Kato, Nash Kato!

Valtavirtayleisöstä saattoi tuntua siltä kuin Urge Overkill olisi ilmestynyt tyhjästä, kun se vuonna 1994 julkaisi klassisen hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Todellisuudessa se oli kuitenkin kulkenut pitkän ja polveilevan tien perustamisestaan vuonna 1985.

Yhtye aloitti rähjäisenä ja rähmäisenä noiserock-yhtyeenä, joka seuraili sellaisten chicagolaislevy-yhtiö Touch & Golle levyttäneiden kokoonpanojen, kuten Steve Albinin johtaman Big Blackin ja Killdozerin, auraamaa polkua. Tosin jo ensimmäisellä albumillaan, vuonna 1989 julkaistulla Jesus Urge Superstarilla, se selvästi alkoi löytää melodisia helmiä upottavan särön pohjamudasta.

Vuoden 1991 The Supersonic Storybook -albumi ja 1992 julkaistu Stull-EP sisälsivät musiikkia, jolla oli jo yllättävää kaupallista potentiaalia. Kun yhtye solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, alkoi näyttää siltä, että Urge Overkill seuraisi Nirvanaa ja Pearl Jamia, joiden kiertueilla se oli ollut lämmittelemässä, valtavirtasuosioon.

Yhtyeen kunnianhimolla oli kuitenkin arvaamattomia seurauksia. Urge Overkillin siirtyminen itsenäiseltä Touch & Golta isolle levy-yhtiölle suututti Chicagon indiepiirit, etunenässä yhtyeen parin ensimmäisen julkaisun tuottajan ja kitaristi-laulaja Nash Katon entisen kämppäkaverin Steve Albinin, joka aloitti poikkeuksellisen myrkyllisen kampanjan yhtyettä vastaan (ensilaukaukset ammuttiin Chicago Reader -lehdessä, johon Albini lähetti vastauksen Bill Wymanin Urge Overkillia, Liz Phairia ja Smashing Pumpkinsia käsittelevään artikkeliin otsikolla “Three Pandering Sluts and Their Music-Press Stooge”. Lopulta homma meni niin pitkälle, että Urge Overkillille perustettiin Stalker-niminen “anti-fanzine” (tai siis tarkemmin sanottuna “anti-fanzine for the anti-fans of Urge Overkill”).

Sekään ei auttanut, että Urge Overkill alkoi käyttäytyä yhä pröystäilevämmin. Se pukeutui yhteneviin 1970-lukutyylisiin panomiespukuihin, joiden kaula-aukoissa kimmelsivät kultaiset Urge Overkill -medaljongit, ja ajeli röyhkeästi ympäri Chicagoa avoautolla, jonka takapenkillä oli baarikaappi. Ahdistuksen, angstin ja raivon sijaan Urge Overkill suosi hedonismia, huumoria ja menneisyyden poproskan ja kitschin leikkisää valjastamista omiin käyttötarkoituksiinsa.

Saturationilla, yhtyeen vuonna 1993 julkaistulla Geffen-debyytillä, sen musiikki heijasteli entistä vahvemmin tätä uutta estetiikkaa. Melun ja sekoilun tilalla oli voimapoppia, autotallirockia, glamia, soul-vaikutteita ja 1970-lukulaista stadionhardrockia. Se ei olisi voinut olla kauempana grunge-yhtyeiden ryppyotsaisuudesta. Saturation oli harvinaisuus 1990-luvun alun rockissa – tarttuva ja hauska levy, joka soveltui sängynlaidalla nyyhkimisen tai moshpitissä pullistelun sijaan bileiden taustamusiikiksi.

Saturation oli loistava levy, mutta se floppasi pahasti. Urge Overkill oli harmillisesti pari vuotta etuajassa. Pian esimerkiksi Beck ja Beastie Boys johdattaisivat musiikin uuteen rennompaan ja menneisyyden roskakulttuuria juhlivaan suuntaan, ja sellaisten genrejen, kuten exotican ja easy listeningin klassikot löysivät tiensä alelaareista hipstereiden levysoittimiin.

Urge Overkillin pelastus saapui kuitenkin yllättävästä suunnasta. Loistavalla esikoiselokuvallaan Reservoir Dogs huomiota herättäneen nuoren ohjaajalupauksen Quentin Tarantinon estetiikka nojasi pitkälti samanlaiseen menneisyyden populaarikulttuurin nokkelaan kierrättämiseen kuin Urge Overkillillä. Ei siis mikään ihme, että Tarantino ihastui vuonna 1992 julkaistulta Stull-EP:ltä löytämäänsä yhtyeen versioon Neil Diamondin alun perin vuonna 1967 julkaistusta kappaleesta Girl, You’ll Be a Woman Soon.

Se edusti juuri samanlaista menneiden vuosikymmenien pophylkytavaraa, josta Tarantino rakensi elokuvansa ja niiden huolella valitut soundtrackit: Reservoir Dogsilla oli kuultu sellaisia unohdukseen painuneita hittejä, kuten Blue Sweden Hooked on a Feeling, Harry Nilssonin Coconut ja kuuluisassa korvanleikkauskohtauksessa Stealers Wheelin Stuck in the Middle With You.

Girl, You’ll Be a Woman Soon oli juuri sopiva kappale sekä Tarantinolle että Urge Overkillille. Sen upean melodisen pinnan alla pyörteili häiritsevää synkkyyttä ja perversioita. Kappaleen säkeistöissä kertojana toimii nuoren rock-kapinallisen arkkityyppi, jota tämän rakkauden kohteen vanhemmat eivät ymmärrä:

“I love you so much, can’t count all the ways
I’d die for you girl and all they can say is
’He’s not your kind’
They never get tired of putting me down
And I’ll never know when I come around
What I’m gonna find
Don’t let them make up your mind”

Kaikki hyvin tähän mennessä, mutta kertosäkeessä syyksi paljastuukin tytön alaikäisyys:

“Girl, you’ll be a woman soon
Please, come take my hand
Girl, you’ll be a woman soon
Soon, you’ll need a man”

Kenties Diamond pyrki romanttiseen tarinaan väärinymmärretyistä rakastavaisista, mutta lopputulos kuulostaa enemmänkin häiritsevältä ja huolestuttavalta.

Urge Overkill korostaa esityksessään taitavasti laulun synkkää pohjavirettä. Se kuulostaa epätoivoiselta ja väsyneeltä yökerho-orkesterilta matkalla pimeyden sydämeen. Esitys hohkaa himmennyttä glitteriä, lommoisia diskopalloja, lähes hysteeristä nuottia naurun taustalla ja kyyneliä irvokkaaksi meikatuilla kasvoilla.

Saturationilla yhtye saattoi vaikuttaa ironiselta ja pinnalliselta, mutta Girl, You’ll Be a Woman Soon tuntui paljastavan epätoivon cocktailien ja värikkäiden pukujen taustalla.

Tarantino nappasi Girl, You’ll Be a Woman Soonin vuonna 1994 julkaistuun mestariteokseensa Pulp Fictioniin, josta tuli yksi 1990-luvun tärkeimmistä elokuvista, ja joka saavutti pian kiistattoman klassikkostatuksen. Uma Thurmanin esittämän gangsterin heilan Mian tanssiessa kappaleen tahtiin ja nuuskatessa kokaiinin sijaan vahingossa heroiinia yhdessä elokuvan ikonisimmista kohtauksista Urge Overkill muuttui hetkessä epäonnisesta indieyhtyeestä kuolemattomaksi osaksi populaarikulttuuria.

Lopulta Girl, You’ll Be a Woman Soonista tuli kuitenkin riippakivi Urge Overkillille. Vaikka kappale toi yhtyeelle suosiota määrissä, joka olisi ollut mahdoton kuvitella vielä paria vuotta aikaisemmin, ostava yleisö ei ollutkaan halukas kuulemaan yhtyeen omaa materiaalia. Niinpä vuonna 1995 julkaistu Exit the Dragon menestyi kehnosti ja sai huonoja arvioita. Todellisuudessa se oli edeltäjänsä tavoin hieno levy, mutta sen synkkä, päihdeongelmien, ahdistuksen, paniikkikohtausten, eristäneisyyden ja epätoivon ilmapiiri kieli Urge Overkillin huonosta tilasta.

Rock-tähtielämän esittäminen oli muuttunut karvaaksi todellisuudeksi, ja bändi paloi loppuun huumeongelmien ja riitojen tarjotessa iloisesti loimuavaa sytykettä.

2000-luvun puolivälissä Urge Overkill palasi tien päälle ja viime vuonna se julkaisi reunion-levy Rock’n’Roll Submarinen, joka sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, mutta ostavaa yleisöä ei kiinnostanut sen enempää kuin vuonna 1995.

Epäilemättä Urge Overkill esittää yhä jokaisella keikallaan tunnetuimman hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Ja epäilemättä sen sanat tuntuvat toisinaan kovin osuvilta:

“I’ve been misunderstood for all of my life
But what they’re saying girl it cuts like a knife
’The boy’s no good’
Well I’ve finally found what I’m a looking for
But if they get their chance they’ll end it for sure
Surely would
Baby I’ve done all I could
Now it’s up to you”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Urge Overkillin iloluontoisen ironinen retroestetiikka on kenties selvimmin esillä Saturation-levyn Positive Bleeding -singlen videolla:

Video ei ole enää saatavilla