Wayne Coyne, psykedeelisen euforian ylipappi. Kuva: Tomi Palsa.

Kuva: Tomi Palsa

Heti ensimmäisenä haluan hiljentää takarivin näsäviisaat, jotka innostuvat huutelemaan kyseenalaistuksia musiikkihistorian osaamisemme kohdalle. Kyllä, tiedämme varsin hyvin The Flaming Lipsin ja Wayne Coynen aloittaneen uransa 1980-luvulla ja nousseen melko suuressakin mittakaavassa yleiseen tietoisuuteen 1990-luvulla (Beverly Hills 90210 nevö forget: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!” – Steve Sanders).

Väitämme kuitenkin, että vuoden 1999 Soft Bulletin -levystä alkanut kehityskulku on nostanut yhtyeen ulosannin tasolle, jonka ansiosta paikka 2000-luvun nerojen listalla on täysin ansaittu. Vaikka Lipsin 1980-luvun haparoiva happopunk ja 1990-luvun psykedeelinen vaihtoehtorock eivät tietenkään ole viehätystä vailla.

Ymmärrämme myös, että Flaming Lipsin nerous ei missään tapauksessa ole yksin nokkamies Wayne Coynen ansiota. Ilman multi-instrumentalisti Steven Drozdin kontribuutioita Flaming Lips tuskin olisi koskaan kehittynyt 1990-luvun alkunsa musiikillista tasoa korkeammalle. Myöskään tuottaja Dave Fridmannin suureellisia äänimaisemia ei käy ylenkatsominen.

Näistä huolimatta Flaming Lipsin suurin yksittäinen voimavara on Wayne Coyne: 50-vuotias ikinuori yhdistelmä Peter Pania, Hamelnin pillipiiparia, Andy Kaufmania ja Joulupukkia. Coynen loputon lapsenmielinen kekseliäisyys, tee-se-itse-spektaakkelit ja psykedeeliset visiot pitävät konfettisateen mittaisen etäisyyden Lipsin perässä hiihtäviin Arcade Fireen, Mercury Reviin ja muihin euforiasta pop-musiikkiinsa polttoainetta ammentaviin yhtyeisiin.

Monilla yhtyeillä on livekeikoillaan erilaisia kikkoja – hienoja visuaaleja, pieniä sirkustemppuja ja kaikenlaista pientä oheistoimintaa. Mikään yhtye ei kuitenkaan pääse lähellekään sitä uskomatonta ilotulitusta, joka Flaming Lipsin livekeikka on. Konfettisateet, pallokävelyt, tanssivat teletapit / muukalaiset / joulupukit, sarjakuvahahmoiksi pukeutuneet roudarit, lavalle laskeutuvat UFOt, valoja välkyttelevät gongit, savua puhaltavat megafonit, laulajaa kantavat karhut, laulavat käsinuket, ilmapallosateet ja lukuisat muut asiat täyttävät aistit ja luovat huumaavan euforisen kokonaisuuden, jolle yksinkertaisesti ei löydy vertailukohtaa populaarimusiikin historiasta. Alkusysäys Flaming Lipsin teatraaliselle esiintymiselle on toki tullut toiselta teksasilaisyhtyeeltä, Butthole Surfersilta, mutta Lips vie touhun aivan omalle tasolleen.

Video ei ole enää saatavilla

Laulajana Coyne ei ehkä ole kummoinen, mutta lyyrikkona mies on löytänyt täysin oman äänensä. Lapsenomaiset havainnot maailmasta, nukkavieru sci-fi, elämänilo, kevyt psykedelia ja hassut eläimet sekoittuvat hämmentäväksi keitokseksi. Do You Realize?? -kappaleen upea havainto auringonlaskuista tiivistää koko ajatuksen:

”You realize the sun don’t go down
It’s just an illusion caused by the world spinning ’round”

Mikään kappale ei saa minua varmemmin kyyneliin.

Jos olet yksi niitä ihmisiä, jotka eivät ole vielä nähneet Flaming Lipsiä elävänä lavalla (tai lavalta – joulupuk. huom.), suosittelen hankkiutumaan moiseen tapahtumaan. Vaikka yhtyeen musiikki levyllä ei ollisi sinua varsinaisesti ihastuttanut, live-esityksensä on silti kokemisen arvoinen elämys. Enkä usko, että kivettyneinkään mörökölli voi täysin liikuttamatta kokea Race for the Prize -kappaleen alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän päälle kun vielä laskee Coynen sekoilut Twitterissä, kotikutoiset sci-fi-elokuvansa, kuten taannoinen Christmas on Mars, sekä maailman maanläheisimmän olemuksensa (Coyne on aina ennen Flaming Lipsin keikkoja nähtävissä lavalla pystyttämässä omin käsin yhtyeen kalustearsenaalia ja juttelemassa faneille), neroksihan hänet on luettava!

