, niin Isoveli on yhtä kuin kimaltelevaa poprockia soittanut Brightboy, mutta suomeksi. Ska-kompilla. Antaumuksellisesta keikasta huolimatta Isoveljen tähtihetki koettiin myöhemmin illalla, kun bändin laulaja Antti Westman teki yllätyshyökkäyksen lavalle kesken Arttu Wiskarin keikan – ja saateltiin tavallisten kuolevaisten pariin Pakkahuoneen perustuksia ravistelleiden urpo!-huutojen siivittämänä. Hyvä!

Ronya.

Ronyan leopardiraidat aiheuttivat Nuorgamin kylätoimikunnassa lähinnä mykistymistä.

Manna.

Mannan keikasta jäi kaikessa pätevyydestään ja artistin karismasta huolimatta päällimmäisenä mieleen yksi viikonlopun mittaan säännöllisimmin esitetyistä kysymyksistä: miksi Pakkahuoneella on aina niin paskat soundit?

Arttu Wiskari.

Festivaalin hämmentävimmät hetket oli koettu jo torstaina, kun hurmokselliseen kuntoon hankkiutuneet Arttu Wiskari ja Elastinen kreisibailasivat Nuorgam-illassa Hot Chipin elektropopin tahtiin. Ja rähinöivät myöhemmin Ilves-hotellin yökerhossa. Edellisiltana nautitut kuohuviinlavalliset eivät sanottavammin näkyneet Klubilla esiintyneen Wiskarin habituksessa. Freemanin kanssa Lost in Musicin haluttavimman kaverikuvattavan tittelin jakanut Wiskari herätti yleisössä voimakkaita tunteita – puolesta ja vastaan. Mutta ainakin Wiskari kiinnosti. Nuorgamin vastaavan toimittajan sanoin: ”Lost in Musicissa esiintyi yli 90 artistia. Ainoa keikka, jonka katsoin kokonaan: Arttu Wiskari.”

Chisu.

Wiskarin jälkeen esiintyi Kun valaistun -albuminsa juuri julkaissut Chisu, mutta Nuorgamin kylätoimikunta keskittyi yhä Wiskarin keikan puimiseen.

Martina.

Yön pimeinä tunteina kylätoimikunnan korviin kantautui ihmeellinen tarina eräästä ulkomaalaisesta agentista, joka oli löytänyt Ilveksen yökerhon lavalta etsimänsä uuden, kuuman artistin: Martinan. Keikan jälkeen agentti oli niin sanotusti mahlat valuen lähestynyt itseään agentoivaa Martinaa. Ulkkariagentin mielessä oli bookkaus, jopa signaus. Martinan puolestaan luuli, että ulkkariagentin mielessä on pelkkä pokaus. ”Stop hitting me, stop hitting me… Here’s my boyfriend”, poikaystävänsä taakse paennut Martina oli kihissyt kieltäytyen maailmanvalloitustarjouksesta. Nuorgamin tietolähde ei kerro päästiinkö asiassa myöhemmin sopimusneuvotteluasteelle.

Lauantai

Sansa.

Nuorgamin valtaväestön keräillessä vielä itseään lauantai-iltapäivänä valokuvaajamme Tomi Palsa raahautui jo kello 15:ksi Paapan Kapakkaan, jossa päivän musiikkitarjonnan korkkasi sympaattinen Sansa.

Notkea Rotta.

Illan käynnisti varsinaisesti kuitenkin Pakkahuoneessa hyppyyttänyt Notkean Rotta, jonka jäsenet tekivät keikallaan sitä, mitä heillä on tapana tehdä – pomppivat ympäri lavaa kuin bodatut kengurut. Liekö sitten kyse siitä, että ympäristö oli väärä, vai siitä, että vitsi alkaa vanhentua, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuorgamin mieleen nousi ajatus: alkaako Notkiksen meiningissä olla pakottamisen makua?

Freeman.

No, sitä ei ollut ainakaan Freemanilla. Viiksimestari seurasi lähes liikuttuneessa tilassa tapaa, jolla Lim-yleisö lauloi mukana sekä miehen 1970-klassikoita että tuoreen 4-albumin modernin popin mestariteoksia. Suomipopin valkean helmen Kaksi lensi yli käenpesän kajahtaessa ilmoille koettiin festivaalin virallinen, kollektiivinen kananlihahetki.

Regina.

Nuorgamin viimeinen selkeä muistikuva Lost in Musicista oli sulavaan keikkakuntoon uuden levynsä säröpopkappaleet hionut Regina, joka esiintyi Pakkahuoneen puolella itsevarmasti ja vaivattoman oloisesti. Iisa Pykärillä oli esiintymisasunaan hauska mekko, joka näytti siltä kuin hänen rinnuksilleen olisivat nousseet suuret ja sympaattiset ajokoiran korvat. Keikan jälkeen Nuorgamin toimituksen yhyttämä Mikko Pykäri puolestaan ei osannut lopettaa intoilua Mariah Careyn 90-luvun tuotannon sulasta neroudesta – mihin saatoimme vain yhtyä täysin rinnoin.