Värttinän uutukaisen visuaalinen ilme on ristiriitaisen juustoisa. Haters gonna hate, sano.

Eli kirjoitus siitä, kuinka vanha ystävä oli vähällä pettää, mutta aiheuttikin vain väärinkäsityksen.

Suhteeni Värttinään on ollut lämmin ja innokas. Tasoa, jolle hyvin harva artisti omassa, sinällään mitättömän subjektiivisessa arvohierakiassani, on noussut. Vuosien mittaan Värttinästä on tullut kuin rakas, vanha ystävä.

Olen varmasti kyllästymiseen asti jaksanut hehkuttaa bändin vuoden 2006 keikkaa Kaustisen festivaaleilla, ja miten olin vuotta aiemmin nähnyt Iron Maidenin, eikä sen merkittävyys ollut lainkaan samaa luokkaa. Oikeastaan tuo kyseinen keikka sysäsi käyntiin tapahtumaketjun, joka on hyvin pitkälti määritellyt sen, missä olen ja mitä teen nykyään.

Tietysti laulajatrion, eli Mari Kaasisen, Susan Ahon ja Johanna Virtasen, räjähtävän energinen, shamanistisen transendentaalinen lavarpreesens teki 15-vuotiaaseen lähtemättömän vaikutuksen. Vahvoja – varsinkaan näin vahvoja – naisia ei missään genressä ole koskaan liikaa.

Silti vain ihastukseni tämän kotimaisen etnomusiikin veteraanikaljuunan kolmihahmoiseen keulakuvaan ei selittänyt sitä, miksi tuota keikkaa seuranneen kahden viikon aikana kuuntelin lähes pelkästään samana vuonna ilmestynyttä Miero-albumia. Levyssä ilmeni jotakin täysin ainutlaatuista: toki perinnetietoiselta soundaavaa, mutta ajatonta ja toismaailmallista.

Jatko oli se perinteinen: noin viiden ja puolen vuoden aikana olen haalinut hyllyyni bändin koko tuotannon, molempia sitä käsitteleviä kirjoja myöten. Ja olen edelleen sitä mieltä, että Värttinä on ainakin kotimaisella saralla hienoin ja kaunein perinnemusiikkia yleismaailmallis-etnoileviin ja populaareihin elementteihin yhdistänyt kollektiivi. Legenda ja ikoni.

Ne samat viisi ja puoli vuotta kuluivat myös yhdettätoista albumia, Utua, odottaessa. Kun se noin kuukausi sitten vihdoin ilmestyi, minua huvitti julkaisun yhteydessä median taivastelema Värttinän ”comeback”. Ei bändi ollut mihinkään kadonnut, vaikka hiljaiseloa viettikin. Heittihän se pistokeikkoja silloin tällöin, pikkuhiljaa uutta materiaalia rakentaen.

Uuden levyn työstäminen silti kesti ja kesti. Hioiko Värttinä juhlavaa mestariteostaan?

Kun ensimmäiset rippeet Utusta pitkin viime syksyä ja alkuvuotta pikkuhiljaa nettiin ilmestyivät, siltä ei ihan vaikuttanut. Olin pitänyt Värttinää sen verran kunnianhimoisena kokonaisuutena, että ihmettelin miksi Utun näytteet kuulostivat niin väsähtäneiltä. Lähes koko soittajistonsa uusinut ja viisihenkiseksi itsensä supistanut bändi kuulosti vajonneensa pastissiksi itsestään.

Ja tuo kansi. Aluksi se riiteli kovastikin estetiikantajuni kanssa. Sillä yleensä Värttinällä on ollut erittäin hienoja kansia. Ensivaikutelma Utun kannesta toi pikemminkin mieleen deviantArtin kaltaiset sivustot täyteen spämmivät, liikaa Tolkienia ahmineet oman elämänsä photoshop-designerit. Sittemmin totuin kanteen. Ehkä ajatuksessa, että juuri nyt oli oikea aika antaa bändille kasvot, oli ihan ideaakin.

Pääsin levyyn ensi kertaa käsiksi huikean Musiikkitalolla pidetyn julkaisukeikan jälkifiiliksissä. Keikalla uudet kappaleet näyttäytyivätkin tyystin erilaisina. Tiedättehän ne elokuvat (ja miksei levytkin), jotka vaikuttavat teaserin perusteella todella lupaavilta, mutta ovatkin täysin epäonnistuneita? Utun kanssa kävi päinvastoin.

Ruhverikko on yksi niistä käsittämättömän vahvoista avausraidoista, joita Värttinällä on ollut ties mistä lähtien. Kieroja tahtilajeja ja viekkaita välisoittoja sekä kiinnostavan pseudo-balkanialaista otetta, hieman kuin Charming Hostessilla. Jos Värttinän trion soundille mitään vastinetta mistään löytyy, voisi tämän amerikkalaisen avantfolk-retkueen kolmessa laulavassa naisessa olla jotakin samaa.

Radiohitti Tuuterin tyttäret tuo oivan vastaparin aloituksen progelle. Tämä on ehkä popeinta ilmaisua sitten Kokko-pitkäsoiton! Vaan Värttinällähän on jo Sari Kaasisen ajoilta ollut kyky tehdä mahtavan tarttuvia popbiisejä. Pienistä Corrs-assosiaatioista huolimatta tämä kuulostaa kovin karjalaiselta ja sisältää yhden Värttinän ehdottomista valttikorteista: järjettömän hyvän välisoiton, joka laskee viimeiseen kertosäkeeseen kertakaikkisen nerokkaasti.

Värttinän kyky uudistaa soundiaan joka levyllä on hengästyttävä. Tämä on johtanut omanlaisiinsa reaktioihin ja syytöksiin siitä, että bändi olisi ajautunut liian kauas juuriltaan. Eihän Utun musiikillisella tai visuaalisella ilmeellä kovinkaan paljon olekaan yhteistä Oi dai–Seleniko-akselin rehevällä sormienheristelyllä, mutta pitäisikö ollakaan?

Silti Utun verrokkina voisi olla 1990-luvun lopun kaksikko Kokko ja Vihma. Jokin biisien tunnelmassa viettää sinnepäin. Mieron tummasta kuuluu vain muutama vivahde siellä täällä. Kokonaisuutena Utu soi kepeästi, kuten Tuuterin tyttärien sukulaiset Vietäviä ja Helleleo. Rippeitä Mieron ja Ilmattaren eteerisestä melankoliasta on ehkä Utuneidossa ja Vaeltajassa. Jälkimmäisessä soivat Susan Ahon komea romanilauluklangi, sekä sieluun porautuvat taustakuorot.

Jäsenistökadon myötä bändi hyödynsi studiossa liutaa vierailijoita, joista ehdottomasti mieleenpainuvin on Manatussa nariseva joikumestari Wimme Saari. Sen sijaan Sakari Kukon saksofoniluritukset muutamassa biisissä eivät tuo niihin oikein mitään relevanttia. Alkuperäistä fonisti-busukistia Janne Lappalaista tulee kieltämättä ikävä.

Laulajatrio on saanut enemmän tilaa äänikuvassa. Johanna Virtasen johdolla vedetty Kaihon kantaja kuulostaa hämmentävästi lähes Kaija Koolta, muttei, kiitos erikoisten tahtilajien, vajoa liian juustoiseksi. Mari Kaasisen Iloni taas on mitä kauneimmaksi kasvava slovari, vaikka lopun taustalauluja olisi voinut hieman hillitä.

Soolobiisit eivät ole vain suvantoja, vaan tuovat laulajien omat soundit esiin paremmin. Kaasisen soundi on lähimpänä sitä karjalaista revitystä, Virtasen altto taas on kolmikon pehmein.

Selkein uusi veto Utulla on levyn loppupuolelle sijoitettu neliosainen Haltija-suite, joka vie jo nimensä puolesta tunnelmat Tolkieniin. Jotakin Taru sormusten herrasta -musikaaliprojektista jäi selvästi tematiikkaan, vaikka se onkin kiitollisen kaukana Tolkien-hevibändien kuvastosta. Eepos syntyi levyn tuottaneen multi-instrumentalistin Matti Kallion kynästä, josta muutenkin käy suurissa määrin kiittäminen Utun ilmeestä.

Tummasti soiva teos tavoittelee eeppisyyttä ja onnistuukin tavoittamaan siitä hivenen, mutta lopullinen juhlavuus jää hieman puolitiehen. Kokonaisuus voisi olla myös yhtenäisempi. Päätösosan massiivisessa codassa huudetaan Luojaa nostattamaan myrsky meren yli, mutta livenä hetken massiivisuus vyöryi vieläkin fyysisempänä. Stadionfolkia!

Tällä saralla Värttinä voisi toki jatkaakin. Olisi mielenkiintoista kuulla bändiltä yhä laajempia ja kokeilevampia musiikillisia kaaria, lisää proge-eepoksia!

81 Utulla ovat yhä läsnä ne elementit, mitkä tekevät Värttinästä niin rakastettavan: laulusoundi, mainiot sävellykset ja se yleisilme – niin tuttu mutta silti rajojakurotteleva. Lopulliseen suuruuteen Utu ei yllä, mutta osoittaa, miten Värttinä edelleen kykenee pitämään taiteellisen tasonsa korkeana.

Video ei ole enää saatavilla

Värttinä, paljon muutakin kuin Susan Aho, Mari Kaasinen ja Johanna Virtanen

Mediahumu Värttinän yhdennentoista pitkäsoiton Utun ympärillä on tuonut mieleen Kummelin biisin Olen tullut takaisin, jossa lauletaan ”hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan”. Monissa haastatteluissa on hehkutettu bändin paluuta, vaikka oikeammin orkesteri on ollut vain säästöliekillä, pistokeikkoja ulkomailla silloin tällöin heittäen. Ja kävihän Johanna Virtasen ja Susan Ahon Kuunkuiskaajat-duo välissä Euroviisuissakin.

Tammikuun viimeisenä iltapäivänä Musiikkitalon edessä on lumeen piirretty iso numero 2 ja sen alle teksti ”PEKKA”. Sibelius-akatemialaiset ja Helsingin kulttuuripiirit ovat valinneet puolensa. Niin myös Värttinän laulajatrio Mari Kaasinen, Johanna Virtanen ja Susan Aho. Politiikan lisäksi laulajat tahtovat kuitenkin kertoa myös Dingon ja Popedan fanittamisesta, kaikenlaisen musiikin ymmärtämisestä sekä Topi Sorsakoskesta. Kkommenttien höysteenä pulppuaa paljon, paljon naurua.

Esiinnyitte maanantaina jäähallilla Pekka Haaviston tukikonsertissa. Miten päädyitte sinne?

Johanna: ”Minusta tässä oli kyse suuremmistakin asioista kuin politiikasta. Tämä lähti haitaristimme Kallion Matin ideasta. Hän soitti illan housebändissä Presidentin miehissä. Henkilökohtaisesti olen ollut vaikuttunut siitä, miten ihmiset ovat lähteet tähän mukaan. Ajattelen tätä suurempana juttuna kuin vain presidentinvaaleina.”

Mari: ”Kyllä tässä nimenomaan oltiin ihmisen, eikä minkään puolueen takana!”

Susan: ”Että edelleen olemme muusikoita, emme poliitikkoja, hehheh.”

Video ei ole enää saatavilla

Poseeraatte levynkannessa kolmistaan. 6.12-livelevyä ja 25-vuotiskokoelmaa lukuun ottamatta tämä on ensimmäinen kerta, kun Värttinät jäsenet tähdittävät levynkantta. Tarkoittaako tämä, että Värttinä on yhtä kuin te kolme ja taustabändi?

Johanna: ”Ehei missään nimessä!”

Mari: ”Ehkä juuri tämän takia olemme käyttäneet kansina erilaisia taiteita, kuten käsitöitä ja sen sellaista. Olemme nimenomaan halunneet välttää tuollaisen vaikutelman. En muista mistä ajatus kuvan käyttämisestä lähti, mutta ehkä nyt oli sen aika.”

Johanna: ”Halusimme ajatella että Värttinä saisi kasvot. Kun tuo porukka on vaihtunut ja sitä on ollut niin pajon. Mutta kyllähän kasvot kiinnittävät ihan kaupallisessakin mielessä huomion levyhyllyssä.”

Susan: ”Niin, se antaa enemmän henkilökohtaista tarttumapintaa. Kuulija pääsee ikään kuin lähemmäs bändiä, kun huomaa että tuossa bändissähän on ihan ihmisiä!”

Johanna: ”Kyllä minusta on kivempaa, että esimerkiksi Chisun levyn kannessa on hänen kasvonsa, kuin että kannessa vain lukisi ’Chisu’.”

Miten jäsenten vaihtuminen ja väheneminen on vaikuttanut levyntekoprosessiin?

Mari: ”Tämä oli varmaan helpoin levymme. Se varmasti vaikutti, että meitä oli vain viisi. Ei treenattukaan niin paljon. Aikaisemmin on jahkattu ja revitty hiuksia, ja aina piti saada ne yhdeksän ihmistä kokoon. Nyt biisit loksahtivat hirveän helposti paikoilleen.”

Susan: ”Oli tosi vaivatonta. Pienempi jäsenlukumäärä kuuluu myös musiikissa: se hengittää enemmän. Olihan se hienoa, kun oli monta instrumenttia, mutta samalla oli vaara sovittaa biisit tukkoon.”

Miten relevanttina pidätte Värttinää vuonna 2012? Miten jatkatte tästä eteenpäin?

Susan: ”Etäisyyden ottaminen teki hirveän hyvää. Se näkyy myös omissa tekemisissä, että osaa viedä juttuja uudella tavalla eteenpäin. Vaikkei mitään ’tauko-taukoa’ ollakaan pidetty, niin onhan tämä ollut hirmu terveellistä musiikinkin suhteen.”

Mari: ”Tämä oli jatkumoa sille, kun teimme Taru sormusten herrasta -musikaalia. Olimme silloin neljä vuotta niin tiiviisti yhdessä, että tarvitsimme jo hengähdystä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen kappale, josta muistatte pitäneenne?

Johanna: ”Maan korvessa kulkevi.”

Susan: ”Sellainen kuin Taivaanpii. Se tuli jokin aika sitten takautumana, kun muistin, että lauloimme sitä päiväkodissa, ja jotenkin se tarina jäi vahvasti mieleen. Tyttö keräsi kiviä rannalla ja antoi yhdelle nimeksi Taivaanpii.”

Video ei ole enää saatavilla

Mari: “Mulla onkin ihan diskobiisi, Baccaran Yes Sir, I Can Boogie. Vitsit se oli kova! Säästettiin siskon kanssa rahaa, että voitiin ostaa se kasetti. Kun kasetti tuli, jorasimme ihan kuin Baccaran siskokset.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Johanna: ”Ihan ehdottomasti jotain Dingoa, ylipäätään artistina.”

Mari: ”Tuonne teini-ikäänhän se menee, Dingo ja Popeda. Kuuntelin ne vinyylit puhki.”

Video ei ole enää saatavilla

Susan: ”Tämä mun on jotain niin kreisiä… yksi mitä kuuntelin, oli Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen luontoilta ja toinen oli Markku Arokanto. Todella hämmentävää! Sitten kuuntelin myös Jonnaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä musiikki-ilmiötä ette ole koskaan ymmärtäneet?

Mari: ”Eipä ole varmaan sellaista tullut vastaan. Aika paljon sitä pystyy suodattamaan. Olen painottanut niin muille kuin itsellenikin avarakatseisuutta ja -korvaisuutta.”

Johanna: ”Mulla oli sellanen vaihe, etten voinut… ehkä sietää on liian voimakas sana, mutta hevimusiikki ei iskenyt. Mutta nyt olen itsekin ruvennut melkein diggaamaan, että herranjumala siellä on hyviä laulajia.”

Mitä laulatte mieluiten karaokessa?

Johanna: ”No Volgaa! Ja vielä äänissä!”

Mari: ”Jos ollaan kolmistaan, niin ehdottomasti!”

Susan: ”Ja tulee vielä koreografiat päälle!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut teitä syvästi?

Mari: ”Topi Sorsakoski tuli vähän kuin salama kirkkaalta taivaalta.”

Susan: ”Tapasimme hänet kuukautta aiemmin: hän tuli takahuoneeseen juttelemaan ja kyllä silloin jo näki, että hän oli heikossa hapessa.”

Johanna: ”Niinpä. Siinä oli kyllä upea artisti ja ihminen.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä hajonneen bändin tai edesmenneen artistin haluaisitte nähdä livenä?

Johanna: ”Dingon! Mä en nähnyt sitä ikinä. Mua ei päästetty, kun oli kahdeksan.”

Susan: “Michael Jacksonin!”

Mari: ”Elviksen ehdottomasti. Haluaisin nähdä, että pyörrynkö miekin!”

Johanna: ”Jos tähän nyt lähdetään, niin Edith Piafin olisin kyllä halunnut nähdä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

Johanna: ”Saako olla itsekäs?”

Mari: ”Tuli ihan sama mieleen. Ei tähän voi muuta sanoa kuin Värttinä. Se on niin henkilökohtaista, että se tuntuu maailman tärkeimmältä.”

Susan: ”Juurien vieminen eteenpäin maailmalla on niin tärkeää.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat teitä tällä hetkellä?

Mari: ”Minua inspiroi ensimmäisenä musiikki. Toisena tulee rakkaus ja kolmantena luonto. Lyhyestä virsi kaunis.”

Susan: ”Musiikki on selvä juttu, ja ehkä minä olen vielä enemmän lähtenyt avaamaan omaa sävellyskynää ja jopa sanoituskynää. Olenhan minä aina säveltänyt, mutta nyt on jotenkin selvästi semmoinen aika. Toki luontokin, totta. Ja rakkaus, mikäpä siinä. Suuret asiat.”

Johanna: ”Ympäristö vaikuttaa varsinkin sanoituspuoleen. Siihen, miten pienistä asioista teksti voi lähteä liikkeelle.”

Mikä kappale saa teidät nostalgisiksi?

Susan: ”No eilen esimerkiksi sanoin Tuula Amberlalle, että Lulu-kappaleesta tuli jotenkin niin nostalginen fiilis.”

Mari: ”Tehdäänkö tästäkin yhteinen vastaus?”

Johanna: ”Kun yhdistää sen tuohon Haavisto-tapahtumaan, niin kyllähän siinä rupesi ajattelemaan tekstiä ihan uudella tavalla. Siinä nousi ihan karvat pystyyn.”

Susan: ”Ja vaikka se on niin vanha biisi, niin kyllähän se istuu ihan täydellisesti tähän aikaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä bändiä tai artistia kaikki jäsenet keikkabussissanne suostuvat kuuntelemaan?

Susan: ”Ei me koskaan kuunnella keikkabussissa mitään, heh. Yleensä hiljaisuutta.”

Oletteko koskaan valehdelleet musiikkimaustanne vaikuttaaksenne coolimmalta kuin olette?

Susan: ”No, tuo Markku Arokanto varmaan kertoi aika paljon!”

Mari: ”Ja Baccarakin on aika hyvä!”

Johanna: ”Mä kuuntelen vain klassista kotona, hehheh. Eli eipä juuri.”

Mikä on mielestänne yliarvostettua, mikä taas aliarvostettua?

Susan: ”No aliarvostettua on ainakin nukkuminen! Ihminenhän tarvitsee unta!”

Mari: ”Yliarvostettua on taas kiire! Sitä ihannoidaan ihan turhaan.”

Johanna: ”Sellainen tehokkuus, että ’mulla on kalenteri aivan täysi’…”

Susan: ”Minkä johtopäätöksen tästä voikaan vetää? Me halutaan laiskotella ja nukkua!”

Mikä on suosikkiäänenne maailmassa ja missä sitä voi kuunnella?

Susan: ”Veden liplatus.”

Mari: ”Kun kesäiltana Rääkkylässä on niin hiljaista, että kuuluu vain se liplatus. Sellaiset hetket haluaa tallentaa muistilokeroihin.”

Susan: ”Thaimaassa käydessäni laitoin kameran veden pintaan pariksi minuutiksi ja tallensin vain sitä liplatusta.”

Johanna: ”Mua alkaa toi veden ääni lähinnä pissattaa, sori tytöt. Vaikka eipä siinä, kyllähän luonnon äänet ovat rauhoittavia. Suosikkini on ehkä kuitenkin oman lapsen unituhina.”

Kuka on suosikkihahmonne suomalaisessa kansanrunoudessa?

Mari: ”Saanko sanoa Elias Lönnrot? Hän teki kuitenkin ihan mielettömän työn, jolle nostan hattua. Minä haluaisin olla nykypäivän Elias Lönnrot!”

Johanna: ”Jos kun ajatellaan Kantelettaren ja Kalevalan henkilöhahmoja, niin mulle tulee mieleen sellaisia hahmoja kuin Ilmatar ja Luonnotar. Haluaisin korostaa sitä luonnon naiseutta mitä siellä on.”

Video ei ole enää saatavilla

Värttinän Utu julkaistiin 1.2.

Keskiviikko

Lost in Music sai varaslähtönsä keskiviikkona, jolloin Combat Rock Industryn uudet toivot Cigarette Crossfire, Särkyneet ja Atom Notes esittäytyivät Pispalan Vastavirta-klubilla.

Cigarette Crossfire.

Särkyneet.

Nuorgamin puolueeton tarkkailija nimesi bänditrion parhaaksi Atom Notesin, muun muassa Endstandista ja Manifesto Jukeboxista tuttuja soittajia käsittävän superkokoonpanon, jonka punkissa on viehättävä ropsaus surfin svengiä, Agentsin tyylikkyyttä ja Hurriganesin hulluutta.

Atom Notes.

Torstai

Lauluntekijätulokkaat Maija Moisio ja Suvi Isotalo ottivat toisistaan mittaa torstaina Artturissa ja perjantaina Paapan Kapakassa järjestetyillä iltapäivän ilmaiskeikoilla. Artistit eivät olisi voineet olla erilaisempia, vaikka esimerkiksi Soundi-lehdelle yhteishaastattelun antoivatkin.

Maija Moisio.

Mija Moision intohimoinen ja eläytyvä suomirock oli tyylillisesti täysin levällään – mutta sympaattisella tavalla. Vielä hieman raakilemainen taustatrio säesti omaa ääntään rohkeasti etsivää ja persoonallisesti tulkinnutta Moisiota piipahdellen milloin reggaen, milloin folkpopin ja milloin metallin maisemissa.

Suvi Isotalo.

Suvi Isotalo on puolestaan esiintyjänä täysin valmis ja suvereeni. Syksyn Säveleenkin osallistuvaa laulajaa kuultiin soolona, pianon säestyksellä – ja parhaimmillaan suorastaan mykistävällä tavalla. Kaj Chydeniuksen hengessä ja aina pilke silmässä esiintyneen Isotalon bravuuriksi osoittautui uuden P.S. Maj’lle -albumin tajunnanvirtamaisesti vellova Vastarakastuneet-balladi.

Burning Hearts.

Yo-talon torstaisen Nuorgam-illan aloittanut Burning Hearts kopattiin kuulopuheiden mukaan suoraan keikan jälkeen Canadian Music Week –tapahtumaan, joka järjestetään ensi vuoden maaliskuussa Torontossa. Keikkatilanteessa kvintetiksi laajentuva indiepopduo oli jämäkkä, suoraviivainen ja kaikkien kehujen arvoinen. Hyvä!

The Melvins.

Samaan aikaan Klubilla murissut The Melvins otti yleisöltä luulot pois heti kättelyssä 10-minuuttisella Lysol-särövalli-perkussioeepoksella. Sama meininki jatkui läpi grungen ja sludgemetallin pioneerin kaksituntisen keikan: rumpalikaksikko hakkasi ällistyttävän orgaanisessa synkronissa ja isotukkaiset kielisoittajat loihtivat soittimistaan valtavaa säröä. Täysi sali otti pyyteettömästi vastaan kaiken, mitä The Melvins kollektiivisesta selkäytimestään vuodatti. Ällistyttävä, omituinen messu.

Magenta Skycode.

Välissä esiintyneen Iconcrashin jälkeen Nuorgam-illan huipentaneen Magenta Skycoden keikkaa voi kuvailla yhdellä sanalla: hurmos. Kansainvälisille festivaalivieraillekin maistunut turkulaisyhtye on äitynyt ällistyttävään iskuun; bändin alkutaipaleen hapuilusta ja ujostelusta ei ole enää tietoakaan, kun Jori Sjöroos maalailee taivaisiin kurottavia melodioitaan itsevarmuudella, joka muistuttaa Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisista stadion-indien supertähdistä. Skål!

Perjantai

Pastacas.

Lauantai-iltapäivänä eteläiset naapurimme tarjoilivat Nuorgamille paitsi herkullisia kylmäsavulohisandwichejä ja jääkylmää vodkaa, myös Pastacasin avantgardistista luuppitaidetta. Wire-lehdenkin hehkuttama Ramo Teder – jonka taiteilijanimi tarkoittaa suomeksi kuulakärkikynää – loi pedaalien, poikkihuilun, sähkökitaran ja ties minkä epäkristillisten hilavitkuttimien avulla Artturi-baariin äänivallin, joka hymyilytti ainakin lavan läheisyydessä päätään nyökyttänyttä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilää.

Vuk.

Entä mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ulkomaalaisesta toimittajasta tai levy-yhtiöpersoonasta vastaa, kun häneltä kysytään mielipidettä suomalaisen showcase-festivaalin annista?

”Minut vietiin katsomaan [tähän valinnanvarainen suomalainen valtavirran pop- tai rockyhtye] ja se oli hirvittävää paskaa. Sitten menin johonkin kuppaiseen kellariluolaan, jossa soitti Vuk. Se oli loistava.”

Näin tälläkin kertaa. Lähes pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia yhtyeensä kanssa esittänyt Vuk houkutteli Artturiin myhäilemään muun muassa Beggars Groupin (4AD, Matador, Rough Trade, XL) perustajan Martin Millsin, jonka hymy ulottui korviin. Joko nappaisi – vai jääkö Vukin maailmanvalloitus ikuiseksi haaveeksi?

Anssi Tikanmäki.

Yo-talon Rockadillo-illassa Anssi Tikanmäki esiintyi nimeään kantavan orkesterin kanssa ja soitti lyhyessä setissään lähinnä tunnetuimpia hittejään Klaani-elokuvan Balladista Maisemakuvia Suomesta-debyytin biiseihin.

Leikkisän jamittelevalla otteella soittaneen bändin soundia kävivät elävöittämässä Iiro Rantala pianollaan ja Sakari Kukko saksofonillaan.

Hilpeän yksityiskohdan keikkaan toi maestro Tikanmäen harmaantunut hiuspehko, joka vaihtoi väriään valoshow’n mukaan, kuten kuvasta näkyy.

Illan yllätysesiintyjän” henkilöllisyys oli onnistuttu pitämään hyvin salassa, sillä ennen mysteeriartistin lavalle nousemista juuri kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tuleman piti.

Kimmo Pohjonen.

Ei, se ei ollut RinneRadio vaan Kimmo Pohjonen – ja vaikea olisi Rockadillon karkeloille ollut parempaakaan spesiaalia kuvitella. Pohjonen käynnisti settinsä tutun maanisesti haitarinsa kanssa riehuen. Pikkuhiljaa atonaalisen tilutuksen lomasta pilkahtelivat riffit ja melodianpätkät, jotka yhdistyivät erilaisiin maatalouskonesampleihin ja loivat kieroja äänimaailmoja. Kenties Pohjosen visiitti promosi jo tulevaa, sillä parin viikon päästä hän nousee Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Pakkahuoneen lavalle Samuli Kosmisen ja Proton String Quartetin kera.

Wimme.

Wimmen setissä olivat läsnä kaikki tutut elementit: taustabändinä RinneRadio, tunnelmien vaihtelut meditatiivisesta suureelliseen jazzjoiku-ravejumitukseen, unohtamatta itse joikaajan absurdin hulvattomia välispiikkejä. Tuttuudestaan huolimatta Wimmen keikat ovat aina näkemisen arvoisia, ensinnäkin harvinaisuutensa, mutta myös tunnelmansa takia. Wimmen seesteisen ylväs lavapreesens huokuu saamelaisen joikuperinteen mystiikkaa, hänen narisevan äänenmuodostuksensa yltyessä välillä akrobaattisiin suorituksiin.

Värttinä.

Siinä missä jopa Kimmo Pohjosen ekspressiivinen hanuritaide tuntui hieman rutiininomaiselta, vaikutti Värttinä elävän ja hengittävän Yo-talon tunnelmaa. Eikä ihme, sillä viime aikoina itsestään vähänlaisesti meteliä pitänyt ja soittajistoaan suuresti remontoinut kollektiivi keikkaili kotimaassaan ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Välissä heitetyt ulkomaanpistokeikat voi laskea yhden käden sormilla. Setti keskittyi bändin popimpaan tuotantoon, mikä oli tilaisuuden huomioon ottaen ymmärrettävää. Wimme Saari varasti show’n totaalisesti tullessaan lavalle sekoilemaan yhden kappaleen ajaksi. Lisää tätä!

Wrecking Queens.

Wrecking Queens sai kunnian korkata Tullikamarin ja Pakkahuoneen perjantaisen kattauksen.

Ewert & the Two Dragons.

Myöhemmin lavalle nousi virolainen Ewert & the Two Dragons. Kansainvälistä kuhinaakin herättänyt indiepopyhtye esiintyy muuten huomenna (pe 28.10.) Helsingin Siltasessa ja palaa Suomeen joulukuun alussa neljän keikan kiertueelle tanskalaisen Veton kanssa.

Isoveli.

Iltaa jatkanut Isoveli on niitä ideoita, jotka tasapainottelevat hullunrohkeasti nerouden ja idiotismin välisellä raja-aidalla. Jos et tiennyt, niin Isoveli on yhtä kuin kimaltelevaa poprockia soittanut Brightboy, mutta suomeksi. Ska-kompilla. Antaumuksellisesta keikasta huolimatta Isoveljen tähtihetki koettiin myöhemmin illalla, kun bändin laulaja Antti Westman teki yllätyshyökkäyksen lavalle kesken Arttu Wiskarin keikan – ja saateltiin tavallisten kuolevaisten pariin Pakkahuoneen perustuksia ravistelleiden urpo!-huutojen siivittämänä. Hyvä!

Ronya.

Ronyan leopardiraidat aiheuttivat Nuorgamin kylätoimikunnassa lähinnä mykistymistä.

Manna.

Mannan keikasta jäi kaikessa pätevyydestään ja artistin karismasta huolimatta päällimmäisenä mieleen yksi viikonlopun mittaan säännöllisimmin esitetyistä kysymyksistä: miksi Pakkahuoneella on aina niin paskat soundit?

Arttu Wiskari.

Festivaalin hämmentävimmät hetket oli koettu jo torstaina, kun hurmokselliseen kuntoon hankkiutuneet Arttu Wiskari ja Elastinen kreisibailasivat Nuorgam-illassa Hot Chipin elektropopin tahtiin. Ja rähinöivät myöhemmin Ilves-hotellin yökerhossa. Edellisiltana nautitut kuohuviinlavalliset eivät sanottavammin näkyneet Klubilla esiintyneen Wiskarin habituksessa. Freemanin kanssa Lost in Musicin haluttavimman kaverikuvattavan tittelin jakanut Wiskari herätti yleisössä voimakkaita tunteita – puolesta ja vastaan. Mutta ainakin Wiskari kiinnosti. Nuorgamin vastaavan toimittajan sanoin: ”Lost in Musicissa esiintyi yli 90 artistia. Ainoa keikka, jonka katsoin kokonaan: Arttu Wiskari.”

Chisu.

Wiskarin jälkeen esiintyi Kun valaistun -albuminsa juuri julkaissut Chisu, mutta Nuorgamin kylätoimikunta keskittyi yhä Wiskarin keikan puimiseen.

Martina.

Yön pimeinä tunteina kylätoimikunnan korviin kantautui ihmeellinen tarina eräästä ulkomaalaisesta agentista, joka oli löytänyt Ilveksen yökerhon lavalta etsimänsä uuden, kuuman artistin: Martinan. Keikan jälkeen agentti oli niin sanotusti mahlat valuen lähestynyt itseään agentoivaa Martinaa. Ulkkariagentin mielessä oli bookkaus, jopa signaus. Martinan puolestaan luuli, että ulkkariagentin mielessä on pelkkä pokaus. ”Stop hitting me, stop hitting me… Here’s my boyfriend”, poikaystävänsä taakse paennut Martina oli kihissyt kieltäytyen maailmanvalloitustarjouksesta. Nuorgamin tietolähde ei kerro päästiinkö asiassa myöhemmin sopimusneuvotteluasteelle.

Lauantai

Sansa.

Nuorgamin valtaväestön keräillessä vielä itseään lauantai-iltapäivänä valokuvaajamme Tomi Palsa raahautui jo kello 15:ksi Paapan Kapakkaan, jossa päivän musiikkitarjonnan korkkasi sympaattinen Sansa.

Notkea Rotta.

Illan käynnisti varsinaisesti kuitenkin Pakkahuoneessa hyppyyttänyt Notkean Rotta, jonka jäsenet tekivät keikallaan sitä, mitä heillä on tapana tehdä – pomppivat ympäri lavaa kuin bodatut kengurut. Liekö sitten kyse siitä, että ympäristö oli väärä, vai siitä, että vitsi alkaa vanhentua, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuorgamin mieleen nousi ajatus: alkaako Notkiksen meiningissä olla pakottamisen makua?

Freeman.

No, sitä ei ollut ainakaan Freemanilla. Viiksimestari seurasi lähes liikuttuneessa tilassa tapaa, jolla Lim-yleisö lauloi mukana sekä miehen 1970-klassikoita että tuoreen 4-albumin modernin popin mestariteoksia. Suomipopin valkean helmen Kaksi lensi yli käenpesän kajahtaessa ilmoille koettiin festivaalin virallinen, kollektiivinen kananlihahetki.

Regina.

Nuorgamin viimeinen selkeä muistikuva Lost in Musicista oli sulavaan keikkakuntoon uuden levynsä säröpopkappaleet hionut Regina, joka esiintyi Pakkahuoneen puolella itsevarmasti ja vaivattoman oloisesti. Iisa Pykärillä oli esiintymisasunaan hauska mekko, joka näytti siltä kuin hänen rinnuksilleen olisivat nousseet suuret ja sympaattiset ajokoiran korvat. Keikan jälkeen Nuorgamin toimituksen yhyttämä Mikko Pykäri puolestaan ei osannut lopettaa intoilua Mariah Careyn 90-luvun tuotannon sulasta neroudesta – mihin saatoimme vain yhtyä täysin rinnoin.

Kimmo Pohjosen muhkea hanuri on ollut jo pitkään muun muassa David Bowien kiinnostuksen kohteena.

Kuten Nuorgamissa jo huhtikuussa todettiin, suomalainen nykykansanmusiikki elää ja voi hyvin. Viimeksi keskiviikkona 12. lokakuuta Tsuumi Sound System esiintyi rockbändin elkein Musiikkitalon loppuunmyydylle Black Box -salille, jonka eturivin tytöt kirkuivat kilpaa viulusupertähti Esko Järvelälle.

Tsuumi Sound Systemin kaltaiset bändit ovat jo pitkään hakeneet vastakaikua sieltä, missä skenet ovat laajemmat ja bändien ilmaisu otetaan auliimmin vastaan – eli kaikkialta muualta kuin Suomesta. Etenkin Keski-Euroopassa keikkapaikat ja klubit ovat bändin keikoilla jatkuvasti täynnä. Japanissa suosio on ollut jo pitkään taattua, varsinkin kun musiikkia myydään siellä Melancholic Nordic Beauty -henkisillä mielikuvilla, ja maailmanmusiikkilistoilla suomalaiset ovat menestyneet perinteisesti aina Yhdysvaltoja myöten.

Rockadillo-levy-yhtiö juhlistaa 20-vuotista taivaltaan Lost in Music -tapahtumassa Tampereen Yo-talolla perjantaina 21. lokakuuta. Illan artisteihin kuuluvat muun muassa Värttinä, Wimme ja Sakari Kukko, jotka ovat kotimaisen etnomusiikkiskenen pitkän linjan raskassarjalaisia. Sen kunniaksi Nuorgam muistuttaa lukijoita muutamasta suomalaisen kansanmusiikin kansainvälisesti merkittävimmästä saavutuksesta.

Värttinä Rock in Riossa 2001

Värttinä julkaisi vuoden 2000 alussa kahdeksannen studioalbuminsa Ilmattaren ja lähti sen tiimoilta perinteiselle maailmankiertueelleen. Levy julkaistiin tammikuussa 2001 Brasiliassa, mikä poiki bändille keikan myös Rock in Rio -festareilla, ensimmäisenä suomalaisena esiintyjänä. Yleisöä oli noin 200 000, ja vaikka suuri osa tuskin tuli paikalle juuri Värttinän takia, on keikka jäänyt bändin historiaan yhtenä ikimuistoisimmista.

Video ei ole enää saatavilla

Rock in Rion -keikkaa ei Youtubesta löydy, mutta tämä samana vuonna Unkarin Sziget-festivaalilta taltioitu keikka korvannee puutteen oivasti.

Kansanmusiikkia Jools Hollandin seurassa

Suomalaiset rockyhtyeet eivät ole Jools Hollandia ja hänen mainiota tv-ohjelmaansa juurikaan kiinnostaneet. Radioheadin, R.E.M.:n ja PJ Harveyn lomassa show’ssa on sen sijaan piipahtanut kolme suomalaista kansanmusiikkiesiintyjää: Mieskuoro Huutajat, Kimmo Pohjonen ja Sväng.

Video ei ole enää saatavilla

Huuliharppukvartetti Sväng pääsi oikein juhlalähetykseen eli vuoden 2008 uudenvuoden Hootenanny-jaksoon!

Keikkailu maissa, joista muut vain uneksivat

Maailman- ja kansanmusiikin kentällä festivaaleja järjestetään usein angloamerikkalaiselle rock-kulttuurille vähemmän tutuissa maissa. Joku Iron Maiden on saattanut kiertää Malesiassa asti, mutta harva muu – jollei sitten satu soittamaan vaikkapa Jouhiorkesterissa. Kvartetti käväisi vuonna 2009 Sarawakin Rainforest Festivalilla. Muun muassa tästäkin kokoonpanosta tuttu Pekko Käppi oli myös hiljattain visiitillä Dushanben konservatoriolla Tadjikistanissa.

Sakari Kukko on taasen kiertänyt Piirpauken kanssa jo vuosikausia niin Intiassa, Kuubassa, Turkissa kuin Afrikassakin. Eikä ihme, kun ottaa huomioon minkälaista maailmanmusiikillista sillisalaattia bändin tuotanto on alusta asti ollut.

Video ei ole enää saatavilla

David ja Patti diggailevat Kimmoa

Lontoon Southbank Centressä vuodesta 1993 järjestetty Meltdown-festivaali on yksi Iso-Britannian kiinnostavimmista taidetapahtumista. Festivaali toimii All Tomorrows Partiesin periaatteella: yksi taiteilija tai kulttuuripersoona kuratoi kunkin vuoden ohjelman.

Vuonna 2002 oli David Bowien vuoro, ja hän valitsikin paikalle Kimmo Pohjosen esittämään kaksi konserttia, joista toinen koostui Bowie-covereista, toinen Pohjosen omasta tuotannosta. Toisen kerran Pohjonen ja rumpali Sami Kuoppamäki kutsuttiin paikalle 2005, Patti Smithin toimesta. Tällä kertaa duo versioi Jimi Hendrixiä.

Vuonna 1996 festivaalin kuratoi suomalainen nykysäveltäjä Magnus Lindberg, jonka bändivalintojen joukossa oli – mikäpä muukaan kuin Värttinä.

Video ei ole enää saatavilla

Ievan polkka

Tradimelodiat ovat kulkeneet pitkin maailmaa jo ennen teknologian aikakautta, ja kenties tämäkin kappale on tunnettu esimerkiksi Irlannissa Finnish Polka -nimellä jo pitkän aikaa. Bleach-animesarjasta ja Loituma-yhtyeen tulkinnasta tehty Leekspin-mashup huhtikuussa 2006 kuitenkin teki Ievan polkasta internet-sukupolven kenties tunnetuimman kansanlaulun.

Orihime-hahmon purjonpyörittelyä on Youtubessa katsottu yli 2 miljoonaa kertaa, ja kappaleesta on väännetty toinen toistaan hämmentävämpiä remixejä. Pari albumia 1990-luvun puolivälissä julkaissut Loituma nousikin yhtäkkiä suureen kansainväliseen tietoisuuteen, ja bändi esiintyi muun muassa Ruotsissa Pablo Franciscon stand-up-show’ssa.

Video ei ole enää saatavilla

Lost in Music: Rockadillo 40-vuotta juhlakonsertti Tampereen Yo-talolla perjantaina 21.10. Iiro Rantala, Wimme, Värttinä, Anssi Tikanmäki Orchestra, Jarmo Saari, Sakari Kukko ja yllätysesiintyjiä. Liput 20 euroa.

Viidettä kertaa Tampereen klubeilla ja yökerhoissa järjestettävä Lost in Music käynnistyy keskiviikkona 19. lokakuuta. Nelipäiväisen showcase-festivaalin huipennus koetaan luonnollisesti torstaina, kun Nuorgamin ylivertaiset dj:t päästävät lahjakkuuteensa valloilleen Yo-talon Ilta Nuorgamin kanssa -illassa. Viihtyminen on kuitenkin mahdollista myös lukemattomilla tapahtuman aikana järjestettävillä keikoilla, joihin pääset perehtymään sekä Lost in Musicin nettisivuilta löytyvien aikataulujen että alle kokoamamme soittolistan avulla. Sen kautta voit kuunnella kaikkia tapahtumassa esiintyviä artisteja, joiden musiikkia Spotifystä löytyy.

Lost in Music 2011

1. Magenta Skycode – The Simple Pleasures
2. Burning Hearts – Into the Wilderness
3. Iconcrash – Delete
4. Cosmobile – Curtain
5. Ewert and the Two Dragons – (In the End) There’s Only Love
6. Kim Curly Band – Passerby
7. Delay Trees – About Brothers
8. Vuk – Rukous
9. Manna – Shackles
10. Sansa – Low
11. Eleanoora Rosenholm – Ambulanssikuskitar
12. Regina – Ui mun luo
13. Zebra and Snake – Big Bad Drummer
14. Nightsatan – Karelian Starmaster (Evil Lucifer)
15. Siinai – Marathon
16. Huoratron – $$ Troopers
17. Kiveskives – Kosketin
18. Felix Zenger – Pitkät päivät täällä (feat. Asa & Kari Tapio)
19. Freeman – Tuhatjalkainen
20. Chisu – Sabotage
21. Pasa – Metsä yöhön vaihtuu
22. Palava – En ollut
23. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas
24. Frida Andersson – Memory
25. Maija Moisio – Syvemmälle
26. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
27. Hehkumo – Meitä onni hipaisi
28. Vesa Ja Tytöt – Ei Kauempaa
29. Anssi Tikanmäki – Valkeakosken tehtaanpiiput
30. Sakari Kukko & Piirpauke – Kylätiellä
31. Jarmo Saari – Liian paljon liikaa
32. Värttinä – Oi dai
33. Wimme Saari – Váimmuluohti
34. Notkea Rotta – Pattaya pomppii
35. Redrama – The Getaway
36. Daco Junior – Gravity
37. The Northern Governors – Happy Souls
38. Korpi Ensemble – Rely
39. Dalindéo – Vintage Voyage
40. Iiro Rantala – Tears for Esbjörn
41. Raoul Björkenheim – I Told You So
42. Black Motor – Hard Man Anthem
43. Fun – Earthmover
44. Final Assault – Wave of Blood
45. Melvins – Honey Bucket
46. Swallow the Sun – Falling World
47. Kiuas – Kiuassault
48. Ensiferum – Twilight Tavern
49. For the Imperium – Creator
50. Profane Omen – Base
51. Metsatöll – Vaid vaprust
52. MyGrain – Trapped in an Hourglass
53. Amoral – Year of the Suckerpunch
54. Medeia – Suffocation Diuturnal
55. The Wrecking Queens – Middle and Between
56. Private Line – Dead Decade
57. The Irrationals – Years Rollin’
58. Disco Ensemble – White Flag for Peace
59. Part Time Killer – Heartbreaking Music
60. Wedding Crashers – Lost Case
61. Young Guns – Crystal Clear
62. Black City – Summertime
63. Hate Gallery – Dead Celebrity (Queen of the Damned)
64. Jessica Wolff – You Should Get Over Me
65. Ronya – Annoying
66. Martina – Red Light On

Linkki soittolistaan tästä.

Mm. Tsuumi Sound Systemissä ja Friggissä vaikuttavat Tommi Asplund ja Esko Järvelä kuuluvat suomalaisen nykyfolkskenen arvostetuimpiin nimiin.

Jos artikkeli Viisi kansanmusiikkilevyä, jotka popnörtin on syytä kuunnella ei ollut tarpeeksi, tässä vielä 13 kappaleen Spotify-lista. Vaikka melko harva bändi on toistaiseksi kyseiseen palveluun löytänyt, kattaa lista ainakin laajan skaalan suomifolkkia traditionaalisemmasta materiaalista uusiin sävellyksiin, joikuihin ja Ville Kankaan avantgardistiseen viuluprogeen. Sokerina pohjalla huuliharppukvartetti Svängin versio Joe Hisaishin sävellyksestä Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvaan.

1. Tallari – Polka efter blinda Pelle (15 Years of Finnish Folk, 2006)
2. Markku Lepistö – Aosta (Polku 2006)
3. Tsuumi Sound System – Casino (Hotas 2007)
4. Hedningarna – Täss’on nainen (Trä 1994)
5. Pekka Lehti & Wimme Saari – Pohjantappi (Outo voima, 2001)
6. Milla Viljamaa – Raquel (Paras aika päivästä, 2009)
7. Frigg – Jalla Jalla (Economy Class, 2008)
8. Värttinä – Liigua (Ilmatar, 2000)
9. Maria Kalaniemi – Niityt ja vainiot (Bellow Poetry, 2006)
10. Pekko Käppi – Yhtenä päivänä kompastuit (Thoughts from Screeching Lake, 2009)
11. Ulla Pirttijärvi – Niillá-ánde (Áibbaseabmi, 2008)
12. Qwenland – Kotona maailmankaikkeudessa (Music By Ville Kangas, 2007)
13. Sväng – Liikkuva linna (Jarruta, 2008)

Kuuntele soittolista Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.

Trepaanit: Eero Turkka, Riku Kettunen, Olli Varis ja Antti Paalanen. (Eivät kuvassa tässä järjestyksessä.)

Viime vuosina kansanmusiikki lienee yhdistetty lähinnä omituisissa talousongelmissa rypeneeseen festivaali-instituutioon. Kyseenalaisen maineen taakse kätkeytyy kuitenkin eläväinen, jo muutaman vuosikymmenen ajan omaa elämäänsä elänyt ammattimuusikoiden nykykansanmusiikkiskene. Se on synnyttänyt lukuisia legendaarisia albumeita, jotka sisällöltään ovat vähintäänkin yhtä uraauurtavia mitä edistyksellisimmät indie-nimikkeet omilla areenoillaan.

Mitäpä kansanmusiikki merkitsee keskiverrolle popin kuuntelijalle? Rocklehdet kun harvemmin ovat kiinnostustaan siitä ilmaisseet. Toki monet metalliyhtyeet ovat perinnemusiikin pastisseja blast beatiin yhdistelleet – puhumattakaan keskelle duudsoniaanista pohjalaisbrändäystä sattuneesta Lauri Tähkästä, mutta kansanmusiikki ei omimmassa muodossaan ole rockyleisöä juuri tavoittanut.

Siispä, lukuisten kitarapopbändien alinomaisen tulemisen ja menemisen lomassa kannattaa ottaa haltuun ainakin seuraavat suomalaiset kansanmusiikkilevyt:

1. Värttinä – Aitara

Suomalaisesta nykykansanmusiikista on käytännössä mahdotonta puhua mainitsematta Värttinää. Vaikka sen klassikkolevy onkin vuoden 1990 Oi dai, on vuoden 1994 Aitara tämän alkuperäisimmän Värttinän huippuhetki.

Jo pysäyttävä avausraita Katariina iskee vasten kasvoja hengästyttävällä tempolla laulavan naiskvartetin toimin. Yksinkertaisen junnaava mutta toimiva melodiakierto on Värttinän klassisia valttikortteja, kuten Oi dain Kiiriminna muutamaa vuotta aiemmin todisti.

Levy on täynnä onnistuneita popsävellyksiä, jotka eivät pelkää astua välillä 4/4-tahtilajin ulkopuolelle eivätkä silti kuulosta turhan kikkailevilta. Tummasävyisesti kielisoittimien avulla soiva slovari Maamo on tästä mainio esimerkki. Suoraviivaisempi on taasen Outona omilla mailla, joka soi jo folkrockahtavasti – jopa raskaasti. Kepeyttä kappaleeseen tuo sentään kertosäe.

Jonkinlaisena mielipiteenjakajana levyllä voi tosin toimia laulusoundi. Värttinän naisnelikko kailottaa korkealta ja kovaa melkein lävitse levyn. Poikkeuksina hitaammat Maamo, Tammi, Travuska ja levyn päättävä a cappella vedetty nimibiisi. Toisaalta omaleimaisen, terävän ja korkean laulusoundin yli voi päästä helpostikin.

Video ei ole enää saatavilla

Värttinä – Outona omilla mailla

Kuuntele Värttinän Aitara.

2. Pekko Käppi – Jos ken pahoin uneksii

Mikäli Värttinä teki kansanmusiikista katu-uskottavaa 90-luvun alussa, on Pekko Käppi tekemässä nyt samaa jouhikolle. Hänen toinen albuminsa, viime vuonna ilmestynyt Vuonna ’86 sai oikeutetusti suitsutusta, muun muassa vuoden kansanmusiikkilevyn palkinnon, mutta vähemmälle huomiolle lienee jäänyt hänen vuonna 2007 ilmestynyt debyyttinsä.

Kakkosalbumin metelöivä industrial-soundimaailma on tipotiessään, ja tilalla ovat satavuotiset runolaulut, Käpin yhtä satavuotisesti soiva lauluääni sekä jouhikon karun kaunis soundi. Vaikka pohjavire onkin perinteinen, sisältyy kokonaisuuteen kuitenkin skaala vaikutteita Fonal-rosterin psykefolkista virsiin.

Levyn aloittava kahdeksanminuuttinen Mariainen on mielenkiintoinen fuusio suomalaista runolaulua sekä delta-bluesia. Eero Turkan taustalaulut vahvistavat blues-tunnelmaa. Samassa hengessä jatkaa myös Oli mulla aarre kallis, johon Turkka kontribuoi taas huuliharpismillaan. Levyn toinen kahdeksanminuuttinen eepos Polvenhaava nojaa bluesin sijaan perinteisempään, eli minimalistiseen ja hypnoottiseen runolaulukerrontaan.

Käpin omaa materiaalia edustavat mm. Ristilukki ja Sen jalat oli multaset. Edellämainittua säestää mukavan multaisesti soiva mandoliini, jälkimmäinen taas on jouhikkovongutuksilla höystetty psykedeliapala.

Vielä syvemmälle friikkifolkiin sukelletaan Dorozhnaja Zvezdan myötä. Levyn taas päättää riemastuttava tulkinta Vanhan virsikirjan virrestä 227.

Video ei ole enää saatavilla

Pekko Käppi – Sen jalat oli multaset

Kuuntele Pekko Käpin Jos ken pahoin uneksii

3. Trepaanit – Trepanation

Nelihenkinen Trepaanit on jäsenistöltään tyypiesimerkki kansanmusiikkibändien superbändimäisyydestä; sen kaikki jäsenet kun ovat omillaan ansioituneita pitkän linjan tekijöitä. Trepaanit jatkaa vuonna 2009 ilmestyneellä toisella albumillaan meditatiivistä, minimalistista ja improvisatorista tulkintaa.

Akustisuudestaan huolimatta Trepaanit yksi raskaimpia koskaan kuulemiani kansanmusiikkibändejä. Vaikka Olli Variksen ja Riku Kettusen kielisoittimet helisevätkin, on pohjavire samaan aikaan hyvin painostava kuten Antti Paalasen 2-rivishaitarin sointi. Yllämainittu Eero Turkka viimeistelee kokonaisuuden milloin milläkin soittimella, pääosin laulullaan.

Levyn raskaus korostuu avausraita Rautamiehellä (huomaa Black Sabbath -viittaus!), kun taas Retrorakkaudesta-polskalaulun busukiriffi on kuin akustinen Sonic Youth -tulkinta. Eero Turkan nariseva laulu yltyy välillä mongolialaiseen kurkkulauluun.

Levyn hienoimmiksi hetkiksi nousevat kuitenkin yli kymmenminuuttiseksi kasvava virsi Herran Sabbathin päivänä sekä Pataan. Molemmat biisit ovat esimerkkejä bändin erinomaisesta kyvystä luoda pitkiä, hitaasti kehittyviä (ja hidastempoisia) kokonaisuuksia – lailla Lohjan doom-legenda Reverend Bizarren.

Pelkäksi hidasteluksi levy ei kuitenkaan äidy. Vastapainoa tuovat mm. Retrorakkaudesta ja Kettunainen (tässä taas Jimi Hendrix-viittaus!).

Sanaleikkinä nimetyn (trepanation = kalloporaus) levyn kansi on kieltämättä hämmentävä, se kun edustaa melkeinpä suomiräp-kuvastoa. Tässä tapauksessa eduskuntatalon pylväät näyttävät myös symboloivan huuliharppua. Kulttuuripoliittinen kannanotto?

Video ei ole enää saatavilla

Trepaanit – Pataan

4. Gjallarhorn – Sjofn

Gjallarhorn on kenties ainoa suomenruotsalaisesta perinteestä ammentava bändi, joka on noussut suosioon maailmanlaajuisissa etnopiireissä. Sen verran omaperäistä hybridiä nelikko on kuitenkin yli kymmenen vuoden aikana luonut, ettei arvostus ole perätöntä.

Bändin kakkoslevy on osuva esimerkki bändin crossover-politiikasta, jossa yhdistyvät perinnesävelmät ympäri pohjolaa. Matalalta kehräävää, paksua soundimaailmaa ovat luomassa Tommy Mansikka-ahon didgeridoo sekä munniharppu. Tämän yllä soivat korkeina Jenny Wilhelmsin ääni ja viulusoolot.

Levy sekä alkaa että päättyy suomalaisella runolaululla. Suvetar on Gjallarhornin biisiarkkityyppi. Se alkaa hiljaisena mutta kehittyy monikerroksiseksi äänikudelmaksi. Päätöskappale Sinivatsa soi taas hieman kuulaammin, ja onpa sen rumpukompeissa kuultavissa krautrock-henkistä motoriikkaa.

David Lillkvistin rumpalointi ansaitsee muutenkin tunnustusta. Pohjoismaiseen musiikkiperinteeseen kuulumattomien perkussioiden sovittaminen perinnebiiseihin kun on ollut yleinen päänsärky. Lillkvist on kuitenkin onnistunut tässä huikean hienosti, minkä kuulee jo kakkosbiisissä Tova och konungen.

Sjofn on mystinen, välillä melkeinpä ambientmaisesti soiva kokonaisuus. Shamanistiset tunnelmat tuovat mieleen monet psykedelianimet Shponglesta Kingston Walliin tai vaikkapa ruotsalaiseen Älgarnas Trädgårdiin.

Video ei ole enää saatavilla

5. Tallari – Lunastettava neito

Tallari on Värttinän tavoin suomalaisen nykykansanmusiikin pitkän linjan legenda. Sen ydinryhmä on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut viulisti Ritva Talvitie, harmonisti Timo Valo ja basisti Antti Hosioja. Laulajia ja vierailevia muusikoita sillä on ollut lukemattomia. Vuonna 1990 ilmestynyt Lunastettava neito syventyy itäsuomalaisiin ja saamelaisiin perinteisiin.

Suurin osa Tallarin albumeista koostuu bändin taiteellisen näkemyksen läpi suodatetuista tradikappaleista, mikä pätee suurimmilta osin myös tämän levyn kohdalla. Esimerkiksi nimikappale on symbolinen runolaulu vangitusta naisesta, ja Liisa Matveinen tulkitsee sen erikoisella, mutta komealla äänenkäytöllään.

Ainoat kaksi ei-perinteistä kappaletta ovat Wimme Saaren käsialaa, ja miehen improvisatorisen joiun päälle muu yhtye luo niihin ambienttisia äänimaailmoja. Saaren uran kannalta levy on mielenkiintoinen, varhainen anekdootti, sillä myöhemminhän hän Wimme-nimellä nousi suureenkin kansainväliseen suosioon yhteistyössä mm. RinneRadio-yhtyeen kanssa.

Piristävää väriä levylle tuovat lyhyet välisoitot, joista merkillepantavin on ehkä minuutin kestävä, jonkinlaisilla ruokopilleillä ja jouhikoilla soitettu Häälaulu, se kun tuo erehdyttävästi mieleen freak-folk-kollektiivin Kemialliset Ystävät. Avausraidassa Miksi ne neijot on taas havaittavissa Incredible String Band -henkistä folkpsykedeliaa.
Levy kuitenkin huipentuu huikean upeasti kasvavaan, voimaballadimaiseen lauluun Sydämestäni rakastan. Sen keskiössä on Matveisen hieno vokaaliakrobatia, ja sen paatos jättää helposti varjoonsa hardrock-iskelmät imeline kitarasooloineen.

Video ei ole enää saatavilla

Tallari – Sydämestäni rakastan

Eikä tässä vielä kaikki. Tutustu myös soittolistaamme Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.