Ultravox vaihtoi 1980-luvun alussa John Foxxin Midge Ureen (toinen vasemmalta).

”The music is weaving /
Haunting notes, pizzicato strings”

Vuoden 1980 tunnetuin laulajanvaihdos on tietenkin Joy Divisionin pakotettu metamorfoosi New Orderiksi, mutta samana vuonna myös toinen merkittävä englantilainen postpunk-yhtye joutui vaihtamaan keulakuvaa.

Kun kolmen ensimmäisen Ultravox-albumin ajan bändiä johtanut John Foxx otti ja lähti menestyksekkäälle soolouralle, hänen paikkansa otti sekä glampopyhtyeissä Slik ja Rich Kids että Thin Lizzyssä vaikuttanut Midge Ure. Siinä missä Foxx oli eteenpäin katsova mutta näkemykseltään kylmäkiskoinen futuristi, Uressa oli tervettä opportunistin vikaa. Kaikista selvimmin tämä kuuluu Vienna-albumin nimikappaleessa, josta tuli sopivasti ilmestymisensä aikaan listoille rynnineen uusromantiikan lipunkantaja.

Viennan neronleimaus oli unohtaa hetkeksi Ultravoxin jälkimoderni syntikkarock ja ammentaa menneen Euroopan glamourista. Viennasta kun eivät jää mieleen synteettiset taustat vaan hidastetun kertosäkeen alla kilkattava kohtalokas piano ja c-osassa valloilleen pääsevä jousiorkesteri.

Kappaleen sanoitus ja video ovat ottaneet vaikutteita Carol Reedin elokuvasta Kolmas mies (1949), jossa Orson Wellesin esittämä hämärämies järjestelee rikoksia sodanjälkeisessä Wienissä.

Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa Wellesin hahmo Harry Lime puolustautuu ystävänsä moraalisaarnalta kuuluisalla repliikillä: ”Italiassa Borgioiden 30-vuotias valtakausi oli täynnä sotaa, kauhua, murhia ja verenvuodatusta, mutta se tuotti Michelangelon, Leonardo da Vincin ja renessanssin. Sveitsissä oli 500 vuotta demokratiaa, veljeysrakkautta ja rauhaa – ja mitä he saivat sinä aikana aikaiseksi? Käkikellon.”

Lienee ylitulkintaa rinnastaa Viennan kertosäkeen toisto ”it means nothing to me” maailmanpyörässä matkaavan Harry Limen käsitykseen alhaalla olevista ihmisistä merkityksettöminä pikku pisteinä, mutta toisaalta, miksipä ei.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ultravoxin Vienna – sekä kappale että kaksi muutakin top 40 -singleä poikinut albumi – siivitti yhtyeen 1980-luvun kestomenestyjäksi, mutta historia kielsi bändiltä listaykkösen. Kappaleen keikkuessa kakkossijalla tammikuussa 1981 ykkösenä oli nimittäin ensiksi vastikään murhattu John Lennon ja sitten pilasinglen Shaddup You Face esittänyt Joe Dolce. Kontrastia on pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx imitoi yhä Bryan Ferryn laulutyyliä samalla kotikutoisella paatoksella, joka tuli turhankin tutuksi jo Ultravoxin vuoden 1977 debyytillä.

Foxxin alkuperäisen ryhmän ura tunnetusti lähti nousuun vasta vokalistin väistyttyä. Uuden The Maths -taustabändin kanssa levytettyä Interplay-levyä kuunnellessa on ajoittain helppo ymmärtää syyt.

Biisinikkarina Foxx on aina ollut korkeintaan hieman keskinkertaisen yläpuolella. Tuotokset perustuvat vähemmän eleganttiin lainailuun ja kieli poskessa rustattuihin lyriikoihin.

Teiden erkanemista Ultravoxin kanssa seurannut Metamatic (1980) onnistui aikoinaan heijastamaan Foxxin omaa luomisvoimaa. Harkitun vieraantuneine äänimaisemineen se oli kylmä, nihilistinen ja äärimmäisen tyylitietoinen syntetisaattorisynkistelyn helmi.

Useampaan otteeseen uudelleenjulkaistun klassikon kaavaa artisti on sittemmin yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä toistaa. Aikalaisensa Gary Numanin tavoin Foxxilla oli jäätävä asenne hallussa, kraka ojennuksessa ja soundi kuin lasinleikkausveitsellä viimeistelty, mutta uusia vaikutteita konseptiin on sittemmin ollut hankalampaa tuoda.

Tähän kuvioon Interplay ei tarjoa muutosta. Kymmenen raitaa vedetään läpi tutuilla maneereilla. Watching a Building on Fire leikittelee jo Metamaticilla esiintyneillä J. G. Ballard -henkisillä teemoilla. Nimikappale ja popahtavampi Summerland luovat sinänsä kiehtovia atmosfäärejä, samoin A Falling Star, mutta lopputulos jää ohueksi.

Turhan monet albumin irrottelevammista hetkistä perustuvat taustalla puuduttavana pauhaavaan industriaalijytkeeseen. Äänimaailma kyllä särisee, kolisee ja säksättää niin kuin oikeaoppisen analogisyntikkalevyn kuuluukin, mutta parikymmentä vuotta liian myöhään. Tunnelma muistuttaa kulahtaneen goottiklubin tanssilattiaa, biisit on kuultu sen seitsemään kertaan ja jalka vipattaa laiskanlaisesti.

33Foxxin uutuudelle lienee kysyntää lähinnä murhaavan syntsadiskon niche-markkinoilla. Aina siihen asti, kunnes paatunut fani palauttaa parin soittokerran jälkeen Metamaticin levylautaselleen.

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx & the Maths – Shatterproof