Nyt on epäselvää, tarjoaako Petra Poutanen tässä risuja vai ruusuja.

Tampereen ylioppilasteatteri joulukuussa 2012. Kello on vierähtänyt jo seuraavan vuorokauden puolelle, kun UTU:n seitsemästä jäsenestä viisi on istahtanut tyhjän teatterin lavan lattialle ottamaan muutaman juhlistusjuoman. Tänä iltana Petra Poutasen johtama bändi on julkaissut debyyttialbuminsa Songs in Flesh-minor parituntisin konserttimenoin. Ensikohtaamiseni bändin kanssa oli tapahtunut noin vuotta aiemmin niin ikään Tampereella, Artturi-baarissa. Jo silloin vaikutuin seitsikon kirjavasta soundista, assosiaatioiden kulkiessa Kuusumun Profeetasta Edith Piafin kautta suomenruotsalaiseen saaristolaismusiikkiin ja Big Time -ajan Tom Waitsiin.

Jäsenet:
Petra Poutanen (laulu, kantele, kitara), Teemu Kiiskilä (kitara, elektroniikka), Iida Savolainen (alttoviulu), Tatu Kekkonen (haitari, kellopeli, lyömäsoittimet, elektroniikka), Margit Urantowka (piano, melodika), Aku-Pekka A. Niemi (rummut, lyömäsoittimet, elektroniikka), Tony Sikström (basso). Kysymyksiin vastailivat Petra, Teemu, Iida, Margit ja Aku-Pekka.

Petra: ”Kukaan ei ihan muista, milloin bändi on perustettu. Mutta se oli ehkä niinkin aikaisin kuin syksyllä 2007, kun oli ekat treenit. Eka meitä oli 5, sitte 6, sitte 7, joista 3 on ollu siinä ekasa viiesä. 2008 Utubiisejä esitettiin ekan kerran Teemun kanssa duona Vastavirralla. Pelotti niin perhanasti.”

Julkaisut:
Sailor / Calm Way To Go -digitaalisinkku (2012)
Songs in Flesh Minor -LP (2012)

Todennäköisimmin UTU…
…nostattaa kastehelmiä myös ulkomaille näyttäviin ikkunoihin.

Epätodennäköisimmin UTU…
…levyttää Arttu Wiskari-covereita.

Levyhyllyssä UTUn voi sijoittaa…
Johonkin Billie Holidayn, Kuusumun Profeetan ja Yonan välille.

Miksi UTU on hyvä?
”Sen kaihoisassa keinahtelussa on jotain tuttua ja yleiseurooppalaista, mutta samalla jotain ainutlaatuista. Haitarin ja viulun kabaree-tunnelmaan kiemurtelevat silloin tällöin Sonic Youth -kitarat, ja kokonaisuuden päällä Petra Poutasen ääni taipuu moneksi, liiat jazz-maneerit ja rallienglannin tyylikkäästi välttäen.”

Kuvailkaa UTUa viidellä sanalla:
Margit: Helmeilevä!
Iida: Miekka!
Petra: Mahoton!
Teemu: Aika jees!
Aku-Pekka: Rynkkäjynks!
Petra: Siinä tuli itse asiassa koko soundimaailma…

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämässänne?
Teemu: ”Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi ei varmaan mene kauas.”
Iida: Katri Helenaa, tai jos mennään tosi aikaiseen vaiheeseen, niin Smurffien Tanssihitit Vol. 1:tä.”
Petra: ”Eka kasetti joka mulla oli oli Helen Hoffnerin Summer of Love, koska se oli ensimmäinen kasetti joka ei ollut enää Rölliä. Tai sitten jotain Roxettea.”
Margit: ”Kehtaanko sanoa tässä porukassa… Miles Davisin Kind of Blue, sori vaan.
Aku-Pekka: ”En mä oikein muista mitä olen kuunnellut paljon silloin joskus… Toton IV tai joku Sonic Youthin 80-luvun levy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyjä ostitte viimeksi?
Aku-Pekka: ”Krysztof Pendereckin Kosmogonia.”
Petra: ”Mikäs meillä oli se kolmentoista kasetin ja levyn nivaska…”
Aku-Pekka: ”Siinä oli muun muassa Martin Herterichin Psalm.”
Petra: ”Joo, no pistetäänpä tämä. Ja Ectoplasm Girls!”
Teemu: ”Kid Koalan 12 Bit Blues.”
Margit: ”Mä en muista levyn nimeä, jotain arabialaista taidemusiikkia.”
Petra: ”Taas se pisti paremmaksi.”
Iida: ”Taisin ostaa jonkun kansanmusiikki-CD:n, mutten muista minkä niistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä bändiä tai artistia suosittelisitte uudelle tuttavuudelle?
Petra: ”No UTUa varmaan!”
Teemu: ”WAM-ELB:ia. Tai ZZ Topin kolmea ekaa levyä suosittelen aina kaikille.”
Iida: ”Trepaaneja.”
Aku-Pekka: ”Trepaneringsritualen on aika tiukka! Tosi pahaa kohinaa.”
Iida: ”Tai sitten Meshuggahia.”
Teemu: ”Hyvää autossa kuunneltuna!”
[Taustalta huudetaan Arppa Suomalaista, mikä silminnähden aiheuttaa hetkellisen psykoosin koko bändissä]
Petra: ”Ja toinen on Keijo Minervan Tomi, jota koko bändi suosittelee!”
Teemu: ”Et sä oikeasti ole tota mieltä…”
Iida: ”Mutta ainakin Arppa Suomalainen.”
Teemu: ”Kaikki huusi Arppa Suomalaisen. Hanurini helmiä -kasetti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeenne musiikissa?
Petra: ”Ensimmäinen joka räjäytti tajunnan teini-iässä oli Suzanne Vegan 99.9F°-levy. Etenkin se että joku voi tehdä biisin siitä, että veri kohisee liikaa eikä pysty olemaan. Tuli sellainen fiilis että ”totta, näinkin voi olla!” Ja sitten Fiona Applen Extraordinary Machine, jossa oivalletaan nerokkaasti se, miten kaikilla maailman asioilla voi leikkiä. Se toimii eräänlaisena muistisääntönä. Tämänhän jotkut pohjois-Siperian nganasanit ovat oivaltaneet parhaiten, että kaikki käännetään kielikuviksi!”

Video ei ole enää saatavilla

Aku-Pekka: ”Aika vähän kuuntelen lyriikoita… Mutta ainoa jonka sanoituksia olen kuunnellut on varmaankin Jim O’Rourke. Niillä kolmella levyllä, jotka hän julkaisi Drag Citylle 1990-2000-lukujen vaihteissa, on aivan käsittämättömän hyvää matskua.”
Teemu: ”Herään painajaisestani kun lyön nyrkillä tyynyn yli seinään”. Tommi Liimatta vaikuttaa jatkuvasti minun elämääni. Toisaalta myös Teemu Eskelisellä on Liimatan ekalla soololevyllä ihan hillittömiä vetoja. Kuten Karjan vauhkoontuminen!”
Iida: ”Mä voisin sanoa M.A. Nummisen. Se on varmaan myös bändiä yhdistävä tekijä.”
Teemu: ”Sanotaanko Ajokortti ja kuulokyky vai Jenkka hevosen puhdistamisesta?”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä biisi parantaa todennäköisimmin krapulasi?
Teemu: Se on se… Suomi-ääliöitten ”Jallu, jallu, jallupa jallu, Tyyskän Jallu lähti torigrillille ostamaan käristemakkaraa”
Aku-Pekka: Luulisin että se ultimaattinen darranpoistaja on tuo Arppa Suomalaisen Brasilia-bras-brasil-brsl-ukulele. Tai sitten Hassun Pellen Jumppaherne!
Iida: Ja hei! Rokkimakkara?
Teemu: Voi helevetti…
Iida: Ja sitten myös Katri Helenan Vie minut!
Petra: Tuo kysymys on sinällään kiero, koska usein juuri musiikin parissa tulee hankittua se darra. Mutta kyllä krapulassa soittaminenkin on kivaa!

Video ei ole enää saatavilla

Minkälainen musiikki on mielestänne utuista?
Aku-Pekka: ”Öö, meidän?”
[suosionosoituksia koko bändiltä]
Petra: ”Onhan noita samannimisiä black metal -bändejä, ja joku DJ oli, mutta kyllä me ollaan se aidoin UTU.”
Aku-Pekka: ”Me ollaan Uu-kakkonen. Ja sähkökaapeissa lukee ”utu”.”
Teemu: ”Sumerilaisten kulttuurissa oli jotain muistaakseni… Ja Turun yliopisto on UTU.”
Iida: ”Turussa oli joku sähköfirma nimeltä UTU.”
Petra: ”Että kyllähän tämä nimi on selkeästi mietitty, siellä on sellaista kosteutta. En kyllä keksi yhtään bändiä joka kuulostaisi utuisammalta kuin me.”

Mitkä ovat suosikkiäänenne maailmassa?
Teemu: ”Windowsin käynnistysääni.”
Margit: ”Sydämen syke!”
Petra: ”Näin juuri viime yönä unta suosikkiäänestäni! Juuri levyjulkkareita ennen otti Ruotsin prinssi Carl-Philip soittobattlen jonkun munkin kanssa. Molemmilla oli kaavut ja sellaiset kanteleen, sitarin ja [kiinalaisen] guzhengin näköinen soitin…”
Teemu: ”…silloinhan se oli brasilia-brasil-brs-brsl-ukulele!”
Petra: ”…niin siinä oli sellainen vähän nylonimpi ja suolikielisempi, eikä niin kilisevä soundi kuin kanteleessa ja vielä sitarin tapaan resonanssikielet. Kun Carl-Philip ja se munkki soittivat sitä battlea, niin siinä saattoi olla maailman suosikkiääneni!”
Iida: ”Mä sanon Bontempi! Semmoinen lasten syntsa.”
Teemu: ”Joo, tolla meidän levylläkin Bontempi pyörähtää, pattereilla toimiva kahden markan syntikka. Se on huippu! Siinä ei ole mitään soundia, joka muistuttaisi sitä soitinta, jota se yrittää matkia. Paitsi ehkä fagotti. Ja kaiken kruunaa se, että jos sillä on soittamatta yli puoli minuuttia, se vaihtaa soundiksi automaattisesti sen kaikkein hämärimmän, joka on joku ”world bells”. Aivan käsittämätön soundi, joka ei noudata ollenkaan sen kiipparin koskettimistoa. Se on jostain syystä luonnollisen harmonian asteikolla…”
Iida: ”Ja harmoni, epävireinen harmoni on parasta!”
Teemu: ”…ja jos sitä ei soita siihen puoleen minuuttiin, niin se muistuttaa olemassaolostaan äänellä, joka ei sovi mihinkään musiikkiin missään maailmanluokassa. Ja se tulee justiinsa sillä ”street bells”-soundilla.”
Petra: ”Oo hiljaa jo!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on mielestänne yliarvostettua, mikä taas aliarvostettua?
Petra: ”Maki Kolehmainen! Täytyy kyllä sanoa se, että suomalainen musiikkimaailma on tällä hetkellä sitä, että Maki Kolehmainen tekee kolmetoistavuotiaille biisejä…”
Teemu: ”Kuuden vuoden kultainen suihku.”
Petra: ”…ei ole mitään artisteja vastaan, mutta sitä, että Maki Kolehmainen on vuoden Tuottaja-Emma-ehdokkaana, niin sitä vastaan minulla on kyllä jotain vahvasti. Vähän on ihmetyttänyt, että mistä tässä on kyse?”
Aku-Pekka: ”Odotamme Makilta vastinetta!”
Iida: ”Mikä on aliarvostettua? Minusta tänä päivänä semmoinen aito musiikki…”
Petra: ”…tai ylipäätään musiikki!”
Iida:” Musiikilla ei oikein ole mitään sijaa tässä maailmassa. Että mitä jossain mediassa näkyy, niin ei siellä ole mitään. Ne jutut pitää itse kaivaa, mikä on perseestä. Tiedän niin monia bändejä, jotka eivät näy missään tai saa siitä tekemisestä rahaa.”
Aku-Pekka: ”Toisin kuin Tauski.”
Iida: ”Tauski, vittu, ja Maki! Eikä se ole niiden syy, mutta tekeehän ne nyt ihan paskaa settiä.”
Teemu: ”Aliarvostettua on herkkyys, tai semmoinen antautuminen. On helppoa tehdä musiikkia joka on jo valmiiksi purtua.”
Petra: ”Musiikkia on helppo tehdä, mutta sisältöä…?”
Teemu: ”Mikä se oli se iPhone-sovellus, johon pystyi ölisemään mitä sattuu, ja sitten se nappasi siihen sointukaavan ja autotunetti laulun, ja kyllä se sitten kuulosti ihan musiikilta.”
Petra: ”Niin, tästä herkkyydestä, liittyen UTUun, niin tuossa levylläkin ollaan pyritty sellaiseen dynamiikkaan. Että ei olisi niin, että musa alkaa, ja menee hirveällä töötillä loppuun. Toivottavasti se sävykkyys kuuluu edes vähän siinä levyllä, mitä me tehdään livenä. Että tehdään jostain pienestä tunteesta joku vitun iso tunne.”
Iida: ”Kyllähän musiikista tulee pidemmän päälle tylsää, jos sen dynamiikan tiivistää joksikin neliöksi ja karsii seitsemästä minuutista neljä pois.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Teemu: ”Suomi ryömii on kuninkaitten kappale!”
Iida: ”Mä oon kyllä hirveä fani, kuuntelin sitä Lyömättömiä joskus. Afrikka, sarvikuonojen maa!”
Petra: ”Minä oon nähnyt Martti Syrjän uimahallissa uimahousuissa! En sano mittään muuta.”
Aku-Pekka: ”Eppu Normaalissa on parasta se, kun Martti Syrjä ajaa mopolla Mika Kaurismäen Rossossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Ninja Tune

61 Uncean monotonisen, Steve Reichin ja The Fieldin migreeniminimalismista muistuttavan kohinajankutuksen tauottua odotukset ovat korkealla – onko tässä yksi alkuvuoden parhaista elektronisen musiikin albumeista? Mutta sitten lässähtää ja käy ilmi, että ei todellakaan ole: indeksinumerosta viisi eteenpäin newyorkilaisen Drew Lustmanin kolmas albumi tarjoaa lähinnä kädenlämpöisiä, inspiroitumattomia ja kahvipöytä-mielikuvia synnyttäviä harjoitelmia housen, garagen ja synafunkin eri tyyleissä. Parhaimmillaan, kuten aggressiivista rytmikyyttä ambient-maisemointiin yhdistävällä Stay I’m Changedilla tai viileän viettelevällä She Sleepsillä, FaltyDL on kuitenkin lähes lyömätön. Ja kyllähän minä mieheltä käytetyn remixin ostaisin, mutta en välttämättä kokonaista albumia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Ruby Suns – Christopher

Memphis Industries

59 Ryan McPhun jatkaa päämäärätöntä harhailunaan popmusiikin ihmeellisessä maailmassa. The Ruby Sunsin neljäs albumi on epäjohdonmukaisuudessaan johdonmukainen jatke uusiseelantilaisen sekavaan diskografiaan, jonka levyjä yhdistää lähinnä täydellinen omaleimaisuuden puute. Beach Boys -plagiaattorista köyhän miehen Animal Collectiveksi ensimmäiseillä levyillään ”kehittynyt” McPhun kuppaa Christopherilla 2010-luvun elektronisen musiikin artisteja Cut Copyn (Desert of Pop) ja Friendly Firesin (Jump In) kaltaisista tanssittajista Junior Boysin (Futon Fortress) ja Active Childin (levyn paras kappale Dramatikk) tyylisiin herkistelijöihin. Levy on pirskahtelevuudessaan rytmikäs, mutta tuotannoltaan siloittelematon ja parhaimmillaankin vain “ihan hyvä”. Musiikillisesti se on tietyllä tavalla jopa kekseliäs ja monipuolinen, mutta biisiensä puolesta kuitenkin lopulta vain nippu haalistuneita vedoksia lahjakkaampien aikalaisten tekemisistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Räjäyttäjät – s/t

Dead Beat

76 Erinomaisilla kasettijulkaisuillaan, Räjäyttäjät räjäyttää! -seiskallaan sekä käsittämättömän – noh – räjäyttävillä liveperformansseillaan minut ja aika monen muunkin harvinaisen hurmoshenkiseen tilaan saattanut, a-kaljalla käyvä karvaisten miesten testosteronikerberos lienee armottomassa jytä-menossaan niitä viimeisiä aitoja kotimaisia rockbändejä. Tervetullut ilmiö, joka on näyttänyt yhdistäneen niin alakulttuuripuristit kuin kalliolaiset hipsteritkin (anteeksi) hoilaamaan ”verivasaraa” yhtenä mylvivänä olentona. Seiskatuuman täydellisestä kompaktiudesta huolimatta Räjäyttäjien meininki on ollut melko vaikeasti simuloitavissa olohuoneolosuhteisiin, joten kokonainen LP samaa meininkiä kuulostaa aika raskaalta ajatukselta. Jo klassikoksi muodostuneella Huikon lavalla -raidalla alkava kokonaisuus on jonkinlainen dekadentin tenutussinfonian muotoon puettu tanssilavafantasia, jonka biisien välissä kuullaan kaikenlaista välihälinää hanurisooloista torviorkestereihin sekä täysiin asiaankuulumattomiin ja juuri siksi hulvattomiin välihorinoihin. Mistähän ovat nauhalle mahtuneet tarttua. Musiikillinen anti on juuri niin Räjäyttäjille ominaista kuin kuvitella saattaa, joskin aiemman Hurriganes–Stooges-reseptin lisäksi mukaan on lorahtanut annos Sleepy Sleepersia. Etenkin Tikkalan Masat kuulostaa lähinnä Sliippareilta versioimassa Stoogesin L.A. Bluesia. Erikoismaininta myös Keskiyön jälkeen -biisin ”kuus kuus kuus / soita blue suede shoes” -riimistä. Vaikka Räjäyttäjien levytetty versio onkin lähinnä ykkösolutta – jos siis bändi iskee livenä kuin kotipolttoinen kilju – niin onhan tämä silti pirun tarttuvaa rokinsoittoa. Parempaa kuin Hurriganes. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Utu – Songs in Flesh-minor

omakustanne

75 Muutaman vuoden verran Tampereen ja vähän laajemmankin tahkon maita ja mantuja kiertänyt, Petra Poutasen folk-jazz-chanson-mikälie-todellisuus Utu julkaisi debyyttialbuminsa viime joulukuussa juhlavin menoin Tampereen ylioppilasteatterilla. Laulaja-kantelisti-kitaristi Poutanen tekee kuusijäsenisine bändeineen kieltämättä monta asiaa oikein: orkesteri maalaa välillä kuvaa Kuusumun Profeetasta versioimassa merimieslauluja jossakin pariisilaisessa kapakassa. Ylipäätään levyä ympäröi kaihoisa, merellinen tunnelma. Se johtunee pienieleisesti laahaavista haitarista ja viulusta sekä siitä, miten Poutanen kähisee avausraita Sailorissa kaipaavansa ”lastaan” takaisin satamaan, pois Amsterdamin synneistä. Puinen kaljuuna narisee taustalla. Bändin sinällään ilmava soundi jää silti hieman kesyksi, ja mainiot biisit, kuten Hammer, Enough ja 2nd Handfull, jäävät esityksinä hieman pidättyväisiksi. Tämän takia omakustanteen rohkeampi tuotanto ei olisi ollut pahitteeksi. Vaan viettävätpä post-rock, hanurit ja viulut sekä jazzahtava laulu lopulta ilahduttavan sopuisaa yhteiseloa, mikä ei ole alkuunkaan itsestäänselvyys näinkin moniin tyylilajeihin viittaavassa musiikissa. Siksi Utun kaltaista musiikkia ei tunnu kukaan muu tällä hetkellä Suomessa tekevän. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Wooden Wand – Blood Oaths of the New Blues

Fire Records

71 En ole aivan varma, kuinka monta raukeasti valssailevaa ja kevyesti kokeellista pimeiden tuntien americana-albumia ihmisen täytyy elämässään kuunnella, mutta jälleen yhtä sellaista kaipaavalle Wooden Wandin Blood Oaths of the New Blues on kelpo välipala. Noin 72 000 kasetti-, splittisingle- ja mitä-lie-flexidisc-freebietä julkaisseen James Jackson Tothin uusin teos on tällaisen tavaran ystäville pakollinen tutustuttava ylivertaisen Outsider Bluesin takia, joka nousee Näsinneulan verran levyn muun materiaalin yläpuolelle jo koukuttavat “Kristy finally sold a painting” -avausrivinsä ansiosta. Willard Grant Conspiracy soi jännittävämmin ja Richard Bucknerilla on enemmän karsimaa, mutta kyllä maailmaan aina yksi Wooden Wandkin mahtuu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla