Katson sinua surullisesti, koska levyni jäi jälleen liian vähälle huomiolle.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Tuomo Yrttiaho.

Sera Cahoone – Deer Creek Canyon

Harvoilla nykyisistä aktiivisesti musiikkia tekevistä laulaja-lauluntekijöistä on ääni, joka soi kuin Sera Cahoonella. Deer Creek Canyonilla tuo ääni on jälleen yhtä sitä ympäröivän musiikin kanssa – sopivasti surumielistä, elämänmakuista ja aseistariisuvaa. Cahoone on valinnut aiempien levyjensä tavoin sen hittirenkutuksia pidemmän polun kuuntelijansa sydämeen. Toki albumin hieno  aloituskolmikko on omiaan tasoittamaan tietä. Ensikuulemalla jopa hieman liiankin tasaiselta ja ilmeiseltä vaikuttanut Deer Creek Canyon on niitä levyjä, joita ei klassikkolistauksissa muisteta, mutta joihin huomaa palaavansa kerta toisensa jälkeen.

Tarjoiluehdotus: Kiireetön ja kuulas viikonloppuaamu, hampaat haastava ruisleipä ja pannullinen mustaa kahvia.

Video ei ole enää saatavilla

Japandroids – Celebration Rock

Suhtauduin Brian Kingin ja David Prowsen kitara-rummut -rymistelyyn vielä kanadalaiskaksikon debyytin jälkeen varauksella, mutta parivaljakon kakkosalbumi sai minutkin puolelleen. Suoraa ja suodattamatonta tunnetta uhkuva Celebration Rock on jatkuvaa tasapainoilua innostavan elämän ylistyksen sekä naiivin ja kiusaannuttavan kirkasotsaisuuden välillä. Riittävän säästeliäästi kuunneltuna Celebration Rock tarjoaa joka kerta takuuvarman adrenaliinipiikin. Näin tarttuvaa albumia voi tosin olla vaikea kuunnella ”riittävän säästeliäästi”.

Tarjoiluehdotus: Mahdollisimman kovaa.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Jack Tatumin dreampop-viritys on toisella albumillaan saanut mukavasti lihaa luidensa ympärille. Kiehtovimmillaan sen utuisesta, mutta ei unettavasta äänimaisemasta nousee esiin toinen toistaan hienompia selkeälinjaisia popkappaleita, joiden tahtiin voisi harkita jopa tanssivansa, jos tietäisi miten tanssitaan. Nocturnen pehmeässä ja huumaavassa soinnissa on nimensä mukaisesti öistä tunnelmaa. Miljoonasade kutsuisi sitä tummaksi valoksi.

Tarjoiluehdotus: Nocturne on parhaimmillaan aina siitä hetkestä eteenpäin kun katuvalot syttyvät.

Video ei ole enää saatavilla

Jack, katso kameraan! En katso. Katso nyt. En katso. Katso nyt! En varmana.

Elokuussa toisen albuminsa Nocturnen julkaissut Wild Nothing on parissa vuodessa noussut yhdeksi vakuuttavimmista dreampop-nimistä. Tärkein syy tälle lienee se, ettei Jack Tatumin yhden miehen projektista täydeksi live-kokoonpanoksikin muuntuva Wild Nothing ole tyytynyt uusintamaan 1980-lukulaisia suosikkejaan, kuten monet muut, vaan on pyrkinyt jatkuvasti kirkastamaan omaa näkemystään täydellisestä popmusiikista.

Nuorgam tavoitti Tatumin sopivasti Wild Nothingin hartaudella odotetun ensimmäisen Suomen-konsertin alla.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Vaikea sanoa. Ehkäpä The Smithsin Louder Than Bombs -kokoelmaa. Ei se välttämättä ole lempialbumini, mutta jostain syystä olen vain kuunnellut sitä paljon. Jossain vaiheessa se oli ainoa kasetti autossani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta pyydät todennäköisimmin dj:ltä ollessasi todella, todella humalassa?

”Luultavasti jotain Princeä. I Wanna Be Your Lover.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tekisit, jos et olisi muusikko?

