Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Op:l Bastardsin perustuksille syntynyt K-X-P on saanut valmiiksi seuraajan vuoden 2010 nimettömälle esikoisalbumilleen. Helmikuussa ilmestyvä 2 yhdistää tiedotteen perusteella musiikkityylejä kxp-mäisen vapaamielisesti: “…rock’n’roll-shamanismia, glam-punk-hulluutta, jurnuttavaa tanssimusiikkia, elektronista Motörhead-teknoa ja ripaus krautrockia”. Nam!

Video ei ole enää saatavilla

Atoms for Peace – Default

Atoms for Peacen Default-single on julkaistu jo kotvanen sitten, mutta saakoon mahdollisuutensa nyt myös Levyraadissa – onhan Thom Yorken superbändin esikoisalbumi vihdoin saanut virallisen julkaisupäivän. XL Recordings julkaisee Amokin 25. helmikuuta. Radiohead-miehen lisäksi bändissä soittavat tuottaja Nigel Godrich, Red Hot Chili Peppersin Flea sekä muun muassa Beckin ja R.E.M.:n taustalla rumpuja soittanut Joey Waronker.

Video ei ole enää saatavilla

Esben and the Witch – Deathwaltz

Esben and the Witchin tummanpuhuva esikoisalbumi Violet Cries (2011) sai rohkaisevan vastaanoton, vaikkea nostanutkaan brightonilaista indierockyhtyettä aivan kaikkien BBC:n Sound of -pollissa noteerattujen artistien tasolle. Matador Records julkaisee bändin kakkosalbumin Wash the Sins Not Only the Facen 23. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Pono – Suoraan silmille

Monsp Records julkaisee Ponon kakkosalbumin Ei näillä kilsoilla 25. tammikuuta. Levy ilmestyy yli kuusi vuotta forssalaislähtöisen räppärin Puoliksi matkalla -debyyttilevyn jälkeen. Suoraan silmille -kappaleen ovat tuottaneet Leo Luxxxus ja Jack-Henry Jr.

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Teenage

Kuudes Aisti -festivaalilla hurmannut lontoolainen indiepopyhtye julkaisee seuraajan vuoden 2011 nimettömälle esikoisalbumilleen. Waiting for Something to Happen ilmestyy helmikuun ensimmäisellä viikolla. Levyn on äänittänyt Rory Attwell (Male Bonding, The Vaccines).

Video ei ole enää saatavilla

Etuvasemmalla oleva Marion Herbain on turvallisimmassa paikassa, kun Veronica Falls on putoamisen partaalla.

Sunnuntai-iltana Kuudennessa aistissa esiintyvän, kolkkoa indiepoppia soittavan ja mitä suositeltavimman Veronica Fallsin basisti Marion Herbain asettui jutustelupiinapenkkiimme. Osansa lontoolaiselta saivat kuningatar ja Pomo.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi? Mikä siinä vetosi?
”Muistan tykänneeni ja tanssineeni kolme- tai neljävuotiaana M:n Pop Muzikin tahtiin. Se oli julkaistu jo muutama vuosi aiemmin, mutta vanhemmillani oli single, ja he soittivat sitä kotona. Se oli todella välitön ja tarttuva biisi. Nykyään tosin ärsyynnyn siitä, haha.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan ymmärtänyt?
”Mitä tahansa Bruce Springsteenin kappaletta, jota voi väittää klassikoksi.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?
”Vaikka kokonaisuutena Scott Walkerin No Regrets on erinomainen, erityisesti iskee kohta:”

”The thoughts we used to share / I now keep alone”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?
”Khian My Neck, My Backia.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit valita kenet tahansa, kenet haluaisit soittamaan bändisi levylle?
”Peter Buckin. Nyt kun R.E.M. lopetti, hänellä olisi aikaa.”

Kenen ääni saa sielussasi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?
”The Zombiesin Colin Blunstone värisyttää todella kovaa hyvässä mielessä. Pidän Pulpista ja yhtyeen teksteistä, mutta joudun sanomaan, etten tykkää Jarvis Cockerin lauluäänestä. Sori.”

Minkä hajonneen bändin tai edesmenneen artistin olisit todella halunnut nähdä livenä?
”Slant 6:n. He ovat yksi kaikkien aikojen suosikeistani.”

Video ei ole enää saatavilla

Fanititko jotain muusikkoa teini-ikäisenä? Ketä ja miksi?
”Minulla oli outo vaihe, jossa olin samaan aikaan hulluna sekä Dinosaur Jr.:iin että Take Thatiin. Ehkä niillä molemmilla oli omat tehtävänsä.”

Mikä on ärsyttävin väärintulkinta, jonka olette kuulleet musiikistanne / teksteistänne / julkikuvastanne?
”Meitä sanottiin alkuvaiheessa twee-bändiksi, mutta luulen, että niin väittivät ihmiset, jotka eivät olleet kuunnelleet kunnolla musiikkiamme ennen kirjoittamista siitä. Onneksi nyt kyseinen leima näyttää kadonneen.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?
”Soundgardenin Black Hole Sunin. Minulla oli tapana tuijottaa MTV:tä tuntikausia. Tämä video sekä järkytti että kiinnosti minua uskomattoman paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet kielletyn nautnnon konseptista musiikissa?
”Minusta se on hassu. Jos pidät jostain biisistä, niin siinä on varmasti tehty jotain oikein sinun ja monen muun mielestä, jolloin on sillä oltava meriittejä. Minua ei hävetä yhtään se musiikki, mistä pidän. Tuntuu surulliselta, jos ihmiset kuuntelevat vain yhdenlaista musiikkia.”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit kiinnostavalle tuttavuudelle?
”R. Stevie Moorea, jos tuttavuutta kiinnostaisi vanhempi materiaali, ja Bleachedia, jos he olisivat uudemman perään.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oikeasti olet?
”Ei. En valehtelisi tästä. Saatan olla sanonut, että tunnen bändin, jota en oikeasti tunne, mutta en ikinä valehtelisi omasta mielipiteestäni, jos minulla jostain artistista sellainen on.”

Mitä musiikkigenreä et ole koskaan ymmärtänyt?
”En pidä juuri mistään funky-tyyppisestä alagenrestä, kuten funky-jazzista tai funky-housesta. Chillout loungestakaan en innostu, mutta sitä sentään ymmärrän.”

Kuka on suosikkibeatlesi? Miksi?
”Ringo. Hän oli aina bändin coolein.”

Kuinka paljon tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?
”En juurikaan. Jos ollaan rehellisiä, niin tunnen tasan kaksi suomalaista artistia: Jimi Tenorin ja Lordin. Ja jos niistä on valittava suosikki, se on ehdottomasti Jimi Tenor.”

Kuka tai mikä on täysin yliarvostettua?
”Kuningattaren 60-vuotisen hallitsijakauden juhlinta.” (haastattelu tehtiin jo toukokuussa, toim. huom.)

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?
”Netissä oleminen. Tosin en vieläkään tiedä, onko se ajantuhlausta.”

Millä musiikilla parannat todennäköisimmin krapulasi?
”John Cagen 4’33”:lla.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?
”Molemmat ovat liian rajuja väittämiä. Pidän kyllä joistain hänen biiseistään.”

Veronica Falls Kuudes Aisti -festivaalilla sunnuntaina 29.7.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Universal

73 The Drumsin viimevuotinen esikoisalbumi hurmasi poikamaisella otteellaan ja koukuttavilla sävelillään, mutta niin hurmasivat Franz Ferdinand ja The Killerskin aikoinaan. Portamento lieneekin jonkinlainen vaa’ankieli orkesterin uralla. Onneksi The Drums saapuu risteykseen huolellisesti valmistautuneena, itsestään liikaa kuvittelematta. Nelikko suunnistaa edelleen The Beach Boys ja The Shins johtotähtinään, mutta onnistuu poimimaan musiikkiinsa myös tähtitaivaan tummaa syvyyttä. Riemukkaimmillaan retkue naittaa toisiinsa The Smithsin lakonisen tunteikkuuden ja Of Montrealin yltäkylläisen elämänilon. Ote pysyy kepeänä ja viattomana kautta levyn, mutta samalla jälki on huolellista ja perusteltua. Lopputuloksena on vangitseva seos puberteettia ja nostalgiaa. Se, että The Drumsin musiikkia tekee mieli määritellä muiden orkesterien kautta, ei nakerra yhtyeen karismaa. Sen sijaan kappaleiden toisteisuudesta pitää kirjoittaa pienet päiväsakot nyt, kun poppoo ei voi enää vedota ensikertalaisuuteen. Häkkiä en kuitenkaan heiluttaisi, vaikka yhtye päätyisi maksamaan sakkonsa kolmannella samanlaisella kiekolla. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Halloween, Alaska – All the Night Calls Came In

Amble Down

47 Minnesotalaisyhtye on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa synnyttämättä kovinkaan korkeita laineita vaihtoehtorockin valtameressä. Asianlaita tuskin muuttuu All the Night Calls Came Inin myötä; muutamista hienoista hetkistään huolimatta albumi paljastuu hyvin yksipuolisen yhtyeen tekeleeksi. Levyllä on kolmisen aidosti hyvää kappaletta, jotka ovat kuitenkin keskenään liian samanlaisia, jotta niistä jaksaisi isommin riemastua. Niin Dance by Accident, The Jealous Ones kuin In Your Sleepkin upottavat Dismemberment Planista ja Death Cab for Cutiesta muistuttavia kulmikkaita aikuis-emo-melodioita ja nakuttavia kitaroita paksuihin synamattoihin, jollaisten päälle Roxy Musicin ja Tears for Fearsin levyt oli 1980-luvulla rakennettu. Resepti on periaatteessa maukas, mutta alkaa albumimitassa maistua varsin pian puulta. Bändissä on lopulta jotain kovin teennäistä – aina nimeä myöten, sillä Alaskan osavaltiosta ei Halloween-nimistä kaupunkia löydy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jens Lekman – An Argument with Myself

Secretly Canadian

56 En tahtoisi missään olosuhteissa turvautua argumenttiin, joka ylistää jonkin artistin ensimmäisiä nauhoituksia suhteessa myöhempään tuotantoon. Jens Lekman jättää vaihtoehdot kuitenkin vähiin. Siinä missä miehen varhaisäänitykset muodostivat varsin ainutlaatuisen yhdistelmän terävää naivismia, syviä sointukulkuja, arjen romantiikkaa ja kutkuttavaa vaikutevyöryä, tuntuu väistyneen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko jämäyttäneen miehen yökerhojen sokeritahmaisille pianotuoleille. Tuoreella EP:llään Lekman on hakenut manerisoituneeseen esitystapaansa väriä haastamalla hippaleikkiin Paul Simonin afrorytmit. Elävästä sykkeestä huolimatta jään kaipaamaan lyhytsoitolle tittelin lupailemaa sisäistä ristiriitaa, sillä pikkuvanhan rutiinisuorituksen sivumaku häiritsee kautta purkitteen. Leppoisasti hölkkäilevän kokonaisuuden keskellä pirteä ja kekseliäs New Direction valaa kuitenkin vakaata uskoa tulevaan. Kappale vihjaa Lekmanin voivan kaivaa hihastaan vielä pakkatolkulla ässiä, kunhan hän malttaa laskea pikkusormensa, vapauttaa luovuutensa ja jättää päätösraidan kalkinvalkeat reggaekokeilut sikseen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – s/t

Slumberland

70 Lontoolaiskvartetin sympaattisella esikoisalbumilla 1960-luvun alun naivistinen pop (Shirelles, Everly Brothers) yhdistyy hurmaavalla tavalla 1980-luvun usvaiseen kaikukitarointiin (Chills, House of Love) ja huonoja kauhuelokuvia ja sarjakuvia hengittävään trash-kulttuuriin. Hiukan paremmilla sävellyksillä Veronica Fallsin nimetön nousisi vuoden parhaiden esikoisalbumien joukkoon, nyt se on lähinnä miellyttävää, joskin unohdettavaa ”tweehdykettä”. Bändin kaksi ensimmäistä singleä, varhaisen Horrorsin vampyyri-indiestä muistuttavat Found Love in a Graveyard ja Beachy Head, ovat albumin parhaat kappaleet. Niistä varsinkin jälkimmäisen soundissa on garagerockin kiihkeyttä ja rosoisuutta, joka suurimmasta osasta levyn kappaleista on valitettavasti puleerattu pois. Veronica Falls pursuaa referenssipisteitä, mutta on kokonaisuutena kiitettävän yhtenäinen ja bändin itsensä kuuloinen albumi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla