Mari Boine on niin perinnetietoinen, että kirjoittaa vain sulkakynällä.

Joiku – juoiggus, luohti, leu’dd, kuten sen eri perinteitä eri saamelaisalueilla kutsutaan – on sikäli erityislaatuinen lauluperinne, ettei sitä ole koskaan tarvinnut elvyttää tai herättää henkiin, kuten vaikkapa suomalaista kansanmusiikkia. Se on elänyt aina nykypäivässä ja liukunut yllättävän luontevasti suullisesta perinteestä popimpaan ilmaisuun ja kansainväliseksi ilmiöksi.

Saamelaisiin kohdistetusta pakkoassimilaatiosta ja muusta valtakulttuuriin sopeuttamisesta huolimatta joiku on roikkunut mukana osin siksi, ettei sitä ole koettu estraditaiteeksi tai tiettyjen ihmisten etuoikeudeksi. On ollut itsestään selvää, että joiku kuuluu kaikille, koska se kulkeutuu perinteenä eteenpäin yhtä luonnollisesti kuin vaikkapa äidinkieli tai arvomaailma.

Pohjimmiltaan mitään yhtenäistä ”saamelaiskulttuuria” tai -musiikkia ei ole olemassakaan – saamen kieliryhmiäkin on kokonaiset yhdeksän. Siitä huolimatta populaarikulttuurissa on saatu kärsiä yllin kyllin vaivaannuttavista ja täysin virheellisistä yrityksistä yksinkertaistaa saamelaisuus jonkinlaiseksi kuvitelluksi folkloreksi ja vientituote-brändiksi. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä mainittakoon Nokian JoikuSpot-puhelinapplikaatio.

Koska ainoa saamelaisalueilta löydetty instrumentti on koltansaamelaisten käyttämää haitaria lukuun ottamatta ollut kehärumpu, on joiku ollut hyvin pitkälti täysin säestyksetöntä lauluperinnettä. Siksi ”saamelaispop” on ollut käytännössä tyhjä leikkikenttä, joka on odottanut avonaisena muovailijoitaan. Löytöjen, keksintöjen ja luovan fuusioinnin kannalta tällainen tilanne on tietenkin ollut mitä otollisin.

Nils-Aslak Valkeapää

Saamelaispopin syntymä sijoittuu vuoteen 1968 ja henkilöityy sen kummisetään sekä kiistattomaan renessanssineroon, Nils-Aslak Valkeapäähän. Tuo vuosi oli musiikin ja politiikan suhteen muutenkin poikkeuksellinen, joten Valkeapään debyyttilevy Joikuja ilmestyi otolliseen aikaan. Mitenkään erityisen radikaali pelinavaus levy ei ollut: se sisältää Valkeapään joikuja joko kitaralla säestettynä tai ilman, mutta on minimalistisuudessaan mitä hienoin dokumentaatio saamelaisen populaarimusiikin ensi askelista.

Paljon käänteentekevämpi oli vuoden 1974 Vuoi, Biret-Máret, vuoi!, joka sekoitteli tyylilajeja paljon rohkeammin. Siitä käy kiittäminen Seppo ”Paroni” Paakkunaista, jonka kanssa levy toteutettiin. Ehkäpä kantrirock ja 1970-luvun suomijazz eivät ole ensimmäisiä genrejä, jotka keskiverto muusikko tulisi yhdistäneeksi saamelaismusiikkiin, mutta juuri niiden myötä Valkeapäästä tuli laulaja-lauluntekijä myös länsimaisessa mielessä.

Video ei ole enää saatavilla

Valkeapää – joka harmillisesti siirtyi Saivoon sairaskohtauksen myötä 58 vuoden iässä vuonna 2001 – oli millä tahansa mittapuulla yksi Pohjoismaiden tuotteliaimpia ja kunnianhimoisimpia taiteilijoita. Hän oli myös runoilija, kuvataitelija ja ajattelija. Valkeapään taiteen pohjavire oli väistämättä alusta alkaen poliittinen, sillä hän edusti sanoituksissaan ja kirjoituksissaan saamelaisen identiteetin ääntä. Se ei 1970-luvulla ihan joka päivä päässyt esille; esimerkiksi Norjassa saamen kielen opetus oli kielletty vuoteen 1970 saakka.

Musiikkipuolella Valkeapään ilmaisu muuttui aina vain avantgardistisemmaksi, kun hän oivalsi yhdistää runojaan Paakkunaisen ja Esa Kotilaisen kaltaisten visionäärien ideoihin. Tuloksena oli hulppeita äänimaisemia ja ambient-odysseioita. Kaikkein äärimmäisin teos on vuonna 1992 julkaistu, neljälle cd:lle jaettu Beaivi, áhcázan, jolla Valkeapää lausuu koko samannimisen runoteoksensa Kotilaisen hypnoottisten äänimaailmojen päälle. Tämä, sekä Paakkunaisen kanssa tehty Sápmi lottážan -trilogia, ovat ainutlaatuisia, mutta turhan unohdettuja teoksia, jotka ehdottomasti kuuluisivat suomalaisen avantgarden kaanoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mari Boine

Toinen vahvasti yhteiskunnallinen hahmo saamelaismusiikissa on ollut pohjoisnorjalainen Mari Boine. Häntä voi nimittää pioneeriksi, joka on saanut kokea niin lestadiolaisperheensä näkemykset joiusta paholaisen musiikkina kuin Norjan valtion assimilaatiopolitiikankin. Lapsuudessaan lähinnä virsiä laulanut taiteilija heräsi nuoruudessaan tietoisuuteen siitä, miten kaltoin hänen kulttuuriaan oli vuosien aikana kohdeltu, ja halusi purkaa tätä kollektiivista ahdistusta musiikkiinsa.

Debyyttialbumi Jaskatvuođa maŋŋá ilmestyi vuonna 1985. Se soundaa saamelaisen sijaan hyvinkin omalta ajaltaan, eikä muistuta juuri lainkaan muuta Boinen tuotantoa. Toisaalta kasaripop-soundi kätki sisälleen hyvinkin kantaaottavia tekstejä ja käännöksen John Lennonin Working Class Herosta. Samalla levyn irtiotto perinteisemmästä joikuilmaisusta on yksinomaan virkistävä; Boinen tarkoituksena oli todennäköisesti tehdä nimenomaan saamenkielistä pop-musiikkia, ei näennäisen mystistä joiku-folklorea.

Boinen klassikkolevyksi ja kansainväliseksi läpimurroksi muodostui vuoden 1989 Gula Gula, jonka soundi on enemmän “etnomusiikillinen”. Tyylillinen täyskäännös oli hyväksi ainakin siinä mielessä, että Peter Gabrielin RealWorld otti levystä kansainvälisen painoksen. Kieltämättä lopputulos onkin erinomaisen tyylitajuista ja intensiivistä – ja debyyttiin nähden paljon persoonallisempaa – saamelaista nykymusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Mari Boinen ironinen satiiri käy ilmi Gula Gulan norjaksi lauletussa Oppskrift for Herrefolk -kappaleessa, joka on nokkela hyökkäys saamelaisten kohtaamaa ylenkatsetta sekä sitä seurannutta hurskastelua kohtaan. Leahkastin-levyn kansivihkossa on puolestaan saamelaisia esittäviä valokuvia, joiden yhteyteen on liitetty rasistis-antropologisia luonnehdintoja.

Boinea pyydettiin myös esiintymään Lillehammerin olympialaisten avajaisiin vuonna 1994. Hän kuitenkin kieltäytyi, koska piti elettä lähinnä tekopyhänä yrityksenä tuoda avajaisiin kiintiösaamelainen esittelemään “lappalaista eksotiikkaa”. Olympialaiset joikasikin avatuiksi Nils-Aslak Valkeapää.

Video ei ole enää saatavilla

Angelit

Vuonna 1987 Mari Boine julkaisi joululauluja sisältävän kasetin yhdessä Angelin nuoret -nimisen yhtyeen kanssa. Tuo yhtye tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Angelin tytöt, ja sittemmin muodossa Angelit. Värttinän 1990-luvulla synnyttämän kansanmusiikkibuumin humussa Ursula ja Tuuni Länsmanin duo kapusi Suomessa saamelaismusiikin näkyvimmaksi edustajaksi.

Myös ysäri-postmodernismin hullu tiedemies Kärtsy Hatakka huomasi Angelien suosion. Hän poimi tytöt joikaamaan Waltarin levyille So Fine! (1994) ja Big Bang (1995). Jotakin Waltarin pähkähulluudesta kertoo tosin se, että Angelien taustajoikujen sijaan So Finen nimikkokappaleessa hämmentää eniten sen goottidiscopulputus.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Angelien alkuperäiskokoonpanoon kuului myös Ulla Pirttijärvi, jonka soolotuotanto tuo mieleen paljolti Mari Boinen myöhemmät levyt elektronisine triphop-flirttailuineen. Pirttijärven tyyli on kuitenkin maalailevampaa aina joikutyylistä lähtien. Ja mikä ilahduttavinta: siinä missä suuri osa ysärietnosta kuulostaa auttamattoman juustoiselta kömpelöine konerumpuineen, on esimerkiksi vuoden 1997 Ruošša Eanan kestänyt aikaa erinomaisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Ja paljon muuta

Tyyltajuisista ratkaisuista käy välillä kiittäminen joikaajien taustabändejä, kuten esimerkiksi Wimme Saaren tapauksessa. Vaikka toisinaan Wimmen ja RinneRadion helmasynti onkin ollut samentaa monet levyt turhan tasaisiksi ambient-matoiksi, on joikusankarin hypnoottinen läsnäolo bändin intensiivisyyteen yhdistettynä ollut livenä lähes poikkeuksetta komeaa seurattavaa.

Toki Wimmen identiteetin ydin on hänen ainutlaatuinen abstrakti narinansa, jolla mies on huumannut yleisöjä pitkin maailmaa. Arvostusta riittää myös kotimaassa, sillä viime vuonna hän pokkasi Teosto-palkinnon.

Video ei ole enää saatavilla

Saamelaismusiikin yhteydessä tulee usein pohdittua sen “etnisyyttä”. Onko musiikin tarkoituskin olla jonkinlaista maailmanmusiikkia ja eksoottista “etnoa” vai pitäisikö siihen suhtautua vain saamelaisten tekemänä musiikkina? Joiun “etnisyys” on käynyt ilmi etenkin monien joikulevyjen tuotantotavoista: abstraktia, eteeristä joikua ovat taustoittaneet yhtä abstraktit ja minimalistiset synataustat. Toki joiun kuuluukin aaltoilla eteenpäin tunturimaiseman lailla, nehän ovat aina olleet yhtä. Ehkä siksi ambienttinen lähestymistapa on koettu luontevimmaksi.

Kaiken ohessa saamelaismusiikki on fuusioitunut hiljalleen entistä selvemmin pop-ilmaisuun samalla, kun suuret joikumestarit ovat niittäneet kansainvälistä suosiota. Koutokeinolla asuva Niko Valkeapää on tehnyt kolme erinomaista poplevyä, pohjoissaameksi laulava Somby on saamelaisen rockin pioneeri ja inarinsaameksi räppäävä Mikkâl “Amoc” Morottaja Lapin räppiskenen keskeisiä hahmoja. Niin, ja julkaisihan Korpiklaanikin kaksi ensimmäistä levyään saameksi nimellä Shaman.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mm. Tsuumi Sound Systemissä ja Friggissä vaikuttavat Tommi Asplund ja Esko Järvelä kuuluvat suomalaisen nykyfolkskenen arvostetuimpiin nimiin.

Jos artikkeli Viisi kansanmusiikkilevyä, jotka popnörtin on syytä kuunnella ei ollut tarpeeksi, tässä vielä 13 kappaleen Spotify-lista. Vaikka melko harva bändi on toistaiseksi kyseiseen palveluun löytänyt, kattaa lista ainakin laajan skaalan suomifolkkia traditionaalisemmasta materiaalista uusiin sävellyksiin, joikuihin ja Ville Kankaan avantgardistiseen viuluprogeen. Sokerina pohjalla huuliharppukvartetti Svängin versio Joe Hisaishin sävellyksestä Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvaan.

1. Tallari – Polka efter blinda Pelle (15 Years of Finnish Folk, 2006)
2. Markku Lepistö – Aosta (Polku 2006)
3. Tsuumi Sound System – Casino (Hotas 2007)
4. Hedningarna – Täss’on nainen (Trä 1994)
5. Pekka Lehti & Wimme Saari – Pohjantappi (Outo voima, 2001)
6. Milla Viljamaa – Raquel (Paras aika päivästä, 2009)
7. Frigg – Jalla Jalla (Economy Class, 2008)
8. Värttinä – Liigua (Ilmatar, 2000)
9. Maria Kalaniemi – Niityt ja vainiot (Bellow Poetry, 2006)
10. Pekko Käppi – Yhtenä päivänä kompastuit (Thoughts from Screeching Lake, 2009)
11. Ulla Pirttijärvi – Niillá-ánde (Áibbaseabmi, 2008)
12. Qwenland – Kotona maailmankaikkeudessa (Music By Ville Kangas, 2007)
13. Sväng – Liikkuva linna (Jarruta, 2008)

Kuuntele soittolista Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.