”Olisin täysin hukassa, sillä en osaa kuvitella elämää ilman musiikkia. Ehkä voisin koettaa kirjoittamista tai elokuvaa… joka tapauksessa tekisin jotakin luovaa. Eihän se tosin olisi sama asia kuin olla muusikko, mutta toisaalta silloin en myöskään tietäisi, mistä jäisin paitsi.”

Mikä kappale saa olosi nostalgiseksi?

”Oikeastaan ei ole olemassa kappaletta, jota en littäisi tiettyyn vaiheeseen tai tapahtumaan elämässäni. Muistan kuunnelleeni 15-vuotiaana lähes pakkomielteisesti New Orderin The Perfect Kissiä. Ystäväni pitivät minua varmasti mielipuolena.”

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing henkilöityy sinuun. Miten kuvaisit muusikkoidentiteettiäsi? Oletko enemmän kitaristi, lauluntekijä vai tuottaja?

”Pidän itseäni enemmän laulunkirjoittajana sekä tietyssä mielessä myös tuottajana, sillä olen levyttänyt niin paljon omaa materiaaliani. Muusikkoidentiteettini liittyy siis selkeämmin juuri levytyspuoleen kuin esiintymiseen, vaikka tietysti nautin kummastakin. En kuitenkaan ole ihan sitä Jagger-tyyppiä.”

Musiikistasi puhuttaessa mainitaan usein 1980-luvun vaikutteet. Mikä on mielestäsi parasta mitä 1980-luku on popmusiikin maailmalle tarjonnut?

”Isot rumpusoundit.”

Mitä artistia kaikki kiertuebussissanne suostuvat kuuntelemaan?

”Me kuuntelemme paljon erilaista musiikkia, mutta yleensä kaikki kuuntelevat sitä omilla kuulokkeillaan. Mutta mietitäänpäs… ehkä Arthur Russellia? Chris Cohenia. Ja tietysti Fleetwood Macia, aina ja ikuisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on lempisäkeesi poplyriikassa?

”Olen aina pitänyt Jonathan Richmanin säkeestä…

’That summer feeling
is gonna haunt you the rest of your life’

…siinä vain on sitä jotain. Hän on niin aidosti ylitösentimentaalinen laulunkirjoittaja.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä edesmenneen tai lopettaneen yhtyeen tai artistin olisit halunnut nähdä?

”Tietysti The Smithsin, pidän sille vieläkin peukkuja. Olisin halunnut nähdä myös Canin, Nick Draken ja Cocteau Twinsin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Fleetwood Macia. Se on parasta, ja lähes kaikista karaokemestoista löytyy Fleetwood Macia. Sitä on myös helpompi vetää kuin Princeä. Huomasin sen erään kerran mokatessani oikein kunnolla.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä soitinta toivoisti osaavasti soittaa?

”Vaskipuhaltimia. Toistaalta, toivoisin että osaisin soittaa paremmin rumpuja – ihan käytännöin syistä. Hallitsen oikeastaan vain peruskompit.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Juuri nyt suosittelisin yhtyettä nimeltä The Three O’Clock, sillä olen kuunnellut sitä viime aikoina. Se oli niitä 1980-luvun Paisley Underground -bändejä, joiden soundissa kuului vahvasti 1960-luku. Puhdasta popmusiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Keräilen niin vinyylejä kuin kasettejakin, joten kumpikin käy. Vinyyli kuulostaa toki kaikkein parhaimmalta. Olen kuitenkin myös mp3-sukupolvea, joten sitäkään formaattia ei voi välttää.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta?

”Enpä usko. Olen ennemminkin liian rehellinen ja avoin musiikkimaustani. Hall and Oates, Madonna, mikä tahansa lapsuuteni pop punk -bändeistä… jos miettisin asiaa tuolta kannalta, nuo kaikki tuntuisivat varmasti noloilta. Mutta minäpä en välitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Vanhempieni mukaan se oli R.E.M:in Losing My Religion. Luulin tosin, että sen nimi oli ’Me and the Spot’. Muistan myös katsoneeni lapsena valtavat määrät Michael Jacksonin musiikkivideoita. Minulla oli Bad nauhalla. Rakastin niin itse biisiä kuin sen musiikkivideotakin. Ajattelin, että nämä ne ovat kovia kundeja!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tiedät suomalaisesta musiikista?

