Slumgudgeon. Mokomaakin sojometallia.

Slumgudgeon –> Mokoma

Vanha ja kulunut kielikuva siitä, että sen ja sen paikkakunnan ”juomavedessä on jotain”, juolahtaa mieleen katsellessa 1990-luvulla Lappeenrannan lähistöltä ponnistaneiden raskaan rockin yhtyeiden listaa. Suomen suurimmaksi yhtyeeksi sittemmin nousseen (Hullu Ukko ja) Kotiteollisuuden lisäksi Etelä-Karjalassa soittivat kummallisuusrockiaan sellaiset pesosiaanisen* oloiset yhtyeet, kuten Pronssinen Pokaali, Valtava Kääpiö, Magneetti, Stam1na ja tietysti Mokoma, tuo Marko Annalan johtama Suomi-thrashin ykkösyhtye, joka Sakara Recordsillaan tuli perustaneeksi yhden maamme merkittävimmistä indielevy-yhtiöistä. Ennen Mokoman perustamista Annala ja Heikki Kärkkäinen soittivat grungella maustettua progressiivista metallia Slumgudgeonissa. Kaksi levyä Stupido Twinsille tehneet yhtyeen rumpali oli Juhana Rantala, joka toimi sittemmin HIMin rumpalina vuoteen 1998 asti.

* Pesosiaaninen = äkkiväärää, kimuranttia ja nyrjähtänyttä musiikkia soittava äkkiväärästi, kimurantisti ja nyrjähtäneesti nimetty rockyhtye, jolle Raimo Pesonen ja muut kaljupäiset ja hirveän mukavat, mustia vaatteita suosivat suomalaismiehet todennäköisesti antaisivat hyväksyntänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Euthanasia –> YUP

Jäikö pesosiaanisuuden määritelmä kaihertamaan? Kenties mielesi tekee kuulla lisää pesosiaanisesta taiderockista? No, täältä pesee! Nimittäin Jarkko Martikainen, jonka YUP-yhtyeen täydellinen nimi Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit vie pesosiaanisuuden jo lähes brüsselkaupallinenmaiselle ”nextille levelille”, soitti ja lauloi 1980-luvun jälkipuolella hc-punkia Euthanasia-nimisessä yhtyeessä. Euthanasian nimi nyt ei ole mitenkään erityisen pesosiaaninen, mutta toisin oli yhtyeen tuotosten laita. Vai mitä sanotte EP:stä nimeltä Ämpäri päässä pyöränkumia pumppaa? Tai demosta nimeltä Turpa umpeen, uskovainen? Tai kappaleista, kuten Videonsaantipakko, Astutan koiraa, Ylivieskan nuijamiehet, Robinson Crusoen huono-onnisempi haaksirikko tai – kenties pesosiaanisimpana kaikesta – Perhe on saha? Vuonna 2009 Euthanasian tuotanto julkaistiin tuplakokoelmalla, jonka nimi oli ytimekkäästi Rymykorpi. Sen julkaisi King Foo. On sanomattakin selvää, että Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä, mutta sanotaan se siitä huolimatta: Raimo Pesonen on työskennellyt King Foo -yhtiössä. Joskus asiat vain loksahtavat paikalleen.

Video ei ole enää saatavilla

MAC –> Dingo

Dingoa ennen Pertti ”Nipa” Neumannillla oli yhtye nimeltä MAC. Dingo aiheutti dingomaniaa; ”macmaniaa” emme valitettavasti päässeet kokemaan. Levymerkki Kräk! julkaisi ”Porin Policelta” kaksi singleä, sympaattisesti nimetyt Suomi itkee ja Joo joo, joiden respektiiviset b-puolet olivat hulppeasti tittelöityjä nekin: Ylistyslaulu virvoitusjuomalle ja Metropoliitta. Macin jäsenistä Jarkko Eve ja Pepe Laaksonen toimivat 1980-luvun puolivälissä Dingon basisteina. Jippo Laaksosen ja Neumannin tiet kohtasivat myöhemmin S.E.X.-yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Autopilot –> Joensuu1685

Joensuu 1685:n juuret ulottuvat Olavi Uusivirran ja Jiri Kurosen vuonna 2004 perustamaan levy-yhtiöön, Kiima-levyihin. Muun muassa Paukkumaissia ja Risto Juhania julkaissut indielafka esitteli vuonna 2006 lupaavan Autopilot-yhtyeen, jonka Russian Roulette -EP-levyn se lupasi sisältävän ”suoraviivaista vauhtirockia, jossa on hapokkaita piirteitä”. Kaksi vuotta myöhemmin Mikko, Markus ja Risto Joensuu olivat jo vaihtaneet bändinsä nimeä ja tyyliä – ja piirtäneet pysyvän puumerkkinsä suomalaisen shoegazen historiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Appendix –> Yö

Appendix oli porilainen punkrockyhtye, joka julkaisi kaksi studioalbumia 1980-luvun alussa ennen hajoamistaan vuonna 1985. Appendixin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat muun muassa Olli Lindholm ja Juha Rauäng. He kuitenkin erosivat yhtyeestä ennen sen esikoisalbumin julkaisua ja perustivat Yön, josta oli tuleva yksi viime vuosikymmenten menestyksekkäimmistä suomirockyhtyeistä. Appendixin tunnetuin kappale, vuonna 1983 ilmestyneen esikoisalbumin nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa on muuten Yö-kaksikon Lindholm–Hakulinen hengentuote.

Video ei ole enää saatavilla

Major Label –> Pariisin kevät

Tuottaja-kitaristi-laulaja Arto Tuunelan onnettomasti nimetty vaihtoehtometallibändi ehti tehdä vuosituhannen alkuvuosina jokusen demon ja pari oivaa levyä. Vahvasti Deftones-vaikutteisen, meluisasti rymisevän mutta melodisesti vahvan ilmaisun jälkeen Tuunela siirtyi musiikillisesti aivan toisenlaisen projektin Pariisin kevään pariin. Vaikka Major Labelin tuotanto pääsi etenkin loppuvaiheessaan jossakin määrin esillekin, Pariisin kevään yhä epäkeskon mutta laajempia kansanosia miellyttävän musiikin parissa Tuunela onnistui saavuttamaan huomattavasti suuremman suosion.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu ylsi 2000-luvun kotimaisten popklassikoiden listallamme omillaan sijalle 23. (Kuva: Tomi Palsa)

Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

”Vuoksesi, olen aina huolissani
vaikka se, mikä virtaa suonissasi
ei ole verta, se on elohopeaa”

Ihmiset halveksuvat usein upeiden pop-kappaleiden kirjoittajia. Täydellisyyttä hipova pop-kappale on nimittäin siinä mielessä häkellyttävän ristiriitainen otus, että mitä tehokkaampi se on, sitä itsestäänselvemmältä se tuntuu. Riippumatta siitä kuinka monimutkainen ja sivistynyt sävellys ulkokuoren alla on.

Ultramariinin Elohopeaa on juuri tällainen kappale. Se kampeaa itsensä ihosi alle jo kertosäkeen ensimmäisellä toistolla; tuntuu siltä kuin olisit kuullut sen miljoona kertaa aiemminkin. Kuin vanha kaveri soittaisi pitkästä aikaa.

Tavallaan se vähän myös ärsyttää. Samalla tavalla kuin neuroottista teiniromantikkoa ahdistaa, jos orastava parisuhde loksahtaa kohdalleen ilman draamaa ja säätöä. Nautinto ilman työtä ja tuskaa pelottaa. Voitko luottaa tunteeseen, jonka synnyttäminen sujuu tuskitta?

Tunteellista rajapintaa kappaleesta kuitenkin löytyy yllin kyllin. Klassisen ylevä kertosäemelodia pyyhkäisee jalat alta ja sanoitusten kuvaus riippuvuudesta ja ulkopuolisuudesta on tarpeeksi tarkka välttääkseen geneerisyyden, mutta tarpeeksi abstrakti ollakseen sovellettavissa lähes kenen tahansa elämään. Näistä osista syntyy se tuttuuden tunne, joka on jokaisen hittibiisin peruselementti. Kuin taitava selvännäkijä, ne kertovat meille juuri meidän elämästämme kertomatta juuri mitään täsmällistä.

Ultramariinia julkaisee kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirran M.dulor-levymerkki. (Kuva: Tomi Palsa)

Elohopeaa sekä Ultramariinin ura yleisesti on samalla muistutus musiikkimaailman oikukkaasta luonteesta. Vaikka jo pelkästään tämän kappaleen meriiteillä yhtyeellä pitäisi olla kanonisoitu asema suomalaisen pop-musiikin suuressa kirjassa, se uhkaa jäädä tuherretuksi lyijykynällä marginaaliin.

Toki me Nuorgamin kevytnepotistisessa universumissa kehtaamme nostaa yhtyeen ja kappaleen ansaitsemalleen jalustalle, mutta hyvästä alkumomentumista huolimatta Ultramariinin ura ei ikinä noussut ansaitsemalleen tasolle. Vaikka yhtye tehtaili urallaan vahvan nipun biisejä, jotka olisivat ansainneet paikkansa tällä listalla, ellei Elohopeaa suvereenisti dominoisi niitä yhtyeen katalogissa.

Toivottavasti tulevat sukupolvet löytävät yhtyeen musiikillisen aarreaitan ja arvostavat sitä omaamme paremmin. Tämän komeammaksi ei nimittäin haikea suomenkielinen pop-musiikki yksinkertaisesti tule.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen isä Ville Aalto:

”Yhtyeemme tunnetuin ja eniten radiosoittoa saanut kappale oli vähällä jäädä pois esikoislevyltämme. Elohopeaa tuntui meistä Juuri ja juuri olemassa -levyä tehdessä pilatulta, liian vanhalta laululta. Olihan se julkaistu jo pari vuotta aikaisemmin ep:llä demomaisena ja minun laulamanani versiona ‒ Matti ei tuolloin kuulunut yhtyeeseen. Kappaletta ei muistaakseni koskaan julkaistu edes promosinglenä, vaan sitä soittaneet radiot nappasivat sen soittolistoilleen suoraan albumilta. Taiteellinen vapaus ja itsesabotaasi ovat todistettavasti lähisukulaisia.”

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

17. helmikuuta 2003 – Suomessa lakattiin käyttämästä television virityskuvaa. Sitä viimeksi käyttänyt YLE TV2 korvasi sen mobiilipeleillä.

Matti Johannes Koivu valehtelee. Hän laulaa tuoreen levynsä avausraidalla, ettei osaa matkustaa ajassa. Kuitenkin juuri aikakausien taju on olennainen osa hänen soololevyjään. Jokaista niistä leimaa jonkinlainen nostalgia, kurkottelu menneeseen.

Mennyt hahmottuu Koivulle ennen kaikkea kaipauksen aikamuotona. Suhde menneeseen välittyy kaihona, joka soi laulajan äänessä, ohjaa hienovaraisesti sovituksia ja kätkeytyy sanojen väleihin. Kaipauksen läpi Koivu tarkastelee kaikkia mieliteemojaan: hetkiä, paikkoja, tunteita, maailmassa olemista, pienen suuruutta.

Koivun maailma rakentuu yksilön kautta. Toisen maailman nimen avainraitoihin lukeutuva 80-luvun lapset on tästä erinomainen esimerkki. Koivu etsii vanhoista kokousmuistioista 1960-luvun unelmaa, modernin rationalismin varaan rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Hän yrittää nähdä maailman edeltäneiden sukupolvien silmin ja määritellä suhteensa heidän maailmankuvaansa:

”Hylätyt huoltoasemat ja teidenvarsiparkkipaikat /
eivät merkitse mitään niille, jotka kantavat /
60-luvun utopiaa he eivät näe nousukauden kaunista rakennelmaa /
jota lapset katsoivat /
No mitä silloin todella näin ja ymmärsinkö mitään /
mutta nyt kun kuulen jälkeenpäin on se surullisempaa kuin mikään”

Laulu on eräänlainen temaattinen johdanto koko levylle. Se konkretisoi tuntemuksen siitä, että Matti Johannes Koivu vieroksuu omaa aikaansa. Hän ammentaa vertailupohjakseen kysymyksiä jälleenrakennusajan ilmapiiristä. Olivatko ihmiset onnellisempia rakentaessaan parempaa maailmaa muille sen sijasta että he olisivat rakentaneet sitä vain itselleen? Menettikö utopia arvonsa jäädessään toteutumatta?

Koivu ei ole tietenkään sinisilmäinen. Hänen toinen maailmansa ei ole kuvaa menneestä sellaisena kuin se tapahtui, vaan sellaisena jollaiseksi hän voi sen halutessaan kuvitella.

Toisen maailman nimi onkin ehdotus siitä, minkä arvojen varaan maailmaa kannattaisi menneisyyden opastamana rakentaa. Koivu tietää tavoittelevansa mahdottomia. Tähän ristiriitaan hän palaa toistuvasti.

”Ja minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa /
Ja minä vihaan sitä”

Toisen maailman nimi huokuu hämmennystä nykyajan edessä. Aivan kuin Koivu kysyisi aidosti huolestuneena, mikä on tämä individualismin ja omistamisen aikakausi, joka tuottaa rakenteellista kyynisyyttä, sirpaleista maailmankuvaa ja kovia arvoja.

Utopiattomuus tekee ihmisistä levottomia; levottomilla ihmisillä ei ole aikaa ja ajan kadottaneilta ihmisiltä puuttuu perspektiivi.

Koivun sanoitukset ovat pääosin tunnepitoista assosiaatiotulvaa. Se, että ne tuntuvat varastavan levyllä pääosan, kertoo paitsi taiteilijan äänen voimakkuudesta myös siitä, että musiikillinen toteutus kunnioittaa tekstien tunnelmaa saumattomasti.

Koivu on tietoisesti hylännyt ensimmäisten soololevyjensä letkeän bändisoiton. Vaikka välillä tunnelmoidaan koko yhtyeen voimin, on levy ennen kaikkea Koivun ja hänen aisaparikseen istahtaneen jazz-taituri Iro Haarlan vuoropuhelua.

Levyn piano-osuuksista ja puhallinsovituksista vastaava Haarla jättää hienovaraisella työllään estradin Koivulle, mutta lyö samalla lauluihin oman leimansa. Hänen taitavassa säestyksessään soi suomalainen 1970-luvun balladitaide ja jopa Kaj Chydeniuksen tunnelmallisimpien sävellysten lumo.

Toisen maailman nimi on sielunkumppaniensa tavoin samanaikaisesti intiimi ja suureellinen. Koivu päästää lauluissa lähelleen ja korostaa sanoitustensa tunnelmaa leimallisella fraseerauksellaan. Kun hän esimerkiksi Peukaloisen kertosäkeessä palaa jonnekin kadotettuun aikakauteen, on lopputulos surumielisyydessään raastava:

”Joka päivä elin niin etten koskaan ollut edes kuvitellut”

Toisaalla albumi kasvaa eeppisiin mittasuhteisiin. Koivu luottaa kertosäkeissään lähes teatraaliseen muotokieleen. Toteutus ei ole ristiriidassa levyn intiimin ja avoimen otteen kanssa, mutta tekee kuuntelukokemuksesta pakahduttavan, hieman yksitotisenkin.

Vaikka pienet sovitukselliset yksityiskohdat rikastavat lauluja, on levy toisinaan liian vuolasta kuunneltavaa. Albumi vaatii sopivan tunnelman auetakseen.

Toisen maailman nimi on eittämättä tärkeä esittäjälleen. Rennon rallattelun ja sunnuntaitunnelmien aika on ohi, toista maailmaa on pysähdyttävä kuuntelemaan.

Vaikka Koivun viikarimainen charmi on vaihtunut vakavamielisyyteen, artisti ei ole muuttunut karikatyyrikseen. Toisen maailman nimi on niin aito ja välitön esitys, että sen mietteliäisyyteen on helppo tarttua.

Pehmeän ja akustisen soinnin keskellä nimikappale soi levyn sähköisimpänä palana. Esitys ei täysin kommunikoi muiden kappaleiden kanssa ja juuri siksi se on erityisen tärkeä. Rosoinen käsittely nostaa laulun sanoman esille ja kiteyttää koko albumin tunnelman:

”Minä en halua laulaa siitä miten käy /
Minä haluan laulaa toisesta maailmasta”

Kun Siirtolapuutarhojen harras puhallinteema saattaa albumin hieman myöhemmin päätökseensä, on selvää, ettei Koivun tarvitse ainoastaan laulaa toisesta maailmasta. Näillä lauluillaan hän tekee sitä.

86 Matti Johannes Koivu kuulostaa luontevasti itseltään uudenkin ilmaisun keskellä. On silti mahdotonta sanoa, onko kyse uudesta suunnasta vai ainutkertaisesta ja arvokkaasta kokeilusta. Onneksi tulevaisuutta odotellessa on rajattomasti aikaa nauttia menneisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset