<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Vangelis</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/vangelis/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=7.0</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/f/r/e/freurcaptusrepng-100x100.png" />
    <media:content medium="image" type="image/png" url="/ic/f/r/e/freurcaptusrepng-500x500-non.png" />
    <title>#2 Kuusi elektronisen musiikin pioneeria</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/2-kuusi-elektronisen-musiikin-pioneeria/</link>
    <pubDate>Tue, 19 Nov 2013 10:00:13 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=49577</guid>
    <description><![CDATA[Juttusarjassa sukelletaan menestyksekkäiden yhtyeiden ja artistien ei-niin-menestyksekkääseen historiaan.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-49583" class="size-full wp-image-49583" alt="Freur. Shouting lager, lager. Mega-mega white thing." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/11/freur_captusre.png" width="500" height="379" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/11/freur_captusre.png 500w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/11/freur_captusre-460x348.png 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/11/freur_captusre-480x363.png 480w" sizes="(max-width: 500px) 100vw, 500px" /></a><p id="caption-attachment-49583" class="wp-caption-text">Shouting lager, lager. Mega-mega white thing. Rick Smith vasemmalla, Karl Hyde keskimmäisenä.</p>
<h2>Freur –&gt; Underworld</h2>
<p>Suuri yleisö noteerasi <strong>Underworldin</strong> ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin bändin yhä ja ikuisesti tunnetuin single <em>Born Slippy (NUXX)</em> jytisi <strong>Danny Boylen</strong> <em>Trainspotting</em>-elokuvassa. Elektronisen musiikin tuntijat <strong>Karl Hyden</strong>,<strong> Rick Smithin</strong> ja <strong>Darren Emersonin</strong> trio oli hurmannut jo muutama vuosi aikaisemmin, jolloin se julkaisi ensimmäiset sittemmin klassikkoasemaan nousseista tekno- ja house-singleistään. Perustajajäsenet Hyde ja Smith olivat siihen mennessä pyristelleet popmusiikin pyörteissä jo yli kymmenen vuotta – ja saaneet aikaan jopa yhden new wave -klassikon, Underworldia edeltäneen Freuer-yhtyeen kuulaankauniin <em>Doot Doot</em> -singlen, johon ajan hammas ei pysty! Underworldin kaksikko perusti jo vuonna 1987, mutta ennen Emersonin liittymistä remmiin yhtye sai aikaan vain kaksi albumillista funkahtavaa kasarirockia (<a href="http://youtu.be/nxdNS8WNSOY">kuuntele single <em>Stand Up</em> vuodelta 1987)</a>, jonka laimeudesta kertonee jotain, että siitä kiinnostuivat vain jenkit ja aussit – ja hekin maltillisissa määrin.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/u5QRT1CbMN0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/u5QRT1CbMN0</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Doot Doot</span></p>
<h2>Exotic Birds –&gt; Nine Inch Nails</h2>
<p>Nine Inch Nails oli alusta lähtien niin viimeistelty ja mietitty konsepti, että on vaikea kuvitella<strong> Trent Reznorin</strong> touhunneen minkään muun musiikin parissa <span style="text-decoration: underline;">Pretty Hate Machinea</span> (1989). Vuodet 1985–1988 Reznor kuitenkin vietti Exotic Birdsin kosketinsoittajana ja taustalaulajana. Ajanmukaista syntikkapoppia tehnyt clevelandilaisyhtye julkaisi ainoan albuminsa <em>Equilibriumin</em> vasta Reznorin lähdettyä yhtyeestä, mutta goottikuninkaan kädenjälkeä voi kuulla bändin <em>L’oiseau</em>-EP:llä (1986). Laulujen kirjoittamiseen Reznor ei tosin tuolloin vielä osallistunut.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/mm4JI2hqV1s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/mm4JI2hqV1s</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Dancing on the Airwaves</span></p>
<h2>Darlin’ –&gt; Daft Punk</h2>
<p>Daft Punkin <strong>Thomas Bangalter</strong> ja <strong>Guy-Manuel de Homem-Christo</strong> tutustuivat toisiinsa jo koulupoikina 1980-luvun lopulla. Klassisesta popista ja rockista innostuneet nuorukaiset päättivät perustaa yhtyeen ja nimesivät sen <strong>Beach Boysin</strong> vuonna 1967 julkaiseman <em>Darlin’</em>-klassikkosinglen mukaan. Trion (jonka kolmas jäsen <strong>Laurent Brancowitz</strong> tuli sittemmin tunnetuksi Phoenixista) suurimmaksi saavutukseksi jäi kahden biisin saaminen <strong>Stereolabin</strong> levy-yhtiön Duophonicin julkaisemalle<em> Shimmies in Super 8</em> -kokoelmalle (1993). <em>Melody Makerin</em> kriitikko arvioi ranskalaisten suorituksen ”typeräksi punkiksi” (<em>”daft punk”</em>), josta suivaantuneena Bangalter ja Homem-Christo keksivät nimen seuraavalle projektilleen. Mutta se on toinen tarina se.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/7CAFl5WWl5E" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/7CAFl5WWl5E</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Cindy So Loud</span></p>
<h2>Honey Is Cool –&gt;The Knife</h2>
<p>Göteborgilainen Honey Is Cool oli yksi 1990-luvun ruotsalaisen indie-aallon tärkeimpiä ja arvostetuimpia yhtyeitä, vaikka ei koskaan <strong>The Cardigansin</strong>, <strong>Wannadiesin</strong> tai <strong>Popsiclen</strong> kaltaista suosiota saavuttanutkaan. Yhteeltä julkaistiin kaksi albumia, <em>Crazy Love</em> (1997) ja <em>Early Morning Are You Working?</em> (1999), ennen kuin se heinäkuussa 2000 ilmoitti hajoamisestaan. Todennäköisesti suurin este Honey Is Coolin menestykselle oli <strong>Karin Dreijer</strong>, jonka kujertava ja kulmikas laulutapa oli suurelle yleisölle yksinkertaisesti liikaa. Maailma löysi saman aaltopituuden Ruotsin kenties omalaatuisimman popvokalistin kanssa vasta The Knifen myötä. Honey Is Cool toimi ponnahduslautana myös toiselle merkittävälle ruotsipopparille: bändin esikoisalbumiin asti sen rumpalina toimi <strong>Broder Danielista</strong> eronnut ja vuonna 1997 sen kokoonpanoon palannut <strong>Håkan Hellström</strong>, joka on sittemmin soolourallaan tehtaillut peräti kuusi Ruotsin albumilistan ykköstä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PvRGLLBkn20" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PvRGLLBkn20</a><br />
<span class="videokuvateksti">The Lion</span></p>
<h2>Pony –&gt; LCD Soundsystem</h2>
<p><strong>James Murphy</strong> oli jo kypsässä 32 vuoden iässä, kun LCD Soundsystem julkaisi esikoissinglensä, kaikkien aikojen (anti)hipster-anthemin <em>Losing My Edgen</em>, jota seurasi kymmenen vuotta universumin älykkäintä elektropunkia. Ennen LCD:tä Murphy oli ymmärrettävästi ehtinyt musisoida yhdessä jos toisessakin orkesterissa. 1980-luvun lopulla toimineesta goottirockyhtyeestä <strong>Falling Manista</strong> ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tietoa: Murphy oli duon laulaja, ja sen ainoan albumin, äärimmäisen pienenä painoksena julkaistun <em>A Christeningin</em> (1988), tuotti muun muassa <strong>Ministryssä</strong> soittanut <strong>William Tucker</strong>. Enemmän tiedetään Ponysta, Homestead Recordsille levyttäneestä <strong>Pixies</strong>-henkisestä indierockyhtyeestä, jonka esikoisalbumin <em>Cosmovalidatorin</em> (1994) kannessa Murphy näyttää liehuletissään ja kauluspaidassaan <strong>Ariel Pinkin</strong> umpimieliseltä serkkupojalta. Ennen <strong>Death From Above</strong> -tuotantotiimin perustamista vuonna 1999 Murphy ehti vielä takoa rumpuja varsin erinomaisessa Speedking-yhtyeessä (<a href="http://youtu.be/viraH1M-934">kuuntele</a> <em>Yi Ma</em>), jonka postpunkia, hardcorea ja elektroa yhdistelevä tuotanto on koottu vuonna 2002 julkaistulle <em>The Fist and the Laurels</em> -kokoelmalle.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/1nDWOHNB5i8" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/1nDWOHNB5i8</a><br />
<span class="videokuvateksti">Gimme</span></p>
<h2>Aphrodite&#8217;s Child –&gt; Vangelis</h2>
<p>1960- ja 1970-luvun taitteessa vaikuttanut Aphrodite’s Child on yksi progressiivisen rockin eurooppalaisia kulmakiviä. Mahtipontisuutta kaihtamaton yhtye hajosi vuonna 1972, minkä jälkeen se julkaisi vielä kolmannen albuminsa, välittömästi kulttiklassikoksi nousseen 666:n. Useimmista tässä juttusarjassa esiintyvistä yhtyeistä poiketen Aphrodite’s Child pääsi nauttimaan kaupallisesta menestyksestä – se myi jopa kahdeksannumeroisen määrän albumeita – mutta kaksi sen jäsenistä ylsi vielä suurempaan menestykseen sooloutillaan. Vangeliksesta tuli yksi elektronisen musiikin ja elokuvamusiikin legendoista, bändin laulajasta eli  rintakarvoistaan tunnetusta<strong> Demis Roussisista</strong> puolestaan viihdemusiikin supertähti, Suomessakin kaksinkertainen albumilistan ykkönen ja <a href="http://youtu.be/W0F7rFxa5DU">kuolemattoman <em>Kummeli</em>-sketsin aihe</a>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/3KCbqhJt16k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3KCbqhJt16k</a><br />
<span class="videokuvateksti"> The Four Horsemen</span></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/r/o/c/rock64gif-100x100.gif" />
    <media:content medium="image" type="image/gif" url="/ic/r/o/c/rock64gif-500x500-non.gif" />
    <title>Commodore Rock Top 10 – popmusiikki C64-pelien maailmassa</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/commodore-rock-top-10-popmusiikki-c64-pelien-maailmassa/</link>
    <pubDate>Fri, 04 Jan 2013 09:00:10 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=39182</guid>
    <description><![CDATA[Kymmenen tapausta, joissa Commodore 64 ja rock löivät kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-39183" class="size-full wp-image-39183" alt="It's only Commodore – but I like it! " src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/01/rock64.gif" width="320" height="200" /></a><p id="caption-attachment-39183" class="wp-caption-text">It&#8217;s only Commodore – but I like it!</p>
<blockquote><p>&#8221;Video games are the new rock&#8217;n&#8217;roll.&#8221;</p></blockquote>
<p>Kun syötän yllä olevan virkkeen Googleen, saan 356 000 osumaa. Latteus mikä latteus, mutta sellainen, jota on hoettu tasaisin väliajoin jo yli 30 vuoden ajan.</p>
<p>Vuonna 1977 syntyneenä edustan sukupolvea, jonka ajankäytöstä rock&#8217;n&#8217;rollin ohella eivät kilpailleet videopelit vaan <em>tietokonepelit.</em> Ja ennen kaikkea Suomen suosituimmalle kotimikrolle eli Commodore 64:lle suunnitellut tietokonepelit.</p>
<p>Rockin ja tietokonepelien suhde on ollut aina vaikea. Vasta 2000-luvun hittituotteet, kuten <em>Guitar Hero</em> ja <em>Rock Band</em>, ovat saaneet musiikkibisneksen toden teolla kiinnostumaan peliteollisuudesta ja peliteollisuuden musiikkibisneksestä.</p>
<p>1980-luvulla suhde ei ollut ainoastaan vaikea, vaan lähes olematon. Siitä huolimatta Commodore 64 -julkaisujenkin joukkoon eksyi muutama tuote, joiden linkki rockin ja popin nörttiyden kieltävään maailmaan oli vahva.</p>
<p>&#8221;Valtakunnan tietokone&#8221; täyttää kuluvassa kuussa 31 vuotta. <em>Nuorgam</em> julkaisee juhlan kunniaksi kymmenen kohdan listan tapauksista, joissa Commodore 64 ja rock ovat lyöneet kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.</p>
<p><em>Load, ready and run!</em></p>
<h2>#1 Frankie Goes to Hollywood!</h2>
<p>Röyhkeästä ja rohkeasta imagostaan tunnettu Frankie Goes to Hollywood oli yksi 1980-luvun puolivälin menestyksekkäimpiä popyhtyeitä. Liverpoolilaisyhtye päihitti kotikaupunkinsa ylpeyden <strong>The Beatlesin</strong> ainakin yhdellä tavalla: siitä tuli ensimmäinen yhtye sitten <strong>Gerry &amp; the Pacemakersin</strong>, joka nousi Britanniassa listaykköseksi kolmella ensimmäisellä singlellään.</p>
<p>Ocean Software julkaisi vuonna 1985 yhden Commodore 64:n historian kummallisimmista klassikoista, Denton Designin suunnitteleman toimintaseikkailun, joka oli – hämmästyttävää kyllä – nimetty Frankie Goes to Hollywoodin mukaan.</p>
<p>Pelissä ohjataan silhuettihahmoa, jonka tavoitteena on kasvaa ihmisenä ja saavuttaa Frankie Goes to Hollywoodin esikoislevyn nimestä (ja sivistyneille myös <strong>Samuel T. Coleridgen </strong><em>Kubla Khan</em> -runosta tuttu) nautintojen paviljonki, “Pleasuredome”.</p>
<p>Tavoitteen saavuttaakseen pelaajan pitää kehittyä niin sodassa, rakkaudessa, uskossa kuin – tietenkin – seksissä. Tämä tapahtuu (ei lainkaan niin “tietenkin”) samoilemalla liverpoolilaisessa asumalähiössä, penkomalla kaappeja ja lipastoja ja sinkoutumalla vähän väliä toinen toistaan omituisempien minipelien maailmaan. Ja tapahtuupa siinä sivussa murhakin, joka pelaajan tulee ratkaista.</p>
<p>Jos<em> Frankie Goes to Hollywood</em> -peliä ja Frankie Goes to Hollywood -yhtyettä jokin yhdistääkin, sen hahmottaminen kysyy sumuista logiikkantajua. Jollain tavalla peli ja yhtye kuitenkin edustavat samaa 1980-lukulaisen vinksahtanutta fantasiamaailmaa, jossa ylettömyydet ja ylilyönnit ajavat ilahduttavalla tavalla järjen ja tolkun edelle. Selvää on, että molemmat tuotteet ovat oman aikansa ja alansa kuolemattomia klassikoita.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/sWKPuBO69aQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/sWKPuBO69aQ</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Frankie Goes to Hollywood palkittiin pelilehdissä järjestään ylistävillä arvioilla. Arvostetulta Zzap!-lehdeltä peli sai 97 pistettä sadasta.</span></p>
<h2>#2 Samantha Fox Strip Poker!</h2>
<p>Toinen 1980-luvun brittiläisistä poptähdistä, jonka nimi on raapustettu ikuisiksi ajoiksi Commodore 64:n historiankirjoihin, on tietenkin Samantha Fox, tuo mukiinmenevällä lauluäänellä siunattu kolmossivun tyttö. Tuskin ketään yllättää, että peliteollisuus valjasti uhkean laulajatähden juuri räsypokka-genren palvelukseen.</p>
<p><em>Samantha Fox Strip Pokerin</em> idea on pelata pokeria niin hyvin, että Foxilta loppuvat rahat – ja vaatteet. Foxin pokeritaidot osoittautuvat pelin edetessä pian varsin köykäisiksi. Yleisesti sitä pidettiin pelin merkittävimpänä vahvuutena.</p>
<p>Räsypokkapelit olivat internetiä edeltäneellä ajalla varsin suosittuja. (Sitä kun ajattelee, tulee heti kovin melankolinen olo.) Commodore 64:n valikoimaan kuuluivat<em> Samantha Fox Strip Pokerin</em> lisäksi esimerkiksi pelityypin synnyttänyt <em>Strip Poker</em> jatko-osineen, elokuva-alan glamourista perusteettomasti vihjannut <em>Hollywood Poker</em> sekä samanthamaisesti rinnakkaan <strong>Maria Whittakerin</strong> muotoihin luottanut <em>Maria’s Xmas Box.</em></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/dF0QnIv-FQk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/dF0QnIv-FQk</a><br />
<span class="videokuvateksti">C64-skenen tunnetuin säveltäjä Rob Hubbard ei halunnut nimeään käytettävän Samantha Fox Strip Pokerin markkinoinnissa, vaan esiintyi pelissä salanimellä John York.</span></p>
<h2>#3 Give My Regards to Broad Street!</h2>
<p><em>Give My Regards to Broad Street</em> -elokuva (1984) ei kuulu <strong>Paul McCartneyn</strong> uran kunniakkaimpiin saavutuksiin (<a href="http://youtu.be/2syqVseZGto">katso vaikka</a>). <strong>Peter Webbin</strong> ohjaama kouhotuksessa Sir Paul jahtaa tulevan albuminsa kadonneita master-nauhoja eri puolilta Lontoota. “Mukana menossa” ovat Linda-vaimon lisäksi muun muassa <strong>Ringo Starr</strong> ja <strong>Tracey Ullman</strong>.</p>
<p>Lähinnä näyttävistä musiikkikohtauksistaan (myötähävettävähköllä futu-glam-lavastuksella maustettu<em> Silly Love Songs</em>, herkkä kamaripopversio <em>For No Onesta</em>, kuolematon <em>No More Lonely Nights</em>…) muistetusta elokuvasta tehtiin myös tietokonepeli. Idea ei ollut niin harhainen kuin ensikuulemalta tuntuu, sillä vietetäänhän merkittävä osa elokuvasta peliystävällisesti autonratin takana ympäri Lontoota kaahaillen.</p>
<p><em>Give My Regards to Broad Street</em> -peli oli kuitenkin elokuvakaimansa kaltainen floppi. Lontoon kartta oli toki suuri ja todenmukaisuudessaan vaikuttava, mutta bändikaverien poimiminen kyytiin eri kaupunginosista lähes mahdotonta, kiitos Sir Paulin rakkaan kuplavolkkarin ohjaamisen, joka edellytti pelaajalta lähes yli-inhimillistä motoriikkaa.</p>
<p>Yhtä sadistisesti toteutettua autoilutoimintaa C64-pelaajat saivat harrastaa seuraavan kerran vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Ocean julkaisi hysteerisen <em>Miami Vice</em> -kalkkunansa. Se, toisin kuin unohduksen alhoon vajonnut <em>Give My Regards to Broad Street,</em> nousi Suomessakin pelimyyntitilastojen kärkeen.</p>
<p>Asian vierestä: Internet kertoo Sir Paulin seikkailleen myös obskuurissa, vuoteen 2953 sijoittuvassa tekstiseikkailussa <a href="http://www.mobygames.com/game/beatle-quest"><em>Beatle Quest</em></a> (1985), jonka ongelmien ratkaiseminen vaati Beatles-lyriikan tuntemusta. Liekö sitä kukaan suomalainen koskaan pelannut…?</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GSBwYFJ2hWg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GSBwYFJ2hWg</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Kuten videosta näkyy, ajaminen Give My Regards to Broad Street -pelissä on yleensä masentavaa nuhjaamista.</span></p>
<h2>#4 The Rocky Horror Show!</h2>
<p>West Endissä kesällä 1973 ensi-iltansa saanut <em>The Rocky Horror Show</em> on yksi modernin ajan menestyneimmistä musikaaleista. <strong>Richard O’Brienin</strong> kirjoittamaa ja säveltämää tarinaa sinisilmäisestä kihlaparista, hullusta transvestiittitiedemiehestä ja yhden myrskyisän yön tapahtumista on esitetty teatterilavoilla aina Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, ja sen elokuvaversio (<a href="http://en.wikipedia.org/wiki/The_Rocky_Horror_Picture_Show"><em>The Rocky Horror Picture Show</em></a>) on pyörinyt valkokankailla yhtämittaisesti aina ilmestymisestään asti eli ennätykselliset 38 vuotta!</p>
<p>Kotitietokoneille <em>The Rocky Horror Show</em> saatiin vuonna 1985. Rockmusikaalin on vaikea kuvitella olleen kuuminta hottia teini-ikäisten C64-harrastajien joukossa, mutta jonkinlaiseen kulttimaineeseen peli lopulta ylsi. Ei vähiten sen takia, että se sisältää alastomuutta!</p>
<p>Pelaaja ohjaa toista nuorista kihlatuista, Bradia tai Janetia, ja yrittää palauttaa ”medusa transducerilla” patsaaksi muutetun mielitiettynsä ennalleen. Tämä tapahtuu talossa seikkaillen, lukittuja ovia availlen ja De-Medusa-nimisen laitteen osia keräillen. Vastaansa pelaaja saa musikaalista ja elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten käsikirjoittaja-säveltäjä O’Brienin esittämän luisevan ja kuoppasilmäisen Riff Raffin ja <strong>Meat Loafin</strong> näyttelemän Eddien.</p>
<p>Mikään peliohjelmoinnin klassikko <em>The Rocky Horror Show</em> ei ole, mutta soipahan kaiken hösäämisen taustalla sentään varsin pätevä versio musikaalin tunnetuimmasta sävelmästä <em>Time Warpista</em>!</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/jVKz10bfX58" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/jVKz10bfX58</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Varomattomalle pelaajalle saattaa käydä The Rocky Horror Show’ssa kuin räsypokkaan uskaltautuneelle Samantha Foxille konsanaan.</span></p>
<h2>#5 Tubular Bells! Blade Runner! 19!</h2>
<p>Moni Commodore 64 -pelivalmistaja hankki kalliilla rahalla lisenssejä voidakseen tehdä pelejä, jotka perustuvat suosittuihin elokuviin, televisiosarjoihin tai sarjakuvahahmoihin. Ai miksi? Koska pelit myivät, vaikka ne olisivat olleet kuinka onnettomia.</p>
<p>Jo edellä esitellystä<em> The Rocky Horror Show’sta</em> vastanneessa CRL Groupissa ajateltiin kuitenkin myös ns. laatikon ulkopuolisia asioita. Epätasaisista ja usein kummallisista peleistään tunnettu yhtiö oli valmis latomaan puntia tiskiin saadakseen tehdä myös lp-levyihin perustuvia levyjä!</p>
<p>Tällainen oli myös <em>Blade Runner</em>, sillä se ei perustunut <strong>Ridley Scottin</strong> ohjaamaan tieteiselokuvan klassikkoon – vaan <strong>Vangeliksen</strong> elokuvaan säveltämään soundtrackiin! Murska-arvioita kirvoittaneesta replikanttienjahtauspelistä tämä ei luonnollisesti käymillään tavalla ilmi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PLbjNLtoKlo" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PLbjNLtoKlo</a><br />
<span class="videokuvateksti">Blade Runner – Vangelis kiittää.</span></p>
<p>Vielä höyryisempi hanke oli <em>Tubular Bells</em>, <strong>Mike Oldfieldin</strong> majesteettiseen esikoisalbumiin pohjautuva pökäle, jolle osuvin kuvaus lienee ”älyttömän turha ja paska interaktiivinen musiikkivideo”.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/zJ53UEddDQQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zJ53UEddDQQ</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Tubular Bells by SID – peittäkää korvanne.</span></p>
<p>Myös Cascade Games luotti musiikin voimaan, kun se vuonna 1988 julkaisi <strong>Paul Hardcastlen</strong> Vietnam-aiheiseen elektrohittiin <em>19:iin</em> ”perustuvan” pelin<em> 19 Part One: Boot Camp</em>. Peli oli niin onnistunut, että ”part two” päätettiin jättää tekemättä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9QA96LKmcLU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9QA96LKmcLU</a><br />
<span class="videokuvateksti"> 19 – Nuorgamin asteikolla 19/100.</span></p>
<h2>#6 Max Headroom!</h2>
<p><em>Max Headroom</em> on yksi Music Televisionin huikeimpia luomuksia. Vuonna 1984 maailmanensi-iltansa saanut ”digitaalinen tv-juontaja” ei ollut itse asiassa digitaalinen ensinkään – vaan leukava näyttelijä <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Matt_Frewer"><strong>Matt Frewer</strong></a> vahvassa maskissa ja lasikuitupuvussa.</p>
<p>Ä-ä-ä-änkytyksestään, sliipatusta ulkomuodostaan ja Ray-Baneistaan muistettu Headroom oli muutaman vuoden ajan ällistyttävän suosittu: hahmo esiintyi lukuisissa mainoksissa, musiikkivideoissa ja vieraili jopa Sarajevon talviolympialaisissa. Luonnollisesti se sai myös oman elokuvansa ja tv-sarjansa – sekä, vuonna 1986, tietokonepelinsä.</p>
<p>Quicksilvan omalaatuinen toimintaseikkailu perustuu <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Max_Headroom:_20_Minutes_into_the_Future"><em>Max Headroom</em> -elokuvaan</a>, jossa tähtijuontaja paljastuu moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantuneen toimittaja <strong>Edison Carterin</strong> alter egoksi. Pelaajan tehtävä on ohjata Carteria – eli ruudulla kipittävää yksiväristä tikku-ukkoa – ja pelastaa Max 200-kerroksisen pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.</p>
<p>Graafisesti yksinkertainen mutta joka tavalla tyylikäs peli huokuu harvinaista viehätysvoimaa, ei vähiten sähäkän musiikkinsa takia. Se viskaa pelaajan keskelle valvontakameroiden ja virtapiirien maailmaa ja onnistuu luomaan yhden C64-pelien historian tunnelmallisimmista dystopioista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/uaBm4Mn4Ttk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uaBm4Mn4Ttk</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Max Headroomissa pelaajan hahmo on kuin ilmetty Matt Frewer!</span></p>
<h2>#7 It’s Only Rock’n’Roll! Rockstar Ate My Hamster!</h2>
<p>Erilaiset strategiapelit olivat jo 1980-luvun puolivälissä merkittävä osa pelien kirjoa. Markkinoille ilmestyi myös pelejä, joissa pelaaja sai kokeilla siipiään rockyhtyeen managerina.</p>
<p>Rockmanageripeleistä tunnetuin on vuonna 1988 ilmestynyt <em>Rockstar Ate My Hamster,</em> jossa pelaaja kokoaa neljästä muusikosta muodostuvan yhtyeen ja pyrkii saavuttamaan neljä kultalevyä yhden vuoden aikana. Peli tuntuu hauskalta noin kymmenen minuutin ajan, kunnes sen väkinäinen hauskuus (muusikoilla on hulvattomia nimiä, kuten Midge Sewer, Jason Doner-Kebab ja Rick Ghastly) alkaa tursuta korvista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/-ZZyZJg5C6I" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/-ZZyZJg5C6I</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Otatko bändiisi Dorrisseyn ja Tina Turnoffin?</span></p>
<p>Paljon paremmin rockelämän kiihkeyden ja arvaamattomuuden saavuttaa K-Telin vaatimaton<em> It’s Only Rock’n’Roll.</em> Jännittävintä pelissä ovat kiertueet, jonka keikoista osa saattaa mennä mönkään rumpalin juoppottelun, varastetun kitaran tai syntetisaattorin palaneen sulakkeen takia.</p>
<p>Maininnan ansaitsee myös pelin lyömätön sanoitusgeneraattori, joka synnyttää todellisia rocklyriikan helmiä, kuten:</p>
<blockquote><p>“She never did like jiving / so can you phone her up<br />
Let’s get down and boogie / I need to feel you near me”</p></blockquote>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BI4cewSlink&#038;feature=share&#038;list=PL442AC5813898EFF3" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BI4cewSlink</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Colecovisionin versio It’s Only Rock’n’Rollista on lähes identtinen C64-version kanssa.</span></p>
<h2>#8 Deus Ex Machina!</h2>
<p>Suomessa harmillisen huonosti tunnettu <em>Deus Ex Machina</em> on yksi hämmentävimmistä luvuista Commodore 64:n historiassa. Jotain ”pelin” erityisyydestä kertoo, että se perustuu <strong>Shakespearen</strong> komediaan <em>Miten haluatte</em> ja sen ajatukseen ihmisen seitsemästä ikäkaudesta.</p>
<p>Mutta mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään.</p>
<p>Paitsi <strong>Ian Dury</strong>.</p>
<p><em>Deus Ex Machinan</em> mukana tuli nimittäin soundtrack-kasetti, jota tuli soittaa synkronoidusti pelin pelaamisen kanssa. Ja yksi soundtrackilla kuultavista hahmoista oli Ian Dury, tuo rakastettava brittiläinen pubrocklegenda (rauha hänen sielulleen).</p>
<p><em>Deus Ex Machina</em> on lähes kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen vaikuttava kokemus. Harva peli päättyy yhtä syvällisiin ajatuksiin:</p>
<blockquote><p>”We don’t inherit the Earth from our ancestors.<br />
We borrow it from our children.<br />
Imagine it we could begin our little life all over again.<br />
Imagine it it was all nothing more than some electronic game.<br />
Imagine if I knew then what I know now.<br />
What did you learn?<br />
I can’t quite remember, but I’ll try and be better next time…”</p></blockquote>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/G7Py_TyhXYY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/G7Py_TyhXYY</a></p>
<h2>#9 Lazy Jones! Zombie Nation!</h2>
<p><strong>David Whittaker</strong> opetti C64-harrastajalle, mitä tarkoittaa ”meta”. Miehen ohjelmoimassa <em>Lazy Jonesissa</em> nimittäin ohjataan pulleaklyyvarista ja työtävieroksuvaa nuorukaista, joka hankkii pisteitä pelaamalla kolmikerroksisen rakennuksen huoneista löytyviä kymmeniä, toinen toistaan alkeellisempia videopelejä.</p>
<p>Jälleen: mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään&#8230;</p>
<p>…kunnes saksalainen konemuusikko <strong>Florian Senfter</strong> alias <strong>Zombie Nation</strong> julkaisi vuonna 1999 kappaleen <em>Kernkraft 400</em>, joka lainasi melodiansa ja soundinsa yhdestä Whittakerin peliin säveltämistä melodioista.</p>
<p><em>Kernkraft 400:sta</em> muodostui yksi 2000-luvun alun yllättävimmistä crossover-hiteistä. Nostalgisesti C64-soundeilla pörisevä single nousi syksyllä 2000 Britannian singlelistalla peräti kakkoseksi. Nykyään sen tahdissa pääsee hytkymään varmimmin lähimmällä urheiluareenalla; Wikipedia tietää kertoa jopa yli 50 urheiluseuraa, jotka ovat höystäneet ottelutapahtumiaan lazyjonesmaisella elektropopilla.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/YsorGbKwNlA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YsorGbKwNlA</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Kernkraft 400:aan lainattu melodia soi Lazy Jonesin Star Dust -meteoriittiräiskinnän aikana.</span></p>
<h2>#10 C64 Orchestra ja Press Play on Tape</h2>
<p>Commodore 64:n SID-musiikkipiirejä ovat musiikissaan käyttäneet muun muassa jyväskyläläinen elektromuusikko <strong>Tero</strong> ja ruotsalainen metalliyhtye <strong>Machinae Supremacy</strong>. Rakasta ”kuuslankkua” ovat laulujissaan puolestaan muistaneet muun muassa <strong>Ladytron</strong> (<em>Commodore Rock</em>) ja <strong>Datarock</strong> (<em>Computer Camp Love</em>). Löytyypä myös yhtyeitä, jotka perustavat koko olemassaolonsa <strong>Rob Hubbardin</strong>, <strong>Martin Galwayn</strong>, <strong>Matt Grayn</strong>, <strong>Jeroen Telin</strong> ja muiden Commodore 64:n tunnetuimpien pelisäveltäjien musiikin esittämiselle.</p>
<p>Tanskalainen Press Play on Tape on toiminut 1990-luvun lopusta asti ja julkaissut muun muassa levyt <em>Loading Ready Run, Run/Stop Restore</em> ja <em>Home Computer.</em> Bändin musiikkia löytyy voi kuunnella esimerkiksi <a href="http://open.spotify.com/album/3lXA2uSP3r5YF8DtoEWk9Y">Spotifystä</a>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/ht7uQYCCj1I" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ht7uQYCCj1I</a><br />
<span class="videokuvateksti"> Press Play on Tapen tyylinäyte Monty on the Run -pelin musiikista.</span></p>
<p>C64 Orchestra puolestaan vääntää peleistä tuttuja nörttihittejä orkestraaliseen muotoon. Vuonna 2007 ilmestynyt <em>Run 10</em> -albumi oli pakattu näyttävään <a href="http://www.vgfrequency.com/wp-content/uploads/c64-orchestra-run-10-box.jpg">Commodore-kuoriseen pakkaukseen</a>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/GhIAD6MKyek" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GhIAD6MKyek</a><br />
<span class="videokuvateksti"> C64 Orchestra ja International Karate.</span></p>
<p class="loppukaneetti">Mitkä ovat rakkaimmat musiikilliset C64-muistosi? Kerro se kommenteissa!</p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
