Weezer, kipulääkepöllyjen inspiroima.

Muistan hämärästi Maija Vilkkumaan haastattelun, jossa hän kertoi lapsena samaistuneensa vahvasti Dingon Nahkatakkisen tytön tekstin päähenkilöön, äitiin, joka on käyttänyt aineita spiidistä tinneriin. Pointti taisi olla sen kummastelemisessa, kuinka lapset ja nuoret kokevat hyvin henkilökohtaisesti popkappaleita, joiden tekstin käsittelemiin aiheisiin heillä ei ole juuri kosketuspintaa.

Olen myöhemmin hyvin usein miettinyt tuota Vilkkumaan televisiossa kertomaa anekdoottia, vaikka en edes muista kontekstia, jossa hän tarinan kertoi saati ohjelmaa tai televisiokanavaa. Itse voisin luetella useita varhaisnuoruuden ja murrosiän henkilökohtaisia suosikkikappaleitani, joiden teksti oli minulle suuri henkireikä, vaikka kappaleet käsittelivät esimerkiksi vainoharhoja, huumekokeiluja, menneiden haikailua ja rakkautta. Sellaisista asioista en tiennyt seitsemäsluokkalaisena tai edes vielä paria vuotta myöhemmin mitään.

Olin nuorempana paljon tekstiorientoituneempi popmusiikin kuluttaja kuin nykyään. Etsin palasia itsestäni kansivihkoon pikkupräntillä kirjoitetuista lyriikoista. Jos teksti muutoin puhutteli, mutta tarina ei välttämättä vastannut 15-vuotiaan herkän nuoren todellisuutta, muuttui teksti tulevaisuudenkuvaksi, fantasiaksi siitä mitä aikuisuus on.

”Broken, beaten down can’t even get around
Without an old-man cane I fall and hit the ground
Shivering in the cold, I’m bitter and alone”

Toki on vähän hassua, että yksi tälläisistä nuoreen itseeni koskettaneista kappaleista oli Weezerin The Good Life. Ilmeisesti Rivers Cuomo kirjoitti kappaleen sanoitukset ollessaan jatkuvasti kipulääkepöllyissä jalkansa operoinnin jäljiltä. Tietämättä tälläisistä yksityiskohdista teksti aukesi minulle vanhenemisen pelkojen käsittelemisenä. Ajattelin, että varmasti minullekin tulee vielä sellaisia hetkiä, kun märisen kotonani ja mietin, miksen ole kylillä humppaamassa?

Hieno tulevaisuudenkuva.

Tietäen, että kappaleen taustalla ovat ihan oikeat kokemukset kävelykeppiin turvautumisesta ja puolikuntoisena olemisesta, teksti tuntuu ennemminkin sairaskertomukselta. Mökkihöperöyden rajamailla keikkuva rampa huutelee nojatuolinsa pohjalta ja kaipaa vähän eloa ja toimintaa. Voi olla, että pillereiden popsiminenkin muuttuu kotiin kahlittuna inhottavan arkiseksi.

Toistaiseksi The Good Life ei ole muuttunut kuvaksi omasta elämästäni, vaikka 10 vuotta sitten tälläisiä kuvia tapahtumahorisonttiini maalailinkin. Se on oikeastaan aika kivaa. Elämässäni on vielä perseenkeikutusta ja rakkautta. Kop, kop.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Apulanta levytti vuonna 1997 Kolme-albumilleen piiloraidaksi hävyttömän Weezer-pastissin Ota minut mukaan. Kappaleen säkeistöt ovat apinoitu Pink Trianglesta ja kertosäkeistössä on häivähdys The Good Lifeä.

Video ei ole enää saatavilla

Frank Zappa sanoi, että hyvä popkappale on kuin pienoisrautatie: rakennettu niin näppärästi, että se ottaa täysin valtaansa ja saa taantumaan lapsen tasolle.

Näin sen pitääkin mennä. Parhaimmillaan popmusiikki on yhtä siistiä kuin elämäsi ensimmäinen pornolehti. Se naksauttaa aivoissa jotain kohti kaakkoa.

Weezerin Buddy Holly on juuri tätä. Olisi mielenkiintoista pistää koehenkilölle elektrodit päähän, työntää MRI-kuvaukseen, laittaa kappale soimaan ja katsoa, että mitä hemmettiä siellä aivokuorella tapahtuu Rivers Cuomon honottaessa:

”Woo-ee-oo I look just like Buddy Holly
Oh-oh, and you’re Mary Tyler Moore
I don’t care what they say about us anyway
I don’t care ’bout that”

Vaikutus moninkertaistuu, jos kuulijana on esipuberteetti-ikäinen tolvana ja hänelle näytetään maailmanhistorian hauskin musiikkivideo. Buddy Hollyn ilmestymisen aikoihin Onnen päivät tietysti pyöri uusintakierroksella televisiossa. Kaiken lisäksi kappaleessa vielä lauletaan Buddy Hollysta – siis siitä tyypistä, joka esittää tunnuskappaleen Maikkarin iltapäiväsarjassa Sydämen asialla (Heartbeat). Hitto miten siistiä!

Ja mikä olisikaan parempi garderoobi Weezerin nörteille kuin Onnen päivien pehmoinen 1950-luvun onnela cardiganeineen. Tämä on maailma, jossa Beach Boys voi muistuttaa olemaan uskollinen omalle koululle ja kantamaan sen värejä kunnialla. Tässä maailmassa isä kaivaa takapihalle laskeumasuojaa ja musiikki on ihanan simppeli asia: se kertoo tytöistä ja pojista ja suuteluista.

Se, että vuonna 1994 punkpop on kovempi juttu kuin aikoihin, ei tietenkään ole mitään kapinaa, vaan asioiden yksinkertaistamista niin mustavalkoisiksi kuin mahdollista.

Myös Weezer pelkisti kaiken perusasioihin. Muuta ei tarvita. Regressio on tapahtunut. Buddy Hollyn soidessa elämme ikuisesti Milwaukeessa ja juomme Potsien ja Ralph Malphin kanssa Arnold’sin pirtelöä. Kappale on ehtaa voimajuomaa, kuin maito ja eläinkeksit Fonzielle.

Paitsi ettemme pysty koskaan olemaan yhtä cooleja kuin Fonzie. Fonzie, joka on rukoillut Jumalaa vain kerran elämässään – saadakseen kirjastokortin. Emme koskaan tule hyppäämään kolmentoista liekehtivän koulubussin yli motskarilla.

Weezerin heppujen tavoin me olemme ikuisesti niitä aivan tavallisia kynäniskoja. Olemme ikuisesti Richie Cunningham – Richie Cunningham ja sen kirotut hymykuopat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Buddy Holly esittää Sydämen asialla -sarjan tunnarin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Kappale, jota Zappa kuvaili pienoisrautatiekseen.

Video ei ole enää saatavilla