William Bevan ei mielellään kameralle poseeraa.

Aikana, jolloin dubstepilla viitataan yhä useammin Pendulumin tai Chase & Statusin kaltaiseen äänisaasteeseen, on hyvä hiljentyä perusasioiden äärelle ja muistella Wanhoja Hywiä (eli peräti puolen vuosikymmenen takaisia) Aicoja.

Viisi vuotta sitten Burial sai kaltaisteni polvet notkahtamaan. Mystisen brittiartistin nimetön esikoinen (2006) ja sitä seurannut Untrue (2007) olivat monelle elektronista musiikkia pintapuolisesti seuraavalle ensikosketus kuumaan ja kohuttuun dubstepiin – joka olikin näiden kahden albumin perusteella osapuilleen maailman parasta musiikkia milloinkaan.

Kolmekymppisten oli helppo rakastua Burialiin. Se oli helppoa musiikkia, melankolista ja kaunista. Burial toi mieleen Bristolin mestarit 1990-luvulta, Massive Attackin ja Portisheadin, mutta kuulosti kuitenkin samanaikaisesti uudelta, raikkaalta ja rytmisessä epäsäännöllisyydessään jännittävältä.

En tiedä, mitä asioista syvällisemmin perillä olevat dubstep-päät olivat Burialista lausutuista ylisanoista mieltä, mutta saatan kuvitella heidän tuhahdelleen halveksuvasti rocktoimittajien haltioituneille kielikuville tyhjyyttään kaikuvista metroasemista, katulamppujen valaisemista vesilätäköistä ja uneen vaipuneiden suurkaupunkien hermostuneesta rauhallisuudesta.

Oikea ja aito dubstep tehtiin kenties muualla ja genren sisällä julkaistiin varmasti vaikeampaa ja haastavampaakin musiikkia, mutta Burial oli yksinkertaisesti vastustamaton. Se oli juuri sitä musiikkia, jota Radioheadin Thom Yorke, Massive Attackin Daddy G ja muut keski-ikää lähestyvät vanhatparrat olivat haaveilleet dubstepin olevan.

Uudesta ilmiöstä intoilevan musiikkimedian perspektiiviharhaa kuvaa hyvin, että ennen kuin Burial paljasti henkilöllisyytensä syksyllä 2008, hänen huhuttiin olevan muun muassa Aphex Twin tai – uskokaa tai älkää – jopa Norman Cook (Fatboy Slim). Burial oli kuitenkin ihan tavallisen näköinen lontoolaismies, William Bevan.

Burialin kolmas albumi antaa odottaa. Tänä vuonna artistilta julkaistiin EP Street Halo sekä yhteistyössä Kieran ”Four Tet” Hebdenin ja Thom Yorken kanssa tehty single Ego/Mirror. Laatutavaraa kummatkin, mutta osoittivat ennen kaikkea sen, miten haastavaa Untruen maagisuutta on uudella vuosikymmenellä enää saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2007 ei toinen levy pyörinyt yhtä tasaiseen tahtiin luureissani kuin Burialin klassikkokelpoinen kakkosalbumi Untrue. Albumi sementoi aliaksen taakse kätkeytyvän William Bevanin aseman yhtenä dubstepin ja ylipäätään elektronisen musiikin omintakeisimmista visiönääreistä.

Samalla Untrue nosti dubstepin indie-väen soittolistoille ja todisti viimeisillekin epäilijöille genren taipuvan myös albumi-formaattiin. Levy toi sinänsä hienon ensialbumin Burialin (2006) jääkylmän kolkkoon sointiin tarttumapintaa ja lämpöä, säilyttäen kuitenkin sen kuumottavan tunnelman, joka voi olla kotoisin ainoastaan Lontoosta, mutta sopii kaupunkiympäristöön missä tahansa maailmassa.

Untruen jälkeen albumimittaista Burialia on odoteltu turhaan, mutta irtobiisejä Bevan on tiputellut epätasaiseen tahtiin – tänä vuonna jo pariinkin otteeseen. Aluksi Burial lyöttäytyi kimppaan Four Tetin ja Radioheadin Thom Yorken kanssa. Kolmikko julkaisi Text Recordsilla Ego/Mirror-kaksitoistatuumaisen – jonka 300 kappaleen painoksen kohdalla voidaan jo puhua limited editionista – ja sittemmin saatiin maisteltavaksi kolmen kappalen verran ihan aitoa Burial-soundia Hyperdubin Street Halo EP:n muodossa.

Sekä Four Tetin että Thom Yorken kanssa Bevan on tehnyt aiemminkin menestyksekästä yhteistyötä. Erityisesti Yorke ja Burial sopivat parhaimmillaan yhteen painajaismaisen hyvin. Molemmat tuntuvat luotaavan suurkaupungin alempia kerroksia: tyhjiä, kalmankalseita paikkoja joissa sataa aina. Burialin remix Yorken And It Rained All Nightista herättää edelleen kylmiä väreitä.

Mirrorilla tunnelma on rauhallisempi, harmittomampi. Tuttu Burial-biitti rakentaa turvallisen pohjan. Siihen päälle Yorken on hyvä ynistä. Vahvempaa hittipotentiaalia tarjoillaan Egolla, jossa perinteisempi Burial-soundi astuu hieman taemmalle ja jättää tanssilattialta enemmän tilaa Four Tetille. Tämä kutookin tuttuja verkkojaan akustisista soinneista melodisen tyylikkään kappaleen ympärille. Biisi päättyy kauniin pianomelodian hyväilyyn.

Pahoja unia ei tämä julkaisu tuota, mutta palaset loksahtavat komeasti yhteen. Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan.

Uunituoreella Street Halolla Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin. Kolme kappaletta eivät juuri tarjoile yllätyksiä, mutta toki kehitystä on havaittavissa. Kokonaisuuden aloittava Street Halo sykkii eteenpäin asteen aiempaa määrätietoisemmin, tukevammin, tanssilattiallekin sopivan biitin voimalla.

Muuten osaset ovat ennallaan. Pilkotut, ruumiittomat naisäänet kiertelevät rytmin yllä Untruelta tuttuun tapaan. Ja kaikki on kiedottu vanhan vinyylin rahinaan ja siihen täysin jäljittelemättömään kaikuun, jolla Bevanin teoksensa viimeistelee.

NYC on abstraktimpi mutta samalla lämpimämpi kappale. Rytmi on rikotumpi, katkonaisempi, alati muuttuva. Biisi pysähtyy liikennevaloihin miettimään, rätisemään, kaikumaan, ennen kuin jatkaa matkaansa. Ja kun lohdullisesti soiva Stolen Dog päättyy helisevään melodian sirpaleeseen, on EP käynyt vain kolmen kappaleen aikana läpi mitä komeimman draaman kaaren.

79 Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan. Omalla EP:llään Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin.

Video ei ole enää saatavilla