Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

Waltari vuonna 2005.

Waltari on tehnyt paljon musiikkia. Jos rehellisiä ollaan – ja miksei oltaisi –, paljon se olisi myös voinut jättää tekemättä. Kärtsy Hatakan vuodesta 1986 luotsaamaa helsinkiläisyhtyettä on luonnehdittu ”kameleonttimaiseksi”, mikä on suurta typeryyttä: kameleonttihan muuttaa väriään sulautuakseen ympäristöönsä. Waltari ei sen sijaan ole koskaan alistunut tapetiksi musiikkimaailman seinille vaan yhtye on pyrkinyt hyppimään silmille niin räikeästi kuin mahdollista. Usein erikoisuudentavoittelu on vienyt yhtyeen pitkälle hyvän maun tuolle puolen, mutta entä sitten – guilty pleasures or no pleasures at all! Tärkeintä on, että Kärtsyn kaikista tekemisistä huokuu vilpitön ja syvä rakkaus musiikkiin. Kun se yhdistetään itsekritiikin kynnykseen, joka on höylätty niin matalaksi, ettei siihen kompastu, vaikka miten matalamielisenä laahustaisi, syntyy kerrassaan ilahduttavaa jälkeä. Kaikki tämä kiteytyy konkreettisimmin Waltarin levyttämissä lainakappaleissa.

1. Vogue (Madonna)

Waltarin toinen albumi Torcha! oli yhtyeen läpimurto Keski-Euroopan-markkinoille. Roadrunner-yhtiön vuonna 1992 julkaisema levy oli ajan henkeen sopivasti ennakkoluuloton yhdistelmä vauhtimetallia, vaihtoehtorockia, valkoisen miehen rautakankifunkia, häikäilemättömiä pop-kertosäkeitä, huumorimusiikkia, kireää nasaalia, rallienglantiräppiä ja kuolometalliörinää.

Ei ihme, että Faith No Moren basisti Billy Gould tunnusti Waltarin värejä pitämällä Torcha!-paitaa yhtyeensä musiikkivideolla. Myöhemminhän Gould tuotti CMX:n Vainajala-levyn ja remiksasi Waltarin Life Without Love -kappaleen. Ehkä maailman taitavimman populaarimusiikkilaulajan Mike Pattonin yhtyeessä soittanut mies pääsi tuottamaan, no, ei ehkä maailman taitavimman laulajan A.W. Yrjänän lauluosuuksia. Ensimmäisen oton jälkeen tarkkaamossa oli hetken hiljaisuus, kunnes Gould tokaisi talkback-mikkiin Yrjänälle rohkaisevan kommentin: ”Oletko ikinä ajatellut ottaa laulutunteja?”

Tämä Madonna-cover oli aikoinaan takuuvarma keikkahitti, etenkin jos lavalle sattui nousemaan levylläkin örisevä Corporal Punishment -järkäle Ali Suviala. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten ole muutamaan vuoteen nähnyt Waltaria livenä, mutta eiköhän Kärtsyn Madonna-falsettia vieläkin viimeistään encorena keikoilla kuulla.

Video ei ole enää saatavilla

2. Help (The Beatles)

Vuonna 1991 julkaistun esikoisalbumin Monk Punkin aikaan Waltarilla oli tapana pukeutua munkinkaapuihin. Levyn mystisissä promokuvissa he poseerasivat munkkipunkkeina metsän siimeksessä, ja kaapuja vilahtelee tällä musiikkivideollakin. Albumia enteilleen Good God / Hevosenkuva -vinyylisinglen takakansi on vielä hienompi. Siinä bändin keskellä poseeraa poskipuolen teeman mukaisesti ihka-aito hevonen, ja rumpali Janne ”Teltta” Parviaisella oli tuolloin vielä nokallaan Philipsin 28-tuumaiset silmälasit.

Monk Punkia voi pitää Waltarin linjakkaimpana levynä, vaikka siltäkin toki löytyy syrjähyppynsä. Isoveljiensä ansiosta Kärtsy Hatakka on saanut The Beatles -kasvatusta taaperosta asti. Kärtsy on sanonut, että Beatlesin valkoinen tupla rohkaisi häntä sekoittamaan laaja-alaisesti erilaisia vaikutteita ja hylkäämään perinteisen käsityksen siitä, että bändillä saati levyllä tulisi olla jokin kiveenhakattu ”linja”. Siksi on jokseenkin luontevaa, että yhtye coveroi esikoisalbumillaan juuri Beatlesia. Tämä grindcorehtava versio Helpistä on enemmän pilke silmässä roiskaistu kunnianosoitus kuin raiskaus. Sitä grindcorea piti muuten tunkea myös levyn kauneimman kappaleen, Universal Songin lopukkeeseen, jottei ihan hippeilyksi menisi.

Monk Punk -albumin julkaisi Stupido Twins, vaikka toinen idioottikaksosista, Joose Berglund, oli aiemmin sanonut, että Waltari on maailman huonoin yhtye, eikä kukaan levy-yhtiö haluaisi koskea siihen pitkällä tikullakaan. Levy lisensoitiin myös Saksaan, jossa sen julkaisi piskuinen Angry Fish Music.

Tämä Rare Species -live-dvd:ltä ripattu videonäyte on myöhempien aikojen Waltaria, mutta albumiversion voi kuunnella Spotifyssa.

Video ei ole enää saatavilla

3. Julia (The Beatles)

Tätä Blood Sample -albumin viimeiseksi naulaksi napautettua Beatles-coveria ei puolestaan voi oikeuttaa yhtään millään muulla kuin ajattomalla viisaudella: ”Kyllähän maailmaan musiikkia mahtuu.”

Fruity Loops -henkistä biittiä kuunnellessa on hankala uskoa, että tämä on ihan oikeasti julkaistu vuonna 2005. Vanha viisaus kuuluu, että jos kello on pysähtynyt, se näyttää kaksi kertaa vuorokaudessa oikeaa aikaa. Käänteiskameleontti Kärtsy ei ole lyhyttä 1990-luvulle ajoittunutta kultakautta lukuun ottamatta ollut koskaan ajan hermolla, vaan aina joko aikaansa edellä tai sitä pahasti jäljessä. Blood Sample -levyltäkin irtosi silti yksi radiosoittoa saanut raita, waltarimaisesti suomenkielisiä säkeistöjä englanninkieliseen kertosäkeeseen sotkenut Helsinki. Syvemmän viillon sielun pintaan jätti silti Nosturissa otettu livekuva, jossa laboratoriotakkiin pukeutunut Kärtsy otti levyn teeman mukaisesti ”verinäytettä” meteorologi Pekka Poudalta Nosturin lavalla. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Video ei ole enää saatavilla

4. Piggy in the Middle (Ismo Alanko: Rakas, rämä elämä)

Torcha!-levyä vuonna 1994 seurannut So Fine! nosti Waltari-fanien erektiokulmaa entistä jyrkempään tanaan. Jälkeenpäin katsottuna albumia voi pitää yhtyeen uran lakipisteenä, jonka tasolle Waltari ei enää koskaan yltänyt. Levyn nimiraita nousi sinkkulistoille ainakin, öö, Roadrunner-yhtiön kotimaassa Hollannissa, muistaakseni. Ilmassa oli myös skandaalinkäryä, kun levy-yhtiö päätti tuhota jo cd-tehtaalta valmistuneen painoksen oikeustoimien pelossa: So Fine! -biisiin oli päässyt livahtamaan clearaamaton sample Madonnan Deeper and Deeper -kappaleesta. Kauppoihin asti päätyneessä versiossa Kärtsy laulaa tuon pätkän itse sanoilla ”higher and higher”.

Nykyisin Semifinalin isäntänä (ja muinoin Havana Blackin sanoittajana) tunnettu Tomi ”Roudi” Hämäläinen antoi Rumbassa So Fine! -albumille täydet kymmenen pistettä kymmenestä. Tuolloin myös aika oli Waltarin puolella: yhtye oli pirteä väriläiskä kaiken grunge-ankeilun ja harmaiden lamavuosien keskellä, ja toisaalta Faith No More, Red Hot Chili Peppers, Living Colour sun muut olivat jo tampanneet tietä crossover-yhtyeeksi itsensä luokitelleen Waltarin yltiöpäiselle tyylisekoitukselle.

