<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — William Shatner</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/william-shatner/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/s/c/o/scooterstatusquojpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/s/c/o/scooterstatusquojpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Mitä he oikein ajattelivat? 10 oudointa yhteistyöprojektia</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/kymmenenen-hammentavinta-yhteistyoprojektia/</link>
    <pubDate>Mon, 07 Nov 2011 11:30:03 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>
		<category><![CDATA[Wanha!]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=17488</guid>
    <description><![CDATA[Osattiin sitä ennen Metallicaa ja Lou Reediäkin.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-17496" class="size-large wp-image-17496" title="scooter-status_quo" alt="Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2011/11/scooter-status_quo-700x466.jpg" width="640" height="426" /></a><p id="caption-attachment-17496" class="wp-caption-text">Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.</p>
<p>Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.</p>
<p>Elämä olisi vähän köyhempää, jos<strong> Marvin Gaye</strong> ja <strong>Tammi Terrell</strong> eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos <strong>Nick Cave</strong> olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä <strong>Kylie</strong>, tai jos <strong>Public Enemy</strong> ja<strong> Anthrax</strong> olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).</p>
<p>Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.</p>
<p>Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.</p>
<p>Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.</p>
<p>Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.</p>
<p>Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa <strong>Metallican</strong> ja<strong> Lou Reedin</strong> yhteisalbumia <em>Lulu</em>. Kirjailija <strong>Frank Wedekindin</strong> näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.</p>
<p>Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. <em>Some Kind of Monster</em> -dokumentin jatko-osaa odotellessa <em>Nuorgam</em> listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.</p>
<h2>Beats and Styles ja Jari Sillanpää</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=tgEJCNvNp50" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/tgEJCNvNp50</a></p>
<p>Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli<strong> Beats and Styles</strong> -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki <strong>Bomfunk MCs:in</strong> <strong>Raymond Ebanksista Dannyyn</strong>.</p>
<p>Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty <em>Chameleon Casanova</em> vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava <strong>Jari Sillanpää</strong> tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.</p>
<p>Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari<br />
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta <strong>Usheriksi</strong> hänestä ei aivan ole.</p>
<h2>Happy Mondays ja Karl Denver</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ybRe5oxosiM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ybRe5oxosiM</a></p>
<p><strong>Happy Mondaysin</strong> toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja <strong>Karl Denverin</strong> kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että<strong> Shaun Ryderin</strong> ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.</p>
<p><em>Lazyitis</em>-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.</p>
<h2>Scooter ja Status Quo</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=H0DTm_bWEjs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/H0DTm_bWEjs</a></p>
<p>Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.</p>
<p><strong>Status Quon</strong> jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen <strong>Francis Rossi</strong> meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – <strong>Aerosmithin</strong> ja <strong>Run-D.M.C.:n</strong> klassiseen <em>Walk This Way</em> -kappaleeseen.</p>
<h2>Kapasiteettiyksikkö ja Hector</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=vK9ha9dHR44" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vK9ha9dHR44</a></p>
<p>Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. <strong>Spesialistin</strong> vuosituhannen alun kappaleella vieraili <strong>Anita Hirvonen</strong>, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin<img src="https://s.w.org/images/core/emoji/17.0.2/72x72/2122.png" alt="™" class="wp-smiley" style="height: 1em; max-height: 1em;" /> <strong>Felix Zengerin</strong> <em>Pitkät päivät täällä</em> -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt <strong>Kari Tapio</strong>.</p>
<p>Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen <em>Tää on mun Stadi</em> itsensä <strong>Hectorin</strong>. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.</p>
<h2>Eddie Murphy ja Michael Jackson</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=D9cQOcAC_K8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/D9cQOcAC_K8</a></p>
<p>Moni muistaa <strong>Eddie Murphyn</strong> ja <strong>Rick Jamesin</strong> viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan <em><a href="http://www.youtube.com/watch?v=bDbpzjbXUZI">Party All the Time</a></em>, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.</p>
<p>Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye <strong>Ugly Kid Joen</strong> laulajan r&amp;b-versioksi.</p>
<p>Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.</p>
<h2>Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=RcQzYEBte5g&#038;list=PLD52E061D36F78D24&#038;index=4&#038;feature=plpp_video" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/RcQzYEBte5g</a></p>
<p><strong>Waltari</strong> ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä <strong>Kärtsy Hatakan</strong> kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 <strong>Kamariorkesteri Avanti!:n</strong> kanssa äänitetty <em>Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C)</em>.</p>
<p>Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.</p>
<h2>Beavis &amp; Butthead ja Cher</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Mnb2Sxc-PuI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Mnb2Sxc-PuI</a></p>
<p>Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja <strong>Cher</strong>. <strong>Beavis ja Buttheadin</strong> suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä <strong>Sonny &amp; Cherin</strong> vuoden 1965 megahitin<em> I Got You Babe</em>.</p>
<p>Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks&#8221; -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen<a href="http://www.youtube.com/watch?v=mEszTzdUMcY"> silloiset esiintymisasunsa</a>. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.</p>
<h2>Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=24MD-v0IgYA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/24MD-v0IgYA</a></p>
<p>Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin<strong> Jay-Z:n</strong>, <strong>Linkin Parkin</strong> ja <strong>Paul McCartneyn</strong> vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä <em>Yesterdaylla</em> ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun <em>Numb/Encore</em>-hybridin kanssa.</p>
<p>Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja <strong>Chester Bennington</strong> laulavat <em>Yesterdayta</em>, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.</p>
<h2>William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=W3PoEwRi5XQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/W3PoEwRi5XQ</a></p>
<p>Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, <strong>William Shatneria</strong>, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?</p>
<p>Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita <strong>Elton Johnin</strong> <em>Rocket Manistä</em> <strong>Black Sabbathin</strong> <em>Iron Maniin</em> ja <strong>Pulpin</strong> <em>Common Peoplesta</em> <strong>Eminemin</strong> <em>The Real Slim Shadyyn</em>. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.</p>
<p>Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä <em>Has Been</em>, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies <strong>Ben Folds</strong>. Levyn pohjalta luotiin<em> Common People</em> -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – <em>William Shatner’s Gonzo Ballet</em>. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon <strong>Henry Rollinsin</strong> kanssa.</p>
<h2>Puff Daddy ja Sting</h2>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=V0nL7weZrp8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/V0nL7weZrp8</a></p>
<p>Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.</p>
<p>Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, <strong>Puff Daddyn</strong> ja<strong> Stingin</strong> yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.</p>
<p>Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa <strong>Notorious B.I.G.:n</strong> murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/z/o/l/zolajesuskansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/z/o/l/zolajesuskansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Minikritiikit, viikko 43</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/minikritiikit-viikko-43/</link>
    <pubDate>Mon, 24 Oct 2011 09:30:19 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=16260</guid>
    <description><![CDATA[Arvioituina Bad Meets Evilin, Big Troublesin, Class Actressin, Cyklesin, Future Islandsin, Joakimin, William Shatnerin ja Zola Jesusin uudet albumit sekä Big Wave Ridersin EP.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Bad Meets Evil – Hell: The Sequel</h2>
<p><em>Universal</em></p>
<p><span class="arvosana">70</span> Paljon on vettä Vantaanjoessa virrannut sitten <strong>Eminemin</strong> kultavuosien. <strong>Royce da 5&#8217;9&#8243;:n</strong> kanssa muodostetun Bad Meets Evilin kesällä julkaistu äänitys valaa kuitenkin toivoa siitä, että oikeassa seurassa Marshall Mathers on yhä kova luu purtavaksi. <em>Hell: The Sequel</em> käy päälle valtavalla voimalla ja on helposti vuoden parhaita mainstream-levyjä genressään. Tai olisi, ellei siinä olisi jotain kovin häiritsevää. Alkuvuodesta <strong>Tyler, the Creator</strong> uhosi puukottavansa <strong>Bruno Marsia</strong> ruokatorveen. Eminem ja Royce taas päättivät tehdä tämän kanssa biisin. <em>Lighters</em> soi parhaillaan radioissa. Saako tätä diggailla? (<strong>Anton Vanha-Majamaa</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/YWt4wmZ_EMI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YWt4wmZ_EMI</a></p>
<h2>Big Troubles – Romantic Comedy</h2>
<p><em>Slumberland</em></p>
<p><span class="arvosana">82</span> Big Troubles levyttää samalle levy-yhtiölle kuin twee-revivalin lippulaiva <strong>The Pains of Being Pure at Heart</strong>, mikä kertookin varsin paljon yhtyeen estetiikasta. Lähimpänä henkistä isoveljeään newjerseyläiskvartetti on vaivattomalla <em>Minor Keys</em> -pophelmellä, joka kuuluukin <em>Romantic Comedy</em> -esikoisalbumin ehdottomaan parhaimmistoon. Big Troublesin sokerisesti ja raukeasti naukuvassa indiepopissa on runsaasti varhaista <strong>Smashing Pumpkinsia</strong> ja ropsaus <strong>Olivia Tremor Controlin</strong> ja <strong>Gorky’s Zygotic Myncin</strong> 1990-lukuista pehmeää folkpsykedeliaa. Ilmeinen vaikute on myös softrock-kauden <strong>Fleetwood Mac</strong>, jonka <em>Gypsy</em>-hitti (1983) kummitteleekin enemmän kuin vahvasti <em>You’ll Be Laughingin</em> kitaramelodioissa. Tosi kivalta levyltä ei löydy yhtään likimainkaan heikkoa hetkeä, mutta pieni tujaus rohkeutta ja omaa ääntä ei tekisi Big Troublesille hallaa. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/LXjY-6gpr_U" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/LXjY-6gpr_U</a></p>
<h2>Big Wave Riders – EP</h2>
<p><em>Soliti</em></p>
<p><span class="arvosana">68</span> <strong>Nick Trianin</strong> luotsaaman Solitin julkaisupolitiikka hahmottuu levy levyltä. Samalla käy selväksi, kuinka tervetullut tällainen indierockille omistautunut, väljäksi genreotsikoksikin kelpaava levy-yhtiö on. Soliti tarjoaa turvapaikan muun muassa helsinkiläiselle Big Wave Ridersille, joka nakuttelee uuden aallon palikoista terhakkaa ja sympaattista kitarapopia. Narskuvien kitaroiden, kulmikkaiden rumpujen ja asianmukaisen elektrosilauksen alkulähteitä on helppo hakea 1980-luvun Manchesterista, mutta orkesteri tuo mieleen myös <strong>Suburban Kids With Biblical Namesin</strong> ja <strong>Kameran</strong> kaltaiset ruotsalaisartistit, jotka valloittivat yliopistoradioita 2000-luvun puolivälissä. Länsinaapurien tavoin Big Wave Ridersin ansiokasta pillifarkkupoljentoa latistaa kappalemateriaalin hienoinen yksioikoisuus. Vaikka orkesteri rikastaa musiikillista taustaansa riemukkaalla läsnäolollaan, se tuo tyylilajiinsa vain vähän uutta. Hetkessä eläviä trendejä Big Wave Riders rytmittää loistavasti, mutta pysyvämpiä jälkiä kovertaakseen yhtye kaipaisi vielä hieman syvyyttä, arvaamattomuutta tai ainakin yhden ylittämättömän sävellyksen. (<strong>Hannu Linkola</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=z9n3FrtiD7U&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/z9n3FrtiD7U</a></p>
<h2>Class Actress – Rapprocher</h2>
<p><em>Carpark</em></p>
<p><span class="arvosana">69</span> Class Actressin ensimmäinen albumi antaa vaikutelman varsin pätevästä elektropoptriosta, joka haluaa kovasti kuulostaa Italians Do It Better -lafkan etäisen viileältä diskoposeeraamiselta, mutta sekoittaa mukaan pieniä annoksia päiväkirjamaista hempeilyä. Yhtälö ei ole mahdoton, mutta biisinkirjoitus tuntuu useimmiten jämähtäneen puolitiehen. <strong>Elizabeth Harperin</strong> ääni miellyttää, samoin laskelmoidun coolit syntikkataustat, mutta kappaleet junnaavat varsin mielikuvituksettomasti ja vailla tarvittavaa mysteerin tuntua. Kohokohdaksi nousee napakka, viikonlopun lähestymisen tunnelmia tehokkaasti summaava <em>Weekend</em>. Singlenä kuultu <em>Keep You</em> tarjoaa puolestaan levyn ainoan merkityksellisen koukun. Kokonaisuudessaan <em>Rapprocher</em> sisältää liikaa kimallusta ja liian vähän kitkaa. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=UCPpgE7x-BI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/UCPpgE7x-BI</a></p>
<h2>Cykles – Cykles</h2>
<p><em>OreMansion Records</em></p>
<p><span class="arvosana">86</span> Cyklesin toukokuinen debyytti ohitti ilmestyessään korvani, mutta onneksi hyvä musiikki ei ole kuukausista kiinni – varsinkaan kun sen sukupuu ulottaa juurensa vuosikymmenien taakse. Helsinkiläisviisikon väljänä viitekehyksenä on <strong>Editorsin</strong> kaikuja toistava laajakuvaindie, johon haetaan väriä ja syvyyttä 1970-luvun glam-rockista, takaa-ajon tunnelmaa huokuvasta rautalangasta sekä tietenkin uuden aallon kolkosta kauneudesta. Välillä orkesteri yläotsikoi kappaleitaan tietyllä tyylilajilla, mutta useammin aikakaudet ja musiikilliset teemat sekoitetaan vallattomasti rönsyileviksi kokonaisuuksiksi. Cykles voikin onnitella itseään vaikutepaketin ensiluokkaisesta hyödyntämisestä. Yhtyeen kiihkeässä dramatiikassa ja perimänsä tiedostavassa luovuudessa on samaa henkeä kuin vaikkapa <strong>Rubikin</strong> debyyttilevyssä tai harmillisen vähälle huomiolle jääneen <strong>Palman</strong> soinnissa, mutta verrokeistaan Cykles erottuu pinnistelemättömällä otteellaan. Suureellisuudessaankaan orkesteri ei tyrkytä melodisuuttaan tai nerokkuuttaan, vaan hiipii ovelasti ihon alle valmistelemaan yhtä vuoden hurmaavimmista yllätyksistä. (<strong>Hannu Linkola</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qAwwSvwZ2jA&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qAwwSvwZ2jA</a></p>
<h2>Future Islands – On the Water</h2>
<p><em>Thrill Jockey  </em></p>
<p><span class="arvosana">87</span> Viime vuonna baltimorelainen Future Islands yllätti ja vakuutti loistavalla <em>In the Evening Airilla</em> – kauniilla levyllä täynnä <strong>New Orderin</strong> ja <strong>The Curen</strong> sukuista dramaattista ja leijailevaa synapoppia. Toisin kuin monet elektronisempia soundeja viljelevät virkaveljensä, Future Islands ei ollut etäinen, kylmä tai virtaviivainen, vaan etenkin nokkamiehensä <strong>Samuel Herringin</strong> elämän iskuissa parkkiintuneen äänen ansiosta enemmänkin surumielinen ja nukkavieru – kuin polvilleen lyöty piruparka, joka jaksaa kammeta itsensä pystyyn vielä yhtä epätoivoista taistelua varten. Jos voit kuvitella <strong>Tom Waitsin</strong> esiintymässä jossain Twin Peaksin seutuvilla taustallaan uuden aallon elektropopyhtye, alat olla aika lähellä Future Islandsin soundia. <em>On the Waterilla</em> on siirrytty elementistä toiseen, mutta muuten yhtye on ennallaan – tällä kertaa varustettuna vieläkin hienommilla kappaleilla. <em>On the Water, The Great Fire</em> ja <em>Where I Found You</em> ovat upean kuulaita slovareita, jotka tuovat mieleen loputtomat valtatiet syksyn kirkkaassa, mutta vähitellen himmenevässä auringonvalossa. Nopeammilla kappaleilla, kuten <em>Before the Bridge, Balance</em> ja <em>Close to None</em> Herring yhtyeineen johdattaa tanssimaan kyyneleet silmäkulmassa diskoon öisen kaupungin salatussa sydämessä. <em>On the Water</em> tarjoaa lyödyille, hylätyille, surusilmäisille haaveilijoille ja särkyneitä sydämiään hoivaaville lämpimän olkapään, jota vasten on hyvä nojata.   (<strong>Kimmo Vanhatalo</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/N5XY_LTgSnA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/N5XY_LTgSnA</a></p>
<h2>Joakim – Nothing Gold</h2>
<p><em>Tigersushi</em></p>
<p><span class="arvosana">84</span> <strong>Joakim Bouaziz</strong> on julkaissut omaa musiikkiaan Tigersushi-levymerkin pyörittämisen ja remix-töiden (<strong>Annie</strong>, <strong>Goldfrapp</strong>) lomassa jo lähes kymmenen vuotta – ilman mainittavaa menestystä. Miehen neljäs albumi parantaa monta pykälää sympaattisista, mutta kovin raakilemaisista <em>Monsters &amp; Silly Songsista</em> (2007) ja <em>Milky Waysista</em> (2009). <em>Nothing Goldilla</em> Bouaziz pyörittää melko rajallista soundipalettiaan erinomaisen näkemyksekkäästi ja onnistuu luomaan yli tunnin mittaisesta albumista yhtenäisen kokonaisuuden. Kalkattavat perkussiot, upottavat syntetisaattorimatot, syvät bassot ja hiukan kolhot laulumelodiat toistuvat biisistä toiseen hyvin samanhenkisinä, mutta kuitenkin riittävästi varioituina. Levyn huippuhetkiksi kohoavat hypnoottisen rytmikäs <em>In the Cave</em> valtameren ylittävine pianosoundeineen, ruotsalaisen <strong>Studion</strong> baleaarisesta raukeudesta muistuttava <em>Nothing Gold</em> sekä <strong>Kraftwerkia</strong> ja Chicago-housen hektisiä pimputuksia yhdistelevä<em> New How Love Life</em>. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/5Z-qmm3rcas" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/5Z-qmm3rcas</a></p>
<h2>William Shatner – Seeking Major Tom</h2>
<p><em>Cleopatra</em></p>
<p><span class="arvosana">  46</span> Musiikillisen uransa puolesta lähinnä <em>The Transformed Man</em> -levyn (1968) camp-klassikoista (<em>Mr. Tambourine Man, Lucy in the Sky With Diamonds</em>) tunnettu William ”kapteeni Kirk” Shatner julkaisi vuonna 2004 puun takaa samalla sekä hauskan, koskettavan, kypsän että syvällisen <em>Has Been</em> -albumin. <em>Seeking Major Tomilla</em> tv-legenda kuitenkin ampaisee suoraan takaisin camp-avaruuteen. Tyyli on tuttu: Shatner ei laula, vaan lausuu kappaleiden sanat dramaattisesti ylinäytellen. Tällä kertaa materiaali koostuu avaruusaiheisista popklassikoista, <em>Space Odditystä Silver Machineen</em> ja <em>Space Cowboysta Rocket Maniin</em>. Vierailijoita piisaa heavy-legendoista proge-sankareihin ja&#8230; <strong>Sheryl Crow’hun</strong>. Parhaimmillaan Shatner on hilpeä ja yllättävät vierailijat huvittavat (vaikka harvoin erottuvat selvästi), mutta lopulta tämä tupla-cd on pitkä kuin matka avaruuden kylmässä tyhjiössä ja yrittää liikaa tiedostavassa hassuttelussaan. Kun <em>Seeking Major Tom</em> päättyy yli 90 minuutin jälkeen <strong>Steve Howen</strong> jammaillessa Shatnerin kanssa <strong>Duran Duranin</strong> <em>Planet Earthia</em>, pöllämystynyt kuuntelija ei oikein tiedä mikä häneen osui. Eikä todellakaan ole varma haluaako kokea saman uudelleen. Soveltuu vain kaikkein pelottomimmille avaruusmatkaajille.   (<strong>Kimmo Vanhatalo</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=cKo4FMzt_hM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/cKo4FMzt_hM</a></p>
<h2>Zola Jesus – Conatus</h2>
<p><em>Sacred Bones</em></p>
<p><span class="arvosana">71</span> 22-vuotias <strong>Nika Roza Danilova</strong> on ehtinyt suoltaa reilussa kahdessa vuodessa kunnioitettavan määrän musiikkia. Kolmea singleä, kolmea ep-levyä ja kahta splittiä seuraa nyt jo kolmas albumi, <em>Conatus</em>, joka ei ennakkotiedoista poiketen poikkea paljoakaan artistin aikaisemmasta tuotannosta. Danilova hoilottaa yhä kolhoon ja etäiseen tyyliin ja jatkaa musiikillisesti tyylipuhtaan 4AD-avantpopin linjoilla, joka on silkkaa mannaa <strong>Kate Bushin</strong>, <strong>This Mortal Coilin</strong> ja <strong>Dead Can Dancen</strong> aikakaudelle haikaileville. Yksittäisinä annoksina Zola Jesusin keskiaikainen goottidisko saa höristämään korviaan, mutta albumimitassa artistin yksipuolisuus paljastuu armottomasti. Esimerkiksi Ruotsin <strong>Lykke Li</strong> synnyttää samankaltaisista aineksista huomattavasti monipuolisempaa ja notkeampaa musiikkia. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/vYWHi0Ug7pQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/vYWHi0Ug7pQ</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
