Fabric

78 Lähes kaikki, mihin vain on painettu Ben UFO:n nimi, saa terveen määrän ylistystä osakseen. Britin kuratointikykyjä sopii kehua myös uusimman kokoelman kohdalla. Ainoa ongelma onkin siinä, että Fabric-julkaisussa on jälleen tuo live-loppuliite: dj-miksaukset ovat Ben UFO:n ykköslaji ja ainoa sellainen. Ne toimivat toki itsessään loistavasti esitellen miehen Hessle Audio -merkin tasokkaimpia kiinnityksiä Pearson Soundista Blawaniin ja Pev & Kowtoniin. Vanhemmista nimistä kuullaan muun muassa Mr. Fingersin ja K-Handin raitoja. Miellyttävin yllätys on viime vuonna hätkähdyttävän albumidebyytin julkaissut Night Slugsin Jam City -aliasta käyttävä Jack Latham, jonka Club Thanz seisauttaa kiivastahtisesti etenevän levyn täydellisesti tuoden mieleen moottorin, joka sammutetaan ja pian kytketään taas päälle koneen ehtimättä jäähtyä. Samalla Matthew Herbert kaikuu jostain kaukaa kuin päälle unohtuneesta autoradiosta. Näissä dynamiikan varaan laskevissa hetkissä Ben UFO on elementissään. Suurimman osan ajasta hyperaktiivisesti kappaleesta toiseen liikkuva miksaus kuitenkin jättää edelleen auki kysymyksen siitä, kuka dekkien/softan takaa operoi. Dj:n omaa kädenjälkeä toivovat joutuvat kuitenkin elämään sen seikan kanssa, ettei Ben UFO välttämättä koskaan tule julkaisemaan omaa materiaaliaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Doldrums – Lesser Evil

Souterrain Transmissions

61 Ennen muinoin George Harrison lainasi kitaraa tai puutarhaa Eric Claptonilta (en muista kumpaa, koska Jake Nyman ei ole kertonut tarinaa Onnenpäivissä vielä riittävän monta kertaa) ja sävelsi Here Comes the Sunin. Nyt Airick “Doldrums” Woodhead lainaa Claire “Grimes” Boucherilta läppärin ja äänittää sillä kokonaisen albumin. O tempera, o mores, etten paremmin sano! Here Comes the Sun on upea taideteos, Lesser Evil ei niinkään. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Veli Kauppinen palaisi tähän myöhäisempään lainausanekdoottiin radio-ohjelmissaan enää 2040-luvulla. Albumilla on kuitenkin ansioita, jos nyt ei kokonaisen puutarhan niin ainakin parin perennapenkin verran. Doldrums pysäyttää kuulijan kannoilleen kolme kertaa: Anomaly ja Golden Calf yhdistävät jännittävällä tavalla 1970-luvun dramaattisen europopin, Propagandan militanttiuden ja muodikkaan cold wave -soundin. Sunrise puolestaan leijuu pumpulissa kuin Princen I Wish U Heaven, mutta ei kestä edes kahta minuuttia. Muilta osin levy on pääsääntöisesti päämäärätöntä avant-elektro-häly-poppia, joka flirttailee niin Death Gripsin ja varhaisen Crystal Castlesin väkivaltaisen soundin kuin Animal Collectiven psykedeelisen kerroksellisuuden kanssa – vaatimattomin tuloksin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iceage – You’re Nothing

Matador

83 Se, että hipsterinnäköisten punkkareiden Burzum-pinssi, epämääräiset piirustukset ja Death in June -tatuointi riittivät nostamaan tanskalaisbändi Iceagea vastaan fasismisyytökset, kertovat aika paljon siitä, että Suomen ulkopuolella äärioikeisto tuntuu olevan oikeasti vakava asia. Nyt kun bändi on itse irtisanoutunut väitteistä, ei ole pienintäkään syytä kokea moraalista ahdistusta siitä, että yhtyeen kakkoslevy on näin erinomainen. Sen varjolla, että yhtyeen solisti Elias Rønnenfeldt ilmoitti taannoin tämän median haastattelussa inspiroituvansa Georges Bataillesta, ei ole kohtuutonta kutsua You’re Nothingia transgressiiviseksi punkiksi, sillä albumin teksteissä näkyy jäänteitä inhosta ja nihilismistä. Debyytin maanisen post-punkin sijaan You’re Nothing fuusioi onnistuneesti Wipersin vyörytyspunkia Wiren taiderock-rakenteisiin ja Refusedin jälkihardcore-raivoon. Lopputulos kuulostaa siltä, että se voisi hakata Fucked Upin hintelyyksiä turpiin ihan silkkaa vitutustaan. Iceagella on nuoresta iästään kyky kirjoittaa erityisen sävykkäitä sävellyksiä, eikä vain kaataa samaa uhoa ja inhoa yhteen muottiin. Kyllästymisen estämiseksi 28-minuuttisen levyn jakaa keskeltä italo-iskelmä l’Ultima Occasionesta uudelleensovitettu Morals, jota Rønnenfeldtin käheäksi karjuttu ääni huokailee repivällä paatoksella. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Inc. – No World

4AD

80 Andrew ja Daniel Aged hoitavat hommansa niin hyvin, ettei voi kuin ihastella ja huokaista päälle. Muun muassa Beckin, Pharrell Williamsin ja Raphael Saadiqin taustalla soittaneet losangesilaisveljekset vuodattavat rakkauttaan modernin soulin ja R&B:n ylle omistautuneisuudella ja osaamisella, jonka edessä on antauduttava. No World on kokoelma yksipuolisia mutta täydellisen muotovalioita kappaleista sofistikoituneen ja sensuellin mustan musiikin tyylissä. Se on “rehellisemmin R&B” kuin Autre Ne Veutin ja How to Dress Wellin kaltaisten aikalaisten laptop-kutuilut ja on “valkoisista” vaikutteistaan (Black Wingsin Cocteau Twins -kitarat, Carefulin ambient-minimalismi) huolimatta henkisesti varsin lähellä D’Angelon, Maxwellin tai 1980-luvun Princen kaltaisia heruttelijoita. Vavisuttaviin tunnemyrskyihin No World ei anna aihetta, mutta pieneen halimishetkeen kuitenkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neøv – Orange Morning

Fullsteam Records

68 Omat odotukseni Neøvin debyyttialbumia kohtaan olivat korkealla kahden loistavan singlekappaleen siivittämänä. Neufvoinina aikaisemmin tunnettu yhtye on muuttanut nimensä lyhyempään muotoon ja musiikillista ilmaisuaan yksinkertaisemmaksi. Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Windvane palautti uskon kotimaiseen shoegazeen, ja toisena singlenä julkaistu Mellow jatkoi samoilla linjoilla. Albumi ei kuitenkaan ihan lunasta kaikkia niitä odotuksia, jotka loistavat singlet herättivät. Pääosin kappaleet jäävät aika keskinkertaisiksi ja levy yksipuoliseksi. Jos Orange Morning sisältäisi yhtä vahvaa materiaalia kuin kappale 1999, niin kyseessä olisi vuoden kovin levy. Nyt se on vain lupaava alku jollekin suuremmalle. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Paperfangs – Past Perfect

Soliti

73 Kun yhä useamman pop- ja rockyhtyeen ura on nykyään ensimmäisen albumin jälkeen enemmän tai vähemmän taputeltu, on virkistävää törmätä bändiin, jonka debyytti on vanhanaikaisella tavalla raakilemainen ja taival ilmiselvästi alussa. Joidenkin mielestä Past Perfect on eräänlaisessa keskentekoisuudessaan merkki vahvasti aloittaneen Soliti Recordsin laaduntarkkailun lipsumisesta. Mutta olisiko sittenkin niin, että Paperfangs on laulunkirjoitustaitojensa puolesta niin lahjakas ryhmä, että sen ääni on kannatanut taltioida kaikessa kotikutoisuudessaan jo vaiheessa, jossa kehitysprosessi on ilmiselvästi kesken? Jos minulta kysytään, niin kyllä. Myönnetään, Jyri Öhman ei välttämättä ole maailman ilmaisu- saati valovoimaisin laulaja, mutta Bathe in Gloryn, This Powerin tai Repeatin kaltaisten pienen ihmisen pophelmien soidessa se tuntuu herttaisen yhdentekevältä. Past Perfect ei ole suurta taidetta, mutta sympaattista ja varsin suuria lupauksia lofisyntikkapoppia kuitenkin. Suomi-indien viitekehyksessä bändi asettu aika tarkkaan Burning Heartsin ja Barry Andrewsin diskon puoliväliin. Maailmalta trion makuuhuoneisiin lienee kantautunut ainakin New Orderin, Field Micen ja Momuksen hentoja kuiskauksia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psychic Ills – One Track Mind

Sacred Bones

59 One Track Mindilla newyorkilainen Psychic Ills todistaa muuttuneensa lopullisesti yhdellä ellipsin muotoisella raiteella vieriväksi resiinaksi, jota jo kymmenen vuoden ajan on polkenut parivaljakko Tres Warren ja Elizabeth Hart. Ensiksi mainittu on viimeisimmillä albumeilla vastannut hypnoottisen monotonisina kiemurtelevasta aavikkoblueskitaroinnista, jälkimmäinen tuota opiaattinotkuista sydänverta hitaasti liikkeelle pumppaavista bassokuvioista. Tähän herkulliseen kaavaan ei valitettavasti tehdä poikkeuksen poikkeusta – vannon että kuultuasi yhden One Track Mindin kappaleen olet kuullut jokaisen niistä. Monet yhtyeet yrittävät nykyään tehdä tällaista pahaa, pahaa lurppamusaa, mutta harvat onnistuvat olemaan yhtä aitoja kuin Psychic Ills. Vain oikeat narkkarit voivat olla näin tylsiä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Unknown Mortal Orchestra – II

Fat Possum

77 En oikein tiedä millaisia makuuhuoneita sukellusveneissä on. Mutta jos kuvittelemme sukellusveneeseen mahdollisimman tavallisen tilan, jossa on sympaattinen matto, suuri sänky, nuhjuisia peittoja, kirjahyllyn pätkä ja ikkuna kalojen maailmaan, löydämme olosuhteet, joissa äänitellyltä Unknown Mortal Orchestran kakkoslevy kuulostaa. Lopputulos on soundiltaan rikki, bassoiltaan nuhjuinen ja diskanteiltaan ohut. Keulamies Ruban Nielsonin kitarahelkyttelyt ja kevytpsykedelia muistuttavat paikoin Grizzly Bearista, joka olisi asentanut soittimiinsa Thomannin halvimmat roskamikit ja käyttäisi rumpuina saman firman pahvilaatikoita. Jotain koukuttavaa siinä silti on, sillä levy roikkuu soittimessa, vaikka sen biisimateriaali on yhtä hasardia kuin laitteistokin. Swim and Sleep (like a Shark) on viiden tähden barokkipoppia ilman kaikkea genreen liitettävää grandiositeettia, kun taas Opposite of Afternoon on sama tyylikoe täysin naamalleen menneenä ja junnaava Monki jotain näiden välistä. Lisäksi löytyy One at the Timen roskafunkia, No Need for a Leaderin Ariel Pink -halparockia ja arviolta kaikkea muuta, mitä vaaditaan, jotta levyä voi sanoa sekamelskaksi. Kaiken sen keskeltä todelliseksi helmeksi ja alkuvuoden biisiparhaimmistoon nousee, pölyisen siirappinen lo-fi-soul-balladi So Good at Being in Trouble, jonka ”So good at being in trouble / So bad at being in love” -fraaseihin huipentuvassa tekstissä on jotain herttaisella tavalla traagista. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Harmaa on hyvä väri on ensimmäinen single Fullsteam Recordsin helmikuussa julkaisemalta uudelta Ismo Alanko -albumilta. Alankoa säestävät uudella levyllä kitaristi Jussi Jaakonaho, basisti Mikko Mäkelä ja rumpali Niko Votkin. Kiertueelle lähtee mukaan myös multi-instrumentalisti Juho Viljanen.

Video ei ole enää saatavilla

Haloo Helsinki! – Huuda

Ratas Music Group julkaisee Haloo Helsinki! -yhtyeen neljännen ja vielä nimeämättömän studioalbumin 8. helmikuuta. Levy on ensimmäinen, jolle yhtyeen jäsenet ovat kirjoittanut kaikki kappaleet. Kitaristi Leo Hakasen YleX:llä ”kaupunkimaiseksi” kuvaileman albumin ensimmäisen singlen video käytiin kuvaamassa New Yorkissa.

Video ei ole enää saatavilla

Big Boi – Mama Told Me (feat. Kelly Rowland)

Hiphop-duo OutKastin normaalimpana pidetty osapuoli Antwan André Patton julkaisee tällä viikolla toisen sooloalbuminsa Vicious Lies and Dangerous Rumorsin, jolla vierailevat muun muassa räppärit Killer Mike ja Big K.R.I.T, indierockyhtye Wavves sekä ruotsalainen Little Dragon. Mama Told Me -videobiisissä feattaa puolestaan Destiny’s Childista tuttu Kelly Rowland.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds – We No Who U R

Grindermanin haudannut Nick Cave palaa 18. helmikuuta uudella Push the Sky Away -albumilla. Kyse on internetin inspiroimasta levystä, jolle Cave kertoo etsineensä ideoita tutkimalla Googlen ja Wikipedian syövereitä ilman lähdekritiikkiä. Lopputulos kuulostaa Caven mukaan ”keskoskaapissa olevalta haamulapselta, jolle Warren Ellis soittaa sydänääniä”.

Video ei ole enää saatavilla

Unknown Mortal Orchestra – Swim and Sleep (Like a Shark)

Jagjaguwar julkaisee 8. helmikuuta Unknown Mortal Orchestran toisen albumin, jonka nimi on ytimekkäästi II. Uusiseelantilaisen Ruban Nielsonin omaleimainen tanssipopyhtye liikkuu kakkosalbumillaan lähemmäs klassista rockia – tai ainakin Nielson on maininnut levyn merkittävimmiksi vaikuttajiksi Pink Floydin, The Beatlesin ja Led Zeppelinin.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 89 Theophilus London – Why Even Try (feat. Sara Quin)

Tyylitietoinen ja kunnianhimoinen Theophilus London ei vielä vuonna 2011 aivan onnistunut valloittamaan maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Sara Quinin kanssa esitetty unenomaisen surumielinen Why Even Try olisi a-luokan popbiisi, kappale, jolla Londonin popin, rapin, uuden aallon, tanssimusiikin ja soulin sillisalaatti loksahtaa täydellisesti paikalleen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 88 Tune-Yards – Gangsta

Merrill Garbusin on löydettävä tasapaino. Kun tuoreella Whokill-levyllä Tune-Yardsin musiikki on hallitumpaa, se menettää Bird-Brainsin kaoottisuutta. Gangstalla torvet pauhaavat ja rytmi kulkee niin vetävästi, että kappaleesta odottaisi kuulevansa rap-remixejä. Kuvitelkaa vaikkapa Big Boi tähän! Kenties Garbusilla on vielä sisässään jokin Paper Planesin kaltainen crossover-hitti, joka odottaa pääsyä ilmoille. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 87 Sokea piste – Umpikuja

