”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

”Usherin laulu on säästeliästä ja hiljaista, jopa pinnistelevää, kunnes yhtäkkiä ei enää ole.”

Vuoden 2012 paras slovari kuvastaa yhtä lailla rakkaustarinan loppua kuin 2000-luvun alun kovimman r&b-miestähden viimeistä huippua.

”Can’t take it back, it’s too late
we’ve reached the climax”

R&b-tähti Usherin levytysura alkoi vuonna 1994 vain 16-vuotiaana. Hän on ehtinyt julkaista järkyttävän määrän huippusinglejä aina You Make Me Wanna -läpimurtohitistä (1997) lähtien.

Usherin suosio ja taiteellinen taso saivat huippunsa vuosituhannen alkupään albumeilla 8701 (2001) ja Confessions (2004). Suomessa muistetaan parhaiten varmaankin Confessions-levyn megahitti Yeah! Sen jälkeenkin täysosumia riitti vielä muutamaksi vuodeksi, mutta tämän vuosikymmenen puolella Usherin tahti on hidastunut: uusin albumi Hard II Love (2016) oli 15 vuoteen laulajan ensimmäinen, jonka singleistä yksikään ei yltänyt Billboard Hot 100 -listan kymmenen kärkeen.

Looking 4 Myself -albumin (2012) singleistä parhaiten menestyi Hot 100:n yhdeksännelle sijalle noussut Scream. Max Martinin ja Shellbackin kynäilemä geneerinen jyystö jatkoi Usherin pyrkimyksiä lyödä läpi EDM-markkinoilla. Ottaen huomioon, että Usher on nopeatempoisista hiteistään huolimatta loistanut laulajana kirkkaimmin järjestään slovareissa, on melko selvää, ettei Scream kuulu niihin kappaleisiin, joista Usher tullaan vuosikymmenien päästä muistamaan.

Sen sijaan albumin debyyttisingle Climax saattaa kuulua. Climax on nimensä mukaisesti Usherin uran kliimaksi: se on hittilaulajan viimeinen, intensiivinen purkaus, jonka jälkeen tarjonta on ollut harmillisen laihaa.

Climax onnistui vetoamaan yhtä aikaa Usherin alkuperäiseen r&b-yleisöön sekä toisaalta kokeellisempaan elektroniseen popsoundiin mieltyneeseen indiekansaan. Se ei ollut suunnaton listahitti. Korkeimmillaan Billboardin Hot 100 -listan 17. sijalle yltänyt kappale keräsi kuitenkin kriitikkojen ylistystä ja Grammy-palkinnon kategoriassa Best R&B Performance.

Tanssimusiikin puolelta poptuottajan stereotyypiksi kasvaneen Diplon tuottama slovari hiipii korvien väliin pitämättä suurta meteliä itsestään – päinvastoin kuin valtaosa Diplon 2010-luvun hiteistä. Sen viehätys on pidättelyssä ja minimalismissa, riipaisevan kaunista r&b-balladia säestävissä elektronisissa efekteissä ja dub-henkisissä kaiuissa.

Diplon tarinan mukaan biisiä tuotettiin kaksi kuukautta, mikä kyllä kuuluu harkinnassa ja tyylitajussa: pelkästään neljä ensimmäistä sekuntia ovat kiinnostavampaa musiikkia kuin Usherin tai Diplon viime vuosien kaikki singlet yhteensä. Voi kunpa Major Lazerinkin kappaleita tehtäisiin yhtä kauan!

Climaxin seesteisimmät osuudet ovat kertosäkeistöt (jolla kappale myös lähtee käyntiin). Niiden ympärillä kuohuu. Usherin laulu on säästeliästä ja hiljaista, jopa pinnistelevää, kunnes yhtäkkiä ei enää ole. Dynamiikka tuo jännitettä ja yllätyksiä, kun vajaassa neljässä minuutissa mennään hiljaisuudesta pauhuun ja takaisin useamman kerran.

”Quiet storm gets a freaky sci-fi makeover”, kirjoitti Rolling Stonen Jody Rosen. Pitchfork antoi kappaleelle Best New Track -statuksen (sekä valitsi sen vuoden 2012 kolmanneksi parhaaksi biisiksi) saatteella ”a doubly satisfying departure from their respective strains of club-ready fare” viitaten Usherin ja Diplon edeltävien aikojen musiikilliseen kehitykseen.

Indieyleisön arvostus ei ollut sattumaa: Diplon ohella kappaletta oli kirjoittamassa Ariel Rechtshaid, jonka nimi löytyy esimerkiksi Vampire Weekendin, HAIMin ja Charli XCX:n kappaleiden krediittilistoilta. Vielä yllättävämpi krediitti menee nykyklassisen musiikin nuorelle nerolle Nico Muhlylle, joka on sovittanut kappaleen dramaattiset jousiosuudet, jotka yltyvät loppupuoliskon myrskyisässä c-osassa ikiomaan kliimaksiinsa.

Climax kertoo Usherin mukaan vaikeasta rakkaussuhteesta, joka on tullut käännekohtaan. Tavallaan se voisi kertoa myös Usherin urasta: ”Can’t take it back, it’s too late, we’ve reached the climax.”

Video ei ole enää saatavilla

Nuorta Usheria ahdistaa, kun hän liikaa naista saa.

Monogamia. Onko siinä mitään järkeä? Jos katsoo erotilastoja ja länsimaissa tuotetun pettämisestä kertovan viihteen ja taiteen määrää, niin vaikuttaa siltä, että yhden ja saman ihmisen kanssa yhdessä pysyminen on vain romanttinen ideaali, jolla ei juuri ole todellisuuspohjaa monenkaan ihmisen arjessa.

Mutta perinteet! Saattaa joku älähtää sieltä takarivistä. Perinteet? Mitä niistä? Olihan noidiksi epäiltyjen hukuttaminenkin joskus perinne siinä missä vaikkapa maaorjien pitäminen, joten pitäisikö yksiavioisuuteen uskoa vain siksi, että niin on tehty ennenkin? Järjetöntä.

Mutta parisuhteessa olet onnellisempi! Huutaa toinen. Kyllä kyllä, sitähän on tutkittu. Esimerkiksi Annals of Behavioral Medicine -tiedejulkaisun mukaan sinkulla on suurempi riski kuolla ennen aikojaan. Ja iltapäivälehdet lainaavat lukuisia tutkimuksia, joissa kerrotaan, että parisuhde on tärkeä tekijä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi tämä ilo pitää sitten rajata yhteen suhteeseen?

Kysymykseen ei oikein ole järkevää vastausta, mutta tunnesyihin voi toki aina vedota. Se nyt ei vaan tunnu monesta kivalta ajatukselta, että omalla sydänkäpysellä olisi joku toinenkin kainalossaan silloin tällöin.

Mutta kylmä fakta vain on, että aika monet tässä maailmassa haluavat nussia muitakin kuin vain yhtä ja samaa ihmistä vuodesta toiseen, joten miksi ihmiset eivät voi antaa näiden tehdä niin, ilman, että heidän täytyy luopua ihmissuhteen mukanaan tuomasta läheisyydestä ja toisen pitkäaikaisesta tuntemisesta seuraavasta sielujen kumppanuudesta?

Parhaassa tapauksessahan kaikki kolme, neljä tai vaikka viisi lemmenkuvion osallista voisivat käydä henkeviä keskusteluja tai lempiä keskenään, eikä siitä olisi tälle maailmalle mitään haittaa.

Ymmärrän kyllä, että ei ole kovin romanttinen ajatus, että kultasi rakastaisi jotain toistakin. Mutta sinulta, joka vastustat monogamian perinteen murtamista, kysyn vastakysymyksen. Mitä romanttista on siinä, että alistat toisen valtaasi rajoittamalla hänen mahdollisuuksiaan nauttia elämästä sen jokaisella rintamalla? Mitä rakkautta se sellainen on? Ja mitä se on teidän suhteestanne pois, jos kumppanisi tuntee myös jotain muuta kohtaan intohimoa? Kuinka heikko itsetunto pitää ihmisellä ylipäätään olla, ettei kykene luottamaan toisen tunteisiin, vaikka tämän sydämeen mahtuu muitakin?

Jaa, että miten tämä vapaamman rakkauden puolesta tehty vuodatus liittyy Usherin kappaleeseen? Hyvä kysymys.

Se liittyy asiaan siten, että koko tämä omistamiseen ja rajoituksiin perustuva käsityksemme romanttisista suhteista johtaa yksilöiden tunteman syyllisyyden taakan kasvamiseen. Syyllisyys, tuo kulttuuriperimämme kantaman kristillisen etiikan rakennusaine, saa ihmiset kärvistelemään tunnontuskissa usein koko elämänsä, uskaltamatta tehdä asioita, joiden tekemisen perään he haikailevat tai tuntevat vetoa. Ja Usher tietää, miltä se tuntuu.

”You make me
You make me want to leave the one I’m with
Start a new relationship with you
This is what you do”

Usher on kahden naisen loukussa. Toinen on hänen paras ystävänsä, johon hän huomaa rakastuneensa, ja toinen hänen elämänkumppaninsa. Eikä hän tiedä mitä tekisi.

”Now what’s bad, is you’re the one that hooked us up
Knowing it should have been you
What’s sad is that I love her, but I’m falling for you
What should I do?”

Ajatelkaapa, jos koko monogamian konsepti olisi heitetty roskakoriin ja kertojamme olisi mahdollista rakastaa molempia näistä ilmeisen ihanista naisihmisistä kaikella sillä antaumuksella, joka hänen ahdistuksen ja syyllisyyden värittämästä äänestään välittyy? Olisiko maailma silloin huonompi paikka? Tuskin. Olisiko tilanne näille laulun naishenkilöille ok? Sitä emme voi tietää. Mutta olen aika varma että paskempiakin tarjouksia on maailmassa yllinkyllin. Esimerkiksi hankalat avioerot, mustasukkaisuudesta johtuvat riidat ja kaikki se kärvistely, että ”mitä ne sukulaisetkin nyt musta ajattelee”.

Kuunnelkaa Usherin kärsivää ääntä, niin ehkä jonain päivänä meillä on turhasta syyllisyydestä riisuttu maailma.

Video ei ole enää saatavilla

Fire

84 Bailterspace menisi sokkokuuntelussa täydestä uutena newyorkilaisyhtyeestä, joka on suodattanut 1980- ja 1990-luvun vaihtoehtorockista nipun sen kiinnostavimpia elementtejä (Afghan Whigsin veresliha, Swervedriverin maskuliininen shoegaze, Sonic Youthin melodinen dissonanssi, Gun Clubin hektinen paukutus) ja muokannut niistä onnistuneesti omanlaisensa soundinsa. Onkin mahtavaa huomata, että tämä on se sama, 120 Minutesista, brittilehtien arviopalstoilta sekä Flying Nunin ja Matadorin label-kokoelmilta etäisesti tuttu uusiseelantilaisyhtye, joka oli hetken 1990-luvun alussa kuumahko juttu, kunnes hiipui vuosituhanteen vaihteeseen mennessä näkymättömiin. Bailterspace ehti jo kertaalleen, vuonna 2004, lopettaa. Strobospheren perusteella comeback on ollut oiva idea. No Sensen nihilistisen kolho postpunk kestää vertailun jopa oman Sergiomme kanssa, Things That We Found tekee ihanasti kipeää ruosteiseen piikkilankaan käärityillä kitaravalleillaan ja World We Share yllättää sukeltamalla Brian Jonestown Massacresta muistuttavaan 1960-luvun garagepsykedeliasoundiin. Osa biiseistä on osastoa ”kivat kitarat, siinä se”, mutta albumikokonaisuuden tehoa eivät nekään syö. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cooly G – Playin’ Me

Hyperdub

81 Valojuovia öisillä valtateillä, kylmää terästä ja hikisen kuumaa ihoa sekä tummaan nahkaan verhottuja, kliinisen kauniita ihmiskehoja – jotain tällaista on Cooly G:n eli Merissa Campbellin esikoisalbumi Playin’ Me mielikuvien tasolla. Tummat, voimakkaan bassovetoiset kappaleet sijoittuvat brittiläisen futuristis-elektronisen tanssimusiikin vähäeleisempään päähän. Levyn kliinisen tarkasti tuotettu rytmiestetiikka saa kuitenkin viehättävän utuista ja rosoista sointia yllättävistä pienistä koukuista ja lainoista, joita tulee niin reggaen kuin stadionpopin puoleltakin. Useaan otteeseen julkaisusta viivästynyt Playin’ Me kantaa komeasti niin täysin uusiksi vedetyn Coldplayn Troublen kuin esoteerisen etäiseltä ja samalla intiimiltä tuntuvan Come into My Roomin, eikä oikeastaan jää näistä erottuvimmista vedoistaan jälkeen missään vaiheessa. Kuuntelu kuuntelulta levy aukeaa ensivaikutelmiaan laajemmaksi kuvaksi yön pimeiden tuntien jokaisesta sävystä ja alakuloisesta kiihkosta tavalla, joka voisi isompina annoksina nautittuna turruttaa, mutta on onnistuttu annostelemaan juuri oikein. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Can Dance – Anastasis

PIAS

81 Dead Can Dancen ensimmäinen levy kuuteentoista vuoteen on huomattavasti kiinnostavampi kuin kenelläkään olisi ollut syytä olettaa. 4AD:n taiderockyhteisön kulmakiviin kuulunut yhtye on päivittänyt soundinsa onnistuneesti 2010-luvulle, hiukan lähemmäs keskitietä hivuttautuen mutta ainutlaatuisuutensa säilyttäen. Vaikka Lisa Gerrard kujertaa omat soolonsa yhtä taipuisasti kuin aina ennenkin, on Anastasis ennen kaikkea Brendan Perryn näytös. Puolet levyn kahdeksasta kappaleesta laulavan 53-vuotiaan ääni on kypsynyt upealla tavalla: juhlavalla All in Good Time -päätöskappaleella Perry kuulostaa suorastaan erehdyttävästi Scott Walkerilta. Walkerin 1960- ja 1970-luvusta muistuttavat myös levyn yllättävän muhkeat ja viihteelliset orkestraatiot, jotka voisivat parhaimmillaan/pahimmillaan (Return of the She-King) olla Howard Shoren Taru Sormusten herrasta -scoreista lainattuja. On myös hauska huomata, kuinka merkittävä vaikutus, suora tai epäsuora, Dead Can Dancen ajattomalla, maailmanmusiikkia ja kokeellista rockia yhdistelevällä estetiikalla on ollut myöhempien aikojen artisteihin: sopisiko Opium paremmin jollekin 1990-luvun (Mezzanine) vai 2000-luvun (Silent Shout) tummasävyisistä mestariteoksista? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Guided by Voices – Class Clown Spots a UFO

Fire

72 Korvaamaton Lehtilehti julkaisi elokuun alun olympiavitutuksissaan artikkelin uimari Michael Phelpsistä, joka otsikon mukaan oli juuri voittanut ”700:nnen olympiamitalinsa”. ”Phelps voitti kahdeksannenkymmenennen kultamitalinsa ja yhteensä jo 700:nnen mitalinsa olympiatasolla, kun Yhdysvaltain joukkue otti 3×120 metrin koirauinnin olympiavoiton”, jutussa kirjoitettiin. Artikkeli olisi voinut yhtä hyvin kertoa Robert Pollardista: mielenvikaisuuteen asti tuotteliaan indieveteraanin henkiin herättämältä Guided by Voices -yhtyeeltä ilmestyy jo vuoden toinen albumi (järjestysnumero 17), minkä lisäksi Pollardin uunista on potkahtanut alkuvuoden aikana ainakin kaksi soololevyä (järjestysnumerot 17 ja 18). Class Clown Spots a UFO on hyvin tyypillinen GBV-albumi: sillä on aivan liikaa kappaleita (21), joista puolet on alle kahden minuutin mittaisia ja noin kolmannes erittäin hyviä (mm. napakankeveän akustisen kitaran kuljettama Keep It in Motion, reipasta ränttätänttää raikaava nimikappale). Jotain uutta kuitenkin: bändin kakkosmiehen Tobin Sproutin kynästä on peräisin poikkeuksellisesti peräti kuusi kappaleesta, joista levyn parhaimmistoon kohoavat sydäntälämmittävän suloiset All of This Will Go ja Starfire, joista jälkimmäinen muistuttaa hurmaavasti Leevi & the Leavingsin ja SIGin uuden aallon kömpelyydestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

John Maus – A Collection of Rarities and Previously Unreleased Material

Ribbon Music

72 Kuka on John Maus? Levyformaatissa julkaisemattomista raidoista koostettu rariteettikokoelma ei riitä vastaamaan kysymykseen. Kalifornialaisten friikkikollegoiden tavoin Maus piiloutuu liikaa paksujen maneeriensa taakse: oxfordinenglantia ääntävä ja halvan eurovamppyyrileffan dramatiikalla laulava amerikkalaismuusikko ei vaikuta turhan nöyrältä hepulta. Kidutettua sielunelämäänsä vuodattaessaan Maus taas tuntuu enemmän etäännyttävältä kuin kuulijan oman päänsä sisälle kutsuvalta: siellä on tilaa vain artistille itselleen ja tämän loputtomalle humanistimaailmantuskalle. Välillä tulokset ovat kutkuttavia (Bennington), liian usein turhauttavan alleviivaavia ekshibitionismin pläjäyksiä (The Fear, This Is the Beat). Outoilupoppiin viehtyneelle paketti on silti alusta loppuun varpaillaan pitävä matka. Kappaleet risteilevät kertakäyttöpopista täydellisten syntikkakoukkujen ja mädäntyneiden diskobiittien avulla kasarieepoksien Flashdance-soundeihin harvoin tylsiksi käyden. Ainoa häiriötekijä on itse artisti poseerauksineen. Kuvaavaa on, että Maus ehtii kokoelman mittaan kuulostaa vaikkapa Don Henleyn Boys of Summerilta, mutta seuraavassa hetkessä taas Frank Zappan tai The Doorsin kaltaisilta pölvästineroilta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Usher – Looking 4 Myself

RCA Records

68 Jari Sarasvuo totesi joskus Diili-ohjelmassa, että ”kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella”. Tämä ilmeisen toteaman pohjalta on helppo todeta, että Usherin uusin albumi Looking 4 Myself on tehty mukavuusalueella. Kaiken mahdollisen modernin R&B-supertähteyden saralla saavuttanut Usher on loihtinut kasaan paketin, jossa on jokaiselle jotakin, niin hyvässä kuin pahassa. Levylle on ahdettu ajallemme tyypillisiä, trance-samplella sisään ja turboahdetulla hoilauskertosäkeellä ulos -klubituuttauksia (Can’t Stop Won’t Stop, Euphoria), mutta myös joukko lähes täydellisesti tuotettuja R&B-melodraamoja sekä hiphopin ja popin välimaastossa samoilevia hittitäkyjä. Jälkimmäisistä erikoismaininnan ansaitsee Diplon tuottama Climax, joka on kevyesti yksi kuluvan vuoden parhaista kappaleista. Usheria artistina levy ei vie suuntaan tai toiseen, vaan yksinkertaisesti pitää hänet ajan hengessä kiinni, eikä vähiten albumilla vierailevien artistien (A$AP Rocky, Rick Ross) ansiosta. Looking 4 Myself yllättää tasan kerran, nimiraidallaan, joka on suorastaan hämmentävän toimiva sekoitus Hall & Oatesia ja tämän hetken kevyttä radiopoppia. Samalla kappaleeseen tiivistyy koko levyn ongelma: tämä on niin mukavaa, mutta pikkaisen munatonta musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Australialaisyhtyeen kolmen vuoden takainen esikoisalbumi Conditions myi kotimaassaan platinaa ja Britanniassakin kultaa. Kesäkuun 5. päivänä ilmestyvän nimettömän kakkosalbumin on tuottanut Tony Hoffer (Beck, M83).

Video ei ole enää saatavilla

The Hives – Go Right Ahead

The Hives palaa albumikantaan viisi vuotta nolohkosti flopanneen The Black and White Albumin jälkeen Lex Hivesillä, jonka fagerstalaisyhtye julkaisee omalla levymerkillään. Levyn ensimmäinen maistiainen kuulostaa jotenkin tutulta… sanoiko joku Electric Light Orchestra?

Video ei ole enää saatavilla

Usher – Climax

”Vuoden kovin r&b-single”, ulvovat yhdet. ”Hirveetä ininää”, valittavat toiset. Usherin seitsemäs studioalbumi Looking for Myself ilmestyy 12. kesäkuuta, ja kaiken järjen mukaan siitä tulee artistin neljäs perättäinen listaykkönen.

Video ei ole enää saatavilla

Jai Paul – Jasmine

Viime vuonna BTSTU-singlellään Nuorgamissakin ihastuttanut Jai Paul kiinnitettiin XL Recordingsille jo vuonna 2007, mutta lontoolaisartistin esikoislevy antaa yhä odottaa itseään. Kakkossingle Jasmine tuskin ainakaan vaimentaa BBC:n Sound of 2011 -pollissakin noteerattun elektro-soul-lahjakkuuteen kohdistuvia odotuksia.

http://vimeo.com/39591901

Huoratron – Cryptocracy

Aku Raskin odotettu esikoisalbumi ilmestyy vihdoin 25. huhtikuuta. Levyn nimikappaleen videota ei suositella epileptikoille!

Video ei ole enää saatavilla

He osaavat juonia, vehkeillä ja rakastaa. Jotkut heistä osaavat myös laulaa.

Tammikuussa 1992 monen suomalaisen päivärytmi muuttui lopullisesti, kun kolmoskanava toi ruutuun Forresterin muotitalon ympärillä pyörineen saippuaoopperan. Vuonna 1987 Yhdysvalloissa käynnistynyt draama kohosi Suomessa huimaan suosioon ja täytti ihmisten illat unelmilla, tunteilla ja kutkuttavilla käänteillä. Sarjan hahmot juurtuivat arkikieleen, sen tapahtumat täyttivät kahvipöytäkeskustelut, ja näytteilijöistä onnekkaimmat vierailivat Suomessa useampaan kertaan.

Kauniiden ja rohkeiden merkitystä suomalaisessa laman aikaisessa ja jälkeisessä sosiaalihistoriassa ei kannata vähätellä. Kyse ei ole ollut ainoastaan saippuasarjasta, vaan haaveiden, samastumisen, toden ja fantasian monisyisestä verkostosta. Niinpä Kauniit ja rohkeat on ryhtynyt jo varhain elämään kahta elämää – toista ruudulla, toista ruudun ulkopuolella.

Tällainen maaperä on otollista kasvualustaa oheistuotteille. Kauniiden ja rohkeiden avulla onkin myyty kirjoja, lehtiä, krääsää – ja tietenkin musiikkia. Sarjan nimissä on julkaistu levykaupalla lauluja, joita näyttelijöiden tähtistatus on siivittänyt listoille asti. Lisäksi sointusiirappia on annosteltu jäähallikokoluokan lavoilta.

Kauniiden ja rohkeiden Suomen-ensi-illan 20-vuotispäivän kunniaksi Nuorgam koosti katsauksen sarjassa esiintyneiden näyttelijöiden ja muusikoiden tuotantoon. Mukana ovat sekä sarjan myötä studioon päätyneet näyttelijät että ne, joiden musiikillinen ura on alkanut jo ennen Kauniita ja rohkeita. Mutta kulkevatko kauneus, rohkeus ja musikaalisuus rinnakkaan? Sen päättäköön kukin itse.

Video ei ole enää saatavilla

Ronn Moss

Ruudulla: Ridge Forrester, rikkaan muotisuvun vesa ja sarjan suvereeni kukko. Mies, jossa maskuliininen karheus, viileä ammattitaito ja poikamainen charmi yhdistyvät niin virheettömästi, että rouhean vetovoiman vastapariksi nousee karikatyrisoitumiseen liittyvä komiikka. Lahjakkaan, lihaksikkaan, sanavalmiin ja äveriään Ridgen asiat ovat pääsääntöisesti hyvin, mutta välillä tunteiden runkolangat punoutuvat ahdistaviksi solmuiksi. Silloin Ridge kasvattaa eeppisen leukansa suojaksi yrmeän parran.

Levyllä: Vielä 1990-luvulla Ronn Moss kelpasi Suosikin sivuille teini-idoliksi. Tuolloin jutun juuri ammennettiin miehen nuoruusvuosista Billboard-listoillakin piipahtaneen silkinpehmeän Playerin basistina. Soololevyillään Moss on jättänyt nuorisotähden elkeet vähemmälle ja panostanut putipuhtaaseen ulosantiin. Hän käsittelee tunteita suurieleisesti, mutta ehdottoman riskittömästi. Välillä mies irroittelee kuin Jon Bon Jovin ja David Hasselhoffin ristisiitos. Mossin musiikki piirtääkin samanlaista maskuliinisuuden ääriviivaa kuin hänen roolihahmonsa. Ahdistukselle ei hänen levyillään ole kuitenkaan sijaa – siksi kiekkojen kansikuvissa voi poseerata ilman partaa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

John McCook

Ruudulla: Eric Forrester, Forresterin muoti-imperiumin luoja ja hellän ankara isähahmo. Vaikka vuodet kuluvat, pojat kävelevät yli, firman arvo nousee ja laskee, pysyy Eric harmaana eminenssinä luomuksensa taustalla. Kun dynastian kohtalonkysymyksiä ratkotaan, Eric on aina huoneessa, mutta usein jossakin pääpukarien takana, kameran epätarkalla alueella. Sieltä tapittavat syvien kulmien alle piiloutuneet silmät, jossa häivähtää pitkävihaisen norsun muisti.

Levyllä: Ilman Kauniita ja rohkeita John McCook olisi tuskin koskaan päässyt äänilevylle. Eric Forresterin rooli avasi kuitenkin markkinaraon kevytsoulin ja viihdejuuston sekaiselle musiikille. McCookin tulkinnat ovat samalla lailla harmaiksi puleerattuja kuin hänen hahmonsakin, ja niiden hallavan charmin takaa kaikuu hentona sivuäänenä jonkinlainen syyntakeettomuus. Kun McCook ilmaisee isällisesti painottaen laulujen tunnekuohuja, on lopputulos samalla lailla tahattoman hupaisa kuin tuskastuneen Eric Forresterin sammakkomainen irvistys.

Video ei ole enää saatavilla

Teri Ann Linn

Ruudulla: Kristen Forrester Dominquez, vaalea seurapiirineito, joka ei aikuistuttuaan vilkuillut kaksilahkeisten suuntaan niin kimaltelevin katsein kuin Stephanie Forrester, tuo dynastian rautainen matroona, olisi toivonut. Kristenin kohtalona olikin päätyä äitinsä juonittelun myötä naimisiin ikilieron Clarke Garrisonin kanssa. Avio-onni päättyi – tietenkin – Clarken petollisuuteen. Myöhemmin Kristen avioitui Tony Dominquezin kanssa ja katosi Floridaan, josta hän on palannut sukunsa pariin vain satunnaisesti.

Levyllä: Hollywoodilainen hattutemppu koostuu kauneuskilpailumenestyksestä, roolista saippuasarjassa ja omasta äänilevystä. Vuoden 1981 Miss Havaiji Teri Ann Linn pääsi täydentämään troikkansa, kun Fazer Musiikki otti hänen kepeästi diskopopahtaneen levynsä julkaisuohjelmaansa vuonna 1993. Hentoa listamenestystä hyisessä Pohjolassa nautittuaan Linn suuntasi vielä Saksan markkinoille ennen kuin rohkeni debytoida kotimaassaan vuonna 1998. Suomalaisin voimin saatettiin maailmaan myös Linnin kakkosalbumi Be Young, Be Foolish, Be Happy (1997), jolla neito duetoi itsensä Dannyn kanssa. Uudeksi Armiksi Teri Annista ei ilmeisesti ollut, koska yhteistyö jäi yhteen lauluun.

Video ei ole enää saatavilla

Jeff Trachta & Bobbie Eakes

Jeff Trachta ruudulla: Thorne Forrester, Ridgen vaalea ja haalea veli. Kun sarja alkoi, veljekset kilpailivat tasapäisesti hegemonisesta asemasta yrityksessä, naismarkkinoilla ja katsojien sydämissä. Tässä kiistassa viuhuivat niin nyrkit kuin luoditkin. Voittaja oli kuitenkin selvillä alusta asti. Kun Trachta astui Clayton Norcrossin saappaisiin Thornena vuonna 1989, rellesti Ridge jo Forresterin käytävillä kuin pukki kaalimaalla. Vuosien varrella Ridgen ylivalta on vain korostunut samalla kun Thorne on valunut isäänsäkin kauemmas taustalle.

Bobbie Eakes ruudulla: Macy Spectra, hurmaavan kieron Sally Spectran tytär. Vaikka Macyn ympärille pyrittiin rakentamaan jos jonkinlaista draamaa alkoholiongelmasta alkaen, jäivät hahmosta mieleen lähinnä spanielinsilmät. Neitoa koetettiin kuljettaa ryysyistä rikkauteen samalla lailla kuin Brooke Logania, mutta siinä missä Brooken ja Ridgen suhteesta tuli koko sarjan selkäranka, latistui Macyn matka Thornen aviovuoteeseen saman asetelman halvaksi toisinnoksi. Kun Macy lopulta kuoli‒ei kuollut‒kuoli, oli hahmo jo valmis unohtumaan. Vaikka onhan rajan takaa tultu aiemminkin takaisin.

Levyllä: Kun 1980-luvulla vaikuttaneessa Big Trouble -tyttöbändissä laulaneen Eakesin roolihahmo saatettiin yhteen Trachtan esittämän Thornen kanssa, oli sarjan ikioma duo kasassa kuin huomaamatta. Eakes ja Trachta levyttivät albumillisen balladivetoista sokerikuorrutetta, jossa tunteet olivat ikuisia ja syntetisaattorimatot tavoittelivat taivaita. Samalla konseptilla tuotettiin tuota pikaa myös joululevy ja duettoalbumin jatko-osa. Ruudullakaan laulutaitoja ei pidetty vakan alla – 1990-luvulla Macy ja Thorne tuntuivat lauleskelevan sylikkäin harva se jakso. Laulunäytteet ruudulla antoivat samalla luontevan alun Eakesin soolouralle. Myöhemmillä levyillään Eakes on tosin sekoittanut balladitaiteeseensa myös ripaukset country-henkistä singer-songwriterismia ja eleganttia yökerhojazzia.

Video ei ole enää saatavilla

Joanna Johnson

Ruudulla: Caroline Spencer, lehtimoguli Bill Spencerin tytär ja Ridgen ensi rakkaus. Sarjan ensimmäiset vuodet rakentuivat polttavan ydinkysymyksen varaan: Saako Caroline Ridgen omakseen, vai viekö yllättäen estradille astunut Brooke Logan hurmurin sydämen? Moninaisten juonenkäänteiden myötä Caroline päätyi Thornen puolisoksi, kunnes Ridgen vetovoima sai neidon janomaan vanhaa suolaa. Kun Ridge ja Caroline onnistuivat lopulta luovimaan itsensä avioliiton satamaan, sairastui Caroline kuolettavasti leukemiaan. Häntä hoiti muuan Taylor Hayes. Muutamaa vuotta myöhemmin ruudulla vilahti Carolinen kaksoissisko Karen.

Levyllä: Kauniisiin ja rohkeisiin pestautuessaan Joanna Johnson tuskin  arvasi nousevansa 1990-luvun kuluessa levyttäväksi artistiksi Suomessa, mutta totuus on toisinaan saippuadraamaakin ihmeellisempää. Johnsonin nimiin kirjattiin vuonna 1993 julkaistu Standing in My Rain -levy, tosin valtaosan levyn lauluosuuksista taisi luikauttaa tuottaja Cris Owen. Levynkannen lisäksi Johnsonin nimi nähtiin Suomen albumilistalla, jossa Hessu Reijosen musiikkimanageroitava piipahti sijalla 30. Jos väittämä ei olisi liian yleistävä, tekisi mieli todeta: ”only in Finland”.

Video ei ole enää saatavilla

Koska Joanna Johnsonin musiikkia ei tiedon valtaväyliltä löydy, viettäkäämme hetki nuoren rakkauden parissa. Ja innokkaimmille vinkki: Standing in My Rain -single on nähty hetki sitten Huuto.netin listoilla pilkkahintaan!

Jack Wagner

Ruudulla: Dominick ”Nick” Marone, Massimo ja Jackie Maronen hulivilipoika. Kapteeni ja hurmuri, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta veitikkamaisella hymyllään. Vaikka maailma tölvii ja riepottelee, Nick pitää päänsä, säilyttää itsenäisyytensä ja löytää mustasukkaisuudestaan aimo kaupalla elinvoimaa. Nick on Kauniiden ja rohkeiden virallinen ”taustahurmuri”, joka kaivetaan esille aina, kun jollekin Loganin tytölle pitää järjestää romantiikkaa Forresterin klaanin ulkopuolelta. Pitkäaikaiset suhteet jäävät usein haaveiden tasolle, mutta onpahan millä leikkiä. Siinä on ikuisen nuoruuden salaisuus.

Levyllä: Wagner on todellinen kevytviihteen multilahjakkuus. Mies ponnahti tv-ruuduille vuonna 1983 General Hospitalin kiintotähtenä Frisco Jonesina. Samoihin aikoihin tekeillä oli jo debyyttilevy All I Need, jonka nimikkoraita päätyi peräti Hot 100 -listan kakkossijalle. Tämän jälkeen musiikki ja näytteleminen ovat kulkeneet rinta rinnan halki vuosikymmenten. Wagner on tähdittänyt niin Santa Barbaraa kuin Melrose Placeakin samalla, kun diskografia on venähtänyt viiden albumin mittaiseksi. Ei siis liene sattumaa, että miehen musiikki on kuin tehty 1980-lukulaisten tv-sarjojen taustalle suureellisine kertosäkeistöineen, asianmukaisine konetaustoineen, vinkuen soivine kitaroineen ja kaikkensa antavine laulusuorituksineen. Mutta taittuvatpa tältä Kauniiden ja rohkeiden John Farnhamilta kepeät joululaulutkin.

Video ei ole enää saatavilla

Adrienne Frantz

Ruudulla: Amber Moore, pieni vaalea pirulainen. Tyttö, joka ponnisti trailer parkista Forresterin lapsenhoitajaksi, vietteli hoidettavansa ja junaili pariskunnalle lapsen, joka ei kuitenkaan ollut heidän omansa. Käärmeenkielinen juonittelija, jonka vehkeilyssä on samalla jotakin viatonta ja hellyttävää. Mihin Amber koskeekin, se muuttuu rikokseksi, räjähdykseksi, vahinkolapseksi tai sekaisin menneeksi parisuhteeksi. Välillä nurkan takaa saattaa ilmestyä myös Amberin kaksoissisko April Knight, aikuisviihteeseen kallellaan oleva rentuke. Kaaoksen keskellä Amberin lapsenkasvoilla säilyy kuitenkin koko ajan vilpitön usko todellisiin tunteisiin ja onnelliseen elämään.

Levyllä: Siinä missä 1990-luvulla julkaistut Kauniiden ja rohkeiden kylkiäislevyt vetoavat aikuiseen makuun, kurottaa Adrienne Frantzin vuonna 2007 julkaistu debyytti Anomaly kohti laulajan omaa ikäryhmää. Goo Goo Dolls -vokalisti Johnny Rzeznikin kainalossa 2000-luvun alkupuolella viihtyneen neidon musiikki on omalaatuinen yhdistelmä listakelpoista singer-songwriterismia, läpeensä stailattua teinihömppää ja tummasävyistä tunnelmointia. Odottamatonta kyllä, Frantzin kappaleet tuovat mieleen niin Heather Novan, Avril Lavignen kuin Lisa Germanonkin. Muutamaa laulumaneeria karsitumpana ja oikeiden henkilöiden tuottamana Adriennessa voisi olla potentiaalia vaikka millaiseksi Gwen Stefaniksi. Ihan oikeasti.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jacob Young

Ruudulla: Rick Forrester, Kauniiden ja rohkeiden sukurutsaisen ja nepotistisen ihmissuhderakennelman kukkea hedelmä. Rick (Eric jr.) on Ericin ja Brooken poika, jonka elämää on varjostanut muun muassa traumaattinen suhde isä- ja velipuoleensa Ridgeen. Ihmissuhteensa hän on altistanut freudilaisille tulkinnoille innostuttuaan vehtaamaan kahden sisarpuolensa kanssa. Rickin viimevuotiset edesottamukset kiteytyvät MTV3:n sarjaesittelysivuilla muotoon: ”Rick ihastuu Jackieen. Tämä on Rickin velipuolen Ridge Forresterin velipuolen Nickin äiti Jacqueline ’Jackie’ Payne Marone Knight, naimisissa Owen Knightin kanssa.”

Levyllä: Vuonna 2000 Jacob Youngin tie vei mikrofonin ääreen. Miehen eponyymi levy yhdisti poikabändien ylijäämäballadit, Nik Kershaw’n hatarammat hetket ja hienovaraisella raspilla karhennetut aikuisrokkipalat. Jos Young olisi päätynyt näyttelijäksi Beverly Hills 90210 -sarjaan, olisi hän varmasti päässyt jonkun jakson huipentumana The Peach Pitin lavalle Jamie Waltersin rinnalle. Young onkin helppo sijoittaa samalle jatkumolle teinisarjoista ponnistaneiden kauniskasvoisten tähdenlentojen kanssa, vaikka hänen tähtensä ei musiikin voimin montakaan metriä liikkunut.

Video ei ole enää saatavilla

Constantine James Maroulis

Ruudulla: Constantine Parros, laulaja ja tuottaja, jolle kirjoitettiin sarjaan rooli, jotta Constantine Maroulis voisi markkinoida musiikkiaan. Constantine kilpaili hetken aikaa Rick Forresterin kanssa paikasta Phoebe Forresterin duopartnerina, mutta jäi lopulta soittelemaan lehdellä. Mies vetäytyikin nopeasti Boldface Recordsinsa uumeniin odottelemaan Maroulisin uran seuraavaa aallonpohjaa.

Levyllä: American Idolin kärkikuusikkoon itsensä vuonna 2005 lauleskellut kreikkalaisamerikkalainen Maroulis ei ole musaurallaan saanut aikaan mitään kummoista. Tästä voisi syyttää Nickelbackin kappaleen esittämistä kykykisassa, mutta emme syytä. Konsta julkaisi pari rockahtavaa albumia, joita on myyty yhteensä noin 50 000 kappaletta. Viimeiseksi naulaksi arkkuun hän versioi Unchained Melodyn. Aika oli siis kypsä Broadway-uralle, joka on sujunut paljon paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Usher

Ruudulla: Robert, Amberin kaveri, jonka ensisijaisena tehtävänä oli oletettavasti muistuttaa katsojia Usherin olemassaolosta.

Levyllä: L. A. Reidin löytämä teinitähti kysyi ensin 16-vuotiaana Can U Get Wit It ja heti kunnon sixpackin saatuaan tunnusti You Make Me Wanna. Suosio hiipui hetkeksi aikuisuuden kynnyksellä – miksi muuten hän olisi Boldikseen lähtenytkään – kunnes U Remind Me (2001) siivitti miehen takaisin listojen kärkeen. Liikkeet kuin Michael Jacksonilla, muuten joskus R. Kellyäkin lipevämpi tanssilattioiden täyttäjä. Viimeisin uroteko on vierailu David Guettan albumilla, mikä on osoitus könsikkään taidosta juosta musiikillisten trendien vierellä sopivasti rintalihastuntuman verran perässä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kun Dallas mullisti 1980-luvulla suomalaisten käsitykset saippuaoopperasta, punoi Jaakko Teppo sarjan liepeille piiloviisaan sosiologisen maaseutukuvaelman Pamela-laulunsa muodossa. Kauniiden ja rohkeiden noustua Dallasin kaltaiseksi ilmiöksi kymmenisen vuotta myöhemmin, oli vain ajan kysymys, milloin sarja parkkeeraa suomalaiseen folkloreen. Toimeen tarttui odotetusti viihteen moniottelija Jope Ruonansuu, joka tarrasi hampaansa itseensä Ridge Forresteriin. Vaikka Tepon saappaisiin jäi tämän esityksen myötä vielä paljon väljää, on kappale ensiluokkainen dokumentti niiltä vuosilta, kun Ridge oli vielä nuori (ja parraton), Brooken ja Caroline Spencerin kissatappelu kuumimmillaan ja Thorne tiiviisti mukana kuvioissa. Terveisiä ajalta, jolloin Suomi ei ollut vielä jääkiekon maailmanmestari.

Video ei ole enää saatavilla