”Aika vähän… Toivoisin tietäväni enemmän.”

Milloin tehtiin toistaiseksi parasta popmusiikkia?

”Sanoisin, että 1960-luvulla. Motown on parasta mitä popmusiikissa on tapahtunut.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on levykokoelmasi noloin levy?

”Minä en tosiaankaan häpeile musiikkimakuani. Mutta ehkäpä The Force MD’s. Vaikka eihän se ole edes mitenkään nolo, sillä minusta se on aika kova. Yhden roska on toisen aarre, eikös?”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hän ei hetkauta minua juurikaan, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Doors ei juuri uppoa minuun, joten en voi kutsua häntä ainakaan neroksi.”

Wild Nothing Helsingin Kuudennella linjalla sunnuntaina 11.11.2012.

Video ei ole enää saatavilla

Polyvinyl

75 Kun kriitikko Stuart Berman taannoin vertasi Animal Collectiven Centipede Hz -albumia tuulilasiin iskeytyvään burritoon, oli tuloksena uusi lentävä lause yhtyeen faneille… tai ainakin lisää naljailua itseriittoisten kriitikoiden hyperbolea kohtaan. No, koska kaikessa levottomuudessaan Breakup Song on kuin tuon loistavan levyn aavistuksen vaatimattomampi pikkuserkku, yritän keksiä yhtä biitistä jääneen vertauksen: Breakup Song on kuin täyteen tällinkiin koristeltu, epileptisesti vilkkuva joulukuusi, joka ilmestyy ajovaloihisi keskelle pimeää tietä viilettäessäsi vuoden 1982 Mitsubishi Coltilla oikeaa radiokanavaa etsien. Satomi Matsuzakin ääni on tällä kertaa vähemmän raastavaa kuultavaa kuin tavallisesti ja se onkin ainoa myönnytys. Instrumentaalisesti Breakup Song on valloittavan hermostunut sekasotku, joskin instrumenteista puhuminen tuntuu harhauttavalta – tästä multiefektoidusta flipperipelistä on vaikea erottaa, mikä soitin milloinkin on äänessä. Parasta Deerhoofia vuosiin edustava kakofonia lämmittää mieltä ja vie takaisin aikaan, jolloin indie oli viimeistä kertaa rehellisesti todella naiivilla tavalla hölmöä, +81 oli valtava hitti ja NBA:n pääsponsorina ei vielä ollut Taco Bell. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr. – I Bet on Sky

PIAS

61 I Bet on Sky on Dinosaur Jr:n kolmas albumi sen jälkeen, kun yhtye vuonna 2005 palasi kehiin lähes vuosikymmenen mittaisen poissaolon jälkeen. Kisaväsymys alkaa hiljalleen näkyä ja kuulua 46-vuotiaan J Mascisin johtaman vaihtoehtorocklegendan otteista: siinä missä Beyond (2007) ja Farm (2009) hehkuivat raskasta energiaa, loppuu polttoaine I Bet on Skylla melko varhaisessa vaiheessa. Erinomaisten Don’t Pretend You Didn’t Know’n (räväkkä mutta melankolinen, huipentuu yhteen Mascisin uran parhaista sooloista) ja Watch the Cornersin (keskitempoista tuksutusta, Neil Young -soinnuttelua) jälkeen albumilla ei kuulla mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jollain aiemmalla Dinosaur-albumilla paremmin toteutettuna. Lou Barlow’n ihan-kivat Rude ja Recognition tuovat pientä piristystä albumiin, jolla J Mascis tuntuu penkovan pöytälaatikoidensa perimmäisiä nurkkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Venn Records

45 Brittiläinen punkyhtye ällistytti vuoden 2006 esikoisalbumillaan Orchestra of Wolves, jonka parhaat kappaleet, kuten Abandon Ship ja In the Belly of a Shark, pudottivat polvilleen vastustamattomalla energiallaan, kuulijaystävällisyyttä kunnioittavilla hc-sävyillään ja laulaja Frank Carterin antaumuksellisella tulkinnalla. Kakkosalbumi Grey Britain nousi Britannian top 20:een, mutta oli silti bändiin isosti satsanneelle Warnerille pettymys. Gallows sai kenkää ja laulaja Frank Carter lähti omille teilleen. Kolmannelle albumilleen Gallows on pestannut laulajakseen kanadalaisen Wade Macneilin, joka tunnetaan parhaiten Alexisonfire-yhtyeestä. Kysymys kuuluu: onko Gallows onnistunut Carterin lähdöstä huolimatta säilyttämään sen kipinän, jonka ansiosta yhtye aikoinaan erottui lukemattomista kaltaisistaan? Vastaus kuuluu: ei. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Grizzly Bear – Shields

Warp Records

87 Nyt rakennellaan niin kunnianhimoisia asetelmia, että ensikuulemalla meinaa tulla ähky. Shieldsin äänimaisemassa vuorottelevat pintapuolisesti folkahtavan rupisina soivat kitarat ja popin suorasukaiset tarttumapinnat, mutta taustalla häilyy koko ajan äärimmäisellä hienovaraisuudella poimittujen lainojen runsaudensarvi. Jos Shields olisi puisto, se oliisi maaginen paikka, jonka luulee tuntevansa, mutta jonka runsaina rehottavien ruusupuskien ja köynnösten takaa paljastuisi jo unohdettujen suuruuksien patsaita ja myyttisiin mittoihin kasvaneita kasveja, joiden oksilla vuorottelisivat surffikitaroilta ja vuoripurojen solinalta kuulostavien lintuparvien kuorot. Mutta hippeily sikseen. Kyseessä on yksi tämän vuoden hienoimmista, joskin monipuolisuutensa vuoksi kärsivällisyyttä vaativimmista kokonaisuuksista. Kappaleista esimerkiksi The Hunt kuulosti pidemmän aikaa täysin yhdentekevältä hissuttelulta, kunnes se lopulta aukesi korvissani haavoittuneisuuden ja joutilaan uneliaisuuden loistavaksi hymniksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pietari – Hopeatähti

Monsp Records

83 Pietari on ehdottomasti yksi kuluvan vuoden yllättäjistä. Turun seudulla uraansa aloitellut räppäri julkaisi vuosituhannen alussa yhden jo keräilyharvinaisuudeksi muuttuneen omakustanteen. Vuosikausiin Pietarista ei kuulunut mitään, mutta hiljaiselo päättyi, kun hän ryhtyi pari vuotta sitten keikkailemaan Kemmurun Jodarokin kanssa. Hiljattain ilmestynyt Hopeatähti-albumi yllättää tasokkuudellaan. Hopeatähdellä Pietarin vahvuudet ovat persoonallisuus ja maanläheisyys. Hän saattaa räpätä samalla raidalla niin lanttupihvien ihanuudesta kuin Jari Litmaselle rakentamastaan alttarista. Yhdysvalloista Pietarin sukulaissieluiksi voisi nimetä Lootpackin ja People Under The Stairsin. Pietarin lakoninen räppäystyyli yhdistettynä mukavasti nuhjuiseen samplepohjaiseen tuotantoon tekevät Hopeatähdestä yhden vuoden kovimmista kotimaisista räppilevyistä. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sturm und Drang – Graduation Day

HMC

60 Jos Sturm und Drang olisi julkaissut kolmannen albuminsa heti kakkosen perään muutama vuosi sitten, niin ketään ei olisi kiinnostanut, mutta bändi piti ovelasti taukoa ja palasi ”aikuistuneempana”, mikä tietenkin on vain luonnollista, kun teinit varttuvat parikymppisiksi. Harmi, että tässä välillä suomalainen metalli on vuosikymmenen pakkotyrkyttämisen jälkeen kärsinyt inflaation ja Sturm und Drangin täytyy löytää oma kilpailuetunsa uudelleen. Sellaiseksi kehittyy ehkä hyvä biisimateriaali: Your Love Is for Salen jouset miellyttävät, Molly the Murderer on kasarisooloineen erinomainen single, Luckyn kertosäe toimii ja Fatherlandin sävellys riemastuttaa vaivattomalla majesteettisuudellaan. Vastapainoksi albumilla tosin on suorastaan kiusaannuttavan nickelbackmainen kappale nimeltä Party Like a Rockstar, sanoituksia ei uskalla edes kuunnella, biisit venyvät aivan liian usein viiteen minuuttiin ja bändin laulaja André Linman kuulostaa hitaammissa vedoissa imaisseen vaikutteita Ronnie James Dion sijaan Samu Haberilta. Positiivinen yllätys silti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Toy – s/t

Heavenly Recordings

75 Neljä vuotta sitten BBC rankkasi kauhistuttavasti nimetyn Joe Lean & the Jing Jang Jongin popin seitsemänneksi kuumimmaksi tulokkaaksi nousevia artisteja esittelevällä Sound of… -listallaan. Jo seuraavana vuonna lontoolaisyhtye hajosi. Jälkipolville jäi muistoksi pikkuhitti I Can’t Feel My Legs, kaksi muuta singleä sekä kourallinen mairittelevia arvioita esikoisalbumista Eastern European Sex Worker, jota ei koskaan virallisesti julkaistu. ”Lelu” ei ole kaksinen nimi rockyhtyeelle, mutta sentään parempi kuin Joe Lean & the Jing Jang Jong, jonka jäsenistä kolme löytyy nyt viime vuoden tammikuussa ensimmäisen keikkansa soittaneen Toyn kokoonpanosta. Bändi kuulostaa luontevalta, vahvuutensa tunnistavalta ja yhteisen vision johdattamalta tulokkaalta. Sen ainekset ovat taiteellisemman indierockin peruskauraa: krautrockin motorista sykettä, shoegazen vellovia kitaratekstuureja, varhaisen Simple Mindsin ja 1970-luvun parhaan brittiprogen suureellisuutta. Kokonaisuudessa häiritsee oikeastaan vain Tom Dougallin laulu, joka tuo vaisuudessaan mieleen Badly Drawn Boyn Damon Goughin. Toy on noteeraamisen arvoinen ryhmä, joka tuo rohkeimmillaan (Drifting Deeper) mieleen kaveribändi The Horrorsin ja letkeimmillään (My Heart Skips a Beat) mainion, johonkin aikapoimuun kadonneen jenkkibändin Ambulance Ltd:n. Se jokin bändin musiikista kuitenkin vielä puuttuu; liian touhu lipsahtaa yhtä tyhjänpäiväiseksi paisutteluksi kuin jollain Secret Machinesilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Captured Tracks

80 Jack Tatumiin henkilöityvä Wild Nothing herätti kohtalaisen laajasti ns. indieväen huomiota jo parin vuoden takaisella debyyttialbumillaan Gemini sekä sitä seuranneella Golden Haze -EP:llä. Levytykset esittelivät 1980-lukulaisesta indiepopista tyylikkäästi ammentavaa mutta riittävästi myös omaa näkemystä sisältävää dreampopia, jollaista viime vuosien aikana on tosin levytetty varsin runsaasti. Kakkosalbumi Nocturne vakuuttaa kuitenkin, ettei Tatumin ja Wild Nothingin tapauksessa kyse ole pelkästään trendituulien armoilla seikkailevasta päiväperhosta, vaan levytys levytykseltä omaan ilmaisutapaansa rohkeammin luottavasta luomisvoimasta. Wild Nothing taiteilee dreampopille tyypillisen utuisuuden ja toistuvuuden parissa, mutta onnistuu melko hyvin välttämään tyylin ikävystyttävimmät kliseet. Nicolas Vernhesin (Atlas Sound, Dirty Projectors) tuottamalla Nocturnella keskitytäänkin siihen, missä Wild Nothing on parhaimmillaan: haikeasti kaikuviin kitara- ja laulumelodioihin, joiden alla viehättävän pelkistetty rumpu-basso-rytmi pitää yllä tasaista liikettä, kuria ja järjestystä. Parhaiten Wild Nothingin idea kiteytyy albumin alkupuolella (Shadow, Nocturne), mutta kokonaisuuden kannalta levy on silti kiitettävän hyvin tasapainossa. Aiempaan tuotantoon verrattuna Nocturne kuulostaa miellyttävän itsevarmalta, dynaamiselta ja täyteläiseltä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kotipoppari Mac Demarco on yksi syy innostua Captured Tracksista.