Uudenvuoden aattona 1993 MTV esitti muutamaa viikkoa aiemmin nauhoitetun Nirvanan Live and Loud -liven. Keikan avanneen Radio Friendly Unit Shifterin kaltaiseen olemisen vimmaan ei ole ennen Sokean Pisteen vaikuttavaa Ajatus karkaa -albumia tullut törmättyä. Umpikuja olkoon tietoista läsnäoloa heille, joista mindfulness-meditaatio tuntuu käännytettyjen höpinältä. (Mikko Valo)

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

# 86 Smith Westerns – Weekend

Smith Westernsin raikas kitarapop kuulosti erityisen riemastuttavalta vuonna, jona monet huippulevyt olivat kovin vakavamielisiä. Näiden hädin tuskin täysi-ikäisten kaverien glamin, garagen ja indien sekoituksen paras esimerkki oli hieno Weekend. Iskevä kitarakuvio, tanssittava rytmi, tarttuva melodia ja sydänsuruiset sanoitukset – näin sitä kitarapoppia tehdään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 85 Josh T. Pearson – Sorry With a Song

Suomessa pitäisi soittamisen lisäksi opettaa biisien kirjoittamista ja tunteiden ilmaisemista peruskoulun musiikintunneilla, useita kertoja viikossa. Jos suomalaiset miehet käsittelisivät tunteitaan yhtä avoimesti, nöyrästi, herkästi ja uskomattoman rehellisesti kuin Josh T. Pearson biisinmuotoisessa anteeksipyynnössään, Suomessa olisi paljon vähemmän väkivaltaa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 84 Drake – Take Care

Siis: Draken cover Jamie xx:n remixistä, jolla Gil Scott-Heron coveroi Brook Bentonin kappaletta I’ll Take Care of You. Hmm, yritetääs uudestaan. Draken kakkoslevy oli vuoden parasta r’n’b:tä ja Take Care soi minimalistisesti tuotettuna tragediana pakahduttavan kauniisti. ”It’s my birthday, I’ll get high if I want to” tulee suoraan yksinäisen kuninkaan sydämestä. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 83 Unknown Mortal Orchestra – Bicycle

UMO on kuin takapihalle tyhjästä pudonnut satelliitinromu. Oudosti rämisevää ja pirullisen tarttuvaa psykepoppia tahkotaan laiskanlaisella slacker-asenteella. Kuulostaa kuin Brill Building olisi romahtamassa ja punkkarit asettuneet taloksi. Debyyttilevy on täynnä koukuttavia riffejä ja laa laa -kertosäkeiden tyyppistä hölmöyttä – vaivatonta kuin polkupyörällä ajo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 82 Toro Y Moi – Still Sound

Erittävätkö kaiuttimet jotain huumaavaa kaasua Still Soundin aikana? Tai tarkemmin ilmaisten, minne aika ja paikka katoavat kappaleen eteerisen väliosan soidessa? Etelä-Carolinan Chaz Bundick on selvästi Jamie Lidellinsä kuunnellut, mutta samalla soittolistalle on eksynyt myös unipoppia ja yé-yé’tä. Rytmimusiikki ei ole ollut aikoihin yhtä kaihoisaa ja kaikuisaa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 81 Ydinperhe – 15 vuotta

Tässäpä on törkeän terävä kärjistys teini-iästä. Tekstiin on yllättävän helppo samastua, vaikka olisikin 22 vuotta ja pikkukaupungin verran sivussa aihealueesta. Eihän se ihan ”vitunmoista juoksua piikkien perässä” ollut, mutta tiukka sahaus, asiallinen sylkeminen, sekä vähän ilmestyskirjamaista selkeämmät soundit tekevät tehtävänsä. Minäkin haluan ydinperheen! (Mikko Valo)

“Punk on sitä että olet aina kännissä”, Ydinperhe tietää.

