Haitarijazz-vesitaideteos. "Teos symboloi Kouvolan harmonikkaperinnettä sekä tämän päivän musiikkielämää kaupungissa."

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Teollisuustuotannon supistuminen ja pörssiromahdus lokakuussa 1929 käynnistivät Yhdysvalloissa tapahtumasarjan, joka johti maailmanlaajuiseen lamaan. Lama oli poikkeuksellisen syvä ja sen vaikutukset tuntuivat kaikkialla läntisen markkinatalouden vaikutuspiirissä. Sekä oikeisto- että vasemmistoradikalismi kasvattivat suosiotaan ankaran pulan vallitessa, ja synkimpinä aikoina monet epäilivät, ettei demokratialla sen enempää kuin markkinataloudellakaan olisi tulevaisuutta.

Suomessa maailmanpula alkoi vaikuttaa toden teolla vasta vuoden 1930 loppupuolella. Lama koetteli ankarasti rakennusteollisuuden kaltaisia suhdanneherkkiä aloja. Pahimmat iskut otti vastaan kaupunkien työväenluokka, ja pitkittynyt lama johti monessa perheessä huomattavaan kurjistumiseen.

Levymyynnin kannalta vuosi 1930 oli vielä hyvä vuosi, mutta seuraavana vuonna myynti romahti. Musiikkiteollisuuden kriisi ei kuitenkaan merkinnyt koko musiikkialan kriisiä. Tansseja järjestettiin paljon, joten ammattitaitoisille orkestereille riitti kysyntää. Dallapén kaltainen huippuyhtye saattoi laman aikana jopa kehittää toimintaansa entistä suureellisempaan suuntaan, ja alalle nousi myös uusia tähtiä.

Pulavuosina levyiskelmää dominoi juuri Dallapén mestaroima kotimainen haitarijazz. Suomalaisten suuri enemmistö osti levyjä ilmeisesti lähinnä kuuntelulevyiksi eikä niinkään tanssin taustalla soitettavaksi. Tanssitilaisuuksissa musiikkityylien kirjo oli laajempi, mutta gramofonin levylautaselle yhtiöt tarjosivat sitä, mitä kansa halusi.

Veli Lehto & Dallapé – Sulamith (1931)

1930-luku oli Dallapén suuruuden aikaa. Heinä-elokuussa 1931 orkesteri teki ensimmäisen kymmenen keikan kesäkiertueensa, joka vei sen Kymenlaaksoon, Viipurin seudulle, Savoon ja Tampereelle. Kiertue merkitsi järjestäjilleen huomattavaa taloudellista riskiä, minkä takia kaikki mahdolliset konstit oli otettu käyttöön. Kekseliäämmästä päästä oli Dallapén rekisteröiminen yhdistykseksi huviveron kiertämistä varten. Yhdistyksen tarkoitukseksi tuli ”soittoharrastuksen lisääminen ja säveltaiteellisen sivistyksen kohottaminen henkilöiden keskuudessa”.

Laulusolistina Dallapén ensimmäisellä kiertueella toimi 32-vuotias Matti Jurva, joka oli jo tuolloin tunnettu laulaja ja viihdetaiteilija. Jurva oli boheemi hahmo, ”yks Suomen tivoli” niin lavalla kuin yksityiselämässäänkin. Hän soitti banjoa, haitaria ja pianoa sekä lauloi, näytteli ja tanssi – jopa steppasi. Yhdessä kuplettilaulaja Tatu Pekkarisen kanssa hän oli kiertänyt Suomea ja Yhdysvaltoja 1920-luvun lopussa ja päässyt levyttämäänkin. Keikoilla hän oli käheine äänineen parhaimmillaan humoristisissa kappaleissa, mutta ennen kaikkea hän oli tuottelias lauluntekijä.

Sulamith on Jurvan ensimmäinen ikivihreä, jonka lauloi levylle Veli Lehto. Kauan ennen Teuvo Hakkaraista ja hänen neekeriukkojaan minareetti merkitsi kaukokaipuuta ja kangastuksia: persialaista mystiikkaa ja Tuhannen ja yhden yön tarinoita, mutta myös Hollywoodia ja Rudolph Valentinoa. Suomalaiseen yleisöön kaihoisa huokailu puri muutenkin kuin veitsi voihin, ja tässä tapauksessa veitsi oli vieläpä käsitelty aavikon kuumalla eksotiikalla. Pula-ajan klassikko on tehty hitaaksi foksiksi sovitetusta juutalaismelodiasta, Jurvan tehokkaasta sanoituksesta, Dallapén yksinkertaisesta mutta tarkasta soitosta ja Veli Lehdon haikeasta tenorista.

Video ei ole enää saatavilla

Leo Adamson & Ramblers – Muistan sua, Elaine (1932)

1920- ja 1930-lukujen vaihteessa levytetyt haitarifoksit eivät ole koko totuus ajan populaarimusiikista. Toki Dallapé oli suosittu koko maassa, mutta suurissa kaupungeissa diggailtiin myös vähemmän kansanomaisia jazzorkestereja, joissa torvisektio korvasi haitarit.

Monet yhtyeet ottivat haitarit käyttöön vain levyillä tai yleisön todella niin vaatiessa. Ensimmäisessä osassa mainittiin Asser Fagerströmin ja Eugen Malmsténin turhautuneet tunnelmat Viipurissa, mutta tappiomieliala valtasi laajemminkin alaa kunnianhimoisten jazzmuusikoiden parissa. Parhaiten amerikkalaisten esikuvien tyylinen hot jazz kolahti Helsingissä ja Turussa.

Turku oli sotien välissä Helsingin ja Viipurin ohella Suomen tärkein huvittelukeskus. Säännöllinen laivaliikenne Tukholmaan toi eurooppalaiset muotivirtaukset nopeasti kaupunkiin. Turussa tehtiin myös ensimmäinen suomalainen äänielokuva: valitettavasti keväällä 1931 ensi-iltaan tullut Sano se suomeksi on lyhyitä katkelmia lukuun ottamatta hävinnyt. Muun ohessa elokuva esitteli uutta suomalaista iskelmää, ja siinä esiintyivät niin Ture Ara kuin Georg Malmsténkin.

Elokuvassa nähtiin myös jazzhenkinen Zamba-orkesteri, jonka riveissä uraansa aloitteli helsinkiläinen pasunisti Klaus Salmi. Avioiduttuaan Turun Seurahuoneen omistajattaren kanssa Salmi lähti Turkuun uuden yhtyeen kanssa. Bändin ydin muodostui s/s Andanialla maahan tulleista amerikansuomalaisista jazzmuusikoista. Kun kokoonpanoa vielä täydennettiin suomalaisilla muusikoilla, sai alkunsa Ramblers, Suomen ensimmäinen moderni tanssiyhtye. Ramblersin soittajista etenkin karismaattinen saksofonisti-klarinetisti Wilfred ”Tommy” Tuomikoski oli harvinainen virtuoosi ja varhainen poptähti, jonka kampausta, pukeutumista ja jopa kävelytyyliä nuoret opiskelijat ja muusikot jäljittelivät.

Tanssimusiikissa Turun maine perustuikin pitkälti juuri Ramblersiin ja sen tarjoamaan esikuvaan niin musiikillisesti kuin tyylillisestikin. Klaus Salmi muisteli myöhemmin aikaa Turun Seurahuoneella:

”Me olimme vähän keikarimaisia. Päiväkonserteissa Turussa meillä oli lunch coat, siis raidalliset housut ja musta takki ja musta kravatti. Illalla kun soitettiin konserttimusiikkia, meillä oli tavallinen smokki, ja sitten kun tanssimusiikki alkoi, vaihdettiin punainen frakki. Se oli törsäystä, mutta me olimme vähän sellaisia.”

Ramblersin ensilevytys oli yhtyeen trumpetisti Alvar Kososen säveltämä ja Matti Jurvan sanoittama Muistan sua, Elaine, joka äänitettiin joko loppuvuodesta 1931 tai alkuvuodesta 1932. Joka tapauksessa levy ilmestyi vuoden 1932 puolella ja se edusti aivan uudenlaista tyyliä suomalaisessa levyiskelmässä ilmestyessään ankeimman pula-ajan, Mäntsälän kapinan ja Tattarisuon ruumiinsilvonnan keskelle. Edelleen kyse on foksista, mutta tässä haitari ja viulu on sysätty syrjään torvien tieltä. Leo Adamsonin lauluosuus on vielä perinteinen, mutta sitten kuullaan kaksi väitetysti improvisoitua ja varsin tyylikästä sooloa: ensin Salmen pasuunasoolo ja Tuomikosken klarinettisoolo.

Levy myi ilmeisesti joitakin satoja kappaleita, mikä sekin oli saavutus suomalaisen grammariyleisön maun tuntien. Nykyään Muistan sua, Elaine tunnetaan yhtenä ensimmäisistä suomalaisista jazzlevytyksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Georg Malmstén & Amarillo – Leila (1933)

Kun äänielokuvan voittokulku oli kerran lähtenyt liikkeelle, se vain kiihtyi kiihtymistään. Ensimmäinen suomalainen elokuvamusikaali Meidän poikamme merellä tuli teattereihin kevättalvella 1933, vain kaksi vuotta ensimmäisen äänielokuvan jälkeen. Jo Sano se suomeksi oli sisältänyt erilaisia musiikkinumeroita, mutta tällä kertaa kyse oli täysiverisestä musikaalista.

Elokuvan tuottanut Suomi-Filmi oli 1930-luvun alussa konkurssin partaalla, ja talvella 1932 filmituotanto jouduttiin pysäyttämään. Yhtiön johtaja ja pääohjaaja Erkki Karu muisti tuolloin joitakin vuosia sitten ohjaamansa mykän armeijafilmin Meidän poikamme. Elokuva oli menestynyt hyvin, ja nyt tarvittiin jotain samanlaista. Karu päätti käyttää hyväkseen ajan oikeistolaista henkeä ja kasvavaa maanpuolustusintoa. Uudet panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen sekä sukellusvene Iku-Turso olivat juuri valmistuneet, ja puolustusvoimien tuki niitä esittelevään filmiin oli taattu.

Georg Malmstén oli itsestään selvä valinta pääosaan, olihan nuori iskelmätähti palvellut laivastossa ja soittanut laivaston soittokunnassakin. Malmstén myös auttoi elokuvan käsikirjoittamisessa ja vastasi musiikista. Uusia lauluja syntyi helposti, mutta suurimmaksi hitiksi noussut Leila oli vähän vanhempi kappale.

Leila oli alun perin Hangö-valsen, ruotsinkielinen ylistys kauniille kylpyläkaupungille. Toisella kotimaisella (Malmsténin ensimmäisellä) Molli-Jorista ei ollut tietoakaan, eikä kepeä tunnelma muuttunut kielen vaihtuessa. Elokuvaa varten tarvittiin toki suomenkieliset sanat, jotka kirjoitti vanha tuttu Roine Rikhard Ryynänen. Malmsténia säesti helsinkiläinen haitarijazzorkesteri Amarillo, Dallapén paikalliskilpailija.

Meidän poikamme merellä menestyi erinomaisesti. Se oli vuoden 1933 katsotuin elokuva Suomessa, mikä luonnollisesti tuntui myös lippukassoilla. Suomi-Filmin talous oli pelastettu, ja vähemmän yllättävästi jatko-osan tekeminen alkoi melkeinpä saman tien. Karun propagandatrilogian täydensi vuonna 1934 valmistunut Meidän poikamme ilmassa – me maassa.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Jurva & Dallapé – Tullaan tullaan (1934)

Vuonna 1934 lama alkoi hiljalleen hellittää Suomessa. Suurin piirtein samoihin aikoihin haitarifoksien valta-asema suomalaisessa iskelmämusiikissa alkoi murtua, ja niiden rinnalle ilmestyivät jenkat ja tangot. Valsseja oli toki levytetty kaiken aikaa. 1930-luvun alussa Matti Jurva oli laulanut levylle lähinnä fokseja, mutta vuoden 1933 paikkeilla hän löysi oman äänensä ja keskittyi tästä eteenpäin melkein yksinomaan jenkkoihin ja polkkiin. Epäilemättä yksi syy tähän oli Dallapén säestyksellä levytetty vuoden 1934 ykköshitiksi noussut kuplettijenkka Tullaan tullaan. Levyä myytiin noin 4 000 kpl, mikä oli erinomainen saavutus keskellä pula-aikaa.

Melodia saattaa olla vanha kansansävelmä ja sanat mahdollisesti Jurvan pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Tatu Pekkarisen kynästä, mutta ehtaa Jurvaa laulussa on kansanomainen ja optimistinen tulkinta. Dallapé-soundi kuuluu tässäkin läpi erityisesti Eino Katajavuoren ksylofonin ja samana vuonna pohjoismaisen haitarimestaruuden voittaneen Viljo ”Säkkijärven polkka” Vesterisen haitarin vuoropuhelussa. Väitetään koko pula-ajasta toipuvan Suomen osanneen ulkoa laulun kertosäkeen, joka on edelleen kuranttia kamaa ainakin hintatiedoiltaan:

”Tullaan, tullaan toimehen me tullaan
vielä on viitonen kahviin ja pullaan
päivä se on vielä huomennakin
eletään me sitten vähän reilummin”

Snapsua laulussa tarjoava Jurva ei tunnetusti itse snapsuista kieltäytynyt, ja hänen toimensa Dallapén vakituisena solistina päättyi näihin aikoihin. Boheemina taiteilijaluonteena Jurva sopeutui huonosti säännöllisiä elämäntapoja vaativaan ammattilaisorkesteriin. Kaikesta huolimatta hän oli 1930-luvun ahkerimpia levyttäjiä Malmsténin veljesten rinnalla, ja hänen menestyksellisin kautensa oli vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

A. Aimo & Dallapé – Arpiset haavat (1934)

Georg Malmsténia Leilalla säestävän Amarillon ura kääntyi nousukiidosta laskuun vuoden 1932 paikkeilla. Amarillon kanssa levytyssopimuksen tehnyt Helvar-yhtiö teki konkurssin, ja orkesterin soittajat joutuivat jatkamaan uraansa amatööreinä päivätöidensä lomassa.

Dallapé oli tuolloin jo ammattilaisorkesteri, ja kesällä 1932 se teki toisen kesäkiertueensa, joka oli paljon ensimmäistä pidempi. Kiertue kesti toukokuun puolivälistä elokuun loppuun ja se käsitti 90 paikkakuntaa. Mainostemppuna orkesterin johtaja Martti Jäppilä, joka tunnettiin myös kovana urheilumiehenä, toteutti käsittämättömän päähänpiston: hän päätti juosta koko matkan keikkabussin perässä. Taival jäi puolitiehen, mutta oman arvionsa mukaan Jäppilä juoksi kesän aikana kuitenkin kunnioitettavat 800 kilometriä. Temppu teki tehtävänsä, sillä kiertue oli suurmenestys.

Dallapélla ja Jäppilällä oli kaikesta menestyksestään huolimatta ongelma. Matti Jurvan lähdettyä omille teilleen orkesteri oli jälleen ilman laulusolistia. Aiemmin joku yhtyeen soittajista oli vastannut laulusta muiden tehtäviensä ohessa, mutta nyt laulusolistit olivat muotia: Yhdysvalloissa oli Bing Crosby ja meillä Georg Malmstén. Kumpikaan ei ollut käytettävissä, joten Jäppilä kohdisti katseensa toisaalle.

Jäppilä ratkaisi pulman kaappaamalla kilpailevan Amarillon riveistä Aimo Anderssonin, paremmin A. Aimona tunnetun laulajan. Amarillon muusikot eivät tietenkään olleet tyytyväisiä tilanteeseen, mutta vielä pahempaa oli se, että Dallapé vuokrasi Heimolan talon, joka oli ollut Amarillon vakipaikka jo puolisen vuotta. Ammattilaisorkesteri oli kukistanut vastustajansa, joka jäi lähinnä paikalliseksi suuruudeksi.

A. Aimon suurin hitti Dallapén solistina oli syksyllä 1934 levytetty mollivalssi Arpiset haavat, kotimaisten angstibiisien klassikko. Laulun säveltäjä ja sanoittaja on itse asiassa virolaissyntyinen immigrantti Hannes Konno, mutta syntyperästään huolimatta Konno näyttää sisäistäneen suomalaiskansallisen ranteet auki -mentaliteetin esimerkillisesti:

”Anna arpisten haavojen olla
niitä auki et repiä saa
anna muistojen katkerain kuolla
koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa”

Video ei ole enää saatavilla

Goerg Malmstén & Dallapé – Valkea sisar (1934)

Georg Malmstén oli ollut tyytymätön Amarillon kanssa tehtyihin levytyksiin elokuvan Meidän poikamme merellä lauluista, joten hän levytti laulut uusiksi Dallapén kanssa. Kun yhteistyötä viimein kokeiltiin, sekä Malmstén että Dallapén Martti Jäppilä havaitsivat sen sopivan tarkoituksiinsa. Dallapé oli nopeassa tahdissa kasvanut suurorkesteriksi: Jäppilä oli lisännyt orkesteriin pianon ja torvisektion, ja uusiksi soittajiksi oli saatu laadukkaita muusikoita, kuten Ramblersin Alvar Kosonen ja Wilfred ”Tommy” Tuomikoski. Kotipaikkanaan yhtye piti Heimolan taloa, entistä eduskuntataloa, jonka vanhaan istuntosaliin mahtui kerralla jopa 1 500 tanssijaa. Malmsténista Jäppilä sai kaipaamansa tähtisolistin, ja Malmstén sai rinnalleen valmiin orkesterin ja hienot puitteet alati vaihtuvien olosuhteiden sijaan.

Loppuvuodesta 1934 levytetty Valkea sisar oli ensimmäinen Georg Malmsténin laulama Dallapé-hitti. Orkestroinniltaan laulu edusti vielä vanhaa haitarilinjaa, mutta uutta oli se, että laulu oli tango. Tango tunnettiin Suomessa jo entuudestaan, mutta kotimaiset menestystangot olivat harvalukuisia. Valkea sisar räjäytti pankin: hitiksi se nousi vuoden 1935 puolella ja myi noin 5 000 kpl.

Martti Jäppilä kirjoitti Valkean sisaren sanat Oulun lääninsairaalassa umpisuolileikkauksesta toipuessaan. Suomalaisessa kontekstissa tango viittasi tyypillisesti jonnekin kauas niin lyyrisesti kuin musiikillisestikin. Valkea sisar on kuitenkin varsin kotoperäinen iskelmä, mikä varmasti osaltaan selittää sen menestystä. Laulu on tavallaan seuraavien vuosikymmenten suomalaisten tangojen prototyyppi: slaavilainen mollisävelmä yhdistyy saksalaistyyppiseen marssipoljentoon.

Niin ikään laulun sanoitus on kovin kaukana Argentiinasta ja alkuperäiseen tangoon liitetyistä syntisistä mielikuvista. Sairaanhoitajalle kirjoitettu ylistys sopi hyvin 1930-luvun kansallisia ja konservatiivisia arvoja korostavaan ilmapiiriin. Ehkä ”sisar hento valkoinen” saa laulussa jopa ensiesiintymisensä, valistakoon joku jos tuntee ilmauksen alkuperän paremmin?

Video ei ole enää saatavilla

”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka.

Nuorgamin uudessa, viisiosaisessa sarjassa Suomi-iskelmän ensitahdit palataan popkulttuurimme juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa vuonna 1901, mutta suomalaisen äänilevyn varsinainen läpimurto tapahtui 1920-luvulla. Sisällissodasta toipuvassa maassa ihmiset muuttivat työn perässä maaseudulta kaupunkeihin, ja uudenlainen ympäristö tarjosi uudenlaisia huvituksia. Rahtilaivojen mukana satamakaupunkeihin kulkeutui kaikuja suuresta maailmasta, konkreettisimmin grammareiden ja savikiekkojen muodossa. Kansainvälisten vaikutteiden osalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1926.

Alkukesästä yhdysvaltalainen laiva nimeltä s/s Andania toi Helsinkiin 600 amerikansuomalaista turistia ja näitä matkalla viihdyttäneen, niin ikään amerikansuomalaisista muusikoista koostuneen Andania Yankees -orkesterin. Laivabändi palkattiin kesäkaudeksi Svenska Teaternin Oopperakellariin eli Oprikseen, joka sijaitsi nykyisen Teatterin paikalla. Tuolloin Suomessa kuultiin ensimmäisen kerran aitoa amerikkalaista jazzia, joka villitsi helsinkiläisnuorisoa ja kauhistutti heidän vanhempiaan. Osa soittajista jäi pysyvästi Suomeen, ja heidän monista yhtyeistään sai alkunsa suomalainen jazz.

Suurten kaupunkien ulkopuolella jazzia ei ymmärretty eikä arvostettu, joten amerikkalaisen jazzin vaikutus jäi vielä 1920-luvulla vähäiseksi. Suuri yleisö suosi saksalaisilla marssivaikutteilla höystettyjä slaavilaisia mollisävelmiä. Saksan vaikutuksesta kielii jopa sana ”iskelmä”: vastikään perustetun Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen keksi kääntää saksalaisen ”schlagerin” suomalaisittain ”iskusävelmäksi”, josta alettiin käytössä viljellä lyhyempää muotoa. Englanninkielinen ”hit” juontaa toki juurensa samasta ajatuksesta eli alussa kyse ei ollut niinkään laulujen genrestä kuin niiden suosiosta.

Iskelmät tulivat koko kansan ulottuville vuosikymmenen loppupuolella, kun Suomeen alettiin tuoda halpoja kannettavia gramofoneja. Säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta, jonka edesottamuksiin palataan tuonnempana, muisteli myöhemmin, että ”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Levyjen myynti alkoi kasvaa tullimaksujen pudottua vuonna 1928, ja huippuvuonna 1929 myytiin yli miljoona äänilevyä. Samaan päästiin seuraavan kerran vasta 1970-luvulla. Levyiskelmän läpimurto perustui halpoihin soittimiin ja levyihin, mutta myös tarttuviin kappaleisiin, joita nyt ensimmäisen kerran tehtailtiin suoraan suomalaisyleisölle.

Ture Ara & Suomi-tanssiorkesteri – Emma (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Ture Aran Emma eli Surkea rakkaustarina on Suomen ensimmäinen megahitti, joka ilmestyessään 1929 merkitsi suomalaisen levyiskelmän lopullista läpimurtoa. Levyä myytiin yli 30 000 kpl ja lyhyen ajan kuluessa siitä äänitettiin Suomessa ja Yhdysvalloissa kaikkiaan kahdeksan uutta versiota. Englantilaiselle, Suomen levymarkkinoita pitkään hallinneelle Gramophone-yhtiölle Emman menestys merkitsi hurjaa myyntipiikkiä muuten alavireisesti kuluneeseen vuoteen.

Laulun melodia perustuu vanhaan suomalaiseen rekilauluun ja mutkan kautta perinteisiin slaavilaisiin valsseihin, mutta Evert Suonion kirjoittama tarina petollisesta Emmasta ja Ture Aran komea tulkinta antoivat vanhalle sävelmälle uuden elämän. Kappale oli juuri sopivan laskelmoitu suomalaiseen makuun, ja siihen ihastuttiin niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.

Itsensä Aino Acktén johdolla laulua opiskellut Ture Ara oli alun perin aikonut oopperaan ja sinne lopulta päätyikin, mutta levytti myös iskelmämusiikkia vielä myöhempinä vuosinaankin. Tuskin yksikään Aran iskelmä on kuitenkaan jäänyt elämään siinä määrin kuin juuri Emma.

Georg Malmstén & Odeon-orkesteri – Särkynyt onni (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestystä ihmetellessään kilpaileva Parlophon-yhtiö päätti yrittää jotakin samantapaista, joten sen myyntipäällikkö etsi käsiinsä niin ikään oopperaa opiskelevan nuoren miehen. Haaviin tarttui Georg Malmstén, joka oli Ture Aran opiskelukaveri Aino Acktén oopperaluokalta.

Saatuaan hyvät arvostelut ensikonsertistaan keväällä 1929 Malmstén kutsuttiin Parlophonin koelauluun, ja pian 26-vuotias laulaja oli jo matkalla Berliiniin levyttämään. Hän oli joitakin vuosia aiemmin esiintynyt Helsingissä Esplanadin lavalla laivaston soittokunnan kanssa ja oppinut tuntemaan suomalaisen yleisön musiikkimakua sen verran, että tiesi surumielisten slaavilaistyylisten mollivalssien vetoavan kansaan parhaiten. Pelatakseen varman päälle Malmstén pyysi ystäväänsä sanoittaja Roine Rikhard Ryynästä tekemään laulun sanoista ”niin surulliset kuin mahdollista”.

Parlophon ei lämmennyt Malmsténin tuotokselle, vaan levymogulit pyörittelivät päitään ja toivoivat Malmsténilta jatkossa hieman hilpeämpää tuotantoa. Nuori laulaja piti kuitenkin pintansa, ja lopulta kävi selväksi, että hänen arvionsa oli osunut oikeaan: lopputuloksena Särkynyt onni, noin 17 000 myytyä levyä ja koko iäksi jäänyt lempinimi Molli-Jori.

Valter Eloranta – Ilta Viipurissa (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Helsinki oli nuoren tasavallan pääkaupunkina ja sen suurimpana kaupunkina luonnollisesti myös musiikkielämän keskus, mutta ei sen ainoa keskus. Viipuri maan toiseksi suurimpana kaupunkina veti puoleensa muusikkoja, sillä kaupungin yöelämällä oli kansallisesti varsin riehakas maine. Pianisti Asser Fagerström muisteli myöhemmin:

”Helsingin ja Viipurin ravintolaelämä olivat aivan erilaisia. Täällä Helsingissä ravintola Opriksessa sai tuskin puhuakaan kun hovimestari tuli sanomaan: sshhh – häiritsette asiakkaita. Lähdin 1930 veljeni yhtyeeseen Viipurin Pyöreään torniin. No, ensimmäinen iltamme oli vapaa ja menimme ravintola Lehtovaaraan. Se oli kuin nuijalla täynnä väkeä, meteli niin kova kuin olisi ollut vähintäinkin tuhat ihmistä, ja ne lauloi ja ne puhui. Se oli niin hurja vastakohta Helsingille että olisi luullut että ollaan Pariisissa tai jossain ulkomailla. Mutta Viipurissakin soitettiin vielä saksalaisia kappaleita ja ruotsalaista meriväen musiikkia.”

Myös Georg Malmsténin veli, jazzpioneeri Eugen Malmstén soitti orkesterinsa The Flapper’s Dance Bandin kanssa yhden talven Viipurin Pyöreässä tornissa. Fagerströmin tavoin hän harmitteli Viipurin laahaavan musiikkimakunsa puolesta edistyksellisemmän Helsingin jäljessä. Orkesterin tyylikkäitä jazzsovituksia ei siellä ymmärretty, vaan yleisö toivoi vanhoja fokseja.

Vapaamielisen kaupunkielämän ja vanhoillisen musiikkimaun ristiriita tulee hauskasti esille Valter Elorannan laulussa Ilta Viipurissa, saksalaisesta suosikki-iskelmästä Abends in dem kleinem Städtchen tehdyssä käännösversiossa. Jazzista kyllä lauletaan, mutta musiikillisesti siitä ollaan vielä varsin kaukana. Laulun sanoitus oli kuitenkin niin uskallettu kuin 1920-luvun Suomessa oli ylipäänsä mahdollista:

”Jatsata saa siellä aina, arkena ja sunnuntaina
kahviloissa siellä löytää jatsityttö tiensä pöytään
alussa voi vastustella ’ei ei ei’
myöhemmin hän kuiskaa mulle ’hem till mig’”

Ture Ara & Suomijazz-orkesteri – Asfalttikukka (1929)

Video ei ole enää saatavilla

Emman menestyksen johdosta Gramophone-yhtiö halusi uusia saman reseptin. Fazerin musiikkikaupassa, joka edusti Gramophonea Suomessa, työskenteli lahjakas Pietarissa syntynyt säveltäjä Ernest Pingoud, joka askarteli joutoaikanaan iskelmän parissa. Modernismista ja urbaaneista aiheista vaikuttunut Pingoud hallitsi myös slaavilaisen melankolian, ja (keihäänheiton olympiamitalisti) Väinö Siikaniemen sanoituksen tuella nämä teemat kohtasivat toisensa haikeasti valssissa Asfalttikukka.

Levy myi noin 27 000 kpl jääden siis vain vähän jälkeen Emman menestyksestä. Sävellys on jälleen lainaa venäläisestä valssista, mutta sinällään sievää melodiaa mielenkiintoisempi on laulun sanoitus. Kaupunkimaisemaan sijoittuva Asfalttikukka lienee nimittäin suomalaisen iskelmän ensimmäinen aiheeltaan urbaani hitti:

”Laulu kaupungin, yllä asfaltin
kesäiltana huumaten soi
neito armahin, sulo parmahin
sinut sattuma tielleni toi”

Asfalttikukan myötä Ture Ara sai nimiinsä uuden menestysiskelmän, joskin laulajaksi mainittiin tällä kertaa Topi Aaltonen. Ilmeisesti oopperauraansa aloitteleva Ara halusi erottaa vakavan ja kevyen puolensa, joten kevyttä puolta varten oli keksittävä salanimi. Syystä tai toisesta Ara päätyi supisuomalaiseen Topi Aaltoseen. Aaltosen henkilöllisyydestä poiketen laulussa mainittu ”sulo parmahin” on jäänyt merkitykseltään arvoitukselliseksi jo useammalle sukupolvelle.

Veli Lehto & Dallapé – Petsamo (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien aikojen maineikkain suomalainen tanssiorkesteri lähti pitkälle matkalleen 1920-luvun puolivälissä Helsingin Sörnäisistä. Yhtyeen perustajajäsen, haitaristi Martti Jäppilä johti Sörnäisten kommunistinuorten Rajamäen pojat -nimistä työväenlauluyhtyettä. Rajamäen poikien kautta Jäppilä tutustui samanhenkisiin nuoriin muusikoihin ja alkoi esiintyä näiden kanssa vuonna 1926 illanvietoissa ja päivätansseissa Jäppilän italialaiselta harmonikalta lainatulla nimellä Dallapé.

Vuosikymmenen vaihteessa Dallapélle ominainen suomalaista kansanmusiikkia ja Saksan kautta suodattuneita ragtime-vaikutteita yhdistelevä haitarijazz alkoi vakiintua Suomen suosituimmaksi iskelmätyyliksi ja Dallapé genren suosituimmaksi yhtyeeksi. Esiintymiskutsuja sateli myös porvarillisille tanssipaikoille, ja orkesterin reviiri laajentui käsittämään koko Suomen. Jäppilän ja trumpetisti Valto Tynnilän yhteistyöstä muodostui Suomen ensimmäinen hittitehdas, joka tuotti tuhansia levyjä myyneitä menestysiskelmiä kuin liukuhihnalta.

Dallapén kiertueet tuottivat Jäppilä-Tynnilä-duolle roppakaupalla materiaalia lauluihin, minkä seurauksena yhtyeen varhainen katalogi muistuttaa Suomen maantieteen oppituntia: vuonna 1929 oli tutustuttu Aavasaksaan ja Lappiin, ja seuraavana vuonna oli Imatran, Valamon ja Petsamon vuoro. Petsamo oli Dallapélle tyypillinen Eino Katajavuoren ksylofonisoololla höystetty foksi, jota leimasi kadehdittavan mutkaton näkemys maamme eksoottisimman kolkan asukkaiden rakkauselämästä:

”Rakkaus Petsamossa on sangen ihanaa
Petsamolaiset lempivät laihaa, lihavaa
Kansalla siellä yllä on turkispakkaus
Vain turkiksissa hehkuu rakkaus”

Petsamon laulajaksi mainittu Veli Lehto oli teologian ylioppilas Viljo Lehtisen salanimi. Turkulaistaustainen Lehtinen rahoitti teologisia opintojaan laulamalla Dallapén säestyksellä ja kilpaili kansansuosiosta jopa Malmsténin veljesten kanssa. Hän oli 1930-luvun tunnetuin turkulainen iskelmäsolisti, mutta suurelle yleisölle hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastui vasta 1970-luvulla.

Yrjö Haapanen & Rajamäen poikain orkesteri – Laulu tulipunaisesta ruususta (1930)

Video ei ole enää saatavilla

Rajamäen poikain orkesterin nimellä levytetty Laulu tulipunaisesta ruususta on todellisuudessa sekin Dallapén esittämä. Orkesterilla oli sopimus Pohjoismaisen Sähkö Oy:n Homocord-merkin kanssa, ja levyttääkseen toiselle merkille sen oli esiinnyttävä salanimellä. Vanhalta kantaorkesterilta lainatulla nimellä Dallapé äänitti Varsovassa liudan kappaleita, joiden joukkoon lukeutuu myös Laulu tulipunaisesta ruususta.

Sittemmin nimellä Tulipunaruusut tunnetun foksin säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta oli monipuolinen kulttuurin sekatyöläinen, joka tunnetaan nykyisin lähinnä iskelmäklassikoistaan kuten Silmät tummat kuin yö, Lennä mun lempeni laulu ja Pustan poika. Hurmerinta ajautui musiikkialalle oikeastaan sattumalta näytettyään tuotoksiaan vanhemmille muusikoille Brondan taiteilijakahvilassa Helsingissä. 1930-luvun vaihteessa Hurmerinta lähes asui Brondalla, ja ilmeisesti siellä syntyi iskelmänikkarin läpimurtoiskelmä, Laulu tulipunaisesta ruususta.

Unkarilaisaiheet viehättivät Hurmerintaa yli kaiken: jos kuulet iskelmässä liikuttavan pustan maisemissa, on todennäköistä, että kyse on Hurmerinnan luomuksesta. Itse hän selitti Unkari-mieltymystään kansallisella sukulaisuudella, olihan heimoaate voimissaan sotien välisenä aikana. Myös Hurmerinta puuhasteli oikeistolaisten liikkeiden parissa sen verran, että katsoi parhaaksi muuttaa nimensä Kempiksi vuonna 1943.

Tulipunaruusuista on myöhempinä vuosikymmeninä tullut eräs Suomen soitetuimmista humppaiskelmistä, mutta alkuperäinen versio ei ollut mikään suurmenestys. Laulua tulipunaisesta ruususta myytiin joitakin tuhansia levyjä, ja vasta myöhempi suosio synnytti legendan huikeasta aikalaismenestyksestä. Nopea foksi äänitettiin kiireessä, mikä ehkä kuuluukin innokkaassa mutta osin sekavassa soitossa. Huomion varastaa tällä kertaa rumpalina toimineen Martti Jäppilän lähinnä ennakkoluulottomaksi luonnehdittava lautastyöskentely.