Video ei ole enää saatavilla

Tässä Aleksi Kinnusen ottamassa kuvassa näemme jutun kirjoittajan Flaming Lipsin keikalla pingviinipuvussa

Wayne Coynen jutun kirjoittajalle antama omakätinen tunnustus pingviiniksi pukeutumisesta.

The Flaming Lips / Wayne Coyne 28.6.2009 Pitkä kuuma kesä, Helsinki.
Nämä kuvat täyttävät tänään kaksi vuotta ja niiden joukossa on myös Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat -valokuvakirjan kansikuvaotos. Jännittävää, eikö?

Konserttien herätysjuhlamainen tunnelma, levyillä toistuva hurmos ja arvaamattomat ulkomusiikilliset liikkeet ovat kanonisoineet The Flaming Lipsin aseman vaihtoehtorockin hyvän tahdon lähettiläänä. Orkesterin maineeseen nähden sen kaksi edellistä levyä ovat jättäneet varsin vähän käteen.

Tuore EP vahvistaa käsitystä siitä, että yhtye on muuttumassa ennen kaikkea yleisotsikoksi keulahahmonsa Wayne Coynen moninaisille taiteellisille hankkeille.

Tällä kertaa Flaming Lips on poiminut kyytiinsä chillwave-komeetta Neon Indianin ja purkittanut neljä kappaletta, jotka pikemmin hämmästyttävät kuin innostavat.
Flaming Lips tuntuu antaneen äänitteelle nimensä ja muutaman ylijääneen sointukiertonsa, Neon Indian koettaa valaa näihin velvollisuudentuntoisesti eloa tylyllä äänipinnalla.

Äärimmäisen rajattuna painoksena julkaistun EP:n tunnelma on synkkä ja umpimielinen, mutta samalla oudon pidättyväinen. Tarjolla ei ole epäkeskoja tieteistarinoita tai taivaan lakipisteitä tavoittelevia sävellyksiä. Ei kertosäkeitä, sirkusta, vihdan lailla läiskyviä rumpuja tai hikistä energiaa. Eikä myöskään Neon Indianin runneltua pop-estetiikkaa, jossa makeilevat rallatukset hajotetaan rujoilla kitaroilla ja virttyneillä syntetisaattoreilla.

EP ei kommunikoi kenenkään kanssa. Jopa yhteistyökumppanit tuntuvat arkailevan toisiaan. Tai sitten mukana on liikaa keskinäistä kunnioitusta.

Kiekon epäsosiaalisuudessa on kuitenkin tietty viehätyksensä. Varsinkin avausraita Is David Bowie Dying?? välittää utuisten alakuloista tunnelmaa omaperäisesti. Rumpuluuppi raahaa kappaletta raskaasti, kitarat ja efektit narahtelevat pahaenteisesti. Tajunnan rajamailta kaikuva Coynen ujellus kiinnittyy mieleen mantramaisena nauhana.

Vaikka laulun nimi ja sanoma jäävät arvoitukseksi, teos tuntuu erikoislaatuiselta kunnianosoitukselta Bowien 1970-luvun tuotannolle. Kappale virittyykin jonkinlaiseksi huojuvaksi sillaksi kolmen sukupolven välille.

Matka Bowiesta Neon Indianin Alan Palomoon on päättymättömän pitkä, mutta samalla looginen. Kameleonttien henkinen yhteys kantaa musiikkityylien ja aikakausien yli.

EP:n loput kappaleet vahvistavat avausraidalla valettua muottia, mutta vähemmin eväin ja latteammin nimin. Alan’s Theremin koostuu pienten teemojen varassa vaikertavasta kohinasta, You Don’t Respond kuulostaa ruvelle miksatulta John Lennonilta ja Do You Want New Wave or Do You Want the Truth? yhdistää satunnaisen bändikämppä-ääntelyn metalliputkessa pöriseväksi kaaokseksi.

22 minuuttia hälyääntä. Sen pituinen se.

EP on yllättävän hampaaton. Yhteistyön kummallakin osapuolella olisi edellytykset leiskua ja loistaa. Oman navan ympärillä pyörivä jurnutus on sitä, mitä näiltä artisteilta tahtoisi viimeiseksi kuulla. Miksi yhtyeet eivät lähde tosissaan haastamaan toisiaan? Missä on ilmaisutapojen härski ristisiitos?

Flaming Lipsin moninaisten taideprojektien listalla Neon Indian -yhteistyö ei mahdu kärkijoukkoon. Sinne se on liian vähäverinen tai arpisesta soinnistaan huolimatta sovinnainen.

Yhtyeen tähtihetkistä kiekko on vieläkin kauempana. Flaming Lipsilta löytyy varmasti otsikoita raapivia ideoita vielä vuosiksi, mutta itse musiikista elinvoima tuntuu virtaavan huolestuttavalla tavalla pois.

Is Wayne Coyne dying?

38 Jatkossa taidan nauttia Flaming Lipsini vain kuvan kanssa – tai makeisina.

Video ei ole enää saatavilla