Kukka oli täydellinen indieyhtye.

Muistatko vielä demot? Ne keskeneräisiksi tarkoitetut versiot tulevista hittibiiseistä. Ne, joita ei suunnattu suurelle yleisölle, vaan kavereille ja levy-yhtiön jätkille. Joita julkaistiin, jotta joku tulisi, löytäisi bändin ja nostaisi sen tähtiin.

Ennen puoli-ilmaisten digitaalisten äänityssoftien, iPad-appien ja vaivattoman nettijulkaisun aikaa bändien oli osattava asiansa hyvin, jos ne halusivat herättää demoillaan levy-yhtiöiden ja yleisön mielenkiinnon. Ei se tietenkään helppoa ole nykyäänkään, mutta kun preset-soundien ja puoliautomaattisen äänenkäsittelyn taakse ei voinut piiloutua, jäljelle jäi vain talentti. Ja sitä oli harvalla.

Nyt esittelyssä on kuusi suomalaisen indien valioluokkaan kuuluvaa demoa vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta.

#1 Kukka: Chabom

Kukka oli täydellinen indieyhtye. Moppi, Risto Ylihärsilä ja Ville Koistinen olivat soittaneet yhdessä ja erikseen eri kokoonpanoissa Finlaysonin treenikämpällä Tampereella, ja kun kämppä oli mennyt alta, bändi oli alkanut harjoitella biisit kirjoittaneen Mopin kotona.

Ensimmäisen, kodikkaissa tunnelmissa soivan demonsa Kukka nauhoitti neliraiturilla, tarinan mukaan ”salaa jollakin treenikämpällä”. Risto soitti alun perin rumpuja, mutta koska hän halusi keskittyä koskettimiin, Kukka hankki rumpukoneen. Bändin keikoilla kuultiinkin sekä oikeita että koneen soittamia rytmejä, Mopin kitaroinnin vaihdellessa lempeästä fiilistelystä bändin loppuaikojen vyöryvään kitarameluun.

Moppi osasi kirjoittaa loistavia biisejä, joista tunnetuimmat lienevät Merceedees-yhtiön kautta julkaistun Kukka-ep:n Machine ja Hot Light. Yhtyeen keikkasuosikkeihin kuului loppuun saakka ensimmäiselle demolle taltioitu sympaattinen Chabom, joka esittelee Kukan soundia ajalta, jolloin yhtye ei vielä ollut siirtynyt koneiden käyttöön.

#2 Ville Leinonen: Valumo

Tampereen Yo-talolla järjestettiin maaliskuun alussa 2000 Kaukana väijyy ystäviä –festivaali, jossa musisoivat muun muassa Cessna, Velvolino, Murha Murha Itsemurha ja ruotsalainen Pluxus. Festarin puhutuimmasta esityksestä vastasi soolona akustisen kitaran kanssa esiintynyt Ville Leinonen, joka hurmasi yleisön vangitsevalla lavakarismallaan, vahvalla kappalemateriaalillaan ja hauskoilla välispiikeillään.

Reilu vuosi aikaisemmin Tampereelle muuttanut Leinonen oli vasta pienen piirin suosikki. Fonal Records oli julkaissut Ville Leinosen & Valumon ensimmäisen 7-tuumaisen Yöaikaan / Surusirpale, mutta bändi ei ollut vielä eksynyt kotimaisen rocklehdistön tutkaan. Yo-talon keikan näki myös Jouni Tamminen, joka oli tuohon aikaan Pokolla töissä. Tamminen esitteli Leinosen Epelle, joka vakuuttui laulaja-lauluntekijän kyvyistä vielä samana keväänä Doriksessa järjestetyllä keikalla.

Vaikka Ville Leinonen tuntuikin tupsahtaneen suomalaiseen musiikkimaailmaan kuin tyhjästä, hän oli kirjoittanut ja taltioinut omia kappaleitaan jo vuosia. Vuonna 1997 Kulttuuriyhdistys KuuMaa oli julkaissut hänen Raastinlauluja-kasettinsa (jonka Fonal julkaisi myöhemmin cd-levynä), ja Leinosen kappaleita oli sisällytetty myös KuuMaan kokoelmille The Greatest Underground Hits Ever (1996) ja Muutoksen kevät (1999). Varsinkin viimeksi mainitulla julkaisulla Leinonen alkoi jo olla vahva biisinkirjoittaja.

Valumo päätyi myöhemmin tukevampana versiolle Ville Leinosen & Valumon albumille Uuden aamun lauluja (2003).

#3 TV-resistori: Blondiini

Turkulainen TV-resistori tuli tunnetuksi naivistista indiepoppia esittävänä ryhmänä, mutta bändi oli uransa alkuvaiheessa lähempänä kokeellista underground-hassuttelua kuin söpöä intiaanidiskoa. TV-resistorin ensimmäisellä, vuonna 1999 julkaistulla demolla kummallisuuden aisti jo biisien nimistä: Penis/aortta-akseli, Booako?, Tänään kuoli 10, jne.

Yhtyeen vetovoima oli silti olemassa alusta saakka, ja Yrjö Saarinen osasi kirjoittaa biisejä, joiden kekseliäisyyttä hän ei pystynyt piilottamaan lofi-outoilun alle. Tämän huomasi myös Fonal Recordsin nokkamies Sami Sänpäkkilä, joka tarjosi TV-resistorille sopimusta bändin demon kuultuaan.

Sanoitusten puolesta Saarisen kappaleet olivat kekseliästä dadaa kaskelotin reisineen ja vääntyneine rustoineen. ”Vaniliini , askorbiini, salesyyli / äitiliini on niin kovin fiini” ei kuulu perinteisimpään lyyriseen muotokieleen kotimaisessa sanataiteessa, eikä TV-resistori itsekään jatkanut enää myöhemmin samalla linjalla.

#4 Monza Speedway: Erase Me

Jotkut unelmat eivät toteudu. Monza Speedway kuului Tampereen elinvoimaiseen indieskeneen 2000-luvun vaihteessa, mutta ei koskaan ehtinyt julkaista virallisesti mitään. Antti Pinomäen (joka johti aiemmin Dada Girl -yhtyettä ja tekee nykyään musiikkia nimellä Stop Damien) orkesteri kuului samaan kaveripiiriin kuin Hämeenlinnasta käsin vaikuttanut Tunaflakes ja esitti samantyylistä brittivaikutteista indierockia.

Erase Me ihastutti ensin keikoilla ja myöhemmin studiossa taltioituna demoversiona, joka sai muun muassa Pokon kiinnostunaan bändistä. Sopimusta ei kuitenkaan syntynyt, ja kun Monza Speedwayn kitaristi ei muilta kiireiltään ehtinyt harjoituksiin, yhtye haipui hiljalleen unohduksiin. Netti ei vielä ollut kehittynyt uusien bändien ensisijaiseksi promokanavaksi, eikä monikaan saanut koskaan kuulla Erase Men tarttuvaa bassokuviota, tyylikästä kitarointia ja loistokkaasti räjähtävää kertosäettä.

Tästä biisistä moni nykyinenkin yhtye olisi kateellinen.

#5 The Crash: Sugared

Jälkikäteen ajateltuna asia ei yllätä, mutta vuonna 1998 tuntui käsittämättömältä, kuinka valmis bändi The Crash oli. Teemu Brunilan ja kumppaneiden yhtye nauhoitti ensimmäisen omakustanne-ep:nsä vuoden 1997 lopulla, ja Radiomafia otti demon majesteetillisen avauskappaleen soittolistalleen heti alkuvuodesta 1998. Vastaavaa ei juurikaan ollut tapahtunut.

Lukuisat levy-yhtiöt osoittivat kiinnostuksensa bändiä kohtaan, ja lopulta The Crash päätyi Warnerin talliin. Ison levy-yhtiön valinta ei tullut tuossa vaiheessa enää yllätyksenä, kun The Crashia oli alettu pitää yhtenä potentiaalisimmista ulkomaan menestyjistä HIMin ja The Rasmuksen ohella.

Bändin Comfort Deluxe -debyytille (1999) päätynyt tulkinta Sugaredista ei poikkea juurikaan demoversiosta. Demo on tuotannollisesti karumpi, tempoltaan aavistuksen verran hitaampi eikä siinä ole viulusovituksia. Tulevan suuruuden pystyi kuitenkin jo aistimaan.

#6 Regina: Salakuvaaja

Myös Regina tiesi alusta saakka, miten homma hoidetaan. Vuonna 2004 yhtye julkaisi nettisivuillaan kolme kappaletta, jotka käynnistivät melkoisen pöhinän elektroniseen indiepopiin mieltyneiden keskuudessa. Mikko Pykärin ja Iisa Pajulan aikaansaannokset huomattiin myös muun muassa Rumbassa, ja sana loistavasta uudesta bändistä alkoi kiiriä.

Kun Salakuvaaja ilmestyi, Regina ei ollut tehnyt vielä yhtään keikkaa. Bändin vetovoima oli kuitenkin niin suuri, että Next Big Thing kiinnitti yhtyeen rosteriinsa heti ensimmäisen esiintymisen jälkeen. Debyyttialbumi Katso maisemaa (2005) myi kotimaisen elektropopyhtyeen ensimmäiseksi tuotokseksi hyvin ja nousi jopa Suomen viralliselle albumilistalle. Levyn suurin hitti oli radiosoittoakin saanut Olisitko sittenkin halunnut palata, mutta Salakuvaaja ei lopulta koskaan päätynyt viralliselle julkaisulle saakka.

Huom!

(Kaikkien demojen uudelleenjulkaisusta ei ehditty pyytää bändien lupaa. Voimme poistaa kappaleet netistä, jos asianomainen taho niin haluaa.)

