Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode, auliisti käpälöitävissä.

Depeche Mode on maailman remiksatuimpia bändejä – ellei remiksatuin. Muokkaustalkoisiin bändi on palkannut levy levyltä aikansa kiinnostavimpia elektronisen musiikin tuottajia, joista monet ovat osin menestyksensä velkaa Depeche Moden pioneerityölle synteettisen ilmaisun saralla. Bändin omat tuotantoihanteet ovat myös vaihdelleet voimakkaasti: 1980-luvun stadionpopin kaikukammioista 1990-luvun usvaiseen konerockiin ja 2000-luvun alun digitaalisesta minimalismista nykypäivän rouheaan industrial-poppiin.

Remix-tehtailua lienee lietsonut myös bändin pääasiallinen biisintekijä Martin Gore, jonka viehtymys marginaaliseen konemusiikkiin ja tanssikulttuuriin on tullut selväksi esimerkiksi hänen dj-seteissään. Taannoin Gore julkaisikin yhdessä Vince Clarken kanssa varsin kiinnostavan teknolevyn VCMG-nimellä. Vanha bändikaveri Clarke oli biisintekovastuussa vielä Depeche Moden ensimmäisellä albumilla, mutta poistui pian riveistä ja tuli paremmin tunnetuksi muun muassa Yazoosta ja Erasuresta.

Artistilla kuin artistilla remixit ovat usein hengettömiä tilaustöitä alkuperäisversioihin verrattuna. Depeche Moden kohdalla pooli on kuitenkin niin valtava, että puhtaita täysosumiakin on joukossa useita. Seuraavassa kymmenessä remixissä on onnistuttu luomaan jopa jotain alkuperäistä hienompaa.

#10 The Darkest Star (Monolake Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Monolake eli Robert Henke on saksalainen teknotuottaja. Remixillään hän kääntää alkuperäisen kolean industrial-balladin vainoharhaiseksi alkuillan teknoksi. Yksi kiinnostavimmista elementeistä Monolaken kolkossa ilmaisussa on suhisevan puhesyntetisaattorin käyttö, joka voimistaa jo ennestään toismaailmallista tunnelmaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#9 Puppets (Röyksopp Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Moden varhaisvaiheen naivistinen pop on varsin ärsyttävää musiikkia, etenkin jos bändiin tykästyi sen goottilaisimman ilmaisun kautta. Röyksoppin versiossakin rallatteleva tunnelma on läsnä, mutta samalla siinä on 2000-lukulaista raikkautta. Röyksoppin tapauksessa poikkeavaa Depeche Mode -uudelleenmiksausten valtavirtaan nähden on se, että vahvasti käsitelty laulu ei juuri kunnioita alkuperäistä vokaaliraitaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Speak and Spell -levyltä (1981) tästä.

#8 Lie to Me (Dominatrix Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1984 julkaistulla Lie to Me -biisillä Martin Goren mollivetoinen, ihmiselämän varjoja valaiseva ilmaisu oli jo löytänyt uomansa. Dominatrix eli saksalainen Andy Motke teki kappaleesta vuonna 2009 majesteettisiin syntikkasoundeihin nojaavan versionsa, joka siirtää alkuperäiskappaleen lakonista dramatiikkaa kohti tehdashallireivien tunnelmaa. Remix lienee jonkin sortin bootleg, koska minkäänlaisia julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Kuuntele alkuperäinen versio Some Great Reward -levyltä (1984) tästä.

#7 Enjoy the Silence (The Quad – Final Mix, 1990)

Video ei ole enää saatavilla

Enjoy the Silence lienee Depeche Moden tunnetuin kappale, jolla sing along -stadionekstaasi saavutti kliimaksinsa. Klassikon alkuperäinen noin neljän minuutin radiopituus ansaitsee kuitenkin lihaa luiden ympärille. The Quad -versio on kreditoitu yhteensä kuuden hengen tuotantotiimille, ja pitkitettyä autuutta riittääkin massiiviset viisitoista ja puoli minuuttia.

Kuuntele alkuperäinen versio Violator-levyltä (1990) tästä.

#6 Little 15 (Ulrich Schnauss Remix, 2004)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss kuorruttaa Music for the Masses -albumin barokkisen Little 15 -kappaleen tunnusomaisella vellovalla ambientillaan. Schnaussin versio ei varsinaisesti yllätä millään tavalla, mutta se yhdistää kaksi erilaista visiota silti ihailtavan saumattomasti ja onnistuu olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Kuuntele alkuperäinen versio Music for the Masses -levyltä (1987) tästä.

#5 In Chains (Tigerskin’s No Sleep Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

#4 In Chains (Alan Wilder Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

In Chains on Depeche Moden viimeisimmän albumin introraita, joka ei sellaisenaan jaksa aivan kantaa. Alkuperäistekele onkin selätetty ainakin kahdesti. Alex Krügerin eli Tigerskinin elegantisti rullaava versio tuo biisin sadomasokistiseen flirttailuun roimasti ryhtiä. Biisistä on tehnyt voimakkaan remixin myös Depeche Moden kultakauden soundinikkari Alan Wilder, joka erosi bändistä sen kaoottisimmassa vaiheesa vuonna 1995. Wilderin remix alleviivaa karusti sen faktan, että Depeche Mode menetti hänen lähdössään paljon.

Kuuntele alkuperäinen versio Sounds of the Universe -levyltä (2009) tästä.

#3 The Sinner in Me (Ricardo Villalobos Conclave Remix, 2006)

Video ei ole enää saatavilla

Chileläis-saksalainen Ricardo Villalobos on yksi minimalistisen teknon suurimmista tähdistä. The Sinner In Me -versiossa Villalobos on uskollinen riisutulle tyylilleen, luoden hienovaraisilla perkussioilla äärimmäisen vetävän grooven. Kolmentoista minuutin remix rakentuu verkkaisesti ja saavuttaa parhaan tehonsa noin 110 desibelin äänenvoimakkuudella.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#2 Precious (Sasha’s Spooky Mix, 2005)

Video ei ole enää saatavilla

Precious on kenties kaunein Depeche Moden 2000-luvun tuotoksista. Kuulin brittiläisen trancetuottaja Sashan tekemän version ensimmäisen kerran pietarilaisella Tunnel-klubilla 2000-luvun puolivälin tienoilla. Eteerisesti pumppaava Spooky Mix on edelleen niin sanottua kananlihakamaa – ilman vodkapaukkujakin.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#1 I Feel Loved (Danny Tenaglia’s Labor of Love Mix, 2001)

Video ei ole enää saatavilla

I Feel Loved oli Depeche Moden seestyneen ja olemukseltaan etäisen Exciter-albumin sinkkuleka, josta puuttui kuitenkin yksi asia: napakka bassorumpu. House-legenda Danny Tenaglian miksaus vie biisin rytmiikan täysin uudelle tasolle, ja syntisesti junttaava lopputulos onkin yksi aikansa upeimpia klubiraitoja.

Kuuntele alkuperäinen versio Exciter-levyltä (2001) tästä.