Sub Popin ja 4AD:n logo levyn kannessa on kliseisiin asti laatuleima, joskin todenmukainen sellainen. Mutta tämä kaksikko, ja klassiset dominot, matadorit ja fonalit, saavat taistella statuksestaan, kun tällä hetkellä kuhina käy muun muassa näiden kahdeksan levy-yhtiön kattojen alla. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua useampikin näistä nimistä kantaa tiedoteyhteyksissä liitettä ”legendaarinen”.

Nelipäiväinen sarjamme esittelee, mitkä ovat tämän hetken kiinnostavimmat logot, jotka yhtye voi vinyylinkuoriinsa saada, ja miksi näin on. Oppainanne toimivat Jarkko Immonen, Oskari Onninen, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen ja Niko Vartiainen.

Airiston punk-levyt

MIKÄ

Airiston punk-levyt on vuodesta 2007 asti julkaissut ennakkoluulottomasti ja kertakaikkisen hyvällä maulla tuoretta kotimaista melodista punkrockia – pieniä, joskin kiihottavan tyylikkäitä sivuaskeleita unohtamatta. Tappavan tasainen suoritusvarmuus on johtanut siihen, että lafkan logo levyn kannessa on jo joutsenmerkkiin verrattava laadun tae.

MITÄ

Ap-levyillä ei varsinaisesti ole ”bändejä tallissa”, vaan toimintaperiaate muistuttaa lähinnä brittivisionääri Tony Wilsonin edesmennyttä Factory-yhtiötä: mitään ei turhaan allekirjoitella tai sovita vuosiksi eteenpäin. Tai kuten yhtiön suurvisiiri Mirko Metsola asian ilmaisee: ”Ei oo mitään diilejä. Levykohtaisesti sovitaan ja ihan suullisesti.”

Vuosien varrella Ap-levyille ovat levyttäneet muun muassa Pertti Kurikan nimipäivät, Kakka-hätä -77, The Fuckmes, Nazi Death Camp ja Kyre & Duunarit.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

The Splits: Ghosts/Crazy for you 7” (2011)
Tästä lähti tämän bändin kiito.

Häiriköt: Tulevaisuus on musta 7” (2012)
1990-luvulla yhdessä Ne Luumäkien, Luonteri Surfin ja Poikien kanssa ramopunk-aallon nostattaneiden veteraanien uuden seiskan julkaisu olisi voinut mennä jopa Kulttuuriteko-osioon.

Moderni elämä: TBA (?/2012)
Saa nähdä, nostaako loppuvuodelle kaavailtu julkaisu Modernin elämän lopulta pienestä mutta kiihkeästi fanitetusta kulttibändistä isommaksi ilmiöksi. Toivoa sopii.

KULTTUURITEKO

Tavallaan koko Ap-levyjen toiminta on yksi iso kulttuuriteko, sillä merkin ympärille on syntynyt niin voimakas kuhina, että lafkalla on mahdollisuus nostaa hyviä mutta tuntemattomia bändejä laajemman yleisön huulille – mitä se myös tekee.

Jos kuitenkin yksi nostetaan ylitse muiden, niin olkoon se vuonna 2010 julkaistu Pertti Kurikan nimipäivät / Kakka-hätä 77 -split-7”, joka oli pitkään Nimipäivien ainoa julkaistu levytys. Ko. seiska on ollut iso elementti perustuksissa, joiden päälle tämän päivän Pertti Kurikan nimipäivät -ilmiö on rakentunut.

#1: Juuri nyt ja tässä, ennen syksyn mustuutta, on aika antaa Häiriköiden täyttää sydän ja mieli.

#2: Ei sillä etteikö bändiltä olisi voinut jonkin muunkin biisin tähän laittaa, mutta tästä kaikki silloin lähti. Joten, itseoikeutetusti vielä kerran, Kallioon. Olkaa hyvä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Captured Tracks

MIKÄ

Brooklyniläisen Captured Tracksin katalogi kuulostaa siltä kuin lafkan toimistossa olisi reilun kokoinen Ride-juliste. Yhtiöstä onkin tullut kitaravetoisen ja viimeisen päälle tyylitellyn indien moderni kärkiyhtiö – eikä vähiten shoegaze-revivalismibuumin vuoksi. Kaikkien The Radio Dept. -fanien sieluja väristävien kitarabändien lisäksi yhtiön rosteri venyy syntikkapopduo Soft Metalsista outsider-lauluntekijä Mac DeMarcoon ja Hologramsin sekä The Soft Moonin post-punkiin. Kaikkia bändejä yhdistää erityisesti harkittu ja vaikutteensa tunteva soundillinen ilme. Viimeisen vuoden ajan yhtiö on etsinyt vain nousevia ja debytoimattomia artisteja.

