Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 245 Lil B – Open Thunder Eternal Slumber

Internetin ihmelapsi julkaisi viime vuonna vaivaiset kuusi omakustannealbumia, joista etenkin I’m Gay heijasteli aikuistumisen paineita: Lil B nousee hetkeksi läppärinsä äärestä ja luopuu hyperaktiivisesta nettipersoonastaan. Open Thunder Eternal Slumberilla matkustetaan Kaliforniaan ja katsotaan todellista maailmaa silmiin Slowdive-samplen pauhatessa taustalla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 244 Junior Boys – Banana Ripple

Banana Ripple on yksi viime vuoden parhaista kappaleista pelkästään sen takia, että se on Howard Hughesin jäätelöpakkomielteen mukaan nimetty yhdeksänminuuttinen elektropopodysseia. Toki se on sitä myös siksi, että noiden yhdeksän ihanan minuutin aikana kanadalaisduo esittää enemmän musiikillisia ideoita kuin mitä keskivertoyhtye keksii koko levytysuransa aikana. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 243 The Weeknd – High for This

Abel Tesfaye valtasi blogosfäärin keväällä ja julkaisi vuonna 2011 jopa kolme mixtapea. High for This avaa The Weekndin debyytin ja on sen jyhkein kappale. Muiden laulujen itseääntoistavat Beach House -samplet tai ylitsevuotava drakemaisuus eivät tunnu miltään sen jälkeen, kun Tesfaye kehottaa kohdassa 2:32 avamaan käden ja ottamaan lasin, mitä se tarkoittaakaan. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 242 Zomby – Natalia’s Song

Dubstepin, raven, Lontoo-teknon (?) ja ties minkä karkkikauppias Zomby tekee lapsuutensa musiikille samaa kuin Tarantino teininä ahmimilleen roskaelokuville: repii juuret irti, oikoo mutkat ja maustaa e-koodeilla. Natalia’s Song on maskimiehen toistaiseksi hävyttömin korvamato. Kolmen vuoden päästä koko maailma ostaa Pepsiä tai Renault’ita tämän kappaleen takia. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 241 War on Drugs – Best Night

Hetkinen, onkos Pomon makkarin ikkuna jäänyt yöksi auki? Tarkemmin kuunneltuna musiikki ei kantaudukaan New Jerseyn kaduilta, vaan Philadelphiasta. Tämä Phillyn yö on lempeä ja lämmin. Sellainen, josta ei enää myöhemmin ole varma, oliko se unta vai totta. Siellä War on Drugs valvoo kunnes vaivut takaisin siihen ihanaan uneen, josta et milloinkaan haluaisi herätä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 240 Niki & the Dove – DJ Ease My Mind

Epätoivoa tanssilattialla – hieno perinne. Repetitiiviset biitit ja sokaisevat valot loiventavat sydänsuruja ja maailmantuskaa. Mutta mikä ihmeen disko tämä on? Kuulen laahaavia ketjuja, näen laukkaavia kasakoita. Rituaalirummut paukkaavat. Ja eksoottisen skenaarion luojiksi paljastuvat ihmiset kantavat niinkin arkisia nimiä kuin Malin Dahlström ja Gustaf Karlöf. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 239 Caveman – Great Life

Yhden vuoden parhaista albumeista tehnyt Caveman on yhtä vähän singlebändi kuin sen nimekkäämmät hengenheimolaiset The National tai Fleet Foxes. Coco Beware -esikoinen kannattaakin ottaa kuunteluun kokonaisuutena. Mutta aloita kuitenkin tästä. Great Life on niin kaunis kappale, että jos et liikutu sitä kuunnellessasi, tarkista mielenterveyslääkkeitteisi vahvuus. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 238 Pink Skull – Hot Bubblegum

Puolikorvalla ensin kuunnellessani Hot Bubblegum kuulosti ruotsiksi lauletulta, mikä on saavutus sekin. Philadelphialaisporukan laulumuminat ovat petollisen miellyttäviä. Instrumenteista on vaikea sanoa mikä on syntetisaattoria ja mikä kitaraa. Jossain hälvähtää lämmin kuva Tom Verlainesta, ja vielä lämpimämpi Lindsey Buckinghamista säestämässä tätä kellopelillä. (Gaius Turunen)

Pink Skullin kokoonpanoon kuului kuin sattumalta kuusi universumin seksikkäintä miestä.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 237 Minä ja Ville Ahonen – Jumalalta

Ville Ahonen esitteli kesällä rockimpaa osaamistaan parin minuutin verran ja aivan erinomaisin tuloksin. Jumalalta kuulostaa aivan siltä, miltä trubaduurimaisen esikoisen tehneen artistin pitääkin punkia esittäessään kuulostaa: ei päälleliimatun raivokkaalta, mutta sopivan energiseltä. Ahosen laulaessa kuuntelija tarttuu jokaiseen sanaan tyylilajista riippumatta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 236 Jay-Z & Kanye West – No Church in the Wild (feat. Frank Ocean)

Räpin kuninkaalliset tekevät juonen selväksi heti yhteislevynsä avauksella. Jumalaan ei ole enää syytä uskoa: kyse on vain siitä, voitko perustella itsellesi omat tekosi. Jokainen on näin ajateltuna oma jumalansa. ”We formed a new religion / No sins as long as there’s permission”. Sitten nokkelia riimejä kokaiinista ja naisista, ja Frank Oceanin eleetön kertosäe. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 235 Black Twig – Lake Song

Olen niitä, joiden sielu on helppo ostaa delay-pedaalien ja feedback-myräköiden avulla juuri kuten Black Twig tekee. Lake Song kuulostaa siltä kuin sen tekijöiden kanssa voisi keskustella tuntikaudet Kim Dealin ja Gordonin välisistä ihanuuseroista, aliarvostetuimmista shoegaze-bändeistä sekä arvuutella Kevin Shieldsin silmälasien vahvuuksia ja muuta supertärkeää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Soundcloudista.

# 234 Mogwai – You’re Lionel Richie

Skottipoikien biisien toimivuus on niitä henkimaailman asioita, kaikkein subjektiivisimmillaan. Bändi tekee aika usein tappavan tylsää jööttiä, mutta silloin, kun sävellys, nimi ja draaman kaari kohtaavat oikean kuulijan oikeassa mielentilassa ja oikeaan aikaan, Mogwai jyrää kuin William ’The Refrigerator’ Perry. Tässä 1,9 metrin, 173,3 kilogramman edestä massaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Philadelphialainen War on Drugs tuo americanan 2010-luvulle.

Kun yhtye on joka julkaisullaan ylittänyt riman kerta kerralta korkeammalta, herää kysymys, milloin on ensimmäisen pudotuksen vuoro.

Mitä The War On Drugsiin tulee, epäonnistumisen vaaraa ei ole näkyvissä. Yhtye nousee uudella albumillaan jo mitalikorkeuksiin.

The War On Drugsin viimevuotinen Future Weather EP viritti philadelphialaisyhtyettä kohtaan tuntemani kiinnostuksen huippuunsa. Jo Wagonwheel Blues -debyytillään bändi oli esitellyt kiinnostavan tulkinnan americanasta, joka Future Weatherilla vietiin onnistuneesti hieman pidemmälle. Slave Ambient -albumilla yhtyeen näkemys vaikuttaa kirkastuneen vielä entisestään.

Slave Ambient on uudistettu painos klassisesta amerikkalaisesta kitararockista, jossa hienoimmillaan yhdistyy Springsteenin ja Pettyn kaltaisten nestorien perintö sekä juureva, mutta vahvasti efektoitu ja syntetisaattorein maustettu äänimaisema. Albumin miellyttävä ja kaikkialle ulottuva utuisuus syntyy juuri runsaasta efektien käytöstä, joka ei kuitenkaan mene liiallisuuksiin. Pääosa on varattu musiikille.

Lempeä Best Night soi kuin kaikuna Springsteenin makuukammarista. Se on unenomainen johdatus albumin maailmaan ja perusesimerkki The War On Drugsin tavasta naittaa keskenään uutta ja vanhaa. Kiireettömästi kypsyvä kuusiminuuttinen on sinänsä melko perinteistä americanaa, joka kuitenkin muuttuu joksikin muuksi yhä pidemmälle edetessään. Adam Granducielin ääni on upotettu osaksi tasaisesti eteenpäin vellovaa äänimaisemaa, ja tuon tuosta esiin poimitaan pieniä yksityiskohtia ympäröivästä kitara–kosketin-kudelmasta.

Albumin ehdotonta kärkeä edustavat kaksi Future Weatherilta poimittua kappaletta. Päivitetty versio Brothersista sekä niin ikään kireäfarmarisen Pomon mieleen tuova Baby Missiles ovat The War On Drugsia hurmoksellisimmillaan. Näitä piikkejä Slave Ambient kaipaakin, sillä ne rikkovat sopivasti albumin muuten niin tasaista äänimaisemaa. Kokonaisuuden kannalta ne tuovat mukanaan myös oikean määrän tarttuvuutta ja selkeyttä muodostaen mielenkiintoisen vastaparin albumin vapaasti virtaaville intrumentaaliosioille. Samalla tavalla yhtyeen tyylitajusta kertoo albumin viimeiseksi sijoitettu Black Water Falls, jonka aikana kaikki humina hetkeksi lakkaa ja ympäröivä utuisuus tuntuu kaikkoavan vain palatakseen jälleen takaisin kuin huomaamatta.

The War On Drugsin riveissä aiemmin kitaroinut Kurt Vile sai kehuja alkuvuodesta julkaistulla albumillaan, jossa on kieltämättä yhtymäkohtia The War On Drugsin musiikkiin. Ei ole sattumaa, että Granduciel on puolestaan ollut mukana Kurt Vile & The Violatorsin riveissä. Kumpaakin tuntuu kiinnostavan amerikkalaisen kitararockin ohella monipuoliset soundikokeilut sekä hämyiset äänimaailmat. Ja onhan molemmilla vieläpä hyvin samankaltainen, hieman laahaava ja laiskahkosti kaikuva ulosanti.

Mutta vaikka lähtökohdat ovatkin kovin samanlaiset, ovat lopputulokset erilaiset. Siinä missä Vilen hieno albumi hetkittäin nukahti omaan hypnoottisuuteensa ja sävellysten samankaltaisuuteen, The War On Drugsin tavoitteet säilyvät kirkkaina mielessä.

82 Kaiken tietoisen epämääräisyytensä ja kokeilevuutensa alla Slave Ambient on albumillinen tarkkaan sävellettyä ja ajatonta kitararockia, joka tuo americanan 2010-luvulle. Se on uskollinen klassikoille, mutta luottaa myös omaan näkemykseensä.

Video ei ole enää saatavilla