Vesa-Matti Loiri – joskus nauraa kuutamoon, joskus ei.

Suomen kulttuurielämää vuosikymmeniä rikastuttanut Vesa-Matti Loiri on kotimaisten taiteilijoiden piirissä ainoa laatuaan. Näyttelijänä ja muusikkona populaarin ja korkeakulttuurin rajalla suvereenisti hämmentävä Loiri on instituutio, jonka maneerit ja tyyli ovat tuttuja kaikille, piti niistä tai ei. Teatterilavojen, elokuvien, televisio-ohjelmien, konserttien ja äänilevyjen myötä taiteilija on piirtynyt suomalaisten mieliin niin kiinteästi, että lopulta hänen töistään on vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria.

Tulevana sunnuntaina Vesa-Matti Loiri nousee Kirjuriluoto Arenan lavalle yhdessä Loiri All Starsin kanssa päättäen tämän vuoden Pori Jazzin. Tutun kokoonpanonsa kanssa Loiri esittää tuotantoaan mittavan ja vaiheikkaan uransa varrelta. Viime vuonna 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettänyt maestro onkin ehtinyt uransa aikana yhtä jos toista. Siinä missä monet muut ovat vasta aloittaneet tai jo hiipuneet pois, on Loiri yhä täydessä vauhdissa.

Kuinka Pori Jazzin muut esiintyvät pärjäävät Loirille? Antaa infografiikan kertoa! Teksti Tuomo Yrttiahon, grafiikka Sami Niemisen.

Suomella on oma surullisenkuuluisa euroviisuhistoriansa (45 edustussävelmää, yhdeksän viimeistä sijaa), jota ei ilmeisesti edes yksi saavutettu voitto ole kirkastanut; ainakaan suomalaisesta euroviisukulttuurista vastaavan Yleisradion mielestä, joka muutti tänä vuonna perinteikkään Suomen euroviisukarsinnan historiattomaksi Uuden Musiikin Kilpailuksi, jossa etsitään ”hyvää biisiä, ei euroviisua” (UMK:n tuottaja Anssi Autio, Tv-maailma 3/2012).

Vuosikymmenten viisukarsintakimaraa tutkaillessa tulee pian selväksi, ettei ongelmamme ole hyvien biisien puuttuminen. Kompastuskiveksemme ovat muodostuneet kansan käsittämättömät valinnat ja raatiratkaisut, joilla on kumarrettu milloin itään, milloin länteen, usein tasapuolisesti joka suuntaan, jolloin lopputuloksesta ei ole ollut haltioissaan juuri kukaan.

Anna Muurisen kaksiosainen juttusarja keskittyy kaikkein kamalimpiin kalkkiviivakangistumiin.

Laila Halme – Muistojeni laulu

Suomi aloitti euroviisutaipaleensa vuonna 1961 tyylikkäästi megatähti Laila Kinnusen esittämällä sävelmällä Valoa ikkunassa, jonka tyylikkäällä esityksellä pääsimme hyvin mukaan yhteiseurooppalaiseen viihdetapahtumaan. Hyvää jatkoa seurasi vasta 16-vuotiaan Marion Rungin esittämällä sirpakalla Tipi-tiillä.

Lupaavan alun jälkeen ryhdyttiin kirjoittamaan suomalaisten viisusekoiluiden historiaa murheenkryynivuonna 1963. Tuolloin Suomen karsinnan voiton vei 40-henkisen asiantuntijaraadin päätöksellä Börje Sundgrenin Muistojeni laulu, jonka esittivät (kaikki finaalisävelmät esitettiin kahden eri solistin tulkintoina) Marjatta Leppänen ja Irmeli Mäkelä. Edustusmatkalle Lontooseen lähetettiin kuitenkin karsinnassa aivan eri kappaleella mukana ollut Laila Halme ja saavutuksena oli ensimmäinen ”nolla pistettä”

Video ei ole enää saatavilla

Eteeris-haahuilevan esityksen sijaan tarjolla olisi ollut sellaisiakin aikaa kestäneitä klassikkoja, kuten Lasse Mårtenssonin Kaikessa soi blues (säv. Toivo Kärki)…

Video ei ole enää saatavilla

…ja Tamara Lundin Olen mikä olen (säv. Jorma Panula).

Video ei ole enää saatavilla

Virhettä paikkaamaan vuoden 1964 kisoihin lähetettiin Lasse Mårtensson ja svengiklassikko Laiskotellen, joka sijoittuikin seitsemänneksi.

Viktor Klimenko – Aurinko laskee länteen

Vaan sitten tulikin jo suurimman suomalaisen viisutrauman vuosi. Korkeatasoisen vuoden 1965 kilpailun yleisöäänestyksen voitti ajan hermolla ollut, Toivo Kärjen letkajenkkamainen Minne tuuli kuljettaa. Erikseen mainitun sävellyskilpailun taas voitti Lasse Mårtenssonin tunnelmallinen Iltaisin.

Yleisradion asiantuntijat halusivat kuitenkin kunnioittaa vastikään kuollutta sanoittajamestari Reino Helismaata ja lähettää Napoliin Helismaan sanoittaman Aurinko laskee länteen -laulun. Viktor Klimenkon uljaasti esittämän melankolisen esityksen nyansseja ei Euroopassa ymmärretty lainkaan, ja Suomi jäi jo toisen kerran ilman pisteitä. Traumaattiseksi asiantuntijaratkaisun tekee se, kuinka edelleen on nähtävissä, miten hyvin ajan hermolla letkis-villityksen aallonharjalla loikkiva Minne tuuli kuljettaa oli:

Video ei ole enää saatavilla

Kisan voittanut Luxemburgin Poupée se cire, poupée se son on kuin Minne tuuli kuljettaa -rallin eurooppalainen sisariskelmä…

Video ei ole enää saatavilla

…ainakin, jos vertaa sinivalkoisia värejä kisassa puolustaneeseen sävelmään.

Video ei ole enää saatavilla

Kristiina Hautala – Kun kello käy

Vaikka väritelevisiotekniikka toi ruutuihimme kirkkaita värejä, jatkoivat viisuvalintojemme mustat hetket. Ensimmäistä kertaa euroviisuedustajaa äänestämään päästetty Suomen kansa valitsi vuoden 1968 edustusmatkalle ajan kuuman nimen Kristiina Hautalan, joka sai loppukilpailussa yhden pisteen ja sijoittui jaetulle viimeiselle sijalle:

Video ei ole enää saatavilla

Karsintaan jäi muun muassa tämä kaikki entiset ja nykyiset euroviisuvaatimukset täyttävä nykyinen yhteislauluklassikko:

Video ei ole enää saatavilla

Vesa-Matti Loiri – Huilumies

1970-luku toi euroviisukarsintoihin uudenlaisia värinöitä, edustuspaikoista nähtiin kisaamassa muun muassa valtavirtaa vaihtoehtoisemmat Agit Prop, M. A. Numminen ja Hortto Kaalo. Vuonna 1978 Suomi alkoi osallistua myös Intervision laulukilpailuun, ja karsinnat molempiin kisoihin saatettiin käydä samassa lähetyksessä. Vuosikymmen oli hedelmällinen: ajan kuohunnan keskellä osattiin keskittyä olennaiseen ja valita viisulavoille sinne hyvin sopivia sävelteoksia. Vuosikymmenen menestyjiin kuuluivat muun muassa Marionin Tom tom tom, Pihasoittajien Viulu-ukko ja Monica Aspelundin Lapponia.

1980-luvulle tultaessa paletti alkoi rakoilla: vuoden 1980-interviisukarsintoihin kutsuttiin yksi artisti, Marion, jolle etsittiin sopivia sävelmiä. (Samankaltainen konsepti on edelleen käytössä euroviisujen etsinnässä monessa maassa). Euroviisukarsintoihin sen sijaan haettiin edustajaa entisenkaltaisella, sekalaisemmalla esiintyjäjoukolla. Lopputuloksena oli, että Haagiin lähti Vesa-Matti Loiri ja Aarno Ranisen sävelmä Huilumies ja Sopotiin Marion Esko Koivumiehen laululla Hyvästi yö.

Elämäntuskasta ähkivä Huilumies jäi kansainvälisen finaalinsa viimeiseksi…

Video ei ole enää saatavilla

… kun elegantisti keinahteleva Hyvästi yö sai oman festivaalinsa pääpalkinnon.

Video ei ole enää saatavilla

Kojo – Nuku pommiin

Vuoden 1981 kisassa alkoi näkyä viisukulttuurin murros, mukaan alkoi tulla entistä enemmän perinteikkään iskelmän ohittavia musiikkityylejä. Jälkeenpäin ajatellen yksi mielenkiintoisimmista euroviisuehdokkaista oli julkisia esiintymisiä kaihtaneen Leevi & The Leavingsin esitys laulustaan Sinisilmä, mansikkasuu.

Täydellinen paketti oli kasassa Frederikillä taustajumppareineen (Meiju Suvas, Tuire Pentikäinen, Helena Lindgren ja Kaija Koo!). Suomen euroviisuhistorian ensimmäiset täydet pisteet Saksalta, maalta joka oli lähettänyt kisaan oman Tchinghis Khaninsa muutama vuosi aiemmin, olisivat olleet selviö:

Video ei ole enää saatavilla

Valituksi tullut Jim Pembroken säveltämä, Riki Sorsan esittämä Reggae OK edusti hienosti sekin. Laulun löytymistä lopulta vasta 16. sijalta pidettiin yllätyksenä:

Video ei ole enää saatavilla

Kenties Reggae OK:n vaikutuksesta meillä vinksahdettiin seuraavana vuonna vieläkin villimpään suuntaan, kun viisuedustajasta päättänyt asiantuntijaraati valitsi edustusmatkalle Pembroken uusimman tuotoksen, Kojon tulkitseman Nuku pommiin -rykäisyn:

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=Uit8LDGkIPU

Pisteittä jäämistä jo 18 maan kisaksi paisuneessa kilpailussa voi pitää saavutuksena. Esitys teki lähtemättömän vaikutuksen ympäri Eurooppaa; Suomen Espanjan-suurlähettiläs jopa kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Nukkukaa pommiin, pysykää Suomessa, älkää osallistuko tämän kaltaisiin kilpailuihin.”

Vaikutus olisi tuskin ollut samanlainen, jos ”asiantuntijat” olivat rohjenneet lähettää Harrogateen ensi kertaa ruotsinkielisen edustuslaulun, Veikko Samulin tyylipuhtaan Mitt äppelträdin, jonka lauloi Ami Aspelund:

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan jälkimmäinen osa ilmestyy huomenna.

Steven Seagal on kansainvälinen esimerkki ”laulavasta” ”näyttelijästä”.

Tuomo Yrttiaho listaa kymmenen parasta suomalaisen näyttelijän laulamaa albumikokonaisuutta. Listan ykkösenä on taiteilija, jota vaatimattomuus pukee: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

#10 Taneli Mäkelä: Askelees kuulu ei (Warner, 1988)

Nuori teatteriopiskelija Taneli Mäkelä tienasi opiskelurahojaan ja toteutti esiintyjän kutsumustaan katumuusikkona 1980-luvulla, ja Helsingin kaduilta kävi hänen tiensä äänitysstudioon Timo Kojon johdolla. Kojo oli tiettävästi kiinnittänyt huomiota erityisesti nuoren miehen kappalevalintoihin, jotka olivat enimmäkseen 1950- ja 1960-lukujen taitteen jazziskelmiä ja tangoja.

Mäkelän debyyttialbumi Askelees kuulu ei koottiinkin pitkälti näistä samoista kappaleista, joita mies esitti ohikulkijoille lantteja vastaan. Näyttelijälle poikkeuksellisen värittömällä lauluäänellä esitetyt sävelmät sekä 1980-luvun lopun kotimaiselle iskelmälle ominainen kliininen tuotanto synnyttävät albumille melankolian, jota huoltoasemien levylaarit eivät ole monien muiden tavoin vuosienkaan jälkeen hylänneet. Ja hyvä niin.

Kuuntele Askelees kuulu ei Spotifyn kautta tästä.

#9 Olavi Uusivirta: Preeria (Universal, 2010)

Olavi Uusivirta on näyttelemisen ohella tehnyt kenties huomattavamman juuri muusikkona. Niin tai näin, hän on nuoremman polven esimerkki lahjakkuudesta, jolle muusikkous näyttää olevan vain yksi itseilmaisun keinoista, siinä missä näytteleminenkin.

Söpöstä ja radioystävällisestä suomirockista kohti omaperäisempää ääntä ja ilmaisua levy levyltä kehittynyt Uusivirta onnistui neljännellä albumillaan yhdistämään aikaisempien tekemistensä parhaat puolet: 1980-luvun kotimaisen uuden aallon etäisimmillä aalloilla lipuva levy on edeltäjiään kunnianhimoisempi sortumatta silti tarkoitushakuiseen vaikeaselkoisuuteen. Samalla Preeria toi uutta ryhtiä suomenkielisen rockin eturiviin. Ei hassummin, näyttelijältä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa (Sateenkaari, 1985)

Liian aikaisin keskuudestamme poistunut Matti Pellonpää muistetaan toki parhaiten näyttelijänä ja yhteistyöstään Aki Kaurismäen kanssa, mutta tämä vuoden 1993 paras eurooppalainen miesnäyttelijä ehti 44 elinvuotensa aikana paljon muutakin. Pellonpäällä oli paljon ystäviä muusikkopiireissä, joiden imussa mies keikkaili ja teki itsekin musiikkia eri kokoonpanoissa.

Aikuisyleisönsä lisäksi Pellonpää valloitti myös lasten sydämet. Jurztantaalla Pellonpää ja joukko muita hämyjä onnistuivat tekemään ajattoman lastenlevyn, joka ei kuulosta millään tapaa teennäiseltä. Se pesee mennen tullen suurimman osan kotimaisista lastenlevyistä olemalla yhtä aikaa omituinen, rock ja ennen kaikkea ratkiriemukas. Muun muassa Juice Leskisen tekemissä kappaleissa hersyvät sanoitukset sekä jatkuva kohellus välihuuteluineen ja pieruäänineen naurattavat älyttömyydessään varttuneempaakin kuuntelijaa, vaikkei sitä aina kehtaisikaan myöntää.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Susanna Haavisto: Miksi? (Flamingo, 1992)

Vuoden 1985 Huomenna sinä tulet -debyyttiä seuranneen lastenlaulualbumin jälkeen Susanna Haavisto palasi aikuisrockin pariin. Miksi?-albumilla vierailevat tuolloin vielä aktiivisesti uutta musiikkia tehneet Mikko Kuustonen ja Hector. Jälkimmäisen kanssa tehty duetto Kanssasi on niin hyvä olla edustaa albumin lyyrisempää puolta, jonka vastapuolena on sopivassa suhteessa nimikappaleen kaltaisia 1990-lukulaisia makeiluja.

Albumin viehättävyys syntyy kuitenkin perusasioista: Haaviston tavasta käyttää kaunista ääntään, taitavasta fraseerauksesta ja miellyttävästä artikuloinnista. Hänen kokemuksensa draamasta kuuluu läpi levyn. Erityisesti kappaleessa Odotusta Pariisissa on selviä viitteitä myöhemmin teatterin puolelta kipinänsä saaneeseen albumilliseen Edith Piaf -käännöksiä (Pakko saada laulaa, 2009), jolla kappale julkaistiinkin uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Edelmann: Ihana valo (Sony, 1994)

Samuli Edelmannin nelosalbumi on aikamatka vuosiin, jolloin Suomi riutui lamassa ja jakaus sopi vielä keskelle päätä. Samalla se on matka aikaan ennen siloposkisen taiteilijanalun vakavoitumista. Ihana valo myi platinaa ja vankisti entisestään nuoren miehen asemaa maan kuumimpana nuorena julkkiksena. Tämä elämästä nautiskeleva albumi sisältää tukun hittejä, jollaisia Edelmannin toivoisi vielä nykyäänkin levyttävän studioon poiketessaan. Ihanan valon paiste tuntuu edelleen yhtä lämpimältä ja toiveita herättävältä kuin 1990-luvun näköalattomuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ritva Oksanen: Voiko naista näin käsitellä (EMI, 1972)

Jos kotimaisten näyttelijöiden keskuudesta pitäisi valita täydellisin lauluääni, yksi todennäköisimmistä ehdokkaista olisi Ritva Oksanen. Niin teatterissa, radiossa, televisiossa kuin elokuvissakin vuosikymmenet ääntään käyttänyt Oksanen julkaisi ensimmäisen levytyksensä vuonna 1968 ja on siitä lähtien rakentanut arvostettua uraa myös laulajana.

Oksasen kakkosalbumi Voiko naista näin käsitellä on 1970-luvun viihdemusiikkia parhaimmillaan, asetti sen sitten kotimaisten tai ulkomaalaisten levytysten rinnalle. Oksasen kohtalokasta ääntä kuultiin 1970-luvulla myös monissa laulukilpailuissa. Voiko naista näin käsitellä -albumille päätyikin kaksi Oksasen kilpailukappaletta: Syksyn Sävelessä esitetyt Tuli mies (1971) sekä Aikeet arvaan (1972).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa (Love Records, 1971)

Kristiina Halkolan laulajanuran toistaiseksi ainoaksi jäänyt kokonainen albumi Täytyy uskaltaa on yksi tunnetuimmista Love-tuotannoista. Toki Halkola esitti yksittäisiä kappaleita myös muutamalla muulla Loven levyllä. Alle kolmekymppinen Halkola oli jo ennen albumin julkaisemista tullut tutuksi Mikko Niskasen elokuvista Käpy selän alla (1966) ja Lapualaismorsian (1967), joista ensimmäisessä kuultiin Halkolan esittämä klassikko Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Pääosin Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen sävellyksiä sisältävä, poliittista laulua rakkauslauluihin yhdistävä albumi on vasemmistolaisen laululiikkeen perusteoksia. Muun muassa Matti Rossin, Pentti Saaritsan ja Pentti Saarikosken tekstejä tulkitsevan Halkolan tavaramerkki – kirkas, voimakas ja aavistuksen epävireinen ääni – julistaa ja vakuuttaa, että rakkaus niin ihmiseen kuin aatteeseenkin voi olla yhtä runollista ja palavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut I & II (Warner, 2003 & 2004)

Näyttelemisen ja laulamisen parissa pitkän uran tehneen Vesa-Matti Loirin taiteilijakuvalle on ominaista, että monista hänen töistään on lopulta vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria – oli kyseessä sitten näyttelijän työ tai musiikki. Arvostelijoiden mielestä Loirin ura on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilija voi olla maneeriensa ja maineensa vanki. Puolustuspuheenvuoroissa taas puhutaan Loirin näkemyksestä ja tyylistä sekä tavasta toteuttaa niitä, ei niinkään paikalleen jämähtämisestä. Pitkään levytysuraan mahtuu mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja albumeja, joista osa on loirimaisen leikkisiä, osa vakavampia ja osa taas yhdistelmiä molemmista.

Juha Vainion (1938–1990) lauluja sisältävä aliarvostettu albumikaksikko edustaa tyyliltään jälkimmäisiä. Vainion lauluissaan viljelemä huumorin ja surumielisyyden taitava vaihtelu sopii Veskun rönsyilevään tulkintaan, jossa ei koskaan ole vältelty ylilyönnin vaaroja. Juuri tekstit erottavat Vainio-levytykset esimerkiksi niitä seuranneesta suomirock-trilogiasta, puhkikulutetusta Leino-sarjasta tai viime aikoina uudelleen löydetyistä höyryilyistä.

Junnun kappaleet ovat kuin erinomainen käsikirjoitus: näyttelijän on helppo sujahtaa rooliinsa tarinan, sanojen ja tunnetilojen ollessa oikeilla paikoillaan. Loiri voi itse lisätä sekaan parhaaksi katsomansa määrän huumoria, paatosta, uunoilua ja vakavuutta. Tuotannoltaan melko värittömillä albumeilla on jätetty riittävästi tilaa lauluntekijän ja laulajan kohtaamiselle. Kummankin työnjäljessä kuuluvat niin ammattilaisen rutiini kuin taiteilijan sielukin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli, 2004)

Lempeän akustinen Aamukahviasetelma hehkuu sellaista lämpöä, jollaiseen Texicallin julkaisuilla aina silloin tällöin törmää. Jukka Leppilammen sävellykset ovat kallellaan bossa novaan ja perinteiseen laulelmaan. Hienostuneissa sovituksissa on jätetty tilaa jokaiselle soittimelle, eikä yksikään kitara, kontrabasso tai lyömäsoitin ole väärässä paikassa – saati yritä loistaa muiden kustannuksella. Pienet yksityiskohdat rakentavat yhdessä kiireettömästi keinahtelevan ja kauniin kokonaisuuden kovin vaivattomasti.

Sitten on Jonna Järnefeltin yhtäaikaa notkea ja hauras ääni, joka on juuri sellainen, jota sitä ympäröivät soittimet kaipaavat keskuuteensa. Vaikka Heimo Hatakan intiimit kuvaukset aikuisesta rakastumisesta, haluista ja muistoista ovat paikoin jopa hieman korneja, tuntuvat kaikki sanavalinnat Järnefeltin suussa oikeilta ja luonnollisilta. Järnefeltin laulamana ne tuovat Aamukahviasetelmaan tiettyä haavoittuvuutta, joka vain lisää albumin viehätysvoimaa.

”Muistan vaan sen aamukahviasetelman
pöydän jalan, kaasuhellan
tiskivuoren, pikakahvin
leivät jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista joka heräsi vastapäätä sinua”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Tauno Palo: Kulkurin kannel (Love Records, 1973)

Tauno Suuri (1908–1982) teki mittavan elokuva- ja teatteriuransa ohella merkittävän työn laulajana. Kahteen osaan jaettavissa olevan levytysuran helmi on vuonna 1973 Love Recordsin julkaisema Kulkurin kannel, jolla Palo laulaa muun muassa Larin-Kyöstin, Saima Harmajan ja Aale Tynnin runoja. Sävellyksistä vastaavat niin kotimaisen jazzin, jazziskelmän kuin poliittisen laulunkin parissa ansioituneet Henrik Otto Donner, Erkki Melakoski ja Eero Ojanen.

Alun perin radio-ohjelmaa varten tilatuista lauluista kipinänsä saanut albumi on eittämättä hienoimpia kotimaisen näyttelijän tekemiä levytyksiä, ellei jopa hienoin. Runojen, sävellysten, sovitusten ja Palon tulkinnan risteyskohdassa syntyy täydellinen laulelma-albumi, jossa paperilla toisistaan poikkeavat elementit sulautuvat yhdeksi ja samaksi.

Tyylitajuinen ja ajan hermolla kulkeva Love-tuotanto operoi perinteisemmän orkestroidun sekä jazzista ja progressiivisesta rockistakin ammentavan laulelman välillä. Eturivun muusikoiden ammattitaito kuuluu kaikkialla, mutta kaikkein vaikuttavin on silti Palo itse. Pienillä äänen- ja rytminvaihteluilla hän kietoo säkeet ja musiikin vaivattomasti soljuvaksi kokonaisuudeksi, joka pulppuaa raikkaana kuin kulkijaa virkistävä tunturipuro.

Jo seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan tulkinnassa löytyy rajattomasti sävyjä: mitä suurinta riemua seuraa samassa hetkessä pohjaton alakulo, joka pian vaihtuu elämän ylistykseksi. Laulaja on todella sisäistänyt tulkitsemansa tekstin, jos siinä on edes puolet siitä elämänvoimasta, jolla Tauno Palo aloittaa albumin ja Larin-Kyöstin tekstiin sävelletyn nimikappaleen:

”Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni
soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni”

Palon kerrotaan itse suhtautuneen laulajanuraansa jopa hieman vähättelevästi: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Puuttuuko listalta mielestäsi jotain olennaista? Jotain muutakin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine? Kommentoi alle!

Loiri ja Paananen, pissakakan ja avantgarden asialla.

Uuno Turhapuro goes avantgarde.

Tätä kirjoittaessani taustalla kohelsi Uuno Epsanjassa. Sen jälkeen eksyin Youtubeen toteamaan Niin hyvää puuta -kappaleen hämmentävän meemiarvon. Ja sitten on tämä kolmas Vesku vuosikymmenten takaa: akrobaattinen avantgardisti, joka tulkitsee jatsiprogen keinoin Matti Rag Paanasen kirjoittaman meriaiheisen musiikkisadun.
Aikana, jolloin vanhemmilla on pakottava tarve olla lastensa kavereita ja trendikkyydessä heidän veroisiaan, voisi kirjoittaa paljonkin lastenmusiikin roolista tämän maailmankuvan synnyssä. Siinä ainakin Ipanapa-hankkeilla sun muilla Visulahden mainoksesta revityillä Hevisauruksilla on ollut oma laskelmoiva roolinsa.

Vaan mitäpä tässä jeesustelemaan, osattiin sitä 1970-luvullakin tehdä ”lastenmusiikkia, jota myös aikuiset voivat kuunnella”. Kuten tämä, syksyllä uudellen julkaistu kertomus kotoaan karkaavasta Ynjevi-pojasta vuodelta 1974. En kuitenkaan ole sosiaalipsykologi saati kasvatustieteilijä, joten tyydyn arvioimaan levyä 2010-luvun popnörtin näkökulmasta.

Uskonkin levyn nähneen uuden tulemisensa juuri kaltaisteni kiinnostuksen takia, samoin kuin viime talvena julkaistun, tyylitietoisilta musadiggareilta innostuneen vastaanoton saaneen, kohutun ”pilvilevyn” 4+20:n uusintapainoksen. Kohderyhmänä täten tuskin ovat 2010-luvun lapset saati siihen koko kansan niin-hyvää-puuta-Veskuun ihastuneet syvät rivit.

Toisaalta se, että levyn on julkaissut Sony eikä esimerkiksi retrojulkaisuistaan tunnettu Rocket Recordsin sijaan, kertoo isompien lafkojen heränneestä innosta myydä vanhojen suomalaislevyjen uusintajulkaisuja myös Ideaparkista levynsä hankkiville. Sen sekä 4+20 että Ynjevi ansaitsevatkin.

Hankkeen päänerona hääri Rag Paananen, jonka päästä levyn teema on peräisin. Tarina on kerrottu niin kuin kuin se olisi alakouluikäisen kynästä: vastaan tulee hirmunoidan ja jättiläishyttysen kaltaisia kammotuksia, ja välillä noustaan maihin Suklaamantereella.
Näin kouluun-Ouluun-tyyppiset riimitkin kuulostavat kömpelön sijaan sympaattiselta. Lisää pikkupoikahuumoria tuovat Tissikaarteen tyyppiset paikannimet ynnä muut pissakakka-jutut, joita tosin viljellään häveliään säästeliäästi. Nekin pystyy sietämään kertojaperspektiiviin eläytymällä.

Paanasen historia sinfoniasäveltäjänä on huomattavissa kimuranteissa ja polveilevissa, mutta narratiivisuutta palvelevissa sävellyksissä. Paanasella riittää melodioita, joiden suhteen hänelle on kaikeksi onneksi suotu oiva taju. Rönsyilevän leikkisät kappaleet soljuvat pakottomasti eteenpäin, vahvasti tarinan käänteitä mukaillen.

Kaiken lisäksi läsnä on muiltakin Loirin 1970-luvun tuotoksilta tuttu, ainutlaatuisen lämmin ja kodikas jazz-soundimaailma, joka onkin ehkä hienoimpia mitä suomalaisen pop-musiikin saralla on nauhalle vangittu.

Ilpo Saastamoisen kitaran wah-wah taas soi kuin Uuno-soundtrackeilla. Legendojen kokoontumisajoja vahvistavat vielä rummuissa Upi Sorvali ja puhaltimissa Seppo Paroni Paakkunainen. Sooloilua ja pitkiä instrumentaalikaaria siis riittää, mutta ne pysyvät hyvin kasassa. Jokainen ääni tuntuu oikeasti sanovan jotain, tarinaa eteenpäin vieden.

Vaikka Loirille jää levyllä bardin rooli, se sopii koko uransa ajan vakavan taiteen ja lapsenomaisen kohelluksen välillä akrobatiseeranneelle yhden miehen taideinstituutiolle kuin merirosvokapteenin kotsa päähän. Teatraalinen olemus dominoi kaikessa veskumaisuudessaan, joten tulkinta on massivisen heittäytyvää.

Kun hän kertoo Ynjevin pelastavasta sukelluskalaveneestä, kuulostaa se lapsekkaassa itsevarmuudessaan kuin miltäkin ala-asteen koulunäytelmältä.

Levyn yhtenäisyydestä kertoo, että yhden kappaleen nostaminen toisen yläpuolelle on kuin repisi kirjasta sivuja. Ja ottaen huomioon rivakat tempon- ja dynamiikanvaihtelut, on lopputulos lähinnä operettimaista musiikkiteatteria. Sinappikäärmeiden sodan nopea lattarikomppi tuo häivähdyksen suoraviivaisuutta, mutta sukeltaa sekin loputtomalta tuntuvaan väliosaan.

Luurankosaaressa taas on levyn ainoa kertosäe, joka sitten onkin pahasti päähän jumahtavaa sorttia. Ja sitä rallattaessa kanssaihmiset varmasti kyseenalaistavat hyvän makusi ja mielenterveytesi:

”Ja luurangot pissasi Ynjevin silmään
luurangot pissasi Ynjevin silmään
Ynjevi juoksi karkuun
luurangot alko parkuun”

Verrattuna vaikkapa Loirin Eino Leino -tulkintojen suuruuteen ja vakavuuteen, on Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus ehdottomasti outo levy, eikä sen kultti-ilmiöksi jääminen Jukka Kuoppamäen levymerkillä sinällään yllätä. Pitkät välikolistelut tuntuvat välillä hieman turhahkolta täytteeltä, ja lapsenomaisuus voi kaikessa hykerryttävyydessäänkin ruveta rasittamaan. Samoin Loirin honotukselle lämpenemättömät tuskin tästäkään ilmaisusta innostuvat.

Vaikka levy on aikansa lapsi, on sen teatraalisuudessa ja nerokkaissa musiikillisissa ideoissa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita tietyllä tapaa kaipaisi myös nykyään tehtävältä musiikilta. Kaiken lisäksi levyn mukana tulee myös Loirin suunnittelema lautapeli! Kuinka luovaa!

85 Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus on saatekirjeensä mukaisesti riemastuttava klassikko. Se ei missään nimessä ole vain erikoinen kuriositeetti, vaan itsenäinen teos ja leppoisan taiteentekemisen dokumentaatio. Levyn rönsyilevyys ja lapsellisuus saattaa ensin vieraannuttaa, mutta ei näin kirkasotsaista kovin paljon voi parjata. Suositellaan koko perheelle, Uunon ystävistä progenörtteihin!

Video ei ole enää saatavilla

Paavo Suuri pitää pienestä Oskarista.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat vastaavat kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

Nyt vastausvuoron omii Keskustan Paavo Väyrynen. Lopuksi vastaukset asettaa poliittiseen kontekstiinsa tuttuun tyyliin Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Vesa-Matti Loirin esittämiä Eino Leino -runoihin sävellettyjä lauluja, kuten Lapin kesä.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”En laula karaokebaarissa.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Nightwish.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”John Lennon. Hänessä oli paljon idealistia ja maailmanparantajaa. Hän onnistui tekemään myös menestyksekkään soolouran.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Muutamia kymmeniä.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Jos tarkoitetaan tanssiosuutta, niin perinteinen valssi, esimerkiksi Tonava kaunoinen, olisi hyvä. Kättelyosuus on hyvä aloittaa Sibeliuksen Jääkärimarssilla.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Esimerkiksi Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta tai edellisen
pressakampanjani tunnussävelmä Tämä taivas, tämä maa.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”En. En ole riittävän musikaalinen.”

U2 -yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Vaihtoehtoja on monta. Yksi niistä on Neljänsuoran Valtava maailma. Sitä soitettiin jo presidenttiristeilyllä lokakuussa heti kun minut oli valittu ehdokkaaksi. Toinen Paradise Oskarin euroviisukappale.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Kyllä voi. Jos kitaran soitto tuottaa hyvää mieltä itselle ja läheisille, on se jo pieni suuri teko maailman parantamiseksi. Musiikki ja kulttuuri yleensäkin ovat auttaneet ihmisiä selviytymään vaikeiden aikojen yli. Tässäkin voin viitata Paradise Oskariin ja hänen maailmanparannuslauluunsa.”

”Paradise Oskar! Paavo Väyrysen eurokriittisyys ei yllä euroviisuihin asti. Oskarin piti voittaa laulukilpa heittämällä, koska hän oli viime vuoden voittaja. Väyrynen saattaa tuntea tässä kohdin sielujen sympatiaa.

Viisu-Väyrysen kääntöpuolelta paljastuu Suomi-kriitikko. Lapin kesä ja Kun Suomi putos puusta kertovat maasta ja kansasta, jolla ei toivoa ole. Tulkaa linnut takaisin! Jossain Väyrysen sielun uumenissa murjottaa ironiaviiksekäs cityvihreä, joka haluaisi puhua fonteista ja kahvilaaduista trendibaarissa.”

Mitä mieltä sinä olet ehdokkaan vastauksista? Kommentoi!

Voittaja, Kuningas Tapio.

Kuluneiden vuosien aikana ovat urheilumaailman juhlituimmat sankarit kerääntyneet kisaamaan ja kilvoittelemaan taidoistaan musiikkimaailman saralla. Suomen rokkaavimman jalkapallosivuston Vastapallon asiantuntijaraadin Nuorgamille tuottama lista selvittää viimein, kenen äänijänteet kantavat pisimmälle ja kenen sävelasteikon skaala ulottuu laajimmalle!

Toisille meistä annetaan osaamista, lahjakkuutta ja talenttia lusikalla, toisille taas soppakauhalla, joillekin roppakaupalla, niin se vain on!

Asiantuntijaraati on valinnut kisaan mukaan menestyksekkäitä kilpaurheilijoita, jotka ovat osoittaneet taitonsa myös musiikin saralla.

#8 Paul Gascoigne

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Brittien kulttipalloilija pelasi parhaat vuotensa Tottenhamissa, vuodet 1988-1992, siis, johdattipa Gazza Englannin vuonna 1990 MM-välieräänkin. Kansalliseen stereotypiaan verrattuna epätyypillinen mieliala- ja ongelmapelaaja joi kansallisen stereotypian mukaisesti reippaalla kädellä jo pelivuosinaan.

Sitä ei sitten kestänyt ruumis eikä varsinkaan mieli.

Gazzan muusikonura on miehen hullujen, hyvien hullujen vuosien perua.

Let’s Have a Party, sukupolvensa George Best julisti toistaiseksi ainoan albuminsa tittelissä vuonna 1990. Gazzerin herkempää puolta valloittavasti esittelevä singlehitti Fog on the Tyne on folkrock-yhtye Lindisfarnen kanssa tehty pikkaisen reippaampi ja iloisempi, ajattomaan ysärisoundiin päivitetty versio heidän naavaisesta laulelmastaan.

Geordie Boys (Gazza Rap) taasen on hieno Newcastlen seudun miespopulaation ylistys, Gazzarella on nimittäin kotoisin sieltä päin!

Gazza pääsi vierailijana lavalle myös Iron Maidenin Euroopan-kiertueella. Ennen Lou Reedin ja Metallican yhteistyötä ei metallimiesten ja boheemin yhteistyö ole ollut yhtä sulavaa.

#7 Carl Lewis

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kansainvälinen Olympiakomitea valitsi Maailman-Kallen 20. vuosisadan urheilijaksi. Ja miksei olisi valinnut! Lewis on yhdeksänkertainen olympiavoittaja ja kahdeksankertainen MM-voittaja pikajuoksussa ja pituushypyssä. Vuonna 1984 hän voitti neljä olympiakultaa samoissa kisoissa eli teki ”jesseowensit”. Lewis sai 1980-loppupuolella lähes lyömättömän tuntuisen arkkivihollisen Ben Johnsonista.

Lewisin musiikkiura on toistaiseksi jäänyt määrällisesti vähäiseksi, mutta laadullisesti sitäkin kovemmaksi! Ei ihme, että Lewis oli urheilu-urallaan niin voittoisa, kun hän saattoi hyräillä mielessään omaa jesseowensiuttaan ennustanutta ja luonutta Goin’ for the Gold -kappalettaan. Oheisella videollaan Break It Up Lewis yhdistää musiikkiuransa ja urheilu-uransa taiteellisesti korkealaatuisella tavalla.

#6 Vesa-Matti Loiri

Video ei ole enää saatavilla

Loiro on urheilijana uskomaton monilahjakkuus: toistaiseksi hän on voittanut 3 SM-kultaa vesipallossa ja yhden käsipallossa. Hän myös pelasi HJK:ssa jalkapalloa yhden kauden 1972. Jääkiekkoa Loiri pelasi Jokereiden kakkosjoukkueessa Kodin Kynttilöissä Suomen kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla. Joukkuelajeissa hän oli aina maalivahti.

Mutta hän oli myös nyrkkeilijä, ja bililjardissa parhaimmillaan SM-kisoissa 14. Biljardiliiton puheenjohtajuus lankesi vuosiksi 1994–1999 Vesku Show’lle kuin luonnostaan.

Lisäksi Lordi on näytellyt ja tosiaan myös hiukan laulanut, tosin kansainvälinen läpimurto on valitettavasti jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Loiri loukkaantui 1990-luvulla vakavasti jalkapalloa pelatessaan. Omien sanojensa mukaan hän kävi lähellä kuolemaa ja sai ruumiista irtautumisen kokemuksen. Tätä elämystä hän projisoi ansiokkaasti myös videoleikkeessä, toivottaessaan kultaleijonat ja Timo Jutilan Helsingin Kauppatorille rempseän vauhdikkaissa merkeissä.

#5 Guy Lafleur

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Nyt hipsterit, jääkiekkovalmentajat ja hipsterijääkiekkovalmentajat sekä Tommi Forsström tarkkana siellä ironisten viiksienne katveessa!

Kanadalainen Guy Lafleur on eräs kaikkien aikojen lahjakkaimmista jääkiekkoilijoista. Siinä sivussa hän keksi blogihousen.

Lafleur pelasi NHL:ssä huikean uran 1971–1991 ja voitti viisi Stanley Cupia. Laitahyökkääjä ammensikin kekseliäästi juuri näistä kokemuksista myös muusikon uralleen.

Vuonna 1979, heti internetin ja bloggaamisen keksittyään Montrealin yöelämässä hyvin viihtynyt Lafleur julkaisi ainoaksi jääneen levynsä Lafleur. Levyllään Guy siis todellakin lausuu, hönkii ja kuiskii ajatuksiaan jääkiekon syvimmästä olemuksesta, itse asiassa neuvoo junioreille, kuinka hoki-homma hoidetaan, disco-taustojen päälle.

Koutsi hoitaa ja tässä meillä on OGLK, Original Guy Lafleur Koutsi!

Sébastien Tellier on velkaa koko tuotantonsa tälle levylle. Levystä julkaistiin sekä englannin- että ranskankielinen versio. Levy on todellinen harvinaisuus, koska kaikki ovat halunneet sen itselleen eivätkä ole halunneet siitä luopua.

Vuonna 1981 Lafleur nukahti Cadillacinsa rattiin ja melkein kuoli kolarissa. Pala korvaa lähti pois – ja ehkä samalla lähti myös sävelkorva, kun uusia levyjä ei ole tullut…

#4 Matti Nykänen

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien aikojen mäkihyppääjä voitti olympian mitalit sekä maailman mestaruudet ja cupit, kaikki takalaudasta täysillä! Siinä olivat primosulagat ja jensweissflogit pahvia – ja ovatko he edes levyttäneet?

Kun Nykäsen hyppyura oli lopuillaan, joukko liikemiehiä otti häneen yhteyttä tarkoituksenaan tehdä hänestä laulaja, kertoo Wikipedia.

Tuntuu, että Matin musiikki on ollut luonamme aina. Siihen nähden on yllättävää, että hän on julkaissut vasta kolme levyä – mutta ne ovatkin sitäkin laadukkaampia!

Yllätysten yö (1992) oli jymymenestys ja myi kultaa. Samurai 1993 oli taiteellinen voitto, mutta kaupallinen pettymys. Vuoden 2002 comeback-single Elämä on laiffii toi Matin takaisin lavoille ja vuonna 2006 julkaistu Ehkä otin, ehkä en vakiinnutti viimein suosion.

Nykäsen suuri oivallus on kahden yhteensopimattomaksi uskotun musiikkityylin, discon ja rockin, naittaminen toimivaksi ns. fuusioksi.

Matti haluaa kehittyä laulajana ja artistina edelleen, joten jätetään hänet nyt neljänneksi, vaikka urheilijana hän ei koskaan näin alas vajonnutkaan.

#3 Muhammad Ali

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien aikojen nyrkkeilijä! Kaikkien aikojen isoin ego! Vietnamin sodan vastustuksen symboli! Räp-musiikin kanta-isä! Altzheimerin taudin kasvot! Mitäpä ei olisi Muhammad Ali ehtinyt?

Vuonna 1963, kun oli vielä Cassius Clay, Ali julkaisi levyn I Am the Greatest, jota voidaan pitää räp-musiikin syntymänä – sekä sanomaltaan, musiikiltaan että leissaukseltaan.

Sekä nyrkkeilijänä että artistina Ali leijui kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen.
Ohessa tyylinäyte lyriikoista, kuin suoraan nyky-räpsäytyksestä on se!

”This is the legend of Cassius Clay
The most beautiful fighter in the world today
He talks a great deal, and brags indeed-y
Of a muscular punch that’s incredibly speed-y
The fistic world was dull and weary
But with a champ like Liston, things had to be dreary”

Musa-ura sai jatkoa vuonna 1974, kun Ali kutsui ystävänsä (mm. Frank Sinatra ja Richie Havens) taisteluun Hammaspeikkoa vastaan ja julkaisi levyn Ali and His Gang vs. Mr. Tooth Decay.

#2 Pelé

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Pelé yhdellä ällällä ei esittelyjä kaipaa: kaikkien aikojen jalkapalloilija, kolminkertainen maailmanmestari, 1 281 maalin tekijä, melkein Litmasen veroinen.

Liian harva tietää, että Pelé oli mestari myös kitaristina ja säveltäjänä. 1970- ja 1980-luvuilla Pelé teki musiikkia monille brassiartisteille.

Hän kirjoitti kappaleen Perdao, Nao Tem, jonka esitti legendaarisen Eliz Reginan kanssa.

Sambista Jair Rodriguesin kanssa Pele esitti laulunsa Abra a potreira. Vuoden 1977 elokuvan Pelé soundtrack on Pelén ja Sergio Mendesin säveltämä. Pelén ensimmäinen sooloalbumi Pelé Ginga julkaistiin vuonna 2006. Älppärillä vierailee muun muassa Gilberto Gil.

Pele on elämänsä aikana kirjoittanut yli 500 laulua. Hän haaveilee vanhoilla päivillään musiikillisesta yhteistyöstä Bonon kanssa, ja mikä olisikaan luontevampaa?

#1 Tapio Rautavaara

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Niin kova kuin taso tässä kisassa onkin ollut, ei voittajasta ole epäselvyyttä. Ja mikä parasta, voitto tulee Suomeen!

Tapio Rautavaara voitti keihäänheiton kultamitalin Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja jousiammunnan maailmanmestaruuden joukkuekilpailussa 1958. 1940-luvulla Rautavaara tunnettiin parhaiten urheilijana ja sitten filmitähtenä. 1950-luvusta lähtien laulamisesta muodostui hänen päätyönsä.

Syvä-ääninen Rautavaara oli ehdolla Tarzanin rooliin Johnny Weissmullerin lopetettua liaanihommat. Rakastettu reissumies ja kulkuri, sotien jälkeisten sukupolvien yhdistävä mieshahmo oli koko kansan vaari. On huutava vääryys, miten Johnny Cash varasti Yölinjalla-kappaleen ”omakseen”!

Mutta mitäs näistä!

Pasila, Porilaisten marssi!

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy.

Voiton vei lähes usainboltmaiseen tyyliin kuva The Flaming Lipsin Wayne Coynesta pallossa. ”Kuvasta tunnelma välittyy erityisen hienosti. Oi jospa oisin saanut olla mukana pyörittelemässä”, kuului eräs giffiä äänestäneen perustelu.

Toiseksi ilmaveivasi itsensä Morrissey-kuva, josta useampikin äänestäjä oli löytävinään erootillisia sävyjä, mutta jota myös sanoin ”koska Moz nyt vaan on Jumala, joka kuvassa lienee jo antanut Jeesukselle epämääräiset koskettelut anteeksi” parhaaksi perusteltiin.

Kolmanneksi ylsi, ja parhaan kotimaista artistia esittävän giffaahein tittelin voitti, Vesa-Matti ”Vesku” Loiri, josta eräs äänestäjä virkkomaan seuraavalla tavalla: ”Vesku paljastaa omassa giffaassaan piilotetun luontonsa elähtäneenä, karjahtelevana hedonistisena mässäilijänä.” Katsotaanpas:

Ruudun Flaming Lips -giffaasta originaalivedoksena (20 x 30 cm) voitti Siiri Hirsiaho. ”Hobitin näköinen mies muovikuplassa, voiko parempaa olla”, Siiri kysyi perustelussaan, ja me vastaamme, että ei voi olla! Onneksi olkoon, Siiri!

Lisäksi kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin yksi kappale Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat -valokuvakirjaa omistuskirjoituksella. Sen nappasi itselleen Maiju Ylipiessa.

Kiitos kaikille äänestäjille! Giffaa hei!

Vesa-Matti Loiri 11.7.2010 Ruisrock, Turku.
Ruisrock käynnistyy huomenna!