# 80 The Black Keys – Lonely Boy

The Black Keysin El Camino -levy on jäänyt vuosiäänestyksissä harmillisen vähälle huomiolle, koska se ilmestyi joulukuussa. Nyt huomioidaan Lonely Boy -biisi, joka on yksinkertaisesti loistava. Tarttuvampaa kertosäettä saa hakea. Ja se video! Biisi avautuu parhaiten, kun katsoo samalla nollabudjetilla tehtyä musiikkivideota, jossa – tättärää – mies tanssii yksin. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

#79 Von Hertzen Brothers – I Believe

Kotimaisen rokkiprogen suurlähettiläs Von Hertzen Brothers tarjoaa neljännellä levyllään useita huikeita proge-eepoksia, joista I Believe pitää sisällään kaikki oikeanlaisen VHB-keiton ainekset: vaihtelevia melodioita, Queen-henkisiä laulustemmoja, paljon instrumentteja… Ja pituutta tietysti reilu kahdeksan minuuttia, niin kuin kunnon progebiisissä pitää ollakin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 78 Azari & III – Into the Night

Tiesittekö, että Toronto on yksi maailman hienoimmissa suurkaupungeista? Kulttuurien sulatusuuni, joka taipuu muun muassa helposti esittämään New Yorkia Hollywood-rainoihn. Into the Night on tämän hetken kuumimman tanssimusiikki-yhtyeen yksi loistavista kappaleista (albumi haltuun, heti!). Puhdasta aamuöiden Chicago-housea Toronton kaduilta. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

(Jason Drake)

62Parhaiten muun muassa Midlakelle ja Def Jux -hiphoplevymerkin artisteille tekemistään remixeistä tunnettu Cassettes Won’t Listen (brooklyniläinen Jason Drake) hapuilee elektropopin parissa sympaattisesti, mutta yllättävän amatöörimäisesti. Haukotuttavasti nimetty EVINSPACEY on sitä kiinnostavampi, mitä lähempänä keskitietä se kulkee. Perfect Day ja Wave to the Winners ovat The Postal Servicen ja Morr Musicin folktronica-artistien hengessä soivaa söpöilypoppia, joka on kuin luotu televisiomainoksiin. Dubstepistä ja Hot Chipistä muistuttavien rytmikokeilujen kohdalla Drake astuu sen sijaan syvälle metsän uumeniin. Suurta riemua Cassettes Won’t Listen ei tarjoa, mutta kelvolliseksi köyhän miehen Memory Tapesiksi siitä sentään on. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ronnie Dunn – s/t

Sony Music

40 Jossain vaiheessa 1990-lukua sitä vain ymmärsi, että country-musiikki oli astunut 1980-luvun kaavamaisimman AOR:n saappaisiin ja stadionluokkaan. Brooks & Dunn -duo oli yksi sen ajan suosituimpia ja laskelmoivimpia yhtyeitä. Kahta vaille jokainen levy myi platinaa. Pari erosi vuonna 2009. Ronnie Dunnin ensimmäinen soololevy ei eroa duon tuotannosta juuri millään tavalla. Biisit käsittelevät yhä kovin tutuilla ja tylsillä tavoilla mytologista työväenluokkaiskokemusta, miehen omaa tarvetta rockata stetson päässä, honky tonk-baareja, joissa kadonneet sielut kokoontuvat, ja pieleen menneitä ihmissuhteita. Jos eroja haluaa hakemalla hakea, voi ehkä uskotella itselleen, että Ronnie Dunnin soundipolitiikka on hiukan särmikkäämpi kuin vanhalla bändillä. Se kuitenkin vaatii jonkin verran itsesuggestiota. Brooks & Dunn oli klassinen esimerkki bändistä, jonka kohdalla hittikokoelma riittää. Luulen, että Ronnie Dunnin soolotuotannon kohdalla kannattaa myös odottaa kokoelmaa. Tai alkaa hiljalleen koota toimivaa Spotify-soittolistaa. I Can’t Help Myself on ainoa biisi tällä levyllä, jolla on mitään saumoja päästä mukaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Handsome Furs – Sound Kapital (Sub Pop)

66 Sound Kapitalin kansidesignissa on sellaista voimakasta ikonisuutta kuin klassikkoalbumien pahveissa pitääkin. Valitettavasti levy itsessään on moisesta statuksesta kaukana ja todistaa, että paljon puhuttu tuotannon ekonomisuus on usein vain eufemismi sisällön köyhyydelle. ”Äänipääomasta” puhuminen tuntuukin julkaisun kohdalla kornilta. Handsome Fursin biiseissä on tarkalleen kaksi kiintopistettä: Alexei Perryn syntetisaattori nytkyttää puuduttavasti paikallaan biisistä toiseen ja Dan Boeckner voihkii vokaalinsa niin pakotetusti, ettei sanoitusten sisältö voisi vähempää kiinnostaa. Pisteet muutamasta oikeaoppisesta (tylsästä) syntsapophaikailusta ja sinänsä kelvollisen draivin ylläpidosta nopeammissa biiseissä, jotka tekevät Sound Kapitalista viihdyttävää, mutta kasvotonta aivonarikkapoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Tedeschi Trucks Band – Revelator

Sony Music

78 Derek Trucks on ilmiö. Aina hänen musiikkiaan ei oikein jaksa kokonaisuutena, mutta viimeistään slide-kitarasoolon kohdalla on pakko hiljentyä fiilistelemään. Miehellä on taikaa näpeissä, ja se koskettaa joka kerta. Derek Trucks Bandin levyillä on aina ollut joitain huikeita vetoja, mutta kokonaisuuksina ne ovat olleet aikamoista sillisalaattia jazz-, blues-, etno- ja ties mitä -vaikutteineen. Tedeschi Trucks Band on Derekin ja vaimonsa Susan Tedeschin yhteinen projekti ja fokus on tiukasti funkyssa bluesissa. Tämän musiikin soittaminen kuulostamatta tylsältä ääliöltä on todella vaikeaa, mutta avioparin 11-miehinen bändi onnistuu siinä. Groove on murhaavan tiukka olematta tylsän suorittava. Se hengittää. Torvisovitukset ovat yllättävän maltillisia tälle genrelle, jossa ylisoittaminen on yleinen helmasynti. Sama pätee urkuihin. Ja oikeastaan kaikkeen muuhinkin. Biisimateriaali ei enimmäkseen yllä samalle klassikkotasolle kuin bändin soitto, mutta ei levyltä yhtään erityisen heikkoakaan sävellystä löydy. Jos haluat rakastua, kuuntele Midnight in Harlemin viimeiset 2 minuuttia 15 sekuntia tai Shrimp and Grits -välipalan slide-näppäilyt. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Unknown Mortal Orchestra – s/t

True Panther

82

Unknown Mortal Orchestra on burialmaisessa kasvottomuudessa viihtyvä mysteeri, jonka takaa paljastuu uusiseelantilainen, Portlandiin asettunut kitaristi Ruban Nielson. Bändin/sooloprojektin nimetön esikoisalbumi on yksi vuoden omalaatuisimmista herkuista; yhden tempun poni, jonka puolesta totolappusensa lyö enemmän kuin mielellään. Unknown Mortal Orchestran kappaleet rakentuvat lähes poikkeuksetta kolmen peruselementin päälle: karheasti svengaava breakbeat, kulmikas ja yllätyksellinen kitarariffi ja Nielsonin taipuisa ja hajamielinen falsetti. Niiden ympärillä on lähinnä tilaa, vinyylineulan rahinaa. Levy käynnistyy hätkähdyttävästi Ffunny Ffriendsillä, jonka jankuttava, rytmisesti kikkaileva riffi on samanaikaisesti parasta ja naurettavinta musiikkia mitä tänä vuonna on kuultu – voiko hyvän biisin tekeminen todella olla näin yksinkertaista? Levyn toinen tähtihetki Little Blu House on kuin Beck ja Dirty Beaches jammailemassa Slowdivea. Hittihakuinen How Can You Love Me on raikas versio The Go! Teamin pölhöilevästä pop-kaahauksesta, samanhenkinen Nerve Damage! puolestaan levyn ainoa huti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla