Editions Mego 2012

77 Australialainen kitaradronevelho vaihtaa vapaalle uudella Sagittarian Domain -albumillaan. Levy sai alkunsa, kun Ambarchi sai toimeksiannon säveltää musiikkia installaatioon. Mitään suuntaa-antavaa briiffiä ei ollut, mutta ovet Melbournen parhaaseen studioon aukesivat. Ambarchi päätyi soittamaan jousia lukuun ottamatta kaikki soittimet itse, ja koko levy äänitettiin päivässä. Sagittarian Domain on groovaavinta Ambarchia tähän mennessä. 33-minuuttinen krautrock-psyke-eepos kiemurtelee sykkivän analogisynan pulssiin, jonka kanssa Ambarchin soittamat rummut kisailevat. Tämä syke hukuttaa alleen raivoisan kitaranoisesoolon, josta on Ambarchin edellisiltä albumeilta tutuksi tullut hillintä kaukana. Ehkä hiljattainen yhteistyö Jim O’Rourken ja noisejumala Keiji Hainon kanssa on jättänyt jälkensä. Levyn viimeisellä kolmanneksella mukaan tulevat viulut. Ne saattelevat ehtoopuolella olevan biisin loppuhuipennukseen. Outro on kaunis ja luo hienon kontrastin levyn pääosaan, mutta se tuntuu hieman eri kappaleelta. Vapaus voi olla myös musertavaa, ja se saakin albumin massiivisen jumituksen rakoilemaan. Se, syveneekö Sagittarian Domain jokaisella kuuntelulla, ei ole varmaa, mutta siitä huolimatta se on huikea ja riemastuttavan leikkisä kokeilu. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cody ChesnuTT – Landing on a Hundred

One Little Indian

75 Cody ChessnuTT on Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassa, esittelemistämme artisteista toinen, joka saa puristettua itsestään uuden albumin vuosien odotuksen jälkeen (ensimmäinen oli Hal ja kolmas on näillä näkymin Missy Elliott). ChesnuTTin kohdalla odotus venyi vuosikymmenen mittaiseksi – ja paljon on tuona aikana tapahtunut paitsi artistille itselleen (crack on maistunut…) myös hänen musiikilleen. Siinä missä The Rootsin versiona hitiksi nousseen The Seedin sisältänyt Headphone Masterpiece oli rönsyilevä, neliraiturilla taltutettu tulivuorenpurkaus kaikkia maailman musiikkityylejä, on Landing on a Hundred siisti ja konstailematon albumi perinnetietoista soulia. Komean parran kasvattanut ChesnuTT laulaa väkevästi ja vilauttelee välillä pirullista huumorintajuaan, mutta kuulostaa varsin usein joltain muulta kuin itseltään: avausraita Til I Met Theellä ChesnuTT kujertaa kuin Marvin Gaye, Love Is More Than a Wedding Daylla taas kuin Smokey Robinson. What Kind of Coolin jouset muisuttavat Isaac Hayesin 1970-luvun psykedeelisistä odysseioista ja Where Is All the Money Goingin napakka indiefunk hieman yllättävämmin Talking Headsista. Teksteiltään levy on sympaattinen ja maailmojasyleilevä: osansa rakkaudesta saavat niin oma puoliso, äiti, sielunveljet Afrikassa kuin lapset, joita huumeet, uhkapelit ja vilunkipelin taakseen jättänyt ChesnuTT nyt opettaa pyhäkoulussa. Aww. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasound – Play for Today

Fierce Panda

72 Ultrasound julkaisi ainoan albuminsa brittipopilmiön kuolonkorahdusten aikaan huhtikuussa 1999. Everything Picture osoitti – niin hyvässä kuin pahassa – mitä voi tapahtua, kun taidoiltaan keskinkertainen indierockyhtye hurahtaa progressiiviseen maailmankatsomukseen ja julkaisee esikoisalbuminaan massiivisen tuplalevyn, joka huipentuu 39-minuuttiseen noise-järkäleeseen. Levy sai kriitikoilta hyvän vastaanoton, mutta yleisönsä Ultrasound onnistui lähinnä karkottamaan. Pian bändi riitaantuikin niin keskenään kuin levy-yhtiönsä Nude Recordsin kanssa ja hajosikin omaan mahdottomuuteensa jo ennen vuosituhannenvaihdetta. Play for Today on ihan raikas paluulevy ja kuulostaa hyvin pitkälle samalta kuin Everything Picture – pahimmista ylilyönneistään karsittuna. Mansunin progressiiviset harhakuvitelmat, Gay Dadin kosminen glamrock ja Radioheadin 1990-luvun lopun klassikot muodostavat musiikillisen kolmion, jossa edelleen muhkea Andrew ”Tiny” Wood kumppaneineen seikkailee. Avausbiisi Welfare State tekee jo tekstillään selväksi, että takaisin on tultu ja tosissaan (”We crashed and burned, but now we’ve returned”), ja sitä seuraava Beautiful Sadness hehkuu bändin parhaiden biisien (Floodlit World, Stay Young) kiihkeää melankoliaa. Kovin jännittäväksi tai vaaralliseksi vuosimallin 2012 Ultrasoundia ei voi kuitenkaan sanoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Why? – Mumps, etc.

Anticon

63 Mumps, etc. on todennäköisesti merkittävämpi albumi tekijöilleen kuin satunnaiselle popmusiikin kuluttajalle. Kuvaavasti sikotaudin mukaan nimetyllä albumilla kalifornialaiskvartetin narisevaääninen laulaja Yoni Wolf käy läpi omaa sairaskertomustaan niin tyhjentävästi – päätösraita As a Card sen kiteyttää: ”I hold my death as a card in the deck to be played when there are no other cards left” – että kuuntelija alkaa toivoa levystä heikkohermoisemmille suunnattua instrumentaaliversiota. Tuskin sitä tosin jaksaisi kovin taajaan kuunnella, Why? kun ei ole levyllä ihan terävimmillään. Jos Mumps, etc. on lyyriseltä sisällöltään hieman uuvuttava tapaus, niin sitä se on musiikillisestikin. Bändi seikkailee hiphopin ja vaihtoehtorockin rajapinnoilla samalla tavalla kuin kanadalainen Buck 65 tai varhainen Eels, eivätkä CocoRosien ja Dirty Projectorsin kaltaisilta avantgarde-poppareilta anastetut sovitusideat kokonaisuutta juurikaan tuoreemmaksi tee. Jonathan’s Hope, Kevin’s Cancer ja Gnarls Barkleyn hengessä rullaava Sod in the Seed sentään lunastavat paikkansa jokaisessa itseään kunnioittavassa indie-iPodissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Puressence - suosittu Kreikassa.

Yleisen käsityksen mukaan 90-luvulla ei ollut mahdollista heittää ilmaan tyhjää siideripulloa ilman, että se olisi laskeutuessaan kolahtanut brittipopyhtyeen jäsenen kalloon.

On mahdollista, että tämä päti vain Lontoon Camdenissa ja Helsingin Punavuoressa, mutta vähintääkin on totta, ettei kukaan länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa toissa vuosikymmenellä elänyt joutunut kärsimään brittiläisen ja brittivaikutteisen popin alitarjonnasta.

Vanha viisaus myös kertoo, että jokaista Oasiksen ja Radioheadin kaltaista miljoonia myynyttä yhtyettä kohden oli tusina kakkosdivisioonan kitarapartioita kuten Elastica ja The Bluetones – joista ensimmäisen esikoislevy toki oli aikoinaan kaikkien aikojen nopeimmin myynyt brittidebyytti, ja joista jälkimmäinen sai omalla esikoisalbumillaan tönäistyä Oasiksen pois brittilistan kärjestä.

Usein jää kuitenkin kertomatta se hirvittävä tosiseikka, että jokaista Elasticaa ja Bluetonesia seurasi joukkueellinen Menswearin ja Echobellyn kaltaisia c-luokan yhtyeitä, joiden tennarien kannoissa roikkui vielä pubin täydeltä porukkaa, jotka musisoivat bändeissä kuten Cud, Thurman, World of Twist, The Bridewells ja My Life Story. Todennäköisesti myös näiden ihmisten serkuilla oli lukuisia yhtyeitä.

Hillitön ylitarjonta koitui monen kohtaloksi, mutta mukaan mahtui myös yrittäjiä, jotka olivat yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Nyt esittelemme viisi brittipopyhtyettä, jotka mielestämme olisivat menestyneet paremmin 2010- kuin 90-luvulla.

1. Puressence

Jos White Liesin kakkoslevy Ritualin kaltainen väljähtänyt stadiongoottivitsi yltää brittilistalla kolmannelle sijalle, tällä vuosikymmenellä olisivat taatusti menestyneet myös manchesterilaisen Puressencen nimetön esikoislevy (1996) ja sitä seurannut Only Forever (1998). Olihan yhtyeen dramaattisessa paatoksessa tuhannesti enemmän ideaa ja tunnetta kuin White Liesin kliseemössössä.

Ei sillä, Puressence on edelleen olemassa ja nauttii jostain syystä huippusuosiota Kreikassa. Kotimaassaan heillä tuskin on enää listoille asiaa, ellei yhtye onnistu taas tekemään 90-luvun huippuvuosiensa kaltaisia pimeyden ja valon välillä tasapainottelevia pophelmiä.

Video ei ole enää saatavilla

Puressence – All I Want (1998)

2. Ultrasound

Kun 80-luvun lopulta asti keikkaillut ja omakustanteita julkaissut Ultrasound viimein nappasi levytyssopimuksen Nude Recordsin kanssa vuonna 1997, hypeä päätettiin rakentaa julkaisemalla neljä singleä ennen varsinaista esikoislevyä. 90-luvun tyyliin osa niistä julkaistiin kahdessa eri cd-formaatissa, ja bändillä riitti tekemistä jo pakollisten b-puoliraitojen tehtailemisessa.

Siinä vaiheessa, kun kunnianhimoinen debyyttialbumi Everything Picture saatiin pihalle pari vuotta myöhemmin, Ultrasound olikin valmista kauraa hajoamaan.

Sen lisäksi, että Ultrasoundin progressiivisen ja mielikuvitusrikkaan kitarapopin olisi pitänyt olla suositumpaa ihan millä tahansa vuosikymmenellä, nykypäivänä yhtyeellä olisi ollut puolellaan internet lukemattomine musiikkiblogeineen. Ehkä niiden myötä yhteyttä potentiaaliseen fanikuntaan ei olisi tarvinnut etsiä kymmentä vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasound – Floodlit World (1998)

3. The Field Mice

Vuonna 2011 voi olla vaikea käsittää, että sielunsukulaisuus 80-luvun hempeään indiepoppiin ja vaikutteet saman vuosikymmenen syntetisaattorimusiikista ovat voineet toimia todistusaineistona yhtyettä vastaan. The Drumsin elämä olisi ollut paljon vaikeampaa 90-luvun alussa, eikä helppoa ollut Field Micellakaan.

Kaksi mini-lp:tä, yhden albumin ja lukuisia singlejä julkaisseiden hiirulaisten urasta kertoo paljon, että vuonna 1999 ilmestynyt tuplakokoelma Where’d You Learn to Kiss that Way myi enemmän kuin yksikään bändin varsinaisista levyistä.

Vuonna 1991 hajonneen Field Micen myyntiluvut olisivat varmasti olleet kohdillaan nyt, kun C86-henkisen indien, New Order -elektropopin ja shoegazing-kitaroiden yhdisteleminen on suoranainen menestysresepti.

Video ei ole enää saatavilla

The Field Mice – It Isn’t Forever (1990)

4. Gene

Lontoolaisen Genen voi väittää aikanaan olleen jopa kohtalaisen suosittu yhtye, saihan kvartetti kaksi albumiaan brittien kymmenen kärkeen. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että bändi joutui kohtaamaan jatkuvia syytöksiä liialliselta The Smithsiltä ja Morrisseylta kuulostamisesta.

Muun muassa Wild Nothing ja Cats on Fire kiittänevät onneaan, ettei vastaava logiikka päde enää tänä päivänä. Loistavasta Vauxhall & I -albumista (1994) huolimatta Morrissey muistettiin brittipopin kultakaudella lähinnä puolidementoituneena rasistina ja nyrkkeilyn ystävänä. 2000-luvulla Mozista on taas tullut rakastettu indien kummisetä, jonka jälkiä on lupa seurata.

Kun Gene kirjaimellisesti yritti samaa vuosituhannen taitteessa, seurauksena oli yhtyeen hajoaminen. Los Angeles oli Morrisseylle ponnahduslauta uran uuteen vaiheeseen. Enkelten kaupungissa nauhoitettu konserttilevy Rising for Sunset puolestaan tiesi Genelle lopun alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Gene – We Could Be Kings (1997)

5. The Beta Band

Psykedeelistä ilottelua modernilla kulmalla, elektronista folkia, räikeitä äänikollaaseja ja kaiken ytimessä tarttuvia popmelodioita – kuulostaako tutulta, Animal Collective?

The Beta Band lasketaan ehdottomasti 90-luvun yhtyeeksi, vaikka kaksi orkesterin kolmesta albumista julkaistiinkin 2000-luvun puolella. Yhtyeen maine perustuu nimittäin pitkälti alku-uran kolmeen kokeelliseen ep-julkaisuun ja niistä tehtyyn kokoelmaan, nimeltään osuvasti The Three E.P.’s – kyseinen kokoelma mainitaan Nick Hornby -filmatisoinnissa Uskollinen äänentoisto!

Kolme top 20 -albumia ja Radioheadin kanssa tehty kiertue ovat toki hienoja suorituksia miltä tahansa yhtyeeltä, mutta tämän vuosikymmenen avomielisessä musiikki-ilmastossa Beta Bandin ura olisi voinut hyvinkin jatkua paljon, paljon pidempään. Onni onnettomuudessa on laulaja Steve Masonin viime vuonna julkaistu upea sooloalbumi Boys Outside, jolle voi pedata pikkuklassikon asemaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Beta Band – Dry the Rain (1997)

Jos jäit tämän luettuasi hinkumaan lisää 90-luvun brittipoppia, sitä on tarjolla artikkeliin liittyvällä soittolistallamme.