Oikeastaan vasta tätä listaa kootessani tajusin, että So Fine! sisältää peräti kolme coveria. Joukkoon mahtuu myös yksi käännöskappale, Ismo Alangon soolodebyytiltä (Kun Suomi putos puusta, 1990) poimittu Rakas, rämä elämä. Kärtsyn hölynpölykynä väänsi sen muotoon Piggy in the Middle. Ympyrä kiepautettiin kiinni sillä, että Alanko toi itse kappaleeseen vierailevan äänensä.

Kun Suomi putos puusta oli aikoinaan Helsingin juhlaviikkojen tilausteos. So Finen julkaisua seuraavana vuonna Helsingin juhlaviikkojen kevyen musiikin tilausteos oli Waltarin death metal -sinfonia Yeah! Yeah! Die! Die! Tuolloin Huvila-teltan ohjelmasta vastasi – kukas muukaan kuin Ismo Alanko. Sattumaako?

Video ei ole enää saatavilla

5. A Forest (The Cure)

Kärtsy Hatakka on kova Cure-fani. Waltari on esittänyt jopa kokonaisia The Cure -coverkeikkoja. So Fine! -albumille päätyneestä A Forest -versiosta hän totesi mutkattomaan tyyliin, että he vain lisäsivät alkuperäiseen versioon tempoa ja säröä. Kaikessa suoruudessaan tämä onkin Waltarin onnistuneimpia covereita, siis sillä edellytyksellä, ettei alkuperäistä pidä pyhänä lehmänä, jonka häntää ei pidä yhdenkään sodomiitin nostaman.

Tunnustettakoon tässä vaiheessa, että olen Waltarin fanikerhon eli Fun Clubin jäsen numero 7. Waltari Fun Club oli aikoinaan hyvinkin aktiivinen. Waltarin Euroopan-valloituksen hektisimpinä vuosina postiluukusta kolahti harva se viikko Waltarin ”Funzine” tai printattuja pressitiedotteita maailmanvalloituksesta. Yhtyettä manageroi Pekka Rahkonen, joka Rumban seurapiiritoimittaja Nisse M:n mukaan toimi päivätyökseen Nalle Puh -lehden toimitussihteerinä.

Yhtenä hekumallisena päivänä Fun Clubin jäsenet saivat postissa c-kasetin, jolla oli muistaakseni neljä julkaisematonta demoa (kasetti on toki hyvässä tallessa, mutta sijaitsee tällä hetkellä eri maassa kuin minä). Yksi kasetin kappaleista oli Am I Scared?, jota ei tietääkseni ole julkaistu missään. Kasetilla oli myös A Forest -coverin demo, joka oli vielä himpun verran raaempaa ajoa kuin levytetty versio. Hmm, pitäisiköhän noita salaa lojauttaa nettiin.

Kun olin kypsässä yläasteiässä, klubi järjesti fanitapaamisen Waltarin treenikämpällä Lauttasaaressa. Tulin Järvenpäästä lähijunalla innosta puolijäykkänä Helsingin rautatieasemalle. Sen edessä odotti keikkabussi, jonka kyljissä komeili Waltari-logot. Meitä faneja oli kyydissä sen verran paljon, että kuski pyysi kyyhöttämään niin, ettemme näy ikkunoista, koska ”tää on vähän illegal-hommaa”. Lauttasaaren treenikämppää, jossa Waltari äänitti Mikko Karmilan johdolla levyjään, tituleerattiin kansiteksteissä nimellä Laryy Place. Bändi esitti siellä pienimuotoisen unplugged-keikan, josta mieleeni jäi päällimmäisenä improvisoitu kappale nimeltä Haluaako joku olla rumputeline. Ostin muistoksi muutaman kymppikuvan Waltarin keikoilta. Niitä myi eräs nuori forssalainen valokuvaaja, Tomi Palsa.

Video ei ole enää saatavilla

6. Freddie Laker (JJ Burnel)

The Stranglersin Jean-Jacques Burnelilla on tunnistettavan rujo bassosoundi, joka teki itsekin bassoa soittavaan Kärtsy Hatakkaan suuren vaikutuksen. Vuonna 1979 julkaistu Burnelin soolosingle Freddie Laker (Concorde & Eurobus) pöyhii teksteissään kansainvälisiä lentokonebisneksiä. Waltarin käsittelyssä kappale käärittiin Faith No More -tyyliseen synamattoon ja pötkäytettiin pihalle So Finen kymmenentenä raitana. Ansiokkainta coverissa on se, että se sai minut ja oletettavasti joitakuita muitakin tutustumaan alkuperäiseen sekä perehdytti Burnelin hienoon bassotaiteeseen ja sitä kautta koko Stranglers-yhtyeeseen.

Video ei ole enää saatavilla

7. Stars (Rauli Badding Somerjoki: Tähdet tähdet)

Waltarin kuudes studioalbumi Space Avenue julkaistiin vuonna 1997. Hommat olivat isollaan: takana oli monikansallinen EMI ja tuottajana toimi kanadalainen Rhys Fulber, joka tunnettiin myös Front Line Assembly -yhtyeen jäsenenä. Mies toikin levylle mukanaan kosolti industrial-sävyjä ja elektronista pulputusta. Soolokitaristi Sami Yli-Sirniö oli eronnut yhtyeestä, mutta tilalle saatiin vanha Stone-virtuoosi Roope Latvala. Myöhemmin Yli-Sirniö palasi Waltarin riveihin. Hänen kitarointiaan on kuultu myös Kreatorissa ja Jimsonweedissä. Äreäksi kiristetty Tähdet, tähdet -versio tuskin saa Baddingia pyörimään haudassaan, mutta eipä se aivan Ville Valon tulkintojenkaan tasolle yllä.

Space Avenue jäi viimeiseksi EMIn julkaisemaksi Waltari-albumiksi. Mainittakoon, että myös lahtelainen Levy-yhtiö on julkaissut Waltaria Back to Persepolis -seiskatuumaisen verran. Sen b-puolella on Lords of the New Church -cover New Church. Koska sitä ei löydy internetin syövereistä, tyydyttäköön vain mainitsemaan, että muistaakseni Rumban Markku ”Matkis” Halme piti kovastikin tuosta versiosta, kun sitä Eerikinkadun toimituksessa kuuntelimme.

8. No Limits / Your Funky Rhythm / Symphony of Destruction (2 Unlimited / Megadeth)

Vuoden 1999 Radium Round -albumilla Waltari oli ravistellut industrial-hilseet harteiltaan ja alkoi tosissaan flirttailla eurodancen kanssa, mistä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa kappaleet Walking in the Neon ja Back to the Bottom. Jälkimmäisellä vierailee Bomfunk MC’sin Raymond Ebanks. Se oli tavallaan vastavierailu: samana vuonna Kärtsy kiekaisi Bomfunk MC’sin In Stereo -esikoisalbumille Sky’s the Limit -biisin kertosäkeen.

Kärtsyn eurodance-diggailun juuret paljastuivat haastattelussa, jossa hän kertoi ryhtyneensä käymään kuntosalilla 1990-luvun lopulla. Rautojen kilinän taustalla soineet hittiradiokanavat jättivät miehen musiikkimakuun jäljen, joka säilyi ilmeisesti vielä 2000-luvulle asti, sillä Kärtsy katsoi asiakseen versioida vielä vuonna 2004 hollantilaisen 2 Unlimitedin No Limits -hitin. Jottei mentäisi helpoimman kautta, sekaan heitettiin Your Funky Rhythm -nimellä siunattua vatkausta ja annos Megadethin Symphony of Destructionia.

Video ei ole enää saatavilla

9. The Dawning of Doom (Die Krupps)

Saksalainen industrialbändi Die Krupps taisi olla Suomessa tunnetuimmillaan, kun yhtye julkaisi syksyllä 1993 Tribute to Metallica -ep:n. Tai vitustako minä tietäisin. Yhtä kaikki, myös Die Krupps katsottiin kunnianosoituksen arvoiseksi. Vuonna 1994 julkaistulle The Final Remixes -albumille panoksensa antoivat muiden muassa The Sisters of Mercyn Andrew Eldritch, Carcassin Jeff Walker, Revolting Cocksin Luc Van Acker, Paradise Lostin Aaron Aedy – ja Waltari. Kärtsy pääsi kovaan seuraan ja päätti muuttaa The Dawning of Doomin säkeistöt suomenkieliseksi räpiksi. Se oli jonkinnäköinen paluu juurille: vastaavaa lyriikkaa kuultiin jo Waltarin pyöreäkantisen 12-tuumaisen Mut hei -ep:n nimiraidalla vuonna 1989.

Video ei ole enää saatavilla

10. Rakkauden bonus

Video ei ole enää saatavilla