MITÄ

Wild Nothing, Beach Fossils, Soft Metals, Thieves Like Us, DIIV.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Cleaners From Venus: Blow Away Your Troubles (1981/2012)
Keväällä Captured Tracks uudelleenjulkaisi brittiläisen Martin Newellin Cleaners from Venus -bändin varhaisimpia ja historian syömiä makuuhuonekasetteja. Niistä vaikuttavin on debyytti, jonka flangeröityä nuhju-janglea ja muovifunkia voisi luulla Ariel Pinkin esikuvaksi. Seuraavat kolme uudelleenjulkaisua ilmestyvät syksyllä.

Wild Nothing: Gemini (2010)

Wild Nothingin alias Jack Tatumin debyytti kanavoi Factoryn, 4AD:n ja Slumberlandin välistä kolmiakselia vakuuttavasti ja kollegoitaan helisevämmällä ja psykedeelisemmällä otteella. Lopputulos on yksi niistä harvoista tuoreista dreampop-albumeista, jotka ovat enemmän kuin vaikutelistansa pastissointia.

KULTTUURITEKO

Captured Tracksin innokas suhtautuminen varhaiseen ja obskuuriin britti-indieen näkyy erityisesti sen uudelleenjulkaisuissa. Levy-yhtiö painaa cd-bokseja ja vinyylejä 1980- ja 1990-lukujen aliarvostetuimpien ja unohdetuimpien indiebändien kadonneista tuotannoista. Edellä mainitun Cleaners from Venusin lisäksi pelastuksen ovat saaneet muidenkin Captured Tracksin bändien estetiikkaan sopivat yhtyeet, kuten The Wake, Medicine, Should ja The Servants.

#1: For Against: Sabres – jenkkishoegazea muutama vuosi ennen 90-luvun alun shoegazebuumia. Luvassa todennäköinen ”miksen tiennyt tästä ennen” -hetki. Boksi ilmestyy syksyllä.

#2: Heavenly Beat on varmasti Teksasin baleaarisin artisti. Enough said. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.

Johanna Kustannus julkaisee syyskuun alussa jatko-osan Kotiteollisuuden neljän vuoden takaiselle Sotakoira-cover-albumille. Mikko Karmilan tuottaman ja miksaaman levyn ensimmäinen single on tämä Appendix-laina.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala – Apocalypse Dreams

Kevin Parkeriin henkilöityvä australialainen indiepsykedeliatulokas herätti innostusta kahden vuoden takaisella Innerspeaker-esikoisellaan, jonka julkaisi muun muassa Cut Copyn ja Ladyhawken levy-yhtiönä tunnettu Modular Recordings. Todd Rundgren -vaikutteinen kakkosalbumi Lonerism ilmestyy lokakuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – Under the Westway

Albumin viimeksi vuonna 2003 julkaissut Blur jatkaa asteittaista paluutaan. Brittipoplegenda julkaisi heinäkuun alussa singleinä kaksi uutta kappaletta, The Puritanin ja Under the Westwayn, jotka on kirjoitettu Lontoon olympialaisten päättäjäisiä varten. Tässä niistä jälkimmäinen.

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt – Settle Down

Ska-popin suursuosikki palaa peräti yhdentoista vuoden mittaiseksi venähtäneeltä tauolta, jonka aikana laulaja Gwen Stefani ehti pyöräyttää kaksi sooloalbumia – ja kaksi lasta. Syyskuun lopussa ilmestyvän Push and Shoven ovat tuottaneet Mark ”Spike” Stent ja Diplo.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nowhere

Jack Tatumiin henkilöityvä yhdysvaltalainen dreampopyhtye löi komeasti läpi vuoden 2010 esikoisalbumillaan Geminillä. Nowhere on ensimmäinen single elokuun lopussa ilmestyvältä Nocturnelta, jonka julkaisee Captured Tracks. Suomeen Wild Nothing saapuu 11. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla