Ulverin Kristoffer Ryggillä on korvaa rockin klassikoille.

Onni on vanhemmat, jotka soittavat lapsilleen 1960-luvun progea ja psykedeelistä rockia.

Erityisesti, jos vanhemmat kasvattavat norjalaisia nuoria miehiä, jotka päätyvät myöhemmin Ulver-nimiseen yhtyeeseen ja päättävät vuosia myöhemmin tehdä cover-levyn lapsuutensa ja nuoruutensa merkittävimmistä biiseistä. Harva muusikko rohkenee levyttää itselleen merkittävät klassikot uudelleen, mutta kun sen tekee aidolla tunteella ja taidolla niin kuin Ulver, ei tarvitse jännittää häviävänsä alkuperäisille.

Childhood’s Endille on rakennettu vaikuttava draaman kaari biisien teemojen mukaan. Ne keskittyvät pitkälti lapsuuden loppumisen eli teini-iän mukanaan tuomiin tunteisiin: ahdistukseen, hämmennykseen ja rakkauden mysteerin käsittämiseen.

Albumi polkaistaan käyntiin Bracelet of Fingersillä, joka on kuultu alun perin The Pretty Thingsin Sebastian F. Sorrow -nimisen miehen elämästä kertovalla S.F. Sorrow -teemalevyllä. Biisissä kerrotaan niistä harvoista asioista, joista nuori mies innostuu, kukin päätelköön itse mitä tällä ”sormirannekkeella” tarkoitetaan.

Innostumisen jälkeen siirrytään mutkattomasti aiheiltaan raskaanlaisiin The Byrds -cover Everybody’s Been Burnediin ja Bonniwell Music Machinen The Trapiin:

“Everybody knows it never works
Everybody knows and me
I know that door that shuts just before
You get to the dream you see
Everybody’s been burned
And the feeling that the brotherhood is running out of time
in the trap, the trap, the trap”

Ahdistumisen jälkeen siirrytään luontevasti nuorten ja isompienkin miesten sydäntä riipivään ikuisuusaiheeseen, rakkauteen. Jefferson Airplanelta lainattu psykedeelinen balladi Today kuuluu ehdottomasti levyn koskettavimpiin biiseihin. Nyt on tosi kyseessä – oikea rakastuminen:

“With you standing here I could tell the world what it means to love
To go on from here I can’t use words, they don’t say enough”

Muutaman biisin päästä (ensi?)rakkaus on jo muuttunut uhoavampaan typyköiden maanitteluun The Troggsin 66-5-4-3-2-1-coverilla:

“It’s no use pretending, baby
I’m feeling the same way, too
So come on over to my place
There’s so much that we can do”

Ulverille ominaiseen tyyliin levyllä liikutaan myös mystisissä ja maagisissa tunnelmissa, mutta ei lipsuta korniuden puolelle, vaikka joku saattaisi sitä 1960-luvun fantasiahippibiiseiltä pelätäkin. Erityisesti versiot The Electric Prunesin I Had Too Much to Dreamista, The Beau Brummelsin Magic Hollowsta ja The Left Banken Dark is the Barkista kunnioittavat upeita alkuperäisteoksia, mutta soivat hienovaraisen hypnoottisella, surumielisellä norjalaisella magiikalla kuulostaen juuri sopivasti esittäjältään.

Levyn loppua kohden sisäinen tasapaino alkaa löytyä ja pimeydessä näkyy valoa. Teini-iästä on selvitty, aikuisuus häämöttää tulevaisuudessa. Les Fleur De Lysin I Can See the Light ja United States of American Where Is Yesterday tarjoilevat komean lopetuksen levylle ja lapsuudelle.

Coverit ovat aina covereita, jonkun muun teoksia ja taidonnäytteitä, mutta Childhood’s End on yksi vaikuttavimpia ja pohdituimpia kuulemiani cover-levyjä. Lapsuuden naivistisen onnen ja uskon loppuminen on tuotu levyn kanteen asti; kannessa on yksi Nick Utin legendaarisista valokuvista Vietnamin sodan napalmihyökkäyksen lapsiuhreista vuodelta 1972.

Ulverin Kristoffer Rygg on kertonut, että yksi syy levyn tekemiseen oli halu toimia vanhojen, osittain pienen yleisön piiriin jääneiden proge- ja psykedeliaklassikoiden sanansaattajana ja näyttää Ulver-faneille millaisesta musiikkihistoriasta bändi on inspiroitunut ja kasvanut. Juuri näin covereita tulisikin tehdä; kunnioituksesta ja kiitollisuudesta omille suosikeille, mutta omalla äänellä ja tunteella.

90 Levyn loppua kohden sisäinen tasapaino alkaa löytyä ja pimeydessä näkyy valoa. Teini-iästä on selvitty, aikuisuus häämöttää tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 257 Big Wave Riders – Behind These Walls

Tätä energian määrää! Jos yksi biisi kertoo meille mitään, niin Big Wave Riders on viime vuosien lukuisista kitaraa vatkaavista, enimmäkseen 1980- ja 1990-luvuille katsovista indie-bändeistä se lupaavin. Tämä on soundina ja räjähdyksenä täysosuma. Se ampuu yli kaikissa oikeissa paikoissa. Se on röyhkeä silloin kun pitää. Se ei koskaan pyytele anteeksi nuoruuttaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 256 Still Corners – Cuckoo

Alkusyksyisiltä päiväuniltaan hunajaan hukutetun kamomillateen ja selittämättömän ikävän tuoksuun heränneeltä Portisheadilta kuulostavassa Cuckoossa ei ole oikeastaan juuri mitään omaperäistä. Monotoniset ja nynnyt komppi ja basso, kosketintäkki, johon kääriytyä sekä huokaileva, taas uneen vaivuttava ääni sattuvat nyt vain olemaan täydellisen vapaapäivän takeet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 255 Wöyh! – Lokki

Lokkia voi pitää nykykalevalaisena kansanperinteenä. Laulu eli vuosia suusta suuhun Hyyrysen veljesten riemukkailla matkoilla. Itse muistan kuulleeni laulun lukuisia kertoja kesällä 2004. Oheinen video sai ensi-iltansa vanhemman wöyhöttäjän eli Jussin 40-vuotisjuhlilla. Nyt kansa janoaa lisää Wöyh!-lauluja. Julkaisujen esteenä saattavat olla arveluttavat tekstit. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 254 Gatto Fritto – Lucifer Morning Star

Britti Ben Williams pläjäyttää oikeilla synilla ja vocoderillaan elektronista huojuntaa, joka omaksuu myötämielisen kuulijan osaksi organismiaan. Mieleen nousee italoihme Kanon ja miespuolisen Cocteau Twinsin yhteistyö, kakerandelismin ja shoegazingin ristisiitos, jossa jokainen soittaa luontevasti toisten soittimia. Kehtolauluhyminää digitaaliajan lapsukaisille. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 253 Frank Ocean – Swim Good

Odd Future -mies Frank Ocean on eräs vuonna 2011 esiin nousseen uuden, dekonstruktionistisen r’n’b:n tärkeimmistä tekijöistä. Ilmaiselta Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Swim Good oli kappale, joka sai ihmiset höristämään korviaan. Biisi on kuin R. Kellyn musiikista olisi herutettu viimeinenkin hunajatippa, jolloin jäljelle jää vain askeettista robottisoulia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 252 Gauntlet Hair – Top Bunk

Journalisti Simon Reynolds lanseerasi aikoinaan termin oseaaninen rock. Hän viittasi sillä Cocteau Twinsin ja A.R. Kanen kaltaisiin bändeihin, joiden musiikki karkaa ahtaista raameista esteettömiin luonnonmaisemiin. Gauntlet Hairin voisi väittää tekevän luolarockia. Kaksikon soitanta junnaa, velloo ja kimpoilee isosti pienessä tilassa. Ja kaikuu niin penteleesti. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 251 Nero – Guilt

Olin tietoinen dubstepistä jo sen ollessa cool ja uusi juttu. En vain juurikaan pitänyt siitä. Mielestäni se oli nuivaa ja vieraannuttavaa musiikkia, jossa oli pari hyvää uutta tuotantoideaa. Onnekseni 2010-luku on tuonut nämä hyvät ideat populistisemman musiikin pariin, jotta kaltaiseni niheilijätkin voivat nauttia siitä. Neron Guilt tekee tämän upealla tavalla! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 250 Miracle Fortress – Raw Spectacle

Graham Van Pelt ei toisella albumillaan yltänyt loistavan Five Roses -debyytin tasolle, mutta eivät kaikki levyn elektroniset yritelmät huteja olleet. Ei etenkään Raw Spectacle, joka klassisen elektropopkappaleen lailla saa uskomaan, että koneessa on sielu. Sen henkäyksiä lienevät äänikuvan laidoilla lipuvat syntetisaattoriarpeggiot ja pehmeät konerumpusykäykset. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 249 Ulver – Providence

Ulver onnistuu maalaamaan niin maagisen tainnuttavia mielikuvia, että tekisi mieli ottaa kokonaan loparit tästä oravanpyörästä, mitä länsimaiseksi elämäksikin kutsutaan, ja karata kaukaisuuteen. Öinen metsä Norjan tuntureilla, yksinäiset tähdet mustalla taivaalla ja viehättävän kaunis yksinäisyys soivat hienovaraisen tyylikkäästi tässä upeassa Ulver-maalauksessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 248 Beth Ditto – I Wrote the Book

Ditto on Gossipin tuhti nainen. Gossipilla on noin kaksi hyvää kappaletta. Diton soolouran aloittaneen ep:n tuotti modernin elektropopin superkaksikko, Simian Mobile Disco. Ep:llä on neljä kappaletta, joista I Wrote the Book ei ole paras, mutta ainoa, josta on tehty video. Videosta näkee, mihin Ditto tähtää; suureksi diivaksi, lihavaksi Madonnaksi. Se voi onnistua. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 247 Black Milk & Danny Brown – Zap

Detroitilaiset biittinero Black Milk ja räppäri Danny Brown ovat niittäneet kunniaa omilla tahoillaan. Spin-lehti muun muassa valitsi Brownin XXX:n vuoden rap-albumiksi. Ei siis ihme, että yhteistyössä syntynyt Black & Brown -ep oli niin onnistunut. Zap on optimaalinen sekoitus retrofuturistista biittiä ja Brownin sanat huolella pureksivaa ja sylkevää ulosantia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 246 Jai Paul – BTSTU

Joskus yksikin kappale voi riittää. BTSTU on liian nuoren britin ainoa single, harsomaisen falsetin, raukean rytmin ja jälkijunassa pörisevän basson liitto, Draken ja Beyoncén samplaamaksi päätynyt avaruuspopin klassikko, joka villitsi musiikkiblogeja jo toissa vuonna, mutta sai virallisen julkaisunsa vasta huhtikuussa. XL Recordingsilla on käsissään kultakimpale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.