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin Doldrums–House Arrest–Before Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen 07.11.2012 Klubi, Tampere.

Yhdysvaltalainen barokkipoppari nousi kotimaansa albumilistan top 10:een maaliskuussa julkaistulla kuudennella studiolevyllään Break It Yourselfillä, jonka ”sisarlevy” nyt ilmestyvä Hands of Glory on. Albumilla kuullaan vain yksi uusi Bird-originaali; pääosin levy koostuu cover-versioista country-klassikoista ja muokatuista versioista Break It Yourselfin kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Cody Chesnutt – Landing on a Hundred

Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassamme arvioimme Cody Chesnuttin uuden studioalbumin julkaisutodennäköisyydeksi 68 prosenttia. Nyt, noin 15 kuukautta jutun julkaisun jälkeen, ilmestyy Landing on a Hundred, seuraaja miehen Headphone Masterpiece -esikoiselle, joka ilmestyi lähes tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Komean parran kasvattaneen Chesnuttin levy rahoitettiin Kickstarterin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

The Coup – Sorry to Bother You

Poliittisen hiphopin vasenta ja funkimpaa laitaa kyntävä The Coup aktivoituu jälleen levytysrintamallakin. Kerrassaan häikäisevää Pick a Bigger Weapon -albumia seurannut kuuden vuoden hiljaisuus katkeaa Boots Rileyn ja kumppaneiden julkaistessa kuudennen pitkäsoittonsa. Sorry to Bother Youn ovat tuottaneet Riley ja Damion Gallegosin.

Video ei ole enää saatavilla

Calvin Harris – 18 Months

Calvin Harris (jonka oikea nimi on hämmentävästi Adam Wiles) julkaisee odotetun seuraajan Britannia kultaa myyneelle kakkosalbumilleen Ready for the Weekendille, joka piipahti listaykkösenä ja poiki kaksi listaykkössingleä (Dance Wiv Me, I’m Not Alone). 18 Monthsia on pohjustettu jo peräti neljällä singlellä ja ennen levyn ilmestymistä ilmestyy vielä viideskin, Sweet Nothing, jolla laulaa Florence Welch. Levyn muita vierailijoita ovat muun muassa Kelis, Rihanna, Example, Ellie Goulding, Tinie Tempah ja Dizzee Rascal.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Popin ja avantgarden välillä kivuttomasti sukkuloivan lauluntekijän uusin levy on kesällä 2010 valmistunut äänimaisemateos, joka syntyi keikkamatkojen ja muiden reissujen saaliina. ”Pidän äänimaisemoiden dokumentoinnista ja mielikuvien yhdistelemisestä kaaoksesta järjestelmällisyyteen”, Leinonen kirjoittaa levyn saatteessa.

Video ei ole enää saatavilla

Mando Diao – Infruset

Yli 1,5 miljoonaa kappaletta viittä albumiaan myynyt ruotsalainen kitararockyhtye julkaisee ensimmäisen ruotsinkielisen albuminsa. Infruset perustuu ruotsalaisen runoilijan Gustaf Frödingen (1860–1911) teksteihin. Levyllä yhtye nostaa hattuaan myös Evert Tauben ja Cornelis Vreeswijkin kaltaisten ruotsalaisten lauluntekijöiden suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Soft Moon – Zeros

Eturivin indiepoplevy-yhtiöihin kuuluva Captured Tracks julkaisee toisen studioalbumin sanfranciscolaiselta postpunkyhtyeeltä The Soft Moonilta, joka on kasvanut Luis Vasquezin sooloprojektista viiden hengen kokoonpanoksi. Zerosilla on kymmenen kappaletta, ja albumin on tuottanut Monte Vallier (Young Prisms, Weekend).

Video ei ole enää saatavilla

Tracey Thorn – Tinsel and Lights

Everything But the Girlin laulajana ja Massive Attackin Protection-hitin äänenä tunnettu Tracey Thorn julkaisee joululevyn. Albumilla on muuta uusi kappale sekä nippu covereita muun muassa The Magnetic Fieldsin, Low’n, Randy Newmanin ja Sufjan Stevensin tuotannosta. Levyllä Thornia jeesaavat muun muassa EBTG-puoliso Ben Watt sekä Scritti Polittin Green Gartside.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Countryrockin tervaskanto julkaisee jo toisen albuminsa tänä vuonna. Kansanlauluja ja Woody Guthrien kaltaisia legendoja kierrättäneen Americanan jatkoksi ilmestyy Psychedelic Pill, ensimmäinen uusia biisejä sisältävä Crazy Horse -albumi sitten vuoden 2003 Greendalen. Tupla-albumilla on yhdeksän kappaletta, joista kaksi kestää reilun vartin ja kolmas lähes puoli tuntia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa Benga, Cee Lo Green, Eeliks:en, Indian Handcrafts, Jeijjo & Nupi, Bo Kaspers Orkester, Jesse Kaikuranta, Neurosis, New Garden Orchestra, Parkway Drive, Pelt, Andy Stott, Riku Torkkeli ja Chad Valley.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 65 Death Cab for Cutie – Codes and Keys

Amerikan indiesuuruuden seitsemänneltä albumilta löytyy melodinen ja tunteellinen pianohelmi. Biisi muistuttaa jostakin syystä tunnelmaltaan vähän heidän vuosien takaista tekelettään Your Heart Is an Empty Roomia. Se tuskin haittaa ketään, sillä molemmat pätkät ovat loistavia todisteita Death Cab for Cutien taidosta tehdä yksinkertaisia ja osuvia pianokappaleita. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 64 Kasabian – Days Are Forgotten

Kasabian on briteille sitä mitä keskitien suomirock meille, mutta tietysti popmusiikin suurmaassa nämäkin kuviot hoidetaan paremmin. Aina Kasabianin levyiltä on pari harmittomalla tavalla hienoa lad-renkutusta löytynyt. Tämä sinkkubiisi on edelleen sitä itseään, vähän Happy Mondaysia ja vähän Rollareita ja ripaus melankoliaa ja mukana hoilattava kertosäe. Toimii. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 63 Wild Beasts – Lion’s Share

Eroottisen ulinaindien kultapoikien tuorein pitkäsoitto ei avautunut ihan ensi kuulemalta, mutta palkitsi jaksamisen pakahduttavalla kammiovärinän tunteella. Kappaleessa on kuultavissa kaikki syyt tykätä Wild Beastsista: ihanan hintahtavat vokaalit, tunnelmallinen, äärimmilleen kiristettyä pianonkieltä muistuttava purkautumaton jännite ja pehmopornahtava kuvasto. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 62 Ville Leinonen – Aika

Klaustrofobista goottidiskoa, joka juoksee pirullisen tikittävää kelloa vastaan. Se vaanii ja velloo, kuten nuolen nuoreen uhriinsa ampuva laulaja. Päättää Auringonsäde/Pommisuojan hämmentäviin, mutta lumoutuneisiin tunnelmiin. Ja kaikesta ebm-jytkeestä huolimatta tämänkin kappaleen juuret ovat iskelmässä, siitä Leinosen mahtavan kohtalokas tulkinta pitää huolen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Aika-kappaleen studioversio Spotifyn kautta tästä.

# 61 The New Tigers – Pocketful of Sand

Olen kehunut New Tigersiä jo aivan liikaa, mutta kerta kiellon päälle. Kun kuuntelen Pocketful of Sandia, en edelleenkään jaksa välittää sen ysärisurinan retromaanisuudesta tai vaikutteiden ilmeisyydestä, vaan toivon kappaleen jatkuvan äärettömyyksiin. Kaksi sointua on paperilla vähän, mutta oikeinkäytettynä paljon enemmän kuin kolme tai kuusi. Sen tiesi jo Wire. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 60 Cass McCombs – County Line

County Line on balladi sanan vanhimmassa merkityksessä: ajaton, hempeilevä ja nostalgiaan nojaava sävellys. Se ei tosin veisi yhtä hyvin mukanaan, jos äänitys ei olisi niin äärettömän hienon kuuloista joka hetki. Kaikki virveleistä kitaraan kuulostaa erittäin tarkkaan harkituilta, mutta täydellinen sähköurkusoundi ja McCombsin ääni jättävät kaiken muun varjoonsa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 59 Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kun Kirsten Dunst tuli Göteborgiin Lars von Trierin Melancholian kuvauksiin, Jens Lekman teki biisin Dunstin visiitistä hänen kotikaupunkiinsa. Tositarinaan mahtuu godotmaisen tuloksetonta odottelua Dunstin hotellilla, folköliä ja osuvia huomioita ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Samalla selviää, miksi Lekman on nykypopin parhaita tarinankertojia. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 58 Holy Ghost! – Wait and see

Newyorkilaisten Wait and See on malliesimerkki täydellisen popkappaleen muodosta, tyylistä ja mitasta. Wait and See on kevyt, rullaava ja helposti lähestyttävä kolme ja puoliminuuttinen kappale, jossa ei lauleta tuhmista asioista, vaan ihmissuhteesta ja rakkaudesta. Ihanassa videossa muuten esiintyvät Holy Ghost! -kaksikon iskät esittämässä lapsiaan. Hellyyttävää! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 57 Rihanna – We Found Love

On Rihannan onni, että hän löysi Calvin Harrisin. We Found Love on jälkimmäisen kappale alusta loppuun. Musiikkivideo kierrättää Trainspotting-henkistä brittibilekuvastoa, joka on barbadosmimmille varmasti vierasta. Kappale rytmittyy huumepilvien ja alati jyrkemmiksi käyvien laskutilojen varaan. Avainsana on toisto, kertosäkeen koukku ei tahdo päästää otteestaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 56 Forest Fire – Born Into

Mitä tapahtui ujostelevan ensilevyn jälkeen? Missä vaiheessa Forest Fire ehti kasvaa näin itsevarmaksi ja suvereeniksi? Missä vaiheessa siitä jalostui massiivinen roihu, jonka liekeissä kärventyy koko joukko vaihtoehtomusiikin kuivimpia totunnaisuuksia? Palovaroitus: kun yhtye laulaa asettaneensa sydämensä sinuun, se saattaa olla oikeammassa kuin osaat uskoakaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 55 Real Estate – It’s Real

Mars lähimpään puistoon, viltti alle ja kylmät juomat varjoon. Se on ensimmäisiä ajatuksia Real Estaten kitaroiden helistessä ja koko bändin yhtyessä riemulliseen hoilotukseen. It’s Real on mitä täydellisintä musiikkia laiskoihin hellepäiviin tai niistä haaveilemiseen. Kesää odotellessa voikin siis tyytyä vain sulkemaan silmänsä – antaa Real Estaten hoitaa loput. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 54 Beyoncé – Party

Messevä booty, jumalainen ääni ja vuoden leppoisin bilebiisi. Tätä olisi kelvannut hietsun rannassa männäkesänä jorailla, jos joku muukin olisi kappaleen kuullut. Kanye West juontaa kappaleen, jolla Andre 3000 vierailee maailman vaivattomimmalla featilla. Tempo on sellainen, että kelpaa uima-altaassa keinutella. Jos tällainen nynny kynäniska nyt sinne uskaltaisi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Menneenä kesänä Ville Leinonen ennätti muun muassa Kaustisen kansanmusiikkifestareille. (Kuva: Mikael Mattila)

Nuorgamin kylässäkin jo pariin kertaan vieraillut Ville Leinonen on kuluvana vuonna ollut puuhakkaalla päällä.

Ja pysyy puuhakkaana myös loppuvuoden, mikäli syksyn keikkalistaa on uskominen. Viikko sitten mies julkaisi uransa 13. studioalbumin, Auringonsäde / Pommisuoja.

Syyskiertue on käynnissä, ja sen tiimoilta Leinonen on pistäytynyt jo Pietarissa ja Moskovassa asti. Kiertueen tuiskeissa hän ehti myös olla yhteydessä Nuorgamiin  ja tarinoida muun muassa Markku Peltolasta sekä radiomusiikin joutavuudesta.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”’Äidin pikkupoika menee muille maille’. Toisaalta ’kestäneet ei kaiteet enää leikkikehässäin’ tai oikeastaan ’pikku-pukki kakki kalliolle, huh hei, sen tuuli vei’.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Varmaan jotain Seitsemän Seinähullua Veljestä -biisiä, sanotaan vaikka Lumikki-jenkkaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Lumikki juoksi läpi metsien turvapaikkaa etsien
Tuli suurelle salolle, pienen pienelle talolle
Nousi ylös vintille vuoteeseen, jalat vinosti luoteeseen
Tunki sisälle jätkiä ihan pieniä pätkiä
Ekana kaikkein karvaisin – kääpiöitä, arvaisin.”

(Alkusanat laulusta Lumikki-jenkka.
San. Jukka Virtanen, säv. Jaakko Salo. 1974)

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Moskovan valot.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Samwellin What What (in the Butt).”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi? Missä olit kun kuulit siitä?

”Markku Peltola poistui vuoden viimeisenä päivänä 2007. Olin vanhempieni luona Savonlinnassa ja luin tiedon lehdestä. Tieto ei ollut enää yllätys siinä vaiheessa, mutta suru tuli voimakkaasti.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä, kenen huonolla tavalla?

”Bowie on aika lailla täydellinen laulaja – varsinkin jostain Young Americansista lähtien. En haluaisi nimetä ikävimmän kuuloista laulajaa, ettei kukaan vain loukkaantuisi.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Johnny Cashin. Olisin mieluusti kokenut sitä karismaa yhden keikan verran.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Scott Walker.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Kutsumus.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Lasten TV Suosikit vuodelta 1986. Mukana muun muassa Tao Tao, Pinokkio, Liisa Ihmemaassa, Pikku Heidi, Maija Mehiläinen ja niin edelleen.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”1. Kohta kolmevuotias tyttäreni Elsa. 2. Vieraanvaraisuus ja vastaanotto Venäjän konserttireissullamme. 3. Syksy, lempivuodenaikani.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Lee Hazlewoodin Indian Summer albumilta 20th Century Lee (1976).”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Scott Walkeria.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”En.”

Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?

”Kaikenlainen jonninjoutava musiikiksi luokiteltava ärsyttää. Sellaiseen törmää reaaliajassa milloin vain avaa radion. Jos surffaa kymmenessä sekunnissa läpi kaikki suomalaiset ’suurimmat’ radiokanavat, kirjosta löytyy keskimäärin 3 prosenttia kelvollista äänitallenne-soundiesimerkkiä, jotka eivät ärsytä mielettömyyteen saakka heti ensimmäisen sekunnin aikana. Yleensä se loput kolmekin on aika kuraa.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Countrytanssi, rivitanssi. Katso vaikka tämä.”

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Risto Ylihärsilä.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyyli kotona ja kasetti reissussa.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Politiikka.”

Mikä on parasta mitä Kake Randelin on tehnyt?

”Huoleton, Kaken toinen albumi vuodelta 1982.”

Video ei ole enää saatavilla

Osaat soittaa yhtä sun toista soitinta. Mitä instrumenttia haluaisit vielä oppia soittamaan?

”Vaskipuhaltimet ja jousisoittimet ovat jääneet paitsioon, mutta toisaalta en erityisesti haluaisikaan alkaa opetella niitä. Ei ole aikaa tai motivaatiota aloittaa uutta soitinta nollasta.”

Mikä on oma auringonsäteesi, mikä pommisuojasi?

”En osaa tai halua selittää niitä sanoin, siksi piti tehdä tämä uusi albumi. Musiikin avulla pääsen itse niitä kumpaakin niin lähelle kuin mahdollista. Kummatkin kuitenkin kuvaavat elämän ja kuoleman huojuvaa mutta väkevää symbioosia. Jokaisen täytyy kulkea sitä riippusiltaa yksin. Turvavarusteluista pystyy neuvottelemaan jonkin verran etukäteen, mutta yhtä noviiseina sinne kaikki lähdetään. Auringonsäde: ylös. Pommisuoja: alas. Ehkä olemme viritettynä siimaan niiden välille.”

Ville Leinonen: Ensimmäistä Kertaa by Fonal Records

Ville Leinonen kiertueella:

15.9. Turku, Klubi
23.9. Seinäjoki, Bar 15
24.9. Jyväskylä, Lutakko
30.9. Toijala, Kellariteatteri
1.10. Helsinki, Korjaamo
5.10. Tampere, Telakka
7.10. Hämeenlinna, Suisto
8.10. Pori, Kulttuurikulma
10.10. Lahti, Teatteri Vanha Juko
14.10. Kajaani, Balls
15.10. Kemi, Koodi
22.10. Riihimäki, Limtu-klubi

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen aloitus on enteellinen. Tuosta vuonna 2000 julkaistusta levystä lähtien koko Ville Leinosen ura on ollut yhtä unimaailmassa vellomista. Välillä ollaan punastuttavan eroottisissa päiväunissa, välillä hikoillaan liskomaisissa painajaisissa. Yhtä kaikki, harva suomalaisartisti kykenee kuvittamaan uskottavasti siirappisia ja kaihoisia tunteita niin kuin Leinonen. Jopa Stephenie Meyerin Twilight-sarjan faneille jotkut Leinosen haaveilut ovat liian äiteliä.

Video ei ole enää saatavilla

Pikkusisko on Kimaltavia unelmia -levyn utuisin laulu.

Leinosta on tavattu tituleerata romantikoksi ja nostalgikoksi, mutta haaveilulle on toinenkin selitys: hän on levoton.

Leinosen julkinen persoona on aina poissaoleva. Promokuvissa ja levynkansissa hän katsoo kameraan, kohti, ainoastaan, kun hän voi piiloutua roolin taakse. Ville Leinonen & Valumon debyyttilevyn kannessa Leinonen tuijottaa kohti koomisen sliipatun fiftaristailin alta. Raastinlauluja-soolodebyyttinsä kannessa Leinonen on puolestaan kääntänyt päänsä piiloon.

Valumon Uuden aamun lauluja -levyn kannessa Leinonen on piiloutunut bändiläisten joukkoon. Jalokivikokoelma-kokoelmalla Leinonen katsoo tuimasti ohi.

Tuoreemmissa levyissään Leinosesta ei edes ole kuvia. Leinosen kohdalla kuvat kertovat samaa tarinaa kuin kaikki muu: olisin paljon mieluummin jossain muualla, ja olenkin.

Leinonen on aina askeleen edellä itseään ja yleisöään. Ville Leinonen & Valumon alkuaikojen yltiöromanttista iskelmäprinssi-imagoa hän jaksoi kahden levyn ajan. Se vaihtui suoraviivaiseen suomirokkariuteen, joka onneksi väistyi pian Suudelmitar-soolon maailmanmusiikkiin. Joka kerta Leinonen on jo jossain muualla.

Suudelmitar-levyllä Leinonen tuntuu samaan aikaan kaikkein levottomimmalta ja seesteisimmältä. Levy on henkinen maailmanympärysmatka, jossa haetaan inspiraatiota Wienin Schönbrunnin puistosta, Taiwanin öistä, afrikkalaisilta savanneilta ja – Jumalasta.

Yksi selitys levottomuuteen lienee Leinosen uskonnollisuus ja riipivä jumalkaipuu, joka on useiden kappaleiden taustalla – selvimmin Suudelmitar-levyn kappaleessa Kaikki tuulet. Siinä hän kysyy:

”Minne vie tää kaipaus? / Missä koittaa lohdutus?”

…ja vastaa itselleen…

”Kohti Luojaa / kantaa mua / Kaikki Luojan / tuulet kantaa mua”

Missä tahansa Leinonen lauluissaan on, hän kaipaa aina sieltä pois, mutta ainoastaan Luojan luo hän halajaa.

Vuonna 2004 ilmestyneen Suudelmittaren ja Valumon viimeiseksi jääneen Valloittaja-levyn jälkeen Leinosen ura sirpaloitui. Hän muun muassa tuotti Ville Härkösen debyyttilevyn ja muutti Tampereelta Poriin. Aiemmin yhtyeensä keulahahmona ylvästellyt Leinonen vetäytyi takariviin. Hänet saattoi nähdä Risto-yhtyeen hikisenä keikkarumpalina, jos lavavalot oli sijoitettu oikein. Hän selvästi halusi pois valokeilasta.

Ville Leinonen alhaalla vasemmalla.

Hetken aikaa jo näytti, että Leinonen-niminen tähti olisi hiipunut Valumon mukana. Toisin kävi. Leinonen haki inspiraatiota yhä voimakkaammin menneisyydestä ja profiloitui ehkä tahtomattaan ”koko kansan tulkitsijaksi”. Aiempaa laajemman kuulijakunnan löytänyt iskelmäcoverlevy Hei! ja suomalais-venäläisiä kansalauluja kierrättävä Ville Leinosen Unilehto kuulostavat siltä kuin Leinonen olisi löytänyt juurensa. Kuitenkin röyhkeät överipastissiset tulkinnat irvistävät. Radio Suomen kuuntelijana olisin huolissani, kun se kiva nuori mies, joka laulaa radiossa Katri Helenan lauluja, fanittaa todellisuudessa myös Mana Manaa ja Samhain-yhtyettä!

Millainen ihminen esittää samaan aikaan Juhamatti-imitaatioita ja trubaduuriversioita Glenn Danzigin tuotannosta?

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen tulkitsee Danzigia Vastavirta-klubilla 30.10.2009.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan toisaalla: Leinonen Juhamatin Pieni ja lämpöinen -hitin kimpussa.

Entä mitä vielä? Hengellisiä kirkkokonsertteja, yhteistyötä Timo Kaukolammen kanssa, Pekka Strengin ja Jukka Virtasen kunniaksi tehtyjä konsertteja… Leinosen nimi vilahteli siellä sun täällä. Alkuvuodesta 2009 alkoi kuulua huhuja, että Leinonen valmistelisi pitkästä aikaa uutta kunnianhimoista soolomateriaalia. Samaan aikaan kerrottiin, että Leinonen esiintyy tamperelaisen tanssiteatteri MD:n syysmusikaalin päätähtenä yhdessä Aikakoneen Sanin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Road-musikaalia mainostettiin Tampereen Keskustorilla näyttävästi. Leinonen laulaa muun muassa Tehosekoittimen C’mon Baby Yeahia.

Kun tapasin Leinosen tanssimusikaalin harjoituksissa syksyllä 2009, hän joi jaffaa ja vaikutti poissaolevalta. Ehkä hän oli vain väsynyt rankkojen treenien takia. Toisaalta hän kertoi, että soololevy Majakanvartijan uni oli jo tehty valmiiksi edellisenä kesänä ja että hänen ajatuksensa olivat jo sen julkaisun jälkeisessä konserttikiertueessa seuraavana keväänä. Luulen tosin, että hän oli jo kauempana tulevaisuudessa, ehkä jo syksyssä 2011.

Nyt Leinonen on löytänyt uuden henkisen kodin Fonal Recordsista – levottomien ihmisten levy-yhtiöstä. Aiemmin Leinonen on keikkaillut Fonalin yhtyeiden, esimerkiksi Islajan ja Kiilan, riveissä sekä esiintynyt Paavoharjun levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen kuulostaa itseltään Paavoharjun Tyttö tanssii -kappaleella.

Syyskuun 7. päivä ilmestyvä Auringonsäde / Pommisuoja -levy ei olisi mennyt Pokon julkaisupäälliköiden seulan läpi – ei edes myyntipuheella, että sinkkukappaleella laulaa Paula Vesala.

Kuulijan pitää pinnistellä löytääkseen levyltä Leinoselle tyypillisiä melodisia koukkuja. Tarttumapintaa ei juuri ole, sillä pinta on naarmutettu puhki. Ehkä Leinonen on iskelmätaakkaan totaalisen kyllästyneenä heittänyt sen tarkoituksella laidan yli. ”Hähää, koittakaapa soittaa tätä iskelmäradiossa!”

Auringonsäde / Pommisuoja on paradoksaalisesti kunnianhimoinen ja -himoton levy. Leinosen pyrkimys kertoa jotain oleellista ihmiskunnasta, viattomuudesta, tuhon uhasta ja tähän aikaan liittyvästä mentaalisesta rappiosta on hatunnoston arvoinen, mutta toteutus jää pakosta fragmentaariseksi. Kahdeksassa kappaleessa ja alle neljässäkymmenessä minuutissa ei paljoa ehdi sanoa. Levyssä on enemmän rivien välejä kuin itse rivejä.

Jotain on tarttunut Leinosen Pori-vuosista: Mika Rättökin olisi kateellinen kappaleiden nimille: Asemat: Hissikuilu – Kiviluola – Tulvaräme – Pommisuoja ja Operaatio Jääkeihäät, Baghdad.

En usko, että Leinonen edes kykenisi tekemään tasapainoista, yhtenäistä kokonaistaideteosta. Miksikö? Koska hän on liian levoton ja tempoileva taiteilija. Hän saa luomisvoimansa moneen suuntaan repivästä inspiraatiostaan. Luulen, että täydellisyys pelottaa häntä. Hän ei yksinkertaisesti kykene tekemään levyä, johon hän olisi täysin tyytyväinen. Aina joko sisäinen Glenn Danzig, Serge Gainsbourg tai Raul Reiman on tyytymätön. Tai ainakaan se ei kelpaa Luojalle.

Kenellekään muulla suomalaisartistilla kuoleman ja rakkauden kaipuu ei ole yhtä hienovireisesti läsnä kuin Leinosella? Siinä missä rakkausrockin brändännyt Ville Valo juoksee molempia kohtia, Leinonen hiipii kumpaakin karkuun. Valitettavasti hän ei pääse missään niitä pakoon – ei Tampereella, Helsingissä, Porissa tai nostalgiassa.

Video ei ole enää saatavilla

Euroviisukappaleen Johnny Blue -versiossa Leinonen jopa näyttää hieman kollegaltaan Ville Valolta.

Ville Leinosen kolmastoista studioalbumi Auringonsäde / Pommisuoja julkaistaan 7. syyskuuta. Leinonen konserttikiertueella 27.8.–22.10. Lisätiedot: www.villeleinonen.com

Ville Leinonen on sähköinen viihdyttäjä. Kuva: Tomi Palsa

Ville Leinosta voisi kuvailla avantgardistiseksi romantikoksi. Hän on hämmentävän hyvin onnistunut liikkumaan monilla musiikillisilla tasoilla ja silti aina säilyttänyt jonkinlaisen uskottavuutensa, sikäli mikäli sellainen tavoiteltavaa on. Leinosen maailmassa lyövät kättä niin Serge Gainsbourg, Einstürzende Neubauten, Tom Waits kuin Juhamattikin.

Kuva: Tomi Palsa

Parhaiten Leinonen tunnetaan toki itseironisen iskelmäprinssin roolista, josta Valumo-yhtyeen neljä albumia ovat todisteena. Läpeensä romanttinen ilmaisu pohjaa tanssilavakulttuuriin – josta Leinonen on aina ollut pohjattoman kiinnostunut – mutta on myös vanhemman tuotannon jalostuneempi versio. Kaikkihan alkoi vuoden 1997 Raastinlauluja-julkaisusta, joka raakuudessaan on hätkähdyttävä analyysi nuoren miehen patoutumista ja sellaisenaan klassikko.

Raastinlauluista oli pitkä matka Lasse Lehtisen visailuohjelmaan versioimaan Suomi-iskelmää. Televisiosta oli taas yhtä pitkä matka Majakanvartijan uneen, joka oli viime vuoden ehdottomasti ainutlaatuisin musiikkiprojekti. Pelkkä hieno albumi ei riittänyt, vaan Leinonen vei ilmaisunsa joka osa-alueella pitemmälle: keikat olivat yhtä hurmoksellista avantgarde-performanssia, jolle mieluiten soisi jatkoa.

Kuva: Tomi Palsa

Ehkä Ville Leinosen uskottavuus piilee hänen varmuudessaan tehdä asioita. Kieltämättä hän on onnistunut lähes kaikessa mihin on ryhtynytkin – oli kyseessä sitten soolotuotanto tai Suomi-iskelmän ja kansanlaulujen versiointi.

Nettisivuillaan Leinonen hehkuttaa tänä vuonna ilmestyvän vaikka mitä. Reggae-albumi Niko Ahvosen kanssa ja hämärä drone-hanke Camp Crystal Lake tulivat jo. Mitä seuraavaksi?

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen 16.12.2006 Toijalan Kellariteatterin takahuone, Toijala.

Hei!-levyn promosessioista on tämä.